KAHDESTOISTA LUKU
Kenraali Pesita
Pesita oli lyhyt, vanttera mies, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaatetuksenansa oli hänen omien kuvitelmiensa mukainen kenraalinpuku, jonka kokoonpanoon onnen oikulliset vaihtelut vaikuttivat, muutellen sitä milloin enemmän, milloin vähemmän.
Sillä hetkellä, jolloin Billy, Bridge ja Miguel raahattiin hänen eteensä, oli hänen vartalonsa verhona kultaompeluksilla koristettu vaippa, joka oli aikoinaan ollut loistava. Hänen olkapäillään oli pronssiset olkalaput, jollaisia nähtiin vain keveiden operettien laulajattarilla viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Puvun täydennyksenä olivat likaiset ja rikkinäiset työhousut. Jalat olivat paljaat.
Hän katseli vankeja, rypistäen tuikeasti otsaansa, samalla kun hänen luutnanttinsa kehuskellen kuvasi hänelle jännittävää vangitsemistilaisuutta.
»Oletteko Yhdysvalloista?» kysyi hän Bridgeltä ja Billyltä.
Molemmat myönsivät olevansa. Sitten Pesita puhutteli Miguelia, kysyen:
»Missä on Villa?»
»Mistä minä sen tietäisin, herra kenraali?» vältteli Miguel. »Mikä olen minä — köyhä mies, jolla on vain mitätön rancho — tietääkseni maailman isoisten liikkeistä. Enhän edes tiennyt suuren kenraali Pesitan olinpaikkaa, ennen kuin minut nyt tuotiin hänen armolliseen läheisyyteensä ja voin heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseni häntä sallimaan minun palvella häntä vaikkapa vain hänen halvimpana käskyläisenään.»
Pesita ei näyttänyt kuulevankaan Miguelin sanoja. Hän kääntyi selin mieheen ja puhutteli Billyä huonolla englanninkielellä.
»Olitte matkalla El Orobon rancholle, vai mitä? Oletteko sikäläisten tuttavia?»
Billy vastasi, etteivät he olleet — he olivat vain etsimässä työtä jollakin yhdysvaltalaisen omistamalla tilalla tai yhdysvaltalaisessa kaivoksessa.
»Miksi lähditte omasta maastanne?» uteli Pesita. »Mitä haluatte täältä
Meksikosta?»
»Asia on näet niin, vekkuli», vastasi Billy, »että linnut lentävät etelään, talvi tulee, ja eräs paksukalloinen chicagolainen sieppo on jäljilläni — siksi pötkin.»
»Pötkin?» kertasi Pesita ymmällä. »Ahaa, se lentää etelään. Ymmärrän.»
»Äh, tomppeli — minä livistin», selitti Billy.
»Ah, niin», äänsi Pesita tahtomatta edes halveksitulle gringollekaan myöntää, ettei hän ymmärtänyt selvää englanninkieltä. »Entä leveänaamainen sieppo — mitä se lienee? Olen oleskellut Yhdysvalloissa kauan, mutta sitä en tunne.»
»Sanoin 'paksukalloinen sieppo' — lentävä etsivä», koetti Billy valaista.
»Sekö siis on lintu?» Pesita pöyhisteli osoitettuaan terävyyttään. »Se lentää.»
»Flannagan ei ole mikään lintu.»
Bridge ehätti auttamaan.
»Oppinut ystäväni tarkoittaa», hän selvitti, »että poliisit vainosivat häntä, ja hän pakeni Yhdysvalloista.»
Pesita kohotti kulmakarvojaan. Nyt hän käsitti koko jutun.
»Mutta miksi hän ei sitä sanonut?»
»Hän kyllä koetti», vastasi Bridge. »Hän teki parhaansa.»
»Lopettakaa jo lepertely», kehoitti Billy.
Äkkiä välähti Pesitan päähän kirkas ajatus. Hän puhutteli Bridgeä.
»Ystävänne ei siis olekaan yhdysvaltalainen? Aavistin sitä. Siksipä en ymmärtänytkään häntä. Hän ei puhu gringojen kieltä niinkään hyvin kuin minä. Mistä maasta hän on?»
Billy Byrne olisi jyrkästi tahtonut vakuuttaa, että hän oli yhdysvaltalainen koko sielustaan, mutta Bridge oivalsi kerkeästi, että Pesitan harhaluulo voisi tarjota hänen ystävälleen pelastumiskeinon, ja pudistamalla hieman päätään varoitti Billyä pysymään vaiti.
»Hänen kotipaikkansa on 'Gran Avenuu'», hän ilmoitti. »Se ei ole varsinaisessa Saksassa, mutta siellä on hyvin paljon saksalaisia. Ystäväni on siellä syntynyt, joten hän ei puhu saksan- eikä englanninkieltä — 'granavenuulaisilla' on oma kielensä.»
»Käsitän», vakuutti Pesita, »saksalainen siirtomaa. Niin, juuri niin. Viekää Miguel ja gringo pois!» komensi hän sotureja, jotka olivat tuoneet vangit hänen luokseen. »Haluan keskustella tämän 'granavenuulaisen' kanssa.»
