Bergön pyyntimiehet

BERGÖN PYYNTIMIEHET

Kertoeli

Onni Wetterhoff

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, Werner Söderström, 1889.

JOHDATUS.

Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut, kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden Suomen seutujen väestöstä.

Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin, tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim. kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja vakavuutta.

Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin heillä.

Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.

Käynti Vaasassa.

Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi- ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan myöhään iltasella.

Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on, eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä, mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana, jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.

Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja julkisuudessa hyvin tunnetun K—rin. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen pyytäjille.

Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä." Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."

MATKA MAALAHDELLE.

Kello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia asteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia, hauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot työnnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä naista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin. Naisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset leningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta sekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset sarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä mustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti olo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain ihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani tarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä tunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin. Ville, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli venekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti vasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis, nuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä oli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi hänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti Karolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja jäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin kaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta. Häntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat kuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni, oliko hän leski, vastasi hän: "Kyllä minun mieheni elää, Jumalan kiitos, ja on terveenä." Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana asuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen "Brit-Stinan ja talon"; nyt he olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä "vanhan isännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa". Vähän äreästi vastasi Brit-Stin: "Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy siihen kuin pojatkin."

Nuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä. Laulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia, alkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein katkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus oli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei ollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni Bergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas altto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis tyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla puhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat jok'ainoassa henkilössä niin selvät.

Minä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka, viisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman kellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus kaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja leveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa pudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren; alempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon päällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä, ja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä ankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä suurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi soinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin täysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat hammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen ihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen ja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä kalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri virtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan suurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle oli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa yhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa, veljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla, Maalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi Åminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä samalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.

Vähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin veneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää vauhtia. "Hyvästi tekee työtä syystuuli", sanoi Ville ja lähetti Mikin kokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla. Minä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin soveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia lasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka on sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi pysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti esiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat pisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli vuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen: "Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa säässä." Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen hyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja silakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä suklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli "kelvottoman hyvää". Sitte alkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki, iloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että Åminneborgin isäntä Isak Eriksson "oli varakas mies, mutta ei hän ole osannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin yhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin".

Heidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea ymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita, mutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän puhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin tottuneet "kirkkoruotsiin".

Bergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä paraimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi monenkin varakkaan miehen "sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia varten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen; ei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla". Hann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: "Onko Fia sitte nähnyt minun surevan?" Ville istuessaan veneen perässä katseli kauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen keulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää vaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: "Laulakaapas, tytöt, niin sujuu paremmin." Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan sukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.

Fia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi ja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki, mitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina putosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän ei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän kylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli laidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin syliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen pois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: "Olkaa laulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun te laulatte."

Tuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka. Vakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden pintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun hopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten airojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden loiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa. Minä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin ihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista rakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla rannalla edessämme. "Tuossa on Åminneborg," sanoi hän, "ja siellä eroovat meidän tiemme", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen, että hauska matka niin pian loppui.

Me olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla rannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä kaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo vedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin ymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän suuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti tavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset. Minä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan Åminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla tarvitsisi erota. "Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä kaikin tavoin", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja minua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he kaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen kunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään kysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että niin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin hänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla, joita minä en huoli kertoa.

Åminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri päärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli loisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti meille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin mieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan päällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi talonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin varsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät kohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät ainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin samankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta. Minulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta, mutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän kanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan ja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun tiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin Bergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti, millaiset ovat "seppelepidot" (kuuliaiset), "häät", "talkoot", joissa kiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan juhlaa, "öitsit" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen y.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.

Vilhelm Enström.

Kun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan lähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni lähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström, ja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja Bergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat ja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden seutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän kesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta kertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat paleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä Åminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän suinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen ruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan ukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi, että Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin puettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä nytkin kunnianarvoisen näköinen mies.

Minä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon vartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen vaivoista.

"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän", vastasi hän. Me kävimme istumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen, naiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.

Me joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta, jolloin hänelle "tapahtui vahinko pyyntiretkellä". Kaikki tiesivät tapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen kertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.

"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli meitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me läksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin sen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.

"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873 tehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin kovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului ainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja naisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle, jossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen ja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi viikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.

"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi pienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita, ampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.

"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua Bergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä en koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin, ja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen aikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin vaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti. Sinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin venekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri kauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo erotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin Ann-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin peittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.

