KUUDESKOLMATTA LUKU
Kapteeni Rozales näkee jotakin
Billy Byrne juoksi pihalle. Tilanhoitaja huusi meksikolaisille, että heidän vankinsa oli päärakennuksessa, ja kun he katsahtivat sinnepäin, näkivät he Billyn tulevan verkkaisesti heitä kohti revolveri kädessään.
Billyn huulilla väikkyi hymy, jota he etäisyyden tähden eivät erottaneet ja jonka merkitystä he eivät olisi tietäneet, koska eivät tunteneet Billyä. Mutta revolverin merkitys oli selvä, ja sen nähdessään yksi heistä nosti karabiininsa poskelleen.
Mutta hänen sormensa ei koskettanut liipasinta, sillä Billy Byrnen takana pamahti laukaus ja meksikkolainen suistui eteenpäin portailta maahan.
Billy vilkaisi taakseen ja näki Eddie Shorterin juoksevan luokseen savuava kuusipiippuinen oikeassa kädessään.
»Takaisin!» komensi Byrne. »Tämä on minun jupakkani.»
»Enpä lähdekään», vastasi Eddie. »Nuo keltanaamat eivät vie El Orobosta ainoatakaan valkoihoista, niin kauan kun minä olen täällä. Ja nyt ripeästi! He hyökkäävät.»
Ja he hyökkäsivät, ampuen, niin että kuulat viuhuivat amerikkalaisten pään ympärillä. Myöskin Grayson oli liittynyt Villan miehiin. Palvelusväen asunnosta juoksi laukausten houkuttelemina lisää miehiä taistelupaikalle.
Billy ja Eddie pitivät puoliaan, seisoen muutaman askeleen päässä toisistaan. Vielä kaksi meksikkolaista kaatui. Grayson lähti pakoon etsimään suojaa. Sitten kaatoi Billy Byrne viimeisen meksikkolaisen, juuri kun palvelusväen rakennuksesta tulleet miehet läähättäen saapuivat heidän luokseen. Tulijoiden joukossa oli sekä meksikkolaisia että amerikkalaisia. Kaikki olivat aseistettuja, ja heillä oli revolverit valmiina käsissään.
He pysähtyivät vähän matkan päähän Billystä ja Eddie Shorterista. Se seikka, että viimemainittu oli muukalaisen puolella, säästi Billyn saamasta heti surmaansa, sillä Eddiestä pitivät hänen työtoverinsa, sekä meksikkolaiset että amerikkalaiset.
»Mitä hälyä täällä on?» tiedusti eräs amerikkalaisista.
Eddie selitti heille koko jutun, ja kun saatiin tietää, että isännän tytär oli ryöstetty ja että konnantyön alkuunpanija oli tilanhoitaja, yltyi amerikkalaisten suuttumus vaaralliseksi.
»Missä hän on?» kysyi yksi heistä. Nyt he olivat keräytyneet pieneksi ryhmäksi Billy Byrnen ja Eddie Shorterin ympärille.
»Näin hänen pujahtavan konttorirakennuksen taakse», vastasi Eddie.
»Eteenpäin!» huudahti eräs toinen. »Otetaan hänet kiinni.»
»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen tapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä kuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa noutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti konttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää jatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset pysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän asiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin olkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä, ja niin he tekivätkin.
Etsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille. Graysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään seikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan. Yksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut tipotiessään.
Äkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden takana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä näkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja mies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta vasten.
»Se on hän», virkkoi Eddie.
»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä kannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti Barbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä noutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä osaa käsitellä lassoa hyvin.»
Odottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat häntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan. Satuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten tehneen samoin.
»Me tulemme mukaan», selitti yksi miehistä. »Neiti Barbara kuuluu meille.»
Billy nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan ja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri löytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin suuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille paikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.
Sieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä kymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle karabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.
Jäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi, sitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen notkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät, mutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.
»Niin», sanoi Billy toisten keräydyttyä hänen ympärilleen neuvottelemaan, »he ovat menneet tuonne kukkuloille. He olivat pimaneja — Estebanin heimoa — ja ovat vieneet neidin jonnekin tuonne. Meidän on hajaannuttava ja etsittävä häntä sieltä. Sen, joka ensimmäiseksi kohtaa pimenit, on alettava ampua, jolloin me muut riennämme hänen avukseen. Voimme edetä parittain — jos sitten toinen kaatuu, niin toinen voi ratsastaa takaisin ja opastaa muut tapahtumapaikalle.»
Miehet tuntuivat suostuvan ehdotukseen ja hajaantuivat parittain. Eddie
Shorter jäi Billyn seuraan.
»Hajaantukaa sivuille!» käski viimemainittu tovereitaan. »Eddie ja minä ratsastamme suoraan eteenpäin — levitkää te muut viuhkan tavoin kummallekin puolellemme! Näkemiin ja onneksi olkoon!» Ja hän lähti ripeätä ravia kukkuloita kohti Eddie Shorter rinnallaan.
Rancholla vetelehtivät meksikkolaiset vaquerot ympäri kartanoa napisten. Kun ei ollut tilanhoitajaa, ei heillä ollut muuta tekemistä kuin keskustella huolistaan. Heille ei ollut makseta palkkaa siitä lähtien, kun pankki rosvottiin, sillä Harding ei ollut saanut hankituksi rahaa muualta käsin ennen kuin vasta muutamia päiviä sitten. Nyt hänelle oli vakuutettu, että rahat olivat matkalla; mutta niiden saapuminen El Oroboon oli epävarmaa.
»Miksi jäisimme tänne, kun meille ei ole maksettu?» kysyi heistä yksi.
»Niin, miksi?» kertasivat monet muut.
»Täällä ei ole mitään tekemistä», huomautti muuan. »Lähdetään Cuivacaan. Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tekemään työtä gringoille.»
Tämä ehdotus saavutti kaikkien yksimielisen hyväksymisen, ja vähän ajan kuluttua miehet olivat satuloineet ratsunsa ja laskettivat täyttä neliä auringonpaahteista Cuivacaa kohti. Nyt he lauloivat ja olivat iloisia ja onnellisia, sillä he olivat samanlaisia kuin sokkosilla olevat pikku pojat — eivät suinkaan pahoja miehiä, vaan pikemminkin vastuuttomia lapsia.
Cuivacaan saavuttuaan he tuoksahtivat kapakkaan, jossa he alkoivat juoda niitä vähäisiä rahoja, joita joillakuilla heistä oli tallella.
Myöhemmin samana päivänä astui kapakkaan vanha, kuihtunut intiaani hikisenä ja pölyttyneenä pitkästä ratsastusmatkasta.