Toisten poistuttua äänen kantamilta sanoi Pesita Billylle:
»Olen pahoillani teitä kohdanneiden ikävyyksien tähden. Mieheni eivät voineet tietää, ettette ollut gringo. Mutta minä voin sovittaa kaikki ja tahdon sovittaa. Olette kookas mies. Gringot ovat ajaneet teidät maastaan, kuten he ajoivat minutkin. Minä vihaan heitä. Te vihaatte heitä.
— Se heistä. Teillä ei ole Meksikossa muuta tehtävää kuin työnhaku. Minä annan teille työtä. Olette iso mies ja väkevä kuin härkä. Jääkää luokseni, señor. Minä teen teistä kapteenin. Tarvitsen miestä, joka puhuu hiukan englanninkieltä ja on gringon näköinen. Te kelpaatte mainiosti. Hankimme paljon rahaa — te ja minä. Hankimme sitä, samalla kun taistelemme vapauttaaksemme Meksikko-poloiseni. Kun Meksikko on vapautettu, taistelemme vielä jonkun verran vapauttaaksemme sen uudelleen. Muullakin tavoin voi saada paljon rahaa, kun ratsastelee ympäri rikkaassa seudussa mukanaan sotilaita vapauttamassa vertavuotavaa isänmaa-parkansa. Ymmärrättekö?»
»Kyliä luullakseni», vastasi Billy, »ja ehdotuksenne kuulostaa varsin hyvältä. Pääseekö kumppanini mukaan?»
»Mitä?»
»Teettekö myöskin ystävästäni kapteenin?»
Pesita nosti käsiään ja mulkoili silmiään pyhän kauhun vallassa. Ottaa gringo hänen joukkueeseensa! Se oli kuulumatonta.
»Hänet ammutaan!» kiljaisi hän. »Olen vannonut tappavan! kaikki gringot. Minusta tulee isänmaani pelastaja. Puhdistan sen kaikista yhdysvaltalaisista.»
»No sitten ei minustakaan tule kapteenia», virkkoi Billy vakaasti. »Se mies on oikeata maata. Jos kukaan suuri öykkäri luulee saavansa nitistää pikku Bridgen, kun Billy Byrne on saapuvilla, niin hän saa nähdä erehtyneensä pahan kerran. Hän ja minä olemme nähkääs kuin veljeksiä.»
»Pidättekö tästä gringosta?» kysyi Pesita.
»Se on tietty», huudahti Billy.
Pesita mietti useita minuutteja. Hänen mielessään oli suunnitelma, jota varten hän tarvitsi juuri tämän muukalaisen kaltaisen miehen apua — hän tarvitsi henkilön, jota ei lainkaan tunnettu ympäristössä ja jonka ilmestymistä kaupunkiin ei paraskaan kuvittelija voisi panna yhteyteen rosvopäällikkö Pesitan puuhien kanssa.
»No niin», alkoi hän vihdoin, »annan ystävänne poistua vapaasti.
Lähetän hänet varman turvajoukon saattamana El Orobon rancholle.
Ehkäpä hän jonkun ajan kuluttua auttaa meitä siellä. Jos te jäätte,
päästän hänet menemään. Muussa tapauksessa ammutan teidät kummankin ja
Miguelin.»
»Miksi olette kiukuissanne Miguelille?» kysäisi Billy. »Hän on vaaraton miekkonen.»
»Hän on Villan puolella. Jos Villa voittaa, tulvii Meksikkoon gringoja. Hän menettelisi aivan samoin kuin Huerta olisi tehnyt, jos olisi saanut tilaisuuden.»
»Päästäkää se lallusrukka tiehensä!» penäsi Billy. »Silloin, jään seuraanne. Hänellä on vaimo ja lapsia — ette suinkaan tahdo jättää heitä hoivattomiksi tähän kirottuun maahan!»
Pesita myhäili suopeasti.
»Olkoon menneeksi, herra kapteeni», hän myönsi, kumartaen syvään. »Päästän Miguelin ja arvoisan ystävänne vapaiksi. Lähetän heidän mukaansa riittävän turvajoukon.»
»Sepä kelpo jehun puhetta!» huudahti Billy, ja Pesita hymyili
hyvillään, sillä hän luuli saaneensa jonkun kohteliaan nimityksen
'Granavenuun' kielellä. »Minä lähden kertomaan sen heille», lisäsi
Billy.
»Menkää!» sanoi Pesita. »Ja ilmoittakaa heille, että he lähtevät matkaan varhain huomenaamulla!»
KOLMASTOISTA LUKU
Pesita muuttaa suunnitelmiaan
Billyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet Bridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi pyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen retkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.
»Lähettäkää kapteeni Rozales puheilleni!»
Sotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa loikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä, joilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu hattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä jälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.
»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen keskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon hyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme käyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin vankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole niitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»
Rozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt viisitoista kapteenia.
»Missä on Granavenuu?» tiedusti Rozales.
»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin hyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua hämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»
»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi hävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi siellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»
»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä», keskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei muukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä ja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä voimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset huomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas kapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.
— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut Villan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun te koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan miesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei olisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka taistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan täyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin mitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan kuin korottaa teidät everstiksi?»
