— Erotetaan siis… Mutta silloin hänelle pitää maksaa palkka.
— Maksamme, kunhan hän vain lähtee. Anna rahaa, että suoritan sen.
— Mitä, rahaa? Mutta enhän minä niitä hoida, vaan sinä.
— En suinkaan, vaan sinä. Sinähän olet ottanut talouden hoidon huostaasi, väitti Rodolphe.
— Mutta minä vakuutan, ettei minulla ole rahaa! huudahti Marcel.
— Etteikö sitä enää olisikaan? Se on mahdotonta! Viittäsataa frangia ei saa menemään viikossa, saatikka sitten kun elää, niin kuin me, täydellisintä säästäväisyyttä noudattaen ja supistaen tarpeensa ihan välttämättömimpään. (Ihan turhimpaan, olisi hänen pitänyt sanoa.) — Pitää tarkastaa kirjanpitoa, jatkoi Rodolphe. — Kyllä me löydämme erehdyksen.
— Niin kyllä, myönsi Marcel, — mutta rahoja emme löydä. Olkoon menneeksi, tarkastetaan menopuoli.
Tällainen oli se mallikirjanpito, joka oli pantu alkuun pyhän säästäväisyyden merkeissä:
— Maaliskuun 19. päivä. Saatu viisisataa frangia. Menoja: turkkilainen piippu, viisikolmatta frangia, päivällinen, viisitoista, sekalaisia, neljäkymmentä frangia!
— Mitä ne ovat nuo sekalaiset, kysyi Rodolphe Marcelilta, joka luki.
— Etkö muista, sinä iltana, kun palasimme kotiin vasta aamulla.
Siinähän muuten säästimme halkoja ja kynttilöitä.
— Entä sitten? Jatka.
— Maaliskuun 20. päivä. Aamiainen, yksi frangi viisikymmentä centimeä, tupakkaa kaksikymmentä centimeä, päivällinen kaksi frangia, nenälasit kaksi frangia viisikymmentä centimeä. Ahaa, lisäsi Marcel, — nenälasit kuuluvat sinun tiliisi! Mitä sinä niillä teet, kun sinulla on hyvät silmät…
— Muistathan, että minun piti arvostella taidenäyttelyä Iriksen vyötä varten. Mahdotonta on arvostella maalauksia ilman nenälaseja. Se oli ihan oikeutettu menoerä. Entä sitten?
— Ruokokeppi…
— Mutta se on sinun tiliisi, riemastui Rodolphe. — Et sinä keppiä tarvitse.
— Siinä kaikki kahdennenkymmenennen päivän menot, virkkoi Marcel vastaamatta. — Ensimmäisenäkolmatta söimme aamiaista, päivällistä ja illallista kaupungilla.
— Silloin emme kai kuluttaneet paljon?
— Tosiaan hyvin vähän… Tuskin kolmeakymmentä frangia.
— Mutta mihin?
— En muista enää, vastasi Marcel. — Tänne on vain merkitty: sekalaista.
— Hämärä ja katala tilinimi! ärjäisi Rodolphe.
— Maaliskuun 22. päivä. Silloin tuli Baptiste palvelukseen. Annoimme hänelle etukäteen palkkaa vastaan viisi frangia, posetiivin soittajalle viisikymmentä centimea, neljän pienen kiinalaislapsen lunastukseksi, jotka uskomattoman raa'at vanhemmat olivat tuominneet heitettäviksi Jangtse-virtaan, kaksi frangia neljäkymmentä centimeä.
— Mitä ihmettä! huudahti Rodolphe. — Siinä on mielestäni jotakin ristiriitaista. Ensin annat posetiivin vinguttajalle, mutta sitten herjaat ihmisiä, joilla on positivistiset mielipiteet lapsistaan. Ja mikä pakko meidän on lunastaa pikku kiinalaisia, pikemminkin tarvitsemme kiinapillereitä?
— Olen kerta kaikkiaan jalomielinen, vastasi Marcel. — Tähän asti ei ole paljonkaan poikettu säästäväisyyden periaatteesta. Siis eteenpäin. Maaliskuun 23. päivänä ei ole merkitty mitään. Eikä myöskään 24. päivänä. Siinä oli kaksi kelpo päivää. Maaliskuun 25. päivänä, Baptistelle palkkaa vastaan kolme frangia. Minusta tuntuu kuin hänelle olisi annettu kovin usein rahaa, lisäsi Marcel miettivästi.
— Vähemmän ollaan velkaa, vastasi Rodolphe. — Jatka.
— Maaliskuun 26. päivä: erilaisia taiteen kannalta hyödyllisiä menoja, kolmekymmentäkuusi frangia neljäkymmentä centimeä.
— Mitähän niin hyödyllisiä lienemme ostaneet? kysyi Rodolphe. — En ollenkaan muista. Lähes neljäkymmentä frangia! Mitähän siinä oli?
— Mitä, etkö muista? Silloinhan kiipesimme Notre Damen torniin katsellaksemme Pariisia ylhäältä…
— Mutta torniin nousu maksaa vain neljäkymmentä centimeä, huomautti
Rodolphe.
— Niinpä kyllä, mutta sieltä tultuamme söimme päivällistä
Saint-Germainissa.
— No, silloin on asia liiankin selvä.
— Maaliskuun 27. päivä: ei mitään.
— Hyvä, se on säästäväisyyttä.
— Maaliskuun 28. päivä: annettu Baptistelle palkkaa vastaan kuusi frangia.
— Nyt olen ihan varma, ettemme enää ole hänelle mitään velkaa. Sekin on mahdollista, että hän on maksamassa meille… Saadaanpa nähdä.
