Boheemielämää

XVIII

Francinen puuhka

I

Tunsin kerran oikeiden boheemien joukossa erään, jonka nimi oli Jacques D———. Hän oli kuvanveistäjä ja näytti tällä uralla saavan vielä suuria aikaan. Mutta hätä ja kurjuus eivät antaneet hänelle aikaa toteuttaa näitä toiveita. Hän kuoli yleiseen heikkouteen maaliskuussa 1844 Saint-Louisin sairaalassa Sainte-Victoiren salissa, vuoteessa n:o 14.

Tutustuin häneen tässä sairaalassa, jossa silloin itsekin makasin pitkällistä tautia potien. Jacquesissa oli, kuten jo sanoin, aineksia suureksi taiteilijaksi, mutta hän oli omasta puolestaan hyvin vaatimaton. Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin seurustelimme keskenämme ja hän tunsi olevansa lähellä kuolemaa, en kuullut hänen kertaakaan valittavan tai antautuvan noihin tunteenpurkauksiin, jotka ovat tehneet ymmärtämystä vaille jääneet taiteilijat niin naurettaviksi. Hän kuoli ilman traagillisia eleitä, kuoleman kourissa kamppailevien kaamea irvistys kasvoillaan. Siitä johtuu muuten mieleeni muuan hirveimpiä kohtauksia, mitä milloinkaan olen nähnyt tässä ihmistuskien kestikievarissa. Jacquesin isä, joka oli saanut kuolemantapauksesta tiedon, oli tullut sairaalaan lunastamaan poikansa ruumiin ja kauan tinkinyt sairaalan vaatimista kolmestakymmenestäkuudesta frangista. Kirkollekin menevistä maksuista hän kiisteli niin itsepintaisesti, että lopuksi sai kuusi frangia alennusta. Kun sitten ruumis piti pantanaan arkkuun, otti sairaalan vahtimestari laitokselle kuuluvat lakanat pois ja pyysi eräältä läsnäolevalta vainajan ystävältä maksua käärinliinasta. Ihan rahattomana miesparka meni hakemaan vainajan isää, joka saapui paikalle vimmoissaan siitä, ettei hänen kukkaroansa vieläkään jätetty rauhaan.

Laupeudensisar, joka oli läsnä tässä kaameassa kiistassa, loi silmäyksen ruumiiseen ja lausui nämä yksinkertaiset säälivät sanat:

— Voi hyvä herra, eihän häntä, poikaraukkaa, voi panna hautaan tuollaisenaan, kun on näin kylmä. Antakaa hänelle edes paita, ettei hänen tarvitse ihan alasti astua hyvän Jumalan eteen.

Isä kaivoi silloin kukkarostaan viisi frangia ja antoi ne ystävälle paidan hankkimiseksi, mutta kehotti häntä ostamaan sen Grange aux Belles-kadun varrelta eräästä rihkamakaupasta, jossa myytiin vanhoja liinavaatteita.

— Se tulee halvemmaksi, hän lisäsi.

Sain myöhemmin kuulla selityksen tähän Jacquesin isän tylyyteen. Hän oli raivoissaan siitä, että poika oli valinnut taiteilijan ammatin, eikä hänen vihansa lauhtunut ruumisarkunkaan ääressä.

Mutta onpa jo aika puhua neiti Francinesta ja hänen puuhkastaan. Neiti Francine oli ollut Jacquesin ensimmäinen ja ainoa lemmitty. Jacques kun kuoli varsin nuorena, tuskin kolmen kolmatta ikäisenä silloin, kun hänen saita isänsä tahtoi haudattaa hänet ilkialastomana. Rakkaustarinansa hän kertoi minulle itse, ollessaan vielä numero 14, samalla kun olin numero 16 Sainte-Victoiren salissa, joka oli perin kolkko kuolinpaikaksi.

Mutta sallikaahan, lukijani, ennen kuin aloitan tämän kertomuksen, joka olisi kaunis tarina, jos se esitettäisiin niin kuin sen kuulin ystäväni Jacquesin huulilta, minun ensin sytyttää piippuni, vanha savipiippuni, jonka hän minulle lahjoitti sinä päivänä, jolloin lääkäri kielsi häneltä tupakoimisen. Yöllä kuitenkin, kun hoitajatar nukkui, hän lainasi minulta piippunsa ja pyysi kipenen tupakkaa. Yöt ovat niin pitkiä tuossa suuressa salissa, kun ei voi nukkua ja kun on tuskia!

— Vain pari kolme haikua, hän sanoi.