"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä pääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen matkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut kannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte alkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies jää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle etsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat valppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu usein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne reijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.

"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän vaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa, 8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri koterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla hypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli ryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä ja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen. Lumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman päässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä. Minä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme sellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen jääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi. Sitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin käännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan, mutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella pilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli jotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten me sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä; sen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei ollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat jäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä helposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta päin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin, mutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet toiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen tuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi myötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin ammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa kantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli yhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin tietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin, vetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä. Aavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä pauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot halkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka kuului kovemmin myrskyn pauhuakin.

"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla jääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani pyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa jäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin päässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni. Helpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin mukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa laineissa."

Kaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt jokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta näkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: "En tiedä, mitenkä jälleen löysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle jäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen päälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle antakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa ja pikku Kustia."

Pehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli, silmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin. Yksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli, osoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä keskeytti äänettömyyden: "Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän puhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte."

Enström jatkoi: "Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä vasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan hätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta pitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut ennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani välisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja silloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein sammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän ja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään. Minä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi jäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä, mutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että minusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden kohina oli lakannut.

"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin pystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli ollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä olisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä suinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman syleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle suuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut aikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti elonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista millä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä jäälautan reunassa.

"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka tuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan ajelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja kun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki, ja riensivät pelastamaan päällikköänsä.

"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa jääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan tunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä paljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin sanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja halukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin ihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa vahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani pakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti minulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani poissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia jalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten. Sitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.

"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että Ann-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä onnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette ystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa."

"Niin, niin," sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä, "moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä on paljo ystäviä." Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän käsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden mukaan.

Lähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.

Nyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm katsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti minun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi Holm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja Kalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana päivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä Bergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.

Syötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa iltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä, kävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin äsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut jonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti maa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani ja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä, astui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä hän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä kuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella murteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.

Tervehdittyäni talonväkeä läksin molempien tyttärien seurassa tervehtimään Kalastaja-Kallea ja Bergs-Hannia. Heidän kotinsa tosiaan ansaitsi ylistelemiset, jotka Mikki oli eilispäivänä matkalla siitä lausunut. He istuivat nyt kaikki ahkerasti verkkoa kutomassa. He lakkasivat työstään meidän astuessamme sisään ja toivottivat meille tervetuloa. Kallen vaimokin oli pitkäkasvuinen, kaunis nainen, ystävällinen ja avomielinen. Hän tarjosi hyvää kahvia ja oli iloissaan, kun minä kiittelin heidän hyvästi järjestettyä kotiansa. Kalastaja-Kalle ja minä puhelimme matkasta Bergöhön ja minä lausuin pelkoni, että sisävedet ehkä ehtivät jäätyä ja tehdä vaikeammaksi minun palaamiseni Vaasaan, mutta hän rauhoittaen selitti meriveden vielä olevan niin lämpöisen, että se ei voinut jäätyä, ell'en minä viipynyt useampia viikkoja Bergössä. Kalle pyysi vaimoaan laittamaan evästä kuntoon ja läksi käskemään molempia toisia, Mikkiä ja Villeä, laittamaan itseänsä ja venettä valmiiksi. Minä jäin hetkiseksi kuuntelemaan Bergs-Hannin kertomusta heidän verkkokalastuksestaan ja hän kertoikin niin, että sitä oli hauska kuulla. Hän kuvaili kalastuspaikat sileäksi huuhtoutuneilla yksinäisillä kallioilla ulkona meressä, jossa monella venekunnalla on talaansa, kala-aittansa ja makuuvajansa sekä yli koko kallion korkeita telineitä, joilla suuret, aina 18:kin kyynärää korkeat verkot kuivataan. Kauniilla ilmalla kesällä on siellä elämää ja iloa, kertoi hän, paljo työtä kalain puhdistuksessa ja suolaamisessa sekä pyydyksien hoidossa, varsinkin milloin saanti on runsas; mutta välillä myöskin laulua ja piiritanssia ja iloista leikkiä. Juhannuksen aikaan on Pohjanlahti kirkas ja kaunis koko vuorokauden, niin että ilokseen katselee ylt'ympäri. Kun minä kysyin, eivätkö he ottaisi minua neljänneksi mieheksi veneesensä, vastasi hän sointuvasti nauraen: "Te kaiketi luulette, että pyydysmatkat ovat vain pelkkää auringon paistetta", ja hän kertoi; miten he myrskyssä ja aukean meren suurissa laineissa usein hengen vaaralla korjaavat kalliita pyydyksiänsä ja monesti ne sinne jäävätkin ja he itse saavat heikolla veneellä monena pimeänä syysyönä laskea mihin myrsky viepi, kuolema ihan silmäin edessä, kunnes he myrskyn vaiettua nälissään ja uuvuksissaan voivat kääntää veneensä kaukaista kotia kohti. Kun kalalokit lähtevät pois kalastuspaikoilta ja pakenevat sisäsaaristoon, silloin on kiire korjata pyydykset, sillä myrsky ei ole enää kaukana.

