Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut. Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen »soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan, voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään kantaan.
— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.
Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran vakavasti avioliittoa.
— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En koskaan! sanoi hän.
— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.
— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne, vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.
Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin. Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä mustasukkaisen kärsimättömänä.
— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.
— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.
Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia, jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska, huudahti hän iloisesti:
— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin työntää tuuli minut kumminkin sinne!
Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka palaa vanhaan pesäänsä.
Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria, mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.
Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.
Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.
— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain tuokion.
— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.
— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä hauskaa.
— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.
— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.
— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.
— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.
— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.
— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie, siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.
— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.
— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.
Sidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.
Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia käytävästä, liikahti hän levottomasti.
— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?
Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.
— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä täysilukuinen.
Marcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.
— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.
— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia. Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa kastikkeemme.
Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.
Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.
Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja riensi ovelle.
Tulija ei ollut kuitenkaan Musette.
Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi. Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.
— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.
— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa, joka hänelle kuuluu!
Ja hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline tarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:
— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan aikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri juomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti erittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää hän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.
— Anteeksi, herrat, sanoi talonomistaja, — en tahtoisi häiritä teitä.
Ja hän ojensi esiin paperin, joka hänellä oli kädessään.
— Mikä tämä painotuote on? kysyi Marcel.
Talonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa, huomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.
— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin ollut kunnia esittää se teille.
— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän pikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena päivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.
— Olen jo kuitannut sen, sanoi isäntä, — niin että jos teille sopii…
— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne.
Minulla on paljon puhuttavaa teille.
— Olen käytettävissänne.
— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin täyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.
— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin… siinä oli kuva, jossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut joku Godard.
— Hän on ulosottomieheni, selitti talonomistaja.
— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni tässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti hyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus maksoi viisi frangia…
— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino… yleisen tavan mukaan.
— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel. — Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka haluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs miellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa ja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon perhesiteet, tuhannet asiat.
— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, — viimeinen neljännes on vielä maksamatta.
— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja järkkymätön aikomukseni.
Talonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla näkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri, että kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.
— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen kanssa.
— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.
— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus… vuokraajat eivät maksa!… Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten tiedätte.
— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.
Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän talonomistajasta.
— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.
Ja hän puolestaan pani kuitin pöydälle.
Schaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten kehitystä.
— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä omistajan lasin täyteen.
— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut parempaa.
— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin tällöin jonkun korillisen tätä lajia.
Talonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel keskeytti hänet jälleen.
— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen toisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen muun boheemin kanssa.
Talonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa pois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:
— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan rahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä vuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat… tiedättehän, nuoruus ja hulluus… Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden neljänneksen vuokran etukäteen.
Ja ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten viereen.
— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on valmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. — Minun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi päivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli hän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.
Tästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet toverinsa juonta.
— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se, huomautti Marcel.
— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut sen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa takapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.
Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.
— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin tosiaan jo rahapulassa.
— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel
— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut… Hyvät herrat, saan kunnian…
Ja hänen kätensä ojentui taas.
— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.
— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen istuutuen.
Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.
Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia, tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.
— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen rommipulloa.
Ensimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan renkutusta, josta Schaunardkin punastui.
Toisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja kun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.
Kolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville tällaisia mietelmiä:
— Elämä on kuin virta.
— Rikkaus ei tuota onnea.
— Ihminen on katoavainen.
— Kuinka suloista on rakkaus.
Ottaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen suhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut mahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan kuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään, että Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui varmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli ottanut lompakostaan.
— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä julma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!
— Mitä nyt? kysyivät boheemit hämmästyneinä Schaunardin liikutuksesta.
— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.
Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa kirjeen; se alkoi näin:
»Paksu pallukkani!»
— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta, mutta onnistumatta.
— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on ankkurissa.
— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle tuotat!
— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä… maksoi paljon rahaa… Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla kaksikymmentätuhatta frangia korkoja… Hän pyytää minulta tässä kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!… Annan hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi…
Ja hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.
— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —
Missä ne nyt ovat?
Rahat olivat kadonneet
— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli Marcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani tämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on omatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!
Talonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla äänellä mieletöntä puhetta pulloille.