— Maaliskuun 29. päivä: Kas, sitä ei olekaan merkitty. Menopuolen kohdalla on alkuosa jotakin siveyssaarnaa. Maaliskuun 30. päivä: Silloin meillä oli vieraita päivällä. Suuria menoja: kolmekymmentä frangia viisikymmentäviisi centimea. Sitten 31. päivä, siis tänään, emme ole nyt kuluttaneet mitään. Näethän, jatkoi Marcel, — että tili on pidetty hyvin tarkasti. Loppusummaksi emme saa viittäsataa frangia.
— Silloin täytyy olla rahaa kassassa.
— Voihan tuota katsoa, sanoi Marcel avaten laatikon. — Ei, lisäsi hän, — ei enää mitään. Hämähäkki vain.
— Aamuinen hämähäkki tietää surua, muisti Rodolphe.
— Mutta hiiteenkö niin paljon rahaa on voinut mennä? ihmetteli masentunut Marcel nähdessään rahaston tyhjänä.
— Helkkari, sehän on selvää, tiesi Rodolphe. — Kaikki on annettu
Baptistelle.
— Maltahan, huusi Marcel kaivellen laatikkoa, jossa näkyi paperinpala.
— Kuitti vuokrasta viime neljännekseltä!
— Mitä joutavia, epäili Rodolphe. — Kuinka se oli sinne tullut?
— Ja oikein allekirjoitettu, vakuutti Marcel. — Sinä siis olet maksanut isännälle.
— Minäkö? Älä hulluttele! sanoi Rodolphe.
— Mutta mitä merkitsee…
— En varmasti ole…
— Mlk' on tää kumma siis? lauloivat he yhteen ääneen Valkoisen naisen loppusävelellä.
Baptiste, joka piti musiikista, riensi heti saapuville: Marcel näytti hänelle kuittia.
— Ah niin, sanoi Baptiste huolettomasti. - Unohdin mainita siitä. Isäntä tuli tänä aamuna, kun te olitte ulkona. Maksoin hänelle, ettei tarvitse tulla toiste.
— Mistä saitte rahaa?
— Otin tuosta laatikosta, selitti Baptiste, — kun se oli auki. Arvelin, että herrat olivat jättäneet sen auki tahallaan, ja tuumin itsekseni: isäntäni ovat lähtiessään unohtaneet sanoa: Baptiste, isäntä tulee perimään vuokraa. Pitää maksaa hänelle. Tein, niin kuin minua olisi käsketty… vaikkei oltukaan käsketty.
— Baptiste! Marcel karjaisi kalveten kiukusta. — Olette ylittänyt määräyksemme. Tästä päivästä lähtien ette enää kuulu meidän talouteemme.
Baptiste otti päästään vahakankaisen lakin, joka teki liverin virkaa, ja antoi sen Marcelille.
— Hyvä on, sanoi Marcel. — Nyt saatte mennä!
— Entä palkkani?
— Mitä te jupisette? Olettehan saanut enemmän kuin pitikään. Olen maksanut neljätoista frangia vajaassa kahdessa viikossa. Mitä te teette niin paljolla rahalla? Elätättekö tanssijatarta, vai?
— Nuoralla… lisäsi Rodolphe.
— Joudun siis palkattomaksi, valitti miesparka. — Ei jää kattoa pääni päälle!
— Ottakaa lakaisin liverinne, sanoi Marcel heltyen vasten tahtoaankin ja antoi lakin Baptistelle.
— Ja juuri tuo onneton on tuhonnut varallisuutemme, sanoi Rodolphe nähdessään Baptiste-paran menevän. — Missä tänään syödään?
— Sen saamme tietää huomenna, vastasi Marcel.
VIII
Viisi frangia vaivan takana
Eräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä neiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän ruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura. Kuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, Iriksen vyön ja Castorin, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin houkuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin yllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien ilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja Ruggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla kuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi tietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja kursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.
— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin, — tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen kielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä olen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.
Kun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen käsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan niin kauas.
— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut, että asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän ilon olla ritarinanne.
— Nuo paikat ovat hiukan liian kaukana, vastasi Laura sievistellen.
— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa minun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa suulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.
— Hyvä herra, Laura huudahti, — te olette liian hätäinen.
— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy ensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.
— Aika vekkuli, tuumi Laura noustessaan portaita myöten asuntoonsa.
— Sievä ihminen! mietti Rodolphe poistuessaan.
Kotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia. Hän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa, kainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja kuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.
Rodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi kiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.
— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma, että hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan tytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen uhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani Iriksen vyöstä, ostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat ruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan, — musta vaatettaa niin hyvin!
Ja hän lähti liikkeelle käydäkseen Iriksen vyön konit rissa.
Kadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli kiinnitetty seuraava ilmoitus:
TÄNÄÄN SUNNUNTAINA SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA
Rodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen syvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.
— Tänään, sunnuntaina!… Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. — Enkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin hopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.
Mutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee mieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen, että siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.
Herra Boniface oli todella käväissyt siellä, mutta heti poistunut.
— Versaillesiin mennäkseen, sanoi juoksupoika Rodolphelle.
— Mitäs mahdan, tuumi Rodolphe. — Tässä sitä nyt ollaan. Mutta sittenkin… Kohtaus on vasta illalla. Nyt on keskipäivä, ja minulla on siis viisi tuntia aikaa viisifrangisen löytämiseksi. Frangi tunnilta kuin Bois de Boulognen karusellissa. Eteenpäin!
Koska hän sattumalta oli siinä kaupunginosassa, missä vaikutusvaltaiseksi arvostelijaksi mainittu sanomalehtimies asui, juolahti Rodolphen mieleen yrittää lainata häneltä.
— Varmasti hän on kotona, mutisi hän rappuja kiivetessään. — Hänen on kirjoitettava huominen alakerta, eikä siis tarvitse pelätä, että hän on mennyt ulos. Lainaan häneltä viisi frangia.
— Kas, tehän siinä olette! huudahti toimittaja Rodolphen nähdessään. —
Saavutte parahiksi, aion pyytää pientä palvelusta.
