LX.
Voi Bathseba, sillä minun kyynelteni lähteet tulvivat minussa, ja ne tulvivat yhä, ja uudestaan ja uudestaan herkkyy minun mieleni, niin että minä poskilleni kyyneliä vuodatan. Sillä kun minä istun, niin nouset sinä minun mieleeni ja minussa liikahtaa, mutta sitte minä herkyn itkemään, sillä et sinä enää olekkaan, ja nyt minun elämäni on tyhjä.
Oletko sinä poissa? Saatatko sinä olla poissa? En minä sitä vielä uskoa osaa. Joka silmänräpäys herää sinun kuvasi rinnassani, minä tunnen sinun, sinä olet minua läsnä, ympärilläni, lähempänä minua kuin koskaan ennen. Ylläni ja itsessäni minä sinun tunnen niinkuin haikean suutelon. Etkö sinä siis ihan minun sydämelläni ole? — Silloin minä näen hänen kuvansa. Kuollut, kylmässä haudassa, harmaa kasvoilta. Minun vihlasee keskeltä rintaa ja minä ajattelen kirkaista. Minä olen yksin elämässä. Yksin, maailma on hengetön minun ympärilläni. Bathseban sydän on kylmentynyt. Paleleeko minua? Kuinka kammottavan yksin minä olen! Mutta sitte minulle herää Bathseba taas mieleen. Kuinka suloisesti ja läheisesti hänen sydämensä oli minun omani. Taas minä herkyn ja rupean itkemään, ja minä itken haikeasti ja sydämeni pohjasta, ja minun kyyneleni juoksevat ikäänkuin ei niillä loppua olisi, ja kastavat minun poskeni. Silloin elävät taas hänen viimeiset sanansa minussa; minun kyyneleni seisahtuvat hetkeksi, kun hän näin minun sieluuni koko olossaan herää, mutta sitte minä muistankin että nyt hän on poissa, ja sitte minä itken taas, mutta nyt kyynelet hivelevät hellästi minun poskiani. Kuinka hän oli oma ja ainoa minulle, minun sydämeni kukkanen, ja minun mieleni ajatusten hellä tuntija! Mutta onko hän poissa minulta? Eikö hän yhä elä minussa? Yhden hetken minussa värähtää kuin syvä tunto. Bathseba on minua lähellä. Hän elää, liihottelee minussa. Etäinen ja valuinen odotus vihertää minussa. Yhden hetken tekee minun mieleni kohottaa päätäni ylös korkeutta kohden ja vannoa, ett'ei minun elämäni musta ole oleva, ja ett'ei minussa muuta ajatusta ole oleva, kuin että minä Bathsebaa kohti pyrin, sillä hän odottaa minua, ja me olemme kerran yhtyvät yhteen syleilyyn ja liihottelevat toinen toiseemme. Mutta sitte raukenee minun mieleni ja minun valani tyrehtyy huulille ennenkuin se tehtykään on. Sillä Bathsebaa ei ole, ei ole; ja minä olen yksin.
LXI.
Voi yksinäisyys, sillä nyt minä yksin olen, ja nyt minä autiuden vaikenevia taipaleita vaeltelen.
Oi yksinäisyys! Minä olen keskellä elämää, ja ihmiset liikkuvat minun ympärilläni, ja jos minä ulos menen, niin keskellä kaupunkiani minä olen. Mutta katso, minä olen yksin sittenkin, ja minun ympärilläni on hiljaisuus niinkuin haudassa.
Oi yksinäisyys, sillä sinä olet kamalan äänettömyyden minun sydämeni ympärille istuttanut; ja kun minä ajattelen, niin minä seison yksin korkean taivaan alla, ja kaikki ympärillä on kuolemaan vaipunut, niin ett'ei minun korviini ääntä tule, eikä minun silmieni edessä iloa ja elämää näy, muuta kuin kolkkoa häälynää, joka ilman tarkoitusta on, ja joka on niinkuin aaveiden häämöttely synkeän kuun valossa.
Voi yksinäisyys, sillä sinä olet minun ainoaksi ystäväkseni tullut, joka aina minun kanssani pysyt. Etkä sinä silloinkaan minua jätä, kun minä vuoteelleni nousen ja maata panen, vaan sinä tulet minun mukanani ja panet itsesi maata minun viereeni, niin että, kun yön pimeä silmien päälle laskee, niin sinun läsnäolosi selvänä vieressään tuntee.