Kun minä ihmettelin, ett'ei näkynyt yhtään lapsia, vastasi vaimo: "Kalle sanoo monesti: mitä me teemme sellaisella vallattomalla pikkuväellä, joita sinun vain pitää istua kiikuttelemassa? Toista olisi, jos sinä heti voisit laittaa ne sellaisiksi, että ne kelpaisivat johonkin."

Kalastaja-Kalle palasi sanomaan, että vene oli valmiina. Minä sanoin jäähyväiset. Bergs-Hann ojensi minulle suuren kätensä ja ystävällistä hyväntahtoisuutta näkyi sydämmellisistä sinisilmistä.

Aamiainen syötiin Isak Erikssonin luona, ja turhaan koetettuani saada maksaa vierailustani siinä ystävällisessä talossa erosin minä heistäkin, sanottuamme molemmin puolin sydämmelliset jäähyväset. Hyviä muistoja jäi mieleeni.

Purjehdus Bergöhön oli huvittava ja omituinen. Lumiset saaret ja karit välkkyivät auringon paisteessa ja tekivät meren synkän näköiseksi. Oli pari astetta kylmää ja kovanlainen tuuli puhalteli lounaasta. Pitkulaisten, korkealle kuohuvain aaltojen harjat murtuivat kohisten valkoisiksi koskiksi, jotka soveltuivat kylmänvihreään meriveteen kuin — mitenkä sanoisinkaan — kuin "kerma rabarberihyytelöön". Vene oli koko matkan kallellaan oikealle puolelle, ja joka kerran, kuin kynnimme aallon harjojen poikki, roiski vettä vasemmalta puolelta, kasvattaen jääkuorta vaatteillemme ja veneen teljoille. Mutta kylmä ei minua vaivannut, minä kun olin hyvästi varustautunut tälle marraskuun matkalle. Mikki, ollen ohuessa puvussa, värisi nähtävästi, mutta ei antanut iloisuutensa jäätyä; hän vain välistä sanoi: "Paholainen lähteköön enää matkoille." Meidän lähestyessämme Bergötä läheni jo aurinkokin sitä linjaa, jossa taivas ja meri yhtyivät hehkuvassa valossa. Mikki sanoi, osoittaen auringonlaskua ja pudistellen ruumistansa: "Eiköhän noilla tuolla ole lämpimämpi."

Luminen vuorenharjanne, joka saaresta pistihe ulos mereen, oli koristettu tuulimyllyillä, joista osa seisoi, vaan monta oli käymässäkin. Kalastaja-Kalle sanoi Mikille: "Huiskuttele käsilläsi kuin nuo kummitukset, niin haihtuu sinulta kylmä ruumiista."

Me olimme jo vähän niemen siimeksessä, kuin lahtihylje näytti mustaa päätänsä tuulen päällä lähellä meitä. Mikki kiihkeästi huusi minulle: "ampukaa, ampukaa!" mutta kun minulla oli kanssani ainoastaan haulipyssy, en minä tahtonut haavoittaa eläintä, koska en kuitenkaan olisi saanut sitä tapetuksi. Sitte Mikki pyysi Villeä kääntämään venettä vähän tuuleen päin, otti etuteljoilta harmonikkansa ja alkoi soitella polskaa. Hylje näyttäytyi yhä lähempänä venettä ja kohottihe korkealle vedestä ikään kuin kuuntelemaan. "Jos on hyljepyssy veneessä, varoo se kyllä eikä tule niin lähelle", sanoi Kalastaja-Kalle. "Hylje on aika valtava uimaan; monesti seuraa se venettä, joka purjehtii täyttä vauhtia", sanoi Mikki.