»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha veijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»
José katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki — siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta. José ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei edes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin useampaa kuin neljä miestä kerrallaan.
»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten miehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»
»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän on vienyt muassaan neiti Hardingin.»
José kohotti kulmakarvojaan, ikäänkuin se kaikki olisi ollut hänelle uutta.
»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon señoritasta.»
»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää hänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan kolttosen.»
Taaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.
»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.
»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.
»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan majani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen ratsastettavaksi.»
Vaquerot eivät enää kiinnittäneet häneen huomiota, ja hän poistui hevosensa luokse. Mutta noustuaan ratsaille ja päästyään ulos kaupungista hän lähti omituiseen suuntaan siihen nähden, että hänen kotinsa oli idässä päin, sillä hän ohjasi ratsuaan luoteista kohti.
José oli ratsastanut pitkän matkan sen jälkeen kun Billy oli aamulla lähtenyt hänen hökkeliltään. Hän oli käynyt lännessä päin, erään Pesitan kannattajan pienellä rancholla. Viimemainittu oli lähettänyt pojan viemään rosvolle sanaa, että kapteeni Byrne oli karannut Villan miesten käsistä, ja José oli saapunut Cuivacaan kiertoteitse, ratsastaen kaupunkiin idän puolelta.
Nyt hän lähti taaskin tapaamaan Pesitaa, mutta tällä kertaa hän vei tiedon itse. Pesita oli leirissä, ja pyydettyään tupakkaa ja savukepaperia kävi intiaani vihdoin käsiksi asiaansa.
»José tuli suoraan Cuivacasta», hän alkoi, »ja siellä hän joi kaikkien El Orobon ranchon meksikkolaisten vaquerojen seurassa — kaikkien, kenraali, käsitättehän. Esteban kuuluu ryöstäneen El Orobon ranchon kauniin señoritan, ja vaquerot kertoivat Josélle, että kaikki amerikkalaiset vaquerot ovat lähteneet häntä etsimään — kaikki, kenraali, ymmärrättehän. Tällaisina vaarallisina aikoina on kummallista, että gringot ovat jättäneet El Orobon niin suojattomaksi. Siellä ovat vain rikas herra Harding, kaksi talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.»
Pesitan teltan viereisessä teltassa loikoi vuodehuovillaan mies. Kuullessaan puhujan äänen, vaikka se olikin hiljainen, hän nosti päätään ja alkoi kuunnella. Hän erotti joka sanan, ja hänen otsansa rypistyi. Barbara ryöstetty! Herra Harding melkein yksin rancholla! Ja se kaikki Pesitan tiedossa!
Bridge nousi pystyyn. Hän kiinnitti panosvyön uumenilleen ja otti pyssynsä, ryömi sitten telttansa peräseinän alitse ja lähti hitaasti astelemaan lieassa olevia hevosia kohti.
»Kas, herra Bridge», virkkoi hauska ääni hänen korvaansa. »Minne matka?»
Bridge kääntyi katsomaan Rozalesin hymyileviä, ilkeitä kasvoja.
»Eipä juuri minnekään», hän vastasi. »Aioin lähteä katsomaan, saisinko ammutuksi jonkun otuksen. On kauhean yksitoikkoista istua paikoillaan tekemättä mitään.»
»Señor», myönsi Rozales. »Niin minustakin. Mennään yhdessä — minä tiedän, missä on parhaat toiveet saada jotakin ammutuksi.»
»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen selkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän arvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä pakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku onneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.
Rozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian senjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä tiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa peräkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja suopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.
Jos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin vakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että hän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin takanakin.
Eräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet, notkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat pohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä. Amerikkalainen vitkasteli.
»Mutta laaksossa ei ole lainkaan riistaa», huomautti Rozales.
»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän äkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo on?»’ hän kysyi kiihtyneesti.
Meksikkolainen kääntyi heti Bridgen etusormen osoittamaan suuntaan.
»Minä en näe mitään», virkkoi Rozales hetkisen kuluttua.
»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi katseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää näkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen revolverin epämiellyttävän suun.
»Herra Bridge!» huudahti Rozales. »Mitä te teette? Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan», selitti Bridge, »että jos lainkaan välitätte terveydestänne, laskeudutte heti hevosen selästä ettekä unohda maahan päästyänne pitää käsiänne päänne päällä. No, alkakaa kivuta!»
Rozales laskeutui ratsailta.
»Kääntykää selin minuun päin!» komensi amerikkalainen; ja toisen toteltua Bridge hyppäsi satulasta ja otti aseet hänen vyöltään. »Nyt saatte mennä, Rozales», hän sanoi, »ja jos vielä joskus saatte valtaanne amerikkalaisen, niin muistakaa, että säästin henkenne, vaikka olisin helposti voinut riistää sen — vaikka minun olisi ollut äärettömän paljon turvallisempaa surmata teidät.»
Meksikkolainen ei vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa synkkä ilme ennusti pahaa ensimmäiselle gringolle, jonka kova onni saattaisi hänen käsiinsä. Hän pyörähti hitaasti ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin Pesitan leiriin.
»Minä olen puolitiessä El Oroboon», mietti Bridge, »ennen kuin hän ennättää kertomaan Pesitalle, mitä hänelle on tapahtunut.» Sitten hän nousi satulaan ja ratsasti laaksoon, taluttaen Rozalesin hevosta jäljessään.
Hänen ei sopinut päästää hevosta irti liian aikaisin, sillä se olisi epäilemättä palannut leiriin ja joutunut siten kulkemaan Rozalesin ohitse, joka olisi ottanut sen kiinni. Ja Bridge tarvitsi aikaa ehtiäkseen hyvän matkan päähän El Oroboa kohti, ennenkuin Pesita saisi tietää hänen päässeen karkuun.
Bridgellä ei ollut aavistustakaan, miten Billylle oli käynyt, sillä Pesitan käskystä ei amerikkalaiselle oltu ilmoitettu mitään. Viimemainittu oli yhtäkaikki ollut hyvin huolissaan ystävänsä kohtalosta, sillä olihan tämä vapautensa ja henkensä menettämisen uhalla lähtenyt El Oroboon verivihollistensa keskuuteen.
Kaukana hänen takanaan taivalsi Rozales jurona jyrkkää vuoristopolkua ylöspäin, hautoen mielessään monenlaisia taidokkaita kidutustapoja, joita hän riemumielin käyttäisi ensi kerralla saatuaan jonkun gringon käsiinsä.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Eddie Shorter lähtee kotiin
Billy Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän kummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen päässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka silloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä. Kukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.
Sekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille jäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin pitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen väijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään aukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston pääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.
Myöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin huomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella olevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.
»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.» Ja hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla on intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne seutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit häiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa maataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»
He jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli näkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät ylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa. Mutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei sinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän ratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät samalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta väsyviä hevosiaan.
Pienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli mentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä luonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili ruskea mies mukavasti ruohovuoteella.
Kaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas, puhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä vedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen katosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen vieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä allaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten tietänyt olevan gringoja.
Hänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin jyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja pyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi näkyvistä.
Samalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin ja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku vartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja vähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta he antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli piilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät voisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.
Jokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain tunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen, olisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin samaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä toisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt ohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät osuneensa pimanien kylään vievälle polulle.
»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät rotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää ole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se tapahtuu täällä.»
Ikäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan laukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.
»Minuun sattui», hän ilmoitti tyynesti.
Billy Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen laukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy oli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.
»Onko haava vaarallinen?» hän kysyi.
»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai peräydymmekö noutamaan toisia?»
Ylhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt sinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi saavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy näki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta ensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt kaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän mielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta, reutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan liikkumattomana.
»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen katseen Eddien hevoseen.
Eddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti satulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Taaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui maahan.
»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.» Hän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen suojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina kohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien kuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.
Kauempana kylän suunnalla ja jyrkänteen rinteen keskikohdalla oli Billyn mielestä mainio turvapaikka. Vieru ei siinä kohden ollut niin jyrkkä, sitä peitti joukko isoja kivijärkäleitä, ja toisia pisti esiin maasta niiden ympärillä.
Billy lähti ponnistelemaan sinne. Hänen selässään oleva haavoittunut kärsi kuvaamattomia tuskia; mutta Eddie puri huuliaan, tukahduttaen parkaisut, joita hänen toverinsa jokainen askel pyrki puristamaan hänen suustaan, ettei hän paljastaisi vihollisille, missä he olivat.
Heidän yläpuoleltaan ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta Billy tiesi, että valppaat, punaiset vainolaiset parhaillaan ryömivät jyrkänteen reunalle vaanimaan uhrejaan. Kunpa hän vain ehtisi kivimöhkäleiden suojaan, ennen kuin pimanit huomaisivat heidät!
Ne minuutit, jotka Billy tarvitsi kiivetäkseen sen sadan metrin pituisen välin, tuntuivat hänestä tunneilta. Mutta vihdoinkin hän laski pyörtymäisillään olevan cowboyn kahden kivijärkäleen väliin, jotka olivat lähellä jyrkänteen reunaa: he olivat pienessä, luonnonmuovaamassa linnoituksessa, jota oli helppo puolustaa. Jyrkänteen laella olevien intiaanien kuulilta suojasi heitä se kivi, jonka juurella he viruivat, kun taas toinen piilotti heidät cañonin toiselle puolelle mahdollisesti kiipeäviltä hätyyttäjiltä.
Pienemmät kivet, joita oli siellä täällä heidän ympärillään, olivat turvana syrjästä päin tulevia laukauksia vastaan: ja sijoitettuaan Eddien verrattain suojaiseen paikkaan Byrne alkoi kyhätä matalaa rintavarustusta kylään päin leviävälle kupeelle — jolta suunnalta hyökkäys luonnollisestikin oli odotettavissa.
Saatuaan sen valmiiksi hän siirtyi puuhailemaan päinvastaiselle puolelle, ja pian oli sielläkin samanlainen suojamuuri. Sitten hän alkoi hoivailla Eddie Shorteria, mutta piti samalla tarkasti silmällä kumpaakin heidän varustukseensa tuovaa polkua.
Kansasilainen makasi kyljellään ja valitti. Verta oli pursunut hänen huulilleen ja sieraimiinsa, ja aukaistuaan hänen paitansa ja nähtyään hänen rintansa oikealla puolella ammottavan haavan Billy käsitti kuinka vakava hänen toverinsa vamma oli. Tuntiessaan Billyn kosketuksen poika aukaisi silmänsä.
»Luuletko, että olen mennyt mies?» hän tiedusti kuiskaten.
»Ei sinnepäinkään», valehteli Billy hilpeästi. »Vain pelkkä naarmu.
Päivän tai parin päästä olet jälleen täydessä kunnossa.»
Eddie pudisti väsyneesti päätään. »Toivoisin voivani uskoa sinua», hän supatti. »Olen haaveillut palaavani kotiin katsomaan äitimuoria. En ole ajatellut mitään muuta siitä pitäen kun kerroit, kuinka kovasti hän kaipaa minua. Nytkin näen hänet yhtä selvästi kuin olisin siellä. Varmaankin hän pesee keittiön lattiaa. Muori aina puhdistaa jotakin. Onpa totisesti raskasta saada loppunsa tällä tavoin haaveillessaan kotiinpaluuta.»
Billy ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden puolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.
»Kotiin!» kuiski Eddie. »Kotiin!»
»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin, poika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa paikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä El Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»
Eddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja laski sen Billyn käsivarrelle.
»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet, ja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun puhut niin.»
Billystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta ihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa lorua!»
Oltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja vielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa äitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin — jäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen tavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen taistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»
»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain! Kukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti hänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti pyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien oltava paremmin varuillani.»
Hän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja pilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä aukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi liipaisinta.
»Sattuiko?» kysyi Eddie.
»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa ovat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä tulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan meihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»
Kokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy useita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen yläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.
Iltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen ammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.
»Siellä tulevat varmaankin meikäläiset», supatti Eddie Shorter.
Ampumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki hiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja lapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.
»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota pikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»
Mutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan ja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä laaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa. Hänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy kaatui rentona vatsalleen.
»Hyvä Jumala!» huudahti Eddie. »Nyt hän sai surmansa.»
Byrne liikahti ja koetti nousta.
»Nähtävästi minuun osui», hän sopersi, ponnistautuen polvilleen.
Rintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti juoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse, joka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti pystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten tulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti karabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin, joiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai kuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin pahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan hurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona maalina.
Mutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen kivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua, ja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä ahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita tappava teurastaja.
Pimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi
ainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.
Lopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan
Billyn karabiinista kuulan otsaansa.
Eddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan katselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen, veren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.
Suoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja nähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja tuki hänen päätään kädellään.
»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole hyvä liikkua paljon.»
»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla sisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet olisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä olisivat päässeet kimppuumme.»
»Kummallista, ettei poikia kuulu», virkkoi Billy.