»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales, kumartaen syvään.
»Hyvä on!» kiitti Pesita. »Muuta asiaa ei minulla olekaan.»
Rozales kääntyi palaamaan tupakoitsevien miesten piiriin.
»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko ilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on kapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa puhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta Meksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai vahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»
Taaskin Rozales kumarsi ja lähti. Tällä kertaa häntä ei kutsuttu takaisin.
Billy tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista sotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He eivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman kummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.
Billy istuutui Bridgen viereen ja purskahti nauramaan.
»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä eikä ampumalla?»
»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä arvelet siitä?»
Hän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja
Miguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.
»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti
Billy. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»
»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa kieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»
»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina unohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana. Silloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin sanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut jäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti kaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka olin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi täydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä auttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»
»Miten on sen paukun laita, josta mainitsit?» tiedusti Bridge.
»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka heilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta, hyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä saanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat surmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka minusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»
Sitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge vihelsi ja rykäisi.
»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme toisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»
»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin suinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja lähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen kotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida sittenkään olla tuiki ilkeä.»
Miguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:
»Kuka tulee komentamaan saattojoukkoa?»
»En tiedä», vastasi Billy. »Mitä väliä sillä on?»
»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai kuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton. Minä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai yksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman saattajia.
— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä, jos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein ja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee turvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen menettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin saatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan kohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia ennen kello kymmentä.»
»Mikä saa teidät luulemaan niin, mies?» kysyi Billy.
»En luule, señor», vastasi Miguel, »vaan tiedän.»
»No niin», sanoi Billy, »katsotaanpa!»
»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään! Siitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme, ja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä tapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili heikko hymy.
Heidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he enää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta», hän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella. Kukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan, on hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»
Mies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa
Billylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.
»Tiedusta häneltä», pyysi Byrne, »koskeeko tuo määräys minuakin!»
»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta. »Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan kuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»
Billy nousi seisomaan. Sanansaattaja oli palannut vahtipaikalleen päämajaan.
»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa sinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä. Poistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan kantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on harjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»
»Hyvästi, vanha veikko! Muista Rioa!»
»Ja revolvereja, señor!» lisäsi Miguel.
»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten pientä ryhmää kohti.
Hänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten pystyyn ja ojensi kätensä.
»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän empi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.
»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin, kapteeni.»
»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta upseeritovereilleen.
Jotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka olivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten aikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin jättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen vainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja, jotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä lainsuojattomina pahantekijöinä.
Kaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja kaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli. Hän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli komentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa osastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet sitä.
Kysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen silmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui hieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy päätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon päällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin hän olisi sen myöntänyt.
Billy alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä kohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin ajatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli muukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen hänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä? Niin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut uudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.
Rozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli
Pesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.
»Älkää lähettäkö minua saattojoukon mukana!» hän neuvoi.
»Lähettäkää kapteeni Byrne!»
Pesita vihelsi sellaiselle ajatukselle.
»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä komennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat siitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän edeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille kummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne joukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto Villan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista; mutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja kapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»
»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita. »Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän noutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen varalta.»
Rozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan varjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.
NELJÄSTOISTA LUKU
Väijytys
Ja niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen syötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman turvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu — molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni Byrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon hevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä yläpuolelle.
Tunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen keskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä, joka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti ja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin Bridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla oli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.
Viimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta sittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan häntä äärettömästi.
Hänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel. Heidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä — valiomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.
Tällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan tulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli kuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä suojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut piileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.
»Tässä, señor capitan», supatti Miguel, kun he lähestyivät rotkoa.
Matala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti samalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät viholliset.
Kuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen tieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse, mutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen kupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.
»Mitä tuo veitikka höpisee?» kysyi Billy Miguelilta.
»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, señor capitan», selitti meksikkolainen.
»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus, samalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon ohitse.
Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti sulkemaan tietä.
»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä, kapteeni! Pesita määräsi niin.»
Billy käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.
»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»
Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein poikittain tiellä.
Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa, ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla on etupuoli.
Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski, kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin juntan sinkauttamana.
Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen kumppaninsa ampua heitä.
Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet.
»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia juttuja», hän selitti.
Jopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat säälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne olivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään suorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin kylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.
»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan siitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.
Kannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään, rosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten yhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat kaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti tyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken kuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.
Huomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat. Billyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen pystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.
Ratsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten kahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge ratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä, jotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan, pudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui mesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle, suistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja nostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.
Noustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin, syöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan toiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa poskelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja säännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.
»Tämä on elämää!» hän huudahti ja veti liipaisinta.
Alhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis, kellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten hervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.
Miguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat nyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.
»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas kenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän korottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja onnenne on varma!»
»Minne niin?» tiedusti Billy Byrne.
»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan, leiriin.»
»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän Pesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut minulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin olen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»
»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata Pesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä täällä on tapahtunut.»