Ensimmäinen päivä Bergössä.

Sinne päin, josta me tulimme, ei näkynyt saarelta monta asuntoa. Me laskimme pieneen venevalkamaan hyvillämme, että saimme maata jalkaimme alle. Kylmä tuuli oli kuitenkin vähitellen kangistuttanut jäsenemme, ja me, niitä nuorrutellaksemme, läksimme juoksu jalassa ryntäämään tuulimyllyjä kohti. Meidän päästyämme seljänteen harjalle oli edessämme vuoritasanko ja sillä monta, enimmäkseen punaiseksi maalattua taloa. Enström oli minua myöten lähettänyt terveisiä vanhalle Rias-Matille, joka aikoinaan oli ollut saaren arvokkaimpia pyyntimiehiä. Pieni, puhelias poikanen näytti meille tietä Riaksen taloon. Hän arvaili tiellä, mitä meillä saattoi olla asiana ja mistä me olimme tulleet kylmän ilman kanssa. Mikki tulkitsi hänen saarelaismurrettansa niin hyvin, kuin osasi. Poika tahtoi kaikin mokomin tietää, mikä minä olin miehiäni, ja Mikki sanoi: "Hän on Ruotsin kuningas, senhän voi nähdä lakistakin." Nähtävästi epäilevänä ja hyvin uteliaana kysyi hän itse: "Oletteko te Ruotsin kuningas?" — Silloinpa me jo olimmekin perillä, Rias-Matin tuvan edessä, jossa hyvästi aseteltu havukimppu kehoitti meitä pyyhkimään jalkojamme rappusten edessä ennen astumistamme sisään. Emme vielä ehtineet porstuaankaan, kuin suuri vanhanpuolinen vaimo tuli meille vastaan. Minä kysyin isäntää ja kerroin, että minulla oli hänelle terveisiä Maalahdelta Enströmiltä ja että minä toivoin saavani viipyä muutamia päiviä Rias-Matin luona. Vaimo pyysi meitä astumaan sisään ja sanoi Matin olevan ulkona merellä, vaan hänen jo kohta pitävän tulla kotiinkin, koska oli jo aamusella lähtenyt vain nostamaan verkkoja ja panemaan niitä kuivamaan. Enströmiltä olin kuullut Rias-Matin olevan jo 80 vuoden ijässä; minua kummastutti, että hän vielä kalasteli näin myöhään syksyllä ja tällaisella ilmalla. Emäntä kehui hänen reippauttansa ja sanoi häntä niin vanhaksi, että hän muisti kaikki saaren asujamet, "ennen kuin ne olivat syntyneetkään". — "Matin nuorin veli oli minun ensimmäinen mieheni, — mennä vuonna otin tämän; hän on koonnut rahaa ja hänellä on paitsi taloa paljo pyydyksiä. Sukulaiset yrittivät rettelöimään ja estämään meidän vihkiäisiämme, mutta ukkopa ei antanutkaan itseään komentaa — enkä minäkään — sitä paitsi."

Hän käski meitä istumaan ja pyysi anteeksi, että oli kaikki niin siistimättä. Katsellessani pikku tupaa huomasin anteeksi pyynnön varmaan tarkoittaneen huomauttaa minulle, miten sievänä ja siistinä hän piti kotiaan. Ikkunain ympärillä oli valkoiset verhot; huonekalut, ovet ja vuorilaudat olivat maaladut sinisiksi ja punaisiksi, kuten sängyn uutimetkin olivat paksusta, sinisen ja punaisen kirjavasta puolivillaisesta. Suuri kaappi, ovi peileihin jaettuna ja listat hyvin korkeat, peitti jäännösosan siitä seinästä, jossa sisemmän kammarin ovi oli. Keskelle kaappia oli sovitettu käkikello, heiluri ja painot näkyvinä lasiovesta. Hyljepyssyjä sekä kiikareja, kompasseja ja ilmapuntareja, jotka johtivat mieleen, että Herra välistä "oli siunannut rantoja" haaksirikkoisilla laivoilla, riippui seinillä, jotka olivat verhotut tummilla, kirjava-värisillä papereilla. Koko tupaa kävi sanoa aistikkaaksi; se vähän muistutti tavallisen Itämeren-laivan kajuttaa, suurennettuna tietysti. Lattia oli hyvästi saumatuista kuusilankuista, puhdas ja ilman mattoja. Suuri leivinuuni oli porstuan oven ja kammarin oven välisessä nurkassa, suu avoin ja lähellä lattiaa, päällä savun kokoojana taitavasti muurattu ja paksuilla raudoilla varustettu totto. Kalkki oli maalattu samalla punamulta-öljyvärillä kuin kaikki muukin punainen tuvassa. Ilma, josta lemusi heikko mintun tuoksu, ei minua oikein miellyttänyt, mutta todisti, että isäntä ei ollut tupakkamies.