»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin menevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti. Minä —»
Billy Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun ääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle maaperälle ja kääntyi poispäin.
Saattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara olla kyynel?
Iltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää hyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi hänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta sitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei se haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella lähtöä varustuksestaan.
Ensiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet ja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän irroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase olisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.
»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy jäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Pimanien kylä
Billy Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän olisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää kohti.
Pian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot, joiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen seiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän murehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan aikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä vuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.
Billy hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei huomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta melkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti, että kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta vuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon amerikkalaiset olivat saaneet surmansa.
»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja kohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän olisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään etsimästään henkilöstä.
Hän pysytteli piilossa keskiyöhön saakka, ja koko ajan virittelivät murehtijat haikeita valituksiaan. Sitten he menivät majoihinsa, ja kylässä vallitsi hiljaisuus.
Billy hiipi eteenpäin. Hän tarkasteli jokaista majaa kaipaavin, miettivin silmin. Mikähän niistä oli Barbaran säilytyspaikka? Miten hän voisi sen ratkaista? Mikään niistä ei näyttänyt sanottavasti lupaavammalta kuin toisetkaan. Hän oli pannut merkille, mihin niistä intiaanit olivat vetäytyneet levolle. Kolmeen hän ei ollut nähnyt kenenkään menevän. Niitä hänen siis olisi ensinnä tarkastettava.
Yö oli pimeä. Kuu ei ollut vielä noussut. Vain muutamat hiipuvat nuotiot loivat näyttämölle häilyvää, lepattavaa valoa. Billy Byrne ryömi pimennossa yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan sen majan vieressä, jota hän oli päättänyt ensiksi tutkia.
Hän makasi hiljaa pitkän aikaa, jännittyneenä kuunnellen, kuuluisiko sisältä minkäänlaista ääntä. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän ryömi ovelle ja pilkisti sisään. Sysimusta pimeys esti häntä näkemästä mitään.
Billy nousi pystyyn ja astui rohkeasti majaan. Jos kerran hän ei nähnyt siellä ketään, ei myöskään kukaan voinut nähdä häntä, kunhan hän vain oli oven sisäpuolella. Senvuoksi, Billy päätteli, hän olisi yhtä hyvässä asemassa kuin majassa mahdollisesti olevat vihollisetkin.
Hän meni varovasti lattian poikki, seisahtuen usein kuuntelemaan. Vihdoin hän kuuli kahinaa suoraan edestään. Hänen sormensa puristuivat revolverin ympärille, jota hän piti nuijan tavoin piipusta oikeassa kädessään. Billy ei halunnut nostattaa suurempaa hälyä kuin oli välttämätöntä.
Taaskin hän erotti ääntä samalta suunnalta. Se kuulosti hyvin samanlaiselta kuin pelästyneen naisen ähkäisy. Billy päästi hiljaisen murahduksen, onnistuneesti matkien saalista etsivää koiraa, jota on häiritty.
Uudelleen ähkäisy, ja sitten lausui sointuva naisääni: »Mene tiehesi!»
Sanat olivat englanninkieltä!
»Sst!» äänsi Billy hiljaa ja hiipi varpaisillaan ääntä kohti. Hänen ojennetut kätensä koskettivat pian ihmisolentoa, joka peräytyi, huudahtaen taaskin.
»Barbara!» kuiskasi Billy, kumartuen lähemmäksi.
Pimeydestä ojentui käsi, löysi hänet ja tarttui hänen hihaansa.
»Kuka olette?» Kysymys lausuttiin hiljaa.
»Billy», vastasi mies. »Oletko täällä yksin?»
»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he kumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja kuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää vasten.
»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi noutamaan apua.»
»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn. Mutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva kirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.
Billy työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava, tyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne yksin.»
Astuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista ovista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi Barbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta tietä pois kylästä.
Aluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä tahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he olivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä voimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.
Silloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He peräytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen intiaaneja.
Kyläläiset, jotka olivat juuri heränneet ja vielä unen pöpperössä, luulivat saaneensa kimppuunsa paljon voimakkaamman vihollisen, ja se pelko lamautti heitä useiden minuuttien aikana, siksi kauan, että Billy ja Barbara ennättivät jyrkänteen laelle, josta Billyä ja Eddie Shorteria oli ensiksi ammuttu.
Siellä he olivat piilossa intiaanien katseilta, ja Billy lähti heti juoksemaan, melkein kantaen tyttöä kierrettyään voimakkaan kätensä hänen vyötäisilleen.
»Jos pääsemme vuoriston juurella oleville kummuille», hän sanoi, »voimme ehkä pujahtaa heidän kynsistään ja kävelemällä koko yön ehdimme aamuksi joelle ja El Oroboon. Se on pitkä marssi, Barbara, mutta meidän on se taivallettava — meidän on se tehtävä, sillä jos olemme pimanien alueella aamun koittaessa, emme ikinä selviydy täältä. Ja saammehan joka tapauksessa», hän lisäsi toiveikkaasti, »koko ajan kävellä alamäkeä.»
»Me marssimme sen, Billy», vastasi Barbara, »jos vain pääsemme vartijan ohitse.»
»Minkä vartijan?» tiedusti Billy. »En huomannut ainoatakaan vartijaa tullessani kylään.»
»Öiseen aikaan vartija on alempana polulla», selitti tyttö. »Päivällä hän on lähempänä kylää — tämän jyrkänteen huipulla, sillä sieltä näkyy koko laakso. Mutta yöksi hänet sijoitetaan alemmaksi erääseen ahtaaseen solaan.»
»Onpa mainiota, että mainitsit siitä», virkkoi Billy. »Muutoin olisin juossut suoraan hänen syliinsä. Luulin, että he olivat kaikki jo takanamme.»
Senjälkeen he etenivät varovammin, ja kun he saapuivat sille kohdalle, missä vartija otaksuttavasti oli, varoitti Barbara Billyä taaskin. He hiipivät varkaiden tavoin cañonin seinämän varjossa.
Billy kiroili itsekseen yön pimeyttä, joka salasi näkyvistä ’ kaikki muutaman jalan päässä olevat esineet. Mutta kentiespä juuri pimeys pelasti heidät, sillä se piilotti heidät viholliselta yhtä varmasti kuin vihollisen heiltä. He olivat saapuneet sille kohdalle, jossa Barbara varmasti uskoi vartijan olevan. Tyttö takertui lujasti Billyn vasempaan käsivarteen. Billy tunsi, kuinka Barbaran sormet pusertuivat, painuen hänen lihaksiinsa, ja hänen jättimäinen vartalonsa värähteli.