Ja nyt minä tunnen yksinäisyyden ja tiedän, että se se on, jossa kaikki liikkuu. Sillä kaiken vierellä on yksinäisyys, ja kussa kaksi ovat yhdessä, siellä on yksinäisyys kolmantena, Eikä ole hauta maan povessa niin syvällä, ett'ei yksinäisyyden äänettömyys sinne pääsisi hiipimään, eikä ole juhlaa niin humisevaa, ett'ei yksinäisyys siinä jokaisen vieressä istuisi ja jokaisen lähin ystävä ja jokaisen oma sydämen ystävä olisi.
LXII.
Voi, nyt minä olen uuden morsiamen itselleni löytänyt, ja nyt minä rakastan kuolemaa. Sillä uuden rakkauden minä olen oppinut ja se uusi rakkaus on ottanut minun kokonansa. Voi, valju kuolema, voi, minun morsiameni, tule, sillä minä olen polvillani ja odotan sinua, tule, sinun syleilyäsi minä odotan, oma morsiameni.
Missä sinä viivyt, sinä kuolema! Oi, sinun sylisi olisi vilvotus minulle, tule ja suutele minua sydämelleni, että sen vaiva lievittyisi, tule, ja ota minut, sillä polvillani minä sinun tulemistasi odotan. Minun uusi morsiameni, suloinen kuolema.
LXIII.
Saul, Saul, minun sydämeni sankari, suuri olit sinä ja suuri oli sinun henkesi, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.
Minä soittelin sinun edessäsi ja minä olin lapsi, mutta kun minä kohotin silmäni sinun puoleesi, niin liikahteli sankarin kuva minun sielussani. Sillä sinä, Saul, olit minun sankarini ja minun sydämeni herra, ja minä olisin polvistunut sinun eteesi, jos minä olisin sinun silmistäsi lukenut, että sinä olisit sen tahtonut.
Sillä katso, joskus oli sinun olentosi niinkuin haikea laulu, ja toisen kerran nousit sinä pauhuun niinkuin Jumalan myrsky, mutta sitte olit sinä vielä niinkuin harmaa vuori, niin jäykkä ja tuijottava. Ja kun minä olin sinun silmiesi edessä, niin vapisin minä sinua, ja kun minä jäin yksin, niin minä itkin, enkä minä tiedä mitä; se oli, ikäänkuin minä sinua olisin itkenyt.
Saul, minä tunnen sinun, ja minä olen sielussani sinua nähden kasvanut. Ja vaikka minä joka hetki luulen sinun olosi pohjaan näkeväni, niin jokaisena uutena päivänä näen minä sinun elämäsi syvempänä vielä edessäni.
Saul, minun suuri sankarini, minä istuin sinun vieressäsi öiden hiljaiset hetket, ja päivien humussa minä ratsastin sinun sivullasi. Mutta kun minä sinua nyt muistan, niin en minä sinua niin muista, kun sinä voittojen ja tekojen valaistuja teitä kuljit, vaan ne hetket minä muistossani elän, kun minä pitkien öiden hiljaiset ja synkeät hetket sinun rinnallasi istuin ja aamun viimein hiljaa näin otsallesi valkeentuvan. Sillä minä näen, että yöt sinä elit, mutta päivinä et sinä itseäsi ollut, etkä sinä itseäsi muistanut, sillä elämän humu ottaa ihmisen itseltänsä.
Tämä sinun kuvasi päivisin oli, jolloin sinä olit kansan sankari. Sillä minä näin sinun sotajoukkojesi kohinassa, kun sinä ilmestyit, niinkuin kirkastus ja ratsuasi hypähyttelit, ja kun sinun vihasi ääni sai ystäväinkin sydämet vavahtamaan. Ja minä näin sinun valtaistuimellasi istuvana, kun sinun otsasi sinun kruunusi alta hohti, ja kun kansat tummissa riveissä sinun edessäsi seisoivat ja etäisimmätkin kukkulat peittivät, ja kunnioituksen vavistus povissaan sinun lakisi armollisia ja ankaroita sanoja kuuntelivat. Semmoisena sinä kansalle ilmestyit, ja kun sinua katsoi, niin luuli itsensä mitättömyyteen hupenevan.