Kun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa levottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun nähdessään isäntänsä.
— Mitä olette tehnyt isännälleni? kysyi hän taiteilijoilta.
— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten perimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa, pyysimme maksun lykkäystä.
— Mutta hänhän on humalassa, sanoi tyttö.
— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. —
Hän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.
— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi jättää meille kuitit ilman muuta.
— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle kuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää hyödyksemme hänen tilaansa.
— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar laahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä jaloillaan.
— Vihdoinkin! huudahti Marcel.
— Hän tulee takaisin huomenna, sanoi Rodolphe. — Hän näki rahat.
— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen, mikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti myöntää meille lykkäystä.
Kun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset kemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan samentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä kuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita kiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija palasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista yöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.
— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona kirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten tulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän tulisi. Huomenna siis.
Ja niine ajatuksineen hän vaipui uneen nojatuolissaan.
Sillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä ystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän ei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat vaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.
Rouva Sidionien luona jatkui korttipeli.
— Mutta missä Musette on! joku huudahti äkkiä.
— Ja missä pikku Séraphin? kysyi toinen.
Rouva Sidonie purskahti nauruun.
— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä
Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan…
Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.
— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies. Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää. Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee, että Musette on hullaantunut Marceliinsa.
— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.
— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.
— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa, jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.
Niin, miksi?
Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan. Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja kokonainen metsä paloi uunissa.
Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä, valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-, ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.
Mutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin tarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon haamu.
— Mikäs hätänä? kysyivät toiset huolettomasti.
— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.
— Penteleen pentele! huusivat Marcel ja Schaunard.
— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe.
— Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti.
Mutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.
Hetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta ruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin juustoa.
Uunissa hehkui kaksi nyrkinkokoista kekälettä. Ulkona satoi yhä lunta.
Boheemit istahtivat pöytään ja levittivät juhlallisesti ruokaliinansa.
— Kumma paikka, sanoi Marcel, — tämä silli maistuu fasaanilta.
— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli ei ole tähän asti kelvannut.
Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi ovelle.
Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.
— Mikä sinun on? kysyi hän.
— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.
— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.
— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien jäännöksiin, — tulen liian myöhään.
— Mutta miksi? kysyi Marcel.
— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui
Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.
— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.
— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin, tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?
Häntä alkoi uudelleen värisyttää.
— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja viides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.
Ja hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli leimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja Schaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.
— Minne menette? kysyi Marcel.
— Tupakkaa ostamaan, vastasivat poistujat
— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan merkin. Marcel kiitti häntä katseella.
— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta, kun he olivat jääneet kahden kesken.
— Niin, olen todellakin tullut hiukan myöhään…
— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis kiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.
Musette painoi päänsä alas ja oli vaiti.
— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti samalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla siis on täällä?
— Tiedäthän hyvin, vastasi Musette nopeasti.
— Mutta mitä olet tehnyt siitä lähtien kun sait kirjeeni?
— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa useita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä vieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni kauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan… Maurice-raukka ei voinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan… mutta en voinut sille mitään… läksin liikkeelle… Ah, kuinka hyvää lämpö tekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.
— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen kuluttua.
— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole mitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.
— Pyh, sanoi Musette, — sitä paremminhan on entisen kaltaista.
Rodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko vuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.
Varakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon jälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain, miksi hän näytti niin surulliselta.
— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme vihassa.
— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen luokseen.
— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu, jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.
XX
Mimi silkissä ja sametissa
I
Ei, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!
— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar, sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet, valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne: taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin kaikki teidän entiset pukunne yhteensä…
— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin Naisten oraakkeli, pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten, katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin… ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään… saavutettuanne päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä? Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän tunnuslauseenanne on Huikentelevaisuus, ja te osaatte tyydyttää joko oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat, jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää. Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme, ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.
Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa pilkkaa.
— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä, jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen, mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö, Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni, ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut. Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen, joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt, Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä toisella äänensävyllä.
— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.
— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.
— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.
— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona, koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.
— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen Dies Veneris.
— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti. Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja, juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen, En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani. Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista, aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö. Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni, ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä kuuma että jääkylmä.
— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.
— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni hänen kädestään.
— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.
Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti minulta liinan pois.
— Miksi otat sen pois? kysyin häneltä. — Minun on kylmä.
— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi pikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.
— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni, jota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä ihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme hyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen vieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin hakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen tullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen. Rodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.
— Hyvää yötä, sanoi hän sitten.
— Hyvää yötä, vastasin
— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän tarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän, Marcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin hänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli kylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani vasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila oli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan ja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä tipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät Sillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut sanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet Rodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah, hetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin menettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan? Olin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä vain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille tuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli sanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua enää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt Rodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani pelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut hänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin. Kuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että sama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti ja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut, ja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin, silloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli Rodolphen kasvoihin uurtanut.
— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua: niin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja kysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin. Vastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä sanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui. Minkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt minua!
— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka pitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa avainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:
— Pienokainen on mennyt
— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä, sitä juuri odotinkin.
— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.
— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa, jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä. Ja nyt syömään.
— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin. Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin tilannut Burgundin viiniä.
— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme. Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin, jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.
— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne, eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.
— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva. Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki: aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman päivätyön suorittanut kantaja.
— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen poistunut, juoksee hän päänsä seinään.
— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani hänet täydessä epätoivon kuumeessa…
— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.
— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli nukahtanut heti levolle mentyään.
— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön tapauksista… Mutta kuinka kävi sitten aamulla?
— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana muutimme.
— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet? kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli minua niin suuresti rakastanut?
— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne…
— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan: unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No, mitä hän teki niille? lisäsi hän.
— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.
— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.
— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.
Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän, Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.
— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin yksipuolinen!
II
Kuten Marcel oli sanonut, Rodolphe näytti täydellisesti parantuneen rakkaudestaan, ja kolme tai neljä päivää eron jälkeen hänen nähtiin ilmestyvän näyttämölle perinjuurin muuttuneena. Hän oli pukeutunut niin aistikkaasti, ettei hänen oma kuvastimensa enää tuntenut häntä. Ei mikään näyttänyt hänessä antavan aihetta pelkoon, että hän syöksyisi tyhjyyden kuiluun, mitä Mimi sääliä teeskennellen koetti kaikille uskotella. Rodolphe oli tosiaan ihan rauhallinen. Kasvojansa värähdyttämättä hän kuunteli kaikkia niitä juttuja, joita hänelle kerrottiin hänen rakastettunsa uudesta, ylellisestä elämästä. Erään naisuskottunsa avulla, joka melkein joka ilta voi tavata Rodolphen, Mimi piti huolta siitä, että tällaiset puheet tulivat Rodolphen korviin.
— Mimi on hyvin onnellinen varakreivi Paulin kanssa, kerrottiin runoilijalle, — ja näyttää olevan suorastaan hullaantunut häneen. Vain yksi asia tuottaa hänelle levottomuutta. Hän pelkää, että te ehkä yrittäisitte vainota häntä ja häiritä hänen rauhaansa, mikä muuten olisi teille kovin vaarallista, sillä varakreivi jumaloi rakastettuaan ja on käynyt kaksi vuotta miekkailukoulua.
— Vai niin, vastasi Rodolphe, — levätköön Mimi rauhassa, minulla ei ole pienintäkään halua kaataa etikkaa hänen kuherruskuukautensa hunajaveteen. Ja hänen nuori rakastajansa saa rauhassa ripustaa miekkansa naulaan. En missään nimessä tahdo saattaa päiviltä nuorta ritaria, jolla on vielä onni saada elää harhakuvitelmien lumoissa.
Mimi sai tietenkin kuulla, kuinka rauhallisesti hänen entinen rakastettunsa otti vastaan nämä jutut, eikä hän omasta puolestaan unohtanut huomauttaa hartioitaan kohauttaen:
— Hyvä, hyvä, saadaanpa piankin nähdä, mitä tästä kaikesta tulee.