Täytin hänen toivomuksensa, eikä sisar Genoveva ollut tuntevinaankaan tupakanhajua käydessään tarkastuskierroksellaan. Ah, sinä kelpo sisar! Kuinka hyvä sinä olit ja kaunis, silloinkin kun tulit antamaan meille vihkivettä! Sinun nähtiin tulevan kaukaa hitaasti ja hiljaa synkkien holvien alitse, ylläsi valkoinen huntu, jonka kauniita poimuja Jacques ystäväni niin suuresti ihaili. Sinä, sisar, olit tämän kärsimysten tyyssijan hyvä hengetär. Lohduttavat sanasi olivat niin suloisia, että potilaat alati valittivat saadakseen niitä kuulla. Ellei ystäväni Jacques olisi kuollut, olisi hän muovaillut sinulle jonakin lumisena päivänä pienen neitsyeen kuvapatsaan asetettavaksi kammioosi, sinä hyvä sisar Genoveva!

Ensimmäinen lukija. No entä se puuhka? En näe siitä vielä mitään.

Toinen lukija. Ja neiti Francine? Missä hän on?

Ensimmäinen lukija. Tämä tarina ei ole lainkaan hauska.

Toinen lukija. Saa nähdä, kuinka se päättyy.

Pyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on houkutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti luvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina iloista.

Jacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun varrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan aikaan muuttaneet.

Vasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö naapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen varrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen naapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää, että hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt kotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin säästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja kun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan kaivannut.

Heidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana Jacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena. Häntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä ja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen sydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja asuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi alakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi mietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa, joka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi. Nähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa, jolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki sen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä. Lopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti verhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa, hartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä syvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.

— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota pistoolini, mutisi hän.

Ja hän alkoi tupakoida.

Jacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja alakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen kohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina auttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan oopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu peitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan pistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun pistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta melkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila häipyi unelmien sumuun.

Mutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja pistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen. Neiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen palatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä kuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa viattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella ja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven tuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy uudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.

Mutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja eräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset palveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä siinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle. Taiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä vierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun hän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa sanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja kynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut olevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren tytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen raitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques näki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin selvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.

— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan huoneeseeni.

Hän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän sytyttämisen että huoneensa avaimen.

— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä taiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin poistua tyhjin toimin.

Mutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja nuoret jäivät pimeyteen.

— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte hyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.

— Tietysti, neiti, vastasi Jacques hapuillen tulitikkuja.

Hän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti silloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:

— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää ainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.

— Mikä verraton keksintö! hän ajatteli itsekseen.

— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni ilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua löytämään se. Sen täytyy olla lattialla.

— Etsikäämme, sanoi Jacques.

Ja nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä. Ja silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina kohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen kertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät he tietenkään löytäneet avainta.

— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan kamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian paistaa.

Ja odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan pimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista, mutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie. Lauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee, sanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava toisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille… Mutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset. Muistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette käsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!

Vihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine havahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.

— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.

— Ei mikään, sopersi Francine, — luulin, että ovelle koputettiin.

Ja Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon avaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.

Hän ei enää tahtonut sitä löytää.

Ensimmäinen lukija. Tätä tarinaa en jättäisi tyttäreni käsiin.

Toinen lukija. Tähän asti en ole vielä nähnyt karvaakaan neiti Francinen puuhkasta, enkä tästä nuoresta tytöstä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea.

Kärsivällisyyttä, lukijani, kärsivällisyyttä. Olen luvannut teille puuhkan ja sen teille lopulta annankin, kuten Jacques ystäväni antoi Francine-raukalleen, josta oli tullut hänen rakastajattarensa, kuten jo tässä ylempänä olen pisterivillä selittänyt. Francine oli vaalea ja iloinen, mikä ei ole ihan tavallista. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka hän ei ollut tietänyt mitään rakkaudesta. Epämääräinen aavistus lähenevästä kuolemasta kehotti häntä kiirehtimään, jos hän tahtoi oppia sitä tuntemaan.

Hän tapasi Jacquesin ja rakasti häntä. Heidän liittonsa kesti kuusi kuukautta. He löysivät toisensa keväällä ja erosivat syksyllä. Francinella oli keuhkotauti, hän tiesi sen, ja myös hänen Jacques-ystävänsä tiesi sen. Kun oli kulunut pari viikkoa heidän rakkaussuhteena alkamisesta, oli Jacques saanut kuulla sen eräältä ystävältään, joka oli lääkäri.

— Hän kuolee kellastuvien lehtien kera, tämä oli sanonut.

