XI
Taiteilijakahvila
Seuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus Barbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon jäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.
Siihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri maalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin kuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti Momus-kahvilassa, jossa heille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi Neljä muskettisoturia. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat yhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla sanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.
Kokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut hyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät kuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi tehneet olon siellä muille mahdottomaksi.
Satunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo ovella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin pian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai tyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet taiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän kumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut tarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.
Asiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan omistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin tekemään ystävyksille seuraavat valitukset:
Ensiksi: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei omaan saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin pitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä oli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut vieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä päivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä Bosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.
Herra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan Castor-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli kyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka Jumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »Castor! Tuokaa meille Castor! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli näistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia Castoria. Oli siis tilattava Castor, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa. Sitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen haihattelevan filosofisen kirjoitelman.
Toiseksi: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe lepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello kymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi tammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan näiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään vastasivat vain:
— Peli on tilattu, tulkaa uudelleen huomenna.
Bosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen lemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.
Kolmanneksi: Unohtaen, että kahvila on julkinen paikka, herra Marcel raahasi kursailematta saliin maalaustelineensä, maalilaatikkonsa ja muut kapistuksensa. Menipä hän joskus niinkin pitkälle, että käytti mallinaan eri sukupuolta olevia henkilöitä, mikä vallattomuus tuotti Bosqnet-seuran siveellisyydelle suurta vaaraa.
Neljänneksi: Seuraten ystävänsä esimerkkiä herra Schaunard aikoo siirtää pianonsa kahvilaan ja on jo juljennut kuorossa laulattaa sinfoniastaan lainattua teemaa: Sinisen vaikutus taiteissa. Herra Schaunard on tehnyt enemmänkin: hän on siihen lyhtyyn, joka opastaa kahvilaan, laittanut läpikuultavan ilmoituksen, jossa lukee:
MAKSUTONTA LAULUN JA SOITON OPETUSTA
MOLEMMILLE SUKUPUOLILLE
Kysyttävä konttorista.
Tästä on seurauksena ollut, että konttoriin työntyy joka ilta erittäin puutteellisesti vaatetettuja henkilöitä tiedustelemaan, mistä opetusta sai.
Herra Schaunard ottaa siellä sitä paitsi usein vastaan erään naishenkilön, joka sanoo itseään Vârjâri-Phémieksi ja aina on unohtanut päähineensä.
Herra Bosquet nuorempi on tämän johdosta julistanut, ettei hän aio astua jalallaan kahvilaan, jossa luontoa näin poljetaan.
Viidenneksi: Vaikka mainitut herrat tilaavat yleensä perin vähän, ovat he vielä tätä vähääkin koettaneet vähentää. Väittäen muka huomanneensa kahvilan mokan pitävän rikollista yhteyttä sikurin kanssa he ovat tuoneet mukanaan kahvinkeittovehkeen, jolla itse keittävät kahvin, vieläpä ostaen sokerinkin muualta halpaan hintaan. Menettely loukkaa ilmeisesti talon keittiön kunniaa.
Kuudenneksi: Näiden herrojen keskusteluista turmeltuneena on tarjoilija Bergami (saanut tämän nimen poskipartansa johdosta), tyyten unohtaen alhaisen syntyperänsä ja kaikkea säädyllisyyttä uhmaten, rohjennut omistaa kassanhoitajattarelle runon, jossa tätä yllytetään laiminlyömään äidin ja puolison velvollisuudet. Kirjeen sekavasta tyylisiä on havaittu, että se on syntynyt herra Rodolphen ja hänen kirjallisuutensa saastaisen vaikutuksen alaisena.
Tämän johdosta, niin ikävää kuin se onkin, laitoksen johtaja katsoo olevan aihetta pyytää Colline-seuraa valitsemaan toisen paikan vallankumouksellisten istuntojensa tyyssijaksi.
Gustave Colline, joka oli liiton Cicero, otti nyt puheenvuoron ja todisti isännälle a priori, että hänen valituksensa olivat naurettavia ja huonosti perusteltuja, että hänelle suotiin suuri kunnia, kun hänen kahvilansa valittiin älyn asunnoksi, ja että puhujan ja hänen ystäviensä katoaminen täältä veisi vararikkoon liikkeen, jonka he läsnäolollaan olivat korottaneet taiteellis-kirjallisen kahvilan ylevään korkeuteen.
— Mutta te ja ystävänne tilaatte niin kovin vähän, huomautti kahvilan omistaja.
— Tämä kohtuullisuus, josta te meitä syytätte, on todistus siveellisyydestämme, vastasi Colline. — Onhan teillä sitä paitsi keino saada meidät tilaamaan runsaammin. Avatkaa meille tili.
— Hankimmepa vielä teille tilikirjankin, lisäsi Marcel.
Isäntä ei ollut kuulevinaan, vaan pyysi eräitä lisätietoja tuosta tulenarasta kirjeestä, jonka Bergami oli hänen vaimolleen lähettänyt Rodolphe, jota syytettiin tämän luvattoman intohimon lietsomisesta kirjeen laatijana, vakuutteli innokkaasti viattomuuttaan.
— Ja sitä paitsi, lisäsi hän, — oli puolisonne siveellisyys lujana muurina, joka…
— Oh, keskeytti isäntä ylpeästi hymyillen, — vaimoni on kasvatettu
Saint-Denisissä.
Oli miten oli, Collinen onnistui lopuksi kietoa isäntä viekkaan kaunopuheisuutensa verkkoon ja saada hänet tyytymään lupaukseen, etteivät nämä neljä ystävystä enää kahmaisisi koko kahvilaa itselleen, että kahvila tästä lähtien saisi Castorin ilmaiseksi ja että Värjäri-Phémie panisi hatun päähänsä. Lisäksi sovittiin, että tammipeli jätettäisiin Bosquet-seuran käytettäväksi sunnuntaisin kello kahdestatoista kahteen ja ettei etenkään uutta luottoa enää pyydettäisi.
Muutamia päivä kävi kaikki hyvin.
Jouluaattona tulivat nämä neljä ystävystä »puolisoineen» kahvilaan.
Siinä olivat neiti Musette, neiti Mimi, Rodolphen uusi lemmitty, viehkeä olento, jonka ääni oli hopeanheleä, ja Värjäri-Phémie, Schaunardin epäjumala, tänä iltana viimeksi mainitulla myös hattu pääsään. Neiti Colline, jota ei yleensä koskaan nähty, oli tälläkin kertaa jäänyt kotiin laittamaan välimerkkejä puolisonsa käsikirjoituksiin.
Kahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa kokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle, joka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta, täytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai kokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa ryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa uudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi ja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat keskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas siirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja kohteliaisuuden alalta voi Runo-Almanakasta löytää.
Sillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta, tarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä salin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää näytelmää.
Parin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista kahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden pelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi täysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui äänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja piipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä ikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin hyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli kultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä oli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt häntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä alkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä kapitalistiksi.
Äkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat tyhjät.
— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme kaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.
— Oikein puhuttu, sanoi Marcel. — Harrastelkaamme yliluonnollisia asioita.
— Colline, lisäsi Rodolphe, — soitapas tarjoilijaa.
Colline soitti vimmatusti.
— Mitäs otamme? kysyi Marcel.
Colline taivutti vartalonsa kaarevaksi kuin luokki ja sanoi osoittaen naisia:
— Näiden naisten asia on määrätä virvokkeiden laatu ja järjestys.
— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan pelottaisi.
— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?… Eihän se ole edes mitään viiniä!
— Sitä pahempi, mutta minä pidän samppanjasta, se kuohuu niin kauniisti.
— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin mielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.
— Oletko päästäsi pyörällä! huudahti Rodolphe.
— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji merkillisesti viehätti.
Rodolphe meni äänettömäksi.
— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa, — minä haluaisin puhdasta rakkautta. Se on hyvää vatsalle.
Schaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien vapisemaan perustallaan.
— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran vaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.
— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian pienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.
— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan kemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta kuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon lientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on kasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!
Ja Colline tarrautui kuumeisen kiihkeästi soittonauhaan.
Tarjoilija tuli vihurina paikalle.
Kun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä, kuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.
— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin mielelläni hiukan kinkkua.
— Ja minä sardiinia ja voita, lisäsi Musette.
— Ja minä retiisejä ja hiukan lihaa… sanoi Phémie.
— Sanokaa vain suoraan tahtovanne illallista! huudahti Marcel.
— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset
— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.
Tarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.
Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta.
Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti toimittamaan, mitä oli tilattu.
Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.
— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta olla rahaakin.
Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen varomattomuus!
Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti loppuratkaisun hetkeä.
Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.
Neljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli suorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi centimea.
— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä neuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.
Otettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa määräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi. Schaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui konttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä selkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään Momus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista vihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan valitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi pystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku oli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta huomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä kuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota alhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten turkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.
Taiteilijain ja isännän välillä sukeutui tästä oikein ilmisota.
Mutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa rakkausasioistaan ja koruistaan.
Vieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut, astunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen ainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle hiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi vihdoin sanoen vieraalle:
— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia noiden toisten kanssa.
Herra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen päähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin edessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia, veti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:
— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan halunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut tilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?
— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi, mitä vieras tarkoitti.
Rodolphe ja Marcel tervehtivät ääneti.
Mutta Schaunardin liiallinen hienotunteisuus oli vähällä turmella kaikki.
— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä ei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko muuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?… Tietenkin olen samaa mieltä kuin ystäväni.
— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin, kaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen itseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan kiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka ilta… Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen puhunut hänelle pari sanaa… saatte täysin vapaasti joko lähteä tai jäädä… Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla voin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää vähäpätöistä palvelusta, jonka…
Suuttumuksen puna väritti Schaunardin kasvot.
— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi hyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme… hyvä, minä pelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen kanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.
Barbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin. Tällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen arvoon.
Vihdoin erottiin ja sovittiin kohtauksesta seuraavaksi päiväksi.
— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään velkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.
— Ja voimmepa melkein vaatia häneltä uutta illallista, lisäsi Colline.
XII
Kerhon jäseneksi ottaminen
Carolus Barbemuche oli samana iltana, jolloin hän kahvilassa oli omasta kukkarostaan maksanut taiteilijoiden illallisen, osannut järjestää niin, että Gustave Colline joutui saattamaan häntä kotimatkalla. Ollessaan näiden neljän ystävyksen mykkänä kuuntelijana hän oli alusta pitäen kiinnittänyt huomionsa Collineen ja tunsi jo merkillistä myötätuntoa tätä Sokratesta kohtaan, jonka Platon hänestä itsestään myöhemmin tuli. Tästä syystä hän oli päättänyt, että juuri Collinen piti auttaa häntä pääsemään liiton jäseneksi.
Matkalla Barbemuche ehdotti poikettavaksi erääseen kahvilaan, joka sattui vielä olemaan auki. Mutta Colline ei ainoastaan kieltäytynyt, vaan vieläpä kiirehti askeleitaan kahvilan ohi mentäessä ja painoi hattunsa huolellisesti syvälle silmien yli.
— Miksi ette halua tulla tähän kahvilaan? kysyi Barbemuche moitteettoman kohteliaasti.
— Syynsä kullakin, vastasi Colline. — Tuossa kahvilassa on kassanhoitajatar, joka harrastaa matemaattisia tieteitä, ja välttääkseni joutumasta hänen kanssaan pitkälliseen väittelyyn kartan tätä katua päivällä ja muulloinkin, milloin vain aurinko paistaa. Sehän on muutoin perin luonnollista, lisäsi Colline avomielisesti. — Olen näet Marcelin kanssa asunut tässä korttelissa.
— Olisin niin mielelläni tahtonut juoda kanssanne lasin punssia ja hieman keskustella, sanoi Barbemuche — Tuntisitteko ehkä näillä tienoin jonkin muun paikan, jonne voisimme pistäytyä tarvitsematta pelätä… matemaattisia vaikeuksia? lisäsi Barbemuche, pitäen tätä lisäystään melko sukkelana kompana.
Colline mietti hetkisen.
— Tosiaan, tuolla on semmoinen pikku paikka, jossa asemani on paljon luontevampi, hän vastasi.
Ja hän osoitti pientä viinitupaa.
Barbemuche nyrpisti huuliaan ja näytti epäröivän.
— Onko se säädyllinen ja sovelias paikka? hän kysyi.
Vieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan ja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut Barbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän ikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.
— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko diplomaattikunta jo makuulla.
Barbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään hän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi vakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan oven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan rauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.
Kuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi ja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen toivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran jäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen päämäärän saavuttamisessa.
Colline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin uskaltanut luvata mitään varmaa.
— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni äänistä mitään ennakolta.
— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua joukkoonsa? kysyi Barbemuche.
Colline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen, ja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä kysymyksiä.
— Harrastatteko kaunotaiteita?
— Koetan kaikessa vaatimattomuudessa työskennellä näillä hengen ylevillä vainioilla, vastasi Carolus, joka katsoi tarpeelliseksi ilmaista tyylinsä värit.
