Boheemielämää

XXI

Romeo ja Julia

Puettuna kuin aikakauskirjan Iriksen vyön kuparipiirros, hansikkaat kädessä, kiiltokengissä, viikset käherrettyinä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä seisoi runoilija Rodolphe nuortuneena ja säteilevänä bulevardilla odottamassa vaunuja ajaakseen kotiin.

Rodolphe odottamassa vaunuja? Mikä mullistus oli siis äkkiä tapahtunut hänen yksityiselämässään?

Samaan aikaan, jolloin tuntemattomaksi muuttunut runoilijamme kierteli viiksiänsä, mahtava sikari hampaissa, ja herätti ohikulkevien kaunottarien huomiota, tuli myös eräs hänen ystävänsä samaa bulevardia pitkin, nimittäin filosofi Gustave Colline. Rodolphe näki hänen tulevan ja tunsi hänet heti, sillä kukapa, jos kerrankin oli hänet nähnyt, voisi olla häntä tuntematta! Collinella oli tapansa mukaan kainalossaan pinkka vanhoja kirjoja. Yllään kuolematon pähkinänruskea päällystakkinsa, jonka kestävyys saattoi epäilemään sitä roomalaisten tekemäksi, ja päässään kuuluisa jättiläislierinen hattunsa, lisänimeltään »Nykyajan filosofian Mambrinin kypäri», jonka huopakuvun alla surisi hyperfyysillisten unelmien sekava parvi, Gustave Colline asteli hitaasti tietään, hiljaa märehtien erään hänen päässään jo kolme kuukautta hautuneen teoksensa esipuhetta. Lähestyessään Rodolphea hän aluksi luuli tuntevansa runoilijan, mutta tämän erinomaisen hieno asu saattoi filosofin kuitenkin epäilyksen ja epävarmuuden valtaan.

— Rodolphella hansikkaat ja keppi! mutisi hän. — Mahdotonta, yliluonnollista! Ja tukka käherrettynä hänellä, jonka kallo on kalju kuin biljardipallo! Onnettomalla ystävälläni on tällä hetkellä sitä paitsi mieli lamassa, sillä hänen täytyy laulaa suruvirsiä ja runoilla elegioita Mimin takia, joka kuuluu jättäneen hänet… Totta puhuen pahoittelen minäkin kovasti nuoren tytön katoamista, sillä hän osasi keittää oivallista kahvia, ajattelijoiden lempijuomaa. Mutta toivon Rodolphen pian siitä toipuvan ja hankkivan itselleen uuden kahvinkeittäjän.

Hän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi taipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna, hansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.

— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se tosiaan olet! Siitä olen nyt varma.

— Minä samoin, vastasi Rodolphe.

Ja Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama ilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen korkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä, joita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja toiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin kasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä taulussaan.

— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana kurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi. Poistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää sekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.

He poikkesivat erääseen kahvilaan.

Colline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa pikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta millä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin olikin.

— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje tarkoittaa?

— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe äänessään hellä hivelevä sointu.

— Entä tuo sitten? kysyi Colline osoittaen lintua.

— Sekö? sanoi runoilija, ja hänen äänensä hymisi vienosti ja hyväileväsi kuin iltatuulen henkäys. — Se on kello.

— Jätä vertaukset ja puhu tavallista suorasanaista kieltä, mutta selvästi.

— Hyvä, oletko lukenut Shakespearea?

— Minäkö? To be or not to be. Hän oli suuri filosofi… Niin, kyllä hänet tunnen.

— Muistatko Romeota ja Juliaa?

— Ettenkö muistaisi! vastasi Colline ja alkoi lausua:

Niin monta onnenpäivää saimme, vaikka ei muistettaisi öitä ollenkaan. Iäksi kohtalo ne kaikki kauas vei: näin onni meitä pettää oikuillaan!

— Totta hiidessä muistan! Mutta entä sitten?

— No niin, vastasi Rodolphe osoittaen tikkaita ja häkkiä, — etkö ymmärrä? Koko salaisuus on siinä, että olen rakastunut, hyvä ystävä, rakastunut tyttöön, jonka nimi on Julia.

— No ja sitten? Colline jatkoi kärsimättömästi.

— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut suunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa. Ensiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja sinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua vain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen, olen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole vielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole karnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan vyölleni.

— Tappaaksesiko Tybaltin? kysyi Colline.

— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen rakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.

— No mutta lintu sitten? uteli Colline. — Lintu?

— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa ja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani riistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja suloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se oli vain satakieli eikä leivonen… se on: ei, kello ei ole vielä yksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä olla… Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia imettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että almanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa kiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani, filosofi?

— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää minulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut melkein tuntemattomaksi?… Onko sinusta tullut rikas?

Rodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi hänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:

— Ottakaa tästä maksu.

Sitten hän taputti taskuaan, josta kuului helinää.

— Soittokelloko vai mikä sinun taskussasi kilisee?

— Oh, jokunen kultaraha vain.

— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan nähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.

Ystävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan ystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe mennäkseen kotiinsa.

Tämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla. Rikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja paikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin seuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei liikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan majaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta ja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin yksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan melkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka punakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta vanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»

Kamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden välissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat. Rodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään pysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.

— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle, mutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja pysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia yli kahdentoista, minä muutan talosta… Kello, jatkoi Rodolphe, joka ei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera vihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta minuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa elämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on moinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu mahdotonta… Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja pistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa… Kello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!… Silloin pitää nousta työhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä. Hattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen, aika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi… Kelloni seisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten…

Näin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien salaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen asuntoon.

— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme on salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä huone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää täällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy kauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin lumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan elämäni näiden neljän seinän sisällä?…

Muutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä kirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot ilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin oli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä nuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja jonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin. Ennen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä.

— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut lainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.

Seuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä selityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut välinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut Hän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä välien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa samanlaisen uuden sovinnon uhriksi.

— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla ei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo edeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne emäntä, ja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään tänne myös enkä luovuta paikkaani.

Rodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen tytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta puolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi yksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö, sillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.

— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire meillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette matkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.

Ja viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina kahdentoista tienoissa.

Rodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa, vieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien luokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä pieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän oikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen toista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys alkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.

Joka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa sydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai hän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi runoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet vakinaiseksi lemmityksi.

Marcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä ja sen luettuaan kysyi nauraen:

— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä olet kirjoittanut?

— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni. Viikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni sijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta. Kuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni raikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen antauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut rakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.

Pian Rodolphe huomasi, että tämän pikku romaanin vieminen päätökseen riippui enää vain hänestä itsestään, ja tällöin oli hänen päähänsä juolahtanut jäljitellä Shakespearen Romeon ja Julian lemmenkohtausta. Hänen tuleva rakastettunsa oli ihastunut tästä keksinnöstä ja suostui näyttelemään osaansa tässä pilailussa.

Parvekekohtaus oli määrätty siksi illaksi, jolloin Rodolphe oli tavannut filosofi Collinen. Runoilija oli juuri ostanut silkkinuoraiset tikkaat, joiden avulla hänen oli kiivettävä Julian parvekkeelle. Kun lintukauppiaalla ei ollut varastossa satakieliä, oli Rodolphe ostanut sen sijaan kyyhkysen, koska se, kuten kauppias hänelle vakuutti, joka aamu lauloi auringon noustessa.

Tultuaan kotiinsa Rodolphe ajatteli, että kiipeäminen köysitikkaita myöten ei ollut mikään helppo tehtävä ja että olisi hyvä edeltäkäsin hieman harjoitella parvekekohtausta. Saattoihan hän siten oppia välttämään putoamista ja myöskin pelastua vaarasta joutua kömpelyytensä takia naurunalaiseksi odottavan kaunottaren silmissä. Niinpä hän kiinnitti tikkaat kahteen koukkuun, jotka oli tukevasti lyöty kattoon, ja käytti sitten ne kaksi tuntia, jotka vielä olivat jäljellä, kiipeämisharjoituksiin. Lukemattomien yritysten jälkeen hän viimein pääsi niin pitkälle, että kykeni auttavasti kiipeämään kymmenen puolaa.

— Kas niin, hyvä on, hän sanoi, — nyt olen asiastani varma, ja jos muuten jään taivaan ja maan välille heilumaan, antaa rakkaus minulle siivet.

Ja tikkaat ja kyyhkyshäkki mukanaan runoilija läksi Julian luo, joka asui lähellä. Julian asunto oli pienen puutarhan keskellä, ja ikkunan edessä oli kuin olikin eräänlainen parveke. Huone sijaitsi kuitenkin valitettavasti ensi kerroksessa, joten parvekkeelle kiipeäminen ilman mitään apuneuvoja oli maailman helpoin asia.