»Sitä en usko», vastasi Billy.
»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli Bridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut häneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes riittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen suunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»
»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion kuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä hänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa nyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»
Hän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi niistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.
»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän pyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.
Miguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat satulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt ainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta, joka tätä odotti rosvojen leirissä.
VIIDESTOISTA LUKU
Leijonaa ärsyttämässä
Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän saisi viettää rosvopäällikön seurassa.
Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja. Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta, ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja vaikeita elinehtoja vastaan.
Länsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia luonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua vanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut häntä ja sitä, mitä oli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta voimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja kunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.
Billystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi tuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka hänen huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja sakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä pitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin osoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.
Tähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet epäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan meksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan tuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle väittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää sitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla. Oikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se oli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa pidettiin juoksukilpailuja.
Billy Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään Billy vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan riveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden taisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi otella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.
Pesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen mieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin lausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen sanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin asiaankuuluvana ja paikallaanolevana.
Aamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa rosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan, lähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä vetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen päivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen ilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy puolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu yksinomaan Pesitaa varten.
Päivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä, keskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä tuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään mailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon jäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat, huojui tuskallisesti satuloissaan.
Pesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet hälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia senpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.
Sommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy sai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa pakkoveroa eräältä kaukaiselta rancherolta: mutta hänen tulostaan oli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä sotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan kaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan päähän.
»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs upseeri.
Billy myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella Pesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen ratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa» olivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa ulottuvilta.
Näiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään lähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin jalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle kunniaa ja ilmoitti:
»Kenraali Pesita haluaa herra kapteeni Byrneä heti selostamaan retkeään.»
»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi päämajan teltalle.
Mennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa kainalossaan riippuvan esineen.
»Pieni, tuttu paukkuseni», hän jupisi hyväilevästi.
Hän tapasi Pesitan astelemassa edestakaisin telttansa edustalla — kenraali oli tarmokas ja jäntevä mies, jota pitkä ratsastusmatka ja taisteleminen eivät jaksaneet väsyttää eivätkä lamauttaa.
Billyn saapuessa Pesita loi häneen nopean katseen, toivoen ehkä voivansa hänen kasvoistaan erottaa, oliko hänen ystävänsä kuolema herättänyt hänessä vihaa tai epäluuloja, sillä Pesitan mieleenkään ei juolahtanut, ettei Bridge kenties ollutkaan saanut surmaansa aamupäivällä.
»No», sanoi Pesita hymyillen. »Veittekö herra Bridgen ja Miguelin vahingoittumattomina määräpaikkaan?»
»En voinut saattaa heitä koko matkaa», vastasi Billy, »koska minulla ei enää ollut miehiä heidän turvakseen; mutta luullakseni he pääsivät vaarallisten paikkojen sivuitse ja jatkavat eheinä matkaansa.»
»Teillä ei ollut miehiä?» kummasteli Pesita. »Olihan teillä kuusi ratsumiestä.»
»Mutta he kaikki kaatuivat, ennen kuin olimme ratsastaneet kahta tuntia. Se kävi näet seuraavasti: Olimme ehtineet kuivuneelle joen uomalle, jota myöten tie laskeutuu laaksoon, kun joukko Villan lurjuksia hypähti esiin väijyksistä, alkaen ampua meitä.
— Katsoen siihen, että minut oli lähetetty suojelemaan Bridgeä ja Migiä, komensin heidät hyppäämään satulasta ja etsimään suojaa, minkä jälkeen minä miehineni hyökkäsin ja tuhosin koko joukkueen. Heitä oli vain muutamia, mutta he nitistivät kaikki kuusi uljasta miestäni.
— Se oli koko hilpeä nujakka, mutta säilytin vieraanne vahingoittumattomia, ja sitä vartenhan te minut lähetitte. Ikävä kyllä menetimme kuusi miestä, mutta uskokaa minua, kyllä me silti Villa-vekkulin nujerramme. Johdattakaa vain minut hänen kimppuunsa!»
Puhuessaan alkoi Billy raapia vasenta kainaloaan ja sujautti sitten kätensä paidan povelle ikäänkuin päästäkseen paremmin käsiksi syyhyävään kohtaan. On vaikea tietää, huomasiko Pesita tätä viattomalta näyttävää pikku liikettä ja oivalsiko hän sen merkityksen. Hän katsoi Billyä suoraan silmiin hyvinkin minuutin ajan. Hänen ilmeistään ei näkynyt pettymystä, ei raivoa eikä kostonhimoa. Pian hänen viiksensä kohosivat verkkaisesti, ja hän hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat paljastuivat.
»Olette toiminut hyvin, kapteeni Byrne», hän sanoi. »Olette mieleisen! mies.» Ja hän ojensi kätensä.
Puoli tuntia myöhemmin Billy asteli hitaasti vuodehuovilleen, ja jos sanoisimme, että hän oli ymmällä, niin se tuskin riittäisi kuvaamaan hänen mielentilaansa.
»En oikein pääse selville tuosta jehusta», hän mutisi. »Joko hän on perin hyvänahkainen eikä suutu tappiosta tai sitten hyvin umpimielinen ja odottaa vaikka vuoden saadakseen kostetuksi minulle, sitten kun hänelle sopii.»