Me otimme käsille eväämme, ja emäntä asetti pöydälle suuremman ja pienemmän petrolilampun. Luulenpa, että hän oli luonteeltaan vähän "kerskaileva". Syötyä ja emännän väkevää kahvia juotua läksivät Kalle ja Ville ilmoittamaan lähellä asuville "pyyntimiehille" minun tuloani ja matkani tarkoitusta. Mikki meni ulos narraamaan poikia, joita oli hyvä joukko kokoutunut näkemään Ruotsin kuningasta. Hetken kuluttua palasivat lähettiläät ja toivat mieluisan vastauksen: "Ne lupasivat tulla, nämä pyyntimiehet, joka talosta." Siitä suosiosta minun kaiketi oli kiittäminen niitä hyväntahtoisia suosittajoita, joille olin sananviennin uskonut toimeksi. Ystävyys minun ja kolmen maalahtelaisen saattajani välillä oli vanha ja vakautunut.

Ensimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan "luotsivanhimman" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän ensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin terveyttä. Kun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että sen kohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. "Minun nimeni on Johan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän murteellamme Jonk-Erriksi", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle minua. "Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän saarellamme tapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-Matilta saatte kuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti." Itse oli hän jo ollut 28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena lähteä "kippariksi" erääsen Korsnääsin veneesen. "Korsungit, kuten me heitä nimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja." — "Jonk-Err on taitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin minun mieheni lakkasi käymästä retkillä", sanoi emäntä, jolla oli hyvin suuressa määrässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.

— "Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla", sanoi Jonk-Err, "hän lakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta."

Vähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen asia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. "Hyvää iltaa, Norrskatin Isakki" — "hyvää iltaa, Kalle" — "hyvää iltaa, Finnis-Isakki" — "hyvää iltaa, Ullus Gabbel" j.n.e. Minä olin kuvitellut mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli erityinen arvo saaren miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän kaikkein olevan "luotsivanhimpien" näköisiä. Niinpä sanottiinkin milloin kestäkin läsnä tai poissa olijasta: "Hän on paras mies pyyntimatkoilla."

Viimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan; silmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään lammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta vierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko asian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä minulle tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli. Kaikki olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta ja moni lausui ilmi kummastelunsa, että "meidän vanha Matti" vielä oli niin reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän milloin kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta j.m.s. Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän paitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan hämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän kiusallinen noin vanhoina päivinä.

Pitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia ukkoja, kuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän ruumistaan suorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen puheensa ja kasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen luonteessaan olevan jäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen ikäisillään muuten on. Mutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa, sillä kunnioitusta herättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen on tämän kertomuksen tärkein osa ja vaivalloisin tehtävä. Hänellä oli korkea, paljon ajatuksia sisältävä päälaki, lumivalkoisen tukan seppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli reipas, kasvonsa elävät ja katse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä hänen ijästään. Koko hänen olemuksestaan näkyi jaloutta, avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta elämän arvoon, että ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä säilyttää elämän myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään arvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti kääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki tuleen ja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen tyttö astui tupaan ja lausui tuttavasti: "Hyvää iltaa, ukko!" Vanhus nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi hyvät ystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa Jukki, ja hänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin kaikkia muita ja saatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: "Hyvää iltaa, Ann Ull!" — "Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle", sanoi Jukki. — "Äiti sanoi, teidän pitäisi tulla syömään." — Lapset teitittelevät Bergössä aina vanhempiansa.

Emäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: "Tahdotteko pestä kätenne?" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin sinuttelevat toisiansa. "Ullus Gabbel", sama mies, kuin 10 vuotta sitte pelasti Enströmin ajojäistä, huomautti: "Rias-Matti kyllä tiesi, mitä teki, kun otti vanhoillaan vielä uuden akan." — "Jos ei itse tiedä, muilta kysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset maksavat", vastasi Rias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että puhelu sille taholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun eväslaatikkoni ynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja maalahtelaisille. "Te, herra, näytte jo syöneen", sanoi Rias-Matti, "mutta nyt pitää minun käydä käsiksi illalliseeni." Emäntä raivasi pöydän, toi kivivadilla velliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti ison palan voita velliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin ottaen samalla osaa puheluun.

