YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Billyn ja Pesitan loppuselvitys
Oli jo pimeä, kun pieni seurue alkoi jälleen satuloida ratsujaan. Se puuha keskeytyi äkkiä lannistavalla tavalla.
Billy oli koko ajan pitänyt joko kiinalaisen tai Bridgen vahdissa sillä taholla, jossa Rozalesin miehet väijyivät pimeässä poltellen savukkeitaan, ja juuri Bridgen karabiinin pamahdus ilmaisi amerikkalaisille, etteivät he vielä suinkaan olleet turvassa, vaikkakin raja oli vain puolentoista peninkulman päässä.
Ammuttuaan Bridge kääntyi satulassaan taaksepäin ja huusi toisille kehoittaen heitä laittautumaan rakennuksen turvaan.
»Heitä saapui pari sataa!» hän luikkasi. »Rientäkää suojaan!»
Billy ja Clark-veljekset hypähtivät ratsaille ja kiiruhtivat Bridgen luokse, joka syyti lyijyä hyökkäävän vihollisen riveihin. Mason ja herra Harding kiidättivät Barbaraa ranchorakennuksen epävarmaan turvaan.
Meksikkolainen seurasi heitä, ja Billy komensi Singin auttamaan toisia lujittamaan ovia ja ikkunoita, kun taas Billy ja Clark-veljekset torjuivat sillä aikaa rosvoja.
Peräytyen hitaasti ja ampuen yhtä mittaa he vetäytyivät talolle Pesitan joukkueineen edetessä varovasti heidän jäljessään. He olivat päässeet lähelle taloa, kun Bridge suistui satulasta. Clark-veljekset olivat laskeutuneet ratsailta ja taluttivat hevosiaan rakennukseen. Vain Billy huomasi, että hänen ystävänsä haavoittui.
Hetkeäkään empimättä hän solahti satulasta, juoksi maassa viruvan Bridgen luokse ja otti hänet syliinsä. Heidän ympärillään viuhui kuulia. Muuan ratsastaja nelisti edelle tovereistaan iskeäkseen gringot maahan.
Billy vilkaisi taakseen ja huomasi ajoissa vaaran — miekka suhahti parhaillaan ilmassa hänen päätään kohti. Hän pudotti Bridgen sylistään ja kallistui syrjään, onnistuen välttämään sivalluksen; ja ennen kuin lyöjä saavutti jälleen tasapainonsa, oli Billy hypähtänyt hänen hevosensa viereen, tarttui ratsastajaan vyötäisiltä ja kiskaisi hänet maahan.
»Rozales!» hän huudahti ja antoi miehelle sellaisen iskun, jollaista hän ei ollut eläissään antanut, survaisten nyrkkinsä toisen kasvoihin valtavien lihaksiensa koko voimalla ja antaen iskulle puhtia kaikella painollaan.
Veri ruiskahti, kuului murtuvien luiden särähdys, ja kapteeni Guillermo
Rozales vaipui maahan: hänen rikollinen rosvonelämänsä oli sammunut.
Uudelleen Billy otti Bridgen syliinsä, ja tällä kertaa hän pääsi ranchorakennukselle häiritsemättä. Vain pieni verijuova piirtyi hänen vasempaan käsivarteensa ja kostutti Bridgen kasvoja, kun hän laski ystävänsä lattialle.
Koko yön kiertelivät Pesitan miehet yksinäisen ranchon ympärillä. Koko yön he ampuivat kuuliaan kalkittuihin seiniin ja teljettyihin ikkunoihin. Koko yön taisteli pieni puolustajajoukko uljaasti henkensä edestä. Mutta päivän koittaessa selvisi heille, että he ponnistelivat turhaan, sillä heistä yhdeksästä oli yksi kuollut ja kolme haavoittunut, kun taas hätyyttäjien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan vähentyneen.
Billy Byrne oli koko yön maannut vatsallaan ikkunan ääressä, ampuen kuutamottoman, hämyisen aavikon taustaa vastaan silloin tällöin kuvastuvia hämäriä hahmoja.
Äkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi siihen huoneeseen, johon hevoset oli viety.
»Ampukoot kaikki talon takapuolelle niin kiivaasti kuin ehtivät!» hän komensi. »On puhdistettava tie, jotta minä pääsen pujahtamaan ulos.»
»Minne lähdette?» kysyi toinen Clark-veljeksistä.
»Pohjoiseen», vastasi Billy, »noutamaan rajalla olevia Funstonin miehiä avuksi.»
»Mutta he eivät tule rajan tälle puolen», huomautti Harding.
»Washington ei salli heidän tehdä sitä.»
»Heidän on se tehtävä», ärähti Billy, »ja he tekevät sen saatuaan tietää, että täällä on joukko teekuja ulvomassa amerikkalaisen tytön ympärillä.»
»Te saatte surmanne», virkkoi Price Clark. »Te ette voi päästä rosvojen ketjun lävitse.»
