KAHDESKOLMATTA LUKU
Kapteeni Byrnen sotajuoni
Hämärissä kutsuttiin kapteeni Billy Byrne Pesitan telttaan. Siellä hän tapasi rosvon vierellä kyyköttävän kuihtuneen intiaani-vanhuksen.
»José», ilmoitti Pesita, »on tuonut teille sanoman.»
Billy Byrne kääntyi kysyvästi intiaaniin päin.
»Minut lähetti, señor capitan», selitti José, »El Orobon ranchon kaunis señorita kertomaan teille, että ystävänne herra Bridge on kenraali Villan vankina Cuivacassa ja että hänet epäilemättä ammutaan — jollei apua saavu ennen huomisaamua.»
Pesita silmäili Byrneä kysyvän näköisenä. Siitä alkaen, kun gringo oli palannut Cuivacasta, tuoden anastamansa pankin rahaston ja luovuttanut hänelle koko saaliin viimeistä penniä myöten, oli rosvo alkanut pitää uutta kapteeniaan melkeinpä yli-ihmisenä.
Se seikka, että Byrne oli puhdistanut pankin niin helposti Villan vahtisotilaiden astellessa edestakaisin oven edustalla, tuntui Pesitasta osoittavan, että hänen käytettävissään oli ihmeellisiä voimia, kun taas se, että hän oli tuonut saaliin koskemattomana päällikölleen vaatimatta siitä pesoakaan itselleen, oli suorastaan uskomatonta.
Pesita ei jaksanut käsittää tätä miestä, mutta ihaili häntä suuresti ja myöskin pelkäsi häntä. Moinen mies vastasi sataa sellaista yhteiskunnan karkulaista, joita oli Pesitan komennettavana. Byrnen tarvitsi vain pyytää jotakin suosionosoitusta, ja se myönnettiin hänelle heti, ja kun hän nyt esitti, että Pesita antaisi hänelle sopivan joukkueen Bridgen pelastamiseksi, suostui rosvo riemumielin hänen ehdotukseensa.
»Minä tulen mukaan», hän huudahti, »ja kaikki mieheni seuraavat minua.
Valtaamme Cuivacan väkirynnäköllä. Vangitsemme itse Villankin. Me —»
»Odottakaa hetkinen, päällikkö», keskeytti Billy Byrne. »Älkää innostuko! Tahdon saada kumppanini pois Cuivacasta. Sitten on minusta samantekevää, kenet vangitsette; mutta ensin tahdon vapauttaa Bridgen. Sen voin suorittaa viidelläkolmatta miehellä — jollei se ole liian myöhäistä. Jos haluatte, voitte sitten tuhota kaupungin. Antakaa minulle viisikolmatta miestä ja pysytelkää itse muiden kanssa läheisyydessä, kunnes minä olen tehnyt tehtäväni. Mitä sanotte?»
Pesita suostui auliisti mihin hyvänsä, ja niinpä Billy Byrne puolentunnin kuluttua ratsasti viidenkolmatta valitun hirtehisen etunenässä kukkuloiden välitse Cuivacaa kohti. Parin, kolmen kilometrin päässä seurasi heitä Pesita pääjoukkoineen.
Billy eteni niin lähelle Cuivacaa, että kaupungissa palavat harvalukuiset tulet tuikkivat vain vähän matkan päässä, ja he erottivat selvästi tanssisalin avoimesta ikkunasta tulvivat särähtelevät grammofonin sävelet ja toisilleen huutelevien vahtien klikkaukset.
»Jääkää tähän», komensi Billy vierellään ratsastavaa kersanttia, »kunnes kuulette kasarmien ja vahtirakennuksen suunnalla pöllön huhuavan kolmasti; sitten hyökätkää kaupungin vastaiselle laidalle, ampuen, kiljuen kohti kurkkuanne ja pitäkää hornamaista melua! Elämöikää niin pahasti kuin jaksatte, kunnes saatte viholliset etenemään itseänne kohti, ymmärrättekö? Sitten alkakaa hitaasti peräytyä, härnäten heitä edelleenkin ja pysyttäen heitä jäljessänne niin kauan kuin voitte. Ymmärrättekö tarkoitukseni, mies?»
Espanjan-, englannin- ja grandavenuenkielen sekasotkusta käsitti kersantti kylliksi hyvin päällikkönsä tarkoituksen voidakseen kunniaa tehden myöntää ymmärtäneensä, mitä häneltä vaadittiin.
Annettuaan ohjeensa Billy Byrne ratsasti länteen päin, kaarsi Cuivacan ympäri ja lähestyi pientä kaupunkia sen eteläiseltä laidalta. Siellä hän laskeutui satulasta ja jätti ratsunsa piiloon erään ulkorakennuksen taakse, lähtien itse varovasti vakoilemaan.
Hän tiesi, ettei kaupungin turvajoukoilla ollut mitään syytä pelätä hyökkäystä. Villa oli selvillä vihollistensa päävoimien sijoituspaikoista; ei mikään joukkue voisi lähestyä Cuivacaa niin, ettei sana sen tulosta saapuisi linnoitukseen useita tunteja ennen vihollisen saapumista. Että Pesita tai joku muu läheisyydessä toimiva rosvopäällikkö uskaltaisi karata suojellun kaupungin kimppuun, se ei juolahtanut kapinanjohtajan mieleenkään.
Näistä syistä Billy päätteli, että Cuivaca oli huonosti vartioitu. Sinä yönä, jonka hän oli viettänyt siellä, hän oli nähnyt vartijoita pankin, päävartion ja kasarmien edustalla sekä lisäksi yhden, joka asteli edestakaisin sen talon kohdalla, jossa linnoitusväen komentajan päämaja sijaitsi. Muutoin oli kaupunki ilman vartijoita.
Samanlaista oli tänäkin iltana. Billy pääsi sadan askeleen päähän päävartioista ennen kuin näki ainoatakaan vartijaa. Mies nojasi veltosti pyssyynsä rakennuksen — kasarmien takana olevan kehnon hökkelin — edustalla. Päävartion kolme muuta sivua näkyi olevan vartioimatta.
Billy heittäytyi vatsalleen ja ryömi hitaasti ja usein pysähtyen eteenpäin. Vartija näytti nukkuvan. Hän ei hievahtanutkaan. Billy eteni huomaamatta varjoon talon seinustalle noin viidentoista metrin päähän sotilaasta. Sitten hän nousi seisomaan ristikoilla varustetun ikkunan kohdalle.
