Eräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin askeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti näkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan. Jopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä juomarahaan.
— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua tosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten kävisi päinsä?… Nytpä keksin… se temppu on ainakin uusi..
— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei vielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?
— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi
Marcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.
Marcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka singottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä ilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.
Se oli tosiaan Musette.
— Kas vain, hän nauroi, — herra Marcelko etsimässä rakkausseikkailuja?
Kuinka sinua tämä miellyttää, häh? Lystikkyyttä siitä ei puutu.
— Minusta se on hyvinkin siedettävä, vastasi Marcel.
— Minne sinä olet näin myöhään menossa? kysyi Musette.
— Tuohon rakennukseen, vastasi taiteilija osoittaa pientä teatteria, johon hänellä oli vapaa pääsy.
— Rakkaudesta taiteeseenko?
— Ei, vaan rakkaudesta Lauraan. Mainio sutkaus muuten, ajatteli Marcel, — voinpa myydä sen Collinelle, joka niitä keräilee. [»Lsure» (Laura) ja »lor» (kulta) äännetään samoin. — Suom.]
— Kuka se Laura on? tutki Musette uteliaana.
Marcel jatkoi huonoa pilaansa.
— Haaveolento, jota ajan takaa ja joka näyttelee viattoman tytön osia tuossa teatterissa, vastasi hän.
— Tänä iltana olette kovin sukkela, sanoi Musette.
— Ja te kovin utelias, Marcel huomautti.
— Puhukaa sentään hiljemmin. Koko maailma kuulee sanamme ja pitää meitä ehkä riitaan joutuneina rakastavaisina.
— Eipä se sattuisi meille ensimmäistä kertaa.
Musette tajusi tässä lauseessa haasteen ja vastaisi nopeasti:
— Eikä kai viimeistäkään, vai?
Kysymys oli selvä; se vihelsi kuin luoti Marcelin korvissa.
— Te taivaan loistavat valot! hän huudahti luoden katseensa tähtiin, — te olette todistajani, etten ampunut ensimmäistä laukausta. Nyt nopeasti asepukuun!
Ja sitten alkoi ammunta.
Piti vain löytää yhdysside näille molemmille taipumuksille, jotka äkkiä olivat leimahtaneet täyteen liekkiin.
Kävellessään eteenpäin Musette katseli Marcelia ja Marcel Musettea. He eivät puhelleet, mutta heidän silmänsä, sydämen täysivaltaiset lähettiläät, kohtasivat tuon tuostakin toisensa. Neljännestunnin kestäneen neuvottelun jälkeen oli tämä silmien kongressi kaikessa hiljaisuudessa järjestänyt asiat. Puuttui enää vain sopimuksen hyväksyminen.
Keskustelu virisi uudelleen.
— Sanopas nyt suoraan, minne sinä äsken olit menossa? kysyi Musette.
— Olen sen jo sanonut: Lauraa katsomaan.
— Onko hän kaunis?
— Hänen suunsa on hymyjen pesä.
— Kyllä tunnetaan jo, sanoi Musette.
— Entä sinä sitten, mistä sinä tulit ajurin siivillä?
— Saatoin asemalle Alexista, joka matkusti tervehtimään omaisiaan.
— Mikä se Alexis on miehiään?
Nyt oli Musetten vuoro antaa uudesta rakastajastaan ylen kaunis kuvaus.
Bulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan »Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin hellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla sitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi kuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi lisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan erään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.
Musette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui
Marcelin käsivarteen ja sanoi:
— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti vallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan minua!
— Mutta minne? kysyi Marcel.
— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla on. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.
— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi, vaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten lasista.
Musette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi muistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta, sillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai uuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja siitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.
— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä kotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka muistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.
Neuf-sillan poikki käveltäessä Musette purskahti nauruun.
— Mitä nyt? kysyi Marcel
— Ei mitään, vastasi Musette, — muistui vain mieleeni, että ystävättäreni onkin muuttanut. Hän asuu nyt Batignollesissa.
Nähdessään Marcelin ja Musetten käsikkäin astuvan sisälle Rodolphe ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.
— Huonosti haudattujen rakkauksien käy aina näin, hän sanoi.
XVI
Kulku Punaisen meren poikki
Jo viidettä tai kuudetta vuotta valmisteli Marcel tätä usein mainittua tauluansa, jonka hänen omien sanojensa mukaan piti kuvata Israelin lasten kulkua Punaisen meren poikki, ja yhtä kauan oli näyttelylautakunta itsepintaisesi hylännyt tämän mestariteoksen värien alalta. Monilta matkoiltaan taiteilijan ateljeesta museoon ja museosta takaisit ateljeeseen tämä maalaus tunsi niin hyvin tien, että pyörien päälle pantuna olisi varmasti yksinäänkin osannut Louvreen. Marcel, joka oli kymmeniä kertoja korjaillut, muuttanut ja kokonaan uudistanut puheena olevan maalaoksensa, luki lautakunnan jäsenten persoonallisen vihamielisyyden ansioksi sen pannajulistuksen, joka säännöllisesti joka vuosi sulki häneltä pääsyn näyttelysaliin. Tällaisina hukkaan menneinä hetkinä hän oli laatinut Instituutin kerberosten kunniaksi ja mielenylennykseksi pienen haukkumasanakirjan ja kaunistanut sen hyvin purevilla ja myrkyllisillä kuvilla. Tämä kokoelma tuli tunnetuksi ja saavutti ateljeissa ja Kaunotaiteiden opistossa samanlaisen suuren menestyksen kuin Turkin suursulttaanin hovimaalarin, Jean Bélinin, kuolematon valitusvirsi oli saanut; kaikilla Pariisin nuorilla maalarinsälleillä oli sitä yksi kappale muistissaan.
Marcel oli pitkät ajat lannistumatta kestänyt hylkäystuomion, jonka hänen taulunsa alati sai. Hän oli saanut päähänsä, että hänen maalauksensa oli pienessä mittakaavassa mainio rinnakkaiskuva »Kaanaan häille», jättimäiselle mestariteokselle, jonka väriloistoa kolmen vuosisadan tomu ei ole kyennyt himmentämään. Niinpä hän joka vuosi, näyttelyn tullessa, lähettikin taulunsa lautakunnan arvosteltavaksi. Johtaakseen tutkijoita harhaan ja saadakseen poistetuksi ennakkotuomion, joka heillä oli heti valmiina, kun Kulku Punaisen meren poikki tuli heidän näkyviinsä, Marcel kuitenkin aina teki vähäisiä muutoksia tauluunsa ja antoi sille uuden nimen.
Kerran sillä oli nimenä Meno Rubiconin poikki, mutta Caesarin viitta verhosi ylen huonosti faaraota, joka tunnettiin ja tungettiin ulos asianmukaisin kunnianosoituksin.
Seuraavana vuonna Marcel siveli sinne tänne kankaalle valkoista väriä, jonka piti kuvata lunta, istutti erääseen nurkkaan kuusen ja puki jonkun egyptiläisen ylle keisarillisen kaartin krenatööriasun. Nyt oli taulun nimenä Pako Beresinan poikki.
Mutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla kirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää itseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen etualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka vauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen selkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin ja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä kohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset väriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut lautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen hylkäävän tuomion Paosta Beresinan poikki.
— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella nimellä Käynti Panoraaman läpi.
— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan aariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja kaikkien lähitienoon pianojen kauhu.
— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei Punaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään sitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan… — Kun ajattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja miljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani, joka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni… Vakava, suurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle! Mutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen hengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin syövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.
— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave
Colline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva.
Käytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.
Marcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin oikopäätä säestyksen.
— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus maksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä yksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä maaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he pyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan siveltimen!! Hylätessään Punaisen mereni he toivovat ehkä, että epätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat sydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön syöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä alkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä päällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen keskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän kotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa heidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja astelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.
Muutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat kostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä mainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista, jonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja joka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa kaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista frangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada kaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna Medicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli liikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan hänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen Carrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija, jossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen tuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi Medicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului kaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis osti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen. Kaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin mustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi sikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita paradokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten kanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin; hän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin illatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi kuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle suurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet häneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti teatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli hänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin — asunnon, nimen ja salaisuudet.
Muutamat hänen memoriaalistaan otetut sivunäytteet valaisevat hänen liiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin tarkimmatkaan selitykset.
20 p. maalisk. 184-.
Myyty herra L———lle, muinaisesineiden kerääjälle, se harppi, jota
Arkhimedes käytti Syrakusan piirityksen aikana, 75 fr.
Ostettu herra V———ltä, sanomalehtimieheltä, Akatemian jäsenen herra
N———n kootut, aukileikkaamattomat teokset. 10 fr.
Myyty samalle Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia käsittelevä arvosteleva kirjoitus, 30 fr.
Myyty herra N———lle, Akatemian jäsenelle, 12-palstainen hänen koottuja teoksiaan käsittelevä sanomalehtileike, 250 fr.
Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia käsittelevä kriitillinen tutkielma, 10 fr, sitäpaitsi 50 naulaa kivihiiliä ja 2 kiloa kahvia.
Myyty herra D———lle posliinimaljakko, joka on kuulunut rouva du
Barrylle, 18 fr.
Ostettu pikku S———ltä hänen hiuksensa, 15 fr.
Ostettu herra B———ltä kasa tapoja koskevia artikkeleita ja kolme viimeistä Seinen prefektin oikeinkirjoitusvirhettä, 6 fr., lisähintana pari napolilaisia kenkiä.
Myyty neiti O———lle vaalea tukkalaite, 120 fr.
Ostettu herra M———ltä, laatukuvamaalarilta, sarja pilapiirroksia, 25 fr.
Ilmoitettu herra Ferdinandille aika, jolloin rouva paronitar R——— de P——— menee messuun. — Samalle vuokrattu yhdeksi päiväksi pieni välikerros Faubourg-Montmartressa; kaikkiaan 30 fr.
Myyty herra Isidorelle hänen muotokuvansa Apollona, 30 fr.
Myyty neiti R———..e pari hummeria ja kuusi paria käsineitä, 36 fr.
(Saatu 2 fr. 75 centimea).
Hankittu samalle kuuden kuukauden luotto rouva P———n muotiliikkeestä.
(Hinta toistaiseksi määräämättä.)
Toimitettu muotiliikkeen omistajalle, rouva P———lle neiti R——— asiakkaaksi. (Maksuna saatu kolme metriä silkkikangasta ja kuusi kyynärää pitsiä.)
Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, hänen 120 frangit suuruinen saatavansa suoritustilaan joutuneelta lehdeltä, 5 fr., lisämaksuna kaksi naulaa unkarilaista tupakkaa.
Myyty herra Ferdinandille kaksi rakkauskirjettä, 12 fr.
Ostettu herra J———ltä, maalarilta, muotokuva, joka esittää herra
Isidorea Apollona, 6 fr.
Ostettu herra H———ltä 75 kg hänen teostaan »Vedenalaiset vallankumoukset», 15 fr.
Lainattu kreivitär de C———lle saksilainen pöytäkalusta, 20 fr.
Ostettu herra C———ltä, sanomalehtimieheltä, 52 riviä hänen Courrier de
Paris-lehdessään, 100 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeet.
Myyty herroille O… ja Kumpp 52 riviä herra C…n Courrier de
Paris-tehdessä, 300 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeeL
Vuokrattu neiti S. G———lle yhdeksi päiväksi vuode ja vaunut (maksutta; kts. neiti S. G———n tiliä, pääkirja siv. 26 ja 27).
Ostettu herra Gustave C———ltä pellavateollisuutta käsittelevä kirjoitelma, 50 fr., lisähintana harvinainen, vanha painos Flavius Josephuksen teoksista.
Myyty neiti S. G———lle nykyaikainen huonekaluun. 5000 fr.
Maksettu saman puolesta apteekkilasku, 75 fr.
Samoin maitolasku 3 fr. 85.
Jne., jne.
Ylläolevasta voi jo nähdä, kuinka tavattoman laajalle ulotti toimiaan Medicis-juutalainen, jota hänen tavattoman sekalaisesta, hiukan lainvastaisesta liikkeestään huolimatta kukaan ei ollut hätyyttänyt.
Astuessaan ystäviemme huoneeseen, luonteva, älykäs ilme kasvoillaan, juutalainen oivalsi heti saapuneensa otolliseen aikaan. Nuo neljä ystävää olivat näet kokoontuneet neuvotteluun, ja tuiman ruokahalun johtaessa puhetta käsittelivät vakavaa leipä- ja lihakysymystä. Oli sunnuntai kuukauden loppupuolella. Kohtalokas ja synkeä päivä!
Medicisin tuloa tervehdittiin siis äänekkäin ilonhuudoin, sillä tiedettiin, että juutalainen oli liian saita ajastaan tuhlatakseen sitä kohteliaisuuskäynteihin. Hänen läsnäolonsa merkitsi aina jotain liiketointa.
— Hyvää iltaa, herrat, sanoi juutalainen, — mitä kuuluu?
— Colline, huomautti Rodolphe, joka makasi vuoteellaan vaakasuoran asennon suloudesta nauttien, — täytä vieraanvaraisuuden velvollisuudet ja tarjoa tälle vieraallemme tuoli, sillä vieras on aina pyhä. Olkaapa Abrahamin nimessä tervetullut, lisäsi hän juutalaisen puoleen kääntyen.
Colline työnsi esiin nojatuolin, joka oli kimmoinen kuin valurautainen levy, ja sanoi juutalaiselle mitä kohteliaimmin:
— Kuvitelkaa hetkinen olevanne Cinna ja vallatkaa tämä paikka!
Medicis vaipui nojatuoliin ja aikoi juuri valittaa sen kovuutta, kun hän samassa muistikin, että hän itse oli sen aikoinaan luovuttanut Collinelle, saaden vastineeksi puhekyvytöntä kansanedustajaa varten laaditun poliittisen uskontunnustuksen. Hänen istuessaan olivat hänen taskunsa helisseet merkillisesti, mikä pani neljä ystävystämme hautomaan suloisia unelmia.
— Kuunnelkaamme nyt laulua, kuiskasi Rodolphe Marcelille. — Alkusoitto ei ollut niinkään huono.
— Herra Marcel, aloitti juutalainen, — olen tullut suorastaan avaamaan teille onnen ovet. Tarkoitan, että tarjoan teille suurenmoisen tilaisuuden päästä maineen kukkuloille. Nähkääs, herra Marcel, taide on kuiva erämaan polku, jonka keitaana on maine.
— Ukko Medicis, vastasi Marcel, joka kärsimättömyydestä oli kuin tulisilla hiilillä, — viisikymmenprosentin, teidän kunnioitetun suojeluspyhimyksenne, nimessä olkaa lyhytsanainen.
— Niin, puuttui Colline puheeseen, — lyhyt kuin kuningas Pipin pieni, joka oli ympyriäinen, sillä olettehan te kerrassaan ympärileikattu, te Jaakopin poika!
— No, no! huudahtivat toiset boheemit kauhistuneina ja katselivat ympärilleen kuin odottaen, että lattia avautuisi ja nielisi filosofin.
