XXXVII.
Kun minä itseäni katson, niin minä olen kuningas, ja minä tunnen sen, sillä minä olen nostettu niin ett'ei minun yläpuolellani mitään ole, ja että minä tiedän, että mitä minä itse tahdon, se on oikeaa. Ja minä halveksisin itseäni, jos minä sitä tottelisin, jota toiset tottelevat, ja se olisi sairaus, jos minun toisten mukaan täytyisi itseni asettaa.
Sillä minun sydämeni on elämä itse, ja minun sydämeni halut ovat minun lakini, joita minun totella täytyy. Ja nyt, kun minä sen tunnen, niin tunnen minä oloni vilpoisaksi ja syväksi, ja näen että elämä on totinen ja vakava, ja että se asettaa ihmisen ijäisyyden väljille vesille yksin, missä ainoastaan oman sydämen pyhä elämä on olemisen ainoa totisuus.
Ja minä tiedän nyt, että sitä varten minä olen kuningas, että minä itse olen oma lakini, ja että minä sydämessäni näen, mitä minä tahdon, ja että minä omasta itsestäni voin tekojeni pohjan löytää.
XXXVIII.
Minä olen tyyni nyt, ja siitä on monta päivää, kun minä viimeksi tyyni olen ollut. Aamusti herätessäni minä sen kohta päätin, ja senjälkeen minä olen ollut rauhallisempi. Ja kohta kun päivä rupesi valkeentumaan, kutsuin minä Joaksen, sodanpäämieheni eteeni, ja käskin hänen surmata Urian.
Sillä se oli siksi tullut, että hänen täytyy kuolla. Sillä hän oli tullut rasitukseksi minun mielelleni, ja kun minun ajatukseni häneen löivät, niin jäykistyi minun mieleni niinkuin harmaa vuori. Minä himoitsin hänen kuolemaansa, ja se halu lepäsi minun sydämeni alla niinkuin kylmä kivi. Mutta nyt on minun oloni keventynyt, ja minä olen iloinen, että minä sen käskyn annoin.
Minä istun nyt, ja odotan, että minä kuulisin, kun sotajoukot liikkeelle nousevat ja vihollisia vastaan lähtevät. Sillä niin minä olen käskenyt, että he vihollisia vastaan käyvät, ja että Uria on taistelun eturinnassa. Kun sitte taistelun käynti on kuumin, niin olen minä käskenyt sotajoukkoni peräytymään, niin että Uria jää yksin vihollisten keskelle, ja että hän vihollisilta lävistetyksi tulee ja kuolee.
Mutta vielä on kaikki hiljaista, kun minä kuulustelen, ja minä ajattelen, että kun minä poistuvien joukkojen astumista kuuleva olen, niin minä olen tunteva pyörrytystä. Mutta minä en kadu vielä. Nyt valmistavat kaikki itseään; juuri tällä hetkellä ehkä sitoo Uria kilpeänsä käsivarrelleen, astuu nyt ulos telttansa ovesta ja asettuu riviin paikalleen. Se on viimeisen kerran; hän on kuoleva ennen ehtoota. Mahdanko minä tuntea elämäni selkeämmäksi, kun hän on kylmänä? Minä saattaisin vielä seisauttaa hänet lähtemästä? Mahtaako hän ajatella Bathsebaa nyt? Luulla, että Bathseba on hänen? Vapisuttaako minua, että hän semmoista saattaa ajatella. Minä lähtöisin tappaa joka ajatuksenkin, jonka hän on ajatellut.
Minä kuuntelen. Kaikki on yhä hiljaista. Minä olen kuultavassa mielentilassa. Joka ääni, joka korvaan sattuu, elää minussa, mutta minä en kuule sitä sentään, sillä minä kuuntelen muuta. Koko olennollani minä kuuntelen, kuuluu epäselvää ääntä, joku puhelee kaukana, teltan seinää vastaan heiluu joku nauha kahtia käsin, istuimeni allani ääntelee, kun minä hengitän, kaikki se yhtä haavaa väräjää minussa, mutta en minä huomaa sitä, ja kaikki pysyy hiljaisena korvissani. Joskus on kuulevinaan, kuin rupeaisi epäselvää nousevien ja laskevien askelten ääntä kuulemaan, mutta kun sitte koettaa istua vielä liikahtamattomampana ja henkeänsä pidättäen, niin ei kuule muuta kuin sen nauhan naputuksen teltan seinää vastaan.
XXXIX.
Rivini, pois minun tieltäni, ja lennä hevoseni, nyt polttaa minun kädessäni suuri miekka, pois tieltä, väistykää, sillä vihollisten rivit minä hakea tahdon ja taistelun punotukseen syöstä.
Teltassa oli ahdasta. Minä istuin ja kuuntelin, kuinka taistelun virta kävi. Mutta nyt minä istun hevosellani ja lennätän. Tuossa minä näen: harmaa pitkä rivi, keihäät törröttävät rautaisesta metsästä tänne. Sinne! Kaksin käsin miekasta, ja sinne, nyt minä himoitsen lyödä.
Pirstoiksi. Keihäiden varret risahtavat poikki, kun minä sisään painan. Silmiäni himmentää. Haamuja hämärtää edessä ja kahden puolen. Ne ovat kiiltävässä raudassa, silloin tällöin sirahtaa heleänpunainen juova sen kiiltävän raudan ylitse. Minä lyön eteeni, ympärilleni, pidän kaksin käsin miekkani kahvasta ja lyön, olkapäihin, keskelle kypäriä, niin että miehet lysmistyvät polvilleen. Huimatusti minä aina uudestaan lyön. Välistä minä tunnen, kuinka minun iskuni sattuu pehmeään, ja kuinka sen alla vaipuu jotain ja minun silmilleni roiskahtaa punainen ja lämmin suihku. Mutta minä kiskon miekkani vallalleen, ja pyyhkäsen hihallani kasvojani, ja taivun uudestaan taaksepäin ja lyön.
Syrjästä hämärtää silmään tumma haamu. Minä en kerkiä katsomaan sinne päin ja se on ikäänkuin sumussa minun silmistäni, korkealla satulalla kumartuneena, käsi nousee ja laskee. Se on etäämpänä, mutta me lähestymme. Minunkin käteni nousee ja laskee, ja iskut sattuvat pehmeään, ja minun hevoseni kiiltävää rintaa myöten juoksee verta. Mutta se toinen on lähempänä minua jo, ja sen käsi nousee ja laskee yhdessä minun käteni kanssa, ja minä tunnen, niinkuin me olisimme kaksi haamua punottavassa höyryssä.
Silloin hän on ihan minun vierelläni, meidän hihamme sattuvat yhteen, kun me lyömme. Minun silmäni menevät häneen. Minä käännyn takasin kohta. Minun käsivarteni ovat ylhäällä iskuun kohotettuina, ne kivettyvät, minä ajattelen huhmaista vimmatusti alas, mutta käteni vaipuvatkin hervottomina, ja minun miekkani jää riippumaan hevosen kylkeä ales. Minä katson toisen kerran: hän on Uria. Silloin selkeentyy minulle muisto, ja minä katson ympärilleni. Me olemme kahden vihollisten keskellä, taampana on sotajoukkomme peräytymässä, ja edessä ja ympärillä on kiiltäviä haarniskoita ja miekkoja, jotka heiluvat ilmassa. Minun vieressäni ratsastaa Uria, painaa päätänsä alas, vetää henkeänsä ja lyö. Mutta minun käteni on seisahtunut.
Minun mielessäni puikahtaa niinkuin säkene. Löisinkö minä hänet nyt? Minä näen palasen hänen paljasta kaulaansa hänen kypäränsä alta. Huimaisisin miekallani hänen päänsä ylitse ja upottaisin sen terän siihen? Veri siitä sirahtaisi, eikä häntä enää olisi. Miekka vavahtaa minun kädessäni.
Mutta ennenkuin minun käteni vielä on noussut, tyrehtyy minussa, ja minussa virkoo ajatus kääntää hevoseni ja nostaa miekkani ja syöksyä pois hänestä vihollisten keskelle. Mutta ennenkuin minä sitäkään vielä kerkiän tekemään, olen minä kääntynyt häntä kohden ja sitte minä jo huudan hänelle: Uria, nosta miekkasi ja taistele minun kanssani, sillä minä tahdon surmata sinun ja ottaa sinun vaimosi Bathseban sinulta, sillä minä rakastan häntä, ja joka hetki, jonka sinä hänen kanssaan olet elänyt, on minun ajatuksilleni kirous ja kammotus, ja minä tahdon nähdä sinun veresi sentähden. Mutta kun minä nämä sanat olin sanonut, heltesivät Urian sormet hänen miekkansa kahvan ympäriltä, ja hän jäi liikkumattomana katsomaan minua, ikäänkuin hän olisi tullut hervottomaksi. Eikä hän ollut vielä saanut yhtään sanaa sanotuksi, kun hänen takaansa huhmahti hänen ylitsensä suuri miekka, joka silmänräpäyksessä putosi hänen päälleen ja survasi hänen ales hänen hevosensa jalkoihin. Sillä viholliset olivat tulleet lähelle, ja minäkin tunsin samassa iskun kypärälläni. Mutta silloin selkeni minulle, että Uria oli kuollut, ja että minä omin silmin olin nähnyt hänen kuolevan, ja silloin huumahti minussa halu syöstä taas, ja himmeässä usvassa ympärilleni lyödä. Minä painoin päätäni ales, ja nostin miekkaani, ja kannustin hevostani; sitte minä syöksin eteenpäin ja kaikki oli vaan yhtenä huminana minun korvissani ja yhtenä punotuksena silmissäni, ja minä ajoin, ja oli niinkuin minä kaatuvien ruumiitten ylitse olisin ajanut. Mutta kun minun tieltäni loppui, niin ett'ei minua vastassa ketään ollut, niin käänsin minä hevoseni taas, ja löin itseni uudestaan heidän joukkojensa sisään, sillä sitte en minä muistanut, että Uria oli kuollessaan vielä viimeiseksi minuun katsonut.