Mutta kun yö vaipui maalle ja ilma vaikeni, ja kun sinä jäit yksin huoneesesi istumaan, niin suurempana ilmestyit sinä minun silmieni eteen, kun minä kanteleni kanssa sinun jalkojesi juurella istuin. Sillä sinä, se sankari, joka päivällä olit katsonut ihmisten ylitse niinkuin tomun ylitse, sinä istuit ja vapisit yöllä. Pimeässä minä näin sinun, kuinka sinun pääsi vaipui sinun kätesi varaan, niinkuin sinä olisit mahdittomaksi tullut, ja minä tunsin sinun katsantosi tumman ja tunkevan yön ilmassa ylläni. Mitä varten tahdoit sinä minun edessäsi istumaan? Kun sinä siinä rauenneena istuit, oliko sinun mielellesi kevennykseksi, kun sinä tiesit minun sinun edessäsi istuvan, niin ett'en minä voinut silmiäni pois sinusta kääntää, vaan rävähtämättä sinua katsoin, niin että kun minä sinun nääntymyksesi näin, niin se otti minun niinkuin minä sinun mukanasi olisin nääntynyt, vaikk'en minä tietänyt, minkä tähden minua painoi? Ne hetket olivat synkeitä, niin että minussa seisahtuu, kun niiden tunto nyt vieläkin minun mieleeni tulee. Kun yö hitaasti kului ja sinun raskas hengityksesi pimeän takana nousi ja laski, niin nostin minä käteni ja silmäni monta kertaa ylös ja koetin pimeän lävitse sinua katsoa. Mutta sitte laskeutui sakea ahdistus minun päälleni ja minä annoin ajan mennä ilman että minä liikahdinkaan ja tuijottelin epäselvässä tuskassa sinua kohden.
Ja yötä kului, ja yön hetket hiipivät hitaisina ohi, niin että hiljaisuudessa kuuli ajan raskaasti huokailevan. Mutta sinä istuit hiljaa ja sinun pääsi pysyi sinun kätesi nojassa. Ja hetkiä ja tuntia kesti, kunnes viimein aamun lyijyinen valo valusi huoneeseen akkunoista ylhäällä, ja sinä nousit hämärän takaa silmään, kosteat hiuksesi epäjärjestyksessä kalpealla ja runnellulla otsallasi, ja silmäsi otsasi alla selkeentymättöminä. Silloin sinä nousit istuimeltasi ja läksit, pääsi alaspäin vaipuneena, ovea kohden kävelemään, ja kun sinä astuit, niin minä näin, että sinun polvesi horjuivat, ja että sinun kätesi vapisivat, kun sinä otit oven kahvaan.
Mitä sinä niinä öinä itsessäsi elit? Minä muistan, että minä silloin jo sinun edessäsi istuessani sitä mieleni ahdistuksessa itseltäni kysyin. Mutta minä en silloin tietänyt vastausta siihen, enkä minä tietänyt muuta kuin sanattomassa kärsimyksessä sinun kanssasi olla ja yöt istua. Kun minä sinua ajattelin, niin minä tunsin sydämessäni sinun, ja minä tunsin niinkuin sinä olisit väkevä, väkevä … minun rintani levittyi, kun minä sinua ajattelin, — ja kun minä siis näin, kuinka sinä minun silmieni edessä nyykistyit sinun kuormasi alla, niin luulin minä mielessäni joskus, niinkuin täytyisi minun huutaa hädästä sinun puolestasi.