»Jättäkää se minun huolekseni!» vastasi Billy. »Olkaa vain valmiit avaamaan tuo peräovi, kun käsken, ja sulkekaa se sitten nopeasti jälkeeni!»
Hän talutti viereisestä huoneesta hevosen ja nousi sen selkään.
»Ovi auki, pojat!» hän komensi. »Näkemiin.»
Price Clark tyrkkäsi oven auki. Billy painoi kannukset ratsunsa kupeisiin ja kyyristyi hevosen kaulaa vasten. Seuraavalla hetkellä hän oli kadonnut ovesta, ja räiskyvät pamahdukset ilmaisivat, että viholliset olivat huomanneet hänen rohkean tekonsa.
Pieni meksikkolainen hevonen kiiti kuin nuoli tasangolle. Kiväärien pauke oli vain omiaan lisäämään säikähtyneen eläimen vauhtia. Billy istui suorana satulassa, ohjaten ratsua vasemmalla kädellään ja käytellen revolveria täsmällisesti oikealla kädellään.
Hänen takanaan seisoi Barbara Harding ikkunassa pidättäen henkeään ikäänkuin lumottuna, kunnes Billy katosi pohjoiseen varhaisen aamuhetken hämärään. Sitten tyttö kääntyi, huokaisten väsyneesti, ja meni jälleen haavoittuneen Bridgen luokse, jonka päätä hän hautoi vilpoisella vedellä, samalla kun Bridge hoki kuumeisia houreitaan.
Nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivasta. Pesitan joukkue järjestyi ratkaisevaan hyökkäykseen, ja piiritettyjen pienen ryhmän toiveet olivat hyvin vähäiset. Äkkiä alkoi lännestä päin kuulua lukuisan ratsujoukon kavioiden kapsetta.
»Villa!» valitti Westcott Clark toivottomana. »Me olemme mennyttä kalua. Hän on varmaankin palaamassa rajan taakse tekemältään retkeltä.»
Aamusarastuksen himmeässä valossa seurue näki ratsujoukon, joka hajautui pitkäksi, ohueksi viivaksi; se lähestyi heitä kuin kaikki alleen polkeva tuhoamiskone.
Myöskin Pesitalaiset tarkkasivat sitä odottaen. He olivat lakanneet ampumasta ja istuivat ratsujensa selässä unohdettuaan koko hyökkäyksensä.
Ranchon puolustajat olivat kerääntyneet pienten ikkunoiden ääreen.
»Mitä nuo ovat», huusi Mason, »nuo, jotka liehuvat heidän yläpuolellaan?»
»Ne ovat viirejä!» huudahti Price Clark. »Yhdysvaltain ratsuväen viirejä! Näettekö? Näettekö? Eivätkö ne näytä komeilta?»
Lähestyvät ratsumiehet kajauttivat rajun hyökkäyshuudon. Pesitan joukkue vastasi siihen rätisevällä yhteislaukauksella. Hetkistä myöhemmin olivat amerikkalaiset heidän keskellään, ja käynnissä oli yksi niitä revolveritaisteluita, jotka nyt jo ovat jääneet muistojen joukkoon.
Päivä oli noussut, joten ranchon päärakennuksessa olevat katselijat erottivat selvästi ottelijat. Kuumimmassa telmeessä näkyi jättiläiskokoinen mies, jonka epämääräinen vaatetus muistutti enemmän Pesitan kuin Yhdysvaltain ratsuväen pukua, mutta hän taisteli viimemainittujen puolella. Ennen kuin kukaan muu havaitsi hänet Barbara.
»Tuolla on herra Byrne!» hän huudahti. »Hän se varmaankin toi ratsujoukon tänne.»
»Mutia eihän hän voinut vielä ehtiä rajalle», huomautti toinen
Clark-veljeksistä, »saatikka sitten takaisin tänne mukanaan avuntuojat.»
»Tuolla hän on joka tapauksessa», vastasi neiti Harding. »Se on todellakin kummallista. En jaksa käsittää, mitä tekemistä amerikkalaisilla joukoilla on rajan tällä puolen.»
Pesitan miehet pyörsivät pakoon, mutta sitä ennen kannusti itse Pesita ratsunsa Billy Byrnen luokse.
»Kavaltaja!» kiljui rosvo. »Tämän tähden saat surmasi.» Ja hän ampui laukauksen suoraan amerikkalaista kohti.
Billy tunsi vihlaisevaa kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen oikea kätensä oli entisessä kunnossaan.
»Vertavuotavan Meksikko-paran puolesta!» huusi hän, ja ampui kuulan
Pesitan otsaan.
Mitä te sanoitte?» kysyi eräs upseeri, pysähdyttäen ratsunsa Billyn viereen.
Mutta Billy vain nauroi.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
»Ensi suudelma»
Saattajanaan ratsujoukko, joka oli ahdistanut Villan retkeläisiä Meksikkoon ja jonka Billy oli sattumalta kohdannut, pääsi pieni seurue turvallisesti rajan yli Yhdysvaltain alueelle, jossa kaikki muut paitsi yksi huokasivat helpotuksesta.