Enemmän kuin kaikki muut oli kuitenkin Rodolphe itse ihmeissään tästä äkillisestä tyyneydestään, joka tavallisia surun ja alakuloisuuden väliasteita sivuuttaen oli seurannut vielä muutamia päiviä sitten hänen sisässään raivonnutta myrskyä. Unohdus, joka saapuu niin hitaasti, varsinkin onnettomasti rakastuneille, se unohdus, jota he äänekkäästi huutavat luokseen ja vielä äänekkäämmin koettavat torjua luotaan, jos se lähestyy, tämä katkera lohduttaja oli äkkiä ja odottamatta vallannut Rodolphen sydämen. Ennen niin kiihkeästi rakastetun naisen nimi voitiin nyt mainita hänelle sen herättämättä mitään kaikua hänen sielussaan. Kummallista, Rodolphe pystyi kyllä muistiinsa palauttamaan elämänsä kaukaisimpiakin tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa aikoinaan oli joutunut kosketuksiin tai joilla oli ollut häneen vaikutusta, mutta ei voinut, kuinka ponnistelikin, neljä päivää eron jälkeen tarkasti muistaa rakastettunsa kasvonpiirteitä, Mimiä, joka oli haurailla kätösillään ollut vähällä murskata hänen elämänsä. Hänen muististaan oli tyyten häipynyt se säteilevä katse, jonka lumoissa hän niin usein oli uinahtanut, eikä hän myöskään voinut muistaa sen äänen sointua, jonka kiukku tai hellä hyväily oli hurmannut häntä.
Eräänä iltana hänet tapasi sattumalta muuan hänen runoilijatuttavansa, joka Mimin lähdön jälkeen ei ollut häntä nähnyt. Rodolphe näytti vaivaavan päätänsä jollakin pulmalla ja käveli pitkin askelin kadulla keppiänsä heilutellen.
— Kas, sanoi runoilija ojentaen hänelle kätensä, — tekö siinä?
Ja hän tarkasteli uteliaasti Rodolphea, jonka raskasmielinen ilme velvoitti hänet lausumaan lohdutuksen sanoja.
— Rohkeutta, ystäväiseni! Tiedän, että se on raskasta, mutta kerran se olisi kuitenkin ollut edessä; parempi siis nyt kuin myöhemmin. Kolmen kuukauden perästä olette täysin entisellänne.
— Mitä hittoa te puhutte? kysyi Rodolphe. — Enhän ole sairas, ystäväiseni.
— No, no, älkäähän nyt tekeytykö urheaksi, sanoi toinen. — Tiedän, mitä on tapahtunut, ja ellen tietäisi, voisin lukea sen teidän kasvoistanne.
— Olkaa varovainen, te erehdytte, sanoi Rodolphe — Tänä iltana olen tosin ikävällä päällä, mutta sen syistä te ette tiedä tämän taivaallista.
— Oh, älkää suotta kiistelkö! Onhan se sitä paitsi peräti luonnollista.
Suhdetta, joka on kestänyt lähes kaksi vuotta, ei pureta noin vain.
— Kaikki jankkaavat minulle yhtä ja samaa! puhkesi Rodolphe äkeissään puhumaan. — Vakuutan teille kunniasanallani, että erehdytte, te niin kuin muutkin. Olen huonolla tuulella, ja sen olen ehkä näköinenkin… mutta se johtuu siitä, että odotin tänään räätäliäni, jonka olisi pitänyt tuoda minulle tilaamani uusi puku, mutta joka ei kuitenkaan tullut. Siinä syy huonoon tuuleeni.
— Pelkkiä verukkeita, toinen vastasi nauraen.
— Ei lainkaan, päinvastoin kaikki johtuu siitä, kuten sanoin. Jos vain ajattelette, tuntuuhan esittämäni syy luonnolliselta.
— No hyvä, todistakaapa minulle, kuinka hiidessä voi näyttää noin surulliselta vain siksi, ettei joku räätäli ole pitänyt sanaansa. Antakaa kuulua.
— Tiedättehän, sanoi Rodolphe, — että pienet syyt voivat saada aikaan suuria seurauksia. Minun piti tänä iltana tehdä eräs hyvin tärkeä vierailu, mutta nyt minun täytyy luopua siitä, koska räätäli ei ole tuonut pukuani. Käsitättekö nyt?
— En oikein. Tähän asti ette ole vielä esittänyt riittäviä perusteita alakuloisuuteenne. Olette murheellinen… koska… no, se sikseen. Olette hupsu koettaessanne moisilla syillä johtaa minua harhaan. Se on minun mielipiteeni.