Välistä, kun oli sitte tämmöinen yö, ja kun sinä taas olit yhtä päätä istunut ja minä sinun edessäsi, niin saatoit sinä kauan liikahtamatta istuttuasi, yht'äkkiä hykähtää ylös ja käskeä minun ottamaan kanteleni ja soittamaan. Sillä minulla oli kanteleni aina kanssani, sillä niin sinä joka ehtoo erityisesti käskit. Joskus minä soitinkin. Ensin en minä tahtonut osata. Sillä minun mieleni oli harmaa ja jäykkä niinkuin sekavassa unennäössä. Mutta kun minä sitte olin pitänyt kannelta polvellani ja jonkun kerran koetellut sen kieliä ja kun siitä nousi ääniä, niin herkkenin minä kuuntelemaan sitä. Ensin se oli raskasta kuin unettoman huokailu, ja se värisi, ja sen alla oli kuin kätkettyä itkua. Mutta se itku soi minussa, sillä se oli minun sydämeni itku, ja se heltyi. Viimein minä unhotin kaiken, ja kuulin sitä soittoa vaan, ja minun oli suloista sitä kuulla, sillä siitä vuosi minun päälleni lämmin kyynelten tulva. Ja sitte katosi kaikki minun silmistäni, enkä minä yötä nähnyt enkä muistanut, missä minä olin, muuta kuin soittelin. Minun ympärilleni heräsi pehmeä ja viheriä ruohosto, sillä minä makasin ja huilua puhaltelin, ja iloiset ja valkoiset karitsat hyppelivät minun ympärilläni ja katselivat iloisilla silmillänsä minua korkeiden ruohojen välistä. Ilo virkosi minussa, ruohikko oli niinkuin pehmeä tyyny pään alla, ja minä näin päälläni viheriäisen puun oksan heiluvan, ja sen lehtien välistä pilkotteli korkealla sininen ja syvä taivas. Kauan makasin minä siinä kasvot ylöspäin ja puhaltelin huiluani ja kukkaset keinuivat ympärillä minun silmieni tasalla ja hipasivat minua poskeen, ja otsani ylitse näin minä pääni takapuolella metsän latvat, jotka hiljaa huojuilivat, ja jalkojen ylitse edessä näkyi lakea ja pehmeä niitty, jolla heinikko keinuili, ja taampana valkenivat avarat ja kaukaiset maat. Vasta myöhään minä heräsin, ja kun minä nostin silmäni, niin näin minä sinun, Saul, istuvan suorana istuimellasi, ja minua kohden katsovan, vaikk'et sinä minua näyttänyt näkeväsikään. Sinun poskiesi väri oli noussut, ja sinun silmiesi pohjalla loisti syvä hohto, ja sinun hengityksesi kävi tasaisena ja syvänä. Silloin vasta minä huomasin, että minä yhä vielä soittelin, ja annoin kanteleni vaipua polvilleni.
Mutta en minä joka kerta osannut soittaa, sillä minun oli niin raskas olla. Yhtenä yönä minä muistan. Sinä olit taaskin istunut pääsi kätesi varaan vaipuneena, etkä ollut muuta liikahtanut, kuin pari kertaa ottanut toisella kädelläsi istuimesi käsipuuhun ja sitä puristanut. Ulkona tuuli, ja silloin tällöin kuuli, kuinka se tunkeusi saliinkin ja raskaasti ja onteasti voihkasi ylhäällä pimeissä holveissa. Silloin keskeltä yötä minä kuulin sinun äänesi. Soita, David! Minä olin istunut haaveiden alla näännyksissä, niin että minun mieleni seisoi mustana minussa, ja kun sinun äänesi näin äkisti minuun löi, niin hykähdin minä kokoon. Kun sinun sanasi sitten minun korvissani selkeni, niin kuului sinun äänesi minulle niinkuin paraus, tai niinkuin karitsan ääni pimeässä yössä, kun susi sen on tavottanut. Ja minä olisin huutanut. Mutta kun minä nostin kanteleni, ja minun piti soittaman, niin ei siitä mitään tullut, sillä minä olin niinkuin lamassa ja minun mieleni makasi epäselvässä ahdistuksessa. Ja kun en minä voinut kädelläni liikettä tehdä, että minä olisin soittamaan voinut ruveta, niin kuulin minä taas sinun äänesi, Saul: soita David! Ja nyt se kuului, niinkuin rukous, ja minä olin tuntevinani, kuinka sinun äänesi oli kyynelissä, ja kuinka sinun kätesi olivat ristissä. Oh, Saul, minä olisin voinut likistää sinun vaatteesi lievettä minun rintaani