Bridge asteli edestakaisin pienen rakennuksen päästä toiseen. Hän ei saanut unta silmiinsä. Huomenna hänet ammuttaisiin! Bridgeä ei haluttanut kuolla. Samana aamuna oli kenraali Villa henkilökohtaisesti tutkinut häntä.
Kenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä vieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle, mikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi. Tämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla kertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa neljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi olla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän saattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.
Kenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen vietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät sidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai tiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä karkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.
Seinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä romanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin lukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi ollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja paljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.
Huone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli kasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä, ristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat vangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei olisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.
Bridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä odottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle täyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla vapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä.
Hiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän ja Billy pitivät enimmän:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»
Bridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.
Hän pudisti harmissaan päätään.
»Yhtä hyvä on näinkin», hän tuumi. »Hän ei ole minua varten.»
Ikkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti tähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat tutulla äänellä kuiskatut sanat:
»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen vyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin kokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi teljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.
»Billy!» äännähti tuomittu mies.
»Ihan varmasti. Mutta miten on oven laita?»
»Ulkopuolella on vankka telki», vastasi Bridge.
»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi livistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella hevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän matkaa.»
»Jumala sinua siunatkoon!» kuiskasi Bridge kiihkeästi.
»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui vankilan takaseinää kohti.
Vähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea huhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen jälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi ympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle jalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.
Vankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti rakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän mitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti sotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen revolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.
Viiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti itäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia pamahduksia ja käheitä huutoja.
Billy Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana olevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia. Kaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.
Billy näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä myöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat kaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa yksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.
Billy tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen suuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja Billyyn päin.
Yhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman, kovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein äänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä maahan.
Billy kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti vapauteen.
»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa vauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan koettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja miehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.
He pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä myöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen kaupungin ympäri turvaan.
Idästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten jatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä kauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.
»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun Cuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän edessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.
»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville, että minä olin täällä.»
»Penelope», vastasi Billy nauraen.
»Penelope?» tiedusti Bridge. »Enpä taidakaan seurata sinua.»
»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi opastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain vihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta señoritalta — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»
Bridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen minun tähteni.»
»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän 'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin riiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen saatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli rakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli varmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen asioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole meksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.
»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin kuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli jalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen isänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta — jos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi omakseen kulkurin, vai mitä?»
»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti. »Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen sakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha veikko?»
»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää? Unohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka annoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»
»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä hevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»
»Se on hänen», vastasi Bridge.
»Ja tahtooko hän sen takaisin?»
»Ei hän sitä sanonut, mutta mielelläni toimittaisin sen hänelle jollakin tavoin.»
»No ratsasta sillä takaisin sitten!» ehdotti Billy.
»En voi palata sinne», selitti Bridge. »Juuri tilanhoitaja Grayson teki oloni niin tukalaksi, että minun oli lähdettävä. Hän yritti vangita minut ja lähettää minut Villalle.»
»Mistä syystä?» tiedusti Billy.
»Hän ei pitänyt minusta ja tahtoi päästä eroon minusta.» Bridge ei halunnut ilmaista joutuneensa pulaan sen vuoksi, että oli ollut tekemisissä Billyn kanssa.
»No niin, sitten vien minä sen takaisin ja samalla kerron Penelopelle, kuinka oivallinen veikko olet, ja annan tilanhoitajalle pienet muistiaiset.»
»Ei; sinä et saa mennä sinne. Sinut tunnetaan siellä. Jotkut El Orobon miehet näkivät sinut toissapäivänä, silloin kun anastitte heiltä karjaa. He tunsivat hevosen, ja yksi heistä oli nähnyt sinut Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa rosvottiin. He varmastikin nappaisivat sinut kiinni, Billy.»
Pian joutuivat kumppanukset kosketuksiin peräytyvien Pesitalaisten kanssa, jotka verkkaisesti ratsastivat vuoristoleirilleen. Takaa-ajajat olivat aikoja sitten lakanneet ahdistamasta heitä, peläten, että heidät viekoiteltaisiin ylivoimaisen vihollisen kynsiin, ja palasivat Cuivacaan.
Aamu oli käsissä, kun Bridge ja Billy uupuneina heittäytyivät jälkimmäisen vuodehuoville.
»Niinpä niin», jupisi Billy Byrne. »Bridge-veikko on löytänyt
Penelopensa.» Ja hän vaipui uneen.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Satimessa
Seuraavana iltapäivänä kapteeni Billy Byrne ratsasti vuoristosta tasangolle pahankurisella hevosella, jonka silmät välähtelivät ilkeästi ja korvat olivat aina luimussa.
Lassoon kiinnitettynä seurasi Brazos, sillä Billy oli vain nauranut Bridgen varoituksille ja oli nyt matkalla El Orobon rancholle viemään hevosta takaisin oikealle omistajalleen.
Lähtöhetkellä oli Pesita pyytänyt Billyä pistäytymään Josén luona käskemässä intiaania viemään eräälle Estebanille sanan, että Pesita vaati häntä saapumaan luokseen.
Pesitan joukkueen suojapaikasta sai ratsastaa kauan joutuakseen Josén likaiselle hökkelille, erittäinkin kun talutettavana oli ylimääräinen hevonen. Pimeä olikin jo ehtinyt tulla aikoja sitten, ennen kuin Billy saapui Josén majalle. Billy laskeutui satulasta jonkun matkan päässä majasta ja lähestyi sitä varovasti, sillä lainsuojatonta väijyivät monenlaiset vaarat, eikä milloinkaan voi olla liiaksi varuillaan.
Pienestä ikkunasta tuikki valoa, ja Billy hiipi sinne päin. Lähellä Josén majaa oli toinen isompi rakennus, jonka aikaisemmat asukkaat olivat paenneet Pesitan vihaa. Se oli pimeänä ja näytti asumattomalta, mutta juuri Billyn lähestyessä sattui silmäpari tähyämään avoimesta ovesta.
Katsoja kääntyi puhumaan jollekulle takanaan olevalle henkilölle.
»José on saanut toisen vieraan», hän sanoi. »Kenties tämä ei ole niin vaivaloinen kuin edellinen. Hän tulee hyvin varovasti. Otetaanpa selvää.»
Kolme muuta miestä nousi lattialle levitetyiltä vuodehuoviltaan ja liittyi puhujan seuraan. He olivat kaikki aseistettuja, ja heidän yllään oli Villan epämääräiset sotilastakit. Billy seisoi selin heihin päin, kun he pujahtivat ulos asumuksesta, jossa he olivat aikoneet viettää yönsä, ja lähtivät kuulumattomasti! hiipimään häntä kohti.
