SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Billy murtaa kassakaapin
Kapteeni Billy Byrne ratsasti Cuivacaan etelästä päin. Sitävarten hän oli tehnyt pitkän kaarroksen; mutta se oli niissä oloissa ollut hänen mielestään viisasta. Hänen taskussaan oli erään etelämpänä toimivan, Viilan puolella olevan kenraalin turvakirja, jonka hän oli anastanut muutamalta äsken surmaamaltaan mieheltä.
Se riittäisi selittämään Billyn saapumisen Cuivacaan, koska se oli aiottu saattamaan sen oikeudenmukaisen omistajan Juareziin ja sieltä rajan ylitse Yhdysvaltoihin.
Hän huomasi, että Cuivacan sotilasvartiosto oli vähäinen ja kehnosti komennettu. Kaduilla liikkui sotilaita, mutta ainoa säännöllisesti hoidettu vartiopaikka oli pankin edustalla. Ei kukaan kysynyt Billyltä mitään. Hänen ei tarvinnut näyttää turvapassiaan.
»Tämä näyttää käyvän helposti», tuumi Billy. »Oikeata lastenleikkiä.»
Ensiksi hän huolehti ratsustaan, vieden sen yleisöä varten tarjolla olevaan aitaukseen, ja asteli sitten huolettomasti pankille ja meni sisään tarvitsematta vieläkään vastata mihinkään kysymyksiin. Siellä hän vaihtoi suuren setelin, jonka Pesita oli antanut hänelle, että hän voisi sen nojalla päästä tarkastamaan pankkirakennusta sisältäpäin.
Billy vitkasteli kauan laskiessaan saamiaan pikku rahoja. Koko ajan hän vilkuili ympärilleen, painaen mieleensä kaikki sellaiset silmäänpistävät piirteet, jotka myöhemmin saattaisivat olla hänelle tärkeitä. Laskettuaan rahat, Billy kiersi hitaasti savukkeen.
Pankkihuone oli metalliverkosta ja puusta tehdyllä väliseinällä jaettu kahteen osastoon. Asiakkaat olivat toisella, konttoristit ja. kassanhoitaja toisella puolella. Viimemainittu istui pienen luukun takana, josta hän otti vastaan talletukset ja lunasti maksuosoitukset. Hänen takanaan seisoi seinän vieressä amerikkalainen kassakaappi. Billy oli ennenkin käsitellyt sellaisia.
Peräseinässä olevasta ovesta päästiin rakennuksen takapihalle. Ovi oli vankka, teräslevyillä peitetty ja kiinnitetty useilla salvoilla ja paksulla teljellä. Peräseinässä ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Siltä taholta näytti olevan melkein mahdotonta tunkeutua meluttomasti pankkiin.
Sisustus oli perin alkeellinen, ja Billy ihmetteli, ettei kaupungissa tapahtunut pankkiryöstöjä joka viikko. Kenties peräseinän lujat suojalaitteet ja etusivulle sijoitettu vartija selittivät sen.
Tyytyväisenä näkemäänsä hän palasi katukäytävälle ja meni kadun poikki erääseen kapakkaan. Tarjoilupöydän edustalla istui pienten pöytien ääressä joitakuita sotilas- ja siviilihenkilöitä. Parissa pöydässä oli korttipeli käynnissä, ja peräovesta Billy näki pienen, kukkotappelua katselemaan keräytyneen ihmisryhmän.
Nämä seikat eivät kiinnittäneet Billyn mieltä. Hän oli tullut kapakkaan vain päästäkseen kadun toiselle puolelle ja voidakseen herättämättä epäluuloja tarkastella pankin julkisivua ulkopuolelta.
Ostettuaan pullon kurjaa olutta, jonka lämpö luultavasti ei ollut alentunut alle kahdenkymmenenviiden asteen, senjälkeen kun se lähti Teksasin panimon korkkausosastolta ja jota tietämättömille ihmisille tyrkytettiin, hän meni laiskasti etusivun ikkunalle ja alkoi katsella ulos.
Sieltä hän näki, että pankkirakennus oli kaksikerroksinen; toisen kerroksen sisäänkäytävä oli talon vasemmassa päässä, avautui suoraan katukäytävälle ja oli niin ollen selvästi pankin edustalla astelevan vartijan näkyvissä.
Billy aprikoi, mihin tarkoitukseen yläkertaa käytettiin. Sen ikkunoissa riippuvat tuhraantuneet verhot herättivät hänessä toivoa ja antoivat hänelle äkillisen mielijohteen. Toisen kerroksen oven päällä oli kilpi: mutta Billyn kielitaito ei ollut vielä edistynyt niin pitkälle, että hän olisi kyennyt saamaan selkoa siihen maalatuista sanoista, mutta hän luuli arvaavansa, mitä ne merkitsivät. Pian hän saisi tietää, oliko hän arvannut oikein.
Palattuaan tarjoilupöydän ääreen hän tilasi toisen lasin olutta ja puheli sitä juodessaan kapakoitsijan kanssa, käyttäen äsken opittua, vähäistä espanjankielen taitoaan. Melkoisten vaikeuksien jälkeen hän sai selville voivansa päästä yöksi pankkirakennuksen yläkertaan.
Billy poistui kapakasta perin mielissään ja asteli pitkin katua, kunnes osui kaupungin ainoalle sekatavarakaupalle. Rääkättyään vielä kerran Ferdinandin ja Isabellan kieltä hän sai ostetuksi muutamia esineitä — kaksi vahvaa säkkiä, vintilän, kaksi poranterää ja reikäsahan. Pistettyään työkalut toiseen säkkiin hän kääri toisen sen ympärille ja palasi pankkirakennukselle.
Tavattuaan toisessa kerroksessa yömajan omistajan hän tilasi rakennuksen takasivulta huoneen, josta näkyi pihalle. Kapteeni Byrne oli siihen hyvin mieltynyt, laskeutui perin tyytyväisenä itseensä takaisin kadulle ja lähti etsimään ravintolaa.
Pesita oli lähettänyt hänet ainoastaan ottamaan selkoa paikallisista oloista ja kaupungin puolustusväestä, jotta rosvo voisi sitten saapua kaikkine joukkoineen ryöstämään pankkia. Mutta Billy Byrnellä oli vanhoja kokemuksia tällaisissa asioissa, ja hän oli suunnitellut paljon paljon yksinkertaisemman tavan vihollisen varojen riistämiseksi:.
Syötyään Billy palasi huoneeseensa. Oli jo tullut hämärä, pankki oli suljettu ja pimeä, sieltä olivat ilmeisestikin kaikki poistuneet. Vain vahtisotilas asteli edestakaisin katukäytävällä rakennuksen edustalla.
Billy meni heti huoneeseensa, otti esille työkalut kätköpaikastaan patjan alta ja oli hetkistä myöhemmin uutterassa työssä, poraten reikiä lattiaan vuoteensa jalkopään läheisyyteen. Työskenneltyään varovasti ja meluttomasti noin tunnin ajan hän oli saanut poratuksi karkeapiirteisen ympyrän muotoisen sarjan reikiä, jotka erottivat lattiasta noin kaksi jalkaa leveän alan.
Sitten hän pani vintilän syrjään ja tarttui reikäsahaan, kärsivällisesti kihnuttaen sillä poikki lattialankut viereisten reikien välistä; kierrettyään koko ympyrän hän nosti pois lankun kappaleet, joten muodostui siksi laaja aukko, että hän saattaisi tunkea ruumiinsa siitä lävitse, kun hänen tulisi aika laskeutua alakerrassa olevaan pankkiin.
Billyn puuhaillessa oli Cuivacaan ratsastanut kolme miestä, He olivat Tony, Benito ja El Orobon ranchon uusi kirjanpitäjä. Syönnin jälkeen meksikkolaiset poistuivat heti nauttimaan cantinan hauskuuksista, kun taas Bridge tilasi huoneen siitä rakennuksesta, johon saattajat olivat hänet opastaneet.