Francine oli kuullut tämän ennustuksen ja huomannut, kuinka kovasti se koski hänen rakastettuunsa.

— Mitäpä meitä kellastuneet lehdet liikuttavat, sanoi hän ilmaisten yhdellä hymyilyllä koko rajattoman rakkautensa. — Mitä me välitämme syksystä! Nyt on kesä ja vihreät lehdet, iloitkaamme ja nauttikaamme siitä, rakkaani… Ja kun sitten näet minut valmiina eroamaan elämästä, otat sinä minut syliisi, suutelet minua ja kiellät minua lähtemästä. Minä olen kuuliainen, niin kuin tiedät, ja jään silloin sinun luoksesi.

Ja tämä viehättävä olento kesti viisi kuukautta boheemielämän kurjuutta, laulu ja hymy huulillaan. Jacques antoi sen pettää itseänsä. Hänen lääkäriystävänsä sanoi usein:

— Francinen tila on pahentunut, hän tarvitsee hoitoa.

Silloin Jacques samosi läpi koko Pariisin haalimassa rahaa lääkkeisiin. Mutta Francine ei tahtonut kuulla niistä puhuttavankaan ja heitti lääkkeet salaa ulos ikkunasta. Kun yöllä tuli yskänpuuska, meni hän ulos käytävään, ettei Jacques kuulisi hänen yskivän.

Eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella, Jacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi surullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.

— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan vasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme näin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka saamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien kellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut aina vihreitä.

Lokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti häntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen ikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään yhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen sairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.

— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa enemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon paremmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun on näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa minulle puuhka.

Koko sairauden ajan tämä puuhka oli hänen ainoa unelmansa.

Pyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan. Francine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin nousi vuoteesta.

Mutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan takaisin vuoteeseen.

— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on käsissä. Francine kuolee.

Kyyneleet tulivat Jacquesin silmiin.

— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei ole enää mitään toiveita parantumisesta.

Francine »kuuli silmillään», mitä lääkäri hänen rakastetulleen sanoi.

— Älä usko häntä! huusi hän ojentaen kätensä Jacquesia kohden. — Älä usko häntä, hän valehtelee! Me lähdemme huomenna ulos yhdessä, silloinhan on pyhäinmiesten päivä. Mutta kun on niin kylmä, mene ostamaan minulle puuhka… Mene, pyydän sinua… Pelkään niin kovasti kylmän puremia.

Jacques aikoi lähteä ystävänsä kanssa, mutta Francine pidätti lääkärin luonaan.

— Mene vain hakemaan puuhkani, Jacques, sanoi hän rakastetulleen. —
Valitse oikein hyvä, että kestäisi kauan.

Jäätyään yksin lääkärin kanssa hän sanoi:

— Voi, tohtori, minä kuolen pian, tiedän sen. Mutta antakaa minulle jotakin, mikä palauttaisi voimani yhdeksi ainoaksi yöksi, ja sitten kuolen mielelläni, koska hyvä Jumala ei salli minun enää kauemmin elää…

Lääkärin kokiessa parhaansa mukaan häntä lohduttaa tuli tuulenpuuska avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja lennätti kellastuneen lehden sairaan vuoteelle.

Francine työnsi uutimen sivulle ja näki puun seisovan täysin lehdettömänä.

— Tämä on viimeinen, hän kuiskasi pistäen lehden pieluksensa alle

— Kuolema tulee vasta huomenna, sanoi lääkäri hänelle. —— Teillä on vielä yksi yö aikaa.

— Ah, mikä onni! huudahti nuori tyttö… — Yksi syksyinen yö… siitä tulee pitkä!

Jacques tuli sisään. Hänen kädessään oli puuhka.

— Oi kuinka kaunis se on! sanoi Francine. — Minä otan sen mukaani, kun lähden kaupungille.

Yön hän vietti Jacquesin sylissä.

Seuraavana eli pyhäinmiesten päivänä, kun soitettiin päiväkirkkoon, alkoi kuolinkamppailu. Francinen koki ruumis tärisi.

— Käsiäni palelee, hän sopersi, — anna minulle puuhkani.

Ja hän työnsi pikku kätensä turkisten sisään…

— Loppu on tulossa, sanoi lääkäri Jacquesille — Suutele häntä viimeisen kerran.

Jacques painoi huulensa kuolevan huulille. Viime hetkellä tahdottiin puuhka ottaa pois, mutta Francine puristi sitä suonenvedontapaisesti.

— Ei, ei, kielsi hän, — antakaa minun pitää, nyt on talvi… kylmä…
Voi Jacques raukkani! Kuinka sinun käy? Voi, hyvä Jumala!