Ja muutamia minuutteja myöhemmin selitti Pesita kapteeni Rozalesille:
»Olisin ampunut hänet, jollei hän olisi ollut minulle tuiki tarpeellinen; mutta harvoin olen tavannut niin rohkeata ja häikäilemätöntä miestä kuin hän on. Ajatelkaapa, Rozales, hän surmaa kahdeksan miestäni, antaa vankieni päästä pakoon ja sitten uskaltaa palata kertomaan siitä, vaikka hänen olisi ollut helppo mennä matkoihinsa.
— Villa olisi tämän tähden tehnyt hänestä upseerin, ja varmasti on Miguel siitä hänelle puhunut. Hän on jollakin tavoin saanut vihiä pikku suunnitelmastanne ja kääntänyt sen meitä itseämme vastaan. Voimme käyttää häntä, Rozales, mutta meidän on pidettävä häntä silmällä. Ja, rakas kapteeni, pitäkää silmällä myöskin hänen oikeata kättään, ja kun hän pistää sen paitansa povelle, niin kavahtakaa ojentamasta asettanne häneen päin — jollette satu olemaan hänen takanaan!»
Rozales ei tahtonut olla samaa mieltä päällikkönsä kanssa Byrnen kelpoisuudesta. Hän huomautti, että mies oli ollut epäluotettava ja petollinen ja oli senvuoksi vaarallinen. Hänen ajatuksensa olivat toisenlaiset, mutta niitä hän ei ilmaissut mielipiteensä tueksi.
Rozalesia raivostutti ajatus, että tulokas oli ollut häntä ovelampi ja voittanut hänet hänen omassa pelissään, ja lisäksi hän oli kateellinen siitä, että Pesita oli alkanut panna Billylle suurta arvoa. Mutta hän salasi omat henkilökohtaiset tunteensa ja oli näennäisesti sopeutuvinaan päällikkönsä mielipiteisiin, tietäen, että hänenkin aikansa tulisi vielä kerran, ja silloin hän voisi vapautua vaarallisesta ja turmiollisesta kilpailijastaan.
»Ja huomenna», jatkoi Pesita, »aion lähettää hänet Cuivacaan. Villalla on sikäläisessä pankissa huomattava määrä rahaa, ja tämä muukalainen voi saada selon kaikesta siitä, mitä tarvitsen tietää kaupungissa olevan joukko-osaston lukumäärästä ja linnoitusväen tavoista.»
KUUDESTOISTA LUKU
El Orobon rancho
El Orobon ranchon hoitaja oli Grayson-niminen yhdysvaltalainen.
Hän oli pitkä, jäntevä mies ja oli saanut kasvatuksensa etupäässä
Teksasin karjalaitumilla, missä opitaan monenlaista, mutta ei pitämään
meksikkolaisesta eikä luottamaan häneen.
Tämän aikaisemman koulutuksensa johdosta Grayson oli muutamissa suhteissa erittäin sopimaton hoitamaan yhdysvaltalaisen omistamaa maatilaa Meksikossa; mutta hän oli oikeamielinen mies, ja jolleivät hänen rancheronsa rakastaneetkaan häntä, niin he ainakin kunnioittivat häntä, ja kaikki sellaiset, jotka olivat tehneet tai joita halutti tehdä pahaa, pelkäsivät häntä.
Kenties ei ole oikein sanoa, että Grayson oli jollakin tavoin sopimaton tehtäväänsä, sillä oikeastaan hän oli ihanteellinen ranchon esimies, ja yksistään se seikka, että hän oli gringo, olisi riittänyt saamaan hänen alaisinaan työskentelevät meksikkolaiset vihaamaan häntä — ei jokapäiväisissä arkioloissa, vaan silloin, kun joku jommallakummalla puolella rajaa sattunut kiusallinen tapaus lietsoi kytevän rotuvihan ilmiliekkiin.
Tänään Grayson oli erikoisen ärtynyt sitäkin enemmän, koska hän ei voinut purkaa kiukkuaan sen aiheuttajaan, sillä tämä ei ollut sen vähäarvoisempi henkilö kuin hänen päämiehensä, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta.
Grayson ei jaksanut käsittää, kuinka kukaan tervejärkinen ihminen oli voinut saada päähänsä ja toteuttaa niin hullun suunnitelman kuin hänen isäntänsä oli juuri äsken tehnyt; tämä oli nimittäin saapunut turvallisesta New Yorkista sodan myllertämään Meksikkoon ja — mikä oli kaikkein pahinta — tuonut mukanaan tyttärensä.
Ja sellaisena aikana! Kului tuskin ainoatakaan päivää, jolloin ei olisi kuulunut huhuja ja kertomuksia Meksikossa olevia Yhdysvaltain kansalaisia kohdanneista loukkauksista, jopa väkivaltaisista hirmuteoistakin. Ja joka päivä kävivät tämän kaltaiset tapaukset yhä räikeämmiksi. Pelkät herjaukset olivat muuttuneet hätyyttämiseksi ja murhiksi. Eikä lopusta ollut tietoakaan.