XL.
Oh, sillä mitä minä olen tehnyt? Minä olen Urian antanut tappaa. Mutta minä en ajattele sitä nyt, sillä minä en tahdo sitä ajatella, ja siitä olkoon minun mielessäni pimeys!
Minä en tahdo sitä ajatella, sillä minun täytyi se tehdä. Täytyi, muutoin minun elämäni olisi mennyt salpaan! Mutta minä olen tehnyt murhan? — Kun minä sitä ajattelen, niin se selkeentyy minulle. Enkä minä tiedä, valtaako minun mieleni nyt, kun se tapahtunut on, verinen ilo, ja oikeentuuko minun selkäni vapahtumisen tunnosta, vai vapisenko minä itseäni, ja vaivunko minä kokoon mustien haaveiden alle. Mutta sen minä muistan, että kun minä Joaksen eteeni käskin, ja hänen käskin surmaamaan Urian, niin vapisi minun mieleni mustasta vihasta.
Mutta minä en ajattele sitä, enkä tahdo, sillä minä nakertaisin itseni siihen. Minä tahdon olla vapaa, ja minun ajatukseni siitä olkoot upotetut meren pohjaan, niin ettei siitä muistoakaan elä. Olkoot ne musta pimeys siitä; enkä minä sitä ajattele enää! Enkä kadu.
XLI.
Nyt minulla oli iloinen kohtaus, sillä he ovat ruvenneet minun sielustani huolehtimaan. Kun minä sitä ajattelen, niin minä tulen vallan nauravalle mielelle. Sillä minun tykönäni kävi Nathan, se kirjojen viisas mies, vai oliko hänen nimensä Gadd, yhtäläinen kumminkin, ja koetti minun sydämelleni puhua.
Joas, minun sotapäällikköni, hänen oli minun tyköni toimittanut. Hän näkyi nimittäin pitävän, että minä olin tehnyt väärin, ja silloin kun hän Urian kuoleman minulle ilmottamaan tuli, oli hänen otsansa synkeänä. Mutta sitte hän lähetti sen viisaan miehen, että se minun sydämeni kääntäisi ja minulle parannuksen sanoja puhuisi. Kun minulle sinä hetkenä oli huviksi hänessä semmoisia hyviä aikeita nähdä, niin annoinkin minä sen viisaan miehen eteeni tulla ja puhumaan ruveta.
Se oli kirjojen mies, joka viisautta oli tomusta hakenut ja joka puhui niinkuin pappi. Tämä kirjojen viisas mies nyt rupesi minun sydäntäni järkyttämään, ja lavealti ja pitkälti ja juurtajaksain hän minun syntini minulle selitti. Mutta se oli kaikki löyhää puhetta. Sillä se mies kuului niihin, jotka ovat viisautensa narreja ja jotka eivät viisauttansa omassa sydämessään elä. Eikä hän osannut ajatella, sillä hän ei ollut elämää katsonut, vaan hän puhui, niinkuin hän sanoissa kauniiksi luuli ja niinkuin hän oli oppinut. Enkä minä niin paljoa kuunnellut, mitä hän puheli, katselin vaan, kuinka hän koetti perusteelliselta näyttää, eikä tietänyt, että hänen perusteellisuutensa ja johdonmukaisuutensa juuri olivatkin hänen henkensä kankeutta, sillä ajatus on notkea ja syvä ja häälyvä, eikä seisova puutyltty, ja kun sen suosiossa tahtoo olla, niin sitä täytyy palvella syvä- ja värjyvämielisenä, niinkuin naista, jota rakastaa.
Mutta kun hän viimein rupesi puhumaan että ihmisen pitää itsensä kokonaiselle altistaman, ja että vaikka kuningaskin ja väkevä haltija on, niin pitää omat halunsa lain rautaisten käsivarsien alle sulkeman, niin vapisin minä kärsimättömyydestä, kun minä semmoista jaaritusta kuulin, ja kun minä kuulin, kuinka typerä se viisas mies elämästä oli. Sillä elämän laki on täytymys, ja se on sokea voima, ja se voima on jokaiseen rintaan kätkettynä. Ja ihminen tekee sen, minkä hänen täytyy, ja kaikki, mitä ihminen tekee, on oikeaa, sillä hänen on täytynyt se tehdä. Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi täytymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä kuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun minä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie suljetaan. Ja joutava jaaritus ja tyhjä tuulen humu on muu puhe. Mutta minä pysyin vaiti, enkä yhtään sanaakaan häntä kumotakseni tuhlannut.
Kun hän oli kappaleen aikaa ollut vaiti ja odottanut, että minä jotain sanoisin, ja sen todeksi tunnustaisin, mitä hän viimeksi sanonut oli, niin jatkoi hän taas, kun en minä mitään puhunut, ja kertoi minulle muutaman vertauksen. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljo lampaita, ja oli toinen mies, jolla oli yksi ainoa karitsa. Ja hän kertoi, että se rikas mies rupesi himoitsemaan sen köyhän karitsaa omakseen, ja että viimein se rikas mies, jolla paljo lampaita oli itsellään, ryösti sen köyhän miehen ainoan karitsan, ja otti sen omaksensa. Ja kun hän luuli, ett'en minä hänen vertaustansa ymmärtäisi, mitä se tarkotti, niin sanoi hän lisäksi vielä ja selitti minulle. Se rikas mies olet sinä, David, ja Bathseba, Urian vaimo, on se ainoa karitsa. Kun hän sen kertonut oli, vaikeni hän tyytyväisenä, ja katsoi myhähtävästi minua silmiin, sillä hän luuli hyvästi puhuneensa. Mutta se puhe oli niinkuin kuiva pehku ja niinkuin vanhoja vaimoja itkuttava ruikutus, ja minä tahdoin suureen nauruun itseni päästää, kun minä semmoista puhetta kuulin, ja näin että hän senkin jälkeen juhlalliseksi jäi. Sillä mitä se liikuttava puhe minua koski? Sillä Bathseba, Bathseba on minun aurinkoni ja minun maailmani, ja hänen tähtensä minä heittäisin kaiken, ja jos hän on minulta poissa, niin on elämä minun silmieni edessä oleva kolkko aaveiden leikki, eikä hän ole köyhän miehen ainoa karitsa, vaan hän on rikkaan miehen maa ja taivas ja koko elämä, ja minä en ole ottanut häntä, vaan hän on aina ollut minun, ja minä olen tielläni vaan hänen tykönsä itseni hakenut. Mutta se viisas mies seisoi siinä minun edessäni ja piteli partaansa syvämielisen näköisenä ja ajatteli, nyt kuningas minun sanojani ajattelee. Minun mieleni tahtoi suureen nauruun nousta, kun hän semmoisena minun edessäni seisoi, mutta kun en minä tahtonut hänen mieltänsä pahottaa sillä, että minä päinsilmiä häntä nauraisin, niin nousin minä istuimeltani seisomaan, ikäänkuin minä julmistunut ja väkevän vihan valtaama olisin ollut, ja näytin ovea ja huusin hänelle; ulos! pois minun silmistäni sinä ihmisen kutistunut varjo, minä näännyn sinun puolestasi sydämessäni, mene pois, ennenkuin minä huomaamattani sinun päällesi astun ja luulen sinua maan tomuksi! Silloin kääntyi se suuri puhuja, ja astui pois, ja hän astui painavasti ja vakavasti, sillä hän oli suuresti tyytyväinen itseensä, sillä hän oli rohkeasti puhunut, eikä hän kuninkaan julmistumistakaan ollut peljännyt, vaan oli uljaana totuuden hänen edessään paljastanut. Ulos teltan ovesta hän suurella ryhdillä astui, niinkuin hän kummassakin kainalossaan olisi kantanut kahta uutta ja paksua hänen omakirjoittamaansa kirjaa. Niin hän meni, ja siinä astuessaan päätti hän lujasti ja vakaasti, ett'ei hän sanoissaan peräydy, vaikka mikä häntä uhkaisi. Sillä hän oli semmoinen kirjojen narri ja kuivuneen sydämensä tyhjä kulkunen. Kun hän oli poistunut, niin että oven verho hänen peitti, niin päästin minä nauruni valloilleen, ja kun minä siitä rauhotuin, käskin minä palvelijani sisään, ja käskin hänen pyyhkimään sen paikan tomusta, missä se mies seisonut oli; enkä minä häntä enää muistanutkaan olisi, joll'en minä ilokseni hänestä kertomaan olisi ruvennut.
XLII.
Ulos minä ratsastan, ulos yksin, ulos leirini häilyvästä humusta, niin että leirin valkeat minun taakseni jäävät. Ulos minä ajan, pois aavokolle, joka yön peittämä on. Sillä minä tahdon ratsastaa pitkin pimeitä teitä, joilla ei ihmistä näy, ja joilla äänetön ilma kaiuttaa minun hevoseni kavion yksinäistä kapsetta. Ja kovasti tahdon minä ajaa, sillä minä olen käsitetty haamu, jolla ei pysähtymisen lepoa ole, ja minä tahdon tuntea kuuman ilman vastaani tulevan, niinkuin leikkaavan veitsen, ja sen kirpeilyn minä otsallani tuntea tahdon.
Ajaa, ajaa minä tahdon, sillä veri huumahtelee minun suonissani; ja minun mieleni on taivuksissa, sillä minun sydämelläni makaa raskaus, joka on tiheä ja vellova, niinkuin syvän meren käynti. Oh, läpi yön minä hevostani ajan, ja minä annan sen kiitää pimeän aavikon ylitse niinkuin lentävän nuolen, enkä minä sen hengittämään pysähtyä anna. Ja minä kumarrun eteenpäin satulassani ja rutistan käsilläni rintaani vastaan, sillä elämä tulee minun päälleni niinkuin raskas vaiva, ja jos minä alallani olisin, niin minä lyykistyisin sen alle.
