KUUDES LUKU
Bridgen koetus
Heidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan pöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja istuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.
»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän virkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.
»Mutta mehän peseydyimme juuri lähtiessämme majapaikasta», esteli Billy.
»Suu kiinni ja seuraa minua!» kuiskasi Bridge hänen korvaansa.
Heti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa vanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä, sen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen, ei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista vapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.
Bridge huomasi hänen kätensä liikkeen.
»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin äsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties ei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä parissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta — minä tunnen tien.»
Billy Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein alkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa tajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa kuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.
Näennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja katosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli törkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten sen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä olikin kadun tason alapuolella.
Bridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse pani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän seurasi Billyä ja kävi johtamaan.
Hän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen täyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi hämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo pimeä.
He eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään toisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän jälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä. Bridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.
»Sinä kai ihmettelet, mistä minä sinut tunsin», hän sanoi.
»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi — se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit majapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»
»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt lopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei tarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»
»Ei tämän illan jälkeen», vakuutti Billy.
He jatkoivat matkaansa vähän aikaa, puhumatta, sitten Billy virkkoi:
»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että nähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan kavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä. En ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on silkkaa totta.»
»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti Bridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän jälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?» Hän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle!’» hän lauloi nauraen.
Billy tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge ilmaissut, mitä hän pakoili.
Kaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun tyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin, ja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset kaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti sopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin olleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta etsivästä.
Auringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen kukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa valossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat lähteneet.
Bridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi lämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.
»Taas laulu puhkee rinnastain, on mieli aurinkoinen. On vuori toinen tuttavain ja synkkä metsä toinen. Näin nuoruuteni mennä saa, ja heitän kaiken huolen. Mä tahdon aina taivaltaa ja matkallein ma kuolen.»
Ja sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin henkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään seisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy Byrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän hengitti.
»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En aavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden sanoja alituisesti pursuaa suustasi.
— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen mies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja, että ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn tyhjään vatsaan.
— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä olin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole ollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin vihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja sitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.
— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua näin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, — sievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin kumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin poika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen kasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä; mutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on minusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin sellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka todella on osa minusta.
— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän voidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin muuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta pyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja nyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan sieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon mies.»
»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme muuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin minä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut minua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei ole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä ihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä älyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.
— Pidin niitä ihmisiä, jotka liikkuvat suppean piirini ulkopuolella, 'alhaisena roskaväkenä'. Minä säälin heitä ja vilpittömästi nyt luulen sydämeni sisimmässä sopukassa uskoneeni, että he olivat toista maata kuin minä ja että heidän sielunsa, jos heillä sitä oli, olivat jotenkin samalla tasolla, kuin eläinten sielu.
— Silloin en olisi voinut nähdä sinussa ihmistä sen enempää kuin sinä olisit voinut nähdä sitä minussa. Senjälkeen olen oppinut paljon, vaikka yhä pidänkin kiinni muutamista entisistä uskonkappaleistani — uskon, etteivät kaikki ihmiset ole yhdenvertaisia; ja tiedän, että suunnattomasti suurempi osa on heistä sellaisia, joiden kumppanina en tahtoisi olla, kuin sellaisia, joiden kumppanina tahtoisin olla.
— Se seikka, että joku puhuu äidinkieltään paremmin tai on lukenut enemmän ja muistaa lukemansa tarkemmin kuin joku toinen, tekee hänet paremmaksi vain siinä suhteessa. En pidä sinua huonompana silti, ettet osaa lausua Browningia etkä Shakespearea — merkitystä on vain sillä, että osaat samoin kuin minäkin antaa arvon Servicelle, Kiplingille ja Knibbsille.
— Kentieshän olemme kumpikin väärässä —- ehkäpä Knibbs, Kipling ja Service eivät kirjoittaneetkaan runoja, ja jotkut ihmiset väittävät niin; mutta olkootpa heidän säkeistönsä mitä hyvänsä, ne tehoavat sinuun ja minuun samalla tavalla, ja siinä suhteessa olemme samankaltaisia. Ja kun asia on niin, niin katsotaanpa, emmekö saisi hankituksi hieman muonaa, ja sitten etsitään pehmeä turve, jolle voisimme kallistaa päämme.»
Billy arveli olevansa liian uninen tehdäksensä työtä ruoan hankkimiseksi ja uhrasi puolet siitä pääomasta, jolla edellisenä iltana piti saada uhkea ateria, ja osti viidelläkolmatta sentillä ruokatarpeita läheisen talon ystävälliseltä emännältä. Sitten he paneutuivat pitkäkseen puun varjoon siksi etäälle maantiestä, etteivät herättäisi tarpeetonta huomiota, ja nukkuivat iltapuolelle päivää.
SEITSEMÄS LUKU
Vaara
Mutta he eivät täydelleen saavuttaneet tarkoitustaan varovaisuudellaan. Vähää ennen puolta päivää kapusi kaksi likaista parroittunutta maantieritaria vaivaloisesti aidan ylitse ja oikaisi suoraa päätä samaa puuta kohti, jonka alla Billy ja Bridge lepäsivät. Näitä kahta ohjasi samanlainen ajatus, joka oli saanut Billyn ja Bridgen etsimään samaa yksinäistä paikkaa.
Miesten jäykässä laahustamisessa oli jotakin hyvin tuttua. Olemme tavanneet heidät jo ennen — vain muutamia minuutteja tosin, mutta sellaisissa oloissa, että heidän luonteestaan painui muutamia piirteitä mieleemme. Nähdessämme heistä viimeisen vilahduksen, he mennä tallustivat tiehensä pimeätä ratapengertä myöten ensin vannoskeltuaan tilaisuuden sattuessa kauheasti kostavansa Billylle, joka oli juuri löylyttänyt heitä.
Kun he nyt aavistamattaan osuivat molempien nukkujien luokse, eivät he heti paikalla tunteneet heitä äskettäin saamikseen vihamiehiksi. He jäivät seisomaan silmäillen kumppanuksia tyrmistyneinä ja aprikoiden, miten he voisivat käyttää havaintonsa omaksi edukseen.
Ei Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan päättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi Billyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä antamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat kainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.
Mutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen kulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen toverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.
»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta odottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä Kansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»
»Oletko siitä varma?»
»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari mäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa kiveä.
»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita veitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme, mutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja hänestä on luvattu puolituhantinen.»
»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen pilkallisesti.
»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun miekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän tyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme matkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja. Niin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen, jos olemme sukkelia.»
»Mitä tarkoitat?»
»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas
Cityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»
»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai mitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»
Toinen raapi päätään.
»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.
»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.
Mutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»
»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen toiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»
<tb>
Chicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui veltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä virkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli ärtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.
Hänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka Kansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut tuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle, kun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena, mutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta ovesta.
Hän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri mitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen poliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen mieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.
Toisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua. Noudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin ollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes miehet saapuisivat likemmäksi.
Vasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea asianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu viidensadan dollarin palkkio.
Ja sitten pari kääntyi ja katosi maanalaiseen ruokalaan vieviin portaisiin. Astuessaan esiin porttikäytävästä mennäkseen kadun poikki näki kersantti Flannagan Byrnen toverin seisahtuvan ja vilkaisevan taakseen.
Senjälkeen ei kersantti Flannagan ollut nähnyt vilahdustakaan Billy Byrnestä eikä tämän kumppanista, jäljet olivat loppuneet ruokalan takana sijaitsevan peseytymishuoneen avoimen ikkunan luona, eikä hän kaikesta etsimisestään huolimatta ollut kyennyt löytämään niitä jälleen.
Ei ainoakaan ihminen Kansas Cityssä ollut nähnyt Flannaganin kuvauksen mukaista kahta miestä sinä yönä — ei ainakaan kukaan sellainen, jonka Flannagan sai käsiinsä.
Vihdoin hänen oli ollut pakko ottaa Kansas Cityn etsivänpoliisin päällikkö uskotukseen, ja nyt oli kymmenkunta miestä parhaillaan nuuskimassa kaupungin niitä osia, joihin karanneen murhamiehen todennäköisimmin voitiin olettaa piiloutuvan.
Flannagan oli itsekin ollut liikkeellä vähän aikaa, mutta nyt hän oli tullut kuulemaan etsinnän tuloksia. Hän oli saanut tietää, että oli pidätetty kolme epäiltyä henkilöä, joita katsomaan häntä oli odotettu.
Kun ovi sysättiin auki ja kaikki kolme tuotiin Flannaganin eteen, pääsi kersantilta harmistunut ärähdys, joka todennäköisesti ei ainoastaan ilmaissut epätoivoa, vaan samalla jossakin määrin kuvasti sitä, missä arvossa hän omassa mielessään piti Kansas Cityn etsivien henkisten kykyjen voimaa ja tehokkuutta, sillä pidätetyistä oli yksi kalpeakasvoinen, ahdasrintainen nuorukainen, joka lisäksi parhaillaankin oli kokainihumalassa, toinen oli vanha, parrakas kulkuri ja kolmas ilmeisesti kiinalainen.
Virallinen kohteliaisuuskaan olisi tuskin kyennyt pidättämään kiihtyneen kersantti Flannaganin purevan ivan ilmauksia, ja hän oli purkamaisillaan myrkyllisen syytöstulvan kaikkea Chicagon länsipuolella olevaa, muun muassa ja erikoisesti Kansas Cityn etsivääosastoa kohtaan, kun päällikön pöytäpuhelimen kilinä keskeytti hänet. Hän tahtoi päällikön tarkoin kuulevan, mitä hän ajatteli, ja siksi hän odotti kärsivällisesti.
Päällikkö kuunteli joitakuita minuutteja, kyseli jotakin, laski sitten lihavan kätensä puhelinkoneelle ja pyörähti Flannaganiin päin.
»Nyt», hän virkkoi, »taisin vihdoinkin saada jotakin teille. Puhelimessa on mies, joka, väittää äsken nähneensä ajettavanne Shawneen lähistöllä. Hän haluaa tietää, suostutteko jakamaan palkkion hänen kanssaan.»
Flannagan haukotteli ja oikoi jäseniään.
»Luultavasti», hän sanoi pilkallisesti, »saan sinne mentyäni nähdä, että hän on helmikaulainen neekeri», ja hän loi suruisen katseen edessään olevaan kolmeen mieheen.
»Sitä en usko», vastasi päällikkö. »Mies väittää tuntevansa Byrnen hyvin ja olevansa varma asiastaan. Ilmoitanko hänelle, että menette sinne ja jaatte palkkion?»
»Sanokaa hänelle, että tulen ja kohtelen häntä oikeudenmukaisesti», vastasi Flannagan ja kysyi sitten, kun päällikkö oli toistanut hänen sanansa puhelimeen ja pannut kuulotorven paikoilleen. »Mutta missä tämä Shawnee sitten on?»
»Lähetän pari miestä mukaanne. Se ei ole kaukana rajasta, eikä ole lainkaan vaikeata pujahtaa takaisin kenenkään tietämättä mitään — jos saatte hänet kiinni.»
»Hyvä on», virkkoi Flannagan, jonka toiveet viidestäsadasta dollarista alkoivat jo varmistua.
Vain vähän yli kello yksi kiiti Kansas Citystä etelää kohti auto, jonka etuistuimella ohjaajan vieressä istui etsiväkersantti Flannagan ja takaistuimella kaksi tukevaa missourilaista lain edustajaa.
Omenapuun alla nukkuivat Billy Byrne ja Bridge yhäti kaikessa rauhassa.
KAHDEKSAS LUKU
Ilmiantajat
Kun kulkuripari lähestyi maataloa, josta Billy oli ostanut ruokaa muutamia tuntia aikaisemmin, kutsui sen emäntä kesäkeittiössä nukkuvaa koiraa ja otti käsiinsä ovenpielessä naulassa riippuvan pyssyn.
Pitkäaikaisen kokemuksen nojalla oli vaimo oppinut lukemaan kasvoista — ainakin kulkurien kasvoista — eikä kummankaan tulijan ulkomuoto suinkaan herättänyt luottamusta. Olihan se nuori mies, joka oli käynyt siellä aikaisemmin samana päivänä ja joka eukon ihmeeksi oli todella maksanut saamansa ruoan, ollut toisenlaatuinen. Vaatetus oli osoittanut hänet maankiertäjäksi, mutta hänen partansa oli ajeltu, sillä Bridgellä oli partaveitsi aina mukanaan. Viimeksi kulunut ehdottoman raittiisti vietetty vuosi oli muuttanut hänen silmänsä kirkkaiksi ja ihon terveenväriseksi. Hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä nuorekas reippaus herätti pikemminkin luottamusta kuin epäluuloja.
Emäntä ei ollutkaan epäillyt häntä, mutta näitä kahta hän epäili. Kun he pyysivät saada käyttää puhelinta, epäsi hän sen ja käski heidän mennä tiehensä, luullen, että he käyttivät sitä verukkeena päästäkseen sisälle. Mutta he puhuivat asiastaan ja selittivät nähneensä läheisyydessä — jopa saman talon niityllä — piileskelevän karanneen murhamiehen ja haluavansa ainoastaan ilmoittaa siitä Kansas Cityn poliisikamariin.
Vihdoin vaimo suostui, mutta piti koiran vierellään ja pyssyn kädessään kiertolaisten astuessa sisään ja mennessä puhelimen luokse, joka oli vastaisella seinällä.
