Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla, ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä la Mère Cadet. Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien kynäilijät joukoittain syömässä la Mère Cadetissa, joka on kuuluisa kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta valkoisesta maalaisviinistään.
Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan la Mère Cadetissa lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.
— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja tarjoan itselleni Belsazarin pidot.
Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut kokonaisen.
Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein la Mère Cadetin keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.
— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa, Adèle?
— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän souta.
— Tässä on, sanoi laulajatar.
Ja hän lähti hyräillen:
Se lempi, jonka Herra suo!
— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi piilossa kirjamuurin takana.
— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!
— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä hyvässä maineessa olevaa etikkaa.
Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla. Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea, leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä kynällä, jota piteli korvansa takana.
— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti viipyy?
— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra, lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.
— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.
Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä äänellä:
— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?
— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän osaanne.
— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?
— Jos niin on, hyvä herra…
Ja Schaunard kurotti lautastaan.
— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.
— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.
Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.
— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa kohteliaisuudellaan?
— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.
— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä minun vuokseni luopunut.
— Kuinka… anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.
Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille…
— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?
— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen kaniini, huudahti vieras.
— Bice…? kysyi Schaunard.
— … phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt tätä ilmiötä.
Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin. Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa, tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa, skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.
Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi, hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka. Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä, ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt, saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi, ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.
He lähtivät la Mère Cadetista kello yhdeksän vaiheilla illalla, molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa keskustelleet ihmiset ainakin.
Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla, että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.
Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies, jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen. Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää. Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät, jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.
Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.
— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.
— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.
— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.
Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa kuolleista.
— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä, jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni? No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että minä olen perheen isä, eikö niin?… Hyvät… Tulen pelaamaan dominoa kahvilaan… Seuratkaa tarkoin selitystäni.
— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.
— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä tartun sanomalehtiin, hyvä… Mitä näenkään? Toinen maalaa asian mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne…
— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.
— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän…
— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.
— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri, valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.
— Mutta, herra Mouton…
— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja assignaatit, siitä todistaa Murat.
— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?
— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen hautajaisensa lapsena ollessani…
— Vakuutan teille..,
— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa… No!
— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.
— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun hän oli pettänyt heidät?
— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt vuorostaan Moutonin nappiin.
— No, Marat
— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme toisiamme, pentele vieköön!
— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän sanomalehden… En suurta… vaan sellaisen, joka ei puhu loruja… Niin!
— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi loruja!
— No niin, seuratkaa ajatustani.
— Koetan.
— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne, kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän päätökseksi.
— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt
Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan dominoaan.
— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.
Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline istuivat.
— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille, viitaten virkamiestä kohti.
— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. — Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.
— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.
— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä, vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!
— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!
— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.
Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla jotakin.
Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut, tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt. Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta puolestaan elämänsä tarinan.
He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa, toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.
Schaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut asuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.
— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja niin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.
— Sinä saat soittaa, ja Rodolphe lausuu meille runojaan, tuumaili
Colline.
— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on vain yksi elämä elettävänä.
Kun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen oli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle odottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen viinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan Schaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi, että portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti aukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut heti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut kummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.
Kun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka nousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava Schaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.
— Mikä nyt tuli? kysyi Rodolphe.
— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin mukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta, helkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.
— Se on noituutta!
— Silmänlumetta, sanoi Colline.
— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.
— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, — kuuletteko?
— Mitä?
— Mitä?
— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d, se pysyy aina epäpuhtaana.
— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.
Niin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.
— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.
Viu… Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan jaloista. — On se tuokin… väittää, että se on viu…
— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä itsekseen; se on noituutta.
— Sil… mänlumetta, kirkui Colline pudottaen toisen kantamistaan pulloista.
— Mielikuvitusta, äännähti vuorostaan Rodolphe.
Tämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi mie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia kynttilöitä.
— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti kolmea toverusta.
— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä olekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.
— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven avaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.
Mutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi.
Hän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:
Olen käynyt kolme kertaa joululahjojani hakemassa.
Phémie.
— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti, jonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.
— Hyvä Jumala, puhkui Rodolphe, — minä olen todella sekaisin.
— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla prosentilla osaa toverini sekavuuteen.
Nuori mies ei voinut olla nauramatta.
— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne epäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.
— Mielellämme.
Ja tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi laahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka lukija lienee jo tuntenut.
Schaunard katseli hämärin silmin ympärilleen mutisten:
— Onpa minun tyyssijani kaunistunut!
— No, joko nyt uskot? kysyi Colline.
Mutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut soittaa juoksutuksia.
— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.
— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.
— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.
— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?
Ja hän katseli Marcelia läheltä silmiin.
— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun häätökäskyn.
Hän luki:
— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello 12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini, rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?
— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä kotonaan, tunnustan sen.
-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!
— Mutta, jatkoi Marcel, — minäkin olen kotonani.
— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on huomannut…
— Niin, yhtyi Colline, — jos toverimme…
— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että… niin kuinka on mahdollista…
— Niin, toisti Colline kaikuna, — kuinka on mahdollista…
— Olkaa niin hyvät, istuutukaa, ehätti Marcel, — niin selitän pulman.
— Kostuttaisimmekohan selitystä? uskalsi Colline ehdottaa.
— Ja haukkaisimme palan päälle, lisäsi Rodolphe.
Kaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään vasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.
Marcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan välillä, kun hän muutti taloon.
— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme teidän luonanne.
— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.
Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.
— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt minua. Nytpä muistan… että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan. Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen lipastooni lukitsematta.
— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.
— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.
Marcel nauroi.
Tuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.
Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä. Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet yhdessä.
Samassa ukko Durand astui huoneeseen.
— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä huhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä… kaduilla on kuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran kuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra Schaunard! Mitä teitä te olette tullut?
— Sähköteitse, vastasi Schaunard.
— Älkääpä! epäili portinvartija. — Te olette aika vekkuli, te…
— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu keskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen neljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille paperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!
— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen; — sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän luonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.
Aamiaiselta päästyä Rodolphe pyysi puheenvuoroa:
— Hyvät herrat, sallikaa minun erota teistä…
— Voi ei! sanoi Schaunard tunteellisesti. — Älkäämme erotko koskaan.
— Se on totta, täällä on oikein hyvä olla, vahvisti Colline.
— … erota teistä hetkeksi, pääsi Rodolphe jatkamaan.
— Huomenna ilmestyy Iriksen vyö, muotilehti, jonka päätoimittaja olen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.
— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on mentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut Pariisiin arabiaa oppimaan.
— Menkää vasta huomenna, ehdotti Marcel.
— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten tunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä kierrosta kirjakauppiaiden luona.
— Mutta palaathan? kysyi Schaunard.
— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään käytti hiukan erikoisia vertauksia.
Ja hän lähti Rodolphen kanssa.
— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin kanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa, pitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden tyydyttämiseksi.
— Aiotteko tosiaan muuttaa? kysyi Marcel huolestuneena.
— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran kaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.
— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin mukananne?
— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard sanoo.
— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan vuokrannut huoneen kalustettuna.
— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi surumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi frangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.
— Mutta malttakaas, huudahti Marcel, — mieleeni juolahti eräs aate.
— Antakaa kuulua.
— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut vuokran etukäteen.
— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani täysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni laittomastikin, huomautti Schaunard.
— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla on huone, mutta ei kalustoa.
— Juuri niin.
— Tämä asunto miellyttää minua, tunnusti Marcel.
— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää miellyttänyt.
— Kuinka sanoitte?
— Ei milloinkaan enempää kuin nyt. Kyllä minä tiedän, mitä puhun.
— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää luokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.
— Entä vuokra? kysyi Schaunard.
— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on teidän vuoronne. Miettikäähän.
— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen ehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki oikeastaan sisaruksia.
— Sisarpuolia, arveli Marcel.
Tällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet toisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.
— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan päivällistä koko joukolle.
— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen taskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi antoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi. Maksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —
— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin Iriksen vyön taloudenhoitajalta etukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa itseni.
— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta nöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.
— Minä pysyn kuitenkin, jatkoi Rodolphe, — päivällistarjouksessani.
— Niin minäkin, sanoi Colline
— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa maksaa.
— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon, verrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.
— Anna kuulua.
— Rodolphe tarjoaa päivällistä ja Colline illallista.
— Siinäpä oikea Salomon tuomio, tunnusti filosofi.
— Voittaa Camachonin häätkin, Marcel lisäsi.
Päivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa ravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista tarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila illallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja Schaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty tuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten mielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä suuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he huomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he hengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa haavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet jättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin näkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan päämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän yhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että mahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli liittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä evankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena: Tukekaa ja rakastakaa toisianne.
Loppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan, Rodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi pikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla kuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen yksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei osannut sirosti sanoa.
— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän pakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.
Päivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin ilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan muille kantavieraille sietämättömäksi.
Kahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho Marcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin Elyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa illallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä, ja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea ilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä täyttä kurkkua veisasivat:
Vietetään, vietetään nyt päivää juhlaisaa!
Seuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät tällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin puuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa, jossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa nähtiin joka päivä palaavan.
Tällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku kertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia kuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä ovat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun luokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on epäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä, että itse elämä tekee sen pakolliseksi.