— Sepä sattui! iloitsi Iriksen vyön toimittaja.
— Kävittekö Odéonissa eilen?
— Minä käyn aina Odéonissa.
— Olette siis nähnyt uuden kappaleen?
— Kukas sitten? Odéonin yleisö olen minä.
— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin tukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin. Niin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.
— Se on pikku asia. Minulla on muisti kuin koronkiskurilla.
— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua
Rodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.
— Onpahan vain eräs herra.
— Se lienee kai heikko.
— Heikompi kuin turkkilainen kylläkin.
— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten voimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin kengänkiillottajiksi.
— Mikä heitä estää kelpaamasta?
— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien naamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on ennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki Turkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun varrella.
— Tepä juttelette hauskasti, Rodolphe sanoi.
— Oikeinko? ihastui arvostelija. — Silloin pistän sen heti pakinaan.
— Tässä on selostukseni, ilmoitti sitten Rodolphe. — Se Kävi pian.
— Niinpä kyllä, mutta se on lyhyt.
— Kun lisäätte siihen ajatusviivoja ja kehittelette arvostelevia mielipiteitänne, tulee siihen kyllä pituutta.
— Minulla ei ole aikaa hyvä herra, eikä oman kannan esitys vie kylliksi tilaa.
— Liittäkää sopiva laatusana joka kolmanteen substantiiviin.
— Ettekö kuitenkin voisi tuhertaa selostukseenne pientä tai mieluummin pitkää arvostelua kappaleesta? kysyi kriitikko.
— Miksei, vastasi Rodolphe. — Onhan minullakin mielipiteeni, murhenäytelmästä, mutta ne olen jo kolmasti julkaissut Iriksen vyössä ja Castorissa.
— Samantekevä. Montako riviä mielipiteistänne tulee?
— Nelisenkymmentä.
— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa minulle nuo neljäkymmentä riviänne?
— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä kahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. — Minun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen, — etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet kyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa Pariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi lasketella niitä ulkoa.
— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa yleensä mitään uutta… paitsi hyvettä?
— Tässä on, sanoi Rodolphe, kun oli jälleen lopettanut kirjoittamisensa.
— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa… Millä ihmeellä täyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.
— Antakaa vielä joku paradoksi, kun kerran olette saapuvilla.
— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan luovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa olevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta vähän käytetty.
— Sepä hyvä, sanoi kriitikko.
— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas kirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.
Hän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä pianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä, jota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.
— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä ystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä kuin kaleereilla.
— Miksi niin?
— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti vaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski hänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.
— Nyt, tuumi Rodolphe, — käydään härkää sarvista kiinni.
Ja hän esitti vakavasti pyyntönsä.
— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona. Lolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei viimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka vedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.
— Versaillesiin! Mutta onko se suorastaan kulkutauti? kysyi Rodolphe.
— Mihin te tarvitsette rahaa?
— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi, erään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa. Tahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta tuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia, huviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten viitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani häpeään.
— Miksette lainaa tuota summaa naiselta itseltään? kysyi kriitikko.
— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut pulasta.
— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta, ettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan tässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.
— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki Saint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja, joissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.
— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa, tässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti käsitellä, lähtee niistäkin rahaa.
— Jokin muu olisi parempaa. Pari housuja esimerkiksi.
— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin kipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!
— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani, mutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen kolmantenatoista urotyönä.
Taivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe kaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät, panttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään lainaksi kaksi frangia.
— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä ottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!
Puoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka sisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin siis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla: — Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra on suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan ulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.
— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani maksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.
— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe. — Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari päivää sitten.
— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi itse… Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla käsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän perittäviksi.
— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön ja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.
— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te pidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.
— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni päivälliselle?
— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg Saint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin hakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.
— Eikö sinulla ole hansikkaita? Haluatko, että lainaan omani? kysyi eno.
— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte…
— … kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä, poikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu. Parempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas, kas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa… Olisin mielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä myymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia saattaa tulla koska hyvänsä.
— Sanoitte, ettei kauppa vetele.
Eno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti rahat taskuunsa:
— Maksulla ei ole kiirettä.
— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. — Vielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas kerran sallimuksen kohdalle.
Näin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia, jonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia tapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui siis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli sallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä. Sillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen keppi… siis oivallisesti puettu sallimus.
Tavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja herttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.
— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa saattamaan minua, jutellaan vähän.
— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe mukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia puheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.
Kun he lähestyivät Arts-siltaa, sanoi Rodolphe toverilleen:
— Minun on nyt pakko erota teistä, sillä minulla ei ole mukanani rahaa siltaveroon.
— Mitä siitä, virkkoi toinen heittäen kaksi vaskirahaa sillan vartijalle.
— Nyt on hetki tullut, päätti Iriksen vyön toimittaja sillan poikki mentäessä.
Ja kun saavuttiin toiselle rannalle, Institut de Francen kellon kohdalle, pysähtyi Rodolphe äkkiä, osoitti kiihkeällä viittauksella kellotaulua ja huudahti:
— Helkkari, viittätoista vailla viisi, minä olen mennyttä miestä!
— No mitä nyt? kysyi sallimus ihmetellen.
— Teidän vuoksenne, kun olette vastoin tahtoani laahannut minut tänne saakka, olen myöhästynyt eräästä kohtauksesta.
— Tärkeästä?
— Tietysti. Minun piti saada rahaa kello viideltä… Batignollesissa.
Nyt en ehdi sinne. Voi lempo sentään! Mitä tehdä?
— Kuulkaapa, tulkaa kotiini, niin saatte lainaksi.
— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden aikaan asiaa Chaussée d'-Antinille… Voi sun vietävä!
— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin vähän…
— Jos saisin edes ajurimaksun, niin ehkä ehtisin ajoissa Batignollesiin.
— Tässä on kukkaroni koko sisällys, kolmekymmentäyksi souta.
— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe kuullessaan kellon lyövän viittä.
Ja hän kiiti kohtauspaikalle.
— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin kultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa huomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta sen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa kirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu rikkaudesta muuta kuin raha.
Rodolphe tapasi Laura-neidin odottamassa.
— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan kaappikello.
Hän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti viitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin ihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe saattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle kuin kotiinsa.
— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä katua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.
— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani. Niin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua rakkauden kenraali Bertrandiksi.
IX
Lumikukkia
Siihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa Angèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin lämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.
Neiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo on ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista ikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi vuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen oli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis, vaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen. Siitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka nuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi viiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi, kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä, äärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen periaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä ennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet hänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä verenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä eikä verta.
Kotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe epäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä kieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja Virginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.
Rodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei voinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän pian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi Angèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa Angèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin ehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.
Perin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja lauleskeli palatessaan Pyhään Bernhardiinsa. Se näet oli hänen silloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään Palais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan kukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia orvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen kukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli kalliimpiakin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon miljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun pitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.
Tämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei silloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen apuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija, joka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten suhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka kummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta lopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä, mutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen auttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen satunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu. Tällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen hilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen mielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen päivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.
Tähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella, suuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä Hänen harmaja pyhyytensä, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului siinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka oli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke. Se oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan Kamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista, esittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina näytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli kuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun pakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen lämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin kasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti supistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden nimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten tulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin kautta muuttamiseksi».
Oltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista pakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea enemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli antanut nimet: Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia.
Sinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui Rodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas rikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli kolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe kirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään aukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa nukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti patjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.
Viiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa unelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa kukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja onneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä kallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla tavalla avuksi.
Eräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari Marcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa. Tämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut kysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava käsi, jonka alle kirjoitettaisiin:
SUA VARRON, USKOLLINEN PUOLISO.
Saadakseen työn halvemmalla leskirouva huomautti maalarille, että kun Jumala kerran kutsuisi hänet itsensäkin pois, hän saisi tehtäväkseen maalata toisen käden, hänen oman kätensä, joka koristettaisiin rannerenkaalla, ja johon liitettäisiin uusi kirjoitus:
JUMALA MEIDÄT VIHDOIN YHTEEN VEI.
— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin, että se työ uskotaan teille.
— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn tarjoamanne hinnan… mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa. Älkää unohtako minua testamentissanne.
— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski, — mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon naarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.
— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel saattaen leskeä ovelle.
Mutta kynnyksellä tämä kääntyi vielä kerran.
— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari. Tahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa kerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan semmoinen hienoa?
— Erinomaisen hienoa… semmoista sanotaan epitaafiksi… se olisi verrattoman hienoa!
— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta hinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka on julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.
Tällöin Rodolphe iski silmää Marcelille, joka heti ymmärsi.
— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut tänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne. Tämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.
— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja että oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.
— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen perinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.
— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut palkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.
— Sepä on aikaisin kehittynyt lapsi, kiiruhti Marcel vastaamaan.
— Mutta osaako herra kirjoittaa suruvärssyjä? tiukkasi leski.
— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään paljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina vain kirjoittaa valitusvirsiä.
— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa! Silloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on julkinen kirjailija?
— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä ette kadu.
Selitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen tulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan Rodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen; ja kiire kuului värssyllä myös olevan.
Runoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo seuraavaksi päiväksi.
— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli mennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle kelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole moitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi sata elinvuotta kuin hyvälle viinille!
— Vastustan jyrkästi! huudahti Marcel.
— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava vielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys tietäisi sinulle rahan menetystä.
Ja kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään kuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.
— Ah, sanoi hän sitten, — satuinpa tulemaan tänne onnellisella hetkellä!
— Mutta mitä asiaa sinulla oikeastaan olikaan? kysyi Marcel.
— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän runon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa siitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää, toiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.
— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on ensimmäiset.
— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani kuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni ja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne ovat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin päiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa, kuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää, suorastaan välttämätön.
— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin ja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.
Rodolphe oli jo vetänyt karhunturkin ylleen.
— Nytpä saa lämpömittari kiukutella, sanoi hän.
— Aiotko oikein tosissasi mennä ulos kadulle tuossa asussa? kysyi Marcel ystävältään, kun he olivat nauttineet epämääräisen aterian, joka tarjottiin viiden centimen lautasilta.
— Viis minä julkisesta mielipiteestä! sanoi Rodolphe; — tänään alkaa sitä paitsi karnevaali.
Ja hän asteli halki Pariisin yhtä vakavana kuin se nelijalkainen, jonka turkki hänellä oli yllään. Sivuuttaessaan insinööri Chevalierin lämpömittarin Rodolphe näytti sille pitkää nenää.
Asuntoonsa tultuaan ensin pahanpäiväisesti säikäyttäen portinvartijaa, runoilija sytytti kynttilänsä ja kääri huolellisesti sen ympärille läpinäkyvää paperia suojaksi yöperhosten ilkivaltaisuuksia vastaan, ja sitten hän ryhtyi heti työhön. Mutta ennen pitkää hän sai havaita, että vaikka hänen ruumiinsa olikin verrattain hyvin turvattu kylmää vastaan, käsien laita oli toisin. Tuskin hän oli pannut paperille kaksi säettä, kun jo alkoi kovasti särkeä kynsien alta ja kynä kirposi hänen kädestään.
— Uljainkaan mies ei voi taistella luonnonvoimia vastaan, mutisi Rodolphe vaipuen voimattomana tuoliinsa. — Caesar meni Rubiconin poikki, mutta Beresinan yli hän ei olisi päässyt.