Mutta Collinea ei vielä nielty tällä kertaa.
— Näin on asia, jatkoi Medicis. — Eräs rikas taiteensuosija, joka kerää paraikaa taulukokoelmaa pitkin Eurooppaa näytteille lähetettäväksi, on antanut tehtäväkseni ostaa tätä varten joukon huomiota herättäviä maalauksia. Tarjoan teille nyt mahdollisuuden päästä tähän kokoelmaan. Sanalla sanoen tekee mieleni ostaa teiltä Kulku Punaisen meren poikki.
— Rahat pöytäänkö? kysyi Marcel.
— Pöytään, jatkoi juutalainen ja antoi kolikko-orkesterin taas soida.
— Kunpahan edes pöydälle, tokaisi Colline.
— Meidän pitää tosiaan hankkia tulppa kurkkuusi mokomien tyhmyyksien tukkeeksi! huusi Rodolphe vimmastuneena. — Etkö sinä sen vietävä älyä, että tässä on puhe suurista rahoista? Eikö sinulle jumalattomalle ole mikään pyhää?
Colline kiipesi pöydälle ja otti äänettömyyden jumalan Harpokrateen asennon.
— Jatkakaa, Medicis, sanoi Marcel viitaten maalaukseensa. — Saatte kunnian itse arvioida tuon taulun hinnan, joka on arvaamaton.
Juutalainen latoi pöydälle viisikymmentä uuden uutukaista kolmen frangin hopearahaa.
— Entä sitten, sanoi Marcel. — Tuo on vasta etujoukko.
— Herra Marcel, vastasi juutalainen, — tiedätte hyvin, että ensimmäinen sanani on myös aina viimeinen. En lisää centimeäkään. Miettikäähän: tuossa on sataviisikymmentä frangia. Se on kaunis summa!
— Mutta riittämätön, väitti maalari. — Yksistään faaraoni viitassa on kobolttia sen summan arvosta. Jos maksatte minulle vielä lisäksi työn, teette pinot yhtä korkeiksi ja pyöristätte summan, niin saatte minulta nimen Leo X, Leo X numero kaksi.
— Se on viimeinen hintani, sanoi Medicis..— En lisää edes yhtä souta, mutta tarjoan teille kaikille päivälliset, viiniä mielin määrin ja jälkiruokaa syötäessä maksan kullassa.
— Tarjoaako kukaan enemmän? kiljui Colline lyöden nyrkillään kolme kertaa pöytään. — Kiinni on!
— No sama se minun puolestani, myönsi Marcel.
— Tulen huomenna hakemaan taulun, sanoi juutalainen. — Ja nyt, herrat, pöytä on katettu!
Laulaen Hugenottien kuorolaulua: — Pöytään! Pöytään! ystävämme laskeutuivat Medicisin kanssa portaita alas.
Ukko Medicis kestitsi boheemeja kaikin puolin oivallisesti. Hän tarjosi heille ruokalajeja, jotka tähän asti olivat olleet heille tuntemattomia suuruuksia. Näistä päivällisistä alkaen lakkasi hummeri olemasta Schaunardille vain ihmeellistä tarua, ja hänessä heräsi siitä lähtien tätä äyriäistä kohtaan oikea intohimo, joka joskus meni mielettömyyteen saakka.
Neljä ystävystämme nousi tästä herkkupöydästä päihtyneinä kuin viininkorjuujuhlassa. Siitä oli Marcelille vähällä tulla mitä arveluttavin vahinko. Kun hän kahden tienoissa aamulla kotimatkalla hoippui räätälinsä asunnon ohitse, tahtoi hän soittaa tämän velkojansa hereille suorittaakseen osamaksun niillä puolellatoistasadalla frangilla, jotka juuri oli juutalaiselta saanut. Pieni järjen hitunen, joka vielä oli jäänyt Collinen päähän, pelasti maalarin syöksymästä tähän kuiluun.
Viikkoa myöhemmin Marcel sai tietää, mihin taidegalleriaan hänen maalauksensa oli joutunut. Harhaillessaan näet silloin Faubourg-Saint-Honoréssa hän osui ihmisjoukkoon, joka näytti uteliaasti töllistelevän nimikilven kiinnittämistä erään myymälän oven yläpuolelle. Kilpi ei ollut mikään muu kuin Marcelin taulu, jonka Medicis oli myynyt siirtomaatavarakauppiaalle. Kulkua Punaisen meren poikki oli vain hiukkasen vielä muutettu ja annettu sille uusi nimi. Lisää oli maalattu höyrylaiva ja nimenä oli nyt Marseillen satamassa. Ihailun hyminää kuului kokoontuneen kansan joukosta, kun taulu tuli näkyviin. Mielissään tästä voitosta Marcel jatkoi matkaansa mutisten mennessään:
— Kansan ääni on Jumalan ääni.
XVII
Sulotarten vaatteet
Neiti Mimi, jonka oli tapana nukkua myöhään aamupäivään saakka, heräsi eräänä aamuna täsmälleen kello kymmenen ja näytti hyvin hämmästyneeltä huomatessaan, että Rodolphe ollutkaan hänen vieressään eikä koko huoneessa. Illalla ennen uneen vaipumistaan hän oli kuitenkin nähnyt runoilijan syventyvän pöytänsä ääressä yötyöhön, laatimaan erästä ylimääräistä kirjallista työtä, joka oli äskettäin tilattu häneltä ja jonka valmistumista Mimi odotti erityisen kiihkeästi. Runoilija oli näet luvannut tämän työnä tuloilla ystävättärelleen ostaa erään kevätpuvun, jonka Mimi oli kerran huomannut »Kahdessa apinassa», kuuluisassa muotiliikkeessä, jonka näyteikkunoiden edessä hänen keimailuhalunsa usein vietti hartaudenharjoituksiaan. Niinpä Mimi, heti kun puheena oleva työ oli pantu alulle, tarkkasi sen edistymistä hyvin innokkaasti. Välistä hän lähestyi Rodolphea tämän kirjoittaessa, kumartui hänen olkapäänsä yli ja kysyi painokkaasti:
— No, kuinka pukuni edistyy?
— Ole huoleti, yksi hiha on jo valmis, vastasi Rodolphe
Eräänä yönä kuullessaan Rodolphen napsuttelevan sormiaan, mikä tavallisesti merkitsi, että hän oli työhön» tyytyväinen, Mimi nousi äkkiä istumaan vuoteessaan, pisti pienen ruskean kiharaisen päänsä esiin vuodeverhojen raosta ja huusi:
— Onko pukuni jo valmis?
— Katsohan, vastasi Rodolphe näyttäen Mimille neljää suurta täyteen kirjoitettua sivua, olen päässyt jo vyötäisiin saakka!
— Mikä onni! huusi Mimi. — Nyt puuttuu enää vain takki. Kuinka monta sivua tarvitaan siihen?
— Aina asianhaarojen mukaan. Kun sinä olet kuitenkin kooltasi verrattain pieni, kenties voimme kymmenellä sivulla, kun joka sivulla on viisikymmentä riviä ja joka rivissä kolmekymmentäkolme kirjainta, hankkia sinulle laatuunkäyvän takin.
— Niin, minua ei ole pituudella pilattu, se on totta, sanoi Mimi miettiväisenä, — mutta ei kuitenkaan saa näyttää siltä kuin olisi tahdottu kangasta säästää. Nykyään käytetään hyvin leveitä hameita, ja minä tahtoisin saada oikein kauniisti ja runsaasti poimutetun hameen, sellaisen, joka kävellessä panee fru-fru.
— Hyvä, hyvä, sanoi Rodolphe arvokkaasti, — panen kymmenen kirjainta lisää kuhunkin riviin, sitten tulee kyllä fru-fru.