Kuulemastaan keskustelusta emäntä päätteli sittenkin erehtyneensä, ei ainoastaan näistä kahdesta, vaan myöskin siitä nuoresta miehestä, joka oli aikaisemmin pistäytynyt ostamassa ravintoa, sillä kulkurien kuvaus karkulaisesta sopi täsmälleen mainittuun nuoreen mieheen.
Tuntui mahdottomalta uskoa niin kunnollisen näköistä miestä murhaajaksi. Kelpo nainen kauhistui, ja hänestä oli kaameata ajatella, että hän oli ollut yksin pahantekijän tullessa ja että tämä olisi voinut tappaa hänetkin, jos olisi tahtonut.
»Toivottavasti hänet saadaan kiinni», sanoi hän, kun maankiertäjä oli lopettanut puhelunsa Kansas Cityyn. »Ihmisten käyttäytyminen nykyaikana on hirveää. Ei koskaan voi tietää, kehen voi luottaa, ja hän oli minusta niin hauskannäköinen nuori mies. Ja lisäksi hän maksoi kaikki, mitä sai.»
Koira oli ikävystynyt seisomaan toimettomana, mennyt takaisin keittiöön ja käynyt jatkamaan keskeytynyttä untaan. Toinen maankiertäjä nojasi seinää vasten ja keskusteli emännän kanssa. Toinen hankasi voimainsa takaa oikeata pohjettaan vasemman kenkänsä kannan tähteellä. Hän tuki itseään toisella kädellään pöytään, jolla lepäsi perheraamattu.
Aavistamattaan hän äkkiä menetti tasapainonsa, pöytä kallistui, hän heilahti vieläkin enemmän sen varaan, ja silmänräpäyksessä rysähtivät kulkuri, pöytä ja raamattu lattialle.
Huudahtaen pelästyksestä syöksähti vaimo eteenpäin nostamaan kirjaa, unohtaen hädissään pyssyn taakseen nojalleen tuolin selkämystä vasten.
Melkein samanaikaisesti älysivät molemmat maankiertäjät hänen hätäytymisensä todellisen syyn. Iso kirja oli pudonnut selälleen lattialle ja avautunut, ja kun useita lehtiä kääntyi, ennen kuin asettuivat paikoilleen sai heidän katseitaan kohdannut näky heidän silmänsä menemään pystyyn.
Raamatun lehtien väliin siloisesti sovitettuina oli Yhdysvaltain rahaa viiden, kymmenen ja viidenkolmatta dollarin seteleinä. Lattialla viruva mierolainen oli vielä liian ällistynyt yrittääkseen nousta pystyyn; hän pyörähti ympäri ja tempasi kirjan, kuten jalkapalloilija kaaduttuaan tempaa pallon, vetäisi sen alleen ja levitti kyynärpäänsä verrattoman aarteen lisäsuojaksi.
Naisen ensimmäisen huudon kajahtaessa hypähti koira pystyyn ja juoksi muristen huoneeseen. Seinää vasten seisova kulkuri näki sen tulevan — sekarotuisen, äkäisen koiran karvat pörhöllään.
Pyssy oli melkein miehen ulottuvissa — vain yksi askel, ja se oli hänen kädessään. Ikäänkuin aavistaen veijarin aikeet koira pyörähti lattialla makaavan maankiertäjän kimpusta, jonka niskaan se oli ensinnä käynyt, ja karkasi toista kohti.
Pyssyn piippu kohtasi sen puolitiessä. Kuului korvia huumaava pamahdus, ja koira vaipui lattialle rinta raadeltuna. Silloin alkoi nainen kirkua apua; mutta silmänräpäyksessä olivat molemmat roistot hänen kimpussaan ja vaimensivat hänen äänensä.
Toinen heistä juoksi kesäkeittiöön, palaten hetkisen kuluttua kädessään vaatekappale; sillä aikaa oli toinen istunut hajasäärin uhrin päällä puristaen sormillaan hänen kurkkuaan. Kerran mies hellitti otettaan, ja nainen kiljaisi taaskin. Pian hän oli sidottu ja kapuloita. Sitten alkoivat konnat puhdistaa raamattua.
Siinä oli piilotettuna tuhat sata dollaria, koska isäntä ja emäntä eivät luottaneet pankkeihin — siinä olivat koko heidän elämäntyönsä säästöt. Tullessaan tajuihinsa emäntä tuskakseen näki heidän vähäisen aarteensa viimeistenkin rippeiden siirtyvän kulkurien taskuihin, ja otettuaan kaikki miehet tiedustivat, missä loput olivat säilössä, poistivat hänen kapulansa, jotta hän voisi vastata.
Hän selitti, että siinä olivat heidän kaikki rahansa, ja rukoili, ettei niitä vietäisi.
»Teillä on pennosia enemmänkin», huudahti toinen miehistä, »ja teidän olisi parasta antaa ne lemmestä, sillä muutoin kyllä keksimme keinon, jolla pehmitämme sisunne.»
Mutta vaimo väitti yhä, että siinä oli kaikki. Kulkuri pistäytyi keittiöön. Uunissa paloi tuli. Ikkunalaudalla oli pihdit. Niillä mies otti yhden hehkuvista hellanrenkaista ja palasi arkihuoneeseen.
»Kai hän muistaa, että hänellä on rahaa muuallakin, kun tämä alkaa lämmittää», virkkoi hän irvistäen. »Riisu häneltä kengät, Dink!»
Toinen mutisi vastustaen.
»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.
Meidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»
»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän ajan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat aluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti kumppanilleen.
»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos he tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän ole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä olemme.»
Toinen kohautti olkapäitään.
»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta ainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi meidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa ympäri.»
»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä, meillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan ja sitten livistämme maantielle sieppoja vastaan — ymmärrätkö?»
Toinen kauhistui.
»Milloin olet menettänyt järkesi?» hän valitti.
»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme siepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään. Kerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja kun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme yhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»
»Sinä hupsu!» kiivasteli toinen harmissaan. »Et kai usko voivasi syöttää tuollaista ovelalle chicagolaiselle, vai mitä? Kenen he luulevat nitistäneen akan ja piskin? Pitävätkö he itseään surmaajina?»
»He luulevat Byrnen kumppaneineen tehneen sen, sinä tolvana», vastasi
Crumb.
Dink kynsi korvallistaan, ja kun suunnitelman etevyys selvisi hänen pimeissä aivoissaan, irvisti hän niin leveästi, että keltaiset hampaat paljastuivat.
»Onpa sinussa miestä, kumppani», hän kehui, ja hänen äänessään oli ihaileva sointu. »Mutta kumpi meistä sen tekee?»