Äkkiä runoilija päästi karhunrintansa syvyydestä ilohuudon ja nousi niin roimasti, että mustetta räiskähti hänen valkoiselle turkilleen. Hän oli saanut erään aatteen, jonka Chatterton oli aikoinaan toteuttanut.
Rodolphe veti vuoteensa alta melkoisen kasan papereita, joiden joukossa oli tusina hänen mainion murhenäytelmänsä Kostajan valtavia käsikirjoituksia. Tämä näytelmä, jota hän oli kirjoittanut kaksi vuotta, oli niin monta kertaa uusittu ja korjattu, että se kaikkine toisintoineen painoi seitsemän kiloa. Rodolphe pani uusimman käsikirjoituksen syrjään ja laahasi muut uunin eteen.
— Olinhan varma, että kerran saisin nämä sijoitetuiksi, mutisi hän, — kun vain malttaisin mieltäni! Onpa siinä sievoinen kasa proosapuita. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka käy, niin olisinpa kirjoittanut vielä prologinkin! Enemmänhän olisi nyt tulenruokaa. Mutta eihän voi kaikkea ennakolta arvata.
Hän sytytti tukun käsikirjoitusliuskoja palamaan ja verrytti niiden hohteessa käsiään. Viiden minuutin kuluttua oli Kostajan ensimmäinen näytös lopussa ja Rodolphella kolme säettä hautakirjoitustaan valmiina.
Sanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen palavan kamiinassa.
— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien
Rodolphen turkkia.
— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa, tuhisi toinen tuuli.
Mutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli eräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille sormiaan.
— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka osoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme puoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.
Sillä aikaa niitti Kostajan toinen näytös tulisia suosionosoituksia. Ja Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen aikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.
— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi Rodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi kestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme kohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa minulle kunniaa…
Tämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin, kun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.
— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee ainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.
Näytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe puki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka kirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.
— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän sitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen alle.
Seuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin kädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui kaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän kukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat. Angèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin oli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän olisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut eräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen kanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen oli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset korkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat sydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta niitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen sinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan täyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa eräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.
Rodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta. Rodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin, mistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen serkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.
X
Myrskyjen niemi
Jokaisen uuden vuosineljänneksen ensimmäinen kuukausi sisältää pelottavia ajankohtia: sellaisia ovat tavallisesti ensimmäinen ja viidestoista päivä. Rodolphe, joka aina tunsi pelkoa ja vavistusta, milloin toinen tai toinen näistä päivistä läheni, nimitti niitä myrskyjen niemeksi. Tuollaisena päivänä ei aamurusko avaakaan idän portteja, vaan velkojat, talonisännät, ulosottomiehet ja muut tällaiset hirviöt. Sellainen päivä alkaa karhuamisten, laskujen ja vekselien tihkusateella ja päättyy protestien raekuuroon, Dies irae!
Eräänä tällaisena huhtikuun 15. päivän aamuna Rodolphe nukkui rauhallisesti ja näki unta. Muuan hänen sedistään testamenttasi hänelle kokonaisen maakunnan Perun valtiosta, sikäläisine naisineen.
Näin uidessaan pitkin vedoin unelmiensa kultahiekkaisessa virrassa herätti lukossa vääntyvän avaimen kilinä äkkiä luulotellun perillisen keskellä unen heleintä kudosta.
Rodolphe kääntyi vuoteessaan ja katseli unenpöpperössä ympärilleen. Huoneen keskeltä häämötti hänen silmäänsä mieshenkilö, joka juuri näytti tulleen sisälle, mutta minkälainen mies?
Tällä oudonpuoleisella aamun airuella oli päässä kolmikolkkahattu, selässä nahkalaukku ja kädessä pinkka kirjeitä. Hänellä oli yllään harmaa hännystakki, ja hän näytti perin hengästyneeltä kavuttuaan tänne viidenteen kerrokseen. Hänen käytöksensä oli ylenmäärin ystävällistä, ja joka askelella kilahtelivat hänen taskunsa, ikään kuin jonkun pankkiirin kassakaappi muuttaisi majaa.
Rodolphe pelästyi ensin ja miehen kolmikolkkahatusta ja puvusta päättäen arveli näkevänsä poliisin edessään.
Mutta melkoisen pullean rahapussin näkeminen sai hänet toisiin ajatuksiin.
-— Ahaa, hän ajatteli, — tuo mies tulee tietysti saarilta ja tuo minulle ensi erän perintöäni — Mutta neekerihän hänen silloin pitäisi olla?
Tästä epäilyksen häivästä huolimatta hän virkkoi vieraalle, osoittaen rahalaukkua:
— Tiedän jo asianne. Pankaa se tuonne. Kiitoksia.
Tulija oli Ranskan pankin virkailijoita ja vastasi Rodolphen kehotukseen ojentamalla hänen nenänsä eteen merkillisiä erivärisiä merkkejä ja numeroita sisältävän paperin.
— Tahdotte varmaankin kuitin? kysyi Rodolphe. — Saamanne pitää.
Antakaapa minulle kynä ja mustetta. Ne ovat tuolla pöydällä.
— Ei, ei, vastasi toinen, — minä tulin perimään sataviisikymmentä frangia. Tänään on viidestoista päivä huhtikuuta.
— Ah niin! vastasi Rodolphe tarkastellen paperia lähemmin. — Asettajana on Birmann, minun räätälini… Voi turkanen! lisäsi hän katsellen alakuloisesti vuoteelle heitettyä takkia ja sitten vekseliä, — syyt katoavat, mutta seuraus pysyy. Mitä! Tänäänkö viidestoista päivä huhtikuuta? Sepä merkillistä! Enhän ole vielä syönyt mansikoita!