vastaan, ja minä olisin voinut ottaa sinun miekkasi ja painaa sen kylmän kärjen rintaani vastaan ja rukoilla, että sinä painaisit sen minun sydämeeni, mutta soittamaan en minä olisi voinut kättäni nostaa. Silloin sinä huusit kolmannen kerran: soita, David! ja nyt se kuului kuin kirkaus ja sen takana välähti hengen hätä. Minun mieleni valtasi kivettynyt kammostus, ja minä nostin kanneltani ja tempasin kädelläni sen kieliä, mutta siitä kiljahti ääni, joka vihlasi. Ja kun minä toisen kerran vedin, niin katkesivat kantelen kielet minun käsieni alla ja ympäri pimeitä seiniä särenteli ääni kuin reväisy ja sitte paha nauru. Sen jälkeen vaijentui kaikki. Silloin minä näin pimeässä, kuinka sinä, Saul, viskasit itsesi taapäin istuimellasi, ja kuinka sinun molemmat kätesi rutistuivat rintaasi vastaan, ja kuinka sinun kasvosi pusertuivat koviksi. Sitte sinun äänesi kuului taas: soita, poika! Etkö sinä soita! Samassa minä näin, kuinka sinun kasvojesi piirteet, jotka silmänräpäyksen olivat niinkuin rautaan taotut, kalpenivat, ja kuinka sinä hahmaisit taaksesi keihääsi perään, joka oli nojollaan sinun istuimesi selkää vastaan. Veri kivettyi minun suonissani, sillä minä näin, kuinka sinä otit sen käteesi ja kohotit sen, ja kuinka sen kärki värisi ilmassa minua kohden. Minun huuliltani pääsi parahdus, minä lensin pystyyn, heitin kanteleni ja karkasin pois. Kammotus mielessä juoksin minä henkeni edestä pimeiden huoneiden lävitse, ja kuulin, kuinka askelten kumina kajasi tyhjissä ja pimeissä saleissa. Kun minä pääsin huoneeseni, vaivuin minä istumaan ja vapisin tuolillani. Vasta myöhään minä nousin vuoteelleni, ja kun minä sain peitteen vedetyksi päälleni, niin kätkin minä pääni sen alle, ja makasin avoimin silmin siellä, ja tunsin, kuinka minun sydämeni löi. Mutta sitte minä yht'äkkiä herkesin itkemään, sillä minun mieleni tuli niin haikeaksi. Ja kun minä jonkun aikaa olin itkenyt, niin että tyyny minun poskeni alla oli kastunut ja kylmä, heräsi minussa tunto, niinkuin minä silloin olisin voinut soittaa. Jos minun kanteleni olisi ollut eheä, niin minä olisin noussut, ja pukenut vaatteet päälleni ja tullut ja soittanut sinun edessäsi, o, Saul, minun kuninkaani.
* * * * *
Voi Saul, minun sankarini ja minun kuninkaani, sinun elämäsi on selkeentynyt minulle. Minä olin lapsi silloin, ja minä kärsin sinun kanssasi, mutta nyt minä olen elänyt elämää, ja minä ymmärrän sinun olosi nyt. Sinä olit suuri, ja sinulle oli elämä sentähden ahdas, ja sinä kärseit elämisestä. Sillä taivas on matalalta, ja kuka suureksi on kasvanut, sen hartioilla elämä makaa ja häntä painaa. Ja kuka syvä on, hän syvästi elämän näkee, ja siitä kärsii ja kärsimiseensä kovettuu, ja oppii että elämä on kammotus.
Oh! Saul, minun sankarini ja suuri kuninkaani, suuri olit sinä, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.
LXIV.
Nyt minä yksin olen, ja nyt maailma kuoleman tarhaksi minun silmissäni muuttunut on. Ja kun minä eteeni katson, niin minun edessäni on vaan paljas lakastumus, ja harmaana ja jäykkänä kulkee minun tieni ulos kaukaisuuteen edessäni.
Minä olen oleva kuningas, ja minä olen istuva kuningasistuimellani, ja olen hallitseva suuria kansoja, ja niin minä olen oleva päivieni loppuun saakka, mutta liikahtamaton ja harmaa on minun mieleni oleva, ja yksi päivä on oleva toisensa kaltainen aina kuoleman päivään saakka. Sillä minun elämäni on minun takanani, ja minä, joka olen kuningas ja hallitusistuimellani istun, olen itseni haamu, joka itseni jälkeen olen jäänyt, niin että minä vielä elän ja hallitsen, vaikka minun elämäni jo hautaan vaeltava ja vaeltanut on.