Pelkkänä silmänä Billy tirkisteli pienestä ikkunasta intiaani-ukon hökkeliin. Hän näki erään amerikkalaisen vakavasti keskustelevan Josén kanssa. Kukahan tuo mies oli? Billy ei tuntenut häntä, mutta pian ilmoitti José sen hänelle.
»Kaikki tehdään tahtonne mukaan, herra Grayson», hän virkkoi.
»Ahaa!» tuumi Billy. »El Orobon tilanhoitaja. Mitä ihmeen asioita hänellä saattaa olla tuolle vanhalle veijarille — ja yöllä?»
Billyn mietteet keskeytyivät äkkiä, kun neljä vankkaa miestä karkasi yhtaikaa takaa päin hänen kimppuunsa, kiskoen hänet maahan. Billy ei päästänyt ääntäkään, mutta ponnisteli silti tarmokkaasti päästäkseen irti, taistellen Grand Avenuen tapaan, joka ei suinkaan ole miellyttävä, vaikkakin ehkä hyvin tehokas tapa.
Mutta neljä yhtä vastaan, kun neljällä lisäksi on kaikki edut puolellaan, on musertava ylivoima, ja kun Grayson ja. José riensivät ulos ottamaan selkoa metakasta ja tilanhoitaja ryhtyi auttamaan toisia, nujertui Billy vihdoin. Se seikka,, että jokainen hänen vastustajansa sai nujakasta useita päiviä kestäviä muistoja, oli vähäinen korvaus vapauden menettämisestä. Mutta olihan sekin jotakin.
Riistettyään vangiltaan aseet ja sidottuaan hänen kätensä selän taakse miehet kiskaisivat hänet pystyyn ja alkoivat tutkia häntä.
»Kuka olette?» tiedusti Grayson. »Mitä varten täällä hiiviskelette?
Minua vakoilemassako?»
»Jos tahdotte tietää, kuka olen», vastasi Billy, »niin menkää kysymään Harlem Hurricanelta! Teitä vakoilemassa en ollut; mutta näyttää siltä, että se kyllä olisi tarpeellista, te senkin vintiö.»
Vähän matkan päässä majasta hirnahti hevonen.
»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä, poistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.
Heti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan äännähdyksen.
»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin, kersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen hänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo hevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän tähden.»
»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin amiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän kuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»
»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt matkalle!»
He köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni seurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon ranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin vanki vartioituna panna hyvään säilöön.
Heidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla, kuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle tilanhoitajalle.
»El cochino!» hän sähähti ja palasi majaansa.
El Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen edustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa. Palvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs naurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista kansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.
Barbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi ranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat pysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen edustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara meni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.
Ranchon omistaja, joka nykyisin alituisesti pelkäsi hyökkäystä, aikoi lähteä tiedustamaan, keitä tulijat olivat, kun Grayson ratsasti kuistin edustalle ja hyppäsi maahan. Barbara ja hänen isänsä olivat ovella hänen noustessaan portaita ylös.
»Hyviä uutisia!» huudahti tilanhoitaja. »Käsissäni on pankkirosvo ja myöskin Brazos. Se hiipivä arosusi joutui kiinni lähellä vähän matkan päässä joen varrella.» Hän oli vähällä ollut sanoa »Josén majaa», mutta hillitsi kielensä aikanaan. »Puhelinlanka oli katkaistu jossakin pohjoisen laitumen pohjoislaidalla, ja aioin ratsastaa sinne koettaakseni saada selvää pahantekijästä», hän selitti.
»Onko hän amerikkalainen?» kysyi isäntä.
»Siltä näyttää; mutta mieleltään hän on meksikkolaislurjus», vastasi Grayson. »Muassani on muutamia Villan miehiä, ja he vievät hänet huomenna Cuivacaan.»
Barbara ja hänen isänsä eivät näyttäneet kovinkaan ihastuneilta. Meistä oli amerikkalainen aina amerikkalainen täällä Meksikossa, jossa kaikki olisivat heidän kansansa vihollisia. Se seikka, että he kotimaassa olisivat inhonneet rosvoa, ei vähääkään horjuttanut heidän mielipidettään, ettei yhdenkään amerikkalaisen pitäisi käydä vainoamaan omia kansalaisiaan. Barbara sanoikin sen Graysonille.
»Mutta tämä mieshän on Pesitan upseeri», puolusteli Grayson. »Hän ei ansaitse myötätuntoa meidän eikä kenenkään muun amerikkalaisen puolelta. Pesita on vannonut surmaavansa kaikki käsiinsä joutuvat amerikkalaiset, ja tämä vintiö avustaa häntä tekemään niin. Hän on kelvoton epatto.»
»Hänen tekonsa eivät kuulu minuun», intti Barbara. »Hän on amerikkalainen, enkä minä kerta kaikkiaan voisi olla auttamassa, kun hänet toimitetaan kuolemaan meksikkolaisten kynsissä; ja kuolema häntä odottaa, jos hänet viedään Cuivacaan.»
»No niin, neiti», virkkoi Grayson, »ei teidän tarvitsekaan ottaa sitä vastuullenne. Minä otan niskoilleni kaiken vastuunalaisuuden ja teen sen mielihyvin. Arvelin vain, että teistä olisi hauska tietää, että olemme saaneet hänet kiinni.» Hän puhui isännälleen.
Viimemainittu nyökkäsi, ja Grayson kääntyi ja poistui huoneesta. Ulkona hän naurahti pilkallisesti, vilkaisten olkansa ylitse taakseen, ja hypähti ratsaille.
Palvelusväen asunnon edustalla hän seisautti hevosensa ja huusi Eddie
Shorteria. Tämä tuli ovelle.
»Ota revolverisi ja pyssy ja tule konttoriin! Odotan sinua nyt heti.»
Eddie noudatti käskyä. Konttoriin astuessaan hän näki neljä meksikkolaista, jotka liikkuivat velttoina sinne tänne, poltellen savukkeita, kun taas Grayson seisoi tuolin edessä, jolla istui mies kädet selän taakse sidottuina. Grayson kääntyi Shorteriin päin.
»Tämä mies on sama lurjus, joka varasti pankin rahat ja pääsi karkuun kurjan kirjanpitäjä-tolvanamme hänelle antamalla Brazosilla. Tämä kersantti aikoo miehineen viedä hänet huomenaamulla Cuivacaan. Sinä jäät vartioimaan häntä puoliyöhön saakka, sitten he tulevat sijaasi. Heidän on ensin saatava hieman nukkua ja minun on syötävä illallista. Älä antaudu mihinkään kujeiluun, Eddie!» varoitti Grayson lopuksi ja oli poistumaisillaan, mutta äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus.
