Kun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun, alkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä painamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään päivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin voimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli ensi silmäyksellä saanut.
Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.
— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi, orvokkeja… niitähän on vielä.
— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi… ensi sunnuntaihin siis.
Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:
— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!
Sairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.
— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!
Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.
Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli kutsuttu kummiksi.
— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään
Rodolphen.
Runoilija kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut.
Nuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta kuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti sieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:
— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn pian häntä katsomassa.
— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua liian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.
Kun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut liikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.
— Ah, siinähän ovat kukkanikin! hän huusi hymyillen tyytyväisenä.
Rodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut heidän rakkautensa paratiisi.
— Rakkaat kukat, sanoi Mimi suudellen orvokkeja.
Myös makeiset tuottivat hänelle iloa.
— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka hyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle rakkaita, Rodolphe kultani.
Tätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja Schaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla ilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.
— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein varhain.
Kun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä kirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti suositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:
— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on kuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.
Rodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut hänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet yhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe viittasi kirjeeseen.
— Tyttö-raukka, sanoi Marcel.
— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan ehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?
— Kuka tietää! mutisi maalari.
Mimin kuolema herätti boheemien kesken syvää surua.
Viikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli ilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.
— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.
— Mitä?… Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?
— Ketä? huusi Rodolphe.
— Häntä… Mimiä.
— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.
— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille, olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja lähetin sen heti teidän asuntoonne.
— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona. Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan, kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin olette hänet viimeksi nähnyt?
— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton… hän pelkää teidän sairastuneen.
— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet
— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet sairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää teidät sisälle.
Rodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori lääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:
— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin, puhui totta.
— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi on siis…
— Tänä aamuna… kello neljä.
— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi
Rodolphe.
— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria katettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi nimikilpi: Ruumishuone, hän lisäsi:
— Hän on jo vaunuissa.
Siellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin yhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan hautauksesta.
— Jääkää hyvästi, sanoi Rodolphe lääkärille.
— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.
— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan yksinäisyyttä.
XXIII
Nuoria ollaan vain kerran
Mimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät olleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat astuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin, oli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut eräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla summalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla palkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja velkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen. Melkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen yleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta ja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin kaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle kuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja sitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut periä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi panna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.
Eräänä iltana kun Rodolphe jalat omalla matollaan istui omassa nojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.
— Tiedätkö, mitä minulle on tapahtunut? huusi hän.
— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa, että sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.
— Kuulin kyllä äänesi. Arvaapas, kuka silloin oli luonani.
— Mistä minä tietäisin?
— Musette, joka eilen illalla ilmestyi luokseni rantajätkäksi pukeutuneena.
— Musette?… Olet siis jälleen tavannut Musetten? huudahti Rodolphe surkuttelevalla äänellä.
— Oh, älä ole huolissasi, me emme ole ruvenneet uudestaan riitelemään, sanoi Marcel. — Hän oli vain tullut viettämään viimeistä boheemiyötä minun luonani.
— Kuinka se on ymmärrettävissä?
— Hän menee naimisiin.
— Oho! huusi Rodolphe, — kenen kanssa, herraseni?
— Viimeisen rakastettunsa holhoojan, erään postimestarin kanssa, joka näyttää olevan aika hölmö. Musette on hänelle suoraan ja rehellisesti sanonut: »Hyvä herra, ennen kuin lopullisesti annan teille käteni ja siirryn säätyynne, haluan olla vielä viikon päivät täysin vapaana. Minun pitää järjestää asiani, tahdon juoda viimeisen lasini samppanjaa, tanssia viimeisen katrillini ja antaa viimeisen suudelman vanhalle rakastetulleni, Marcelille, joka on vähintään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa.» Ja kokonaisen viikon on tuo rakas olento etsinyt minua, kunnes vihdoin eilen illalla juuri sillä hetkellä, jolloin häntä ajattelin, koputti ovelleni. Ah, olemme viettäneet hyvin murheellisen yön… emme enää ole entistämme, emme ollenkaan. Usko minua, näytimme molemmat siltä kuin olisimme jonkin mestariteoksen epäonnistuneita jäljennöksiä. Olet kai nyt rauhallinen, lisäsi maalari. — Rakkauteni Musetteen on kuollut, tyyten sammunut.
— Ystävä-raukka, sanoi Rodolphe. — Pääsi ja sydämesi ovat kaksintaistelussa… pidä varasi, ettei jälkimmäinen saa surmaansa.
— Se vahinko on jo tapahtunut, vastasi maalari. — Meidän aikamme on mennyt, vanha veikko, olemme kuolleita ja kuopattuja. Nuoria ollaan vain kerran! Missä syöt tänä iltana?
— Jos haluat, sanoi Rodolphe, — niin syömme tänä ituna jälleen tuollaisen kahdentoista soun aterian vanhassa ravintolassamme Four-kadun varrella, jossa tarjoillaan savilautasista kuten maalla ja nälkä kasvaa syödessä.
— Ei kiitos, vastasi Marcel. — Mielelläni muistelen menneitä aikoja, mutta se tapahtukoon pehmeässä nojatuolissa hyvän viinipullon ääressä. Minkä sille mahtaa? Minä olen pilaantunut. Pidän enää vain siitä, mikä on hyvää!