Sattumalta hän osui samaan rakennukseen, jossa Billy hommaili ja hänenkin huoneensa oli takasivulla, joten siitäkin näkyi pihalle. Mutta Bridge ei jäänyt valvomaan tähyilläkseen ympärilleen. Hän ei ollut vuosikausiin ratsastanut niin pitkää matkaa kuin nyt kahtena viimeksi kuluneena päivänä, ja hänen käyttämättöminä olleet lihaksensa vaativat lepoa.
Senjohdosta Bridge vaipui uneen melkein heti, kun oli painanut päänsä pielukseen, ja nukkui niin sikeästi, ettei mikään vähempi kuin luonnonmullistus näyttänyt voivan häntä herättää.
Samaan aikaan kuin Bridge paneutui vuoteeseensa, poistui Billy Byrne huoneestaan ja laskeutui kadulle. Pankin edustalla oleva vahti ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, ja kenenkään estämättä Billy pääsi aitaukselle, johon hän oli jättänyt ratsunsa. Kun hän parhaillaan satuloi hevostaan, tuli isäntä hänen harmikseen puhuttelemaan häntä.
Huonolla englanninkielellä mies lausui ihmettelynsä sen johdosta, että Billy lähti ratsastamaan niin myöhään illalla, ja amerikkalainen luuli huomaavansa toisen eleissä ja sävyssä muutakin kuin pelkkää uteliaisuutta — epäluuloisuutta vierasta gringoa kohtaan.
Hänen ei sopinut jättää miestä sellaisten ajatusten valtaan, ja siksi hän kallistui lähelle toisen korvaa, myhäili leveästi, iski silmää ja kuiskasi: »Señorita.» Samalla hän heilautti peukaloaan etelään päin. »Olen huomenaamulla täällä jälleen.»
Meksikkolaisen käytös muuttui heti. Nauraen hän nyökkäsi ja tuuppasi ymmärtäväisen näköisenä Billyä kylkeen. Hän jäi seisomaan paikoilleen, katsellen, kun Billy nousi satulaan ja lähti etelään päin — jolla suunnalla myös pankki oli. Billy ratsasti pankin takapihalle lainkaan koettamatta salata liikkeitään.
Siellä hän hypähti satulasta, jätti hevosensa seisomaan suitset maata viiltäen, irroitti lasson satulannupista, pisti povelleen ja meni takaisin kadulle rakennuksen edustalle ja edelleen vahdin ohitse huoneeseensa.
Työnnettyään sivuun sängyn, jonka hän oli vetänyt aukon kohdalle, hän pudotti molemmat säkkinsä pankkiin, sitoi vintilän lasson toiseen päähän ja laski sen säkkien jälkeen.
Kietaistuaan lasson keskikohdan sängynpylvään ympärille, hän tarttui lujasti nuoran kumpaankin päähän ja laskeutui aukosta alhaalla olevaan huoneeseen. Kaikki kävi yhtä meluttomasti kuin hänen aikaisemman elämänsä aikana samanlaisissa tilaisuuksissa, jolloin hän oli harjoittanut kuisteillekiipeämisen jaloa taidetta Ashland Avenuen ja Washington Boulevardin varsilla.
Päästyään lattialle hän veti lasson toisesta päästä, niin että se irtautui sängynpylväästä ja putosi hänen ojennettuihin käsiinsä. Kierrettyään sen huolellisesti kiepuksi hän pani sen riippumaan kaulastaan toisen kainalon alitse.
Toimiessaan ammattivarkaana Billy oli ollut huolellinen ja suunnitelmallinen mies. Hän oli aina asianmukaisesti suorittanut jokaisen yksityiskohdan ja vasta sitten siirtynyt yrityksensä seuraavaan tehtävään. Tämän häneen syöpyneen varovaisuuden vuoksi hän oli jo aikoja sitten kiinnittänyt säkkien suut yhteen, jättäen vain parhaiksi laajat aukot voidakseen täyttää ne viipymättä.
Nyt hän kävi käsiksi peräoveen. Salvat ja teljet lähtivät helposti irti sisäpuolelta, ja Billy huolehti ensin siitä, ennen kuin jatkoi muita puuhiaan. Oli hyvä laittaa pakotie avoimeksi mahdollisimman aikaisin. Vain yhden salvan Billy jätti paikalleen, jottei kukaan voisi häntä yllättää; mutta sitä ennen hän koetti sitä ja huomasi, että sen avaaminen kävi helposti.
Järjestettyään nämä seikat tyytyväisyydekseen Billy alkoi kaivertaa kassakaapin monimutkaista lukkoa poralla, jonka hän oli kiinnittänyt vintilään, ennen kuin laski sen pankkiin.
Työ oli raskaspa ja edistyi hitaasti. Hänen oli usein otettava terä reiästä ja voideltava sitä saippuapalalla, jonka hän sitävarten oli etukäteen pannut taskuunsa; mutta vihdoin hän oli saanut levyn lukon sisuksiin ulottuvan reiän.
Ulkoa Billy saattoi kuulia kadulla vain viidentoista metrin päässä hänestä edestakaisin astelevan vartijan askeleet. Mies ei lainkaan aavistanut, että hänen vahdittavaansa pankkia parhaillaan ryöstettiin melkein hänen nenänsä edessä. Kerran kävi korpraali vaihtamassa vahtia. Senjälkeen ei Billy enää kuullut askelia, sillä uusi sotilas oli paljain jaloin.
Porattuaan reiän Billy veti taskustaan metallilankakappaleen ja pisti sen reikään. Liikutellen lankaa tottunein sormin hän käänteli lukon vipuja sinne tänne, tunnustellen langallaan, kunnes kaikki joustimet olivat oikealla kohdalla.
Myöskin se oli hidasta työtä, mutta se oli äärettömän paljon vähemmän omiaan herättämään huomiota kuin mikään muu kassakaappien murtamistapa, sikäli kuin Billy niitä tunsi.
Vasta paljon yli puolenyön se onnistui kapteeni Byrnelle, joustimet kilahtivat sopivaan asentoon, kaapin kädensija kääntyi ja salvat luiskahtivat taaksepäin.
Oven avaaminen ja kassakaapin sisällön siirtäminen säkkeihin vaativat ainoastaan muutamia minuutteja. Kun Billy nousi ja heitti raskaan taakan olalleen, kuuli hän ulkoa vartija huudon ja sitten puhelua. Heti senjälkeen kantautui hänen korviinsa selviä askelten ääniä, jotka nousivat yömajaan vieviä portaita myöten; sitten hän siirsi takaoven viimeisen salvan ja pujahti pihalle.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pako
Bridgelle, joka nukkui äärimmäisen uupumuksen sikeätä unta, jota tykin pamahdus ei olisi häirinnyt, sattui sellainen selittämätön seikka, jollaisia me kaikki olemme kokeneet satoja kertoja eläissämme. Hän heräsi hätkähtäen, vaikkei hänen korviinsa ollut kuulunut mitään häiritsevää ääntä.
Joku outo tunne pakotti hänet nousemaan istualleen, ja siinä asennossa hän saattoi nähdä viereisestä ikkunasta takapihalle. Kuutamoisella pihalla heitti eräs mies parhaillaan säkin satulannupille. Mies nousi sitten ratsaille, pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä pohjoiseen päin.
Miehen puuhissa ei Bridgen mielestä ollut mitään tavatonta; ne eivät olleet näyttäneet lainkaan hiipiviltä eivätkä hätäisiltä, joten ne eivät herättäneet hänen epäluulojaan. Bridge painautui uudelleen pieluksia vasten ja koetti herutella unta, jonka äkillinen herääminen tuntui siksi yöksi karkoittaneen.