Pesita oli julkisesti vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista — surmaavansa heti paikalla jokaisen yhdysvaltalaisen, joka joutui hänen käsiinsä. Ja mitäpä Grayson mahtaisi, jos ranchoa vastaan toden teolla hyökättäisiin?
Tosinhan hänellä oli sata miestä — työläisiä ja vaqueroja; mutta niistä oli vain kymmenkunta yhdysvaltalaista, ja vaaran hetkellä muut epäilemättä kaikki noudattaisivat veren ääntä.
Lisäksi harmitti Graysonia se, että hän oli juuri äsken menettänyt kirjanpitäjänsä, ja enemmän kuin mitään muuta hän inhosi kynää ja mustetta. Kirjanpitäjä oli ollut iowalaisnuorukainen, kiltti poika ja kaikin puolin sopiva toimeensa missä muissa oloissa hyvänsä paitsi niissä, jotka silloin vallitsivat Meksikossa.
Mutta näin ollen hän oli joka hetki valveilla ollessaan ollut kuolettavan pelon vallassa ja vihdoin antanut perään arkuudelleen, sanoutuen irti työstään. Edellisenä päivänä hänet oli tavaroineen sullottu rattaille ja viety Meksikon keskiradalle, jota pitkin vielä silloin junia aika ajoin kulki Chihuahuaan ja Juareziin.
Näiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista tilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta tuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.
Rakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli harmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään johdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.
»Sellaista kieltä!» huudahti tyttö, nauraen.
Hänen seurassaan oleva mies hymyili.
»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän virkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä aikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»
»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan minun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua, enkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme. En voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin uteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä minulta Billyn ja minun suhteitani.»
»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit kihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New Yorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni puolisoksi.
»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»
»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se sillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä yksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä puhelemaan Graysonin kanssa.»
Barbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti saada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska pitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki aitaukseen.
Istuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä säälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän miesäänen laulavan:
Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton…
Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.
Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään
pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.
Barbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen, joka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen takki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen kaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli jenkki, sen näki hänestä heti.
Nähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan; mutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin sopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja lisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.
Nähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen ratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.
»Etsin tilanhoitajaa, señorita», hän sanoi.
»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon vasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.
Tulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli puhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät hänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken tervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa oli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.
Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.
Grayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin säkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.
»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson havaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli häntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen katseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen mahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», tervehti Bridge.
»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa teille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin saatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»
Tilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli keskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut ohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä, ja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden päättynyt.
Lounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista käännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa. Huolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä voitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti kulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan kuullut, että kulkurilla oli hevonen?
Bridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän oli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies arveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.
»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille. Te ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään aterian ja yösijan tarpeesta.»
»Hm?» murahti Grayson ja sanoi sitten Bridgelle: »No, mitä hittoa tahdotte?
»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen työtä — olkoon minusta kaukana sen tahtominen.»
Itävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja äkeissään.
»Nyt ei täällä ole työtä saatavissa», hän ärähti. »Emme tarvitse nyt muita kuin hyviä hevosmiehiä — jotka osaavat ratsastaa ja ottaa hevosen lassolla kiinni.»
»Minä osaan ratsastaa», vastasi Bridge, »mistä on todistuksena se, että parhaillaan näette minut hevosen selässä.»
»Sanoin ratsastaa», tokaisi Grayson. »Kuka tomppeli hyvänsä kykenee istumaan hevosen selässä. Ei, työtä ei ole saatavissa, ja minulla on nyt kiire. Seis!» hän huudahti sitten, ikäänkuin saatuaan äkillisen mielijohteen. Silmäiltyään Bridgeä hetkisen terävästi hän pudisti päätään. »Ei; pelkään, ettette kykene siihen — se työ vaatii tietoja ja kasvatusta.»
»Astioiden pesuko?» naljaili Bridge.
Grayson ei ollut huomaavinaan toisen kysymyksen ilvehtivää sävyä.
»Kirjanpito», hän selitti. Hänen äänessään oli jyrkkä sointu, joka tuntui ilmoittavan: Koska te tietystikään ette osaa kirjanpitoa, on keskustelu lopussa. Tiehenne!
»Voisinhan koettaa», sanoi Bridge. »Osaan lukea ja kirjoittaa. Antakaa minun yrittää!» Bridge tarvitsi rahaa päästäkseen Rioon ja halusi sitäpaitsi viipyä Meksikossa, kunnes Billy oli valmis lähtemään.
»Osaatteko espanjankieltä?': tiedusti Grayson.
»Luen ja kirjoitan sitä paremmin kuin puhun», vastasi Bridge, »mutta puhunkin sitä kyllin hyvin tullakseni sillä toimeen kaikissa senkielisissä maissa.»
Grayson kaipasi kirjanpitäjiä kipeämmin kuin muisti ikinä mitään kaivanneensa. Terve järki sanoi hänelle, että olisi äärimmäisen typerää ottaa rääsyinen mierolainen kirjanpitäjäksi: mutta maankiertäjä tarjosi hänelle ainakin yhtä paljon toivoa kuin oljenkorsi hukkuvalle, ja niinpä Grayson tarttui häneen.