Bridge sai ensiapua sanitääreiltä, jotka vakuuttivat Billylle, ettei hänen ystävänsä henki ollut vaarassa. Herra Harding ja Barbara saivat majapaikan erään upseerin puolison luona, ja tämän perheen arkihuoneessa Billy kohtasi Barbaran yksin.
Kun Billy astui sisään, katsahti tyttö häneen päin kasvoillaan surumielinen ilme. Barbara aikoi tiedustaa, kuinka hänen haavansa laita oli, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.
»Tulin sinua noutamaan», sanoi Billy. »Luovuin sinusta kerran, kun luulin, että sinun olisi parasta saada puoliso oman luokkasi keskuudesta. Nyt en enää luovu sinusta. Sinä olet minun — olet minun tyttöni, ja minä otan sinut mukaani. Lähdemme mahdollisimman nopeasti Galvestoniin ja sieltä Rioon. Sinä olit minun paljon aikaisemmin kuin Bridge sinut näki. Hän ei saa sinua. Sinua ei saa kukaan muu kuin minä, ja jos joku koettaa estää minua saamasta sinua, niin tapan hänet.»
Hän astui eteenpäin askeleen, tullen likelle tyttöä. Barbara ei peräytynyt — hän vain katsoi suoraan Billyyn ihmettelevin silmin. Billy tarttui rajusti hänen käsivarteensa.
»Sinä olet minun tyttöni!» huusi mies käheästi. »Suutele minua!»
»Maltahan!» pyysi Barbara. »Sanohan ensin, mitä tarkoitit sillä, ettei Bridge saa minua. En ole tiennyt Bridgen rakastavan minua enkä totisesti ole halunnut tulla hänen omakseen. Oi, Billy, miksi et tehnyt tätä jo aikoja sitten? Kuukausia takaperin New Yorkissa olisin tahtonut sinun ottavan minut, mutta sinä jätit minut toiselle miehelle, jota en rakastanut.
— Luulin, ettet enää pitänyt minusta, Billy, ja koko ajan, jonka olemme olleet yhdessä täällä — siitä alkaen, kun tapasimme toisemme siellä konttorin perähuoneessa — olet koettanut osoittaa minulle, etten merkitse sinulle mitään. Ota minut, Billy! Vie minut, mihin maailman nurkkaan menetkin! Minä rakastan sinua ja olen valmis olemaan vaikka orjasi — kunhan vain saan olla sinun luonasi.»
»Barbara!» huudahti Billy Byrne, mutta sitten hänen äänensä tukahtui, kun punaiset, lämpimät huulet painautuivat hänen huuliaan vasten.
Puolta tuntia myöhemmin Billy meni kadulle, aikoen läheiselle rautatieasemalle ostaakseen matkaliput kolmelle henkilölle Galvestoniin, Teksasiin.
Anthony Harding oli hänen muassaan. Vanhus oli kallistanut korvansa Barbaran rukouksille ja vihdoinkin suostunut tukemaan Billy Byrneä tämän pakoillessa lain kouraa tai ainakin auttamaan häntä sellaiseen paikkaan, jossa Billy uudella nimellä voisi alottaa uutta elämää Anthony Hardingin vävypoikana.
Väentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen edellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat kasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen ohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja punertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.
»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut, että sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»
»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi Billy, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on mahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä hieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni, hän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»
»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä kertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut, kun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs, Coke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti Schneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»
»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani sanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»
Hän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden niistä Billylle.
»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa kun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti Billy tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet vapisemaan hermokiihtymyksestä.
Hetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen ja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan sanoman.
»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä käpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain muutamia minuutteja sitten.
Seuraavana päivänä nousi New Yorkiin menevään junaan onnellinen ja tyytyväinen kolmihenkinen seurue sanottuaan väliaikaisessa sairaalassa jäähyväiset Bridgelle ja otettuaan tältä lupauksen, että hän lähiaikoina kävisi heidän luonaan New Yorkissa.
<tb>
Oli kulunut kuukausi. Kevät loi luontoon uutta, virkeätä eloa. Lintujen laulu ja puiden lehtien aukeaminen kuvastivat elämän riemua.
Verkkaisesti vierivän joen rannalla liekehtivän nuotion ääressä kyyrötti mies. Vedellä täytetty kolhiutunut peltikannu oli lepattavan tulen vieressä. Mies käristi teroitettuun vartaaseen pistämäänsä lihankappaletta. Katsellen liekkien loimua hän hyräili, vaikka hänellä ei ollutkaan kuulijoita:
»Hän etsi uutta onnelaa ja matkas maiden, merten taa, miss’ oudon hahmon luonto saa. Mut tietää tahtoisin, tavoittiko hän ihanan Penelopensa kaihoisan ja saiko huulilt’ armahan hän suukon vihdoinkin.
— Ja sitä lauletaan minusta kohta puolin», jupisi nuotiollaistuja.