»Mutta, Shorter», sanoi hän, »eihän tuosta takana olevasta pienestä makuukamarista päästä ulos muutoin kuin tämän huoneen kautta. Sen ikkunat ovat siksi pienet, ettei kookas mies mahdu tunkeutumaan niistä. Mepä teemmekin niin, että suljemme hänet sinne, ja sitten ei sinun tarvitse olla lainkaan huolissasi eikä liioin meidänkään. Voit levittää nuo huovat oven eteen ja käydä nukkumaan, eikä kenenkään tarvitse tulla päästämään sinua vahdista koko yönä.»
»Juuri niin», virkkoi Eddie. »Jättäkää kaikki minun varaani! Kyllä minä vahdin roistoa.»
Varmoina siitä, että heidän vankinsa oli varmassa tallessa, poistuivat Villan sotilaat ja Grayson, senjälkeen kun Billy oli teljetty peräkamariin.
Tilanhoitajan mainittua vartijan nimet — Eddien ja Shorterin — oli Billy tarkastellut nuoren amerikkalaisen lehmäpaimenen kasvoja, sillä hänen mielessään oli herännyt kiusoittava muisto, että ne nimet olivat hyvin tuttuja. Mutta hän ei voinut millään Lavoin yhdistää niitä kehenkään tuntemaansa henkilöön, ja varmaa myöskin oli, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä miestä.
Istuessaan toimettomana pimeässä huoneessa Billy koetti muistella, kuka hänen vartijansa oli, kunnes, kuten teillekin on saattanut tapahtua, ei mikään asia ole koko maailmassa ollut niin tärkeä kuin tämän pulman ratkaisu. Jopa häntä uhkaava kohtalokin tuntui mitättömältä verrattuna siihen tärkeään kysymykseen, missä hän oli aikaisemmin kuullut Eddie Shorterin nimen.
Hänen vaivatessaan päätään, pohtien tätä mitätöntä asiaa, liikkui jotakin lattialla hänen jalkojensa vieressä, ja äkkiä hän vetäisi jalkaansa taaksepäin, sillä sitä peittävää saapasta nakersi rotta.
»Onpa tämä hitonmoinen ihmisen säilytyspaikka», jupisi Billy, »jossa vilisee ihmisiä ahdistavia rottia. Hei»! Hän kääntyi katsomaan oveen päin. »Kuulepa, Eddie! Tule tänne!»
Eddie tuli ovelle kuuntelemaan.
»Mitä haluat?» hän tiedusti. »Älä yritäkään juonitella. Olen kotoisin Shawneesta, Kansasista, eikä meikäläisiä hevillä petetä. Sinä et kykene huiputtamaan minua.»
Shawnee, Kansas! Eddie Shorter! Kaikki selvisi Billylle äkkiä.
»Vai olet sinä Eddie Shorter Shawneesta, Kansasista, niinkö?» huusi Billy. »Minäpä tunnen äitimuorisi, Eddie; ja jos minulla olisi sellainen muori kuin sinulla, en tuhlaisikaan aikaani täällä raatamassa rinnan teekujen kanssa. Mutta enhän minä sitä aikonut sanoa, vaan sitä, että minun on saatava tänne valoa. Rotan peijakkaat koettavat jyrsiä minulta housut yltäni ja senjälkeen kiipeävät syömään minua; sitten on Villa-miekkonen kiukuissaan.»
»Tunnetko äitimuorin?» kysyi Eddie, ja hänen äänessään oli kaihoisa sointu. »Pyh, et sinä häntä tunne — se on vain noita peijaamisjuoniasi. Sinä tahtoisit saada minut sinne voidaksesi sitten jollakin tavoin jymäyttää minua ja päästä karkuun; mutta siihen olen liian ovela.»
»Niin totta kuin elän, Eddie, tunnen äitisi», intti Billy. »Olin vanhempiesi talossa vain muutamia viikkoja sitten. Muistatko ikkunoiden välissä olevaa jouhilla täytettyä sohvaa? Muistatko pienellä, marmorilevyisellä pöydällä olevaa raamattua? Mitä! Entä Tigea? Niin, Tige sai surmansa; mutta äitimuorisi ja isäukkosi ovat elossa ja kaipaavat sinua takaisin luokseen.
— En välitä siitä, uskotko minua, poika, vai etkö; mutta äitisi oli minulle kovin hyvä, ja sinun on luvattava kirjoittaa hänelle ja sitten palata kotiin niin pian kuin voit. Ei kaikilla ole niin herttaista äitiä kuin sinulla, ja niiden, joilla on, pitää olla hyviä äidilleen.»
Lukitun oven takana alkoi Eddien leuka vapista. Hänen sydämeensä ja mieleensä tulvi suloisia muistoja avarasta sylistä, johon hän niin usein oli painanut päänsä, ja isosta, tukevasta kädestä, joka oli silittänyt hänen otsaansa ja punertavaa tukkaansa. Eddie nielaisi jotakin.
»Et kai sinä ilvehdi?» hän kysyi. Billy Byrne erotti, että hänen äänensä vapisi.
»En laske pilaa, poika», hän vakuutti. »Minä pahuksena minua oikein pidät — likaisena teekunako? Sinä ja minä olemme amerikkalaisia — enpä mieluisasti peijaa maanmiestäni tässä kirotussa hirtehismaassa.»
Billy kuuli avainta kierrettävän lukossa, ja hetkistä myöhemmin avattiin ovea varovasti, ja Eddie tuli näkyviin turvanaan kaksi kuusipiippuista revolveria.
»Se on oikein, Eddie», huomautti Billy nauraen. »Älä antaudu vaaraan, kuinka paljon hentomielisiä juttuja sinulle syöttänenkin, sillä sen sanon suoraan, että karkaan heti kun saan tilaisuuden. Mutta sehän on mahdotonta, kun käpäläni ovat nuorissa ja sinä uhkaat minua kaksine paukkuinesi. Hankihan tänne valoa, Eddie. Siitä ei tule pahaa kenellekään, ja se pelottaisi rottia.»
Eddie peräytyi konttorin toisessa päässä olevan pienen pöydän ääreen, jolla oli pieni lamppu. Pitäen oven lävitse vankiaan silmällä hän sytytti lampun ja vei sen perähuoneeseen, laskien sen nurkassa olevan pesukaapin päälle.
»Oletko todellakin nähnyt äitimuorin?» hän kysyi. »Onko hän terve?»