»Viekää koninne hakaan ja tulkaa sitten takaisin!» hän käski. »Annan teidän koettaa.»
»Kiitos!» vastasi Bridge.
»Pelkään, ettei hänestä ole mihinkään», virkkoi Grayson suruissaan
Bridgen poistuttua äänenkantaman päähän.
»Minä pikemminkin luulen hänen kelpaavan», arveli isäntä. »Hän on sivistynyt mies, Grayson — se käy selville hänen käyttäytymisestään vieläkin varmemmin kuin hänen englanninkielestään, joka on erinomaista. Todennäköisesti hän on yksi maailman murjomien suuren armeijan jäseniä. Maailma on heitä täynnänsä, onnettomia pahuksia. Antakaa hänen yrittää, Grayson! Ja joka tapauksessa saamme hänestä yhden amerikkalaisen lisäksi, ja nyt merkitsee yksikin jotakin.»
»Niin, se on totta; mutta toivoakseni emme tarvitse käyttää aseita, ennen kuin te ja neiti Barbara olette poissa.»
»Toivottavasti ei, Grayson; mutta sitä on mahdoton tietää tällaisissa oloissa kuin täällä nyt. Uskotteko voivanne hankkia meille matkustusluvan kenraali Villalta?»
»Villa kyllä antaa meille paperin», vastasi Grayson, »mutta siitä ei ole meille mitään hyötyä, jos rajalle mennessämme kohtaamme muitakin kuin Villan väkeä. Tuo Pesita-lurjus huolestuttaa minua pahemmin. Hän vihaa kaikkia amerikkalaisia ja erittäinkin El Orobon ranchoa.
— Kuten tiedätte, torjuimme hänen ryöstöretkensä noin kuusi kuukautta sitten — surmasimme hänen miehiään puoli kymmentä; eikä hän ikinä anna sitä anteeksi. Villalta ei liikene riittävän suurta turvajoukkoa saattamaan meitä rajalle, eikä hän voi taata rautateiden turvallisuutta. Asemamme näyttää perin vakavalta, sir — en ymmärrä, mitä lempoa varten tulitte tänne.»
»En minäkään, Grayson», myönsi päämies. »Mutta täällä nyt olen, ja meidän on käännettävä kaikki parhain päin. Koko mellakka saattaa asettua — niin on käynyt ennenkin — ja ehkä nauramme omalle pelollemme muutaman viikon perästä.»
»Nykyisestä sekasorrosta ei tule loppua, ennenkuin raidallinen tähtilippu hulmuaa Chihuahuan yläpuolella», jupisi Grayson äreästi.
Muutaman minuutin kuluttua palasi Bridge konttoriin riisuttuaan hevosensa ja vietyään sen hakaan.
»Mikä on nimenne?» kysyi Grayson, valmistautuen merkitsemään sen muistikirjaansa.
»Bridge», vastasi uusi kirjanpitäjä.
»Alkukirjaimet», ärähti Grayson.
Bridge empi. »Kirjoittakaa minut L. Bridgeksi!» hän virkkoi sitten.
»Mistä?» jatkoi tilanhoitaja.
»El Orobon rancholta», vastasi Bridge.
Grayson loi mieheen pikaisen silmäyksen. Vastaus varmensi hänen epäilyksiään, että muukalainen oli otaksuttavasti hevosenvaras, ja hevosenvarkaus oli Graysonin mielestä pahinta, mitä ihminen saattoi tehdä.
»Mistä saitte sen ratsun, jolla saavuitte tänne?» tiedusti hän. »En tietystikään väitä mitään, muita sen tahdon teille sanoa, että hevosenvarkaita emme täällä tarvitse.»
Isäntää, joka oli kuunnellut keskustelua, kauhistutti Graysonin karkea puhe; mutta Bridge vain nauroi.
»Jos teidän on saatava se tietää», hän selitti, »niin kerron, etten suinkaan ostanut sitä hevosta eikä se mies, jonka se oli, sitä minulle antanut. Minä yksinkertaisesti otin sen.»
»Onpa teillä sisua», murahti Grayson. »Teidän on parasta luikkia tiehenne. Me emme tahdo tänne hevosenvarkaita.»
»Malttakaahan!» pisti esimies väliin. »Tämä mies ei menettele varkaan tavoin. Varas kai tuskin tunnustaisi syyllisyyttään. Kuunnellaanpa hänen kertomustaan ennen tuomion langettamista.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Grayson. »Mutta hänhän äsken myönsi varastaneensa hevosen.»
Bridge kääntyi isäntään päin. »Kiitos!» hän sanoi. »Mutta todellakin varastin sen hevosen.»
Grayson liikahti ikäänkuin sanoakseen: »Siinä kuulette, tiesinhän sen.»
»Se kävi näin», jatkoi Bridge. »Se herrasmies, jonka oma hevonen oli, ampui ystävineen minua ja ystäviäni. Kun nujakka päättyi, ei eloon ollut jäänyt ketään ilmoittamaan meille, kuka laillisesti omisti tämän ja monta muuta hevosta, jotka joutuivat käsiimme, ja senvuoksi lainasin tämän. Lakimiehet epäilemättä selittäisivät minun varastaneen sen, mutta perin mielelläni annan sen takaisin lailliselle omistajalleen, jos vain löytäisin hänet.»