— Ystävä hyvä, huomautti Rodolphe, — kylläpä te olette itsepäinen. Aina on syytä surra, kun lyö laimin onnen taikka vain nautinnonkin, sillä tavallisesti ei sitä enää sitten saavuta, ja vain itsepetosta on sanoa itselleen: no tapaahan toisen kerran. Esitän nyt lyhyesti todisteeni. Minulla piti tänä iltana olla kohtaus erään nuoren naisen kanssa. Minun piti tavata hänet talossa, josta olisin hänet ehkä vienyt kotiini siinä tapauksessa, että matka sinne olisi ollut lyhyempi kuin hänen kotiinsa, ja ehkäpä sittenkin, vaikka se olisi ollut pitempi. Tuossa talossa on tänä iltana juhlat, ja juhliin mennään frakki yllä. Minulla ei ollut frakkia, mutta räätälini piti tuoda se. Hän ei pidä sanaansa, minä en voi mennä juhlaan, en tapaa nuorta naista, jonka ehkä joku toinen kohtaa, en voi viedä häntä kotiini enkä hänenkään kotiinsa, jonne joku toinen ehkä vie hänet. Minulta menee näin ollen hukkaan onni tai nautinto. Olen siitä pahoillani, kuten päältänikin näkyy, ja onhan se luonnollista.
— Olkoon sitten, sanoi runoilija. — Tuskin olette saanut toisen jalkanne ulos helvetistä, kun jo toisella taas astutte sinne. Mutta tavatessani teidät kadulla minusta näytti kuin olisitte odottanut jotakuta.
— Niin teinkin,
— Mutta, jatkoi toinen, — nyt olemme juuri siinä kaupunginosassa, jossa entinen rakastettunne asuu. Kuka voi sanoa, ettette odota juuri häntä?
— Vaikka olenkin erossa hänestä, Rodolphe vastasi — olen erinäisistä syistä jäänyt asumaan tänne. Mutta vaikka asummekin lähellä toisiamme, olemme silti yhtä kaukana toisistamme kuin jos hän asuisi pohjois- ja minä etelänavalla. Juuri nyt sitä paitsi istua kököttää entinen rakastettuni uuninsa ääressä opettelemassa Ranskan kielioppia varakreivi Paulin johdolla, joka oikeinkirjoituksen avulla tahtoo johdattaa hänet takaisin hyveen tielle. Hyvä Jumala, kuinka pilalle hän hemmotteleekaan tytön. Muta se on hänen asiansa, sillä onhan hän nyt oman onnensa seppä. Näette kai nyt, kuinka mielettömiä huomautuksenne ovat ja että minä käymättä vanhan intohimon kuluneita jälkiä päinvastoin saalistan uutta, jonka jäljillä jo olen ja jota lähenen yhä enemmän, sillä olen valmis etenemään tyttöä vastaan niin pitkälle kuin tarvitaan, ja jos hän puolestaan on valmis, ei mikään estä meitä yhtymästä.
— Olette siis tosiaan jälleen rakastunut? kysyi runoilija.
— Semmoinenhan minä olen, vastasi Rodolphe. — Sydämeni on kuin asunto, joka tarjotaan vuokrattavaksi heti kun entinen asukas on muuttanut pois. Kun yksi rakkaus jättää sydämeni, ripustan näkyviin ilmoituksen tarjoten tilaa toiselle. Ja asunto on muuten kunnollinen perinpohjin korjattu.
— Ja kuka tämä uusi jumalatar on? Missä olette tutustuneet ja milloin?
— Ottakaamme asiat järjestyksessä, Rodolphe sanoi. — Kun Mimi läksi, kuvittelin mielessäni, etten voisi enää milloinkaan rakastua ja että sydämeni oli uupumuksesta, heikkoudesta tai mistä tahansa kuollut. Se oli niin kauan, niin voimakkaasti ja niin nopeasti sykkinyt, että kuvitelmani tuntui minusta todelliselta. Uskoin siis sydämeni kuolleeksi ja ajattelin haudata sen, kuten herra Malborough. Silloin pidin pienet hautajaiskemut, joihin kutsuin muutamia ystäviäni. Vieraitten piti olla surevan näköisiä ja pullojen kauloihin oli pantu surunauhat.