Kyllästyneenä tähän jaaritteluun rahanperijä kääntyi ovelle, sanoen
Rodolphelle:
— Teillä on maksuaikaa kello neljään saakka.
— Rehellisille ihmisille ei panna määräaikoja, vastasi Rodolphe. — Kiusankappale! hän mutisi itsekseen, seuraten murheellisin silmin kolmikolkkahattuisen miehen lähtöä, — eikös vain viekin rahamassin mukanaan!
Rodolphe veti kiinni vuoteensa uutimet, sulki silmänsä ja koetti päästä uudelleen perintönsä jäljille. Mutta hän eksyi matkalla joutuen ylvääseen uneen, jossa Théâtre Françaisin johtaja tuli hattu nöyrästi kädessä hänen luokseen kärttämään näytelmää teatterilleen, ja Rodolphe, joka tiesi tavat pyysi etumaksua. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin johtaja näytti aikovan täyttää hänen toivomuksensa, herätti hänet taas uusi henkilö, huhtikuun 15. päivän ilmiöitä sekin.
Tulija oli herra Benoît, pahamaineinen mies, sen vuokrakasarmin omistaja, jossa Rodolphe asui. Hän oli samalla kertaa vuokralaistensa isäntä, suutari ja koronkiskoja. Tänä aamuna hänestä lähti huonon paloviinan ja erääntyneiden laskujen kauhistuttava löyhkä. Kädessään hänellä oli tyhjä kukkaro.
— Mitä pirua! ajatteli Rodolphe, — eihän tuo ole teatterin johtaja… semmoisella herralla olisi valkea kaulanauha… ja täysi kukkaro!
— Hyvää huomenta, herra Rodolphe! lausui Benoît lähestyen vuodetta.
— Huomenta, herra Benoît! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät luonani?
— Tulin vain sanomaan, että nyt on viidestoista päivä huhtikuuta.
— Nytkö jo! Kuinka nopeasti aika kuluu! Se on todella merkillistä.
Täytynee tässä pian taas ostaa nankinihousut. Viidestoista huhtikuu tai
Lempo soikoon, enpä olisi ilman teitä tullut sitä huomanneeksi, herra
Benoît! Kuinka suuret kiitokset olenkaan teille velkaa!
— Niin, ja lisäksi vielä satakuusikymmemäkaksi frangia, vastasi Benoît.
— On jo aika selvittää tämä pikku lasku.
— Oh, minulla ei ole lainkaan kiirettä, herra Benoît. Olkaa huoleti, myönnän mielelläni teille lykkäystä… Annetaan laskun vielä hieman paisua!
— Mutta te olette jo niin monta kertaa pyytänyt minua odottamaan, sanoi isäntä.
— No, selvittäkäämme sitten tilimme, herra Benoît; minulle on yhdentekevää tänäänkö vai huomenna… Olemmehan sitä paitsi kaikki kuolevaisia… järjestäkäämme se asia.
Isännän ryppyisille kasvoille levisi kirkas hymy, ja yksiöpä tyhjä kukkarokin näytti ikään kuin pullistuvan toivosta.
— Paljonko olen velkaa? kysyi Rodolphe.
— Ensinnäkin kolmen kuukauden vuokra. Kahdenkymmenenviiden frangin mukaan kuukaudelta se tekee seitsemänkymmentäviisi frangia.
— Sattuneet erehdykset oikaistaan, lisäsi Rodolphe. — Entä sitten?
— Toiseksi kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari…
— Silmänräpäys, herra Benoît, älkäämme sekoittako asioita. Tässä ei ole enää puhe isännästä, vaan suutarista… tästä minun on saatava eri lasku. Numerot ovat vakavaa väkeä, niitä ei sovi sotkea.
— Olkoon niin sitten, vastasi Benoît myöntyväisenä siitä toivosta, että vihdoinkin saisi laskunsa kuitatuiksi. — Tässä eri lasku suutarin töistä: kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari, tekee kuusikymmentä frangia.
Rodolphe loi sääliväisen katseen vuoteen vieressä kyhjöttävään raihnaiseen saapaspariin.
— Surkeata! hän ajatteli, — Vaeltavan juutalaisenkaan jalassa ne eivät olisi voineet pahemmiksi mennä. Ja kuitenkin ne ovat Marien jäljessä juostessani kuluneet tuommoisiksi… Jatkakaapa, herra Benoît…
— Siis kuusikymmentä frangia, toisti isäntä. — Sitten on vielä lainattu käteistä kaksikymmentäseitsemän frangia.
— Seis, herra Benoît! Sovimmehan siitä, että kullakin pyhimyksellä on oma komeronsa. Te olette ystävänä lainannut minulle nuo rahat, jättäkäämme siis suutari syrjään ja siirtykäämme ystävyyden ja luottamuksen alueelle, joka on laskutettava erikseen. Kuinka suuri on ystävyytenne minua kohtaan?
— Kaksikymmentäseitsemän frangia.
— Kaksikymmentäseitsemän frangia! Teillä on halpa ystävä, herra Benoît. No laskekaamme yhteen: seitsemänkymmentäviisi, kuusikymmentä ja kaksikymmentäseitsemän… Mitä siitä tulee?
— Satakuusikymmentäkaksi frangia, sanoi herra Benoît ja ojensi
Rodolphelle kolme laskua.
— Satakuusikymmentäkaksi frangia, kertasi Rodolphe, — sehän on eriskummaista! Kuinka somaa yhteenlasku onkaan! No niin, herra Benoît, nyt kun tilimme on selitetty, voimme molemmat olla rauhallisia, sillä nyt tiedämme, kuinka on asian laita. Ensi kuussa pyydän teitä kuittaamaan, ja kun minua kohtaan tuntemanne luotumus ja ystävyys ei tänä väliaikana voi muuta kuin kasvaa, voitte sitten myöntää minulle, jos se on tarpeen, uudelleen lykkäystä. Jos kuitenkin isäntä ja suutari menettävät malttinsa, niin pyydän ystävää pitämään heitä aisoissa. Eikös ole merkillistä, herra Benoît, että joka kerta kun ajattelen teidän kolminaista luontoanne ollessanne yhtaikaa isäntä, suutari ja ystävä, tunnen kiusausta uskoa pyhään kolminaisuuteen.