Oh, hevostani minä yön lävitse kiidätän, ja minä lennätän sitä aution aavikon ylitse, sillä minä tahdon ajatuksiani pakoon lentää. Oh, lennä minun hevoseni, ja ota siivet päällesi, etteivät minun ajatukseni minua kiinni saisi, sillä minä en kestä niiden tulemista, ja minä pakahdun niiden alla, kun ne tulevat. Oh, lennä, sillä minun sydäntäni kolkuttaa, niin että minä olen kipeä, ja minun sydämeni kolkutus kasvaa.
XLIII.
Voi, sillä nyt en minä enää mihinkään pääse Bathsebaa ajattelemasta. Sillä nyt ne ajatukset ovat tulleet takaisin, ja nyt minä olen niiden haltuun jätetty ja ne ovat ottaneet minun niinkuin oman saaliinsa.
Oh, minä en kestä ilman Bathsebaa olla, ja minä menehdyn sydämeni halajoimisen alle. Voi, sillä minun on kuuma ja raskas olla, ja kun minä pimeässä yössä yksin vuoteellani makaan, niin oijennan minä käteni kuumottavalta rinnaltani ulos Bathsebaa hakemaan, ja kun minä oijennan ne, niin minun vierelläni on tyhjää ja peitto vaan polttaa minun kuumeisten käsivarsieni päällä.
Voi, minun oloni on kääritty suureen hätään, ja minä olen sisällisessä palossa, joka on selvä valkea, eikä sillä ole sammuttajaa. Minun tekisi mieleni heittää itseni suulleni ja hengittää, niin että minä suupielilläni tuntisin kuumottavan hengitykseni, ja minun tekisi mieleni suullani maata, ja pusertaa rintaani kovaan lattiaan, sillä minun sisälläni on pakotus, joka saattaa minun heittelemään itseäni, niinkuin kuumeisen sairaan.
Oh, sillä rakkaus on ottanut minun ja rakkaus on lyönyt minun, ja rakkauden käsissä minä kidun, niin että minä huudan sen alla. Oh, sillä hirmuista on joutua elävän Jumalan käsiin.
XLIV.
Lentäkää minun hevoseni ja kiitäkää, maat silmieni ohitse, sillä Jerusalemiin minä riennän. Sillä minä olen haluistani kypsäksi tullut, ja nyt minä tahdon Bathseban nähdä, ja minä pakahdun, joll'en minä kohta häntä lähelle pääse.
Lentäkää hevoset, sillä minä kevennän jäseniäni, kun minä tässä istun, että teidän lentonne köykäisemmäksi tulisi. Sillä minun sydämeni ajatukset lentävät edellä sentään, ja teidän menonne, minun huohottavat hevoseni, joka on niinkuin liitävän tuulen meno, on minun silmissäni seisomista.
Lentäkää minun tuliset hevoseni, sillä minä himoitsen Jerusalemin silmäini eteen nousevan, lentäkää, sillä minä nousen seisomaan vaunuissani ja minun tekisi mieleni hypätä ulos ja lähteä juoksemaan, sillä minusta tuntuu, niinkuin minun sitte täytyisi lentävämmin mennä ja niinkuin maan kiitävämmin minun jalkojeni alle täytyisi jäädä sitte, lentäkää, minä en kestä, joll'en minä Bathseban silmiä kohta nähdä saa. Bathseba, minä tulen sinun tykösi!
XLV.
Bathseba, sinun polviesi eteen olen minä tullut, ja nyt minä rukoilen sinun rakkauttasi.
Bathseba, leiristäni ja sotajoukkojeni keskeltä olen minä tänne ajanut ja sinun tykösi tullut. Ja nyt minä olen polvillani sinun hameen palteittesi päällä ja pitelen sinua käsistä ja katselen sinua sinun omiin silmiisi. Kuinka sinun silmiesi alusta on vaipunut! Mutta sinun silmäsi kuultavat vielä syvempinä minua kohden kuin ennen.
Kuinka minä olen hengästynyt! Minä juoksin ylös portaita. Voi, minä olen rientänyt! Yötä ja päivää minä ajoin. Kun hevoset vaunujen edessä kuoliaina kaatuivat, niin en minä saanut seisomisen rauhaa, ennenkuin uudet hevoset edessä olivat, ja minä taas sain sinua kohden ajaa. Tuhannet kerrat nousin minä vaunuissani seisomaan, ja seisoin eteenpäin kumartuneena, sillä vaikka hevoset koko ajan henkensä takaa menivät, niin tuntui niiden meno minusta hitaalta, niinkuin ne vastamäkeä nousseet olisivat. Bathseba! Likistänkö minä rintaani kovaa lattiata vastaan tuohon, kun minun sydämessäni niin lyö?
Kuinka minua rupesi painamaan, kun Jerusalem näkymään rupesi! Ja kun vaunut porttien läpi kumahtivat, niin minä pidin rinnastani kiinni. Vaunujen jyrinä teki kipeää minussa, ja minä tunsin ahdistuvani, kun rakennukset kahden puolen nousivat. Ihmiset katujen kulmissa seisahtuivat ja kääntyivät katsomaan, kun minä ohitse ajoin, mutta minä en huomannut heistä muuta kuin tuskallisen vilauksen. Minun linnani edustalla liikkui väkeä. Ne näkivät kaukaa minun vaunujeni tulon, ja seisahtuivat katsomaan. Ja kun ajajani rupesi pysäyttämään hevosia, niin ennen kuin minä vielä kerkesin saamaan häntä eteenpäin ajamaan, niin tunsivat ihmiset minun ja rupesivat säikähtäneinä ja hätääntyneinä juoksemaan vaunujani kohden, sillä he eivät tietäneet minun tulostani mitään, ja luulivat minun nyt lyötynä ja ilman sotajoukkoani pakenevan, kun minä semmoisella kiiruulla tulin. Mutta ennenkuin he vielä tykökään pääsivät, sain minä hevoset taas liikkeelle lähtemään, enkä minä muistanut enää ihmisiä kohdenkaan katsoa, kun he joka puolelta tulivat, ja sitte minun hevosteni tieltä syrjään väistyivät. Kun sitte tuli kadun kulma ja hevoset taittivat, ja minä sinun huoneesi ja akkunasi näin, niin reväisi minussa, mutta minä hoputin ajajaa kerran vielä, ja koetin sydämeni vavahtelun välistä sinun akkunoihisi tähystää, että minä sinun itsesi niissä näkisin. Mutta kun vaunut tulivat ovesi eteen, niin hypähdin minä niistä jo ennenkuin ne seisahtaneetkaan olivat, ja nyt minä olen polvillani tässä sinun edessäsi.
Kuinka minun suoneni lyövät! Kohta minä sentään saan tasaisemmin hengitetyksi. Minun otti kipeää, kun sinä minun silmiini ensiksi tulit. Tiedätkö, kyllä minä koko matkan sinua ajatuksissani kannoin ja sinun edessäni ja läsnäni tunsin, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun en minä sinua vielä ollut nähnyt, tästä hiljaisesta huoneesta sinua hätäisin silmin hain, ja joka verhon ylitse silmilläni lensin, mutta kun sinä itse sitte mitään aavistamatta ovesta tuossa sisään astuit ja puoliväliin lattiaa verkallisesti ja ajatuksiisi vaipuneena kävit, ennenkuin sinä minun huomasit ja annoit silmissäsi valutuksen syttyä ja kaksi askelta minua kohden teit, mutta sille hämmentyneenä jäit seisomaan keskelle lattiaa patjan eteen tuossa, niin tulit sinä minun silmääni sittenkin niin, että minä koko olemuksessani värähdin, ja menehtyväni luulin, niin etten minä muuta voinut kuin sinun tykösi tulla, ja kun sinä yhtäläisesti mielesi yllättämänä tähän istumaan vaivuit ja kätesi annoit voimattomina syliisi vajota, niin polvistuin minä sinun viereesi ja olen vielä heikko. Enkä minä ole vielä uskaltanut sinua katsoakaan oikein. Minä pidän silmiäni poispäin sinun ohitsesi ulos ilmaan ja joskus vaan, yhden silmänräpäyksen, katson syrjästä sinua. Sillä minusta tuntuu, niinkuin tämä olisi liika paljon, ja minä tunnen itseni kipeäksi ja vaipuvaksi nyt, kun minä tässä sinun edessäsi olen. Kestänkö minä tätä onneani? Ja tuleeko tämä kaikki yhtä haavaa minun päälleni. Rakastanko minä sinua näin paljon? Tiedätkö, vaikka minä olen sinua niin suuresti rakastanut, kun minä poissa olen ollut, että minun oloni on aina ja joka aika ollut paljas rakkauden kituminen, niin en minä sentään ole tietänyt, että minun rakkauteni näin suuri on ollut, kuin miksi minä sen nyt tunnen, kun minä sinun edessäsi polvillani olen ja sinun itsesi silmilläni näen.