Collinesta oli tämä vastaus hyvin tyylitelty, ja kumartaen hän jatkoi:
— Harjoitatteko musiikkia?
— Olen soittanut kontrabassoa.
— Se on filosofinen soittokone, arvokas ja syvä-ääninen. Jos siis ymmärrätte musiikkia, niin käsitätte myöskin ettei harmonian lakeja loukkaamatta voi liittää viidettä soittajaa kvartettiin, kvartetti kun lakkaisi silloin olemasta kvartetti.
— Siitä tulee silloin kvintetti, vastasi Carolus.
— Mitä sanoitte?
— Kvintetti.
— Tietenkin! Samoin käy, jos kolmiyhteisyyden jumalalliseen kolmikkoon lisätään yksi henkilö. Meillä ei silloin enää olisi kolmiyhteisyyttä, vaan neliö, ja siiloinpa olisi uskonto perusteissaan järkytetty!
— Sallikaahan, vastasi Carolus, jonka järki alkoi jo kompastella
Collinen päätelmien mutkaisilla poluilla, — en oikein ymmärrä…
— Seuratkaa mukana, jatkoi Colline. — Tunnetteko tähtitiedettä?
— Jonkin verran. Olenhan suorittanut yliopistossa baccalaureat-tutkinnon.
— Siitä on viisukin olemassa, sanoi Colline. — Kuinka se kuuluikaan: 'Lisetten baccalaureus…' En muista enää… Siispä tietänette, että on olemassa neljä peruspistettä, jos ilmestyisi viides peruspiste, olisi koko luonnon sopusointu nurin narin. Semmoista sanotaan kataklysmiksi. Ymmärrättekö?
— Odotan loppupäätöstä.
— Juuri niin, loppupäätös on puheen loppu, niin kuin kuolema on elämän loppu ja avioliitto rakkauden loppu. No niin, hyvä herra, minä ja ystäväni olemme tottuneet elämään yhdessä ja pelkäämme, että vieraan henkilön liittyminen seuraamme voisi häiritä tapojemme, mielipiteittemme, makumme ja luonteemme sopusointua. Meistä tulee kerran nykyisen taiteen neljä peruspistettä, sanon sen teille suoraan, ja tähän ajatukseen tottuneina meistä tuntuisi ikävältä nähdä vielä viides peruspiste…
— Mutta missä neljä on, siinä voi yhtä hyvin olla viisikin, uskalsi
Carolus väittää.
- Kylläkin, mutta sittenpä meitä ei enää olekaan neljä.
— Tuo veruke on joutava.
— Ei mikään ole joutavaa tässä maailmassa, kaikki on kaikessa, pienistä puroista paisuu suuri joki, pienistä tavuista tulee säkeistöjä, ja vuoret on koottu hiekkajyväsistä. Niin sanotaan Kansakuntien viisaudessa, jota yksi kappale on näytteillä rantakadulla.
— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen toveruutensa kunniaa.
— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti tätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.
— Kuinka te sanoitte? kysyi Carolus ihmetellen.
— Anteeksi… se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu, vastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä vainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?
— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen ravintoa hengelleni. Télémaque herätti minussa ensiksi sen intohimon, joka nyt kalvaa minua.
— Télémaque, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi Colline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä yhden kappaleen viidellä soulla… mutta se olikin onnen kauppa. Luovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten oivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin puolesta.
— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen kirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on uskontoa, pappiutta.
— Juuri niin, myönsi Colline, — ja siitä on laulukin.
Ja hän alkoi hyräillä:
Pyhyyttä täynnä taide lie, mut meille tuttu on sen tie.
— Luullakseni se on Robert Paholaisesta, hän lisäsi.
— Sanoin, että taide on pyhää toimintaa, jatkoi Barbemuche, — kirjailijan pitäisi siis lakkaamatta…
— Anteeksi, keskeytti Colline, joka kuuli tornikellon lyövän kovin myöhäistä hetkeä, — pian on aamu käsissä ja pelkään viipymiseni herättävän levottomuutta henkilössä, joka on minulle varsin rakas… Sitä paitsi, mutisi hän itsekseen, — lupasin tulla kotiin… huomenna on hänen nimipäivänsä.
— Onpa todellakin jo hyvin myöhä, myönsi Carolus. — Lähtekäämme siis.
— Asutteko kaukana? kysyi Colline.
— Royale-Saint-Honoré numero kymmenen.
Colline oli aikaisemmin sattunut kerran käymään tässä talossa ja muisteli, että se oli erittäin komea.
— Puhun teistä ystävilleni, hän sanoi Barbemuchelle heidän erotessaan. — Olkaa varma, että teen kaiken voitavani saadakseni heidät teille suosiollisiksi… Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo.
— Antakaa kuulua.
— Olkaa rakastettava ja kohtelias neitejä Mimiä, Musettea ja Phémietâ kohtaan. Heillä on suuri vaikutusvalta ystäviini, ja jos saatte nuo mainitsemani neitoset tukemaan pyrkimyksiänne, on teidän helpompi suostuttaa Marcel, Schaunard ja Rodolphe.
— Koetan parastani, lupasi Carolus.
Seuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa. Oli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui pöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.
— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan, mutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen jalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.
— Mieliikö hän nyt jo vaatia takaisin rahansa? kysyi Marcel.
— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin säädyllisen näköinen.
— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies haluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin olla mukana osingonjaossa.
Kaikki kolme taiteilijaa kohottivat päänsä ja katsoivat toisiinsa.
— Niin on asia, lopetti Colline. — Neuvottelu voi siis alkaa.
— Mikä on suojattisi yhteiskunnallinen asema? kysyi Rodolphe.
— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme pyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui sensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan ja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä säilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.
— Erittäin hyvä, sanoi Schaunard.
— Hahmottele meille joitakin hänen luonteensa peruspiirteitä, pyysi
Marcel.
— Ylevä sielu, ankarat tavat, vieroo viinitupia, suorittanut baccalaureat-tutkinnon, soittaa kontrabassoa, suora ja rehellinen, muuten mies, joka joskus vaihtaa viisifrangisen.
— Hyvältä kuuluu, sanoi Schaunard.
— Mitkä ovat hänen toiveensa?
— Olen sen jo sanonut. Hänen kunnianhimonsa on rajaton. Hänen tekee mieli sinutella meitä.
— Se merkitsee, että hän tahtoo meistä hyötyä, selitti Marcel, — kerskailla meidän ystävyydellämme.
— Mikä on hänen taiteensa? kysyi Rodolphe.