Ja Mimi painautui onnellisena jälleen levolle.
Kun hän kuitenkin oli tullut varomattomasti puhuneeksi ystävättärilleen Musettelle ja Phémielle siitä kauniista puvusta, jota Rodolphe hänelle valmisti, kiirehtivät nämä ilmoittamaan herroille Marcelille ja Schaunardille heidän ystävänsä anteliaisuudesta rakastajatartaan kohtaan. Ja Musetten ja Phémien puheesta kävi selvästi ilmi heidän tarkoituksensa saada Marcel ja Schaunard seuraamaan runoilijan esimerkkiä.
— Asia on niin, lisäsi Musette nykien Marcelia viiksistä, — asia on niin, että jos tätä tämmöistä vielä jatkuu viikon, täytyy minun lainata sinulta housut voidakseni mennä ulos.
— Minulla on vielä yksitoista frangia saatavaa hyvältä toiminimeltä, vastasi Marcel. — Kohta kun olen perinyt tämän summan, ostan sinulle viikunanlehden uusinta muotia.
— Entä minä? kysyi Phémie Schaunardilta. — Minun aamuröijyni (hän tarkoitti aamunuttua) — hajoaa ihan käsiin.
Schaunard kaivoi silloin kolme souta taskustaan, ojensi ne rakastajattarelleen ja sanoi:
— Tällä voit ostaa neulaa ja lankaa. Tilkitse röijyäsi, se laajentaa tietojasi ja samalla huvittaa sinua. Utile dulci.
Erittäin salaisessa nurkkaistunnossa Marcel ja Schaunard kuitenkin sopivat Rodolphen kanssa siitä, että kukin heistä voimiansa myöten koettaisi tyydyttää rakastajattarensa oikeutettua ja luonnollista viehätyshalua.
— Tyttö raukat, sanoi Rodolphe, — vähäpätöisinkin vaatekappale kaunistaa heitä eikä tätä vähää saa heiltä kieltää. Taiteen ja kirjallisuuden kysyntä on jo jonkin aikaa ollut hyvin vilkasta ja me ansaitsemme jo melkein yhtä paljon kuin kantajat.
— Se on totta, myönsi Marcel. — Minulla ei ole mitään valittamisen syytä. Taideteokset menevät kaupaksi kuin tuoreet sämpylät. Luulisipa tosiaan elävänsä Leo X:n aikaa.
— Juuri niin, sanoi Rodolphe. — Musette on kertonut minulle, että sinä lähdet aamulla ja palaat vasta illalla ja että sitä on jatkunut jo viikon verran. Onko sinulla tosiaan työtä?
— No on, veliseni, mainio työ, jonka Medicis on minulle toimittanut! Minä maalaan Ave Marian kasarmissa kuvia kahdeksastatoista krenatööristä, kuusi frangia kuvalta ja näköisyydestä vuoden takuu kuten kelloilla. Toivon vielä saavani koko rykmentin kuvattavakseni. Tarkoitukseni muutoin olikin värittää Musette uudelleen, sitten kun Medicis hellittää rahat, sillä olen tehnyt sopimuksen hänen enkä mallien kanssa.
— Minulla puolestani, huomautti Schaunard keveästi, — on kenenkään sitä tietämättä kaksisataa frangia odottamassa etsikkoaikaansa.
— Hitto vie! huudahti Rodolphe. — Mutta anna sitten kolikkojen pyöriä esille!
— Aion periä ne parin kolmen päivän kuluttua, sanoi Schaunard. — En salaa teiltä, että rahat saatuani aion hieman höllentää jonkin intohimoni ohjaksia. Rihkamakauppiaalla tässä vieressäni on ikkunassaan nankinitakki ja metsätorvi, jotka jo kauan ovat hivelleet silmiäni; ehkäpä osoitan huomiota niille.
— Mutta, kysyivät Marcel ja Rodolphe yhteen ääneen, — mistä sinä oikein luulet tuon jättiläissumman saavasi?
— Kuulkaa minua, hyvät herrat, jatkoi Schaunard juhlallisen ja arvokkaan näköisenä ja istuutui ystäviensä keskelle. — Meidän ei tarvitse salata toisiltamme, että meidän ennen kuin pääsemme Instituutin jäseniksi ja verovelvollisten joukkoon, on pureksittava vielä moniaita hapanleipäpaloja ja että tämä jokapäiväinen leipämme on työläästi hankittavissa. Emme sitä paitsi ole yksin, koska taivas on antanut meille tunteet, on jokainen meistä sydämensä ääntä seuraten valinnut itselleen toverin jakamaan elämän kohtaloita.
— Ja silliä, sutkautti Marcel.
— Niinpä kyllä, mutta vaikka eläisimme kuinka säästäväisesti hyvänsä, on meidän, kun ei meillä ole mitään omaisuutta, perin vaikea panna mitään kirstun pohjalle, etenkin kun suu on aina suurempi kuin säkki.
— Mihin sinä oikeastaan mielit päästä? kysyi Rodolphe.
— Siihen, vastasi Schaunard, — että jokainen meistä tekisi nykyisen tilanteen vallitessa hyvin tyhmästi muikistamalla halveksivasti suutaan, kun jolloinkin tarjoutuu tilaisuus, vieläpä ulkopuolella oman ammattimme, panna numero nollan eteen, joka on meidän yhteiskunnallisen asemamme perusluku.
— No no, sanoi Marcel, — ketä meistä voit syyttää moisesta pölkkypäisyydestä? Enkö minä, niin suuri maalari kuin vastedes olenkin, enkö minä, sanon, ole suostunut pyhittämään sivellintäni kuvaamaan ranskalaisia sotilaita, jotka suorittavat maksun taskurahoistaan! Luulenpa tällä osoittavani, etten pelkää laskeutua tulevan suuruuteni portailta.
— Entäs minä sitten? sanoi Rodolphe. — Tokkopa tiedättekään, että minä jo kolmatta viikkoa muovaan lääketieteellis-kirurgis-hammasopillista runoa eräälle etevälle hammaslääkärille, joka ylläpitää luomisintoani maksamalla tusinasta aleksandriineja hiukan enemmän kuin ostereista, lyhyesti sanoen viisitoista souta? Enkä minä punastu siitä vähääkään. Mieluummin kuin näkisin runottareni istuvan kädet ristissä riimittäisin Pariisin oppaan. Kenellä kerran lyyra on, hän helskyttäköön sitä myös, piru vieköön! Ja sitä paitsi Mimi tarvitsee uudet kengät.
— Silloinpa, sanoi Schaunard, — ette nähdäkseni suutu minulle saadessanne kuulla, mistä lähteestä on pulpahtanut se Paktolus, jonka tulvimista odotan.
Schaunardin kahdensadan frangin tarina oli tällainen:
Pari viikkoa sitten Schaunard oli käynyt erään sävelteosten kustantajan pakeilla, joka oli luvannut hankkia hänelle asiakkailtaan työtä, joko pianotunteja tai säestystehtäviä.
— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle, — tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu pianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän maksun… Mutta oletteko tosiaan taitava?
Schaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa häntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti, se on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:
— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko vialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko, ja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia Nuoren tytön kuolema nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin polvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet pakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja eebenholtsia jotensakin taitavasti.
Henkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli englantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan sininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin. Tämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi hänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan asentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä ihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä syyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia viiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella alemman kerroksen parvekkeella.
— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen hermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.
Samassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten papukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi kuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua Théramènen kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin korostuksin.
Tätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio oli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä arvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla ja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä jälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että hänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta antiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita, ei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua puille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta jos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu rohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai jos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän lahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää, miksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin mukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa niin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita heidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.