Voi, Bathseba, kuinka minä rakastan, rakastan! Voinko minä sanoa sen, ilman että minä raukenen sen sanomisen alla! Rakas, rakas, minä tunnen sinun läsnäolosi niinkuin suloisen ja hivelevän hyväilyn rinnallani. Kun sinä tietäisit, kuinka minä sinua rakastan! Oh, jos sinä tietäisit. Anna kätesi tänne, niin minä puhun. Hyvä, nyt se on minulla, kuinka se on suloinen, kuinka sinä olet suloinen, nyt minun on hyvä olla. Kun minä olin sinusta poissa, luuletko, että minä missään muussa olin kuin sinussa. Enpä, sillä yhtäpäätä minä sinun läsnäolosi ympärilläni tunsin. Ja vaikka minä missä liikuin ja olin, niin kun minä ulos ympärilleni katsoin, niin sinua minun silmäni hakivat. Ja kun minä käteni oijensin, niin minä luulin ilmasta sinun kätesi saavani ja sitä piteleväni, ja kun minä kävelin, niin minä tunsin sinun olkapääsi olkapääni vierellä, ja se lämmitti, ja sinä kävelit minun rinnallani ja me astuimme yhtä askelta. Rakas, rakas, kuinka suloista on pitää sinun kättäsi kädessään. Anna, kun minä painan sitä sydäntäni vastaan. Tunnetko, kuinka se lyö. Rakas, rakas. Minun käteni hykertyy sinun kätesi päälle, enkä minä ikinä siitä hellittäisi. — Voi Bathseba, niin se oli. En minä yhtään hetkeä sinusta erilläni ollut. Kuinka minä sitten olisin saattanut kestää, että minä aina sinusta poissa olin, enkä koskaan sinua silmilläni nähdä saanut? Enkä minä kestänytkään ja nyt minä olen tässä. Oh, sillä minä tahdoin sinun omat silmäsi minun silmäini edessä olevan, ja minä tulin sairaaksi, kun minä en saanut sinun lämmintä kättäsi kädessäni silittää ja hykertää! Kuinka sinun poskiesi hipiä on kuultava! Ja kuinka heleästi ja lämpimästi sinä minun silmieni alla punastut, kun minä satun sydämestäni sanan löytämän, joka värähtää. Voi, sinä et tiedä, kuinka suloinen sinä saatat minun silmissäni olla, ja minun rintani vavahtelee, kun minä saan sinua sinun silmiisi katsoa.
Voi, sinä Bathseba, rakas, sinä olet niin rakas minulle, ja kun minä näin sinun edessäsi olen ja sinua katselen sinua vastapäätä, niin minun mieleni käy valletuksissa minussa, niin ett'en minä osaa rintani käyntiä salata, vaan värähtelen kasvoiltanikin. Oh, minä rakastan ja rakastan sinua, ja minun on suloista uskoa sinulle, että minä sinua rakastan, sillä minä näen, että sinä otat vastaan minun sanani ja kätket ne sydämeesi, ja minä näen, että se kätkeminen on suloinen työ sinulla. Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun rintani pakahtuu, kun en minä koskaan saa sitä kyllikseni sanotuksi. Sillä katso, minun sydämeni minun rinnassani on niinkuin juokseva hunaja ja niinkuin lämmin ja heruva maito, ja kun minä sinua, Bathseba, katson, niin käy minun mieleni ylitse minussa, ja sinun silmiesi näkö viekottelee minun puhumaan. Oh, minä liikahtelen itsessäni, ja minun sydämeni liikahtelee, ja minä juovun, kun minä siitä saan sinulle puhua.
Bathseba, anna, kun minä otan sinun syliini nyt. Sillä minä en tiedä, mihin minä sinun kätkisin, että sinä minua lähellä olisit ja lähempänä vielä. Anna, kun minä sinun huuliltasi suutelosi otan. Voi, sillä minä olen sinun lähelleni vetänyt, ja minä tunnen, kuinka sinä hengität minun rinnallani. Oletko, oletko sinä minun sylissäni? Kuinka sinä olet suloinen! Minun poskeni hiipii sinun poskeasi vastaan, ja liittyy sinun poskeesi, voi, kuinka lämpimältä se vastaa. Anna, anna minun vetää itsesi minua lähelle, ja anna, anna meidän syleilymme olla kiinteän ja lähestyvän, niin että meidän hengityksemme nousee ja laskee yhdessä ja että me rintamme toisiamme vastassa tunnemme. Voi, sillä kun minun käteni sinun ympärillesi kiertyy ja kun minä hiljaa sinua lähelleni vedän, niin minä luulen mieleni seisahtuvan minun herkkyvästä onnestani, sillä maailmassa en minä mitään muuta halaja, kun sinua, jonka hengityksen minä käsivarsieni välillä tunnen, ja sinun minä itseeni upottaa halajaisin, ja ijäksi minä halajaisin näin sinua syleilemään jäädä. Oh, sillä kun meidän huulemme pitkään ja tykähtävään suuteloon yhtyvät, niin minä tunnen, niinkuin me toinen toiseemme vuotaisimme, enkä minä ikinä huuliani sinun huuliltasi irrottaa voisi. Oh, minä juon sinua, rakas, rakas Bathseba, ja keinuva taivas kumpuaa minun sydämeeni! Bathseba, Bathseba, sinun syleilysi on kiinteä ja lämmin, ja sinun suutelosi pitkä ja lähentyvä ja sinun silmiesi näössä minä kylven niinkuin elämän lähteessä, jumalani, autuuteni meri, minä jätän itseni ja kuolen.
XLVI.
O, Bathseba, minä näen, että sinä olet minun rakkauteni sylissä nyt ja minä näen, että sinä olet jättänyt itsesi siihen, ja että sinä silmilläsi riput minun huulillani, ja juot avoimeen sydämeesi minun rakkauteni sanoja, ikäänkuin sinä selvää hunajaa sydämesi täyteen joisit. Sillä, Bathseba, sinä olet minun ja sinä kuulut minulle ja minä omistan sinun sydämesi ja rintasi kokonaan, etkä sinä muuta ole kuin minun sydämeni värähdys.
Oh, minä tiedän, kuinka sinä ollut olet, minä tiedän sen, sillä minä olen sydämessäni sen elänyt. Sillä siitä asti, kun sinä minun silloin työnsit pois, ja olit minulle kova, ja jätit minun, niin olet sinä yhä ja yhä minua ajatellut, niinkuin minä sinua, ja sinun ajatuksesi ovat sinun sulattaneet, niin että nyt sinä olet sula ja paljas rakkaus minulle. Luuletko, rakas Bathseba, ett'en minä siitä tiedä! Sillä yhtäpäätä yötä ja päivää olen minä tuntenut sinun rakastavat ajatuksesi ympärilläni, ja niiden hively on ollut minulle niin vetävä, että minun joskus, kun minä olen ollut kesken toimiani, niin minun on täytynyt kaikki jättää ja istua ja sinua ajatuksissani halaamaan ruveta, sillä niin sinä olet minua lähellä ja minun ympärilläni ollut. Oi Bathseba, minun sydämeni satama ja minun mieleni lämmin päivä, minun omani ja ainoani, sinä rakastat minua!
Bathseba, sillä sinä olet minulle niinkuin maailmaksi tullut, ja minä tunnen, että minäkin olen sinun sydämesi maailma ja kaikki, ja minä tunnen, kuinka sinun ajatuksesi käyvät, sillä niin sinä tunnet itsessäsi, että on niinkuin sinä sitä varten vaan olisit elämän saanut, että sinä minun suuren rakkauteni sinua kohtaan tuntea saisit. Voi, kuinka suloista on rakastaa, ja olla rakkautensa löytänyt, ja kuinka suloista on kiittää, että on elämän saanut ja saa rakkaudessaan elää!
Enkä minä tiedä, mitä minä sinussa rakastan. Sillä sinä, sinä se vaan olet, jota minä rakastan, ja minä tunnen itseni, niinkuin minä olisin sinun orjasi ja sinun herrasi, ja minä tahtoisin sinun kaikkesi olla. Sillä sinä, sinä olet kaikki minulle, enkä minä ymmärrä, mitä minä sinun ulkopuolellasi näkisin, jolla minun silmissäni sisällystä olisi, ja joka minun silmäni vetäisi. Ja kun sinä minun edessäni istut ja minä lakkaamalla saan sinua katsella, enkä silmiäni sinusta pois käännä, niin minä kidun sentään, sillä en minä kyllikseni sinua katsotuksi saa. Minä luulen menehtyväni autuuteni alla, kun sinä nyt minun silmissäni olet. Sinä minun sydämeni silitys! Sinä, sinä. O Bathseba, sinä olet kaikki minulle, ja se olet sinä itse. Ja vaikka sinun kauneutesi sinun kasvoiltasi hupenisi niinkuin särkyvä koriste, ja sinä kauneutesi kadottaisit, niin yhtä kokonani minä sinua sittekin rakastaisin, ja yhtä suloinen olisi sinun läsnäolosi minun rinnalleni, sillä se olisit sinä, sinä aina, sinä, joka olet minun sydämeni valittu ja minun mieleni lepo. Ja vaikka sinä tekisit jotain, joka saisi ihmiset kauhulla kääntymään pois sinusta, ja joka saattaisi sinun maailman pilkaksi, niin ryysyihin minä pukisin itseni ja sitä surisin, mutta aina minä sinua seuraisin, ja olisin sydämeni voimalla sinuun kytketty niinkuin orja ja minun rakkauteni sinuun olisi yhtä palava, sillä sinä, sinä se olet, jota minä rakastan, sinä kokonasi eikä sinussa ole mitään, joka ei värähdyttäisi minun sydäntäni, kun minä ajattelen, että se sinussa on.
O! sinä Bathseba, minun sydämelläni olen minä sinuun kasvanut, ja minä olen kasvanut sinuun niin, että kaikki muu on minun mielestäni huvennut. Sillä tyhjä olen minä kaikelle muulle siitä asti kun minun silmäni sinun näkivät, o, Bathseba, ja maailman kuva on kuollut minussa kajaamasta, muuta kuin sinussa ja sinun kauttasi. O! ja väsynyt olen minä näkemään toisia naisia, ja vaikka maailma olisi ihanimpia naisia täynnä ja vaikka minä niiden kaikkien rakkauden voittaa voisin, mutta sinä olisit minulta poissa, niin mailma tuntuisi minulle kuolleella ja minä halajaisin elämästä pois niinkuin koditon, ja jos minä sinun kadottaisin, o, Bathseba, niin voimaton olisin minä sitte enää rakkautta tuntemaan, eikä minun silmiini sitä mahtia enää tulisi, joka naisen sydämen taipumaan saisi. O, sillä minun rakkauteni sinuun, o Bathseba, on suuri ja hurmattu, niinkuin se joku rikos ja synti olisi, ja se on itsensä niin ylölliseksi lyönyt, ikäänkuin sen takana kuolema kasvamassa olisi. O! Jumalani, mitä minä puhelen, että minä rakkauteni sinulle ilmotetuksi saisin!