— Niin, puuttui Marcel taas puheeseen, — mitä hän harrastaa?
— Hänen taiteensa? toisti Colline. — Mitä hän harrastaa? Kirjallisuutta ja filosofiaa sekaisin.
— Mitä hän filosofiasta tietää?
— Hänen filosofiansa on hiukan yksinkertaista. Hän sanoo taiteen olevan pappiutta.
— Pappiutta? toisti Rodolphe hämmästyneenä.
— Niin.
— Ja miten on kirjallisuuden laita?
— Hän tutkii Télémaquea.
— Hyvä sekin, sanoi Schaunard pureskellen artisokan juuripuolta.
— Mitä, onko se hyvä, ääliö? keskeytti Marcel. Älä missään nimessä toista mokomaa puhetta, kun muita ihmisiä on lähellä.
Schaunard pahastui tästä ojennuksesta, niin että antoi pöydän alitse potkun Phémielle, jonka hän yllätti lusikoimasta hänen kastikettaan.
— Vielä kerran, sanoi Rodolphe, — mikä on hänen asemansa maailmassa, mistä hän elää, nimi, asunto?
— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden professori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche, hän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.
— Kalustetussa huoneessa?
— Ei, kalusto on oma.
— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on ilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien likööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään filosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti vastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän muukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena. Olen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet. Hän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on kelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä heidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen kukkuloille.
— Hyvin sanottu, virkkoi Schaunard. — Vieläkö siellä on kastiketta?
— Ei, vastasi Rodolphe,— painos on lopussa.
— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota Colline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa rikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja luoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka kirjallisuuden verhossa pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain ilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä vastaan.
— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua varten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan Marcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua joukkoomme kirjallisuuden verhossa.
— Se oli puhetaidollinen kuvio, selitti Marcel.
— Hiiteen koko kuvio, se on huono. Kirjallisuudella ei ole verhoa.
— Koska kerran olen joutunut asian esittelijäksi, sanoi Colline nousten, — niin tahdon myös suorittaa osani loppuun saakka. Mustasukkaisuuden vallassa ystävämme Marcel näkee aaveita keskellä päivää, suuri taiteilija on kaistapäinen…
— Järjestykseen! kirkui Marcel.
— …kaistapäinen siinä määrin, että hän, niin erinomainen piirustaja, käyttää puheessaan kuviota, jonka sopimattomuuden edellinen puhuja jo on musertavasti osoittanut.
— Colline itse on päästä vialla! huusi Marcel läimäyttäen pöytään nyrkiniskun, joka sai aikaan suurta meteliä läsnäolevissa lautasissa. — Colline ei ymmärrä rahtuakaan tunteen asioita, hän ei ole pätevä niistä puhumaan. Sydämen asemesta hänellä on madonsyömä kirjarämä rinnassaan! (Pitkällistä naurua Schaunardin puolelta.)
Tämän metelin kestäessä Colline käänteli arvokkaasti valkoisen kaulaliinan poimuihin verhottua puhe-elintään ja hiljaisuuden palattua jatkoi puhettaan näin:
— Hyvät herrat, haihdutan yhdellä ainoalla sanalla mielestänne sen turhan pelon, jonka Marcelin sanat ehkä ovat teissä herättäneet Carolusta kohtaan.
— Sopiihan koettaa, sanoi Marcel ivallisesti.
— Se käy yhtä helposti kuin tämä, vastasi Colline sammuttaen yhdellä puhalluksella tulitikun, jolla oli sytyttänyt piippunsa.
— Sano sitten, sano! huusivat kuorossa Rodolphe, Schaunard ja naiset, joille väittely tuotti suurta hauskuutta.
— Hyvät herrat, aloitti Colline, — vaikka minun kimppuuni on tässä seurassa hyökätty henkilökohtaisesti ja loukkaavalla tavalla ja vaikka minun syytetään myyneen vaikutusvaltani, joka minulla tässä seurassa voi olla, alkoholijuomista, niin tunnen kuitenkin olevani viaton enkä sen tähden katso olevan aihetta vastata kunniallisuuttani, rehellisyyttäni ja siveellisyyttäni vastaan tehtyihin syytöksiin. (Melua.) — Mutta yhtä pyydän teitä kuitenkin minussa kunnioittamaan. (Puhuja taputti kaksi kertaa vatsaansa.) — Viisauttani, jonka hyvin tunnette, mutta jota nyt on tahdottu epäillä. Minua syytetään siitä, että muka tahdon väkisin tyrkyttää teille muukalaista, joka ehkä tuottaisi turmiota teidän rakkaudenonnellenne. Tämä olettamus on loukkaus näitä naisia ja heidän makuaan kohtaan. Carolus Barbemuche on hyvin ruma. (Värjäri-Phémien kasvoilla näkyi selvä vastalause. Pöydän alta kuului kolinaa, kun Schaunard potkaisulla nuhteli nuorta ystävätärtään liiallisesta avomielisyydestä.) — Mutta, jatkoi Colline, — on vielä mainitsematta eräs seikka, joka lyö tomuun vastustajani viheliäisen todistuksen Caroluksesta; Carolus on platoninen filosofi. (Eloisaa liikettä herrojen ja melua naisten tahotta.)
— Platoninen? Mitä se merkitsee? kysyi Phémie.
— Se on sellaisten miesten sairaus, jotka eivät uskalla suudella naisia, selitti Mimi. — Minulla oli kerran semmoinen rakastaja, mutta en pitänyt hänestä kauempaa kuin kaksi tuntia.
— Sehän on typeryyttä, se! huomautti Musette.
— Olet oikeassa, sydänkäpyseni, sanoi Marcel hänelle. — Platonisuus on rakkaudessa kuin vesi viinissä, näetkös! Juokaamme viinimme sekoittamattomana.
— Ja eläköön nuoruus! lisäsi Musette.
Collinen selitys oli saanut kaikkien mielessä toimeen Carolukselle suotuisan käänteen. Filosofi tahtoi käyttää tätä taitavan ja kaunopuheisen esitelmänsä vaikutusta hyväkseen.
— Nyt, hän jatkoi, — en voi nähdä, mitä oikeutettuja väitteitä voitaisiin enää esittää tätä nuorta kuolevaista vastaan, joka ainakin on tehnyt meille palveluksen. Minä puolestani, minä, jota syytetään harkitsemattomasta ja kevytmielisestä menettelystä tahtoessani otettavaksi hänet seuramme jäseneksi, pidän tätä väitettä hyökkäyksenä arvoani vastaan. Olen osoittanut tässä asiassa käärmeen viisautta, ja ellei tätä viisauttani palkita luottamuslauseella, pyydän eroani.