— Ettekä kutsunut minua?
— Anteeksi, en tiennyt sen pilven osoitetta, jossa te asutte! No niin, eräs vieraista oli tuonut mukanaan nuoren tytön, jonka hänen rakastajansa oli äskettäin hylännyt. Muuan ystävistäni, joka osaa soittaa erinomaisesti tunteen selloa, kertoi hänelle tarinani. Hän kuvasi nuorelle leskelle sydäntäni, tätä vainaja parkaa, jonka hautajaisia juuri vietettiin, ja kehotti häntä lopuksi juomaan maljan sen ikuiseksi levoksi. — »Kernaasti», sanoi tyttö, »mutu minä kohotan lasini sen sydämen terveydeksi eikä kuolemaksi.» Ja hän loi minuun silmäyksen, joka olisi herättänyt kuolleenkin, ja tässä jos missä nämä sanat sattuivat paikalleen, sillä tuskin hän oli saanut maljansa juoduksi, kun minä jo tunsin sydämeni veisaavan ylösnousemuksen hymniä. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?
— Kysymys sekin!… Mikä hänen nimensä oli?
— En tiedä sitä vielä, kysyn häneltä sitä vasta silloin, kun allekirjoitamme sopimuksemme. Eräiden ihmisten mielestä en tietenkään ole viettänyt laillista leskeys- ja suruaikaa, mutta minä jätän itselleni anomuksen ja myönnän erivapautuksen. Tiedän, että uusi lemmittyni tuo myötäjäisiksi iloisuuden, joka on sielun terveyttä, ja terveyden, joka on ruumiin iloisuutta.
— Onko hän kaunis?
— Hyvin sievä, ja etenkin hipiä on verraton. Voisi sanoa hänen aamuisin pesevän kasvonsa Watteaun siveltimellä.
Kun vaalealta neidolta mä katseen saan,
sydämen joka soppi syttyy palamaan,
kuten minusta voitte nähdä.
— Vaalea? Sepä kummallista!
— Tietysti vaalea. Mustaa ja lumivalkoista minulla on ollut kylliksi; nyt siirryn vaaleaan.
Ja Rodolphe alkoi hypähdellen laulaa;
Ja yhteen ääneen laulakaa, jos teitä miellyttää: Rakastan niin vaaleaa kuin kaunein tähkäpää.
— Mimi-raukka! huokasi hänen ystävänsä, — niin pian unohdettu!
Tämä nimi lopetti heti Rodolphen ilonpuuskan, ja keskustelu sai toisen käänteen. Rodolphe tarttui ystävänsä käsivarteen ja kertoi perinpohjin, mistä syistä hän ja Mimi olivat eronneet. Hän kuvasi, mikä kauhu oli hänet vallannut kun Mimi oli mennyt, ja kuinka syvästi suruissaan hän aluksi oli ollut, koska oli uskonut, että Mimi vei mennessään kaiken hänen nuoruutensa ja rakkautensa, ja kuinka hän pari päivää myöhemmin huomasi erehtyneensä, sillä hän tunsi niin monien nyyhkytysten ja mielenliikutusten järkyttämän sydämensä virkoavan ja syttyvän tuleen kohta kun ensimmäinen hänen kohtaamansa nainen oli luonut häneen nuoruutta ja intohimoa säteilevän katseen. Hän kuvasi ystävälleen, kuinka äkillisen ja voimakkaan valtauksen unohdus hänen tahtomattaan oli tehnyt hänen sydämessään ja kuinka tuska oli kuollut ja haudattu tähän unohdukseen.
— Eikö olekin ihmeellistä? kysyi hän lopuksi.