Rodolphen puhuessa näyttivät isännän kasvot samalla kertaa punaisilta, vihreiltä, keltaisilta ja valkoisilta, ja jokaista vuokralaisen uudesta pilasta tämän vihan sateenkaari väritti hänen piirteitään yhä räikeämmin.
— Arvoisa herra, sanoi hän vihdoin, — en salli tehdä itsestäni pilaa. Olen odottanut tarpeeksi kauan. Sanon siis nyt huoneenne irti, ja ellette iltaan mennessä ole maksanut, niin tiedän kyllä mitä teen.
— Rahaa, rahaa! huudahti Rodolphe. — Pyydänkö minä teiltä rahaa? Ja vaikka minulla rahaa olisikin, en kuitenkaan antaisi teille mitään. Tänään on perjantai, ja se tuo onnettomuutta.
Herra Benoîtin viha kiihtyi hirmumyrskyksi, ja ellei huonekalusto olisi ollut hänen omansa, olisi hän varmasti taittanut jalat joltakin tuolilta.
Hän poistui kuitenkin, uhkaillen hirveästi mennessään.
— Unohdatte rahapussinne! huusi Rodolphe hänen jälkeensä.
— Mikä viheliäinen ammatti! mutisi onneton nuori mies yksin jäätyään. —
Kesyttäisin mieluummin vaikka leijonia.
— Mutta enhän voi tänne jäädä, jatkoi hän hypäten vuoteestaan ja pukeutuen kiireesti. — Liittolaisten hyökkäys ei päättyne tähän. Pitää lähteä käpälämäkeen ja lisäksi syödä hiukan aamiaistakin. Mitähän, jos menisin tervehtimään Schaunardia? Soisin hänen luonaan ja saman tien lainaisin häneltä hiukan rahaa. Sata frangia riittää. Schaunardin luo siis!
Laskeutuessaan portaita Rodolphe kohtasi jälleen herra Benoîtin, joka nähtävästi oli muilta vuokralaisiltaan saanut saman vilpittömän vastaanoton, päättäen hänen tyhjästä rahapussistaan, se oli tällaisissa oloissa pelkkä ylellisyyskapine.
— Jos minua tullaan kysymään, niin sanotte, että olen mennyt maalle… alpeille asti, sanoi Rodolphe. — Tai ei, sanokaa mieluummin, etten asu enää täällä.
— Silloin puhunkin totu, murahti herra Benoît korostaen merkitsevästi sanojaan.
Schaunard asui Montmartressa. Rodolphen täytyi siis kulkea koko
Pariisin läpi. Tämä vaellus oli hänelle mitä vaarallisin.
— Tänään ovat kadut täynnä karhuja, hän sanoi itsekseen.
Hän ei kumminkaan mennyt ulommaisia bulevardeja pitkin, kuten häntä oikeastaan halutti. Mielettömän toivon rohkaisemana hän päinvastoin päätti käyttää vaarallista reittiä suoraan Pariisin keskitse. Rodolphe ajatteli, että tällaisena päivänä, jolloin miljoonat vaeltelivat ulkona rahanperijäin selkärepuissa, joku tuhatlappunen hyvinkin saattoi unohtua tielle odottamaan löytäjäänsä. Rodolphe käveli siis hitaasti ja katse maahan luotuna, mutta ei löytänyt muuta kuin kaksi nuppineulaa.
Kahden tunnin kuluttua hän saapui perille Schaunardin luo.
— Kas vain, sinäkö! huusi tämä.
— Niin kuin näet. Tulin luoksesi aamiaista syömään,
— Voi veliseni, tuletpa pahaan aikaan. Tyttöni on tullut tänne minua tervehtimään enkä ole nähnyt häntä puoleen kuukauteen, jos olisit tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin…
— No voit kaiketi lainata minulle sata frangia? kysyi Rodolphe.
— Mitä! Sinäkin? Schaunard huudahti ylen hämmästyneenä. — Sinäkin pyydät minulta rahaa? Liityt siis vihollisiini!
— Saat maanantaina takaisin.
— Tai tuomiopäivän jälkeen! Etpä näy muistavan, veli hyvä, mikä päivä meillä on tänään. En voi antaa sinulle penniäkään, mutta älähän silti jättäydy toivottomaksi. Päivä ei ole vielä lopussa. Voit hyvinkin vielä kohdata kaitselmuksen, joka ei koskaan nouse ennen keskipäivää.
— Kyllä kai, sanoi Rodolphe, — kaitselmuksella on liian monta pikku lintua hoidettavanaan. Mieluummin menen tapaamaan Marcelia.
Marcel asui siihen aikaan Breda-kadun varrella. Rodolphe tapasi hänet ylen murheellisena tarkastelemassa suurta tauluaan, jonka piti esittää Kulkua Punaisen meren halki.
— Mikäs sinua vaivaa? kysyi Rodolphe astuttuaan sisään. — Sinähän näytät kovin masentuneelta!
— Eipä ihmeellistä, sillä viisitoista päivää olen jo viettänyt paastoviikkoa, huokasi maalari käyttäen kuvaannollista puhetapaa.
Rodolphe ymmärsi tämän vastauksen heti.
— Suolattuja silakoita ja retikkaa, kyllä sen muistan.
Rodolphella oli tosiaan perin suolaisia muistoja siltä ajalta, jolloin hänen ruokalistansa rajoittui yksinomaan tähän kalaan.
— Sepäs hiton ikävää, hän sanoi. — Ja minä kun tulin lainaamaan sinulta sata frangia.