»Kyllä minä teen. Ei ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joutuisin sentähden pinteeseen, joten yhtä hyvin voin hoitaa koko jutun. Hae keittiöstä veitsi tai kirves — luikku pitää liian pahaa ääntä.»
YHDEKSÄS LUKU
Rouva Shorter
Billy Byrne heräsi hätkähtäen. Hänen korvissaan kaikui vieläkin epäselvää hälyä, ja hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen.
»Mitähän se lienee ollut?» hän jupisi. »Se kuulosti pyssyn pamahdukselta.»
Bridge heräsi samaan aikaan, käänsi laiskasti kylkeään ja nousi kyynärpäänsä varaan, myhäillen Billylle.
»Hyvää huomenta:» hän virkkoi ja alkoi sitten hyräillä:
Nyt pannaan kintut heilumaan, ei auta säästää vaivojaan.
Sun seurassasi kaipuun saan taas uuteen — kukaties.
Alamme kaksin taivaltaa tän mailman tietä mutkaisaa,
kun jalkain alla polttaa maa. Siis pystyyn, kelpo mies!
»Ylös siis!» kertasi Billy, hypähtäen pystyyn. Samassa kuului heikosti, mutta niin selvästi, ettei siitä voinut erehtyä, säikähtyneen naisen kirkaisu. Se kantautui talon suunnalta — saman taion, josta Billy oli ostanut heidän aamiaisensa.
Odottamatta huudon toistumista Billy pyörähti ympäri ja lähti vinhaa vauhtia juoksemaan pientä rakennusryhmää kohti. Bridge ponnahti pystyyn ja seurasi häntä, mutta jäi jälkeen, sillä hän ei ollut saanut samanlaista karkaisua kuin Billy tämän harjoitellessa sitä ottelua varten, jossa hän oli voittanut »valkoisen toivon» New Yorkissa, silloin kun professori Cassidy oli pannut kaikki rahansa veikkaan hänen puolestaan eikä turhaan.
Dink etsi kesäkeittiöstä kirvestä, mutta kun ei löytänyt, kolusi pöytälaatikossa, kunnes sai käsiinsä ison puukon. Se kelpasi mainiosti tähän työhön. Tunnustellen sen terää peukalollaan hän palasi Crumbin luokse.
Nais-poloinen virui täysin tajuissaan lattialla. Hänen levällään olevat silmänsä pyörivät kauhusta. Hän repi siteitään ja koetti kielellään työntää kapulaa suustaan; mutta hänen rimpuilunsa oli tehotonta.
Hän oli kuullut kaikki maankiertäjien sanat. Hän tiesi, että he toteuttaisivat suunnitelmansa ja että heidän kauheiden puuhiensa keskeyttämisestä ei ollut vähääkään toiveita, sillä hänen puolisonsa oli jo ennen päivänkoittoa lähtenyt Hollidayn tuolle puolen eikä todennäköisesti palaisi ennen kuin iltalypsyn aikana. Kansas Cityn etsivät saapuisivat liian myöhään häntä pelastamaan.
Hän näki Dinkin palaavan keittiöstä pitkä puukko kädessään. Hän muisti sen päivän, jolloin hän oli ostanut sen puukon kaupungista, samoin kuin kaikki ne tehtävät, joihin sitä oli käytetty. Juuri samana aamuna hän oli leikannut sillä sianlihakimpaleen viipaleiksi. Kuinka selvästi tuollaiset pikkuseikat johtuivatkaan sillä kamalalla hetkellä hänen mieleensä! Ja nyt aikoi tuo hänen vieressään seisova kammottava otus katkaista sillä hänen kaulansa.
Hän näki Crumbin ottavan puukon ja koettelevan terää hivelemällä sitä peukalollaan. Hän näki lurjuksen kumartuvan, katsoen häntä suoraan silmiin. Mies tarttui hänen leukaansa ja työnsi sitä ylös- ja taaksepäin, jotta hänen kurkkunsa paremmin näkyisi.
Oi, miksi hän ei voinut pyörtyä! Miksi hänen piti kestää nämä kammottavat alkuvalmistelut! Miksi hän, ei edes voinut sulkea silmiään!
Crumb kohotti puukkoa ja piti sen terää hänen paljaalla kurkullaan. Häntä puistatti, mutta sitten räjähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen syöksähti mies. Hän oli Billy Byrne, ikkunasta hän oli nähnyt, mitä sisällä oli tekeillä.
Hän kouraisi Crumbia kauluksesta ja kiskaisi hänet irti uhristaan. Dink tempasi pyssyn ja tähtäsi sillä häiritsijää, mutta tämä oli liian lähellä. Billy tarttui pyssyn piippuun ja käänsi sen suun laipiota kohti, kun maankiertäjä painoi liipasinta. Sitten väänsi hän sen miehen kädestä, heilautti sitä päänsä ylitse ja iski perän Dinkin kalloon.
Dink nujertui lattiaan ja oli poissa leikistä — pitkäksi aikaa. Crumb kompuroi pyryyn ja koetti pujahtaa ovelle, mutta osui suoraan Bridgiin, joka oli hengästynyt, mutta otteluvalmis. Hän oivalsi heti, että takkutukkainen yritti pakoon, kahmaisi käteensä hänen sekavan partansa, kuten olemme nähneet hänen tehneen kerran ennenkin, piti kulkurin päätä jäykästi samassa asennossa ja antoi vintiön kasvoihin useita iskuja, jotka tekivät Crumbin yhtä kykenemättömäksi ottelemaan kuin hänen tupertunut toverinsa jo oli.
»Vartioi heitä!» käski Billy, ojentaen Bridgelle pyssyn. Sitten hän kävi hoivaamaan emäntää. Puukolla, jolla nainen oli aiottu surmata, hän katkoi siteet. Päästettyään vaimon suusta kapulan Billy nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet arkihuoneen nurkassa olevalle jouhisohvalle, laskien hänet hellävaroen pitkälleen.
Billy muisteli Watsonin »muoria.» Tämä nainen muistutti viimemainittua vähän, erikoisesti lihavahkolta, äitimäiseltä olemukseltaan, ja rouva Watson oli erottaessa lausunut hänelle jonkun ystävällisen sanan ja herttaiset jäähyväiset.
Emäntä loikoi sohvalla, hengittäen raskaasti ja valittaen hiljaa. Säikähdys oli ollut melkein liian ankara hänenkin vahvoille hermoilleen. Äkkiä hän katsahti Billyyn.
»Te olette hyvä poika», hän huohotti, »ja tulitte ihan viimeisellä hetkellä. He ottivat minulta kaikki rahat. Ne ovat heidän taskuissaan.» Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen pelokas ilme. Hetkeksi hän oli unohtanut, mitä oli kuullut tästä miehestä — että hän oli karannut vanki — tuomittu murhamies. Oliko hänen asemansa lainkaan parempi nyt, kun hän oli puhunut Billylle rahoistaan, kuin silloin, kun nuo toiset olivat saaneet tietää niiden säilytyspaikan?