»Terveeltä hän näytti silloin, kun hänet tapasin», vastasi Billy; »mutta hän kaipaa suuresti poikaansa. Kyllä kai hän olisi vielä pirteämmän näköinen, jos sinä menisit kotiin.»
»Minä menen», huudahti Eddie. »Heti kun taloon saadaan rahaa ja maksetaan palkka, lähden. Mutta mikä on nimesi? Kotiin päästyäni kysyn äidiltä, muistaako hän sinua. Toivoisinpa jo tällä hetkellä voivani pistäytyä kotiovesta sisälle.»
»Äitisi ei tiennyt nimeäni», sanoi Billy. »Mutta kerro hänelle nähneesi sen miehen, joka antoi selkään kahdelle maankiertäjälle, kun nämä ryöstivät hänen rahansa ja aikoivat nitistää hänet teurastuspuukolla. En usko hänen unohtaneen sitä. Minä ja kumppanini olimme pakotiellä — hänellä ei ollut mitään hätää; mutta minun kintereilläni olivat siepot — ja äitisi antoi meille rahaa, jotta pääsisimme karkuun. Hän oli totisesti kelpo muori, poika.»
Konttorin ulko-ovelle koputettiin. Eddie juoksi takaisin etuhuoneeseen, sulki oven ja kiersi sitä' juuri lukkoon, kun Barbara astui sisään.
»Eddie, saanko nähdä vankia?» hän pyysi. »Tahdon puhella hänen kanssaan.»
»Tekö puhelemaan pankkirosvon kanssa?» kummasteli Eddie. »Ettehän vain ole sekaisin, neiti Barbara?»
»En ole; mutta haluan keskustella hänen kanssaan pienen hetkisen.
Saanhan, Eddie?»
Eddie epäröi. Hän tiesi, että Grayson suuttuisi, jos hän päästäisi isännän tyttären yksin perähuoneeseen lainsuojattoman pankkirosvon seuraan, ja isäntä itse näkisi mielellään Eddien teilattuna. Mutta Barbara-neidiltä oli vaikea evätä mitään.
»Missä hän on?» tiedusti tyttö.
Eddie heilautti peukaloaan oveen päin. Avain oli vielä lukossa.
»Menkää katselemaan kuuta ikkunasta, Eddie!» kehoitti tyttö. »Se on perin kaunis tänä iltana. Menettehän, Eddie!» hän lisäsi, kun mies yhä empi.
Eddie pudisti päätään ja meni hitaasti ikkunan ääreen.
»Ei kukaan voi evätä teiltä mitään, neiti», hän virkkoi, »ei ainakaan, jos te oikein hartaasti pyydätte.»
»Olette kovin kiltti, Eddie», kuiskasi tyttö ja astui ripein askelin lukitulle ovelle.
Kiertäessään avainta hän tunsi hieman vapisevansa hermokiihoituksesta. »Minkälainen mies hän lieneekin — tämä paatunut lainrikkoja ja rosvo — kansastaan luopunut amerikkalainen, joka on liittynyt kansansa verivihollisiin?» hän mietti mielessään.
Vain halu saada tietää, miten Bridgen oli käynyt, sai hänet sopeutumaan niin vastenmieliseen keskusteluun. Hän ei uskaltanut pyytää ketään muuta kysymään sitä puolestaan, sillä jos hänen osallisuutensa Bridgen karkaamisessa — tietystikin jos hän oli päässyt pakoon — tulisi Villan tietoon, olisi El Orobon amerikkalaisten kohtalo ratkaistu.
Hän painoi kädensijaa ja työnsi oven verkkaisesti auki. Huoneen keskellä olevalla tuolilla istui mies selin tyttöön päin. Hän oli kookas mies. Hänen leveät hartiansa kohosivat vankkoina yksinkertaisen tuolin selkämyksen yläpuolelle. Tumma, kihara, takkuinen tukka peitti kaunismuotoista päätä.
Oven narahtaessa hän kääntyi tyttöön päin, ja kun heidän katseensa osuivat vastakkain, menivät heidän kummankin silmänsä levälleen hämmästyksestä.
»Billy!» huudahti Barbara.
»Barbara! Sinä!» Billy nousi seisomaan, koettaen kiskoa irti köytettyjä käsiään.
Tyttö sulki oven jälkeensä ja meni hänen luokseen.
»Sinäkö rosvosit pankin kassan?» hän kysyi. »Teitkö sen, vaikka olit luvannut elää aina kunnollisesti — minun tähteni?» Hänen äänensä värähti liikutuksesta. Mies näki, että hän kärsi, ja samalla hän tunsi tuskaa itsekin.
»Mutta sinähän olet naimisissa», hän sanoi. »Näin sen sanomalehdistä.
Mitäpä enää välität siitä? Enhän merkitse sinulle mitään.»
»En ole naimisissa, Billy», huudahti Barbara. »En voinut mennä herra Malloryn puolisoksi. Koetin uskotella itselleni voivani sen tehdä; mutta vihdoin selvisi minulle, etten rakastanut enkä koskaan voisi rakastaa häntä, enkä suostu menemään avioliittoon sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta.
— En osannut uneksiakaan, että täällä olit sinä, Billy», jatkoi tyttö. »Tulin tiedustamaan sinulta, miten on herra Bridgen laita. Tahtoisin tietää, pääsikö hän pakoon' vai — vai — oi, tätä kauheata maata! Täällä ei välitetä ihmishengestä sen enempää kuin teurastaja välittää teuraansa hengestä.»
Äkkiä Billylle selvisi oikea asianlaita. Miksi se ei ollut ennemmin johtunut hänen mieleensä? Barbara oli Bridgen Penelope! Hänen paras ystävänsä rakasti samaa naista kuin hänkin. Ja Barbara oli lähettänyt sanantuojan pyytämään Billyä pelastamaan hänen lemmittynsä.
Barbara oli tänä iltana tullut konttoriin kyselemään Bridgestä tuntemattomalta mieheltä, jota hän piti hylkiönä ja rosvona — koska ei saanut lepoa kuulematta tietoja rakastetustaan. Billy jäykkeni. Häneen koski sydänjuuria myöten; mutta hän ei moittinut Bridgeä — kohtalo oli niin määrännyt. Ei hän myöskään moittinut Barbaraa siitä, että tämä rakasti Bridgeä. Olihan Bridge joka tapauksessa enemmän hänen kaltaisensa, oikein koulutettu miekkonen. Mutta hän itse oli vain sakilainen.