Ja kelmeä on taivas minun päälläni oleva, ja kylmänä ja laimeana on minun käteni miekkani kahvalla lepäävä, mutta elämäni loppuun asti olen minä kestävä sentään, vaikka kaikki onkin lakastunut ja sammunut minulta, ja vaikk'en minä elämässäni näe muuta kuin tyhjän ja onton olon. Sillä minun elämäni pitkä tie häämöttää minun silmieni edessä jäykkänä ja yksinäisenä, ja haudan suloinen vuode on kaukana. Ja kun minä tässä istun, niin minä olen itsessäni niinkuin kuollut, ja minun ohimoni ovat kylmät ja raukeat.
BEELZEBUBIN UNI.
Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.
Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu ales ja avaruuksien lävitse hän oli puikahtanut, niinkuin vihlaseva kirous, ja syvyyksien nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin kaikki liikahtamatta olisi hänen päällään seisonut.
Silloin hän otti unen päällensä ja nukkui ja näki unta. Ja hän oli yhä vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän katsoi, niin puikahti hänen rinnaltaan tulikiven säkene. Se tulikiven säkene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin suuri tulimeri, eikä nähnyt muuta kuin kypenöitseviä valkeoita, jotka risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli, niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht'äkkiä ei hän voinut estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt ijäisyyksien päällä ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee. Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni käyvät, miks'en minäkin siis iloani eläväksi loisi. Sillä luomisen voima on ilo, ja minulla on ilo nyt. Niin puhui Beelzebub unessaan ja hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.
Ja kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran ja antanut silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt hänen äänensä oli rajaton käsky:
Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa! Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä, ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin ja toiset toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät ja sekaisin kaikki, ja kaikki ympäri ja ympäri ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto jo! Kas, sillä vuolu käy tulen loiskunnan ylitse ja valkeat yhtyvät virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat ja pienet kehät ja kaikki niinkauas kun silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii. Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy, ja vastaan ja vastaan.
Ja vielä jatkoi Beelzebub:
Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää! Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien ainainen käynti ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi ja tuulina humiskaa! Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus ja poltteenne ajava palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean ja mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus ja pakotus ja huikea revintä ja siinä kaikki polton henget vangittuina olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely ja kaikkianne olkoon siinä pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!
Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdit, kun elämään virvonta sinun lävitsesi repäisi? Haa — nyt sinulla on elämän lahja. Joko kirkastuu maailma silmissäsi, näetkö kuinka se palaa? Haa — ota rinnastasi kiinni vaan, ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene! hei, pitkät hiuksesi valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja elä! … ja eläkää! … palavat loputtomat ihmisparvet!
Kun Beelzebub tämän saa kirkastuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi kokoon. Mutta sitte hän taas kiskasee itsensä ylös, ja saa äänensä esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat:
Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlien päivä tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä katson, mitä minä tehnyt olen.
Elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrit. Ja kierrä! Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen! Noin! ympäri, ympäri, ylös ja ales! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa, suinpäin, ales syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös, temmaisten, repien. Hei! toistanne jaloista kiinni ottakaa ja itsenne yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää ales ja polkekaa, ja ympäri, ympäri polttavat kierrot! Hei sinä siinä! Kaksin käsin vaan, sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti ja sinä seisot tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä tavottelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin otat, aiot nakata sen selälleen, ja hänen rintansa päälle nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas, sinne alas viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada. Ha-ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee: sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja sinua kurkusta puristaa ja polvillaan temmasee sinun rintaasi vastaan. Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riiviö kaksin käsin sinun vasenta jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa kieraissut ja sinua alaspäin vetää, niin että ruumiisi taipuilee, kas niin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne ales nakattu ja virut siellä, ha-ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan… Hei vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan ympäri, yliympäri, ylös ja alas ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön! Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.
Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajottain vaipunut ja langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen silmiinsä tuokiottain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa voima, vaikka se kohta laimentuu.
Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se kuuma käynti olisi ja kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kokotetut ja hiukset takapuolelle jääneet, ja kaikki jäsenet ponnistuksessa olkoot, niin että, kun se silmään tulee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja taistelun kamppailus, mutta se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun sitä katsoo, niin kaikki paikassaan seisoo. Ja vielä! Huudolta kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki sentään syvä vaikeneminen, niin että kun minä nauran ja ilostani kiljahtelen, niin se kuuluu kuin kirkahdus tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on, ja jossa kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri humu minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloita ja kammotuksen nähdä.
Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että jokainen hädässä olisi ja hätään kiedottu olisi, mutta myöskin niin että jokainen hädässään yksin olisi, ikäänkuin hän haudassaan olisi. Sillä minä tahdon että elämä vielä syvempi kammotus olisi, kun se onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he kaikki toistensa rinnan ovat, ja ahdingossa ovat toistensa tähden, niin eivät he sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman itsensä tietää ja oman hätänsä pakotuksessa hykertelee. Ja tässäkin olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että hän sillä itsensä toisille avajaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänen itseensä, niin ett'ei hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ett'ei hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten kärsimystä nähdä ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata, ja että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään, joka sen valituksen kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen hätää kuulustele ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen, joka ei mitään ole muuta kuin sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis valittaa koettavat, ja sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään valitustaan rinnastaan ulos saa, vaan heidän valituksensa lankee takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään kuollut olisi, ja heidän sanansa kaiuttomina takaisin tupsahuttaisi. Ja niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä olen asettanut niin että ihminen on itsensä salpa.
Ja sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta minä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen luuloja heihin istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin verkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti asettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat kärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska ja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he kärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he tuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä nopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy.
Nämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat itsensä vapaiksi, ja luulevat että he itse elämänsä määräävät, eivätkä tiedä, että itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät, eikä heidän elämänsä muuta ole kuin heidän oman olemisensa tuntemista. Ja heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat itsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa ja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus on. Ja sitte he suunnittelevat ja pyrkivät … ja katuvat! Mutta minä tahdon nauruun ratketa kun minä heidän semmoisina näen, sillä ennemmin ilmaan heitetty kivi itse oman tiensä määrää ennenkuin ihminen elämänsä, eivätkä he tiedä, että joka heidän tekonsa on heidän itsensä auki kehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä yläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he muuta luulevat, niin se on turha ilman tavotus, ja he itse lyövät pilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä pilkka ja heidän olonsa harhakuva, ett'eivät he näe, että he aina ja kaikessa itseensä sidottuja ovat, ja että he aina oman itsensä kanssa kätkysillä juoksevat.
Mutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen asettanut, niin että he aina viekotuksen alla ovat. Sillä kun he itsensä ovat kadottaneet niin ett'eivät he tiedä, mitä he ovat ja missä he ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumeessa, ja siihen minä olen heidät kietonut, niin ett'eivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta takaa ajavat ja missä vilvottava totuus lepää. Ja kun minä heitä katselen ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin että minun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä koko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen mikä heille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina ajaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani lähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta vapahdettuina he olemasta lakkaisivat ja ijäisyyksien sointuun sammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja onnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä lievityksenä pitävät ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat. Sillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he rakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy ja he ovat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian houretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas musta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin silloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he hourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen houre ja minun suuri iloni.
Mutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se houre on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata, ikäänkuin se heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän silmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan valkeassa ovat, kun he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he kuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna heissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhotuksen ijäisesti hymisevään soittoon, ja että levon vilvotus sinä hetkenä heidän päälleen tulee, kun kuoleman siipi heidän päälleen leyhyy. Ja tämä on suurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät sitä, jota heidän rakastaman pitäisi ja jonka syleilyä heidän himoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin minä heidät olen riivannut ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin kääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti, sillä minulla on ilo minun tekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät. — — —
Mutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse silmättää. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas ja yliympäri ja ympäri yhä, ja sekaisia kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja uudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset pistävät kipinät avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja kirpelöikää, ja uusia mailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin ajatus lentää ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja luomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva kirous! Sillä minä tahdon unhottaa, että lakana ja ympärillä ja yllä ja alla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa soittelee, ja minä tahdon unhottaa, että se on niin ääretön, että vaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja ajatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas lentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan itseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä tahdon unhottaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja keinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on lepo ja kuolema. Oh, syttykää mailmat, niin kauas kuin ajatus lentää, ja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste ja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä, ja maailman ja olemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se loiskukoon, loiskukoon! vaikka sen loiskunta sitte olisikin niinkuin värjyvä piste keskellä syvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee.
Sellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien syvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja tähdet palavat vielä.
* * * * *
Tämän olen minä David, Israelin kuningas laulanut, kun minulla oli kova selkeentymisen hetki, ja tähän lauluun olen minä elämän sulkenut.