Kuullessaan hänen sanansa kumartui Bridge tutkimaan kulkurien taskuja, laskien rahat sitä mukaa kuin sai ne käsiinsä.
»Tuhat satako?» hän kysyi ja ojensi rahat Billylle.
»Tuhat sata, niin», kuiskasi vaimo heikosti, tuijottaen Billyyn pelokkain silmin. Enää hän ei välittänyt rahoista — ne saataisiin ottaa kaikki, kunhan vain hänet jätettäisiin eloon.
Billy kääntyi hänen puoleensa ja ojensi hänelle rypistyneen, vihreän setelinipun.
»Kas tässä», hän sanoi, »mutta siinä on kauhean paljon rahaa naisen säilytettäväksi kotosalla — yksin ollessaan. Teidän ei olisi pitänyt tehdä niin.»
Vaimo otti rahat vapisevin sormin. Hänestä tuntui uskomattomalta, että mies antoi ne hänelle takaisin.
»Tiesinhän minä sen», hän lausui vakavasti.
»Minkä niin?» kysäisi Billy.
»Tiesin, että te olette hyvä poika. Nuo väittävät teitä murhaajaksi.»
Billyn otsa rypistyi, ja hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen.
»Miten he tulivat siitä puhuneeksi?» hän tiedusti.
»Kuulin, kun he soittivat Kansas Cityn poliisikamariin», vastasi emäntä ja nousi sitten äkkiä istumaan. »Etsivät ovat nyt matkalla tänne!» Hän melkein kirkui. »Ja vaikka olisittekin murhamies, en minä siitä välitä! Én voi katsella heidän vangitsevan teitä sen jälkeen, mitä olette tehnyt hyväkseni: Missään nimessä en usko teitä murhaajaksi. Te olette hyvä poika. Oman poikani pitäisi nyt olla suunnilleen teidän ikäisenne ja kokoisenne, jos hän on elossa. Hän karkasi kauan sitten — kenties olette tavannut hänet. Hänen nimensä on Eddie — Eddie Shorter. En ole kuullut hänestä moniin vuosiin.
— Ei», hän jatkoi. »En usko heidän sanojaan — kasvonne ovat liian hyvät: mutta jos olette murhamies, niin menette matkaanne ennen heidän tuloaan, ja minä neuvon heidät väärään suuntaan ajamaan teitä takaa.»
»Entä nämä?» huomautti Billy. »Emmehän me voi jättää näitä tänne.»
»Sitokaa heidät ja antakaa minulle pyssy!» vastasi vaimo. »Se on varma, etteivät he enää tee minulle tepposiaan.» Nyt hän oli saanut takaisin sekä malttinsa että sisunsa.
Billy ja Bridge köyttivät yhdessä molemmat maankiertäjät. Ei edes norsukaan olisi kyennyt murtamaan niitä kahleita. Sitten he kantoivat vangit kellariin, ja heidän palatessaan telkesi rouva Shorter kellarin oven.
»Uskonpa, etteivät he varsin pian pääse sieltä ulos», hän sanoi. »Ja nyt te kaksi ottakaa käpälät allenne! Onko teillä rahaa?» Ja odottamatta vastausta hän laski puseronsa sisälle pistämästään setelitukusta viisikolmatta dollaria, ojentaen ne Billylle.
»Eikä mitä», virkkoi tämä; »mutta kiitos silti!»
»Teidän on otettava ne», intti emäntä. »Sallikaa minun olla antavinani ne omalle pojalleni, Eddielle, sallittehan!» Ja hänen silmiinsä kihonneet kyyneleet olivat vieläkin tepsivämmät kuin hänen sanansa.
»No, olkoon menneeksi!» myöntyi Billy. »Otan ne ja annan ne Eddielle, jos joskus hänet kohtaan.»
»Ja nyt rientäkää!» hoputti rouva Shorter. »En halua teidän joutuvan kiinni — vaikka olisittekin murhamies. Toivoisin kuitenkin, ettette ole.»
»En ole», sanoi Billy, »mutta lakimiehet väittävät, että olen, ja heidän sanansa pitää.»
Hän kääntyi Bridgen seurassa ovelle sanottuaan jäähyväiset emännälle. Mutta kun hän astui kuistille, näkyi tien mutkassa nopeasti lähestyvän auton nostama pölypilvi.
»Liian myöhään!» virkkoi Billy, kääntyen Bridgeen päin. »Tuolla he tulevat!»
Nainen juoksi heidän ohitseen ja tähysti tielle. »Varmaankin ne ovat juuri he. Hyvä Jumala! Mitä meidän on tehtävä?»
»Minä livistän takaovesta, ehdotti Billy. »Juuri niin, niin teemme.»
»Se ei auttaisi hitustakaan», torjui rouva Shorter, pudistaen päätään. »He soittavat puhelimella jokaiseen taloon kolmenkymmenen kilometrin päähän täältä kaikkiin suuntiin, ja varmasti teidät siepataan. Mutta malttakaahan! Päähäni välähti suunnitelma. Tulkaa mukaan!»
Hän pyörähti ympäri ja riensi pienen arkihuoneen läpi toiseen huoneeseen, joka oli puolittain eteissali, puolittain varastopaikka. Sieltä veivät portaat yläkertaan. Kehoitettuaan toisia seuraamaan hän lyllersi niitä myöten ylöspäin, minkä jaloistaan pääsi.
Portaiden päästä olevasta kammiosta vei luukku laipion läpi.
»Vetäkää tuo kaappi luukun alle!» komensi emäntä. »Sitten kiivetkää ylisille ja sulkekaa luukku! Sieltä ei teitä löydetä.»
Billy työnsi vanhanaikaisen huonekalun luukun alle, ja seuraavalla hetkellä hengittivät pakolaiset tuulettamattomien ylisten ummehtunutta ilmaa. He kuulivat rouva Shorterin alhaalla kiskovan kaapin takaisin tavalliselle paikalleen, ja sitten hänen askeleensa häipyivät portaita myöten alas.
Pian kantautui heidän korviinsa talon edustalle pysähtyvän auton tohina ja sisälle astuvien miesten ääniä. Odotettuaan tunnin ajan, melkein tukehtuen ylisten huonoon ilmaan, he kuulivat koneen lähtevän jälleen käyntiin ja ääni vaimeni auton edetessä.
Pian senjälkeen kuului alhaalta rouva Shorterin ääni: »Voitte tulla alas nyt», hän ilmoitti; »he lähtivät jo.»
Heidän laskeuduttuaan luukusta emäntä vei heidät keittiöön.