Puheena oleva näyttelijätär oli näitä hetken kaunottaria. Hän käytti nimeä Dolores ja väitti olevansa espanjalaista alkuperää, vaikka oli syntynyt siinä Pariisin Andalusiassa, jonka nimenä on Coquenard-katu. Vaikkei tältä kadulta ole kuin kymmenisen minuuttia Provence-kadulle, oli matka kuitenkin vienyt häneltä seitsemän kahdeksan vuotta, sillä hänen tähtensä alkoi kohota vasta sitten kun hänen ruumiillinen olemuksensa rappeutui. Niinpä sinä päivänä, jolloin hän laitatti ensimmäisen tekohampaansa, hänellä oli hevonen ja toisen tekohampaansa ilmaantuessa kaksi hevosta. Nykyään hän vietti suurellista elämää, asui palatsissa, joka oli komea kuin Louvre, pysytteli Longchamp-päivinä [kävely Longchampissa kunkin vuoden paastoviikkona määräsi kevätmuodin. — Suom.] keskellä viertotietä ja pani toimeen tanssiaisia, joissa koko Pariisi oli läsnä, se on näiden naisten Pariisi: häväistysjuttujen ja pilapuheiden joutilaat ritarit, kortinpelaajat ja paradoksien metsästäjät, kaikenkaltaiset tyhjäntoimittajat, oman ja muiden ajan tappajat; kirjailijat, jotka sepustelevat vain käyttääkseen kyniksi selkäsulkiaan; elostelun sankarit; väärien korttien aatelismiehet, tuntemattomien ritarikuntien jäsenet, kaikki se tanssisalien mustalaiskansa, joka tulee ties mistä ja menee ties minne; kaikki huonomaineiset ja merkityt olennot; kaikki ne Eevan tyttäret, jotka aikaisemmin kauppasivat äidinpuolista perintöänsä julkisissa myymälöissä ja nyt hienoissa salongeissa harjoittavat vähittäisliikettä; koko se kehdosta hautaan turmeltunut suku, joka Golcondan timantit otsallaan ja Tiibetin turkit selässään käy teatterien ensi-illoissa, joille kuitenkin kukkii kevään ensimmäinen orvokki ja nuoruuden ensi rakkaus. Kaikki nämä ihmiset, joita sanomalehdissä nimitetään koko Pariisiksi, tapasivat toisensa neiti Doloresin, mainitun papukaijan valtijattaren, salongissa.
Tämä lintu, joka puhelahjojensa nojalla oli tullut kuuluisaksi koko kaupunginosassa, oli vähitellen saattanut lähimmät naapurit suoranaisen kauhun valtaan. Se oli parvekkeelle ripustetun häkkinsä orresta tehnyt itselleen puhujalavan, jolta se pärpätteli aamusta iltaan. Muutamat sen valtiattaren tutuiksi joutuneet sanomalehtimiehet olivat opettaneet sille eräitä parlamentaarisia puheenparsia ja lintu oli hämmästyttävän perillä erittäinkin sokerikysymyksestä. Se osasi lisäksi ulkoa näyttelijättären koko ohjelmiston ja lausui osansa niin hyvin, että olisi saattanut, milloin sen emäntä oli pahoinvoipa, esiintyä hänen sijaisenaan teatterissa. Niin kuin sen emäntä oli moninainen tunteissaan ja vastaanotti vieraita kaikista maailman kolkista, niin papukaijakin puhui kaikkia kieliä ja lausuili joskus mitä erilaisimmilla murteilla sellaisia ruokottomuuksia, että ne merimiehetkin, joita kuuluisa papukaija Vert-Vert sai kiittää ylen pitkälle kehittyneestä opistaan, olisivat niistä punastuneet. Tämän linnun seura saattoi olla hyödyksi ja huviksi kymmenen minuutin ajan, mutta kävi sitten suorastaan kiduttavaksi. Naapurit olivat useita kertoja valittaneet, mutta näyttelijätär ei ollut ottanut valituksia kuuleviin korviinsa. Pari kolme vuokralaista, kunniallisia perheenisiä, kauhistuneina näyttelijättären huonoista tavoista, joita avosuinen papukaija oli heille paljastellut, oli jättänyt irtisanomisilmoituksensa talon isännälle, jonka näyttelijätär kuitenkin oli osannut voittaa puolelleen.
Englantilainen, jonka luo näimme Schaunardin astuvan, oli kestänyt kärsivällisesti kolme kuukautta.
Eräänä päivänä hän kätki kaiken kerääntyneen kiukun parhaimman juhlapukunsa alle ja ilmoittautui neiti Doloresin luo niin komean näköisenä kuin olisi saapunut Wîndsoriin suutelemaan kuningatar Victorian kättä.
Nähdessään vieraan näyttelijätär luuli ensin, että tulija oli Hoffman lordi Spleenin asussa, ja pyysi häntä ammattitoverina aamiaiselle. Englantilainen vastasi totisena sillä ranskalla, jonka eräs espanjalainen pakolainen oli hänelle viidessäkolmatta oppitunnissa opettanut:
— Suostun tarjous… se ehto, että syömme tuo lintu… katala.
Ja hän osoitti papukaijaa, joka oli vainunnut saarelaisen ja tervehti häntä kirkuen God save the king.
Dolores ajatteli naapurin tulleen tekemään hänestä pilaa ja oli vastaamaisillaan kiivaasti, kun englantilainen lisäsi:
— Kun olen rikas, tahdon ostaa elukka.
Dolores vastasi pitävänsä paljon linnusta, niin ettei halunnut nähdä sen siirtyvän toisiin käsiin.
— Oh, ei minä sitä käsiin, vaan… jalkojen alle, selitti englantilainen ja näytti samassa vahvoja kengänkorkojaan.
Dolores vapisi vihasta ja oli ehkä vähällä riehaantua, mutta silloin hän huomasi englantilaisen sormessa sormuksen, jonka timantti saattoi kenties merkitä kahdentuhannenviidensadan frangin korkoja. Tämä huomio vaikutti kuin vesiryöppy. Hän oivalsi olevan ajattelematonta riitaantua miehen kanssa, jolla oli viisikymmentätuhatta frangia pikkusormessaan.
— Hyvä on, monsieur, vastasi hän, — koska Coco raukkani ikävystyttää teitä, muutan sen perähuoneeseen. Silli tavoin pääsette sitä kuulemasta.
Englantilainen teki tyytyväisyyttä ilmaisevan liikkeen.
— Mutta, lisäsi hän osoittaen kenkiään, — olisin kuitenkin mieluummin…
— Olkaa huoleti, sanoi Dolores, — siitä huoneesta, johon sen siirrän, se ei voi millään tavalla häiritä mylordia.
— Minä ei mikä lordi… vain esquire.
Sillä hetkellä, jolloin mr. Birn lyhyesti kumarrettuaan valmistui lähtemään huoneesta, otti Dolores, joka piti alati omia etujaan silmällä, eräältä nurkkapöydältä pienen käärön ja sanoi:
— Monsieur, tänä iltana on N———n teatterissa lahjanäytäntö minun hyväkseni ja esiinnyn siellä kolmessa eri kappaleessa. Sallitteko minun tarjota teille muutamia aitiolippuja? Paikkojen hinnat ovat vain hiukkasen korotetut.
Ja hän pisti tusinan pääsylippuja saarelaisen käteen.