Kuolemanvaarasta huolimatta Billy Byrne tunsi, kuinka häntä huumasi tämän tytön kosketus — ainoan naisen, jota hän oli koskaan rakastanut ja jota hän aina rakastaisi.
Sitten häämötti heidän edessään tumma hahmo, ja ilman minkäänlaista varoitusta pamahti laukaus, huikaisten heidän silmänsä.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Bridgen yllättävä saapuminen
Anthony Harding asteli edestakaisin El Orobon ranchon kuistilla, odottaen jotakin ilahduttavaa sanomaa niiltä miehiltä, jotka olivat lähteneet etsimään hänen tytärtään Barbaraa.
Jokainen joen kahden puolen leviävällä kuivalla tasangolla kiiltävä pölypyörre sai hänet toivomaan, että sen oli nostattanut hyvien uutisten tuoja. Mutta aina osoittautui hänen toivonsa turhaksi, sillä ei ainoatakaan ratsumiestä tullut näkyviin kuuman päivän autereesta; vain pienet tomupyörteet kiertelivät leikkisästi kaktuksien keskellä.
Mutta vihdoin ilmestyi luoteisesta ratsastaja, jonka tuloa ennustamassa ei ollut kierivää pölypatsasta. Harding pudisti päätään suruissaan. Siltä suunnalta hän ei ollut odottanut tietoja Barbarasta, mutta hän katseli kuitenkin yhtä mittaa ratsastajaa, kunnes tämä pysähtyi ranchon pihalla ja sitoi hikisen ja väsyneen hevosensa kuistin portaiden juurelle. Silloin Harding tunsi tulijan.
»Bridge!» hän huudahti. »Mikä tuo teidät takaisin tänne? Ettekö tiedä, että saatatte vaaraan sekä meidät että itsenne, jos teidät nähdään täällä? Kenraali Villa luulee meidän suojanneen teitä.»
Bridge juoksi kuistille. Hän ei ollut milläänkään Anthony Hardingin vastalauseista.
»Kuinka monta luotettavaa miestä teillä on täällä?» hän tiedusti.
»Ei ainoatakaan», vastasi vanhus. »Mitä tarkoitatte?»
»Ei yhtään!» huusi Bridge epäilevän ja epätoivoisen näköisenä. »Eikö täällä ole kiinalainen ja pari uskollista meksikkolaista?»
»On kyllä, onhan toki», myönsi Harding. »Mutta mihin te tähtäätte?»
»Pesita on matkalla tänne puhdistamaan El Oroboa. Hän ei ole kovin kaukana perässäni. Kutsukaa tänne miehenne. Keräämme päärakennukseen kaikki pyssyt ja ampumatarpeet ja lujitamme taloa. Ehkä kykenemme torjumaan hyökkäyksen. Oletteko kuullut mitään neiti Barbarasta?»
Anthony Harding pudisti päätään murheellisena.
»Sitten on meidän jäätävä tänne ja koetettava selviytyä parhaamme mukaan», virkkoi Bridge. »Arvelin, että voisimme yrittää pakoon, jos neiti Barbara olisi täällä. Mutta koska hän ei ole, on meidän odotettava hänen etsijöitään.»
Harding kävi kutsumassa meksikkolaiset, kun taas Bridge kävi juoksujalkaa keittiössä käskemässä kiinalaista päärakennukseen. Sitten entinen kirjanpitäjä tarkasti palvelusväen asunnot, etsien aseita ja ammuksia. Löytämänsä vähäiset määrät hän vei päärakennukseen, teljeten sitten ensimmäisen kerroksen ovet ja ikkunat huonekaluilla ja muilla tavaroilla.
»Meidän on ammuttava yläkerran ikkunoista», hän selitti ranchon omistajalle. »Jollei Pesita tuo tänne kovin lukuisaa joukkoa, voimme kenties pitää puoliamme, kunnes saamme apua Cuivacasta. Soittakaa sinne heti ja koettakaa taivuttaa Villa lähettämään apua — pitäisihän hänen turvata teitä Pesitaa vastaan. Luullakseni he eivät ole varsin hyvissä väleissä keskenään.»
Anthony Harding meni heti puhelimelle ja soitti Cuivacan keskiöön.
»Sanokaa puhelujen välittäjälle», kiljui Bridge, joka tirkisti erään etusivun teljetyn ikkunan aukosta, »että rosvot saapuvat parhaillaan ja että he todennäköisesti ensi töikseen katkaisevat puhelinlangan.»
Harding huusi hänen sanomansa ja avunpyynnön langan toisessa päässä olevan tytön korvaan. Vähän aikaa vallitsi sitten huoneessa hiljaisuus hänen kuunnellessaan vastausta.
»Mahdotonta! Hyvä Jumala! Se ei voi olla totta!» äänteli vanhus. Sitten hän pani kuulotorven paikalleen ja kääntyi ympäri kasvoillaan äärimmäisen epätoivoinen ilme.
»Mikä on hätänä?» kysyi Bridge.
»Villa on kääntynyt amerikkalaisia vastaan», vastasi Harding kumeasti. »Puhelinneito on ilmeisesti myötätuntoinen meille, sillä hän varoitti minua vetoamasta Villaan ja ilmoitti minulle syyn siihen. Juuri tällä hetkellä on sillä miehellä viidenkolmattatuhannen miehen suuruinen armeija valmiina marssimaan Uuteen Meksikkoon Colombusta valtaamaan.
— Tänään iltapäivällä on Cuivacassa hirtetty kolme amerikkalaista. Se on hirveätä, sir! Se on hirveätä! Olemme tuhon omat jo tällä hetkellä. Vaikka meidän onnistuisikin torjua Pesita, emme mitenkään voi pujahtaa rajalle Villan joukkojen lävitse.»
»Pahalta näyttää», myönsi Bridge. »Eipä asemamme tosiaankaan saattaisi olla paljoa huonompi. Mutta kun kerran olemme täällä, on meidän pysyttävä täällä ja käytettävä ammuksiamme niin kauan kuin niitä riittää. Tahdotteko jäädä luoksemme, miehet?» tiedusti hän kiinalaiselta ja meksikkolaisilta. Nämä vakuuttivat, etteivät he sietäneet Pesitaa, vaan halusivat taistella Anthony Hardingin puolella mieluummin kuin siirtyä vihollisten joukkoon.
»Hyvä!» huudahti Bridge. »Ja nyt yläkertaan! Viidessä minuutissa he ovat täällä ulvomassa ympärillämme, ja meidän on valmistettava heille sellaiset tuliaiset, etteivät ne heiltä unohdu.»