Rodolphe nolostui huomatessaan tämän paikallisen järjestelyn, joka teki tyhjäksi hänen runollisen kiipeämissuunnitelmansa.

— No samantekevää, hän sanoi Julialle, — voimmehan silti näytellä parvekekohtausta. Tässä on lintu, joka herättää meidät huomenna ihanalla laulullaan ja ilmoittaa, milloin meidän on toisistamme epätoivoisina erottava.

Ja Rodolphe ripusti häkin huoneen nurkkaan.

Aamulla kello viiden aikaan kyyhkynen täyttikin velvollisuutensa ja kujersi niin kauan, että se olisi varmasti herättänyt rakastavaiset, jos he olisivat nukkuneet.

— Kas niin, sanoi Julia, — nyt on hetki tullut, jolloin meidän on mentävä parvekkeelle lausumaan toisillemme epätoivoiset jäähyväiset. Mitä ajattelet?

— Kyyhkynen edistää, vastasi Rodolphe. — Me olemme marraskuussa, ja aurinko nousee vasta kello kaksitoista.

— Sama se, sanoi Julia,— minä puolestani nousen.

— No mutta miksi?

— Minun on nälkä, ja suoraan sanoen tahtoisin hiukkasen syödä.

— Kummallista, kuinka yhtäpitäviä tunteemme ovat! huudahti Rodolphe. — Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Ja sitten hän nousi ja pukeutui nopeasti. Julia oli jo sytyttänyt tulen ja etsi kaapistaan ruokatavaroita. Rodolphe ryhtyi häntä tässä työssä auttamaan.

— Kas vain, hän sanoi, — sipulia!

— Ja silavaa, lisäsi Julia.

— Ja täällä voita.

— Ja tässä leipää.

Niin, siinä olikin kaikki.

Tämän etsinnän aikana jatkoi hyväuskoinen kyyhkynen huolettomana aamuvirttään.

Romeo katsoi Juliaan ja Julia Romeoon, ja molemmat loivat sitten katseensa kyyhkyseen.

He eivät sanoneet sanaakaan, mutta tällä katseella oli kyyhkyskellon kohtalo ratkaistu. Jos lintu olisi vedonnut tästä äänettömästä tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, olisi se ollut turhaa vaivaa… nälkä on julma neuvonantaja!

Rodolphe oli pannut tuleen hiiliä ja kappaleen silavaa käristymään voisulassa juhlallisen ja totisen näköisenä.

Julia kuori sipuleja ja näytti alakuloiselta.

Mutta kyyhkynen lauloi yhä… joutsenlauluaan, jota rasva pannussa rätisten säesti.

Viisi minuuttia myöhemmin rasva rätisi yhä, mutta kyyhkysen ääni oli vaiennut. Romeo ja Julia olivat sen paistaneet.

— Sillä oli kaunis ääni, huomautti Julia, kun he istuutuivat pöytään.

— Niin, se oli hyvin hellä ja vieno, sanoi Rodolphe paloitellen herätyskelloaan taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.

Molemmat rakastavaiset katsahtivat toisiinsa ja yllättivät toistensa silmäkulmassa kyyneleen.

Teeskentelijät! Heitä itketti vain sipuli!

XXII

Mimin loppu

I

Ensi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt Rodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli koettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.

Tämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli pukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä. Mutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen pelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli sittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen aapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja käyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen verran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi hän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen rakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä huolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan. Keskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo syntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä puoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että Rodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa edellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto runoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.

Kerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle, joka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.

— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä, kuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan… hän tahtoo teillä lääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte pientä uskottomuuden oikkua.

— Ha haa! nauroi Julia, — oikeinko tosiaan uskotte minun arastelevan?

Ja vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että asian laita oli päinvastoin.

Erään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo salata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta vihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen rakkaussuhteensa.

Hän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian alkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön, mutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä kuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä riviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja kirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti paradoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä Rodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa, vaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin, johon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.

— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on katkennut. Alistukaamme kohtaloon.

Ja kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi sama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus, joka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää pirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin yksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan ja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin ne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen taiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.

Kauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota sellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen hetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle antautuneita.

Näitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi Rodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät nojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle paperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi tappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän näki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla lapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten hänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen päivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä, sitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa, kirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä köyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa, joka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa tehtävän valmiiksi.

— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita sinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua suloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin suloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten vuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja rehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka työ antaa tekijälleen ensi palkintona.

Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan, ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin, joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen, rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä, lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen, valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti? Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan, joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa. Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta? Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket? Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut? Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet, ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi intohimoksi.

Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana, sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää, että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä erolla oli saavuttanut?

Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään… mutta tieto siitä oli hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi, kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen jollakin huivilla tai hatulla… siis esineillä, mutta ei ihmisten kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena, menossa johonkin huviin.

Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he saattoivat lohduttaa toisiaan.

Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin. Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla Marcel tapasi hänet työssä.

— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet työssä… ja päällepäätteeksi runon teossa!

— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia… olen saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!

— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi nyt olette?

— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme… ei muuta.

— Todellako?

— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.
Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.

— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.

— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä, mistä löydän.

Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä runosuontaan muihinkin tehtäviin.

— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, — tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea. No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.

— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa matkapassia.

— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen, — haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?

— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi
Rodolphe.

Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon, jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän lemmentarinansa eri vaiheineen.

— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee minua lehdissä!

Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä. Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää hänen huomionsa muualle.

— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.

— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.

— Ja italialaisen olkihatun, jatkoi Paul.

— Ei, sanoi Mimi, — jos tahdotte minua ilahduttaa, ostakaa minulle tämä.

Ja hän osoitti vihkoa, josta oli lukenut Rodolphen runon.

— En ikinä! vastasi varakreivi äreästi.

— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse ansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.

Ja Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen oli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon ostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon ulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä ystävilleen.

II

Oli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana omituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki panttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan meluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-, leikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla olisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he sittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka sananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat piiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun tulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia niitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa Borelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä »Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista tunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru, ikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma täytti tämän kaupunginosan.

Vietettiin vanhan tavan mukaan jouluiltaa.

Marcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin alakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua he huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti täynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä hetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat taiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta kinkut alkoivat kutistua kokoon.

— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka paahtaa sen.

— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri! Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.

— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet, jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.

— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.

— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.

— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.

— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.

Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.

Marcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.

— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.

— Muistatko vielä, kuinka sitä viime vuonna vietimme? kysyi Rodolphe.

— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche maksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie saisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.

— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti
Rodolphe.

— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta erilaisina.

— Tahtoisitko viettää jouluiltaa? Rodolphe kysyi.

— Kenen kanssa ja millä? kysyi Marcel vuorostaan.

— Tietysti minun kanssani.

— Ja mistä rahat?

— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa muutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme sinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme kostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.

— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin susi. Odotan sinua tässä.

Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä frangia.

— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.

— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.

— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.

Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.

Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.

Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.

Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.
Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.
Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.

— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.

— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.

— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa… ja minun laitani on samoin, hitto vieköön… en salaa sitä lainkaan.

— Vaikka niinkin, mutta…

— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot, jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!

— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin… vastasi Rodolphe vaipuen haaveihinsa.

— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon. No niin, menneisyys on mennyttä… irti kahleista, jotka meitä vielä siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin, katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä, tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus, tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää, kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa. joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa, vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe, ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena, muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan. Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo, järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita, tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä, joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön, ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.

— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?

— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä, kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne, säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa. Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni, mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah, eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati kääntävät ajatukseni häneen.

Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian, jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.

— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!

— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!

Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi
Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.

— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.

— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.

— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö, kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.

Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.

— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin oikein kaunis ja rakasti minua… eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?… Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko… no niin, se myönnetään sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää puhua minulle hänestä.

Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta, ajatteli maalari.

Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja sitten pisti sen taskuunsa.

— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.

Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata, koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.

— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.

Kun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.

Tulija oli Mimi.

Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä tiehensä.

— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.

Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana takaisin tuoliinsa.

— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen kättänsä, joka pysyi velttona.

— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?

— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin myöhä.

Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut enää Mimi, vaan Mimin haamu.

Marcel siirsi kamiinan ääreen tuolin ja sijoitti Mimin siihen istumaan.

Mimi hymyili nähdessään iloisesti häilähtelevän liekin.

— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita, pakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel… tiedättekö, miksi tulin luoksenne?