— Osoitettuani niin suurta suopeutta hänen toivomuksilleen, ajatteli Dolores itsekseen, — hän ei voi, jos hän on sivistynyt mies, kieltäytyä. Ja kun hän näkee minun näyttelevän ruusunpunaisessa puvussani, niin kukapa tietää… Olemmehan naapurukset!… Timantti hänen sormessaan on miljoonan etujoukko. Hän on tosin kovin ruma ja ikävystyttävä, mutta saanpa siten tilaisuuden päästä Lontooseen meritautia sairastamatta.
Saatuaan pääsyliput englantilainen pyysi selittämään vielä kerran sen tarkoituksen, johon ne oli aiottu, ja tiedusteli sitten hintaa.
— Aitio maksaa kuusikymmentä frangia, ja niitä on kymmenen, vastasi Dolores. — Mutta sillä ei ole mitään kiirettä, lisäsi hän nähdessään englantilaisen ottavan esiin lompakkonsa. — Toivon, että te naapurinani tahtoisitte silloin tällöin kunnioittaa minua pienellä vierailulla.
Mr. Birn vastasi:
— Minä ei miellytä tehdä velkakauppa.
Ja otettuaan esille tuhannen frangin setelin hän pani sen pöydälle ja työnsi aitioliput taskuunsa.
— Annan teille heti takaisin, lausui Dolores avaten pienen laatikon, jossa hän säilytti rahojaan.
— Oh, ei, sanoi englantilainen, — se olla juomaraha.
Ja vieras poistui Doloresin seisoessa kuin kivettyneenä viime sanasta.
— Juomaraha! huusi hän jäätyään yksin. — Mikä kollo! lähetän hänelle heti takaisin hänen rahansa.
Mutta englantilaisen karkea menettely oli loukannut vain hänen ylpeytensä ulkopintaa. Lähemmin mietittyään hän rauhoittui. Hän ajatteli, että kaksikymmentä louisdoria oli kuitenkin perin kaunis summa ja että hän oli aikaisemmin saanut sietää karkeaa käytöstä paljon vähemmästä palkkiosta.
— Pyh! sanoi hän, — ei kannata olla niin ylpeä. Kukaan ei ole nähnyt minua, ja sitä paitsi saan tänään liinavaatteeni pesusta. Kaiken lisäksi tuo englantilainen osaa niin huonosti ranskaa, että hän ehkä luuli lausuvansa minulle kohteliaisuuden.
Ja Dolores pani tyytyväisenä setelin laatikkoonsa.
Mutta illalla teatterista kotiin tullessaan Dolores oli raivoissaan. Mr. Birn ei ollutkaan käyttänyt hyväkseen pääsylippuja, ja nuo kymmenen aitiota olivat jääneet tyhjiksi.
Kun siis onneton lahjanäytännön saaja puoli kahdentoista aikaan illalla astui näyttämölle, saattoi hän kulissiystävättäriensä kasvoista lukea, kuinka suuresti nämä iloitsivi nähdessään salin niin tyhjänä.
Vieläpä hän kuuli erään ammattitoverinsa teatterin kauniita, tyhjiä aitioita osoittaen sanovan toiselle:
— Dolores-raukka on saanut väkeä vain etupermannolle.
— Aitioissa on kovin vähän.
— Muualla on myös melkein autiota.
— Hyvänen aika, kun hänen nimensä on ilmoituksissa, vaikuttaa se saliin kuin pneumaattinen laite!
— Niin, ja mitä järkeä oli korottaa paikkojen hinnat?
— Kaunis lahjanäytäntö! Lyön vetoa, että tulot tästä illasta mahtuvat sormustimeen tai sukan kärkeen.
— Kas vain, tuossako se nyt on, se hänen kuuluisa punasamettinen pukunsa?
— Hän on keitetyn jättiläisravun näköinen!
— Kuinka paljon sinä sait viime lahjanäytännöstäsi? kysyi eräs näyttelijätär toveriltaan.
— Koko joukon, ystäväiseni. Se oli ensi-ilta ja talo oli tupaten täynnä. Jakkaratkin maksoivat louisdorin. Kuitenkaan ei minulle jäänyt kuin kuusi frangia. Muotikauppa vei kaiken muun. Ellen niin kovin pelkäisi pakkasen puremia, menisin toden totta Pietariin.
— Mitä! Ethän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä ja kuitenkin jo ajattelet lähteä Venäjälle?
— Mikä muukaan neuvoksi, sanoi toinen ja lisäsi: — Entä milloin on sinun näytäntösi?
— Parin viikon päästä. Olen jo saanut myydyksi aitiolippuja kolmentuhannen frangin arvosta, upseereille varattuja mukaan laskematta.
— Katsos nyt, koko permanto lähtee ovia kohden!
— Kuullessaan Doloresin laulavan!
Dolores siellä tosiaan purppuranpunaisena kuin hänen pukunsa hellitti kurkustaan räikeätä kuplettiaan. Kun hän oli työläästi päässyt sen loppuun, putosi hänen jalkoihinsa kaksi kukkavihkoa kahden näyttelijättären, hänen ystävättäriensä heittäminä, jotka nyt kumartuivat aitionsa reunan yli ja huusivat:
— Bravo, Dolores, bravo!
Helppoa on kuvitella Doloresin raivostusta. Heti kotiin tultuaan hän avasi, vaikka jo oli puoliyö, ikkunan ja herätti Cocon. Tämä taas herätti kunnioitettavan mr. Birnin, joka annettuun sanaan luottaen oli nukahtanut.
Tästä päivästä alkaen vallitsi ilmisota näyttelijättären ja saarelaisen välillä, hellittämätön, hengelle käypä sota, jossa ei säästetty mitään keinoja. Asianmukaisesti opetettu papukaija oli täydentänyt tietojaan Albionin kielessä ja huuteli päivät päästään vihlovimmalla kurkkuäänellään parjauksia ja loukkauksia naapuria kohtaan. Se oli tosiaan sietämätöntä. Dolores kärsi siitä itsekin, mutta toivoi, että mr. Birn vihdoin pistäisi pillit pussiin ja karkaisi, sillä tämä oli se päämäärä, johon hänen loukattu itserakkautensa pyrki. Saarelainen puolestaan oli keksinyt monenlaisia kostotemppuja. Hän oli ensiksi perustanut saliinsa rumpalikoulun, mutta poliisikomisario sekaantui asiaan. Sitten oli englantilainen yhä kekseliäämpänä pannut toimeen ampumaharjoituksia revolvereilla. Palvelijoineen hän lävisti päivittäin viisikymmentä pahvilevyä. Komisario teki taas kiusaa ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen kaupungin järjestyssäännön kohtaan, jossa kielletään käsittelemästä ampuma-aseita asunnoissa. Mr. Birnin täytyi lopettaa ammunta. Mutta viikkoa myöhemmin neiti Dolores huomasi, että hänen huoneistoonsa valui vettä. Talonomistaja meni mr. Birnin luo ja tapasi hänet ottamassa merikylpyjä salongissaan. Tämän verrattain suuren huoneen seinät oli näet verhottu peltilevyillä ja ovet muurattu kiinni, ja tähän tilapäiseen altaaseen oli sitten kaadettu noin sata tynnyrillistä vettä ja viitisenkymmentä sentneriä suolaa. Se oli todellinen meri pienoiskoossa. Siitä ei puuttunut mitään, ei kalojakaan. Altaaseen päästiin keskioven yläosaan laitetusta aukosta, ja mr. Birn kylpi tällä tavoin joka päivä. Jonkin ajan kuluttua alettiin alemmissa kerroksissa havaita luoteen ja vuoksen tapaisia vaikutuksia, ja neiti Doloresilla oli puoli tuumaa vettä makuukamarissaan.
Omistaja joutui tästä näystä luonnollisesti vihan vimmoihin ja uhkasi vaatia mr. Birniltä oikeudellista tietä korvausta turmellusta huoneesta.