Hän meni edellä toiseen kerrokseen, jossa kaikki viisi sijoittuivat etusivun ikkunoiden ääreen. Vihollinen oli vähän matkan päässä, ratsastaen ripeätä ravia ranchoa kohti. Joukkueessa oli parikymmentä Pesitan ratsumiestä.
»Pesita on mukana», ilmoitti Bridge äkkiä. »Hän on tuo raudikolla ratsastava pieni mies. Odotetaan, kunnes he ovat hyvin lähellä, sitten annetaan heille muutamia kuulia. Mutta säästäkää ammuksia — meillä ei ole niitä liikaa.»
Pesita ei odottanut kohtaavansa vastarintaa ja ratsasti rohkeasti pihaan. Hänen pieni joukkueensa pysähtyi palvelusväen asunnon ja konttorin edustalla, ja kolme, neljä ratsumiestä laskeutui satulasta, mennen rakennuksiin etsimään uhreja. Kun sieltä ei löytynyt mitään, lähtivät he päärakennukselle.
»Kyyristykää!» varoitti Bridge seuralaisiaan. »Älkää näyttäytykö älkääkä ampuko, ennen kuin käsken!»
Ratsastajat lähestyivät verkkaisesti. Bridge odotti, kunnes he olivat vain muutaman metrin päässä talosta, ja huusi sitten: »Nyt! Antakaa paukkua!» Yläkerran ikkunoista räiskähti Pesitan joukkueeseen tähdätty kiväärituli. Kolme ratsumiestä horjahti satulasta, pudoten maahan, ja kaksi hevosta kellahti kumoon. Kiroillen ja kirkuen pyöräyttivät muut rosvot ratsunsa ympäri ja laskettivat täyttä neliä konttoriin päin puolustajien kuulien seuraamina.
»Eipä niinkään huonosti», kehui Bridge. »Uskallanpa väittää, että herra Pesita on hieman ällistynyt — ja kiukuissaan. He menevät tuonne konttorin taakse. Siellä he viipyvät muutamia minuutteja neuvottelemassa ja rohkaisemassa luontoaan yrittääkseen uudelleen. Seuraavalla kerralla he hyökkäävät toiselta suunnalta.
— Te kaksi», jatkoi hän, puhuen meksikkolaisille, »sijoittukaa talon itäiselle ja eteläiselle seinälle! Sing voi jäädä tänne herra Hardingin luokse. Minä menen pohjoiselle, konttorin puoliselle seinälle. Ampukaa ensimmäistä miestä, joka pistää päänsä näkyviin: Jos kykenemme pitämään puoliamme pimeään saakka, niin meidän ehkä onnistuu paeta. Älkää missään tapauksessa päästäkö ainoatakaan rosvoa niin lähelle, että hän voisi sytyttää talon tuleen. Sitä he koettavat.»
Kului viisitoista minuuttia, ennen kuin toinen hyökkäys tehtiin. Viisi satulasta laskeutunutta ratsastajaa syöksyi taloa kohti pohjoispuolelta. Mutta kun Bridge kellisti ensimmäisen, ennen kuin hän oli ehtinyt kymmenen askeleen päähän konttorirakennuksesta, ja haavoittanut toista, peräytyivät hyökkääjät suojaan.
Iltapäivän aikana Pesita tuon tuostakin koetti saada miehiään talon seinustalle, mutta joka kerta heidät ajettiin takaisin. Vihdoin rosvot eivät enää yrittäneetkään sytyttää rakennusta palamaan eikä vallata sitä rynnäköllä, vaan tyytyivät silloin tällöin ampumaan jonkun laukauksen.
»He odottavat pimeätä», selitti Bridge Hardingille vihollisuuksien keskeydyttyä vähäksi aikaa. »Sitten olemme mennyttä kalua, jolleivät pojat ajoissa palaa joen tuolta puolen.»
»Emmekö voisi pujahtaa täältä tiehemme pimeän tultua?» kysyi Harding.
»Se on ainoa toivomme, jollemme saa apua», vastasi Bridge.
Mutta kun ilta sitten pimeni ja viisi piiritettyä koetti poistua talosta konttorin vastaiselta puolelta, tervehdittiin heitä karabiinien välähdyksillä ja viuhuvilla kuulilla. Toinen meksikkolaisista puolustajista kaatui saatuaan kuolettavan haavan, ja toiset ehtivät hädin tuskin kiskoa hänet sisään ja teljetä oven jälleen, kun jo viisi Pesitan miestä hyökkäsi heidän varustuksiaan vastaan. Vihdoin saatiin ahdistajat karkotetuksi, ja taaskin keskeytyi taistelu toistaiseksi. Mutta kaikki pakotoiveet olivat menneet, ja Bridge sijoitti puolustajat jälleen yläkerran ikkunoihin pitämään silmällä talon luokse mahdollisesti pyrkiviä vihollisia.
Tuntien hitaasti vieriessä kävi aseman toivottomuus kaikille selväksi. Heidän ammuksensa olivat melkein lopussa — kullakin oli jäljellä vain muutamia panoksia — ja ilmeisestikään Pesita hillittömän kostonhimon kannustamana ei hellittäisi, ennen kuin saisi heidän linnoituksensa valtaansa ja heidät kaikki uhreikseen.
Näin iloisin toivein he odottivat viimeistä hyökkäystä, jolloin he olisivat ilman ampumatarpeita ja avuttomina julman ja heltymättömän vihollisen käsissä.
Odotettu hyökkäys tapahtui vähää ennen päivän koittoa. Joka suunnalta kuului pyssynpamahduksia ja rosvojen kiljuntaa. Alkuaan saapuneista kahdestakymmenestä ei ollut jäljellä kuin alun toistakymmentä, mutta he korvasivat lukumääränsä vähentymisen käsittelemällä aseitaan sitä ripeämmin ja huutamalla entistä äänekkäämmin ja hurjemmin. Tällä kertaa he pääsivät kuistin suojaan ja alkoivat hakata ovea pirstoiksi.
KOLMASKYMMENES LUKU
Karkaaminen
Kun pyssy pamahti niin likellä heitä, työnsi Billy Barbaran heti syrjään ja syöksähti eteenpäin käydäkseen käsikähmään miehen kanssa, joka sulki heiltä vapauteen vievän tien.
He olivat yllättäneet hänet vielä pahemmin kuin hän heidät, mikä oli ilmeistä siitä, että hän ampui umpimähkään ja kuula meni heidän ylitseen, ja että hän oli laskenut heidät niin lähelle itseään laukaisematta pyssyään.