Bathseba, minä raukenen sanojeni alla, sillä minun sanani, kun minä sinulle puhun, ovat rakkaudesta lämpimät ja minusta tuntuu, niinkuin niiden täytyisi punaiset olla ja niinkuin niillä olisi minun sydämeni veren väri. Voi, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni opettaa merkillisiä sanoja minulle.
XLVII.
Katso, Bathseba, sillä ilta on mennyt ja yö on kulunut ja nyt valkeentuu uusi aamu jo, ja me istumme vieretysten vielä, emmekä ole toisistamme hellittäneet. Anna, että minä vielä viimeisen kerran painan sinun rinnalleni, ja anna huulemme vielä yhteen suuteloon yhtyä. Katso, nyt on hyvä, ja nyt me istumme erillämme.
Kuule nyt, minä olen noussut seisomaan sinun eteesi, ja nyt minä kerron sinulle yhden asian, josta minä tähän saakka olen sanattomana ollut. Minä olen murhannut sinun miehesi Urian. — Mitä varten otit sinä kädelläsi sydämellesi? Sillä ethän sinä tänä yönä häntä muistanutkaan ole. Vai muistitko sinä häntä, kun sinä äsken minun sylissäni olit? — Kuinka? Tunnetko sinä hänen kuvansa itsesi lävitse niinkuin repivän ja kylmän veitsen terän?
Bathseba, kylmene; kylmä minäkin olen. Nyt. Ei maailmassa syntiä ole, ja rikokset ovat haaveita, joita näkevät ne, jotka eivät uskalla niitä tehdä, vaikka tahtovat. Toivu, ja ole rauhallinen, rauhallinen minäkin olen ja istun kylmin otsin.
Hyvä; joko sinä kokosit itsesi. Mitä synti on? Oliko meidän rakkautemme synti? Jumala taivaassa, sitte minä sinun haastan kamppailuun kanssani! Ja minä olen otteleva niinkuin rintaansa haavotettu jalopeura, sillä minä tunnen ajatuksissani toivottomuuden synkeän mahdin, joka voitettuna ja alasviskattuna vielä väkevämpänä nousee ja uuden kamppauksen alkaa ja uudella voimalla, joka loimahtaa. Jumala, Urian täytyi kuolla, ja minun syntini se ei ole. Sinä täytymyksen ihmisen rintaan asettanut olet, ja minä tottelin. — Mitä? Huimaako sinun silmiesi edessä niin, että sinä nostat kätesi silmillesi? Siinä on tuolin noja, nojaa siihen, ett'et horju, jos sinä rauennut olet. Hyvä, nyt sinun silmäsi katsovat taas suoraan eteensä, ja sinun hengityksesi käy taas. — Hänen täytyi kuolla. Sillä minä tahdoin elää. Sillä minä olin nähnyt sinun ja löytänyt sinun, ja mihinkä minä olisin itseni itseltäni kätkenyt? Oh, minä murhasin Urian, ja hänen täytyi kuolla, sillä hän oli tullut minun tielleni, ja sulkenut elämän minulta, ja minun olisi täytynyt seisahtua, joll'ei hän olisi pois tullut. Sillä minussa nousi minun mieleni, niinkuin virran vesi, kun sen tiellä sulku on, enkä minä ennen nousemasta lakannut, ennenkuin minä kohista sain. Urian täytyi kuolla, niin totta kun minä hengitän. Minä katson eteeni nyt, kun minä tätä puhun, enkä katso sinua silmiisi, mutta minä en kadu sitä, että minä sen tein, enkä koskaan tahdo katua, sillä oikein minä tein ja minun täytyi se tehdä, ja se oli hyvä, että hän kuoli.
Mutta Jumalani, mitä minä teen! Herra Jumala! nyt vasta minä huomaan, että minä sinun edessäsi puhun. Vuodatko sinä verta itsessäsi? Mitä sinä tunnet? Anna kätesi tänne, minä suutelen sinun sormiasi, anna anteeksi minulle, minun otsani on kipeä. Herra Jumala, kuinka kovia sanoja minä sinulle olen puhunut! Oi, katso toisen kerran vielä minua sillä tapaa minun silmieni pohjaan, sinä annat niin sulavalla sydämellä anteeksi minulle, että minä tunnen vielä suloisemmin itseni mieleni pohjaan tartutetuksi, kuin jos en minä ollenkaan rikkonutkaan olisi.
Oh, Bathseba, mikä sinun mieleesi nyt tuli? Sinä näytit ensin niinkuin sinä olisit ruvennut minun puhettani kuuntelemaan, mutta nyt sinun kasvojesi ylitse lensi puserrus, niinkuin sinun rintasi lävitse olisi leikannut. Mitä sinä ajattelet? Sillä sinun kasvosi murtuvat, ja puristuvat jäykiksi siitä, ja minä tunnen, niinkuin sinä liukuisit minun läheltäni pois.
Kuule, kuule Bathseba, katso minua, minä rakastan sinua, ja ilman sinua en minä voi elää. Kuule, etkö sinä kuule! Voi, etkö sinä rakkautta tunne! Oh, Bathseba katso nyt, etkö sinä näe, pimeys on kamalana varjona meidän taaksemme jäänyt, ja nyt on suuri ja lämmin onni valuisena meidän edessämme odottamassa. Oh, tule minun syliini, kätke pääsi tänne, tässä minun povellani on sen paikka, elämäni hädässä olen minä sinua hakenut, ja nyt minä sinun olen löytänyt, tule, Bathseba, meidän olomme on oleva yksi ainoa lämmin syleilys! Minä en kestä! Bathseba, Bathseba. Minä olen kipeä, kun et sinä liikahda, tule!
Miksi sinä istut ja päätäsi suorana pidät ja katsot suoraan eteesi, etkä liikahda? Ja nyt? Sinä nouset ylös, sinä olet kalpea ja värähtelet koko kasvoiltasi, ja seisot siinä ikäänkuin sinä itsessäsi revitty olisit. Etkö sinä kuullut, mitä minä äsken puhuin? Meidän onnemme lämmin päivä on meidän edessämme ja meidän elämämme alku, kun me sen käsityksin käymme. Mitä nyt? Eivätkö minun sanani sinulle asti kuulu? Mutta nyt? Yhdessä silmänräpäyksessä sinä ikäänkuin sulat koko olennoltasi, sinun katseesi herkähtää minun päälleni kuin armon tulva, ja sinä horjahdat askelen minua kohden, mutta seisahdat siinä vielä ikäänkuin silmänräpäykseksi ajattelemaan. Ja nyt minä näen sinun silmäsi ihan edessäni, niiden katse sukeltaa minuun, mutta sitte ne lyövätkin minuun, niinkuin jäykistävä parahdus. Sinä heität itsesi minun syliini? Mitä sinä? Miksi sinä itsesi niin värähtävästi minun rintaani vastaan puserrat! Sinä vapiset koko ruumiiltasi, ja sinun huulesi polttavat minun huulillani. Ja nyt! Minä en vielä kerjennyt ottamaan vastaan sinun suuteloasi, ja nyt sinä silmänräpäyksessä tyrmistyt, ja vedät itsesi takaisin minun rinnaltani, ja minä tunnen sinun suutelosi vielä niinkuin reväisyn itsessäni. — Mitä? — Mikä musta haave tänä silmänräpäyksenä minun mieleeni itsensä lyö? — — Aiotko? aiotko? — — Ota pois — — ota pois — —! Minä en saa hengitetyksi, että minä saisin sanotuksi. Bathseba, Bathseba, se ajatus ei ollut tosi! Mutta minä hallitsen itseni. Minä kysyn. Kyllä minä sanani saan esille, vaikka ne tulevat verkalleen ja yksi kerrallaan. Minä ajattelin. Oliko … se sinun… Odota, niin minä saan sen selkeästi ja yhtä mittaa sanotuksi. Oliko se sinun hyvästijättösi minulle, kun minä sinun kuumettuneen vartalosi äsken vastaani tunsin? Mitäh! Mitä! Onko se totta? — Huuda, kirkase, jollet hengitystäsi käymään saa! Horjutko sinä? Rauhotu, ei se niin kipeätä minulle tehnyt. Kyllä minä kestän. Luuletko kaatuvasi? Tässä, nojaa päätäsi minun olkapäätäni vastaan. Minä pidän kiinni sinusta. Taivuta vaan, anna pääsi taipua, minä turvaan sinua rinnallani, kuinka lienteät ja silitystä tarvitsevat sinun hiuksesi ovat! Voi, sinun raukkaa päätäsi, mitä sinun kestää täytyy, anna, minä silitän! Nyt? Sinun raukeneva poskesi hipasi jo minun rintaani ja sinun silmäsi ummistuivat suloisen levon ha'ussa, ja nyt sinä jäykkenit ja vedit itsesi suoraksi, niin että minun käteni, joka oli sinun ympärilläsi ja jolla minä tuin sinua, hervaistuna vajosi alas! — Jumalani, nyt minä muistan! Nyt minä muistan.
Kuule, järkähtikö maa minun jalkojeni alla? Seisonko minä tässä pystyssä? Ja olenko se minä, joka tässä seison, ja pitelen päätäni kahden puolen? Se on kaikki totta. Minä se olen, joka tässä seison, ja sinä, Bathseba seisot siinä, vähän matkaa minun edessäni, toisella matolla. Kyllä kaikki minun edessäni selkeänä on. Ja sekin on selkeä … ei, minä en anna sen tulla huulieni ylitse. Ei, ei!
Bathseba, voi, mitä minä tekisin, jumalani, jumalani, mitä minä tekisin! Katso, katso, minä olen maassa polvillani sinun edessäsi, tähän minä olen huimaistu. Bathseba, Bathseba, eikö sitä vielä voi muuttaa, näe minun käteni. Ne ovat yhteenjuotetut, minun rukoukseni pusertelee niissä. Armahda minua! Voi, armahda minua! Jumalani, opeta minulle sanoja. Minä olen henkeni hädässä. Herra Jumala, mistä minä sen sanan löytäisin, joka sinun sydämesi liikahtamaan saisi!