Portaita myöten hoippuivat Tony ja Benito toiseen kerrokseen. Heidän rahansa olivat menneet; mutta he olivat saaneet jotakin muuta, joka näytti paljon raskaammalta kannettavalta ja josta ei ollut niin helppo päästä eroon.
Tonyllä oli heidän huoneensa avain kädessään. Heidän kamarinsa oli toinen käytävän oikealla puolella. Tony muisti sen hyvin selvästi. Hän oli painanut sen mieleensä, ennen kuin poistui sieltä aikaisemmin samana iltana, sillä Tony oli pelännyt, että heille sattuisi jotakin sellaista kuin oli sattunut.
Tony hapuili ovenripaa ja koetti turhaan sovittaa avainta juonikkaaseen reikään.
»Maltahan», sopersi Benito. »Tämä ei ole meidän huoneemme. Se oli toinen portaista lukien. Tämä on kolmas.»
Tony horjahti ympäri ja kompuroi takaisinpäin. Hän mietti: »Jos tämä on kolmas, niin lähinnä takanani ja oikealla puolellani on toinen. Tony ei ottanut huomioon, että tullessaan kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.»
Hän syöksähti käytävän toiselle puolelle — ei omasta tahdostaan, vaan viinan ajamana. Hänen kohdalleen osui ovi. »Tämän siis täytyy olla toinen ovi», hän puheli itsekseen, »ja se on oikeilla puolellani. Benito, tässä on huoneemme.»
Benito epäili sitä ja sanoikin sen, mutta Tony oli itsepäinen. Eikö hän tietänyt, mikä ovi oli toinen, kun hän näki sen? Ja eikö hän lisäksi ollut täysikasvuinen voidakseen hyvin erottaa oikean ja vasemman puolen? Täysi mies hän oli ja enemmänkin; niinpä hän pistikin avaimen reikään — sama avain olisi avannut kaikki toisen kerroksen lukot — ja kas, ovi lennähti auki, kiertyen saranoillaan sisäänpäin.
»Näetkös, Benito?» huusi Tony. »Enkö jo sanonut? Katsopas! Tämä on meidän huoneemme, sillä avain sopii oveen.»
Huoneessa oli pimeä. Jo kauan sitten selittämättömän raskaaksi käyneen pään paino veti Tonyä eteenpäin, ja hän siirteli rajusti jalkojaan saadakseen ne pysymään mahdollisimman lähellä ruumiinsa tasapaino-keskusta.
Pysyäkseen pään kohdalla piti jalkojen juosta sängyn jalkopäähän, ja kun Tony saapui viimemainitulle paikalle Bemton hoipertaessa perässä, sai tämä huoneeseen tunkeutuvassa himmeässä kuunvalossa ällistyksekseen nähdä entisen vihamiehensä ja nykyisen ystävänsä katoavan jollakin salaperäisellä tavalla. Alhaalta syvyydestä kuului sitten hurja kirkaisu ja kumea jymähdys.
Vartiopaikallaan pankin edustalla asteleva vahtisotilas kuuli kummatkin. Hetkisen hän seisoi hievahtamatta paikallaan, huusi sitten äänekkäästi vartiostoa ja kääntyi pankin ovelle. Mutta se oli lukittu eikä hän voinut muuta kuin tirkistää oveni ikkunoista sisälle. Kun hän huomasi siellä tumman hahmon, niin hän meksikkolaisena vei pyssyn poskelleen ja ampui oven lasien läpi.
Tony oli pudonnut samasta aukosta, josta Billy oli solunut niin äänettömästi, kuuli luodin viuhahtavan päänsä ohitse ja naksahtavan seinään taakseen. Parkaisten toistamiseen Tony heittäytyi kassakaapin taakse suojaan ja rukoili pyhimyksiä turvakseen.
Ylhäältä tirkisti Benito aukon reunalta alhaalla vallitsevaan pimeyteen. Käytävässä juoksi kirkaisujen ja pamahduksen herättämä isäntä paljasjaloin. Hänen jäljessään riensi Bridge, kiinnittäen revolverivyötään ympärilleen. Kun hänellä ei ollut yöpukua, ei hän ollut katsonut tarpeelliseksi riisua vaatteitaan, minkä vuoksi häneltä ei ollut hukkautunut aikaa pukeutumiseen.
Kun nämä kaksi, joihin oli nyt liittynyt Benito, saapuivat kadulle, oli vartija jyskyttämässä pankin ovea. Benito huolissaan Tonyn hengestä, joka oli hänen saatava riistää, jos se ylimalkaan riistettäisiin, syöksyi vartioston kersantin puheille, selittäen sekä suullaan että käsillään, minkä merkillisen onnettomuuden johdosta Tony oli suistunut pankkiin.
Kersantti kuunteli, mutta ei uskonut, ja kun ovi oli romahtanut sisään, komensi hän Tonyä tulemaan ulos kädet nostettuina pään päälle. Sitten suoritettiin tarkastus, huomattiin kassakaappi ryöstetyksi ja nähtiin katossa oleva iso aukko, josta Tony oli pudonnut.
Pankinjohtaja ilmestyi paikalle kersantin ja isännän ollessa tutkimassa
Billyn huonetta. Bridge oli seurannut heitä.
»Se on gringon työtä», huusi kiihtynyt isäntä. »Tämä on hänen huoneensa. Hän on kaivanut lattiaan reiän, jonka korjaamisesta minun on maksettava.»
Sitten saapui kapteeni unisin silmin ja noituvana. Kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut, että varat, joita turvaamaan hänet oli määrätty, oli varastettu hänen nukkuessaan, niin hän repi tukkaansa ja uhkasi ammuttaa vartijan päivän koittaessa.
Heidän palatessaan kadulle oli sinne kerääntynyt Cuivacan koko miespuolinen ja suurin osa naispuolista väestöä.
»Tuhat dollaria sille miehelle, joka ottaa kiinni varkaan ja toimittaa takaisin roiston anastamat varat», lupasi pankinjohtaja.
Pankin ohitse ratsasti sotilasosasto, kun tämä tarjous tehtiin.
»Minnepäin hän lähti?» tiedusti kapteeni. »Eikö kukaan nähnyt hänen poistumistaan?»
Bridge oli ilmoittamaisillaan nähneensä rosvon ja kertomaisillaan tämän ratsastaneen pohjoiseen, mutta hänen mieleensä juolahti, että tuhat dollaria — tuhat meksikkolaistakin dollaria — oli varsin paljon rahaa, että sekä hän että Billy pääsisivät sillä summalla Rioon ja että vielä jäisi vähän huvituksiinkin.
Sitten puhkesi puhumaan pitkä, laiha mies, jonka iho oli samanvärinen kuin kahvipapu.
»Minä näin hänet, señor capitan», hän huudahti. »Hänen hevosensa oli säilytettävänä minun aitauksessani, ja hän kävi eilenillalla ottamassa sen pois, väittäen menevänsä katsomaan jotakin señoritaa, Hän sai minut petetyksi, se lurjus; mutta sen sanon teille — hän ratsasti etelään päin. Näin omin silmin hänen lähtevän etelään.»
»No sitten hän on käsissämme ennen aamua», virkkoi kapteeni. »Etelässä on vain yksi paikka, jonne rosvo voi pyrkiä, eikä hän ole päässyt kylliksi paljon edellemme ennättääkseen turvaan, ennenkuin saavutamme hänet. Eteenpäin! Mars!» Osasto lähti liikkeelle kapeata katua pitkin. »Raviin! Mars!» Ja sotilaiden ehdittyä kaupan ohitse kajahti: »Täyttä laukkaa! Mars!»
Bridge melkein juoksi kadun toisessa päässä olevalle hevosaitaukselle. Hänen ratsunsa oli nyt levännyt, ja muutamien kilometrien päässä pohjoisessa oli gringo, jonka pidättäminen toisi Bridgelle tuhat dollaria, ratsastamassa vapauteen.