Viimemainittu seikka koitui hänen tuhokseen, sillä sen nojalla Billy ehti päästä häneen käsiksi, ennen kuin hän ennätti uudelleen panostaa vanhanaikaista asettaan. Miehet kaatuivat maahan amerikkalainen päälle päin, ja kumpikin tavoitteli murhaavaa otetta. Mutta piinani oli painoon, voimiin ja taitoon nähden suuresti alakynnessä verrattuna harjaantuneeseen kamppailijaan, jonka jokapäiväisenä työnä oli ajoittain ollut otteleminen eteviä nyrkkeilijöitä vastaan.
Barbara Harding riensi auttamaan pelastajaansa, mutta miesten kieriessä maassa hän ei voinut iskeä pelkäämättä osuvansa Billy Byrneen yhtä hyvin kuin tämän vastustajaankin. Pian hän huomasikin, että amerikkalainen ei tarvinnut apua.
Intiaanin pää taipui hitaasti eteenpäin toisen valtavien lihasten vastustamattoman voiman pakottamana, kuului rasahdus, kun kaulanikamat katkesivat, ja hervoton ruumis, joka vielä äsken oli ollut elämänhalua ja pirteyttä uhkuva mies, kierähti rentona syrjään — vaarattomana, hengettömänä maan tomuna.
Billy Byrne ponnahti pystyyn ja ravisti itseään kuten iso kahlekoira, jonka turkki on tuhraantunut tappelussa.
»Joutuin!» hän kuiskasi. »Nyt meidän on totisesti livistettävä vilkkaasti. Tuon vintiön laukaus opastaa intiaanit suoraan niskaamme.» Ja uudelleen he lähtivät pakenemaan laaksoon outoa polkua pitkin yön pimeydessä.
Enimmäkseen he liikkuivat äänettöminä. Billy piti tyttöä käsivarresta tai kädestä tukeakseen häntä polun vaikeilla ja vaarallisilla kohdilla. Ja heidän rientäessään eteenpäin kasvoi rakkaus Billyn sydämessä niin syväksi ja vastustamattomaksi, että hän itse ihmetteli, kuinka hän oli voinut pitää rakkautena aikaisempaa tunnettaan tätä tyttöä kohtaan.
Tämä uusi tunne tulvi hänen mieleensä sokeana, hillittömänä, pakottavana kuin valtava vuoksiaalto. Se mursi ja pyyhkäisi pois hänessä äskettäin kehittyneen hienotunteisuuden heikot sulut. Hän oli jälleen sakilainen ja vihasi yhteiskunnallisen luokkajaon teennäisiä muureja, jotka erottivat hänet tästä tytöstä. Mutta nyt hän oli valmis kiipeämään niiden muurien ylitse tai vieläkin mieluummin särkemään ne maahan väkevällä nyrkillään. Mutta nyt ei vielä ollut se aika — ensin hänen oli saatava Barbara turvalliseen paikkaan.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he taivalsivat. Yö kului. Kaukana heidän edellään kajahti silloin tällöin laukaus. Se kummastutti Billyä, ja kun he lähestyivät ranchoa ja hän erotti pamahdusten kuuluvan sen suunnalta, kiiruhti hän heidän vauhtiaan entistäänkin joutuisammaksi.
»Ranchoa ammutaan», hän huomautti. »Keitähän on hyökännyt sinne?»
»Luultavasti ystäväsi ja kenraalisi, vai mitä arvelet?» virkkoi tyttö.
Billy ei vastannut mitään. He saapuivat joelle. Kun Billy ei tuntenut kahlaamoja, syöksyi hän veteen sillä kohdalla, missä se ensiksi sulki heidän tiensä, ja ponnisteli kuin härkä vastaiselle rannalle, vetäen tyttöä perässään. Syvimmällä kohdalla, kun hänen jalkansa eivät tavanneet pohjaan, hän ui, Barbaran pysytellessä hänen selässään. Siten he pääsivät joen poikki nopeasti ja vaarattomasti.
Toisella rannalla Billy pysähtyi vain niin pitkäksi aikaa, että sai puhdistetuksi veden pyssystään, jonka tyttö oli kantanut joen ylitse, ja lähti sitten taaskin rientämään ranchoa kohti, josta taistelun melske nyt kuului entistä kiihkeämpänä.
Ranchon päärakennuksella oli horna valloillaan. Havaittuaan, että jotkut hyökkääjistä olivat päässeet kuistille, käski Bridge elossa olevan meksikkolaisen ja kiinalaisen seurata itseään alakertaan, josta heidän olisi helpompi torjua tätä uutta vaaraa. Hardingia hän kehotti jäämään toiseen kerrokseen.
Ulkopuolelta jyskytti kymmenkunta miestä ovea murtaakseen siihen aukon ja tunkeutuakseen sisään. Jo oli yksi lankku irtaantunut, ja huoneeseen saapuessaan Bridge näki rosvot näiden särkemästä aukosta. Hän vei pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kajahti parkaisu, ja yksi ahdistajista kaatui; mutta toiset vain kiroilivat ja uhkailivat vieläkin kiukkuisemmin.
Puolustajat ampuivat muutamia panoksia oven läpi. Sitten Bridge huomasi, että kiinalainen oli lakannut ampumasta.
»Mikä on vikana?» tiedusti Bridge.
»Kaikki lopussa», vastasi Sing, osoittaen panosvyötään.
Samassa viskasi meksikkolainen pyssynsä lattialle ja syöksyi huoneen vastaisella seinällä olevalle ikkunalle. Hänenkin ammuksensa olivat loppuneet, ja niiden mukana oli hänen rohkeutensakin mennyt. Pako tuntui hänestä ainoalta mahdolliselta keinolta.
Bridge ei koettanutkaan estää häntä. Myöskin hän olisi mielellään paennut; mutta hän ei voinut jättää Anthony Hardingia eikä uskonut vanhuksen kestävän pitkällistä pakoa jalkaisin.
»Myöskin sinun on parasta mennä, Sing», sanoi hän kiinalaiselle, lähettäen vielä yhden kuulan oven lävitse. »Enää et voi tehdä mitään, ja kenties ovat kaikki rosvot nyt tällä puolen — niin luulen. Te, pojat, olette taistelleet loistavasti. Toivoisin, että voisin antaa teille parempaakin kuin kiitokset; mutta muuta minulla ei ole, eikä Pesita jätä minulle edes senkään vertaa.»
»Mitäpä siitä», vastasi Sing herttaisesti. Sekuntia myöhemmin hän kiipesi ikkunasta uskollisen meksikkolaisen jäljessä.
Sitten rysähti ovi sisään, ja huoneeseen tuoksahti puolikymmentä rosvoa itse Pesitan seuraamina.