»Valmistin etsivien täällä ollessa teille hieman palaa purtavaksi», hän selitti. »Syötyänne voitte piiloutua aittaan pimeään saakka, ja sitten vie ukkoni teidät Dodsoniin — se on risteyskohta — ja sieltä ei teidän pitäisi olla vaikea puikkia pakoon. Etsiville uskottelin teidän lähteneen Olatheen — sinne he lähtivät ja veivät molemmat maankiertäjät mukanaan.
— Mutta olinpa totisesti kuin kuumilla hiilillä. En ole mikään juttujen kertoja, mutta luultavasti syötin heille enemmän pajuköyttä kuin olen tehnyt koko elämäni aikana. Selitin heille, että teitä oli kaksi, että isommalla teistä oli punainen tukka ja että pienempi oli hyvin rokonarpinen.
— Sitten he arvelivat, ettette te lainkaan olleet heidän etsimiään miehiä. Ja Luoja nähköön, kuinka he sadattelivat niitä maankiertäjiä siitä, että nämä olivat muka houkutelleet heidät väärille jäljille. Mutta yhtä kaikki he menevät etsimään teitä Olathesta, mutta sieltä he eivät teitä löydä.» Ja emäntä purskahti nauramaan, vaikkakin hieman hermostuneesti.
Shorter palasi Hollidaysta vasta illansuussa. Kuultuaan vaimonsa kertomuksen hän vakuutti maattavansa pojat vaikkapa Meksikkoon saakka, jollei olisi parempaa suunnitelmaa.
»Dodson on kyllin etäällä», rauhoitti häntä Bridge, ja iltamyöhällä kumppanukset laskeutuivat määräpaikassaan kiitollisen maanviljelijän rattailta.
Tunti senjälkeen he jo kiiruhtivat etelään päin Missouri Pacific-radan junassa.
Bridge nojautui mukavasti tupakkavaunun punaisella sametilla verhottuun penkkiin.
»Laulu meille, vai mitä, veikko?»
Bridge ojensihe ja alkoi hyräillä:
Kun myrskysää on, kolkko yö, ja kuohu hurjimmillaan lyö, on vainoojalla täysi työ sen halki rynnistää. Mut minne raukka rientäisin? Tuo laiva kiitää kuitenkin, minusta tahtoo saalihin — ma oon sen matkan pää.
KYMMENES LUKU
El Paso
Kului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan oivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen talonemäntä oli sen tehnyt.
Vihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja palattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja isännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi.
Senjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa saada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.
Ja niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El Pasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset vihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.
Vielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla jäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja sähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.
Todellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse aavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden kadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja parhaita menettelytapoja.
»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle puolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole turvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina viime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.
— Sinä sitävastoin olet turvassa täällä, hyvä ystävä. Sinun ei tarvitse pötkiä mihinkään, sillä et ole tehnyt mitään. En tiedä, mitä pakoilet, mutta varmasti se ei ole semmoista, mihin poliisit sekaantuvat — sen olen huomannut käyttäytymisestäsi — joten meidän on kai paras erota nyt. Olisit hölmö, jos lähtisit rajan poikki, jollei sinun ole pakko, sillä jollei Villa saa sinua kynsiinsä, niin Cirranzan puoluelaiset saavat, elleivät Zapatan miehet nappaa sinua sitä ennen.
— Joka tapauksessa nitistävät sinut' jotkut rosvonnäköiset partiolaiset, jos lähdet sinne; se on varmaa sen vähän nojalla, mitä olen kuullut täällä El Pasossa.
— Tänä iltana syömme yhdessä viimeisen ateriamme. Sitten minä panen pillit pussiini.» Oltuaan hetkisen ääneti hän jatkoi: »Se on minusta vaikeata, veikko, sillä sinä olet valkoisin tapaamani kumppani.» Se oli Billy Byrnen ja grandavenuelaisen sanomaksi hyvin paljon.
Bridge kiersi loppuun ruskean savukkeen ja puhkesi vasta sitten puhumaan:
»Sanasi ovat puhdasta ja väärentämätöntä viisautta, veikko. On enemmänkin kuin todennäköistä, ettei kaksi amerikkalaista kulkuria voi Meksikossa säilyttää henkeänsä viikkoakaan, mutta minä en ole noudattanut viisautta enää moneen vuoteen ja siksi tulen mukaasi.»
Billy myhäili. Hän ei jaksanut salata tyytyväisyyttään.
»Olet täyttänyt yksikolmatta vuotta», hän virkkoi, »ja korvantaustasi ovat kuivat. Lähdetään syömään! Meillä on vielä vähän tähdettä niistä viidestäkolmatta dollarista.»
Yhdessä he menivät erääseen kapakkaan, jossa Bridge muisti annettavan hyvin paljon maksutonta ruokaa, kun ostettiin vain yksi ainoa pikari olutta.
Tarjoilupöydän edessä oli pyöreitä pöytiä, ja ostettuaan oluensa veivät kumppanukset lasinsa syrjäiseen nurkkapöytään lähelle erästä takaovea.
Sinne jäi Bridge paikkojen vahdiksi, kun taas Billy meni maksuttoman ruokapöydän luokse ja anasti sieltä niin paljon muonaa kuin nirsu palvelija suinkin salli.
Palattuaan Bridgen luokse hän sijoittui istumaan selin seinään päin, noudattaen vanhaa tapaansa, voidakseen kuten nytkin nähdä toisen ainakin yhtä aikaa kuin tämä näki hänet. Useimmissa tapauksissa oli tämä toinen joku kookas herrasmies, jonka vasemmassa rintapielessä oli viranomaisen välkkyvä kilpi.
»Tuo mies on saita», huomautti Billy, keikauttaen päätään vapaan ateriapöydän huoltajaan päin. »Minä kahmaisin suunnilleen sen verran kuin kanarialintu kunnolleen syö, ja hän käski minun panna takaisin siitä puolet. Mitenkähän kävisi, jos aloittaisi ravintolaliikkeen ja tarjoaisi viidellä sentillä pelkkää rapakaljaa.»
Bridge purskahti nauramaan.
»No, etpä onnistunut niinkään huonosti», hän virkkoi. »Tiedän sellaisiakin paikkoja, joissa sinua pidettäisiin paatuneena rosvona, jos ottaisit enemmän kuin nyt toit.»
»Kehnoa olutta», huomautti Billy.
»Se on täällä aina huonoa», vastasi Bridge. »Joskus olen arvellut, että he panevat siihen koiruohoa estääkseen sen pilaantumasta.»
Billy katsahti puhetoveriinsa ja hymyili; sitten hän kohotti korkeata lasiaan.
»Malja —», hän alkoi, mutta ei päässyt pitemmälle. Hänen katseensa osui toverin ohitse matalasta ovesta ilmestyneeseen kookkaaseen mieheen.