»Bridge selviytyi hyvin», hän virkkoi. »Eikä hänellä ollut mitään osuutta koko pankkiryöstössä. Sen suoritin minä. Hän ei tietänyt minun olevan kaupungissa, enkä minä tiennyt hänen olevan. Hän on rehdein mies maailmassa, on kuin onkin. Hän ajoi minua sinä yönä takaa ja ampui minua, pitäen minua — ja aivan oikein — rosvona, mutta tietämättä, kuka olin.
— Hän kaatoi hevoseni ja nähtyään, kuka olin, pakotti minut ottamaan sinun hevosesi ja pyrkimään pakoon, sillä hän tiesi, että Villan miehet nitistäisivät minut, jos saisivat minut kynsiinsä. Siitä et voi häntä moittia, ethän? Hän ja minä olimme hyviä kumppanuksia — hän ei voinut menetellä toisin. Hän se taivutti minut tuomaan hevosen takaisin. Nyt se kai on aitauksessa. Olin tuomassa sitä, kun jouduin kiinni. Nyt sinun on parasta mennä. Tämä ei ole sopiva paikka sinulle, ja minä en ole nukkunut niin pitkään aikaan, että olen kuolemaisillani nääntymyksestä.»
Hänen äänensä oli kylmä. Häntä näytti Barbaran seura ikävystyttävän, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua rakkaudesta, johon hän ei luullut tytön vastaavan, ja hän olisi tahtonut katkoa siteensä ja pusertaa Barbaraa rintaansa vasten.
Nyt oli Barbaran vuoro loukkautua. Hän ojentautui suoraksi.
»Olen pahoillani siitä, että olen häirinnyt lepoasi», hän vastasi, ja poistui pää pystyssä. Mutta koko matkan astellessaan päärakennukseen hän hoki itsekseen: »Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan!»
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Eddie sulkee silmänsä
Tunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja rakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut sallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen pelastetuksi.
Palvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa nukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä myöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.
Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.
Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti. Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki, kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.
Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen. Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.
Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan, nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.
Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli varmaankin viety laitumelle.
Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin tarhasta laitumelle.
Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen väliaikaista valtiatartaan kohtaan.
Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän Brazosinsa.
Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies ja lujaksi punottu lasso.
Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.
Kääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan jokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko hän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän, peloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi ratsuja sen takana?
Hän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä joku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy ammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen luontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.
Kissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara ei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä kymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan tähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut näkyvissä.
Useiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen veteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä parhaiksi hänen ulottuviltaan.
Katkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka. Vesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut uskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen koettaminen hulluutta.
Hän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja pää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen pettymys ja epätoivo.
»Mitä voin tehdä?» hän valitti. »Huomenna hänet ammutaan.»
Se ajatus reipastutti häntä kuin sähköisku.
»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin minä olen elossa estääkseni sen.»
Uudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan päitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui jokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata pysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä joen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi hän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen. Hän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi, mutta ei löytänyt jalansijaa mistään.
Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen uomassa henkensä edestä.
Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri rakkautensa oli hänelle viitoittanut.
Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla hän tunsi voimiensa uupuvan.
Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman kitaan hänen tähtensä!»
Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli uhrannut henkensä hyödyttömästi.
Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.
Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni. Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä oli onnistunut.
Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja. Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään ja silmäillen häntä uteliaasti.
Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.
»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta vastaan.
Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen turvan poskeaan vasten.
»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.
Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään. Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti, sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.
Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle. Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat tavattoman raskaat.
Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen ratsun selkään.
Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.
Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään. Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.
Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen tasaisessa tahdissa.
Barbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.
Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana, noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä. He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti. Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin, sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista. Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.
Hiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa, jonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan jonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä muutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle toverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.
He laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle ja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui matalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi vapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään kalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie nukkui yhäti.
Taaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle lukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen samalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti ojennettuna häntä kohti.
Eddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran sydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja näkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui hervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.
Avain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui meluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy Byrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan, saivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut mitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.
Barbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan pystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua. Kerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt häneltä auki.
Kului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä pisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin nuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua, kiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta, johon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi vaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.
Raottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten sillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään aavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.
Barbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin tyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään olivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa poispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä hetkellä herätä ja avata silmänsä.
Hänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei kansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara Hardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä silmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän näki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa Kansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli herättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen syliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä, ehkäpä kuolemasta.
Eddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan. Hänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa kohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista tunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa valmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman henkensä uhallakin.
Tyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos, tähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja sulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa, että Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.
Päästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin
Billylle.
»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota se! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.
Billy nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja sulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen kärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti suitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi päivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon pihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa tietä pitkin.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Billy tulee takaisin
Billyn kadotessa pimeyteen pohjoista kohti käveli Barbara Harding hitaasti ranchon kuistille päin, samalla kun pienestä, sadan metrin päässä seisovasta hevos- ja miesryhmästä erosi kolme miestä, lähtien hiipimään häntä kohti, sillä he olivat kuutamossa nähneet hänet, kun hän erosi Billystä konttorin luona, suunnaten verkkaiset askeleensa päärakennukselle.
He pysyttelivät talon varjossa, kunnes tyttö oli kääntynyt nurkan taakse ja lähestyi kuistia. Sitten he juoksivat nopeasti hänen luokseen, ja kun hän alkoi nousta portaille, tartuttiin häneen takaapäin ja häntä kiskottiin taaksepäin. Hänen suulleen laskettiin käsi, ja häntä varoitettiin pysymään hiljaa.
Puolittain raahaten, puolittain kantaen miehet retuuttivat hänet odottavien tovereittensa luokse. Eräs kookas mies hypähti ratsunsa selkään, ja Barbara nostettiin satulanupille hänen eteensä. Sitten nousivat toisetkin satulaan ja seurue poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin samaa tietä takaisin.
Barbara Harding ei ollut koettanutkaan huutaa, sillä heti vangiksi jouduttuaan hän oli huomannut olevansa intiaanien käsissä, ja sen perusteella, mitä hän oli kuullut idässä olevassa vuoristossa vielä asustavasta vähäisestä pimaniheimosta, hän tiesi heidän voivan aivan rauhallisesti survaista puukon hänen rintaansa.
José oli pimani, ja tytön päähän juolahti heti, että José oli mukana panemassa toimeen hänen ryöstöään tai oli ainakin ollut sitä suunnittelemassa. Siksi hän ei pelännyt minkäänlaista väkivaltaa, koska José oli aikoinaan ollut kuuluisa saamiensa lunnaiden lukumäärästä ja suuruudesta.