»Se on minusta tuiki vastenmielistä», ajatteli Bridge, »sillä vaikka hän onkin pankinryöstäjä, hän on silti amerikkalainen. Mutta minä tarvitsen rahat, ja kaikesta päättäen mies on roisto, joka olisi pitänyt hirttää aikoja sitten.«
Pohjoiseen vievällä tiellä ratsasti kapteeni Billy Byrne huolettomasti, uskoen, ettei häntä alettaisi ajaa takaa, ennen kuin pankki seuraavana aamuna avattaisiin, jolloin hän jo olisi puolitiessä Pesitan leirille.
»Pesita-veitikka hieman ällistyy, kun näytän hänelle, mitä olen hänen laskuunsa hankkinut», mutisi Billy. »Mutta», hän huudahti äkkiä ääneen, »miksi hitossa veisin koko tämän runsaan saaliin tuolle keltanaamaiselle vintiölle? Kuka tämän tempun suoritti? Minä tietystikin, eikä suinkaan kukaan luulle Billy Byrneä kyllin typeräksi jakamaan saalista sellaisen miekkosen kanssa, joka ei sitä hankittaessa ole pannut rikkaa ristiin? Jakamaan! Lempo soikoon! Se vekkuli sieppaa koko roskan!
—- Ehei! Rajalle minä lähden. Enhän tosin osaisi tehdä mitään tällaisella rahamäärällä Riossa, mutta Bridge saapuu sinne millä hetkellä hyvänsä. Jotakin saamme näillä pennosilla aikaan iloisessa Riossa. Hyväinen aika! Painosta päättäen täytyy pusseissa oli kokonainen miljoona.»
Äkkiä lehahti hänen kasvoilleen synkkä pilvi. »Miksi anastin rahat?» hän kysyi itseltään. »Mursinko kassakaapin vai teinkö kauniin työn vertavuotavan Meksikko-paran puolesta? Jälkimmäisessä tapauksessa ei tekoni suinkaan ole rikollinen — paitsi sitä miekkosta kohtaan, jonka omia rahat olivat.
— Jos taas mursin kassakaapin vain omin nokin, niin silloinhan olen taaskin murtovaras, ja sellainen en voi olla — ei, en voi, kun sinun kasvosi väikkyvät edessäni niin selvästi, ikäänkuin itse olisit tuossa, pyytäen minua muistamaan ja olemaan kunnollinen. Hyvä Jumala! Barbara, miksi en syntynyt sinun kaltaiseksesi, vaan kurjaksi, kehnoksi sakilaiseksi? Lempo! Kuinkas kuuluukaan se Bridgen laulama Knibbsin säkeistö:
Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen, mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo. Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan, ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.
Billy otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan.
»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat raisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa vetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä aivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi, niin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni on kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin ennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi yhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa vauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut riennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin ainakin Billy päätteli.
Mutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen, jos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen, joka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi välimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään, kiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.
Billy oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka takaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä, ennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.
Viimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut pakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen dollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin, mutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja ajatuksia.
Saatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt hevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi hiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri kannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän huomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi satulassaan ja näki Bridgen.
Kumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!» tempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula pyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.
Billy oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen päin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli viuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui mainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.
Laukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui vähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen ratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen panosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin, eikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.
Hevosen kaatuessa luiskahti vyö nupista, ja Billyn onnistui heilauttaa itseään vähän sivulle. Mutta hänen toinen jalkansa rutistui eläimen ruhon alle, ja Billyn rysähtäessä maahan kirposi revolveri hänen kädestään sinkoutuen parhaiksi pois hänen ulottuviltaan.
Hänen karabiininsa oli tupessaan ratsun kupeella, ja eläin virui sen päällä. Samassa ratsasti Bridge hänen viereensä ja tähtäsi häntä revolverillaan.
»Älkää liikahtako!» hän varoitti. »Muutoin on minun surukseni pakko lopettaa teidän maalliset puuhanne.»
»No pahuksen nimessä sitten!» huudahti kaatunut rosvo.
Bridge hypähti heti maahan kuullessaan tutun äänen.
»Billy! Mitä!? Sinäkö, Billy, ryöstit pankin?»
Samalla Bridge riensi nostamaan kuolleen hevosen ruhoa Billyn jalan päältä.
»Onko luu murtunut?» hän tiedusti rosvon ponnistellessa vapautuakseen.
»Eipä siltä tunnu», vastasi Billy ja oli hetkisen kuluttua pystyssä. »Mutta, veikko», hän jatkoi, »olipa mainion hyvä, että kaadoit tämän pikku otuksen, sillä varmasti olisin tarkannut ampuessani toistamiseen. Hitto soikoon! Kylmä hiki kihoaa otsalleni ajatellessani sitä mahdollisuutta. Mutta tämä pankin Työstäminen. Oikeastaan ei minua voida sanoa pankkirosvoksi. Nämä rahat olivat vihollisen sotakassaa, ja minä vain sieppasin ne pois. Se on sotaa eikä rosvoamista. Enhän minä ole aikonut anastaa niitä itselleni, vaan asian, vertavuotavan Meksikko-poloisen asian hyväksi.» Ja Billy virnisti leveästi.
»Pesitan laskuunko sen teit?» kysyi Bridge.
»Tietysti», vastasi Billy »Minä en saa niistä senttiäkään. En ottaisikaan niistä mitään, rehellisesti puhuen. Olen rehti nyt.»
»Tiedän sen, Billy», virkkoi toinen. »Mutta jos joudut kiinni, on sinun vaikea saada viranomaisia uskomaan, että olet niin ylevämielinen ja epäitsekäs.»
»Viranomaisia», tokaisi Billy pilkallisesti. »Meksikossa ei ole viranomaisia. Yksi rosvo on yhtä hyvä kuin toinenkin. Heistä ei yksikään ole valmis uhraamaan ropoakaan vertavuotavan Meksikko-raukan tähden, jolleivät he itse saa olla iskemässä sen suonta. Täällä polkee koira koiran hännälle. Jos minut saadaan kiinni, niin minut ammutaan, olenpa ryöstänyt heidän pankkinsa tai en. Mutta mitäs tuo on?» Billy muuttui äkkiä valppaaksi ja tähysti Cuivacaan päin.
»He tulevat, Billy», sanoi Bridge. »Ota hevoseni — nopeasti! Sinun on laittauduttava tiehesi hyvin vikkelästi. Koko vartioväki on sinua etsimässä. Luulin heidän lähteneen etelään päin. Jotkut heistä lienevät kääntyneet takaisin.»
»Mitä sinä teet, jos minä otan ratsusi?»
»Minä voin palata kävellen», vastasi Bridge. »Kaupunkiin ei ole pitkä matka. Kerron heille, että hevoseni vähän matkaa edettyäni heitti minut selästään ja karkasi. He uskovat sen, sillä he pitävät minua kehnona ratsastajana — nimittäin ne kaksi jotka saattoivat minua kaupunkiin.»
Billy empi. »Minusta on kovin vaikea tehdä niin», hän esteli.
»Sinun täytyy», intti Bridge.
— Jos meidät tavataan yhdessä, saamme molemmat surmamme, sillä minä pysyn rinnallasi, Billy, emmekä me kykene täällä avoimella kentällä torjumaan kokonaista ratsujoukkoa. Jos otat hevoseni, voimme kumpikin selviytyä, ja tuonnempana kohtaan sinut Riossa. Hyvästi, Billy! Minä lähden kaupunkiin.» Ja Bridge kääntyi jalkaisin palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.
Billy silmäisi häntä hetkisen äänettömänä. Bridgen esitys oli niin kouraantuntuvan paikkansapitävä, että Billyn täytyi hyväksyä hänen suunnitelmansa. Hetkistä myöhemmin hän siirsi saalissäkit Bridgen ratsun selkään, keikahti satulaan ja vilkaisi vielä kerran maantietä myöten Cuivacaan päin astelevan miehen yhä pienenevään hahmoon.