— En aavistakaan, vastasi maalari.

— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen tässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi kertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.

— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin hyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin vahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.

— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne voisin mennä.

— Ettekö siis enää olekaan varakreivitär? kysyi Marcel.

— Voi hyvä Jumala, en.

— Mutta mistä alkaen?

— Jo kaksi kuukautta sitten.

— Olette siis liiaksi vaivannut nuorta varakreiviä?

— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus hänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme, ja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä mitään muuta.

— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin arvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.

— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta kaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla, huutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana viedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman saita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä, ja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi pakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat vähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän oli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin kiirastulessa.

— Ja tietääkö hän nykyisen asemanne? kysyi Marcel.

— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi. — Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin nälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.

— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut yksin, sitten kun jätitte varakreivin?

— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan teille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en voinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun nyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän lisäsi iloisesti.

Rodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä salaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:

— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?

— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.

— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.

Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi
Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.

— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on. Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta… saimme sitten muuta ajattelemista.

— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.

— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään kolmisin.

— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.

— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?

— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä tavalla näen teidät jälleen.

— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta? Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!

Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.

— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.

— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.

Runoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin iloinen.

Kun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:

— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.

— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.

— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.
Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa
Rodolphen luona.

— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä kauan, vain kaksi päivää.

— Ei mitään hankaluuksia, ei mitään, vakuutti Marcel.

— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme
Rodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.

— Kiitän teitä, sanoi Mimi ojentaen Marcelille ja Rodolphelle kätensä.

Molemmat valmistuivat lähtemään.

— Tahdotteko lukita oven? kysyi maalari ovelle tullessaan.

— Miksi? vastasi Mimi katsoen samassa Rodolpheen. — Minä en pelkää.

Kun ystävykset olivat kahden kesken viereisessä huoneessa, sanoi Marcel:

— No, mitä aiot tehdä?

— En tiedä, mutisi Rodolphe.

— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että jos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne kanssa.

— Jos Musette olisi tuolla, mitä sinä tekisit? kysyi runoilija.

— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no niin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin hänen luonaan.

— Minäpä olen sitten lujempi kuin sinä, sillä minä jään tänne.

— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai sinäkin panet maata?

— Tietysti, vastasi Rodolphe.

Mutta kun Marcel yöllä heräsi, huomasi hän Rodolphen sijan tyhjäksi.

Aamulla maalari koputti hiljaa Mimin ovelle.

— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa, ettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt Mimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.

— Näinkö te olette viettäneet yön? kysyi Marcel hämmästyneenä.

— Niin, vastasi nuori tyttö.

Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle maalarille kätensä.

— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.
— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.

— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja
Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?

— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa minua vielä.

— Tiedän sen, vastasi maalari.

— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle paljon pahaa.

— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.

— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu pitkää aikaa.

— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.

— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.

— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien peninkulmien jäässä toisistanne.

— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä liiaksi… Minä poistun pian ainiaaksi.

— Mutta minne?

— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!

Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.

— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!

— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?

— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä ajassa?

— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi sydäntäni… Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette. En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen… mutta sitä ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte, kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut Mimiänsä… eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala, valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.

— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan, olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan, olihan hän vapaa… kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä, auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä! Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni murtuisivat… Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä aterioineet… se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata, kuoleman väri… Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!

Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen läheisyyden.

Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline. Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli päättänyt uhrata lempiteoksiaan.

Mimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.

— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani aamukengät ja panen päähäni huivin… minulle se on samantekevää. Sillä silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.

Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet jätettiin yksin sairaan kanssa.

Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen puoleen sanoen:

— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet pelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että hän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo kyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän luoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.

— En uskalla ehdottaa hänelle sairaalaan menoa, «anoi Rodolphe.

— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu.
Huomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.

— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa. Ette voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan. Toimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri halu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa, jos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta käythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää hoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia, ja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä teet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin ja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan myös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä lainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin. Mutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla. Nyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt minut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani mukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet, joita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata minut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin jälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis ihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä sievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan viimeinen kerta.

Mimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat
Rodolphen kasvojen yli.

Schaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti, että he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.

— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras lääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan, minun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä olisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin kanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse paitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.

Ei mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään kuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin pidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn kuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.

Seuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut kävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle suurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu, voitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari kolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden näyteikkunoita.