— Niinkö kovalle sinä otat? kysyi Marcel.
— Niin, vastasi Colline.
Muut kolme taiteilijaa neuvottelivat keskenään, ja yhteisestä sopimuksesta suostuttiin palauttamaan filosofille se syvän viisauden ominaisuus, jota hän vaati. Colline jätti sitten puheenvuoron Marcelille, joka aikaisemmasta kannastaan peräytyen selitti voivansa ehkä puoltaa selostajan esitystä. Mutta ennen lopulliseen äänestykseen ryhtymistä, joka avaisi Carolukselle pääsyn boheemikerhoon, Marcel ehdotti äänestettäväksi seuraavasta lisäyksestä:
— Koska uuden jäsenen ottaminen on vakava ja tärkeä asia, muukalainen kun saattaa helposti aiheuttaa tulollaan epäsopua ja riitaa, ollen tietämätön toveriensa tavoista, luonteista ja mielipiteistä, tulee jokaisen jäsenistä viettää yksi päivä sanotun Caroluksen seurassa ja tutkia hänen elämäänsä, makuansa, kirjallista kykyänsä ja hänen vaatevarastonsa kuntoa. Tutkijat ilmoittakoot sitten toisilleen yksityiskohtaiset havaintonsa ja vasta sen jälkeen tehtäköön joko, hyväksymis- tai hylkäämispäätös, Caroluksen pitää siis olla yksi kuukausi noviisina, alokkaana, se on: ennen tämän koetusajan loppua hän ei saa oikeutta sinutella tovereitaan eikä käydä heidän kanssansa käsikkäin kadulla. Jäseneksi ottamisen päivänä vietetään loistavat kemut, jotka alokkaan tulee kustantaa, ja menoarvion on noustava vähintään kahteentoista frangiin.
Tämä ehdotus hyväksyttiin kolmella äänellä yhtä vastaan. Colline näet vastusti ehdotusta, koska se muka ilmaisi yhä vielä epäluottamusta häntä kohtaan ja toukkasi jälleen hänen arvoaan viisaana miehenä.
Samana iltana Colline meni vartavasten hyvin aikaisin kahvilaan saadakseen ennen toisten tuloa puhua Caroluksen kanssa.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Carolus saapui pian kolme valtavaa ruusukimppua kädessään.
— Kas vain, sanoi Colline ällistyneenä, — mitä tämä yrttitarha oikein tarkoittaa?
— Muistin, mitä eilen sanoitte minulle. Ystävänne saapuvat kai tänään naisineen, ja sen tähden otin kukkia mukaani. Ne ovat hyvin sieviä.
— Erittäin, mutta ovat kai sievoisen summan maksaneetkin. Vähintään viisitoista souta.
— Niinkö luulette, vaikka nyt on joulukuu? Kunpa olisitte sanonut edes viisitoista frangia.
— No taivaan talikynttilät! huudahti Colline, — kolme kappaletta jaloa metallia moisista Floran pikku lahjoista, mikä mielettömyys? Olette siis Kordillieerien hopeakaivosten sukua? Pentele sentään, hyvä herra, siinä on viisitoista frangia, jotka suoraan sanoen täytyy paiskata ikkunasta ulos!
— Mitä! En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
Colline kertoi sitten, mitä epäilyksiä Marcel oli hautonut mielessään ja mikä kiivas väittely oli tapahtunut taiteilijoiden kesken hänen asiassaan.
— Vakuutin heille, että tarkoituksenne olivat täysin puhtaat, lisäsi Colline, — mutta vastustus oli siitä huolimatta perin ankara. Älkää siis millään muotoa antako uutta virikettä epäluuloihin olemalla liian kohtelias naisille, ja ennen kaikkea toimittakaamme nämä kukkavihot pois tieltä.
Ja Colline otti ruusut ja pisti ne erääseen kaappiin, jossa säilytettiin kaikenkaltaista kamaa.
— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Colline — Ennen lähemmän tuttavuuden tekoa haluavat herrat, jokainen erikseen, tutkia hiukan luonnettanne, makuanne, taipumuksianne ynnä muuta.
Ja ettei Barbemuche joutuisi millään tavalla loukkaamaan hänen ystäviään, piirsi Colline hänelle nopeasti kunkin taiteilijan moraalista luonnoksen.
— Koettakaa erikseen päästä jokaisen suosioon, lisäsi filosofi, — niin saatte lopulta heidät kaikki puolellenne.
Carolus suostui kaikkeen.
Ennen pitkää nuo kolme taiteilijaa saapuivat puolisoineen.
Rodolphe oli kohtelias Carolukselle, Schaunard tuttavallinen, Marcel jäykkä ja kylmä. Carolus puolestaan oli miehiä kohuan ystävällinen ja huomaavainen, mutta naisia kohtaan mahdollisimman hillitty.
Illalla erottaessa Barbemuche kutsui Rodolphen syömään kanssansa päivällistä seuraavana päivänä ja pyysi tulemaan luokseen jo kello kahdeksitoista.
Runoilija hyväksyi tarjouksen.
— Hyvä on, hän sanoi itsekseen, — minä saan siis aloittaa tutkimuksen.
Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, Rodolphe meni tapaamaan Carolusta. Tämä asui tosiaan hyvin kauniissa talossa Royale-kadun varrella, ja hänen huoneensa oli tavallaan ylellisesti kalustettu. Rodolphea ihmetytti vain se, että ikkunaluukut kirkkaasta päivästä huolimatta olivat kiinni, verhot oli laskettu alas ja kaksi kynttilää paloi pöydällä. Ja hän kysyi Barbemuchelta, mikä siihen oli syynä.
— Opiskelu on salaperäisyyden ja hiljaisuuden tytär, vastasi Carolus.
Sitten istuuduttiin ja alettiin jutella. Kun oli hetkinen keskusteltu onnistui Caroluksen, turvautuen tavattomaan kärsivällisyyteen ja puhetaidolliseen mestaruuteen, saada sanotuksi lause, joka nöyrästä muodostaan huolimatta ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin kehotuksen Rodolphelle ystävällisesti kuunnella luettavan erästä pikku teosta, joka oli sanotun Caroluksen valvomien öitten hedelmä.
Rodolphe oivalsi joutuneensa kiikkiin. Kun hän kumminkin oli utelias tutustumaan Barbemuchen kirjoitussanontatapaan, kumarsi hän kohteliaasti ja vakuutti olevansa ihastunut kunniasta saada…
Carolus ei odottanut lauseen loppua. Hän harppasi ovelle, väänsi sen säppiin, kiersi avainta lukossa ja palasi sitten Rodolphen luo. Hän veti ensiksi esille pikku vihon, jonka kapea muoto ja vähäinen paksuus nostatti runoilijan kasvoille tyytyväisen hymyn.