»Olitteko kahakassa?» kysyi Grayson. »Ja kenen kanssa?»
»Pesitan miesten kanssa», vastasi Bridge.
»Milloin?»
»Eilen.»
»Kuten näette, he ovat varsin lähellä», huomautti Grayson esimiehelleen ja jatkoi sitten Bridgelle: »No, jos otitte tuon konin joltakin Pesitan veijarilta, niin sitä ei voi nimittää varkaudeksi. Huoneenne on tuolla konttorin takana, ja sieltä löydätte vähän vaatteita, joita edellinen kirjanpitäjä ei muistanut ottaa mukaansa. Te voitte käyttää niitä ja näytte niitä tarvitsevankin.»
»Kiitos!» vastasi Bridge. »Pukuni on hieman risainen. Minun on huomautettava siitä Jamesille.» Ja hän poistui konttorin takana olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
»James?» mutisi Grayson. »Ketä hittoa hän Jamesilla tarkoittanee? Minun nähdäkseni hän on yksin.»
Isäntä nauroi rauhallisesti.
»Sillä miehellä on omintakeinen luonne», hän sanoi. »Hän ansaitsee palkan, jonka hänelle maksatte — jos osaatte antaa hänelle oikean arvon, mitä minä epäilen.»
»Kyllä minä osaan antaa hänelle arvoa, jos hän osaa pitää kirjoja», selitti Grayson. »Muuta en häneltä vaadi.»
Ilmestyessään makuukamarista jälleen näkyville Bridgellä oli yllään valkeat housut ja puhdas paita sekä jalassaan tenniskengät: hän oli siinä määrin muuttunut, ettei Grayson eikä isäntä olisi tuntenut häntä, jolleivät he olisi nähneet hänen tulevan samasta huoneesta, johon he olivat lähettäneet hänet pukua muuttamaan.
»Tuntuuko paremmalta?» kysyi esimies hymyillen.
»Vaatteet ovat minusta vain syrjäseikka», vastasi Bridge. »Pidän niitä, koska se on helpompaa kuin pahojen säiden ja poliisien uhmaaminen. Se, mitä minulla on selässäni, ja se, mitä on päässäni, ovat kaksi ei asiaa. Ei; en voi sanoa, että minusta tuntuu paremmalla, sillä nämä vaatteet eivät ole yhtä mukavat kuin vanha pukuni, mutta jos herra Grayson haluaa, että käytän vaaleanpunaista kimonoa työskennellessäni hänen johdollaan, niin ilomielin teen niin. Mihin on minun ensiksi ryhdyttävä, sir?» Kysymys oli lausuttu Graysonille.
»Istuutukaa tuohon ja koettakaa selvittää tämä sotku», vastasi tilanhoitaja. »Tulen puhelemaan teille jälleen tänä iltana.»
Kun Grayson ja hänen työnantajansa poistuivat konttorista ja lähtivät yhdessä hevostarhoille, oli viimemainitun otsa miettiväisissä rypyissä, ja hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän koetti saada selville jotakin mielessään pyörivää, hämärää seikkaa.
»Se on kummallista, Grayson», virkkoi hän äkkiä, »mutta varmasti olen tuntenut tämän uuden kirjanpitäjänne jo aikaisemmin. Samalla hetkellä, jolloin hän tuli takahuoneesta puettuna inhimillisen olennon tapaan, tiesin tuntevani hänet; mutta kuolemaksenikaan en jaksa muistaa, kuka ja mikä hän on. Mutta olisin valmis panemaan melkoisen rahamäärän veikkaan siitä, ettei hänen nimensä ole Bridge.»
»Luultavasti olette oikeassa», myönteli Grayson. »Otaksuttavasti hän on joku itävaltioissa toimineita kelvottomia pankkivirkailijoita, joutunut väärille poluille ja tullut tänne piileksimään. Oivallinen piileksimispaikka tämä onkin juuri nykyisenä aikana.
— Mutta pankeista puhuttaessa», hän jatkoi, »sanokaapa, kenet lähetän huomenna Cuivacaan nostamaan palkkarahoja! Ylihuomenna on tilipäivä. Mielelläni en lähetä tätä maankiertäjää; meksikkolaisiin en voi luottaa sen enempää, eikä minulta liikene ainoatakaan luotettavaa valkoihoista.»
»Lähettäkää hänet ja pari varminta meksikkolaistanne!» ehdotti esimies.
»En luota niistä kehenkään», vastasi Grayson, »mutta se on kai sittenkin parasta. Lähetän hänen mukaansa Tonyn ja Beniton — he vihaavat toisiaan liian katkerasti voidakseen suunnitella mitään yksissä neuvoin, ja kumpikin vihaa gringoa. Uskonpa, että heille koituu hauska matka.»
»Mutta he kai palaavat ja tuovat rahat, vai mitä?» tiedusti isäntä.
»Jolleivät joudu Pesitan kynsiin», virkkoi Grayson.