»Totisesti», hän jupisi itsekseen, »sinä olet oikeata maata, kumppani.» Pyöräytettyään hevosen ympäri hän painoi kannukset uuden ratsunsa kylkiin ja katosi nopeasti yön pimeyteen.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Uusi kirjanpitäjä
Viikkoa myöhemmin Grayson vielä nurisi »tuon Brazos-ponyn katoamisesta.» Grayson ja tilanomistaja tyttärineen istuivat kartanon kuistilla, ja ensinmainittu otti asian jälleen puheeksi.
»Tiesinhän, ettei ollut lainkaan järkevää ottaa palvelukseen sellaista miestä, joka ei osaa ratsastaa», hän alkoi. »Nähkääs, Brazos ei ole koskaan pudottanut ketään selästään, ja jos se olisi sen tehnyt, niin se olisi seisonut paikallaan vaikka kokonaisen vuoden, odottaen, että se otettaisiin uudelleen kiinni. En osaa kuvitella, millä tavoin tuo arkakoipinen kirjanpitäjä on sen kadottanut. Hänen on täytynyt kepillä hätistää se karkaamaan. Ja satula ja suitset menivät samaa tietä! Kirottua!»
»Minullahan olisi syytä äkeillä», puhkesi tyttö puhumaan, hymyillen hieman. »Brazos oli minun ratsuni. Senhän te valitsitte minun käytettäväkseni täällä oloni aikana. Varmastikin herra Bridge-rukka pahoittelee sitä yhtä paljon kuin kuka muu hyvänsä, ja minä uskon, ettei hän mahtanut sille mitään. Meidän ei pidä tuomita häntä liian ankarasti. Yhtä hyvinhän voisimme syyttää häntä siitä, että pankki rosvottiin emmekä me saaneet palkkarahoja.»
»Annoin hänelle juuri sen hevosen», huomautti Grayson, koska tiesin, ettei hän osaa ratsastaa ja koska se oli säysein hevosemme. Jospa olisin antanut hänelle Santa Annan! Sen kadottamisesta en olisi välittänyt. Sillä ei kuitenkaan kukaan voi ratsastaa, se on niin virma.»
»Eniten kummastuttaa minua se», sanoi isäntä, »ettei Brazos ole palannut. Sehän syntyi näillä mailla, eikä sillä ole koskaan ratsastettu muualle, eikö niin?»
»Se syntyi täällä rancholla», oikaisi Grayson, »eikä koskaan ollut puoltatoistasataa kilometriä kauempana täältä. Jollei se ole kuollut eikä varkaan käsissä, niin se olisi ollut täällä ennemmin kuin kirjanpitäjä. Koko juttu on perin kummallinen.
»Minkälainen herra Bridge on kirjanpitäjänä?» tiedusti tyttö.
»No niin, hänessä ei liene mitään vikaa», vastasi Grayson nyreästi. »Täytyyhän joka hepussa olla jotakin hyvää». Otaksuttavasti hän on yksi noita paperikauluksisia, kelvottomia hulttioita, joka ei osaa muuta kuin riipustelemista.»
Tyttö nousi hymyillen ja poistui.
»Minä joka tapauksessa pidän herra Bridgestä», hän virkkoi, vilkaisten taakseen olkansa ylitse, »sillä mitä puutteita hänessä lieneekin, niin ainakin hän on hyvinkasvatettu herrasmies.» Nämä sanat eivät suinkaan olleet omiaan lisäämään Bridgen arvoa kovakouraisen tilanhoitajan silmissä.
»Omituista, etteivät meksikkolais-peijakkaat palaa pohjoiselta laitumelta. He ovat olleet matkalla koko päivän», huomautti Grayson esimiehelleen tytön lähtöletkauksesta välittämättä.
Bridge istui nojautuneena konttorirakennuksen julkisivuun, lukien vanhaa kuukausijulkaisua, jonka hän oli löytänyt sisältä. Hänen työnsä oli päättynyt sen päivän osalta, ja nyt hän vain odotti ruokakellon kutsuvan häntä illalliselle ranchon muun palveluskunnan seuraan.
Aikakauslehti ei kiinnittänyt hänen mieltään. Hän laski sen veltosti polvilleen, sulki silmänsä ja turvautui ehtymättömään hauskuudenlähteeseensä.
And then that slim, poetic guy he turned and looket me in the eye,
"… It's overland and overland and overseas to-where?"
"Most anywhere that isn't here," I says. And his face went kind of
queer.
"The place we're in is always here. The other place is there."
Bridge venytteli raajojaan verkkaisen mukavasti. »'Missä vain’', hän kertasi, 'Olen etsinyt kaikkea muuta’ jo useita vuosia, mutta jostakin syystä en koskaan pääse pois täältä. Oltuani missä maailman nurkassa hyvänsä kaksikin viikkoa saa hitto viedä kaiken muun, mutta sitten kaipaan jälleen.»
Hänen aatoksensa keskeytti läheltä kuuluva herttainen naisääni. Bridge ei heti avannut silmiään — hän vain istui ja kuunteli.
Kesäisen metsän raikkaaseen kun kerran hiivin viileyteen,
jo ennen sinne ehtineen mä nuorukaisen näin.
Hän aurinkohon katseen loi ja sille haastoi, jos vain voi.
Mi kumma tpuonkin tänne toi? mä mietin ymmälläin. —
Sitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä ja ponnahti pystyyn.
»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi. »Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne miellyttävät nuorta neitoa.»
»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.
Niissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»
Taaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät ja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.
Viikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa. Paitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi kerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.
Tyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa katsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen. Uusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen keskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen, joka tehosi tytön romanttiseen mieleen.
Hän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja ihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet ajelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä sama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli aikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän ei jaksanut muistaa.
»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö. »Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut epäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät veitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.
»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen, »vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»
»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli kirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge — älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia muita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään yhdessä paikassa.»
»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan ollut täällä jo kokonaisen viikon.»
Molemmat nauroivat.
»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti Barbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne — varmaankin yhdeksi vanhimmista?»
»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta hänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut tytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen syy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin hillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.
Aluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään hänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin rakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja niistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen kanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.
Vähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja katsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli vaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut pakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan ja käyttäytymisestään tytön seurassa.
Hänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla, istuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka kuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian käytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa toteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.
Heidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa saivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän naureskellen pakisemassa keskenään.
»Eikö teillä ole mitään tekemistä?» kysyi hän Bridgeltä.
»On varmasti», vastasi viimemainittu.
»Miksi ette tee sitä sitten?» ärähti Grayson.
»Teen parhaillani», sanoi Bridge.
»Herra Bridge pitää seuraa minulle», pisti tyttö väliin, ennen kuin Grayson ehti virkkaa mitään. »Vika on minun — minä keskeytin hänen työskentelynsä. Ettehän pahastu siitä, herra Grayson.»
Grayson jupisi jotakin epäselvää ja meni tiehensä.
»Herra Grayson ei näy olevan erikoisen mieltynyt minuun», pilaili
Bridge.
»Ei ole», vastasi tyttö peittelemättä; »mutta luulen sen johtuvan siitä, ettette osaa ratsastaa.»
»En osaa ratsastaa!» huudahti Bridge. »Mutta olenhan ratsastellut koko ajan täällä ollessani.»
»Herra Grayson ei pidä sitä oikean hevosmiehen ratsastuksena, jollei ratsu alituisesti uhkaa ratsastajan henkeä», selitti Barbara. »Juuri tällä hetkellä hän on hirveän pahalla tuulella sen tähden, että kadotitte Brazosin. Hän väittää, ettei Brazos ole koskaan pudottanut ketään selästään ja että jos olisittekin pudonnut sen selästä, se olisi odottanut teitä ja antanut teidän uudelleen nousta satulaan. Se näette oli koko ranchon säysein ratsu — erikoisesti valittu minun käytettäväkseni. Miten ihmeessä te sen kadotitte, herra Bridge?»