Bathseba, elänkö minä? vai olenko minä kuollut? Minä katselen ihmetellen ympärilleni. Sinäkö minun edessäni seisot, sinä joka olet niin rakas… Voi nyt minä tunnen sen taas. Minä olen salaman lyömä! ja minä olen tähän viskattu. Jumalani, onko tämä kaikki totta? Minäkö tässä polvillani virun ja vapisen, ja ovatko nämä minun käteni, joita minä hykertelen. Bathseba, Bathseba, ota tämä minun päältäni; minä en kestä, Jumalan tähden, minä en kestä! Bathseba, etkö sinä näe, kuinka minun silmieni hätä sinun silmiäsi hakee, älä vältä! oh, kestätkö sinä minun silmieni hädän? Oi, älä salaa sitä, minä näin sen, kuinka sinun silmäsi sulivat, oh, et sinä kestänyt, kun minun katseeni sisimmässä epätoivossa itsensä sinuun haki, ja sinä horjahdit hiukan.
Jumalani, jumalani, minä hypähdän pystyyn. Minä otan sinun. Otan. Kuinka voisit sinä minusta itsesi irrottaa! Mutta kuinka jäykkänä sinä seisot! Minä olen astunut sinun tykösi ja epätoivoisessa hykäyksessä olen minä ajatellut heittää käteni sinun ympärillesi ja masentaa sinun vastarintasi kuumaan syleilyyn. Mutta nyt kun minä olen juuri lähellä sinua, niin minä tunnen, niinkuin sinusta lähtisi vieras ja kova mahti, ja minä vaivun herpaistuna kiihtymyksestäni. Voi, Jumalan kautta! etkö sinä ymmärrä, etten minä ilman sinua olla voi, ja että minun mieleni seisahtuu jäykistävässä hädässä, jos sinä minulta poissa olet. Sinäkö siinä seisot, Bathseba, ja pysyt kasvoiltasi värähtämättömänä? Voitko sinä olla vieras minulle? Sinä, sinä, joka ennen olit paljas rakkaus minulle. Etkö sinä sitten minun palavan hätäni kouristusta näe? Vapahda, vapahda minut! Voi Jumala! suulleni minä heittäytyisin, ja tähän paikkaan tahtoisin minä rintani pakahtuvan, jos minä sillä voisin sinun nostaa sinun epätoivosi synkeästä päätöksestä.
Oh, minun voimani on ohitse. Minä annan käsieni vajota ja riukenen polvieni päälle tähän sinun eteesi. Minä olen ajatuksissani kylmä ja vaipunut nyt, ja katselen itseäni kuin vieras ihminen, itseni ulkopuolelta. Sinä seisot siinä minun edessäni juuri, ja minä olen niin lähellä sinua, että jos minä kohottaisin kättäni, niin minä tavottaisin sinun hameesi lievettä. Kuinka kaukana sinä sentään minusta olet. Sillä kun minä käteni ajattelen oijentaa, niin se raukeentuu jo puolitiehen, ennenkuin se sinun tavottanut on ja vaipuu alas, sillä vaikka sinä minua läsnä juuri seisot, niin hupenet sinä minun ajatuksissani sentään hämärän etäisyyden taakse. Sillä sinä seisot niin ajatuksiisi sulkeutuneena minun edessäni ja niin kokonaan poispäin kääntyneenä, vaikka sinun kasvosi minua kohden surullisesti katsovatkin, että minä vaivun kokoon itsessäni ja tunnen itseni yksin jätetyksi. Mitä sinussa liikkua mahtaa? Sillä sinä seisot heikkona ja vapisevana, mutta sentään minä tunnen, että minä keveämmin voisin käteni levittää, ja maanpiirin paikoiltaan nostaa, kuin että minä sinua sinun sydämesi kovassa päätöksessä järkyttää voisin. Voi, minä väsyn, ja annan sen olla. Enkä minä riutuneessa mielessäni enää muuta tee, kuin että minä vielä viimeisen kerran otan sinun kuvasi itseeni, ja imen sairaan sydämeni sinun näöstäsi täyteen. Sinä olet selittämätön minulle siinä kun sinä seisot, ja minun tuntoni ja ajatukseni ovat tällä hetkellä uuvuksissa, niin ett'en minä ymmärrä mitään sinusta nyt muuta kuin ihmettelen, Sillä minä olen sinun sydämesi rakkaus ollut, ja nyt sinä olet kova minulle. Mikä sinun teki, että sinä rakkautesi rintaasi suljit ja sydämesi minulle lukitsit? Etkö sinä itse sen alla kärsi? — Oh, minun puheeni nyt ovat kaikki löyhää humuilua. En minä sinua ymmärrä, ja sinä olet pyhä minulle ja salaperäinen ja puhdas, ja sitte sinä olet tuskien haava minulle.
Voi, kuinka minä olen vaivuksissa, kun minä tässä sinun edessäsi olen, ja annan huulieni käydä, että minä jotain vielä sinulle puhua saisin. Sillä minä puhuisin vielä jonkun sanan sinulle, vaikk'ei minulla mitään sanottavaakaan ole, mutta minä tahdon puhua vaan, sillä sitte sinä viivyt pienen aikaa vielä, ennenkuin sinä lähdet. Sillä minä näen, ett'et sinäkään henno minua kuulemasta lähteä, vaan viivyt ja viivyt, etkä tahtoisi vielä juuri lähteä. Minä ymmärrän sinut, sillä sinun sydämesi on aina ja yhä minun, ja minä tunnen sen nyt, kun minä heikko olen, mutta sinun täytyy kaiketi lähteä, koska sinä sen niin ajatellut ja päättänyt olet. Enkä minä sinua enää kieltääkään jaksa. Mutta älä lähde juuri vielä, viivy vielä pieni aika, yhden hiukan; minä en voi koota ajatuksiani, sillä minä olen lyöty ja riutunut ja minun ajatukseni ovat vaivuksissa, mutta minä tahtoisin, että minä voisin sinulle hyvästijätön sanan löytää, sillä minä tahtoisin semmoisen sanan sinulle hyvästijätön sanaksi löytää, että se aina sinun sydämessäsi soisi, ja sinun rakastavan sydämesi liikkumaan saisi aina kun se sinun mielessäsi heräisi, mutta minä olen heikko ja väsynyt ja sanat hupenevat minun ajatuksistani, niin ett'en minä sitä sanaa tavottaa jaksa, vaan yhtäpäätä puhelen ja puhelen. Mutta sekin on hyvä, että minä puhelen, sillä jos minä lakkaisin puhumasta, niin sinä läksisit pois ja sitte minä olisin yksin. Mutta viivy vaan ja anna minun jotain puhua, puhella kepeästi, sillä minun mieleni keventyy siitä ja minä näen, että se on sinullekin huojennukseksi. Viivy vielä, kyllä sinä sitte saat lähteä; kun sinä lähdet, en minä kättänikään ole voiva oijentaa sinua pidättääkseni. Kyllä minä tiedän, että kun sinä nyt minun silmistäni lähdet, niin en minä koskaan enää silmilläni sinua näe. Jumalani! Oh, viivy vielä pieni aika, sen verran että minä vielä hiukan saan hengittää samaa ilmaa, jota sinäkin hengität.
XLVIII.
Missä minä olen? Kuka minä olen? Herra Jumala. Herra Jumala. Minäkö tässä istun?
Minäkö? Tuossa istui Bathseba, kun minun sydämeni niin lämpimänä nousi. Tässä pidin minä hänen kättänsä kädessäni. Jumalani, Jumalani! Minäkö se ihminen olen, joka tässä istun ja ajattelen? Enkö minä joku toinen ole, joka vieraana katselen itseäni ja kauhusta seisahdun, että elämä semmoinen jollekin on?
Minulleko tämä tapahtunut on? Minulleko, juuri minulle? Miks'ei yhtä hyvin jollekin toiselle? Jumala. Suuri Jumala. Enkö minä ihminen ja sinun lapsesi ole? Olenko se siis minä, jota tämä kohdannut on?
XLIX.
Yö on tyhjä ympärillä, ja tyhjyys humisee huoneessa, ja kun minä ylös uskallan katsoa, niin on kaikki tyhjää minun ympärilläni. Tyhjä, tyhjä on kaikki, ja elämä avautuu tyhjänä eteen. Minä istun kyyristyneenä istuimellani ja tunnen … tunnen että hän on poissa, ja että nyt on tyhjyys.
L.
Bathseba, Bathseba, missä sinä olet? Etkö sinä minun värisevää ääntäni kuule? Bathseba, Bathseba, vastaa! Missä sinä olet?
Bathseba, Bathseba, minun ääneni kuolee pimeään yöhön, kun minä sinua kutsun, mutta yö jää vaikenemaan. Tule nyt jo! Minun sydämeni kätkee ja minun ääneni helähtää tuskasta. Missä sinä olet, Bathseba? Onko se totta, että minun ympärilläni on tyhjä? Minä pelkään yksinäni olla, tule!
LI.
Bathseba, kuka sinä olet ja mitä sinä olet? Minä olen ottanut kovasti itseeni, ja nyt minä olen selkeentynyt sinusta monessa. Mutta minä en tunne sinua, mitä sinä olet?
Sitä minä nyt ajattelen, mitä sinä silloin olit, kun sinä itsesi minusta pois irrotit. Nyt minä ensikerran olen uskaltanut sitä ajatella, ja minulla on ollut ankara kamppailu itseni kanssa.
Nyt minä olen yhdeksi hetkeksi itseni voittanut, ja nyt minä kiellän itseni, sillä kun minä ajattelen sinua nyt, niin sinä kasvat niinkuin suuri ja valuinen henki minun ylitseni, ja minussa herää hämärä tunto, niinkuin se, joka sinussa silloin liikkui, jotain suurta olisi ollut, ja vielä suurempaa kuin rajaton halajoiminen.