Ja seuraavana päivänä Jacques oli yksin.

Ensimmäinen lukija. Sanoinhan, ettei tämä ole mikään iloinen tarina.

Niinpä niin, lukijani, ei aina voi nauraa.

II

Pyhäinmiesten päivän jälkeinen aamu. Francine oli äsken kuollut

Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja. Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet vihdoin.

Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli hyräillyt.

Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita, joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli, että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi, tavallinen aamulaulunsa huulillaan.

Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä kalpeille kasvoille.

— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.

Jacques nousi ja sanoi katsoen lääkäriin:

— Lopussa, eikö niin? Ei mitään toivoa enää?

Vastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni vuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.

— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta. Jumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet. Hän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja toisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut muuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on kuollut… mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä valmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa naista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.

Jacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin eri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja kirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri kellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi määrättyjen hautajaisten maksuksi.

He palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään hiukkasen.

— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja tarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.

Naapuri ja lääkäri eivät ymmärtäneet, mitä kuvanveistäjä tarkoitti.

Jacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli vähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin huulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli herättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen hetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi kerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja tuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda sokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan, he olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.

Harvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari pulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä lasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki hänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.

Jacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan muiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi särkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän kokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi naapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda huoneeseen sangollisen vettä.

— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. —
Tarvitsen apuasi ihan heti.

Vettä ja kynttilöitä tuotiin. Ystävät jäivät yksin.

— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden puiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.

— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion muovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni, et sinä saa poistua.

Jacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla kuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu nyyhkytys tempoili hänen huuliaan.

— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten kipsikaukaloa.

Toinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen valo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän. Oliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen silmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä tavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.

— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi itsekseen.

Kun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu suotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen sitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin kuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.

Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät, joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen, jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.

Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä, jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä epäillä jälkeenjääviä.

Hetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa piirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen ensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se mies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että rakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman toista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen lemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla Jacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin ehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle ruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja jäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja nuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.

Ja kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden taiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin kuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät Galateansa marmorihahmoiksi.

Nähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun jäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä kärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti siinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut sanoa hänen kuolleen kauneuteen.

Lääkäri oli uupuneena nukahtanut huoneen nurkkaan.

Jacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen harha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin rajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun lievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena välistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen elämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun asti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan hautajaisluvan.

Jos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin olennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen erehtymättömyys.

Sillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin Jacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen ystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta Jacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä tavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita on niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain kukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.

— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs heistä.

— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo varhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan lujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt ihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on omasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui Francineen, hän on paljon muuttunut.

— Francine teki hänet onnelliseksi, huomautti toinen.

— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka voitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin nykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen mestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että hän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun Tizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä petä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.

Lazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja tunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.

Muutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi hautausmaata kohden… Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä, oli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka astui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.

— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä…

— Varmaankin hänen isänsä, sanoi toinen.

— Hän saattaa sisartansa, arveli kolmas.

Ainoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä ja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä muistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi rakastajatartansa viimeiseen lepoon.

Saattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin haudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.

Haudankaivajilla oli kiire, ja he tahtoivat saada kaikki käymään nopeasti.

— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme
Ei siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!

Heti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan. Toinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa auttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle pystytettiin pieni puuristi.

Lääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät sanat:

— Voi, minun nuoruutenihan nyt haudataan!

Jacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli Vedenjuojat. Sitä perustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun kirjailijaliittoa, josta puhutaan Maakunnan suurmies nimisessä romaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja »vedenjuojien» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät, kehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo siinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat päämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun se vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä vastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua, eikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla todistuksena seuran olemassaolosta.

Asuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä seurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan rikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti vannottu.

Alinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret miehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla koskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi, että äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua pakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan suostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen tai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat ystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea ja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen koettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä ryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen räätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel oli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa, jota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan. Koko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt Vedenjuojien aateyhteydessä, hän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan tuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan sairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli viettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne. Niinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea ja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä, josta olisi tuloja.

— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla taiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot, mutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi mukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja. Sinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä ja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.

Mitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta voidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus tarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän aikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään ja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta luopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla, koriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta Jacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut kuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä hehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen yhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin edullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän ei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen lemmittynsä loistaviin silmiin.

Francinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään, Vedenjuojia. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa jokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt täältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan koetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa ja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin kuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan Vedenjuojista ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.

Viisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques meni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta ja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli valmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques itse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa marmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden ajaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai kuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita ylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa Jacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia nähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut oikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys, ja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli kaiverrettu Francinen nimi.

Jacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa, joka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa Pyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen kuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia frangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques ei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt hänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli saanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa mestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.

Kevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen lääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka aikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista palatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia taiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista. Jacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni Jacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki runollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien kehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin työnsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa palatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa sovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen ne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän riensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa lepäsi.

Mutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi jo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois, sillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan. Kun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla ruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle, joka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle, joka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan työnnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan — köyhän surevaisen köyhä uhri.

Jacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut Hän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä samaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset, kun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia. Kokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä. Kävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse hän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä olivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques astui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen pöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques tunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt lautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota Francine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja joka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet hyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen rakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena kuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että Francine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle haudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä kyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin, loistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja hyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:

Käy lempi ympärilläin, oveni auki siis!

Tämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo laulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen sitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen. Ah, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen ja oikea laki määrää niin.

Kuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista, olivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua Jacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät epämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä taiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan taiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen liikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus oli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin teokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja että samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin liikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt häntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus työskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli tyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, Vedenjuojien, elämää.

Hän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi usein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä kahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan. Jacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä siihen oli syynä.

— Tunnen tuon hyvin, ystäväiseni, hän sanoi kuvanveistäjälle.

Ja koputtaen häntä rintaan sydämen kohdalle hän lisäsi:

— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä pieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.

— Voi, sanoi Jacques,— minä rakastin liiaksi Francinea!

— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä toisen huulilla.

— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi
Jacques.

Ja hän Iäksi Rodolphen luota ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen luomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö, nimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea. Totta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa vaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän rakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän viulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin soidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia varten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän ohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään, kuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet ulkonäöltä:

— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä ehkä taas joku haudattavana?

Jacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille asti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa iloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin De Profundis, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien, joka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään taiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman askeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi nuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta vaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä varten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin enkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli riipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään, päästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen veikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen raamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään naisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki ruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä seurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.

Jacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa noudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti salaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa haudalle.

Eräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun. Tyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta väri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin paljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua joka päivä. Nuori tyttö totteli.

Eräänä lauantaipäivänä Jacques sanoi hänelle:

— Tule huomenna hyvissä ajoin, teemme pienen retken maalle.

— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen, saat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.

Marie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää pukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten sunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.

Taiteilija otti hänet vastaan kylmästi ja melkein töykeästi.

— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella asullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys johtui.

— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi, minulla on työtä.

Marie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen, joka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.

— Kas, neiti Marie, ettekö olekaan enää surupuvussa? kysyi hän.

— Surupuvussa? toisti Marie, — ja mistä syystä?

— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se musta puku, jonka Jacques lahjoitti teille…

— No?

— Niin, se oli surupuku: Jacques antoi teidän surra Francinea.

Siitä päivästä alkaen Jacques ei enää nähnyt Marieta.

Tämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt loppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä enää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin sairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli helppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan, oli menossa Francinen luo.

Hänet vietiin Saint-Louisin sairaalaan.

Kun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan johtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä kertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja kipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen haudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli Francinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi, sillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä kokonaan vuoteeseen.

Eräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään siitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa hukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar Genovevan, joka hoiti häntä hellästi.

— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva. Se esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei ole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin kaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia. Niinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.

Muutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana päivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät Vedenjuojat olleet saattamassa ruumista.

— Taide ennen kaikkea, oli Lazare sanonut.

Jacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut erityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.

XIX

Musetten oikkuja

Lukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi Medicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä Kulku Punaisen meren poikki, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi. Seuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten jälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille kaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe hyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi muistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot soittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti hymyillen.

— Siinä kutsuu hurskasääninen kello ihmiskuntaa ruualle, sanoi Marcel.

— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin kunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.

— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi
Colline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.

— Voi, te imettäjäni maitopullot, te lapsuuteni neljä ateriaa, minne olette kadonneet? huokasi Schaunard. — Minne, oi minne? hän toisti unelmoiden ja lempeän kaihomielisesti.

— Ja ajatelkaa, että tällä hetkellä on Pariisissa satoja tuhansia kyljyksiä paistumassa! huomautti Marcel.

— Ja yhtä monta pihviä! lisäsi Rodolphe.

Sillä aikaa kun neljä ystävystä pohti keskenään tätä joka päivä esiintyvää vaikeata aamiaispulmaa, huusivat talon alakerroksessa sijaitsevan ravintolan tarjoilijat täyttä kurkkua ruokavieraiden tilauksia.