Lausuessaan kysymyksensä tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Bridge oli vaiti. Hänen kasvoilleen lehahti heikko puna. Hän ei ollut sitä ennen tiennyt, että hevonen oli tytön. Hän ei hevillä voinut kertoa Barbaralle totuutta eikä taas tahtonut valehdella; siksi hän ei vastannut mitään.
Barbara huomasi punan ja pani merkille miehen äänettömyyden. Ensimmäisen kerran heräsi hänessä nyt epäilyksiä, mutta hän ei mielellään uskonut, että tämä kohtelias, hauska kulkuri olisi syypää mihinkään muuhun rikokseen kuin huolimattomuuteen tai välinpitämättömyyteen. Mutta mikä oli hänen ilmeisen hämminkinsä syy? Tyttö oli ymmällä. He istuivat hiljaa vähän aikaa; sitten Barbara nousi seisomaan.
»Minun on nyt juostava takaisin», hän virkkoi. »Isä ihmettelee, mitä minulle on tapahtunut.»
»Niin», sanoi Bridge ja antoi hänen mennä. Hän olisi ilomielin puhunut hänelle totta, mutta ei voinut tehdä sitä kavaltamatta Billyä. Hän oli kuullut kylliksi tietääkseen, että Francisco Villa oli siinä määrin raivostunut hänen omien sotilaittensa nenän edessä tapahtuneesta rohkeasta pankinrosvouksesta, että hän koettaisi millä hinnalla hyvänsä saada varkaan käsiinsä, jos vain saataisiin tietää, kuka hän oli.
Bridge oli mielessään täysin varma siitä, että oli menetellyt oikein sinä yönä, jolloin pankki ryöstettiin. Hän tiesi, että tyttö olisi ylistänyt hänen tekoaan ja että itse Graysonkin olisi menetellyt samalla tavoin, jos olisi joutunut samanlaisiin oloihin. Mutta jos hän olisi tunnustanut avustaneensa rosvoa pakoon, olisi hän pannut itsensä alttiiksi Villan vihalle ja samalla ilmaissut kuka rosvo oli. »Eikä se palauttaisi Brazosia Barbaralle», tuumi Bridge.
KAHDESKYMMENES LUKU
Barbara toimii
Ne vaquerot, jotka Grayson oli lähettänyt pohjoiselle laitumelle, palasivat vasta hämärissä. He tulivat tyhjin käsin ja hitaasti, sillä yksi heistä tuki hänen eteensä samaan satulaan sijoitettua haavoittunutta toveriaan. He ratsastivat suoraan konttoria kohti, jossa Grayson ja Bridge tarkastelivat muutamia senpäiväisiä tiliasioita; ja kun ensinmainittu näki heidät, rypistyi hänen otsansa, sillä hän arvasi kuulematta heidän kertomustaan, mitä oli tapahtunut.
»Ketkä sen tekivät?» hän tiedusti, miesten astuttua konttoriin, melkein kantaen haavoittunutta.
»Pesitan seurueeseen kuuluva joukkue», vastasi Benito.
»Saivatko he myöskin naudat?» kysyi Grayson.
»Saivat osan — suurimman osan ajoimme pois ja hajalleen. Näimme myös Brazosin.» Benito vilkaisi tuuheiden kulmakarvojensa alitse uuteen kirjanpitäjään päin.
»Missä?» kysäisi Grayson.
»Sillä ratsasti yksi Pesitan upseereista — eräs amerikkalainen. Tony ja minä näimme saman miehen Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa varastettiin, ja nyt hän ratsasti Brazosilla.» Taaskin miehen silmät kääntyivät Bndgesiin päin.
Kerkeästi Grayson oivalsi meksikkolaisen viittauksen merkityksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se oli sopusoinnussa niiden epäilysten kanssa, joita hän oli hautonut pankkirosvouksesta saakka.
Keskustelun aikana saapui tilanomistaja konttoriin. Hän, oli kuullut palaavien vaquerojen ratsastavan rancholle ja huomattuaan, etteivät he olleet tuoneet karjaa muassaan, tullut kuulemaan heidän uutisiaan. Uteliaisuuden kannustamana oli Barbara seurannut isäänsä.
»Kuulitteko, mitä Benito sanoi?» kysyi Grayson ranchon isännältä.
Viimeksimainittu nyökkäsi. Kaikkien katse kohdistui Bridgeen.
»No», ärähti Grayson, »mitä sanomista teillä on puolestanne? Olen epäillyt teitä koko ajan. Tiesin helkkarin hyvin, ettei Brazos ikinä karkaa itsekseen. Te ja se toinen Yhdysvalloista saapunut rosvo luulitte sommitelleenne koko jutun perin ovelasti, vai mitä? Muttei kyllä me —»
»Malttakaa hetkinen, malttakaa, Grayson!» keskeytti isäntä. »Antakaa herra Bridgelle tilaisuus selittää! Te esitätte häntä vastaan kovin raskaan syytöksen ilman erikoisen varmoja perusteita.»
»Ei siitä mitään!» huudahti Bridge hymyillen. »Olen aavistanut, että herra Grayson epäili minua osalliseksi pankkirosvoukseen. Mutta kukapa voi häntä siitä moittia? Mies, joka ei osaa ratsastaa, voi olla syypää mihin hyvänsä.»
Grayson murahti vihaisesti. Barbara astahti lähemmäksi Bridgeä. Hän itsekin oli ollut valmis epäilemään miestä noin tunti takaperin; mutta silloin ei Bridgeä oltu vielä syytetty. Kun hän nyt näki toisten liittyvän Bridgeä vastaan, riensi hän ahdistettua puolustamaan.
»Te ette tehnyt sitä, ettehän, herra Bridge?» Tytön äänessä oli melkein rukoileva sointu.
»Jos tarkoitatte pankin kassan rosvoamista», vastasi Bridge, »niin siinä en ollut mukana, neiti Barbara. En tiennyt siitä mitään edeltäpäin sen enempää kuin Benito ja Tonykään — he sen tosiasiallisesti huomasivatkin, kun taas minä silloin nukuin huoneessani pankin yläpuolella.»
»No, miten sai rosvo sitten sen hevosen, Brazosin?» kysyi Grayson. »Sen tahtoisin tietää.»
»Teidän on kysyttävä sitä häneltä, herra Grayson», vastasi Bridge.
»Villa kyllä kysyy sitä häneltä saatuaan hänet käsiinsä», tokaisi Grayson; »mutta luultavasti hän sitä ennen saa kaikki haluamansa tiedot teiltä. Hän on Cuivacassa huomenna, ja niin olette tekin.»
»Aiotteko siis jättää minut kenraali Villan käsiin?» tiedusti Bridge. »Aiotteko luovuttaa Yhdysvaltain kansalaisen tuolle teurastajalle, vaikka tiedätte, että hänet siinä tapauksessa ammutaan neljänkolmatta tunnin kuluessa?»
»Ampuminen on liian hyvä kuolema hevosvarkaalle!» vastasi Grayson.
Barbara kääntyi kiihkeästi isänsä puoleen.
»Ethän salli herra Graysonin tehdä sitä?» hän pyysi.
»Herra Grayson tietää parhaiten, miten tällainen asia on hoidettava, Barbara», vastasi isä. »Hän on tilanhoitajani, enkä tahdo millään tavoin sekaantua hänen toimintaansa.»
»Aiotko sallia, että herra Bridge ammutaan, lainkaan koettamatta pelastaa häntä?» kysyi tyttö.
»Emmehän me tiedä, ammutaanko hänet», vastasi tilanomistaja. »Jos hän on viaton, niin miksipä häntä rangaistaisiin? Jos hän on ollut osallisena Cuivacan pankin rosvoamiseen, niin hän sotalakien mukaan ansaitsee kuolemanrangaistuksen, sillä kenraali Villa pitää sitä valtiokavalluksena, niin on minulle kerrottu. Osa niistä varoista, joilla hänen hallituksensa oli hankittava sotatarpeita, oli siellä — se varastettiin ja luovutettiin Meksikon vihollisille.»