Nuoremmista oli eräs 30-vuotinen, lyhyen vanttera mies erittäin vakavan näköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana ampujana ja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta ja tarkastettiin Rias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että heidän kotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät kilpailemaan nykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti pitemmiltä matkoilta; mutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan. "Sen pitää olla kohti osuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä 150:nkin askeleen päästä", sanoi Norrskatin Isakki. Hänen mielestään siihen tarvittiin hyvin iso reikä ja sikäli paksut seinätkin. Minä huomasin vastustamisen turhaksi vaivaksi; mutta olin pahoillani, ett'en ollut ottanut mukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-stussaria. Norrskatin Isakki kävi noutamassa läheisestä kodistaan äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka oli oikea hirviö. Tavalliset, joita pidetään pyyntimatkoilla, ovat jo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20 naulaa, mutta tämä painoi 39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni 1 naula lyijyä ja 1 naula ruutia 24 panokseen. "Se on tarkka, jos vain pysyy vakavana, ett'ei värähdä ampuessa", sanoi mestari luottavasti. Päätettiin seuraavana päivänä ampua pilkkaan muutamilla paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti oli ahkerasti ottanut osaa keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin hän viimeksi ampui hylkeen. "Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin viimeksi olin pyyntiretkellä, mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä silloin tällöin vieläkin, ja viimeisen ammuin viime juhannuspäivän iltana." Hän kummasteli, että minä olin lähtenyt ulos meren saareen näin myöhäiseen vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan ollut suurta toivoa saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta kyllä ehkä jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt tulla myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat jään reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin lahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai pienille uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin, mikä oli tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla oli kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta metsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä halu vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille saloille taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle, on hyvin hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä temmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin kuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan monista karhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki ylistelivät kolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan kuvaa. Viimein joutui kirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi lukea hitaasti, kovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut vaikenivat ja kuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.

Siinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä sukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti jokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli. Ruumiin rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa yhtäläisyys ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta tukka, monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella siniset tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti kunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan pysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi hänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä näkyi, miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan uudet kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen kertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja tarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. "Elämä hylkeenpyynnissä, vaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä, vetää voimakkaasti puoleensa", sanoi Jonk-Err, "ehkäpä sen tähden, että se usein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että sitä, joka on kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen taisteluun väkevää karhua vastaan." — "Sanotaan kyllä", vastasin minä, "karhulla olevan yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima, mutta en minä huoli verrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa hylkeenpyytäjäin taisteluun henkensä edestä vyöryvien jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja kuohuvan meren huumaavassa pauhussa." Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt uljasten miesten mielikiihkon merelle. "Niin, siinä taistelussa me olemme olleet mukana", sanoi Ullus Gabbel. "Ken ei ole kuullut sitä musiikkia pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä, että se on juhlallisempi kuin urut kirkossa", sanoi Norrskatin Isakki innoissaan. "Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin, kuin on eletty sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa tyynelle merelle", arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin muisteli pahinta hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä, mutta kaikki olivat hetkisen vaiti.

Lukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja pysähtynyt uunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja Norrskatin Isakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen ja kodin hiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä ijäkkään Matin hopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: "Vanhus on väsyksissä, hänen pitää käydä levolle."

Ruvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme kokoutua seuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan ampumaan ja kysyin Rias-Matilta, salliko hän minun kutsua huomisillaksi kaikki tyyni totilasille hänen tupaansa. "Silloin me otamme esille pyyntimuistomme", vastasi hän. "Ja Norrskatin Isakki lukee loppuun kertomuksen siitä metsämiehestä", vastasi Jonk-Err.

Minä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin kanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.

Tuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti, säännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli mainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle, jossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta vasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista luonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä mustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa taivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana, ilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui sen raskaalta henkitykseltä.