— Eivätkö ne lurjukset osaa pitää suutansa kiinni! äkäili Marcel. —
Jokainen heidän sanansa on kuin pisto vatsaan.

— Tuulee pohjoisesta, huomautti Colline osoittaen naapurin katolla lepattavaa tuuliviiriä. — Emme siis syö tänään aamiaista, sillä luonnonvoimat ovat meitä vastaan.

— Kuinka niin? kysyi Marcel.

— Olen vain tehnyt säähavainnon, jatkoi filosofi. — Pohjoistuuli merkitsee melkein aina kieltäytymistä, kun taas etelätuuli tavallisesti ennustaa iloa ja hyvinvointia. Filosofiassa sanotaan tämmöistä viittaukseksi ylhäältä.

Gustave Colline laski paastotessaan veristä pilaa.

Tällä hetkellä pääsi Schaunardilta, joka oli upottanut kätensä taskuun, tuskanhuuto.

— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa sormeaan elävän hummerin saksista.

Schaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli sattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan, jota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka edellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.

Kaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.

— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.

— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.

— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja

— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa. Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.

— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa, missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui suvulle suuri vahinko.

— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.

— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin seuraa.

— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään, saamme aamiaista.

— Uskon sen, sanoi Marcel ottaen kultarahan käteensä.

— Tämän me paistamme runsaan kastikkeen kera.

Ruokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta ruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin kiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan perästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota pikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa valossa.

— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti taiteilija, — Hiiteen valkoviini!

— Entä samppanja? kysyi Schaunard.

— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa kaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia. Eihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä laulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.

Kun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas ravintolaan tilaamaan aterian.

— Mitähän jos lämmittäisimme täällä hiukkasen, ehdotti Marcel.

— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo kauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran hämmästyä.

Ja hän riensi portaille ja pyysi, että Colline käskisi tuoda puita.

Jonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja, joka raahasi isoa säkillistä halkoja.

Kun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä, osui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota lukemaan hän siirtyi muista syrjään.

Kirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin hän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen vuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:

»Rakas ystävä.

Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan, että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan päivälliseksi.

Musette.»

— Tyttö-parka! mutisi Marcel mykertäen kirjeen taskuunsa.

Ja kätkien kasvot käsiinsä hän vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin.

Boheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa, lukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt näkymättömänä ja tuntemattomana.

Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä, mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen. Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä petoksesta.

Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:

— Nyt voin rauhassa kuolla!

Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.

Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä, itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.

— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?

— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka alkoivat iloisesti ritistä.

Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa, oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.

Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt tiedän, mistä löydän!

— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat? lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.

— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa nyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:

»Rakas lapsukainen!

Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen vanhaan oli sanoa… Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä, ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän… ei viimeinen suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.

Suutelen sinua niin usein kuin vain haluat.

MARCEL.»

Saatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva Sidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen perille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen viedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija huomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti portinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle Marcel oli vuokrasta velkaa.

— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen taiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa minulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.

— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää minulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä. Olen sanonut hänet irti.

— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa. Oikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi sovelias aika…

— Oikein puhuttu. Menen sinne itse pikimmiten.

Rouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja lähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.

Musette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun varrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja hän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.

— Ihmeitten ihme! huudahti Musette nauraen sydämensä pohjasta.

— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen edessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.

— Eräs päivälliskutsu, vastasi Musette. — Mitä siitä ajattelette?

— Ajattelen, että se sattui hankalalla hetkellä, sanoi nuori mies.

— Kuinka niin?

— Aiotteko sitten mennä noille päivällisille?

— Luulen, että menen… koettakaa tulla ilman minua toimeen tänä iltana.

— Mutta, ystäväiseni, eihän se ole soveliasta… Menette joskus toiste.

— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!

— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan tuota henkilöä ja vielä sanotte sen minulle!

— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia ei kuulu.

— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!

— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.

— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista…

— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut, ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan päähänpistojani.

— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä… ei… oikuilla ja oikuillakin on eroa…

— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka! lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään. Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa takaisin teidän luoksenne… ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.

— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua, sanoi nuori mies.

— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä… koska rakastan ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.

— Sallikaa minun edes tulla mukaan.

— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti suutelee minua.

— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka ovat niin myöntyväisiä kuin minä?

— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden, joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni. Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä. Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.

— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen kateellisena.

— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan jättänyt häntä.

— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen, että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.

— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi, menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.

Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin, oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi. Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan. Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä, vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin, jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat. Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa seurauksia niistä koituikin.