— Siinäkö teoksenne käsikirjoitus? kysyi hän.
— Eihän toki, vastasi Carolus, — tämä on vain käsikirjoituksieni luettelo. Nyt etsin siitä sen käsikirjoitukseni numeron, jonka saan lukea teille… Tässähän se onkin; Don Lopez eli kohtalo, numero neljätoista. Se on kolmannella hyllyllä, lisäsi Carolus.
Ja hän aukaisi pienen kaapin, joka Rodolphen hämmästykseksi sisälsi kokonaisen varaston käsikirjoituksia. Carolus otti niistä yhden, sulki kaapin ja asettui sitten istumaan runoilijaa vastapäätä.
Rodolphe loi salavihkaa silmäyksen yhteen niistä neljästä vihosta, jotka teokseen kuuluivat. Paperin koko toi mieleen Mars-kentän.
— No niin, hän sanoi itsekseen, — ei sentään runoja., mutta nimi on Don
Lopez!
Carolus aukaisi ensimmäisen vihon ja alkoi lukea;
— Eräänä kylmänä talviyönä ratsasti kaksi viittojensa poimuihin huolellisesti kääriytynyttä ritaria laiskain muulien selässä vierekkäin eräällä niistä teistä, jotka vievät Sierra Morenan erämaiden pelottavan autiuden halki…
— Voi hemmetti, ajatteli Rodolphe kerrassaan masentuneena tästä alusta.
Mutta Carolus luki edelleen ensimmäistä lukua, joka oli loppuun saakka samaan tyyliin kirjoitettu.
Rodolphe kuunteli hajamielisenä ja mietti keinoja, millä pääsisi pakoon.
— Tuossa on kyllä ikkuna, sanoi hän itsekseen, — mutta paitsi sitä, että se on suljettu, olemme lisäksi neljännessä kerroksessa. Ah, nytpä käsitän kaikki nämä varokeinot!
— Mitä pidätte ensimmäisestä luvusta? kysyi Carolus päästyään sen loppuun. — Pyydän, älkää säästäkö minua arvostelussanne.
Rodolphe muisteli kuulleensa katkelmia jostakin monisanaisesta itsemurhan filosofiasta, johon ennenmainittu Lopez, kertomuksen sankari, oli horjahtanut, ja vastasi umpimähkään:
— Don Lopezin mahtava hahmo on kuvattu erittäin tunnollisesti. Se muistuttaa Savoijalaisen papin uskontunnustusta. Myöskin don Alvarin muuli on mielestäni kuvattu erinomaisesti, luulisi ihan näkevänsä jonkin Gérîcaultin luonnoksen. Maisemissa on oivallisia piirteitä. Ajatuksista tahtoisin sanoa, että ne ovat Lesagen maaperään kylvettyjä Jean Jacques Rousseaun siemeniä. Sallinette kuitenkin pari pientä huomautusta. Te viljelette liiaksi välimerkkejä ja myöskin sanaa 'niin muodoin'. Onhan se kaunis ja paikallaan silloin tällöin väriä antamassa, mutta sitä ei saa käyttää liian usein.
Carolus otti toisen vihkonsa ja luki vielä kerran teoksensa nimen Don
Lopez eli kohtalo.
— Olen kerran tuntenut erään don Lopezin, huomautti Rodolphe. — Hän myyskenteli savukkeita ja Bayonnen suklaata. Lieneekö ollut teidän sankarinne sukulaisia… Jatkakaahan.
Toisen luvun lopussa runoilija keskeytti Caroluksen.
— Eihän vain kurkustanne tee kipeätä? hän kysyi.
— Ei lainkaan, vastasi Carolus. — Saatte nyt kuulla Inesillen tarinan.
— Odotan hyvin uteliaana… mutta jos olette väsynyt, niin eiköhän olisi parasta…
— Kolmas luku, julisti Carolus sointuvalla äänellä.
Rodolphe silmäili tutkivasti Carolusta ja pani merkille, että hänellä oli hyvin lyhyt kaula ja punertava kasvojen väri.
— Yksi toivo minulla on vielä, ajatteli runoilija tehtyään tämän havainnon, — halvauskohtaus.
— Nyt siirrymme neljänteen lukuun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa sitten, mitä pidätte rakkauskohtauksesta.
Ja Carolus jatkoi lukemistaan.
Luodessaan eräänä hetkenä sattumalta silmänsä Rodolpheen nähdäkseen, minkä vaikutuksen rakastavaisten kaksinpuhelu häneen teki, Carolus huomasi runoilijan kurottaneen kaulansa pitkälle kuin kuunnellen etäisiä ääniä.
— Mikä teidän on? kysyi hän.
— Ssh! sanoi Rodolphe. — Ettekö kuule? Minusta tuntuu kuin huudettaisiin, että on tulipalo. Emmeköhän mene katsomaan?
Carolus kuunteli hetkisen, mutta ei kuullut mitään.
— Korvani on varmaankin soinut, päätteli Rodolphe. — Jatkakaa! Don Alvar herättää minussa suurta mielenkiintoa, hän on todella jalo nuorukainen.
Carolus ryhtyi jälleen lukemaan ja keskitti kaiken äänielimensä soinnukkuuden seuraaviin nuoren don Alvarin sanoihin:
— Oi Inesille, ken lienetkin, enkeli tai paholainen, mikä lieneekään isänmaasi, elämäni on sinun ja sinua seuraan, käyköön tie taivaaseen tai helvettiin!
Tällä hetkellä koputettiin ovelle, ja Caroluksen nimi lausuttiin oven ulkopuolella.
— Se on ovenvartijani, huomautti Carolus nousten raottamaan ovea.
Se oli tosiaan ovenvartija, joka toi kirjeen. Carolus avasi sen hätäisesti.
— Kiusallinen sattuma! hän huudahti silmäiltyään kirjettä, — meidän täytyy lykätä tukemisemme toiseen kertaan. Tämän kirjeen takia minun on pakko lähteä kaupungille heti.
— Sepä sattui hyvin, ajatteli Rodolphe — Tuo kirje putosi kuin taivaasta; näen siinä kaitselmuksen leiman.
— Jos teitä haluttaa, sanoi Carolus, — niin lähdemme yhdessä liikkeelle toimittaakseni kirjeessä mainitun asian. Sitten menemme syömään päivällistä.
— Olen käskettävissänne, vastasi Rodolphe.