— Sata frangia! huudahti Marcel. — Sinä elät siis yhä vielä kuvitelmien maailmassa? Tulla pyytämään minulta sellaista mytologista summaa ajankohtana, jolloin yhtä mittaa kykin puutteen puristuksessa! Varmaankin olet nauttinut hassišta!
— Valitettavasti en ole vielä nauttinut mitään, vastasi Rodolphe ja jätti ystävänsä Punaisen meren rannalle.
Kello kahdestatoista neljään saakka Rodolphe oli liikkeellä ja tuli käyneeksi melkein jokaisen tuttavansa luona. Mutta kaikki oli turhaa. Viidennentoista päivän vaikutus tuntui kaikkialla yhtä ankarana. Päivällisen aika lähestyi, mutta ateria ei näyttänyt kiirehtivän hänen luokseen ainakaan yhtä nopeasti. Rodolphesta tuntui kuin hän olisi joutunut Medusan lautalle.
Kävellessään Neuf-sillan poikki hän äkkiä sai erään päähänpiston.
— Lempo vie! hän huudahti kääntyen, — viidestoista päivä huhtikuuta… mutta sittenhän minulla on päivälliskutsu.
Ja kaivellen laskujaan hän lopulta veti esiin kortin, josta tässä on tarkka jäljennös.
Villetten tulliportin likellä
"SUUREN VOITTAJAN" HOTELLI
Ruokasalissa tilaa 300 vieraalle.
Vuosipäivälliset
IHMISYYDEN MESSIAAN vuosipäivän kunniaksi
Huhtikuun 15. p. 184-.
Yhtä henkilöä varten.
Muist. Oikeuttaa vain puoleen pulloon viiniä.
— En jaksa sulattaa Messiaan opetuslasten mielipiteitä, mutta kyllä heidän ravintoansa, sanoi Rodolphe itsekseen. Ja nopeana kuin lintu hän taivalsi sen matkan, joka hänet erotti mainitusta tulliportista.
Hänen saapuessaan Suuren Voittajan ravintolaan oli siellä jo tungokseen asti väkeä… Kolmelle sadalle vieraalle varatussa salissa oli tällä hetkellä ainakin viisisataa henkeä. Rodolphen silmäin eteen avautui valtava määrä vasikanlihaa ja porkkanoita.
Vihdoin alettiin tarjoilla lientä.
Aterioitsevien aikoessa juuri ruveta lusikoimaan tunkeutui saliin äkkiä viisi tai kuusi siviilipukuista henkilöä ja joukko poliiseja komisarion johtamina.
— Hyvät herrat, lausui komisario, — ylemmältä taholta tulleesta käskystä ei juhlaa saa viettää. Pyydän teitä poistumaan.
— Voi turkanen! äkäili Rodolphe lähtiessään salista toisten mukana. —
Sallimus ei suo minulle tänään edes liemiruokaakaan!
Hän kääntyi murheellisena marssimaan kotia kohden ja saapui sinne yhdentoista tienoissa illalla.
Herra Benoît odotti häntä.
— Siinähän te tulette, sanoi isäntä. — Oletteko ajatellut, mitä teille aamulla sanoin? Tuotteko minulle rahaa?
— Saan rahaa tänä yönä ja huomenaamulla annan teille heti, vastasi Rodolphe haparoiden hyllyltä avaintansa ja kynttiläänsä. Hän ei löytänyt niitä.
— Herra Rodolphe, sanoi Benoît, — mielipahakseni minun pitää ilmoittaa, että olen vuokrannut huoneenne jo muille ja ettei minulla tällä kertaa ole muita huoneita vapaina. Teidän on pakko mennä muualle.
Rodolphe ei ollut mikään pikkusielu, eikä häntä pelottanut yön vietto paljaan taivaan alla. Ruman ilman sattuessa hän sitäpaitsi saattoi nukkua Odéon-teatterissa eräässä aitiossa lähinnä näyttämöä, kuten jo ennenkin oli tehnyt. Hän pyysi sen tähden muitta mutkitta saada ottaa tavaransa, joihin ei tosin kuulunut sen enempää kuin iso pinkka papereita.
— Tietysti, vastasi isäntä, — minulla ei ole mitään oikeutta niitä pidättää teiltä. Jätin ne huoneeseenne pöytälaatikkoon. Tulkaa mukanani, ellei se henkilö, joka on vuokrannut huoneenne, ole vielä mennyt levolle, voimme astua sisälle.
Huoneen oli päivällä vuokrannut eräs nuori tyttö, jonka nimi oli Mimi ja jota Rodolphe muinoin oli armastellut.
He tunsivat toisensa heti. Rodolphe kuiskasi pari sanaa Mimin korvaan ja puristi hellästi hänen kättänsä.
— Näettekö, kuinka siellä sataa! hän sanoi huomauttaen tytölle rajuilmasta, joka juuri oli puhjennut.
Mimi meni suoraan herra Benoîtin luo, joka odotti huoneen nurkassa ja sanoi hänelle osoittaen Rodolphea:
— Tämä herra on se, jota tänä iltana olen odottanut… Oveni on nyt kiinni kaikilta muilta.
— Ahaa! huudahti herra Benoît happamesti irvistäen. — Kyllä ymmärrän.
Sillä aikaa kun Mimi kaikessa kiireessä valmisteli senpäiväistä illallista, löi kello kaksitoista.
— Vihdoinkin, huokasi Rodolphe itsekseen, — on huhtikuun viidestoista päättynyt ja myrskyjen niemi onnellisesti sivuutettu. — Rakas Mimi, hän virkkoi sitten vetäen sievän tytön syliinsä ja suudellen niskaan, — tiesinhän, että te ette olisi voinut jättää minua oven ulkopuolelle. Teillä on vieraanvaraisuuden ihana elin hyvin kehittynyt.