— Totta kai minun olla oikeus kylpeä luonani? kysyi englantilainen.
— Ei, monsieur.
— Ellei olla oikeus, mitäpä sitten sen enempi, sanoi englantilainen täynnä kunnioitusta sen maan lakeja kohtaan, jossa hän asui. — Hyvin ikävä, mutta minulle tämä niin suuri ilo.
Ja vielä samana iltana hän antoi määräyksen tyhjentää meren kuiviin. Muuten olikin jo aika, sillä parkettilattialle oli kasaantunut osterimatalikko.
Englantilainen ei ollut kuitenkaan millään muotoa luopunut sodasta, vaan mietti laillisia välineitä, jatkaakseen tätä kummallista taistelua, joka herätti koko joutilaan Pariisin ihastusta, sillä tieto tästä kamppailusta oli jo levinnyt teatterilämpiöihin ja muihin julkisiin paikkoihin. Dolores piti myös kunnia-asianaan suoriutua voittajana tästä ottelusta, jonka päättymisestä oli jo lyöty erinäisiä vetoja.
Mr. Birnin päähän oli lopuksi juolahtanut piano. Eikä se ollutkaan huono ajatus. Kaikkein katalin soittokone taistelussa katalinta lintua vastaan. Niinpä englantilainen ryhtyi heti tuumasta toimeen. Hän vuokrasi pianon ja hankki soittajankin, joka oli juuri ystävämme Schaunard. Englantilainen kertoi hänelle peittelemättä naapurittaren papukaijan häijyydestä ja siitä kidutuksesta, jota se hänelle öin ja päivin tuotti, ja ilmoitti samalla, mitä kaikkea oli koettanut linnusta päästäkseen.
— Mylord, huomautti silloin Schaunard, — minä tiedän keinon, joka vapauttaa teidät tuosta elukasta. Käyttäkää persiljaa. Kaikki kemistit ovat yhtä mieltä siitä, että tämä sopparuoho on täydellistä arsenikkia noille linnuille. Sirotelkaa vain persiljansilppua matoille ja käskekää puhdistaa niitä sitten ikkunasta papukaijan niskaan. Se kuolee yhtä varmasti kuin olisi ottanut osaa paavi Aleksanteri VI:n päivällisiin.
— Olen senkin ajatellut, vastasi englantilainen, — mutta lintu vartioidaan. Piano olla parempi.
Schaunard katseli englantilaista eikä aluksi ymmärtänyt mitään.
— Olla suunnitellut näin, jatkoi englantilainen. — Komeljantteri ja hänen elukka nukkua aina puolipäivään saakka. Kuulkaa nyt… Minä tahdon häiritä kovasti hänen unta. Tämän maan laki antaa minun olla oikeus soittaa aamusta iltaan. Käsitättekö, mitä nyt teiltä tahtoo?
— Mutta, selitti Schaunard, — näyttelijättärelle ei ole luullakseni lainkaan vastenmielistä kuunnella minun soittoani päiväkaudet, vieläpä ilmaiseksi. Olenhan ensiluokkainen kyky, ja jos vain toinen keuhkoni olisi vialla niin…
— Oh, oh, keskeytti hänet englantilainen. — En pyydä teitä soittaa kaunis musiikki, te pitää vain takoa kovasti instrumentti. Tällä tavalla, lisäsi hän koettaen soittaa sävelasteikkoa, — ja aina sama asia, hellittämättä, herra musiikeri, aina asteikko ylös alas, ylös alas. Minussa olla hiukan lääkärin vika, siitä tulla hulluksi, aivan hulluksi. Tuolla alhaalla tulla hulluja, siihen minä pyrki. Siis panna vain käynti kone. Minä maksan hyvin.
— Sellaista siis, sanoi Schaunard kerrottuaan yllämainitut yksityiskohdat, — on työni, jota olen jo pari viikkoa tehnyt Asteikkoja, pelkkiä asteikkoja kello viidestä aamulla iltaan saakka. Eihän sitä oikeastaan voi sanoa vakavaksi taiteeksi, mutta mitäs sille voi, englantilainen maksaa minulle iästä metelistä kaksisataa frangia kuukaudessa. Olisihan suorastaan itsemurha, jos hylkisi moista aarretta. Olen siis hyväksynyt tarjouksen ja parin kolmen päivän päästä menen kanssaan ensimmäistä kuukauttani kuittaamaan.
Näiden keskinäisten tunnustusten johdosta päättivät ystävykset käyttää eri tahoilta tulevia rahojaan tyydyttääkseen rakastettujensa toiveet ja lahjoittaakseen heille uuden kevätasun, jota he jo niin kauan olivat kaivanneet. Samalla sovittiin, että se, joka ensinnä saisi rahansa, odottaisi toisia, jotta ostot voisivat tapahtua yhtaikaa ja jotta neidit Mimi, Musette ja Phémie voisivat yhdessä nauttia »nahkansa luomisesta», kuten Schaunard sanoi.
Parin kolmen päivän kuluttua Rodolphe pääsi ensimmäisenä päämäärään. Hän sai maksun hammaslääketieteellisestä runostaan; kahdeksankymmentä frangia raskautti nyt hänen taskuaan. Kaksi päivää sen jälkeen tuli Marcelin vuoro. Hän sai ukko Medicisiltä kahdeksastatoista korpraalinkuvasta kuusi frangia kappaleelta.
Molemmilla ystävyksillä oli tuhannet tuskat aarteittensa pitämisestä salassa.
— Minusta tuntuu kuin suorastaan hikoilisin kultaa, sanoi runoilija.
— Samoin minusta, yhtyi Marcel. — Jos Schaunard vitkastelee vielä kauan, on minun mahdotonta näytellä tuntemattoman Kroisoksen osaa.
Mutta jo seuraavana päivänä taiteilijat näkivät Schaunardin saapuvan loisteliaasti pukeutuneena kullankeltaiseen nankinitakkiin.
— Siunatkoon! huudahti Phémie häikäistyneenä, nähdessään rakastajansa näin hienossa asussa, — mistä sinä tuon puvun olet löytänyt?
— Paperieni joukosta, vastasi musiikkimies ja antoi samalla ystävälleen merkin seurata häntä.
— Olen saanut saatavani, ilmoitti hän, kun kaikki kolme olivat yksin. —
Tässä näette.
Ja hän veti taskustaan kourallisen kultarahoja.
— Hei vaan! huusi Marcel. — Nytpä nopeasti matkaan Muotikauppaa ryöstämään! Kuinka onnelliseksi Musette tulee!
— Ja Mimi! lisäsi Rodolphe — Mars matkaan! Totta hän tulet mukaan,
Schaunard?
— Antakaahan minun ensin esittää pieni huomautus, vastasi Schaunard. — Luulen, että teemme tyhmästi verhotessamme naisemme muodin tuhansilla hepeneillä. Kun he sitten ovat sen näköisiä kuin Iriksen vyön kuvapiirrokset, eiköhän tuo komeus vaikuta vahingollisesti heidän luonteeseensa? Ja sopiiko yleensä meidänlaisten nuorten miesten käsitellä naisia elähtäneiden ukkorähjien tavoin? En sano tätä sen vuoksi, että epäröisin uhrata viisitoista tai kahdeksantoista frangia Phémien vaatetukseen. Mutta minua pelottaa ajatella, ettei hän ehkä uuden hatun saatuaan enää tahtoisikaan minua tervehtiä! Ja kuinka kaunis hän on, jos hänellä on vain kukkakin hiuksissaan! Mitä sinä, filosofi, tästä sanot? keskeytti Schaunard puheensa kääntyen Coilinen puoleen, joka vähän aikaa sitten oli tullut sisälle.