Samalla hetkellä sattui tulijan katse Billyyn. Kummankin silmät välähtivät: he tunsivat toisensa. Varteva mies lähti juoksujalkaa salin läpi Billy Byrneä kohti.
Viimemainittu hypähti pystyyn. Myöskin Bridge, joka arvasi, mitä oli tapahtunut, ponnahti seisoalleen.
»Flannagan!» hän huudahti.
Etsivä hapuili revolveriaan, joka oli hänen takataskussaan. Byrne tempasi oman aseensa. Bridge laski kätensä hänen käsivarrelleen.
»Älä toki, Billy!» hän huusi. »Takanasi on ovi. Tässä!» Ja hän työnsi
Billyä heidän takanaan olevalle ovelle.
Byrne piti yhäti olutlasiaan, jonka hän tarttuessaan revolveriinsa oli siirtänyt vasempaan käteensä. Flannagan oli hyvin likellä heitä. Bridge aukaisi oven ja koetti työntää Billyä siitä, mutta viimemainittu empi hetkisen, sillä hän oivalsi, ettei hän ennättäisi sulkea ja teljetä ovea — jos siinä oli salpa — ennen kuin leveäharteinen Flannagan ehtisi paiskautua sitä vasten.
Poliisimies kiskoi yhä taskun vuoriin sotkeutunutta revolveriaan. Hän mylvi kuin härkä, kiljuen Billylle, että tämä oli vangittu.
Pöydissä istuneet miehet olivat hypähtäneet seisomaan. Tarjoilupöydän ääressä seisoneet olivat pyörähtäneet ympäri, kun Flannagan lähti juoksemaan salin poikki. Jotkut heistä siirtyivät nyt etsivää ja tämän uhria kohti, mutta on vaikea sanoa, tekivätkö he sen uteliaisuudesta vai oliko heillä joitakuita pahoja aikeita.
Yksi asia on kuitenkin varma — jos kaikkien siinä huoneessa olleiden miesten yleensä poliisia kohtaan tuntema rakkaus olisi voitu yhdistää yhteen ihmiseen, ei siitä sittenkään olisi tullut kovinkaan kiihkeätä tunnetta.
Flannagan pikemminkin tunsi kuin näki miesten siirtyvän lähemmäksi häntä, ja sitten hän onnekseen — kuten hän luuli — sai vedetyksi revolverinsa esille. Billy oli juuri silloin pujahtamaisillaan ovesta. Revolveri välähti etsivän kädessä, ja samassa selvisi, mitä varten Billy oli itsepintaisesti pitänyt olutlasia kädessään.
Hän viskasi sen vasemmalla kädellään ja hätäisesti; mutta itse Flannaganinkin olisi ollut pakko myöntää, että se oli hyvä heitto. Lasi osui keskelle etsivän kasvoja, leikkasi särkyessään ilkeän haavan hänen poskeensa ja täytti hänen silmänsä oluella — eikä oluita ole suinkaan tarkoitettu silmien huuhtelua varten.
Flannagan pysähtyi äkkiä, syljeksien ja kiroillen; hänen pyyhittyään oluen silmistään oli Billy Byrne ehtinyt mennä ovesta ja sulkea sen jälkeensä.
Se huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin pieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä puolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa kaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.
Billy vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa toista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he juuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni, lujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.
Heidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja pari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja vastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea olkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa.
Flannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa äärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen Billy kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia pakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.
Pöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä. Kaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää hänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.
»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko sieppoja — paikka on yllätetty.»
Heti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat pöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin kymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone muuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.
Billy myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea ja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan vangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja kehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.
»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten liiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi: »Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka sitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos ja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»
Jos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti Flannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli osannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin paiskoi itseään ovea vasten.
Äkkiä Byrne pyörähti ympäri ja ampui yhden ainoan laukauksen kaarilamppuun; hiilen kappaleet ja kuvun sirpaleet putosivat räiskyen ja kilisten pöydälle, samalla kun Billy astahti vikkelästi syrjään. Ovi lennähti auki ja kersantti Flannagan suistui päistikkaa pimeään huoneeseen. Avautuneen oven takaa ojentui jalka, Flannagan törmäsi siihen ja typertyi kasvoilleen perin lukuhaluisten pelurien poljettavaksi, jotka pitivät risaisia aikakausjulkaisujaan nurinpäin tai ylösalaisin, miten ne olivat kunkin kouriin osuneet.
Samassa Billy Byrne ja Bridge pujahtivat avoimesta ovesta ulos, läjäyttivät sen kiinni jälkeensä ja kiitivät tarjoiluhuoneen läpi kadulle.
Flannaganin tupsahtaessa pöydän ääressä istuvien miesten keskelle nämä ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät ovelle.
Mutta etsivä oli heidän jäljessään niin vikkelästi, että vain kaksi ehti päästä ulos. Toinen näistä pamautti oven jalomielisesti kiinni toisten nenän edessä, ja heidän tyrkkiessään toisiaan ja kiljuessaan toisilleen ennätti Flannagan heidän sekaansa.
Sysimustassa pimeydessä hän ei voinut tuntea heistä ainoatakaan; mutta varmuuden vuoksi hän kolhi heitä umpimähkään, kunnes oli karkoittanut heidät kaikki ovelta; sitten hän asettui selin oveen — huoneessaolijat olivat hänen vankiaan.
Siten hän seisoi jonkun aikaa, uhaten ampua heti, jos huoneessa kukaan liikahtaisi. Senjälkeen hän aukaisi oven jälleen, astui kynnyksen toiselle puolelle ja komensi vankinsa tulemaan ulos yksi kerrallaan.
Heidän sivuuttaessaan Flannaganin tarkasti tämä heidän kasvojaan. Vasta sitten kun he kaikki olivat menneet ja hän oli uudelleen käynyt lamppu kädessä tutkimassa huonetta, hän huomasi, että otus oli taaskin livahtanut hänen kynsistään. Kersantti Flannagan oli vimmoissaan.
YHDESTOISTA LUKU
Ojasta allikkoon
Aurinko paahtoi pölyiselle tielle. Auerta leijaili ilmassa karun tasaisen maiseman yllä, joka levisi tien kummallakin puolella harmaanruskeita kukkuloita kohti. Kehno maja, jonka seinät olivat kalkitut, pisti kirkkaassa auringonpaisteessa räikeästi silmään sen taustana olevia likaisia ulkorakennuksia vasten.
Tiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja vetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät huikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.
Toinen miehistä vilkaisi kaukaiseen majaan ja viritti laulun:
»Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.
Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.
Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.
Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»
Toinen kumppanus katsahti laulajaan.
»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli juuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat meihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja, ja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta voisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»
»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas syrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa lauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»
»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »Hän opetti minua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut noin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja kaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi helpommin hävitä kuin voittaa.»