Hänen isänsä maksaisi vaaditun summan, hänet palautettaisiin, eikä hänelle koituisi koko seikkailusta muuta haittaa kuin joitakuita päiviä kestävä epämukavuus ja rasitus. Tällä tavoin järkeiltyään hän helposti pysyi rauhallisena ja maltillisena.
Sillä aikaa kun Barbaraa vietiin itään päin, ratsasti Billy Byrne yhä vain pohjoista kohti. Hän aikoi poiketa Josén majalla viemässä sen sanoman, jonka Pesita oli pyytänyt häntä toimittamaan perille. Sitten hän katoaisi läntiseen vuoristoon, yhtyisi Pesitaan ja yllyttäisi tätä lähtemään uudelle ryöstöretkelle jonkun kenraali Francisco Villan suosiman henkilön rancholle, sillä Billy ei sietänyt Villaa.
Hän olisi mielihyvin käväissyt vierailulla El Orobon rancholla ja sen hoitajan luona; mutta se seikka, että sen omistaja oli Anthony Harding ja että hän ja Barbara oleskelivat siellä, riitti karkoittamaan Billyn mielestä kaikki sillä tavoin tyydytettävän koston ajatukset.
»Kenties pääsen häneen käsiksi myöhemmin», hän mietti, »kun hän on poissa rancholta. En totisesti pidä siitä jukopäästä. Hänet pitäisi panna valjaisiin kuin härkä ja taltuttaa!»
Billy laskeutui ratsailta Josén majan edustalla kello neljä aamulla.
Hän kolkutti ovelle, kunnes ukko tuli avaamaan.
»Kas!» huudahti José nähdessään, kuka hänen varhainen vieraansa oli.
»Te selviydyitte niiden kynsistä! Sepä mainiota!» Vanhus hihitti.
»Pari, kolme tuntia sitten lähetin Pesitalle sanan, että Villan miehet
vangitsivat kapteeni Byrnen ja veivät hänet Cuivacaan.»
»Kiitos!» sanoi Billy. »Pesita tahtoo, että lähetätte Estebanin hänen luokseen. Viime yönä en saanut tilaisuutta ilmoittaa sitä teille, kun piikkimiehet kuhisivat ympärillämme, minkä vuoksi pistäydyin tänne nyt palatessani vuorille.»
»Lähetän Estebanin tänä yönä, jos saan hänet käsiini; mutta siitä en ole varma. Esteban on liikkeellä Grayson-sian asioilla.»
»Mitä puuhia hänellä on Graysonin käskystä?» tiedusti Billy, »Ja mitä tekemistä Graysonilla oli täällä, José? Eiköhän teillä vain ole liian läheiset suhteet Pesitan vihollisten kanssa?»
»José on kaikkien hyvä ystävä.» Ukko virnisti. »Graysonilla on homma,
jota varten hän tarvitsee reippaita miehiä. José hankkii miehet.
Grayson maksaa hyvin. Homma ei ole missään yhteydessä Pesitan, Villan,
Carranzan, vallankumouksen kanssa — se on aivan yksityinen asia.
Grayson halusi saada señoritan. Hän maksoi siitä. Siinä kaikki.»
»Vai niin», virkkoi Billy ja haukotteli. Häntä eivät Graysonin rakkaussuhteet liikuttaneet vähääkään. »Miksi ei se nahjus-parka mennyt itse noutamaan hempukkaansa?» kysyi hän välinpitämättömästi. »Onpa hän totisesti saamaton, koska hänen on pestattava miesjoukkue sieppaamaan hänelle siwashityttöä.»
»Kysymyksessä ei olekaan siwashityttö, señor capitan», selitti José, »vaan kaunis señorita — El Orobon ranchon omistajan tytär.»
»Mitä?» kiljaisi Billy. »Mitä te puhutte?»
»Niin, señor capitan, entä sitten?» kummasteli José. »Grayson maksaa, minä hankin miehet, Esteban lähtee sotureineen. Puhuin Estebanille. He menivät tänä yönä ryöstämään señoritaa, mutta eivät Graysonia varten.» Veijari-vanhus nauroi. »Sille en minä mahda mitään, vai mitä? Grayson maksoi minulle ja sai miehiä. Minä hankin ne. En mahda mitään, jos he pitävät tytön itse.» Ja hän kohautti olkapäitään.
»Aikovatko he mennä häntä ryöstämään tänä yönä?» huusi Billy.
»Si, señor», vastasi José. »Epäilemättä he ovat jo saaneet hänet käsiinsä.»
»Helvetti!» jupisi Billy Byrne, pyöräyttäen Brazosin ympäri niin äkäisesti, että pieni ratsu nousi takajaloilleen, ja syöksyi samaa tietä takaisin etelään päin.
Brazos oli saanut sinä päivänä juosta pitkän matkan, mutta ratsastaja oli ollut sen selässä vain vähän yli puolentoista penikulman matkalla. Se ei niin ollen suinkaan ollut uupunut nelistäessään suitset höllinä pölyistä jokitietä pitkin takaisin El Oroboon.
Koskaan ennen Brazos ei ollut juossut puoltatoista penikulmaa niin lyhyessä ajassa, sillä kello ei ollut vielä viittä, kun se väsymyksestä notkahdellen pysähtyi El Orobon ranchon konttorirakennuksen edustalle, horjui ja kaatui.
Eddie Shorter oli istunut samassa asennossa, jossa Barbara ja Billy olivat hänet viimeksi nähneet, odottaen, että Byrne saisi riittävän etumatkan, ennen kuin hän menisi herättämään Graysonia ja ilmoittamaan, että vanki oli karannut. Eddie oli päättänyt antaa Billylle aikaa tunnin. Hän myhäili ajatellessaan, kuinka Grayson ja Villan miehet raivostuisivat saadessaan tietää, että lintu oli lentänyt tiehensä, ja sitä miettiessään hän nukahti.
Eddien herätessä oli kirkas päivä, ja kun hän vilkaisi seinällä tikittävään pieneen kelloon ja näki sen osoittaman ajan, huudahti hän hämmästyksestä ja ponnahti pystyyn. Avatessaan konttorin ulko-ovea hän näki rakennuksen edustalla ratsastajan parhaillaan hyppäävän maahan nääntyneen hevosen selästä. Heti hän tunsi Brazonin.
»Sinäkö?» huusi Eddie. »Mitä tekemistä sinulla on enää täällä? Minun on pidätettävä sinut nyt.» Ja hän hapuili revolveriaan. Mutta Billy Byrne tähtäsi häntä omallaan ennenkuin hän oli edes ehtinyt tarttua aseensa perään.