Saavuttuaan illalla omiensa joukkoon runoilijan piti vastailla moniin kysymyksiin, jotka koskivat Barbemuchea.
— Oletko tyytyväinen? Kestitsikö hän sinua hyvin? kysyivät Marcel ja
Schaunard.
— Olen kyllä, vaikka kalliisti sain siitä maksaa, vastasi Rodolphe.
— Mitä, antoiko Carolus sinun maksaa? huudahti Schaunard närkästyneenä.
— Hän luki minulle romaanin, jossa puhuttiin don Lopezista ja don Alvarista, ja nuoret ensikertalaiset sanoivat sydänkäpyjään joko enkeleiksi tai paholaisiksi.
— Hirvittävää! huusivat taiteilijat yhteen ääneen.
— Mutta kirjallisuudesta puhumatta, mikä on mielipiteesi Caroluksesta? kysyi Colline.
— Hän on kunnollinen nuori mies. Saatte muuten tilaisuuden tehdä omakohtaisia huomioita. Carolus odottaa meidän kunkin vuoroonsa käyvän häntä tervehtimässä. Schaunard on pyydetty aamiaiselle huomiseksi. Neuvon teitä vain, lisäsi Rodolphe, — Barbemuchen luo mennessänne visusti karttamaan käsikirjoituskaappia, sillä se on perin vaarallinen huonekalu.
Schaunard saapui seuraavana päivänä sovittuun aikaan Caroluksen luo ja suoritti tutkimuksen kuin valantehnyt arviomies tai kaupunginvouti, joka panee täytäntöön laillisen ulosmittauksen. Hän oli kiinnittänyt huomiota etupäässä Caroluksen irtaimistoon.
— No, miltä se mies tuntui? kysyttiin hänellä, kun hän illalla palasi ystäviensä luo pää täynnä huomioita.
— Tämä Barbemuche, selitti Schaunard, — on tosiaan kokoelma hyviä ominaisuuksia. Hän tuntee kaikki viinit ja kannatti eteeni pöytään niin valikoituja herkkuja, ettei edes tätini nimipäivillä saa moisia nähdä. Hän näytti minusta olevan perin hyvissä valeissa Vivienne-kadun räätälien ja Panoraman suutarien kanssa. Panin vielä merkille, että hän on melkein meidän kokoisemme, niin että tarpeen tullen voimme lainata hänelle pukujamme. Hänen tapansa eivät ole juuri niin ankarat kuin Colline on väittänyt Hän suostui mielellään tulemaan mukaani kaikkialle minne halusin häntä viedä ja kustansi minulle aamiaisen, jossa oli kaksi näytöstä; jälkimmäinen niistä suoritettiin eräässä kapakassa, jossa minut erinäisten siellä viettämieni karnevaalijuominkien takia hyvin tunnetaan. Carolus tuli sinne mukaani vähintäkään epäröimättä. Siinä kerrottavani, paitsi että huomenna on Marcelin vuoro.
Carolus tiesi, että näistä kolmesta taiteilijasta Marcel oli kiivaimmin vastustanut hänen ottamistaan liittoon. Hän kohteli siis Marcelia erityisen huomaavasti ja sai hänet puolelleen etenkin sillä, että lupasi hankkia hänelle oppilaansa perheessä muotokuvamaalarin töitä.
Kun Marcelin vuoro oli kertoa kokemuksensa, eivät hänen ystävänsä enää havainneet hänessä aikaisempaa piintynyttä vihamielisyyttä, jota hän alussa oli Carolusta kohtaan tuntenut.
Neljäntenä päivänä Colline ilmoitti Barbemuchelle, että tämä oli hyväksytty kerhon jäseneksi.
— Mitä, oikeinko todella! huudahti Carolus riemuiten.
— Niin kyllä, mutta erinäisin korjauksin, vastasi Colline.
— Mitä se merkitsee?
— Sitä vain, että teillä on vielä koko joukko poroporvarillisia tottumuksia, joista teidän pitää koettaa päästä eroon.
— Koetan kaikessa jäljitellä teitä, vastasi Carolus.
Koko alokasaikansa kävi platoninen filosofi joka päivä tervehtimässä taiteilijoita. Näin saadessaan tilaisuuden tutkia syvemmin heidän tapojaan ja tottumuksiaan hän joutui toisinaan väkisinkin ihmetyksen valtaan.
Eräänä aamuna Colline tuli Barbemuchen luo ilosta säteillen.
— Vihdoinkin, ystäväiseni! huudahti hän. — Te olette lopullisesti meikäläisiä. Koetusaika on lopussa! Nyt on vain määrättävä juhlan viettopäivä ja paikka. Tulin siitä sopimaan kanssanne.
— No sehän sopii erinomaisesti, vastasi Carolus. — Oppilaani vanhemmat ovat tällä hetkellä maalla. Nuori varakreivi, jonka opettaja minä olen, antaa mielellään huoneiston käytettäväksemme. Sillä tavoin saamme olla enemmän omissa oloissamme. Meidän pitäisi kuitenkin siinä tapauksessa kutsua tuo nuori varakreivi myös ottamaan juhlaan osaa.
— Sepä olisi erinomaista, vastasi Colline. — Avaisimme hänelle hiukan kirjallisia näköaloja. Mutta luuletteko hänen suostuvan?
— Olen siitä jo etukäteen varma.
— Sitten meidän tarvitsee vain määrätä päivä.
— Päätämme siitä tänä iltana kahvilassa, sanoi Barbemuche.
Carolus meni sitten tapaamaan oppilastaan ja kertoi hänelle päässeensä vastikään erään huomattavan kirjallistaiteellisen seurapiirin jäseneksi ja sen johdosta aikovansa pitää pienet kemut. Samalla pyydettiin nuorta varakreiviä vieraaksi tähän juhlaan.
— Ja kun te ette saa olla liian myöhään kotoa poissa, mutta juhla kumminkin kestänee pikku tunneille saakka, niin ehdotan omaa mukavuuttanne silmällä pitäen, että järjestämme ja pidämme tuon juhlan täällä kotona. Kamaripalvelijanne François ymmärtää pysyä vaiti, vanhempanne eivät saa tietää asiasta mitään, ja te tutustutte Pariisin henkevimpiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin.
— Onko heidän kirjojaan painettu? kysyi nuorukainen.
— Tietysti! Yksi heistä on Iriksen vyön päätoimittaja, sen aikakauslehden, joka tulee teidän rouva äidillennekin. Nuo herrat ovat eteviä, melkeinpä kuuluisia miehiä, ja minä olen heidän läheinen ystävänsä. Heillä on viehättävät rouvat.