— Riittämättömyys on hyvänteon tytär, vastasi filosofi.
— Toiselta puolen, jatkoi Schaunard, — ajatelkaa miltä te näytätte naistenne rinnalla, sitten kun he ovat saaneet koreutta ylleen. Kuluneissa vaatteissanne näytätte heidän kamarineitsyiltään! En puhu omasta puolestani, keskeytti Schaunard sivellen nankininuttuaan. — Minä, Luojan kiitos, voin nyt esiintyä missä hyvänsä.
Schaunardin vastustuksista huolimatta sovittiin kuitenkin uudelleen, että seuraavana päivänä tyhjennettäisiin kaikki lähistön myymälät naisten hyväksi.
Ja seuraavana aamuna, juuri sillä hetkellä, jolloin tämän luvun alussa näimme Mimin heräävän perin ymmällä Rodolphen poissaolosta, runoilija ja hänen molemmat ystävänsä nousivat asuntonsa portaita ylös. Heitä seurasivat Kahden apinan juoksupoika ja muotineiti kädet täynnä kääröjä ja malleja. Schaunard, joka oli ostanut ennenmainitun metsätorven, marssi edellä puhaltaen Karavaanin alkusoittoa.
Musette ja Phémie, joille alakerroksessa asuva Mimi oli huutanut hattuja ja hameita olevan tulossa, syöksyivät portaita alas nopeasti kuin lumivyöry. Nähdessään moiset korut silmiensä eteen levitettyinä olivat kaikki kolme naista tulla hulluiksi ilosta. Mimi hyppeli riemun vallassa sinne tänne kuin vuorikauris heilutellen kädessään pientä barègevyöhikköä. Musette riippui Marcelin kaulassa kädessään somat vihreät kengät, joita hän takoi vastatusten kuin symbaaleja. Phémie katseli kyynelsilmin Schaunardia eikä saanut muuta sanotuksi kuin:
— Ah, Alexandreni, Alexandreni!
— Hänestä ei ainakaan ole pelkoa, että hän hylkäisi Artaxerxeen lahjat, mutisi filosofi Coiline.
Ensimmäisen ilonpuuskan asetuttua ja sitten kun valinta oli tehty ja laskut maksettu, ilmoitti Rodolphe naisille, että heidän tuli seuraavana aamuna panna uudet tamineet ylleen.
— Teemme pienen huviretken maalle, hän lisäsi.
— Se sopii mainiosti! huudahti Musette. — Eipä ole ensi kerta, kun olen jonkin puvun yhtenä ja samana päivänä ostanut, sovitellut, ommellut ja vetänyt ylleni. Ja sitä paitsi onhan meillä yö vielä aikaa. Aamuksi olemme valmiit, eikö niin, hyvät naiset?
Heti he ryhtyivät työhön eivätkä kuuteentoista tuntiin laskeneet neulaa ja saksia kädestään.
Seuraava päivä oli vapunpäivä. Pääsiäiskellot olivat jo jonkin aikaa soittaneet kevättä hereille, ja nyt se puhkesi joka taholta rientävänä ja riemuisana. Se tuli, kuten saksalaisessa kansanlaulussa sanotaan, kevein askelin kuin nuori sulhanen, joka yöllä hiipii pystyttämään kukkariukua rakastettunsa ikkunan eteen. Se väritti taivaan siniseksi, puut vehreiksi ja koko luonnon loistokkaaksi. Se herätti unisen auringon, joka nukkui sumuvuoteellaan nojaten päätään paksuun pilvipielukseen, ja huusi sille:
— Hei, ystävä! Hetki on tullut! Minä olen täällä. Nopeasti työhön, pane heti kaunein sadepuku yllesi ja tule parvekkeelle julistamaan minun tuloani.
Ja aurinko oli tosiaan lähtenyt liikkeelle ja käyskenteli ylevänä ja ylpeänä kuin hoviherra. Pääskyset, jotka olivat palanneet kaukaiselta matkaltaan, halkoivat ilmaa kuin salamat. Orapihlaja oli verhonnut pensaat lumivalkeilla kukillaan; orvokki levitti ihanaa tuoksuaan metsässä, jossa nähtiin monien lintujen puikahtelevan pesistään lauluvihkonen siiven alla. Oli tosiaan kevät; oikea runoilijoiden ja rakastuneiden kevät, ei Matthieu Laensbergin [eräs hengellisen säädyn mies 1600-luvulla julkaisi kalenterin, jossa oli mm. sääennustuksia. — Suom.] katala kevät, punanenäinen ja vilusorminen, joka värisyttää köyhää lietensä ääressä, kun viimeisten halkojen viimeinen tuhka on jo aikoja sammunut. Leuto tuuli puhalteli kirkkaan avaruuden halki ja toi kaupunkiin läheisten niittyjen ja peltojen ensimmäisiä tuoksuja. Kirkkaat ja lämpöiset auringonsäteet tulivat pilkistämään ikkunanruuduista sisään. Sairaalle ne sanoivat: Avaa, me tuomme sinulle terveyden! Ja ullakkokamarissaan kuvastimeen kurkistavalle tyttöselle, viattoman ensimmäiselle kainolle rakkaudelle, ne sanoivat: Avaa, kaunokainen, että saisimme kirkastaa kauneuttasi! Me olemme kevään lähettejä, nyt voit panna yllesi kesävaatteet, olkihattusi ja pienet kirjokenkäsi. Nurmikko, jolla tanssitaan, kantaa jo uusia kukkia ja viulut viritetään tanssiin. Hyvää huomenta, kaunokainen!
Kun lähimmästä kirkosta kajahti rukoussoitto, olivat kaikki kolme ahkeraa neitostamme, jotka tuskin olivat ehtineet nukkua muutamia tunteja, jo kuvastimen edessä luomassa viimeistä tutkivaa silmäystä uuteen pukuunsa.
He olivat viehättäviä kaikki, samalla tavoin puettuja ja kasvoillaan se tyytyväisyyden heijastus, jonka kauan ajatellun toiveen toteuttaminen antaa.
Varsinkin Musette ihan säteili kauneutta.
— En ole elämässäni ollut näin onnellinen, hän sanoi Marcelille. — Minusta tuntuu kuin hyvä Jumala olisi tähän hetkeen pannut koko elämäni onnen, ja minä pelkään, ettei minulle tämän jälkeen jää enää mitään. Mutta vähät siitä, hän lisäsi syleillen iloisesti Marcelia, — kun ei meillä enää ole onnea, osaammepa itse hankkia sitä… Meillähän on valmis ohjelma sitä varten.
Phémie oli eräästä asiasta pahoillaan.
— Pidän kyllä vihreistä niityistä ja pikku linnoista, sanoi hän, — mutta maalla emme tapaa ketään, kukaan ei saa nähdä kaunista hattuani ja sievää pukuani. Emmekö voisi bulevardillakin olla kuin maalla?
Kello kahdeksan heräsi koko katu Schaunardin torvesta, jolla hän puhalsi juhlallista lähtömarssia. Kaikki naapurit kerääntyivät ikkunoihin katsomaan boheemien menoa. Colline, joka tietenkin tuli mukaan, käveli viimeisenä naisten päivänvarjot kainalossaan. Tuntia myöhemmin tämä iloinen joukko harhaili Fontenay-aux-Rosesin kentillä.
Kun he illalla myöhään palasivat kotiin, ilmoitti Colline, joka oli sen päivän ollut rahastonhoitajana, että oli unohdettu tuhlata kuusi frangia, ja pani nämä tähteet pöydälle.
— Mitä me niillä oikein tekisimme? kysyi Marcel.
— Entä jos ostaisimme niillä arvopapereita? arveli Schaunard.