»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.
»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»
»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin toinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras. Hän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja voidakseni kuvata häntä.»
Bridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti useita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten laulamaan:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen.. kun siellä vartoo kaivaten hän ensi suudelmaa.»
Billy huoahti ja pudisti päätään.
»Sellaista onnea ei minulle ole suotu», hän valitti. »Hän on nyt toisen miekkosen vaimo.»
Vihdoin he saapuivat majalle, jonka varjonpuolisella seinustalla kyyrötteli meksikolainen, tuprautellen sauhuja savukkeestaan, samalla kun kynnyksellä istui nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, ahkerasti valmistellen jonkinlaista ruokaa leveässä, matalassa kulhossa. Heidän lähistöllään leikki pari puolittain alastonta lasta. Kynnyksen viereen majan lattialle levitetyllä huopapeitteellä sätkytteli sylilapsi.
Kumppanusten lähestyessä katseli mies heitä epäluuloisesti. Bridge tervehti häntä hyvin ymmärrettävällä espanjankielellä, pyytäen ruokaa ja ilmoittaen, että heillä oli rahaa maksaakseen vähäsen — ei paljoa, vain vähän.
Meksikkolainen ojensihe hitaasti ja nousi pystyyn, viitaten vieraita seuraamaan itseään majaan. Herransa ja isäntänsä käskystä tuli vaimo kynnykseltä ja saatuaan uuden komennuksen toi pöytään frijoleja ja tortilloita.
Isäntä määräsi hinnan vain nimeksi. Mutta hänen katseensa ei hievahtanut Bridgen kädestä, kun viimemainittu otti esille rahan ja ojensi sen hänelle. Hän näytti hieman pettyneen, kun näkyviin ei tullut enempää rahaa kuin vaadittu hinta.
»Minne matka?» hän tiedusti.
»Olemme työnhaussa», selitti Bridge. »Haluaisimme päästä töihin jollekin yhdysvaltalaiselle maatilalle tai yhdysvaltalaiseen kaivokseen.»
»Teidän on viisainta kääntyä takaisin», varoitti meksikkolainen. »Minulla omasta puolestani ei ole mitään yhdysvaltalaisia vastaan, señor, mutta hyvin monet maanmiehistäni eivät pidä teistä. Yhdysvaltalaiset pyrkivät kaikki täältä pois. Joitakuita ovat rosvot jo surmanneet. Teidän ei ole turvallista mennä edemmäksi. Pesitan miehiä vilisee ympäristössä. Hän ei säästä edes meksikkolaisia. Ei kukaan tiedä, kannattaako hän Villaa vaiko Carranzaa. Jos Pesita tapaa Villan puolella olevan rancheron, silloin hän huutaa Viva Carranza! ja hänen miehensä tappavat ja ryöstävät.
— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan saapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa Pesita Viva Villa! ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka saa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten yhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä kaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»
»Mitä mustalainen lörpöttää?» kysyi Billy.
Bridge selosti mahdollisimman lyhyesti meksikkolaisen puheet.
Heidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki lähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.
He ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin majasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat eivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä retkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että heidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.
Aivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides jäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset hiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit valmiina käsissään.
Ensiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän syöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.
Billy Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin katsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä, tähdäten heitä karabiineillaan.
Kun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan pelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen polviaan ja vaikeroi.
»Mitä lempoa?» ärjäisi Billy Byrne. »Mitä on tekeillä?»
»Olemme nähtävästi joutuneet vangeiksi», huomautti Bridge; »mutta ovatko vangitsijamme Villan vaiko Carranzan puoluelaisia, sitä en tiedä.»
Isäntä ymmärsi heidän sanansa ja kääntyi kumppanuksiin päin.
»Nämä ovat Pesitan miehiä», hän selitti.
»Niin, me olemme Pesitan miehiä», vahvisti yksi rosvoista, »ja Pesita ilostuu tavatessaan sinut, Miguel, erittäinkin kun näkee, millaisessa seurassa olet. Tiedäthän, kuinka paljon Pesita pitää gringoista!»
»Mutta eihän tämä mies edes tunne meitä», puhkesi Bridge puhumaan. »Pysähdyimme tänne syömään. Hän ei ole ennen kohdannut meitä. Olemme matkalla El Orobon rancholle etsimään työtä. Meillä ei ole rahaa, emmekä ole rikkoneet lakeja. Antakaa meidän mennä rauhassa. Ette hyödy mitään, jos pidätätte meidät, ja mitä tulee tähän Migueliin — niin te kai häntä nimititte — niin hänen puheistaan päättäen hän on jokseenkin yhtä mieltynyt gringoihin kuin teidän arvoisa päällikkönnekin tuntuu olevan.»
Miguel loi kiitollisen silmäyksen Bridgeen tämän puolustuspuheen johdosta; mutta ilmeisestikään hän ei odottanut, sen auttavan. Eikä se auttanutkaan. Rosvojen puolesta puhunut mies vain virnisti pilkallisesti.
»Saatte ilmoittaa kaiken tämän Pesitalle itselleen, señor», hän vastasi. »Nyt lähdetään — alkakaa saapastaa — vikkelästi!» Mies oli aikoinaan ollut työssä El Pasossa ja ylpeili suuresti »korkeasta englantilaisesta» kasvatuksestaan.
Kun hän koetti ajaa heitä pois majasta, viivytteli Billy, kääntyen
Bridgen puoleen.
»En ymmärrä paljoakaan näistä puheista», hän selitti. »En ole vielä selvillä tästä mustalaismongerruksesta, vaikka olenkin saanut jonkun sanan siitä kallooni parina viime viikkona. Selitähän minulle, mitä tuo veitikka höpisee!»
»Ollaan hiljaa vain», kehoitti Bridge. »Olemme rosvojen vankeja, ja he aikovat viedä meidät hupaisen päällikkönsä luokse, joka epäilemättä ammuttaa meidät ennen auringonlaskua.»
»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä noita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»
»Lapsirosvoja, Billy, Japsirosvoja», vastasi Bridge.
»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä kuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.
»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä uhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen kuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän on parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa kuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan englanninkieltä.
Billy kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen hoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen ilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet paremmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.
Miguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja sijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut järkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen rasitukseksi.
Heidän noustessaan satulaan kallistui Billy Bridgeen päin ja supatti:
»Kyllä minä näille vekkuleille näytän, kumppani — maltahan!»
»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja tykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.
»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku piilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»
»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät liikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni liikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:
»Mut muista, milloin kalpee kuu suo hautapaaden loistaa, sen kilpi paljastuu ja nimeäsi toistaa.»
»Olet rattoisa veitikka», virkkoi Billy ja vaikeni.