»Ja jos me sekaannumme asiaan, saamme Villan vastaamme», pisti Grayson väliin. »Hän ei nytkään ole kovin suopea amerikkalaisille. Vaikka tämä vintiö olisi veljeni, olisi minun luovutettava hänet viranomaisille.»
»Mutta, Jumalan kiitos», huudahti Bridge tulisesti, »ettei minun joutuessani Villan ammuttavaksi tarvitse kestää teidän sukulaisuutenne tuottamaa lisäharmia. Muutoin en olekaan niin kovin varma siitä, että Villa minut ampuu.» Niin sanoen hän pyyhkäisi lampun pöydältä, jota vasten hän oli nojannut, ja syöksähti lattian poikki ovelle.
Barbara ja hänen isänsä olivat seisoneet lähinnä ovea, ja kun tyttö oivalsi, että mies yritti rohkeasti karata vapauteen, sysäsi hän isänsä syrjään ja tyrkkäsi oven auki.
Silmänräpäyksessä oli Bridge ulkona, kuiskaten sivuuttaessaan tytön jäähyväisiksi: »Jumala siunatkoon teitä, herttainen tyttö!» Sitten ovi sulkeutui pamahtaen. Barbara kiersi avainta, veti sen pois lukosta ja viskasi sen pimeän huoneen toiseen päähän.
Grayson ja haavoittumattomat meksikkolaiset ryntäsivät pakenijan jälkeen, mutta lukossa oleva ovi sulki heidän tiensä. Ulos päästyään Bridge juoksi hevosten luokse, jotka seisoivat pää painuksissa, kärsivällisesti odottaen ratsastajiaan. Seuraavalla hetkellä hän oli yhden selässä ja kannustettuaan ratsuaan katosi pimeään yöhön, ajaen ruoskan sivalluksilla toisia hevosia edellään.
Kun Grayson ja meksikkolaiset olivat tunkeutuneet pienestä ikkunasta ulos konttorista, oli uusi kirjanpitäjä ehtinyt pois näkyvistä ja kuuluvista.
Tilanhoitajan ollessa satuloimassa hevostaan aikeissa lähteä useiden muiden etunenässä ajamaan takaa pakenijaa saapui isäntä hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.
»Herra Grayson», hän sanoi, »en ole tahtonut milloinkaan sekaantua toimiinne, mutta nyt pyydän teitä luopumaan herra Bridgen takaa-ajosta. Olisin iloinen, jos hänen onnistuisi paeta. Barbara oli oikeassa — hän on Yhdysvaltain kansalainen kuten mekin. Me emme saa jättää häntä Villan emmekä kenenkään muunkaan meksikkolaisen murhattavaksi.»
Nuristen riisui Grayson satulansa. »Jos olisitte nähnyt sen, mitä minä olen täällä nähnyt», hän jupisi, »ette olisi niin kärkäs pelastamaan sen vekkulin nahkaa.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi isäntä.
»Tarkoitan, että hän koetti mielistellä tytärtänne.»
Vanhus purskahti nauramaan. »Älkää olko hupsu, Grayson!» kehoitti hän ja asteli hitaasti pois.
Tuntia myöhemmin Barbara käveli edestakaisin ranchon edustalla Chihuahuan vilpoisessa, virkistävässä yöilmassa. Hänen mieltään vaivasivat rauhattomat ajatukset viimeksi kuluneiden tuntien tapahtumien johdosta. Se osa, jonka hän ajattelemattoman tunnepuuskansa pakotuksesta oli konttorissa suorittanut, loukkasi hänen ylpeyttään sanomattomasti. Ei sen vuoksi, että hän olisi katunut edistäneensä Bridgen pakoa, vaan hänestä tuntui nöyryyttävältä, että hänen asemassaan olevan tytön oli täytynyt esiintyä sillä tavoin Graysonin ja tämän meksikkolaisten vaqnerojen näkyvissä.
Lisäksi hän oli tyytymätön Bridgeen. Hän oli pitänyt miestä rehellisenä herrasmiehenä, jonka kova onni ja vaeltamishalu olivat alentaneet yhteiskunnan alimmalle tasolle. Nyt hän pelkäsi Bridgen kuuluvan siihen pohjasakkaan, joka oli alempana kuin yhteiskunnan omaksi osakseen tunnustama alin ihmisluokka ja jonka muodostivat yksinomaan rikolliset.
Barbaran oli katkeraa ajatella seurustelleensa varkaan kanssa — se oli kovaa vain pienen hetkisen aikana, kunnes hän vasten tahtoaankin muisti, millä tasolla oli eräs toinen, jonka hän oli tuntenut — jolle hän oli antanut rakkautensa. Tyttö ei säpsähtänyt muistaessaan sen — sensijaan hän oikaisi selkäänsä ja nosti päänsä pystyyn.
»Olen ylpeä Bridgestä, mikä hän lieneekin ollut», hän mutisi, mutta ei silloin ajatellut uutta kirjanpitäjää. Kun Bridge jälleen johtui hänen mieleensä, iloitsi hän miehen paon onnistumisesta — »sillä hän on amerikkalainen kuten minäkin.»
»Kas niin!» huudahti ääni hänen takanaan. »Teittepä meille soman kepposen, neiti Barbara.»
Tyttö pyörähti ympäri ja näki Graysonin lähestyvän itseään. Barbaran kummastukseksi hän ei näyttänyt olevan lainkaan äkeissään. Tyttö tervehti häntä kohteliaasti.
»En voinut sallia teidän luovuttaa Yhdysvaltain kansalaista kenraali
Villalle», hän selitti, »olipa hän tehnyt mitä tahansa.»
»Minua miellytti reippautenne ja rohkeutenne», vastasi mies. »Olette juuri sellainen tyttö, jollaista olen etsinyt koko elämäni ajan — teillä on sisua ja tarmoa. Te piditte siitä kirjanpitäjä-veijarista, eikä hän ollut edes puolittainen mies. Minä pidän teistä ja olen mies, vaikka sanonkin sen itse.»
Tyttö peräytyi hämmästyneenä.
»Herra Grayson!» hän huudahti. »Te unohdatte oman arvonne.»
»En unohda», kiljaisi mies käheästi. »Rakastan teitä ja tahdon saada teidät omakseni. Myöskin te rakastaisitte minua, jos tuntisitte minut paremmin.»
Hän astui askeleen eteenpäin ja tarttui Barbaran käsivarteen, koettaen vetää tyttöä puoleensa. Tyttö torjui häntä toisella kädellään ja löi toisella häntä vasten kasvoja.
Grayson hellitti Barbaran käsivarren, ja tyttö oikaisihe täyteen mittaansa, katsoen häntä suoraan silmiin.
»Saatte mennä», virkkoi Barbara, ääni jääkylmänä. »En hiisku tästä kellekään mitään — jollette milloinkaan yritä toistaa sitä.»
Mies ei vastannut mitään. Kasvoihin saatu isku oli jäähdyttänyt hänen intonsa toistaiseksi, mutta eikö se ollut tehnyt muutakin — muuttanut sitä lujaksi, järkähtämättömäksi päätökseksi?
Hänen poistuttuaan Barbara kääntyi ja meni sisälle.
Kello oli lähes kymmenen seuraavana aamuna, kun ranchon rakennuksen kuistilla istuva Barbara näki isänsä tulevan hänen luokseen konttorista päin. Isän kasvoilla oli huolestunut ilme, joka pisti tytön silmään.
»Mikä on hätänä, isä?» tiedusti Barbara vanhuksen vaipuessa tuolille hänen viereensä.
»Eilisiltainen uhrautumisesi ei hyödyttänyt mitään», vastasi Harding.