Bridge seisoi portaiden juurella, pitäen kivääriään nuijan tavoin piipusta, sillä hän oli juuri ampunut viimeisen panoksensa. Häntä odotti varma kuolema; mutta hän oli päättänyt myydä henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta ja kuolla puolustaessaan Anthony Hardingia, rakastamansa tytön isää.
Pesita oivalsi amerikkalaisen asennosta, ettei tällä ollut enää panoksia. Hän löi syrjään erään rosvon pyssyn, joka oli ampumaisillaan Bridgeä.
»Seis!» komensi Pesita. »Lakkauttakaa tuli! Hänen ammuksensa ovat lopussa! Antaudutteko?» kysyi hän sitten Bridgeltä.
»En, ennen kuin olen iskenyt parin ystävänne kallosta kaiken sen, mitä he itserakkaudessaan pitävät aivoina. En; jos tahdotte saada minut elävänä vangiksi, Pesita, on teidän sitä vasten ensin surmattava minut.»
Pesita kohautti olkapäitään. »No niin», virkkoi hän välinpitämättömästi. »Mitäpä sillä on väliä?» Portaat kelpaavat yhtä hyvin kuin seinä. Nämä vertavuotavan Meksikko-paran vapauden uljaat puolustajat voivat mainiosti toimia teloitusosastona. Huomio, lapset! Valmiit! Tähdätkää!»
Yksitoista karabiinia suuntautui Bridgeen. Varhaisen sarastuksen kelmeässä valossa näytti meksikkolaisten kellertävä iho aavemaiselta. Amerikkalainen hymähti, hänen hento vartalonsa vavahti hieman, ja sitten hän oikaisi selkänsä ja katsoi hymyillen Pesitaa suoraan silmiin.
Siihen ikkunaan, jonka kautta kiinalainen ja eloonjäänyt meksikkolainen olivat paenneet, ilmestyi mies. Nopea silmäys selvitti hänelle tilanteen.
»Hei!» hän karjaisi. »Jättäkää sikseen tuo raaka kujeilu!» Ja hän hypähti huoneeseen.
Keskeytyksestä hämmästyneenä Pesita pyörähti häiritsijään päin lausumatta sitä ennen laukaisukomennusta. Hänen kasvoilleen levisi hymy, kun hän näki, kuka tulija oli.
»Kas!» hän huudahti. »Kapteeni Byrne! Saavuitte juuri parhaiksi, ystäväni, näkemään, kuinka kavaltaja ja vakooja kärsii rangaistuksen rikoksistaan!»
»Siitä ei tule mitään!» ärjäisi Billy Byrne, vei karabiininsa poskelleen ja tähtäsi huolellisesti Pesitan kasvoihin.
Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut vitkastella ikkunassa hetkinen ilmaisematta itseään — kylliksi kauan, että Pesita olisi ehtinyt lausua yhden ainoan sanan; se olisi lähettänyt yksitoista kuulaa sen miehen ruumiiseen, joka rakasti Barbaraa ja jota Billy luuli Barbaran rakastavan!
Mutta johtuiko sellainen ajatus Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen mieleen? Ei. Hän unohti kaiken muun, muistaen vain uskollisuuden ystävää kohtaan. Bridge ja Pesita silmäilivät häntä ällistyneinä.
»Kiväärit alas!» komensi Billy teloitusjoukkuetta. »Laskekaa ne alas!
Muutoin ammun Pesitan. Käskekää miestenne laskea pyssyt pois, Pesita!
Minä tähtään nuppiinne!»
Pesita noudatti käskyä; hänen keltaiset kasvonsa olivat kalpeina raivosta.
»Ja nyt panosvyöt!» ärjäisi Billy, ja kun ne oli laskettu lattialle, käski hän Bridgen riisua aseet rosvopäälliköltä.
»Onko herra Harding vahingoittumaton?» kysyi Billy Bridgeltä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän huusi vanhusta tulemaan yläkerrasta alas.
Samalla kun vanhus laskeutui portaita, tuli Barbara huoneeseen samasta ikkunasta, josta Billy aikaisemmin oli tullut ja joka avautui sivukuistille.
»Ja nyt meidän on lähdettävä lipettiin», selitti Billy. »Yksikään teistä ei ole turvassa täällä, vaikka luulisittekin Villaa ystäväksenne — mutta hän ei ole yhdenkään amerikkalaisen ystävä.»
»Me tiedämme sen jo», vastasi Harding ja toisti Billylle, mitä puhelinneitonen oli hänelle kertonut.
Marssittaen Pesitaa ja hänen miehiään edellään poistui Billy seurueineen konttorirakennuksen taakse, missä rosvojen hevoset olivat lieassa. Nyt he kaikki olivat aseistettuja rosvoilta riistetyillä aseilla, ja heillä oli runsaasti panoksia. Kiinalainen ja uskollisena pysynyt meksikkolainen ilmestyivät myöskin paikalle huomattuaan, että osat olivat vaihtuneet. Myöskin heille annettiin aseet, ja kaikki saivat ratsut. Sitten kun Billy oli sijoittanut jäljelläolevat pyssyt ratsastajitta olevien hevosten selkään, lähti seurue liikkeelle, ajaen Pesitan ratsuja ja aseita edellään.
»Luullakseni», huomautti Billy, »ei rosvoilla ole halua ajaa meitä takaa ainakaan vähään aikaan.» Mutta takaa-ajo alkoi, ennen kuin hän aavistikaan.
Kun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli näkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan nopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin mahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa heidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja lisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.
»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä seuduin meillä ei voi olla ystäviä.»
»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.
»Missään nimessä emme saa erehtyä.»
»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi Billy. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin vaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän joukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»
Hän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti. Bridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät ratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.
»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja minä jäämme jälkijoukoksi.»
Sitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän vasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti satulasta, ja taistelu oli käynnissä.
Amerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä, eikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.
Koko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä, mutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista, ja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän näkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet.
»Hän meni noutamaan apuvoimia», virkkoi Billy.
He ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas- tai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä katsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen kaupungin kimppuun.
»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy, »varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos ennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme ratsastaneet hyvin.»
Hän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä hänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän ollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin usein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt heidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.
Billy ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo ollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin hänkin.
Hän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen kiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta ei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin ilmeisesti palvoi Barbaraa.
Päivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli välttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää painuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä, ja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne saadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.
Siellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut aavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle puolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään saatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja lisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.
Rozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta. Mutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa seurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.
Clark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat ranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään kaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä ja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa pelastuskeinonsa.
Billy taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin rosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin lähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja huomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla, ja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet valmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.