Toinen, joka omasta kokemuksestaan tunsi kaikki onnettoman rakkauden tuskalliset vaiheet, vastasi:
— Ei, ystäväni, nykyään ei enää tapahdu ihmeitä, ei teille eikä kenellekään. Minun on käynyt samoin kuin teidänkin. Heti kun naiset, joita rakastamme, tulevat omiksemme, he lakkaavat olemasta meille sitä, mitä todellisuudessa ovat. Emme näe heitä ainoastaan rakastajan, vaan myöskin runoilijan silmin. Niin kuin maalari pukee kurjan nuken keisarilliseen purppuraan tai pyhän neitsyen tähtihuntuun, niin on meillä runoilijoilla kokonainen varasto säteileviä viittoja ja häikäiseviä valkeita vaatteita, joita heitämme typerien, häijyjen tai alhaisten olentojen olkapäille. Ja kun tällä tavalla olemme vaatettaneet heidät asuun, jossa olemme tottuneet näkemään unelmiemme ihanteelliset rakastetut, annamme tämän valepuvun eksyttää itseämmekin. Me olemme näkevinämme ihanteen missä tahansa naisessa, jonka kohtaamme, ja puhumme hänelle kieltä, jota hän ei ymmärrä.
— Ja kun sitten tämä olento, jota jumaloimme, itse riistää yltään sen jumalallisen verhon, johon olemme hänet pukeneet, ja näyttää meille alhaisen luontonsa ja huonot vaistonsa ja kun hän vie kätemme sydämelleen, joka ei enää syki eikä ehkä ole koskaan sykkinytkään, ja vaikka hän itse vetää syrjään verhon ja näyttää meille sammuneet silmänsä, kalpeat huulensa ja kuihtuneet kasvonsa, niin me peitämme ne heti jälleen ja huudamme: — Sinä valehtelet, sinä valehtelet! Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua. Tämä valkea rinta kätkee sydämen, joka on vielä täydessä nuoruuden voimassa, ja sinä rakastat minua kuten minä sinua! Sinä olet nuori ja kaunis! Pohjimmaisena virtaa sinussa kuitenkin rakkaus. Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua!
— Mutta lopuksi… ah, aina vasta lopuksi!… huomaamme, kun olemme turhaan pitäneet kolminkertaista sidettä silmillämme, että olemmekin oman erehdyksemme uhreja, ja silloin työnnämme luotamme tuon kurjan, joka päivää ennen oli epäjumalamme. Me riistämme häneltä runoutemme kultahunnut antaaksemme ne taas seuraavana päivänä jollekin tuntemattomalle, joka vuorostaan muuttuu sädekehän kruunaamaksi jumalattareksi. Ja sellaisia olemme kaikki kamalan itsekkäitä muuten — jotka rakastamme rakkautta sen itsensä vuoksi ja juomme tätä jumalallista nektaria ensimmäisestä käsillä olevasta lasista, ajatellen näin:
Lasista siis, kunhan vain saa päihtymyksen!
— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, myönsi Rodolphe.
— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki totuudet Hyvää yötä!
Kaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi lemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe uudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.
— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe suutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä yhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.
— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa hyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin olisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän tosiaan enää vähintäkään rakasta minua?
— Pyh!… Entä te, rakastatteko te häntä yhä vielä?
— Minäkö! En ole häntä milloinkaan rakastanut.
— No no, Mimi, rakastittepa häntä sittenkin niinä hetkinä, jolloin naisen sydän on oikealla paikallaan. Olette rakastanut häntä, älkää koettako sitä kieltää, sillä siinä on myös teidän puolustuksenne.
— Vähät siitä, sanoi Mimi. — Hänhän rakastaa nyt toista.
— Totta kyllä, sanoi Marcel, — mutta eihän se muuta asiaa. Teidän muistonne tulee hänelle olemaan niiden kukkien kaltainen, jotka vielä tuoreina ja tuoksuvina pistetään kirjan lehtien väliin ja jotka sitten aikojen kuluttua taas löydetään kuolleina ja vaalenneina, mutta yhä vielä hiukan ensimmäistä raikkauttaan tuoksuvina.
Eräänä iltana, kun Mimi hyräillen käveli ympäri huonetta, kysyi varakreivi Paul häneltä:
— Mikä laulu tuo on, rakkaani?
— Rakkautemme hautalaulu, jonka entinen rakastettuni Rodolphe on viimeksi sepittänyt. Ja Mimi alkoi laulaa:
Kun kukkaroni tyhjentyi, on siinä syy jo purkaa liittomme ja mennä pois. Ja tuskin kirkkaat silmäs silloin kyyneltyy, unohdus mielees kohta tulla vois.