»Villan sotilaat ovat vanginneet Bridgen.
YHDESKOLMATTA LUKU
Barbaran viesti
Kuultuaan isänsä yllättävän ilmoituksen Barbara tuijotti vanhukseen muutamia silmänräpäyksiä, tuskin käsittäen hänen sanojensa merkitystä.
»Mitä?» hän huudahti vihdoin. »Sitä et kai tarkoita — mistä sait sen tietää?»
»Graysonille kerrottiin se juuri äsken puhelimitse Cuivacasta», selitti vanhus. »Linja saatiin vasta eilen kuntoon sen jälkeen, kun Pesitan miehet rikkoivat sen viime kuussa. Tämä oli ensimmäinen puhelumme. Ja ajattelepa, Barbara, se pahoittaa mieltäni. Olin toivonut, että hän pääsisi pakoon.»
»Niin minäkin», sanoi Barbara.
Isä katseli häntä tarkkaavasti nähdäkseen minkä vaikutuksen sanoma teki häneen, mutta ei voinut havaita tytön kasvoista suurempaa huolestumista kuin itsekin tunsi lähimmäisensä ja maanmiehensä tähden, jota odotti kuolema muukalaisten käsissä kaukana kodistaan ja kansastaan.
»Eikö mitään voida tehdä?» kysyi Barbara.
»Ei kerrassaan mitään», vastasi isä jyrkästi. »Olen keskustellut siitä Graysonin kanssa, mutta hän vakuuttaa, että meidän sekaantumisemme olisi omiaan kääntämään Villan vastaamme, ja siinä tapauksessa olisimme kaikki hukassa. Hän ei juuri pidä meistä nytkään, ja Grayson uskoo, eikä ilman perusteita, että hän pitäisi tervetulleena pientäkin tekosyytä hylätäkseen meidät suojeluksestaan.
— Heti kun hän sen tekisi, jäisimme me kaikkien vuoristossa majailevien rosvojoukkojen saaliiksi. Ei ainoastaan Pesita karkaisi kimppuumme, vaan myöskin ne ryöstelevät joukkueet, jotka nimellisesti kannattavat Villaa, olisivat samalla hetkellä niskassamme. Ei, rakas, emme voi tehdä mitään. Nuori mies on keittänyt itselleen liemen, ja pelkään, että se on hänen yksin syötävä.»
Tyttö istui jonkun aikaa ääneti: pian hänen isänsä nousi ja poistui sisälle. Kohta meni tyttö hänen jäljessään, palaten pian ratsastustamineissa ja astellen rivakasti hevosaitaukselle. Siellä hän tapasi amerikkalaisen cowboyn; tämä istui alassuin käännetyllä korppulaatikolla, veistellen ahkerasti keppiä ja tuiskutellen osuvasti tupakkasylkeä parin uutteran kovakuoriaisen päälle, jotka perin harkitsemattomasti! olivat kierittäneet pienoiset palleronsa veistäjän ulottuville.
»Eddie!» huudahti Barbara.
Mies katsahti työstään häneen päin ja vilkastui kuin sähköiskusta. Hän ponnahti seisomaan ja tempasi lierihatun päästään. Leveä hymy kirkasti hänen pisamaisia kasvojaan.
»Niin, neiti», hän vastasi. »Miten voin palvella teitä?»
»Satuloikaa minulle pony, Eddie», selitti tyttö. »Lähden hiukan ratsastamaan.»
»Tuossa paikassa!» vakuutti nuorukainen hilpeästi. »Se on valmis silmänräpäyksessä.» Ja hän lähti päästellen lassoaan auki aitaukseen pientä ratsuryhmää kohti, joka siellä oli kiireellisten tarpeitten varalta.
Parin minuutin kuluttua hän tuli takaisin taluttaen hevosta, jonka hän sitoi kiinni aitaan.
»Mutta tuolla minä en kykene ratsastamaan», valitti tyttö. »Se on vikuri.»
»Niinpä kyllä», virkkoi Eddie. »Minähän sillä ratsastankin.»
»Aiotteko tekin lähteä johonkin?» tiedusti tyttö.
»Lähden teidän mukaanne, neiti», ilmoitti Eddie.
»Mutta enhän pyytänyt teitä, Eddie, enkä tahdo teitä mukaani — tänään», huomautti Barbara.
»Se on ikävää, neiti», vastasi mies olkansa ylitse palatessaan ottamaan kiinni toista hevosta; »mutta sellainen on määräys. Teitä ei saa päästää ratsastamaan minnekään saattamatta. Eikä se olisikaan turvallista», lisäsi hän melkein rukoilevasti, »enkä minä häiritse teitä millään tavoin. Ratsastan perässänne, mutta siksi lähellä, että ehdin tarvittaessa luoksenne.»
Heti sen jälkeen hän tuli jälleen takaisin, tuoden mukanaan toisen hevosen, lauhakatseisen, sävyisän näköisen pikku ratsun, ja alkoi kiinnittää hevosten satuloita ja suitsia.
»Lupaatteko», kysyi Barbara silmäiltyään hetkisen hänen puuhiaan äänettömänä, »ettette kerro kenellekään, minne menen tai kenen tapaan?»
»Ennen kuolen kuin hiiskun sanaakaan», vakuutti Eddie.
»No sitten, Eddie, saatte lähteä mukaani ja ratsastaa vierelläni ettekä takanani.»
He ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä kilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä oli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan edennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen nopeata ravia.
Lisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta alueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa pienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta kilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan puoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita henkilökohtaisesti huolehtinut.
Vihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen hökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja José oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti harjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia — rosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José oli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin kaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin päässä hänen majastaan.
Barbara heilautti itsensä satulasta ja ojensi suitset Eddielle.
»Pidä hevosta», hän käski. »Viivyn vain pienen hetkisen.»
»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?» kummasteli Eddie.
»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni siihen ja ratsastaa kotiin.»
Eddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään. Tyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa päässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle, kun Barbaran vartalo pimitti sen.
»José!» alkoi tyttö.
»Mitä, señorita?» röhisi ukko, nousi pystyyn ja lähestyi.
»Oletteko te José?» kysyi Barbara.
»Si, señorita», vastasi iäkäs intiaani. »Miten voi José-vanhus palvella kaunista señoritaa?»
»Voitte viedä viestin eräälle Pesitan upseerille», vastasi tyttö. »Olen kuullut puhuttavan teistä paljon ollessani Meksikossa. Tiedän, ettei Chihuahuan näissä seuduissa ole ketään, joka kykenee löytämään Pesitan niin helposti kuin te.»
Hän kohotti hilliten kättään, kun intiaani aikoi väittää vastaan. Sitten hän otti ratsastushousujensa taskusta kourallisen hopeakolikoita, antaen niiden välkkyen ja kilisten valua toisesta kädestään toiseen.
»Tahdon, että menette Pesitan leiriin», hän jatkoi, »ja viette sille miehelle, joka varasti Cuivacan pankin kassan — hän on amerikkalainen — sanoman, että Villa on vanginnut hänen ystävänsä herra Bridgen ja että häntä säilytetään Cuivacassa teloitettavaksi. Teidän on lähdettävä heti — teidän on vietävä sana herra Bridgen ystävälle, niin että herra Bridge voi saada apua ennen aamun koittoa. Ymmärrättekö?»
Intiaani nyökkäsi myöntäen.
»Kas tässä», sanoi tyttö, »on käsirahaa. Saatuani tietää, että olette toimittanut viestin perille hyvissä ajoin, saatte vielä paljon enemmän. Teettekö sen?»
»Koetan», vastasi intiaani ja ojensi petolinnun kynsiä muistuttavan käden ottaakseen rahat.
»Hyvä siis!» huudahti Barbara. »Ja nyt heti matkalle!» Hän kaatoi hopearahat ukon kämmenelle.