Sillä minä näen, että sinun voimasi oli suuri, kun sinä minua silmästä silmään seisoit, ja minun epätoivoni kamppauksen kestit. Sinä olit sinä hetkenä itsellesi kova, kun sinä itsesi minulle kovaksi teit, ja sinä vapisit jäykistymisesi alla, ja minä muistan nyt, että minä näin sinun silmiesi alustat sinisesti värähtävän, ja syvän kärsimyksen piirun sinun suusi ympärillä, niin että sinun kasvosi olivat kärsiväisiksi uurretut.
Bathseba, yhdessä minä sinun ymmärrän: sinä olet puhdas ja toinen olento kuin minä, ja sinä olet uhrautumisen kirkastettu henki, ja sinä olet vaeltanut syvän kärsimyksen kautta, että sinä niin kirkastetuksi olet tullut. Mutta se on kova ja ankara näky, ja minä luhistun sinun ilmestyksesi edessä.
Voih! minä olen ihminen, mitä varten sinä jätit minun!
LII.
Tuska, tuska! Elämä on sula tuska ja suuri kärsimys, ja elämä on kuuma houre. Ja ihmisen elämän pohja on vaiva, ja ihmisen elämän sisältö on hätä, ja suuri huuto käy ihmisen elämän lävitse, ja se huuto on valituksen huuto, ja se on paljas parahdus.
Sillä ihmisen olo on tulenkipenän olo, ja ihminen itse on valkean polte. Ja ihminen tuntee olonsa niinkuin tuikkivan palon, ja hänen henkensä on hehkumista. Sillä elämä on kolkko ja kamala, ja elämä kylpee tuskissa ja elämällä on kuoleman haju ja jokaista elävää elämä ruoskii. Ja minä avaan suuni suureen huutoon, että minä saisin hätäni mahtumaan siihen, mutta minun hätäni jää sydämen pohjalle makaamaan, ja minun huutoni palaa takaisin sydämen päälle.
Sillä elämä on tullut ihmisen päälle, ja se on sytyttänyt hänen ohimoilleen palavat siniset liekit, ja ne liekit ovat kammotuksen liekkejä. Ja ihminen lentää eteenpäin ja huohottaa suu auki, kun elämä häntä ratsastaa, ja se on elämän puserrus, joka häntä sillä tapaa ajaa.
LIII.
Jumalani, miks'et sinä minua armahda, kun minä vuoteellani makaan ja näännyn! Sillä minä en kestä, ja minä vapisen kun minä tunnen tuskieni hetken lähestyvän.
Minä en kestä, en kestä, ja joka hengenveto on kuormaksi minulle. Sillä minun olemiseni on niinkuin suuri haava, josta yhtä mittaa verta tiukkuu. Jumalani, minun kärsimykseni ovat minun lannistuksiin rutistaneet, ja kun minä käteni ristiin liitän, ja minun pitäisi rukoileman, niin minä huudan tuskasta.
Oh, armahda minua, suuri Jumala, sillä en minä muuta rukoile, kuin ett'ei minun aamulla enää herätä tarvitse ja uuden raskaan päivän valkeentumista nähdä, kun minä yöllä olen unen silmiini saanut.
LIV.
Joskus kun minä vuoteellani yksin olen ja pimeä yö avoimien silmien yllä lepää, ja kun minä olen maannut ja ylös eteeni tuijottanut, niin että aika minun mielessäni seisoo ja lepää päällä niinkuin raskas ja matala laki, niin ett'en minä tiedä, missä minä olen, ja kuinka minä olen, vaan on niinkuin minä aina yhdellä tapaa olisin hädän puserruksessa ylös päälleni tuijottanut, ja niinkuin ei aikaa enää olisikaan, vaan niinkuin kaikki seisoisi alallansa niinkuin uumottava ja käyvä sielun olo; ja kun minä siinä olen ollut, niinkuin minä hädässä olisin itsestäni ulos nostettu ollut, ja niinkuin koko olo olisi paljas ja pohjaton hätä ollut, joka joka puolelta minun ympärilläni seisoi, niinkuin kova ja korkea seinä, niin silloin olen minä kummallakin kädelläni ottanut sänkyni kumpaankin laitaan, ja pusertanut käsilläni niitä niin, että minun sormieni päät ovat sattuneet ja että minä olen peittoni alla vääntynyt. Sitte minä olen seisahtunut siihen kesken siitä vääntynyttä liikettäni, ja olen pysynyt hiljaa ja liikahtamattomana. Vasta viimein, kun minun pääni on valunut tyynyltä alas ja minun polveni ovat peitteen alla koukistuneet, olen minä verkalleen ja kylmällä äänellä, ikäänkuin minä jollekin edessäni minua vastapäätä olisin puhunut, sanonut: Jumala, helvetin herra, ole kirottu, sillä sinä olet elämän luonut. Senjälkeen, kun minä sen olen saanut sanotuksi, niin olen minä vaiennut, ja jäänyt liikahtamatta ylös pimeyteen katsomaan ja kuullut, että ääneni on kuollut, ja että sen perästä kaikki on pysynyt vaiti, niin että huoneessa on ollut hiljaista, niinkuin ei kukaan olisi koskaan puhunut. Kun minä sitte olen taas kauan ollut liikahtamatta ja pitänyt suutani auki, että minä hengitetyksi sain, niin ajattelen minä Jumalaa taas, ja sitte minä kuulen oman ääneni niinkuin jonkun vieraan äänen, joka minun vieressäni puhuu, ja se sanoo: Perkele, Perkele, ja koko ajan ajattelen minä Jumalaa, ja minä tunnen että minun huuleni käyvät niiden sanojen mukana. Minä kuulen sen useampaan kertaan ja minun ääneni on kova ja selkeä, kun se sen puhuu, ja minä itse olen koko ajan kylmä ja tyyni, ikäänkuin minä veriviholliseni edessä murha-ase kädessä seisoisin, ja vaanivin silmin hakisin, mistä minä sen hänen sydämeensä upottaisin, niin että lämmin veri valuisi minun kädelleni. Mutta kaikki pysyy äänettömänä, ja minä jään makaamaan jäykistyneenä ja alallani vuoteellani taas, ja kuulen, kuinka peitto kahisee, kun minun raskas hengitykseni nousee ja laskee. Minun silmäni ovat auki yhä, ja minä tuijotan ylös pimeään päälläni, ja kaikki seisoo ja humisee äänettömänä, ja kun minä hengitän, niin minun rintani on kipeä.
LV.
Nyt minä olen ajatellut, mitä elämä on, ja se on suuri hätä.
Tällainen se on. Sillä joskus se on niinkuin nahkea ja harmaa hirviö, jolla ovat lukemattomat niljakkaat käsivarret, ja joka makaa ihmisen päällä ihan hänen rintansa päällä ja antaa niiden niljakasten käsivarsiensa ihmistä lähelle ja lähemmälle hiipiä ja häntä syleillä, ja niiden syleilys on selvä tukaluus, niin että niiden alla hengestään taistelee, ja koko olo on paha-olo.
Mutta sitte on elämä toisen kerran niinkuin suuri ja kova vuori, joka on paiskattu ihmisen päälle, niin että joka jäsen on sen alle lamattuna, niin ett'ei pientä sormeansakaan liikahtaa voi, ja että ajatuksen sykähdyskin ennen syntymistään raukee, sillä niin läpitsensä on maahan lyöty.
Ja vielä on elämä niinkuin valkea, joka joka jäseneen on sytytetty, ja niinkuin kimakka ja tulinen puserrus, joka koko ihmisen itsestään nostaa ja suulleen heittää. Ja sitte se on rinnan vaiva ja sydämen tuskallinen kolkutus ja ainainen hengen ahdistus.
LVI.
Mutta sitte minä olen elämän vielä tämmöiseksi nähnyt. Että se on niinkuin suuri autius, jonka keskellä ihminen kivettyneenä seisoo, ja omaa itseään pelkää.
Sillä minä näen sen, niinkuin pimeän yön avaran meren rannalla. Sen meren pinta on musta. Mutta toisella puolella sitä mustaa merta näkyy laakea ja autio ranta ja sillä rannalla häämöttää yksi ainoa heikko ja kuollut valkea, joka on sininen ja jäykkä niinkuin aaveen uni. Se on matalalta, melkein häälyvän meren tasalla, ja se tuikahtelee niinkuin se sammumassa olisi ja enää viimeisiä kertojansa koettaisi heikon valonsa koota ja ylös lehahtaa, mutta se elää yhä ja sen valo häämöttää kuolleen veden pinnan ylitse, joka hengettömänä hiljaa häälyy. Mutta sen valkean takana on syvä pimeys, ja kaikki on hiljaista, eikä kuule muuta kuin aution meren heikkoa loksuntaa. Se valkea elää yhä, vaikka sen joka hetki tukehtuvan luulee, ja joka hetki lentää kelmeä ja kolkko valaistus liikkuvan meren ylitse.
LVII.
Tuskista minä lakkaamatta laulan, ja tuskista minä laulaa saan, sillä minä olen tuskien vihitty profeetta, ja minä olen tuskan kasteella kastettu.
Ja minun sanani valuvat minusta, sillä minun tuskani opettaa minulle minun sanani, ja minä puhun sentähden, ett'en minä voi puhumatta olla.
Voi tuskat! Sillä minä olen uskottomaksi minun Bathseballeni tullut, ja minä hellytän sylissäni minun tuskiani, ja minun tuskani ovat minulle minun lämpimin oloni.
LVIII.