— Naisia tulee siis mukaan? kysyi varakreivi.
— Ihastuttavia, vakuutti Carolus.
— Kuinka kiitollinen olenkaan kutsustanne, rakas opettaja! Tietysti vietämme sen juhlan täällä. Pannaan kaikki lamput palamaan, ja minä käsken ottaa päälliset huonekaluista.
Illalla, kahvilassa, Barbemuche ilmoitti, että juhla vietettäisiin seuraavana lauantaina.
Taiteilijat kehottivat naisiaan ajattelemaan pukujaan.
— Muistakaa, sanoivat he, — että astumme tällä kertaa todelliseen, hienoon salonkiin. Varustautukaa siis sen mukaan: yksinkertainen, mutta hieno vaatetus.
Samana päivänä sai koko katu tietää, että neidit Mimi, Phémie ja
Musette aikoivat mennä hienon maailman seurapiiriin.
Juhlapäivän aamuna tapahtui seuraavaa: Colline, Schaunard, Marcel ja Rodolphe saapuivat miehissä Barbemuchen luo, joka näytti hämmästyneeltä näin aikaisesta käynnistä.
— Onko ehkä jokin onnettomuus tapahtunut ja täytyykö juhla lykätä tuonnemmaksi? hän kysyi hiukan levottomana.
— Sekä on että ei ole, vastasi Colline. — Asianlaita on nimittäin näin: omiemme joukossa emme koskaan kursaile emmekä välitä ulkonaisista seikoista, mutta joutuessamme vieraiden kanssa tekemisiin, haluamme esiintyä kutakuinkin moitteettomassa asussa.
— Entä sitten? sanoi Barbemuche.
— No niin, jatkoi Colline, — koska meidän nyt illalla on tavattava nuori aatelismies, joka avaa meille salonkiensa ovet, tulemme nyt, kunnioituksesta häntä ja meitä itseämmekin kohtaan, kun jossakin määrin huolimaton ulkoasumme voisi sitä loukata, kysymään, voisitteko mahdollisesti täksi illaksi lainata salonkiin kelpaavia varusteita Ymmärrättehän, ettemme voi pelkässä työnutussa ja päällystakissa ilmestyä tämän talon komeihin saleihin.
— Mutta minulla ei ole neljää frakkia, huomautti Carolus.
— Noh, sanoi Colline, — koetamme tulla toimeen sillä, mitä teillä on.
— Katsotaan sitten, vastasi Carolus avaten heille oivallisesti varustetun vaatekomeronsa.
— Mutta teillähän on täällä kokonainen vaatearsenaali!
— Kolme hattua! huusi Schaunard hurmaantuneena. — Kuinka voi olla kolme hattua, kun on vain yksi pää!
— Entä saappaita! sanoi Rodolphe — Katsokaahan!
— Siellä on saappaita! kiljui Colline ihastuksissaan.
Tuokiossa oli jokainen valinnut itselleen täydellisen puvun.
— Illalla tavataan, he sanoivat lähtiessään Barbemuchen luota. —
Naisemme lupaavat olla viehättäviä.
— Mutta tehän ette ole minulle jättäneet mitään, sanoi Barbemuche luoden silmäyksen tyhjäksi riistettyyn vaatekomeroon. — Kuinka minä voin ottaa teidät vastaan?
— Teidän laitanne on ihan toisin, selitti Rodolphe. — Te olette talon isäntä ja voitte jättää muodollisuudet syrjään.
— Mutta eihän minulla ole täällä enää kuin yönuttuni, yhdet polvihousut, flanelliliivit ja tohvelit! Te olette ottaneet kaikki.
— Vähät siitä! Annamme teille jo edeltäkäsin anteeksi, vastasivat taiteilijat.
Kello kuusi oli oivallinen ateria valmiiksi katettuna ruokasalissa. Taiteilijat saapuivat. Marcel ontui hiukan ja oli pahalla tuulella. Nuori varakreivi Paul riensi naisten luo ja johti heidät parhaimmille paikoille. Mimi oli pukeutunut hyvin haaveellisesti. Musette oli pannut parastaan herättääkseen huomiota. Phémie muistutti väriruutuista ikkunaa eikä oikein uskaltanut istuutua pöytään. Ateria kesti kaksi ja puoli tuntia yleisen ilon vallitessa.
Nuori varakreivi Paul lähenteli jalallaan innokkaasti Mimiä, joka istui hänen vieressään, ja Phémie pyysi jokaista uutta ruokalajia tarjoiltaessa tätä tai tuota lautasta toistamiseen. Schaunard työskenteli uutterasti viinimäessä, Rodolphe tekaisi sonetteja ja särki laseja lyödessään tahtia. Colline keskusteli Marcelin kanssa, joka oli yhä vielä nyrpeä.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Colline.
— Jalkojani kivistää niin tuhannen vietävästi ja se häiritsee minua, selitti Marcel. — Caroluksen jalat ovat pienet kuin naisen.
— Pitää huomauttaa hänelle, sanoi Colline, — että hänen on tämä asia korjattava ja että hänen on ensi kerralla annettava jalkineistaan hiukan isommat mitat. Ole rauhassa, minä kyllä järjestän sen asian. Mutta siirtykäämme nyt saliin, jossa liköörit odottavat meitä.
Juhla sai uutta vauhtia. Schaunard istui pianon ääreen ja esitti lennokkaasti uuden sinfoniansa, Neitsyen kuoleman, komean Kiskurimiesten marssin hän sai soittaa kolmeen kertaan, ja pianosta katkesi tällöin kaksi kieltä.
Marcel pysyi yhä synkkänä, ja kun Carolus tuli lausumaan hänelle valittelunsa, vastasi taiteilija:
— Hyvä herra, me emme tule koskaan toisillemme läheisiksi ystäviksi Fyysilliset eroavaisuudet ovat näet melkein aina varma merkki sielullisesta eroavaisuudesta. Lääkärit ja sielutieteilijät ovat siitä yhä mieltä.
— Entä sitten? kysyi Carolus.
— Entäkö sitten? toisti Marcel osoittaen jalkojaan. — Teidän jalkineenne, jotka ovat minulle liian pienet, ilmaisevat minulle, etteivät luonteemme ole samaa maata. Muutoin oli pikku juhlanne hyvin miellyttävä.
Kello yhden tienoissa aamulla sanoivat taiteilijat hyvästi ja läksivät vaeltamaan kotia kohden, tehden matkalla pitkiä kierroksia. Barbemuche oli päissään ja puheli järjettömiä oppilaalleen, joka taas puolestaan uneksi Mimin sinisistä silmistä.