»Ole alallasi!» kehoitti Billy. »Ja kuuntele, mitä puhun! Nyt ei ole aika leikkiä revolvereilla eikä tehdä tuhmuuksia. En ole palannut vangittavaksi — karkoita se ajatus nupistasi! Sain tietää, että joukkue siwasheja oli täällä viime yönä ryöstääkseen neiti Hardingin. Tule mukaan! Meidän on mentävä katsomaan, onko neiti täällä vai ei. Äläkä yritäkään juonitella, Eddie! Minä en aio antaa vangita itseäni toistamiseen, ja kuka sitä koettaa, se saa, mitä tarvitsee, ymmärrätkö?»
Eddie oli silmänräpäyksessä maassa ja riensi päärakennukselle.
»Minä olen puolellasi», hän vakuutti. »Kuka sinulle sen kertoi? Ja kuka sen teki?»
»Älä välitä kertojasta! Mutta erään Esteban-nimisen siwashin piti tehdä se Graysonin laskuun. Grayson halusi neiti Hardingia omakseen ja aikoi varastuttaa hänet itselleen.»
»Se koira!» mutisi Eddie.
Yhdessä he kiiruhtivat päärakennuksen kuistille ja jyskyttivät ovea, kunnes sen aukaisi kiinalainen, joka pisti päänsä raosta näkyviin, silmäillen kysyvästi ulos.
»Onko neiti Harding täällä?» tiedusti Billy.
»Neiti Harding nukkuu», ärähti palvelija. »Häntä ei saa häiritä ennen aamiaista.» Ja hän olisi sulkenut oven heidän nenänsä edessä, jollei Billy olisi työntänyt saapastaan väliin. Samassa hän painoi vankan kämmenensä taivaanvaltakunnan pojan kasvoille ja työnsi miehen peremmälle. Sisälle päästyään hän huusi äänekkäästi herra Hardingia.
»Mikä on hätänä?» kysyi Harding, joka hetkisen kuluttua yöpuvussaan
ilmestyi seurusteluhuoneen takana sijaitsevan makuukamarin ovelle.
»Mistä on kysymys? Hyvä Jumala, mies, tekö se olette? Oletteko todella
Billy Byrne?»
»Varmasti», vastasi Billy lyhyesti. »Mutta emme saa tuhlata hetkeäkään lörpöttelyyn. Kuulin, että neiti Harding oli ryöstettävä tänä yönä — että hänet on ryöstetty. Rientäkää katsomaan, onko hän kotona!»
Anthony Harding lähti juoksemaan toiseen kerrokseen vieviä kapeita portaita myöten, harpaten neljä askelmaa kerrallaan. Sillä tavoin hän ei ollut mennyt portaita ylöspäin neljäänkymmeneen vuoteen. Pysähtymättä edes koputtamaan hän syöksähti tyttärensä makuukamariin. Se oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Siinä ei ollut nukuttu. Parkaisten vanhus kääntyi ympäri ja juoksi hätääntyneenä toisen kerroksen muihin huoneisiin — Barbaraa ei löytynyt mistään. Sitten Harding kiiruhti alakertaan häntä odottavien miesten luokse.
Hänen astuessaan huoneeseen toisesta päästä tuli Grayson sisälle kuistille vievästä ovesta. Billy Byrne oli kuullut Graysonin askeleet ulkoa, joten tämä näyttäytyessään ovesta näki vastassaan kuusipiippuisen revolverin suun. Tilanhoitaja seisahtui ällistyneenä, katsoen ensin Billy Byrneen, sitten Eddie Shorteriin ja Hardingiin.
»Mitä tämä merkitsee?» hän kysyi Eddie Shorterilta. »Mitä tekemistä sinulla on täällä vankeinesi? Kuka sinun käski päästää hänet ulos, mies?»
»Heittäkää sikseen loruilu!» karjaisi Billy Byrne. »Ei Shorter päästänyt minua ulos. Karkasin monta tuntia sitten ja palasin juuri äsken Josén luota tiedustamaan teiltä, missä neiti Harding on, te halpamielinen koira. Missä hän on?»
»Mitä tekemistä on herra Graysonilla tässä asiassa?» kysyi Harding. »Miten voisi hän tietää siitä mitään? Kaikki on minulle arvoituksellista — te täällä, juuri te, ja Grayson puhuu teistä vankinaan. En käsitä lainkaan. Mutta, Byrne, kertokaa nopeasti kaikki, mitä tiedätte Barbarasta!»
Billy tähtäsi koko ajan revolverillaan Graysonia vastatessaan Hardingin kysymykseen.
»Tämä vintiö on pestannut joukkueen pimaneja ryöstämään neiti Hardingin», hän sanoi. »Sen sain tietää samalta veijarilta, jolle hän maksoi sopivien miesten hankkimisesta. Hän haluaa nähtävästi saada neidin omakseen.» Tässä Billy loi tilanhoitajaan katseen, joka olisi surmannut Graysonin, jos katseet voisivat tappaa. »Neiti ei voi vielä olla kaukana. Näin hänet sydänyön jälkeen, vähää ennen kuin karkasin, joten häntä ei ole vielä voitu viedä kovinkaan etäälle. Tuo otus ei kuitenkaan voi auttaa meitä vähääkään, sillä hän ei tiedä, missä neiti on, sen paremmin kuin mekään. Hän luulee tietävänsä, mutta erehtyy. Siwashit vetivät häntä nenästä ja pettivät häntä perinpohjaisesti. Myöskin sen sain selville. Mutta hyvä Jumala! En tiedä, mihin neiti on viety ja mitä hänelle aiotaan tehdä.»
Puhuessaan hän ensimmäisen kerran käänsi silmänsä Graysonista ja katsoi Anthony Hardingia suoraan silmiin. Viimemainittu luki toisen lujaluonteisista piirteistä, että hänen sydäntään painoi tuskaisa pelko ja epäilys.
Sinä lyhyenä hetkenä, jona Billyn valpas katse oli kääntyneenä poispäin tilanhoitajasta, oivalsi tämä saaneensa tarvitsemansa tilaisuuden. Hän seisoi oven suussa — yhdellä ainoalla harppauksella hän pääsisi pois Billyn revolverin ulottuvilta, hän saisi seinän sen ja itsensä väliin, eikä Grayson vitkastellut, vaan harppasi heti sen askeleen.
Kun Billy kääntyi uudelleen katsomaan teksasilaista, oli tämä kadonnut, ja Billyn ennättäessä ovelle, oli Grayson jo puolitiessä konttorirakennukselle, jonka kuistilla seisovat Villan sotilaat kiihkeästi napisten edellisenä iltana saamansa vangin poissaolon johdosta.