Tämä oli kuolevan Bathseban sana minulle, jonka hän puhui, että se hänen kuolemansa jälkeen tuotaisiin minulle. Näin se, joka hänen sanansa toi, kyyneltensä keskeltä hänen sanansa minulle puhui:
Sanokaa Davidille, minun kuninkaalleni, että hän on ollut minun sydämeni herra. Ja sanokaa hänelle, että minä siitä hetkestä, kun minä hänen tyköänsä lähdin, ja hänen ijäksi olin jättänyt, kitunut olen niinkuin valkea, jolta hänen valutuksensa on otettu pois. Sillä minun sydämeni oli hänessä, ja kaikki minun ajatukseni elivät hänessä aina, niinkuin lehdet, jotka puusta viherjöitsevät, sillä hän oli minun puuni, ja hänestä minä imin minun viherjäni ja ajatusteni lämpimyyden. Ja siitä hetkestä, kun hänen silmänsä ensiksi minun päälläni lepäsivät hamaan minun sydämeni viimeiseen tykähdykseen asti, olen minä sydämeni kaikissa ajatuksissa hänen ollut, enkä minä sitä minun ajatusteni lämmintä onnea mihinkään elämässä vaihtaa tahtoisi.
Sanokaa tämä hänelle, sillä minä tahdon, että hän minun rakkauteni saa kuulla. Ja muistakaa, että te minun joka sanani sanotte hänelle. Minun on niin suloista, että hän tämän saa kuulla, sillä en minä ennen vielä sitä saanutkaan hänelle niin sydämestäni sanotuksi, kun minä sen tahtoisin. Sillä en minä muuta elämässäni ajatellut ole, kuin sitä, kuinka minä hänelle hyvä voisin olla, ja minun sydämeni tulee lämpimäksi, kun minä ajattelen, mitä minun elämäni olisi ollut, jos minä aina olisin saanut hänelle elää ja häntä lähellä olla, sillä sitte minun elämäni olisi ollut yhtämittainen valutus ja onni ja alinomaa olisin minä sydämeni lämpimäksi tuntenut.
Enkä minä tiedä, sillä vieläkin minä kadun, että minä hänen tyköänsä läksin silloin kun hän minun luokseni oli tullut. Sillä minusta on niinkuin minun olisi tarvinnut hänen otsaansa silittämään jäädä, sillä se oli niin kalpea, kun minä hänen jätin, ja minun särkee sydäntäni vielä, ett'en minä päätäni hänen povelleen painanut silloin kun minä läksin, sillä minä tunnen niinkuin hänen rintansa pakahtuvan huokauksen olisi täytynyt sulata, jos minä olisin pääni hänen rinnalleen laskenut. Sitte minä olen ikävöinnyt kanssa, ja siitä hetkestä, kun minä jätin hänen, niin olen minä riutunut. Kun minä nyt sitä ajattelen, niin tulen minä heikoksi, ja minusta tuntuu yhden hetken, niinkuin se sentään kukaties olisi ollut parempi, jos minä silloin olisin jäänyt hänen tykönsä, ja jos se toisen kerran vielä voisi tapahtua, niin minä luulen, ett'en minä silloin kestäisi niin tehdä, kun minä viimeksi tein.
En minä tiedä, kuinka minun silloin tapahtui. Mutta minun täytyi pois. En minä sitä silloin niin selvästi ajatellut, minä tunsin sen vaan, nyt jälkeenpäin olen minä sitä lakkaamatta ajatellut, ja sen täytyi tapahtua. Ja hyvä se onkin, että se tapahtui. Mutta se oli niin kovaa. En minä sitä yhtään kertaa ole itkenyt, mutta siitä asti on joka minun askeleni ollut heikko. Kun hän silloin puhui minulle sillä tapaa, ja minulle selkeentyi, mitä oli tapahtunut, tunsin minä itsessäni niinkuin kammotuksen, ja kun minä ajattelin, että minä hänen syliinsä senkin jälkeen vielä olisin tullut, kun semmoista oli tapahtunut, niin kutistuin minä kokoon mielessäni. Sitte nousi minun silmieni eteen näky, niinkuin pitkä ja nääntyvä elämä, minä näin sen niinkuin se olisi ollut rakkauden täyttämä, mutta sitte näin minä sen ympärillä pimeän epätoivon, en minä tiedä mistä se epätoivo nousi, mutta se kasvoi, ja viimein se epätoivo otti sen rakkaudenkin ja muutti sen synkeäksi toivottomuudeksi, ja silloin minä tunsin, että siitä elämästä tulisi kirous. Silloin minulle selkeni, että minun täytyi lähteä pois hänen tyköänsä. Jumalani, kuinka se vihlasi minua! Mutta se tunto astui eteen niin kovana, ett'ei minulla ollut sen edessä mitään tahtoa. Minä itkin ja vapisin itsessäni silloin, ja minä luulen, että minun rakkauteni oli sinä hetkenä selvempänä ja lähempänä minua, kuin se oli koskaan ennen ollut, mutta minun täytyi lähteä pois. Kun minä ajattelen sitä nyt vieläkin, niin minä tunnen että elämä oli säälimätön minulle silloin, ja minä tunnen vieläkin mieleni jäykistyvän, kun minä ajattelen, että minä olen semmoisen hetken elänyt. Miksi minun huuleni vielä kangistuvat, kun minä tästä puhun? Nyt minä sentään saan kuolla pian. Ja kun minä mieleni hillitsen, ja sitä ajattelen, niin taitaa se sentään parhaiten olla käynyt, että kaikki näin on tapahtunut. Sillä minä olen kovan elämän elänyt, mutta minun rakkauteni elää minussa, ja minun on suloista kuolla, kun minä vielä kuolemanikin hetkellä saan rakkauteni lähelläni tuntea.
Sanokaa tämä kaikki hänelle, sillä hän on minun sydämeni herra, ja minun vereni lämmin, ja hänelle kuuluisi kaikki, mitä minä sydämessäni tunnen ja tuntenut olen. Minun on suloista jättää tämä maailma, kun minä tiedän, että minä viimeiseen hengenvetooni saakka olen häntä koko sydämelläni rakastaa saanut, ja kun minä oikein ajattelen, niin minun tulee olla elämälle niin lämpimästi kiitollinen, sillä minä olen saanut elämäni rakkauden löytää ja sitä kantaa. Sanokaa tämä hänelle, että hän saa kaiken kuulla; sillä minä tiedän, että hän on iloinen, kun hän saa minusta jotain kuulla, ja minä itse olen niin iloinen, että minä saan tätä hänelle puhua, ja minä tiedän, että tämä on tuleva hänen sydämelleen niinkuin hellä suutelo minulta. Ja kantakaa tämä suutelo hänelle minulta, sillä minä halajaisin vielä yhden kerran häntä suulle suudella.
LIX.
Aamu, joko valkeennut? Minä muistan, että minä ehtoosti jäin tähän istumaan. Tuossa he olivat, heitä oli kolme, seisoivat matolla tuossa edessä juuri, he, jotka sen sanoman toivat. Se on sama matto tuo ja tässä samassa paikassa minä silloinkin istuin kun he kertoivat. Kyllä minä sen selvästi muistan, eilen illallahan se oli. Kun he sitten olivat puhuneet ja jäivät odottamaan, ja kun minä nousin seisomaan ja kylmästi ja väräjämättömällä äänellä sanoin heille: hyvä, minä kuulin, vai on Bathseba kuollut, saatte lähteä, niin tuosta ovesta he sitte menivät, edellä hän, joka puhui ja Bathseban sanat minulle sanoi, sitte jäljessä molemmat toiset, jäljempänä se, joka koko ajan oli itkenyt ja silmiään kuivannut. Kun se ovi heidän jäljissään suljettiin, niin on se siitä asti pysynyt suljettuna, enkä minäkään ole muuta liikkunut, kuin että minä hetken pysyin jäykkänä seisomassa ja annoin silmäni pysyä ovessa, jossa viimeksi liikkunut oli, ja sitte istuin. Kyllä minä sen kaiken selvästi muistan ja näen. Sitten on yötä kulunut, ja taitaa olla aamu jo, koska valkeat ympärilläni ovat harmaassa ilmassa sakeat ja sauhuvat.
Mutta oliko se eilen? Se oli eilen, minä olen varma siitä. Siitä on pitkä, hyvin pitkä aika, mutta eilen se oli. Mutta eikö se sentään ole harmaiden ja liikkumattomien vuosien takana? Tässä samassa huoneessa se juuri oli, ja nämä samat seinät kuulivat minun kanssani yhdessä sen että hän on kuollut. Bathseba on kuollut. Kyllä minä totta sanoin. Hän on kuollut. Eilen illalla se minulle sanottiin. Bathseba on kuollut. Miksi käy minussa ympäri, ikäänkuin minun ajatukseni olisivat leikatut toisistaan?
Oh, minä tiedän, se oli paha uni. Minä muistan selvästi. Minähän nukuin eilen illalla ja nukun vielä ja näen semmoista unta. Kyllä, kyllä. Unta minä näen. Bathseba elää, ja minä saan kerran vielä ottaa häntä kädestä ja se käsi on lämmin ja vastaa minun heikkoon puristukseeni punastuvasti. Mitä? Miksi kiskasi minua päästäni korvien yläpuolelta? Hän on kuollut ja makaa paarilla, ja jos minä saisin nähdä hänen, niin hänen huulensa, joita minä suloisessa kärsimyksessä tahtoisin suudella, makaisivat kankeina ja hengettöminä minun edessäni. Hän on kuollut. Hän on kuollut. — Mitä minä siitä puhelen, minussa on kaikki sammunut?
Voi harmaa päivä, joka nouset, säästä minua! Sinulla on kova valo. Miks'en minäkin. Kyllä minä elämää katsoa uskallan. Selkeentyköön sitte. Elämä on jäässä niin kauas kuin ajatus jaksaa. Elämä on jäätynyt, sen terävät jääsirut pistävät arkaan rintaan. Nouse, nouse vaan, harmaa päivä ja anna elämän selkeämpänä näkymään nousta, en minä pelkää. Sakea ja painava yö, harmaa ja kova päivä. Minä opin kivettymään ja oman sydämeni armahtamattomasti lannistamaan. Sitä tietä elämä rauhottuu ja se saa jään kirkkaan selkeyden. Hyvä, hyvä. Bathseba on kuollut ja elämä on jäänyt jäljelle vielä.