Minun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten reunalla paljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna. "Seisotteko te, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?" kysyin minä. "Sen työn minä teen joka ilta", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti hän sängyn laidalle. "Nyt me käymme nukkumaan", sanoi hän, "mutta ensin minä pistän uutta purutupakkaa poskeeni, — te ette ehkä sitä käytä? Hyvää yötä nyt!" Ukko ryömi lammasnahka-alustaisen peitteensä alle ja veti uutimet eteen. Muutaman minuutin kuluttua minä jo kuulin hengityksestä hänen makaavan. Jopa emäntäkin makasi sisäkammarissa.

Hetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä karttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin tuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-käsitykselleni hyvin tärkeätä.

Aamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.

Minä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti suuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli koko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä, ja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani aamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja kysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä eitin turmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti mielellään hoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: "Vanhus panee joka aamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä tarvitse mitään väkevää." — "Te kyllä teette mielellänne itsekin samalla tavalla, jos vain kertoisitte asian suoraan", virkkoi Rias-Matti, ystävällisesti katsahtaen vaimoonsa. "Ette kai kadehtine sitä minulta", vastasi emäntä hiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.

Vaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on väärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; "humalaan juomista" pidetään hyvin alentavaisena.

Päivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua kutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä ruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä hylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä. Emäntä huomautti: "Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta se pian vanhenee ja härskeytyy."

Rias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän tervehdykseensä vastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli tapana ottaa kaikki yksinomaan itsellensä.

"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta", virkkoi Ville. "Minä tulen saattamaan rantaan asti", sanoin minä. He sanoivat jäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään Maalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille. Rantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. "Ei teidän pidä mitään maksaa", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen, sanoi Mikki nauraen: "Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi myöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa." "Tuuli on lännessä, kuten eilenkin", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko maksupuhetta.

Rannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen vesille, tuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita ihan veden rajassa. "Hyvästi!" kuuluivat kaikki kolme huutavan. "Terveisiä Maalahdelle", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä "terveisiä Bergs-Hannille", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet sitä, kun meri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.

Paluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui pyyntiretkellä kuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera. Minun astuessani tupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja. Ainoastaan äiti pysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota kahvia. Nuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka tullessani neuvoi minua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin kehoituksesta levitteli poikain kesken huhua, että minä muka olin "Ruotsin kuningas". Hän oli vasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli verkkokäpyä jo varsin näppärästi.

Minä kysyin hänen nimeänsä. "Kalle", vastasi hän; "isänsä kaima", lisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa miesten puhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa kuuden vuoden päästä hänet pyyntimieheksi.

Äiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: "Hänestä tulee meidän isäntä, jos saa elää."

Minä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa, ja hän kertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden venekunnan Munisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään, antaen hänelle puolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina vielä rahaakin ostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai äidiltään luvan lähteä minun kanssani.

Minun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä; tervehdykseeni vastasi hän: "Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin kuin kaikki muut." Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen lapsen moitteesta, mutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden, joka sitte yhä kasvoi koko ajan, kuin viivyin saarella.

Kävely Rias-Matin kanssa.

Rias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan ammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja Matti huomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi noutamassa miestänsä. "Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo", jatkoi hän; "yksi poika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö. Hän on kunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli isännäksi aivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli naimattomana, piti talon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta palkkaväellä. Uljas mies hän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko saarella."

Me istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin taloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että bergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: "Niinpä on, että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he saavat etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että hylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin lujaa tekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa kutomassa verkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja näkevät melkein suurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet maissa ollessaan rakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät kalastusneuvoja ja maatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja laitureja kunnossa ja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita, joita ei saareltamme saada, että myömään vuoden saaliit hylkeenrasvaa ja kaloja, ja etsivät paraita hintoja milloin Ruotsista, milloin omasta maasta." Kahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt laivurina Tukholmassa myömässä rasvaa. "Me tarvitsemme paljon rahaa tässä saaressa", jatkoi hän, "viljaan, kalanpyydyslankaan ja kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen taloon ostetaan yksin polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi villoja pukimiksi meille kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella, oli täällä 180 asujanta, ja viime vuonna oli väkiluku 670, mutta tänä vuonna on 50 lasta kuollut kurkkumätään." Avioliitot ovat hyvin hedelmälliset Bergössä, kertoi hän. Useimmat lapset syntyvät vähän ennen miesten lähtöä pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua heidän palaamisestaan kotiin. "Bergöläiset tulevat nyt paremmin toimeen kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään", sanoi Rias-Matti.

Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.

Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella", sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja välistä ollaan ilman."

Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta. Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.

Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme. Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman. Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten eläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat likeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että hänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä, oli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa. Ukosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on muutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä ehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja tyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät omin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua vanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan ollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni, joka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri hän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo, ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain vihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa konsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja ennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo ja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän."

Pilkkaan ammunta.

Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin poikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa. Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä oli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä, että kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin tervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme niiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka pienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia hänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän, ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli, puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku Isakki tulee niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin "sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat olleet "ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki "puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus pyssyssä.

Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka "hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.

Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana; puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti, keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa; milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa kohtiosujaa" ja pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta, jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin, että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei pidä haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman asian kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja. Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten takaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat, että takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja helpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka on hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun vakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat, ovat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin herättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä tilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet saisivat käydä koettamassa.

[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa, joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän, pelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]

Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi: "Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika selitti hänelle, että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. "Site minä en koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.

Varustautuminen pyyntiretkelle.

Vasta päivällisaikaan lakattiin ampumasta, ja me erosimme päättäen illaksi kokoutua Rias-Matin luo. Vanhus ja minä teimme kierroksen venevalkaman kautta, että saisin nähdä muutamia maalle vedettyjä hyljeveneitä. Ne olivat muodoltaan omituiset, kaikki ihan yhdenlaiset. Minä piirustin yhdestä kuvan ja merkitsin mitat muistiin. Pituus keulasta perään oli 36 jalkaa; leveys keskeltä 10 1/2 jalkaa ja syvyys mastoteljon kohdalta sisäpuolelta 34 tuumaa. Keulapuolelta on vene hyvin matalalta vedessä ja peräsimen alareuna on lähempänä veneen keskusta kuin varren pitimet. Tällä rakennustavalla on saavutettu kolme tärkeätä etua: suuri kantavuus ja tilavuus, kelpaavaisuus kulkemaan myrskyssä ja helppous vetää ylös jäälle sekä usein jäätä myöten käsivoimalla pitkät matkat, jota varten korkea vaan lyhyt köli veneen keskimmäisen kolmanneksen alla on raudoitettu. Tietysti ei sellainen vene ole aiottukaan pikapurjehdusta varten; muutamat niistä kuitenkin saattavat nousta hyvästi vastatuuleen ja lipua aika lailla myötäiseen.

Meidän saapuessamme kotiin oli emännällä valmiina sakea puuro karkeista ohrajauhoista, ja minun eväskonttini avulla söimme vahvan päivällisen. Lasi portteria päälle oli emännästä "aivan häpeemättömän hyvä vatsalle".

Päivällisen jälkeen juodessamme kahvia, jossa oli "vähä väkevää seassa", kertoi Rias-Matti minun pyynnöstäni laveasti sekä tarpeiden että miesten itsensä varustelut pyyntiretkelle.

Ihmiset näillä rannoilla elivät muinoin yksinomaisemmin kalastuksella. Varsinaista pyyntiretkeilyä, pitkiä pyyntimatkoja veneellä ulos Pohjanlahdelle, hän ei luullut vanhemmaksi kuin vähän toista sataa vuotta; mutta ammoisista ajoista asti on hylkeitä nuijimalla tapettu jäällä Merenkurkussa, Pohjanlahden kapeimmalla kohdalla, jossa meri joka vuosi jäätyy 2 tai 3 kuukaudeksi Ruotsin rannasta Suomen rantaan asti. Hylkeet sorvaavat siellä siten, kuin edellä on kerrottu, henkireikiä, joista nousevat ylös jäälle; mutta suuressa Pohjanlahdessa Merenkurkun eteläpuolella (Etelämeressä, joksi bergöläiset sitä nimittävät) on hylkeitä runsaammin ajojäissä. Hänen luullaksensa ei pyssyntaonta ollut kovinkaan vanha näissä seuduissa. Hänen nuoruudessaan olivat "hyljeretket" yleiset pitkin suurinta osaa Vaasan läänin rannikkoa, mutta nyt niillä käyvät ainoastaan Vaasan seudun etäisimmät ulkosaaristolaiset, paraastaan vain Bergön asukkaat ja muutamia venekuntia Korsnääsistä. Raippaluodon ja Björkön hylkeenampujatkin nyt enimmäkseen lähtevät pyytelemään vasta sitte, kuin meri aukenee jo saaristossakin, ja silloin he ampuvat hylkeitä yksinäisiltä jäälautoilta.