II
Sallimuksen lähetti
Schaunard ja Marcel, jotka olivat urheasti ryhtyneet työhön aamusta alkaen, keskeyttivät sen äkkiä.
— Helkkari, kuinka on nälkä, sanoi Schaunard ja lisäsi huolettomasti: —
Eikö tänään murkinoidakaan?
Marcel näytti kovasti hämmästyvän tästä kysymyksestä, joka nyt oli sopimattomampi kuin milloinkaan muulloin.
— Milloin on ruvettu syömään aamiaista kahtena päivänä perätysten? hän kysyi. — Sitäpaitsi eilen oli torstai.
Hän täydensi vastaustaan lausumalla seuraavan kirkollisen käskyn ja lyömällä tahtia maalauskepillään:
Sä muista: perjantaina liha pois ja kaikki muu, mi sellaist' ois. ja kaikki muu, mi sellaist' ois.
Schaunard ei tiennyt mitä vastata ja kävi taas käsiksi tauluunsa. Se esitti tasankoa, jolla kasvoi punainen ja sininen puu ojennellen oksiaan toisiaan kohti ja siten varsin ymmärrettävästi viitaten ystävyyden suloisuuteen. Myönnettävä olikin, että aihe todella oli hyvin filosofinen.
Samassa talonmies kolkutti ovelle tuoden Marcelille kirjeen.
— Siinä menee kolme souta, sanoi hän.
— Tosiaanko? kysyi taiteilija. — Hyvä on, jäätte ne meille velkaa.
Ja hän sulki oven toisen nenän edessä.
Marcel oli ottanut kirjeen ja avannut sen. Luettuaan ensimmäiset sanat hän alkoi hypellä ateljeessa kuin temppuilija ja laulaa täyttä kurkkua seuraavaa kuuluisaa romanssia, joka ilmaisi, että hänen riemastuksena oli huipussaan:
— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:
Yksi vuode riitti kai, kun tiukkaan sullottiin.
— Sen tiedämme hyvinkin!
Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:
Poiat siskon nähdä sai — niin, niin, niin!
— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.
Neljä poikaa ankaraan
kun tautiin sairastui,
vietiin heidät sairaalaan —
hui, hui, hui!
— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:
Yksi vuode riitti kai, kun tiukkaan sullottiin.
— Sen tiedämme hyvinkin!
Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:
Poiat siskon nähdä sai — niin, niin, niin!
— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.
Tämä uhkaus vaikutu kuin ryöppy kylmää vettä kiehuvaan nesteeseen.
Marcel tyyntyi kuin noiduttu.
— Luehan, hän sanoi ojentaen kirjeen toverilleen.
Siinä kutsui eräs parlamentinjäsen, taiteiden ja erityisesti Marcelin valistunut suojelija, hänet päivällisille. Marcel oli näet kerran maalannut taulun hänen maatalostaan.
— Kutsu on täksi päiväksi, virkkoi Schaunard. — Onpa vahinko, ettei se ole kahdelle. Mutta tosiaankin, kuulehan, tuo edustajasi on hallituksen kannattajia. Sinä et voi, et saa hyväksyä hänen kutsuaan: periaatteesi estävät sinua syömästä kansan hikeen kastettua leipää.
— Älä huolii sanoi Marcel. — Tämä edustaja kuuluu keskustan vasemmistoon ja äänesti eilen hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän hankkii minulle tilauksen ja on luvannut esittää minut vaikutusvaltaisille henkilöille. Ja olkoon tämä perjantai tai ei, minulla tuntuu olevan sellainen ruokahalu kuin Ugolinolla Nälkätornissa, ja aionpa syödä runsaan päivällisen, poika!
— Mutta vielä on muitakin esteitä, jatkoi Schaunard, joka ei saattanut olla hiukan kadehtimatta toisen hyvää onnea. — Ethän voi mennä vieraisiin punaisessa puserossa ja rantajätkän lakki päässäsi.
— Menen lainaamaan vaatteet Rodolphelta tai Collinelta.
— Älä hulluttele! Oletko unohtanut, että kuukauden kahdeskymmenes päivä on jo mennyt ja että noiden herrojen vaatteet on tähän aikaan jo moneen kertaan pantattu?
— No, onhan minulla aikaa löytää ainakin musta puku kello viiteen mennessä, väitti Marcel.
— Minulta meni siihen kolme viikkoa, kun kävin serkkuni häissä, ja silloin oltiin tammikuun alkupuolella.
— No niin, sitten menen tällaisena, jatkoi Marcel harppaillen pitkin lattiaa. — Älköön sanottako, että mitätön pukukysymys ehkäisee ensimmäisen askeleni seurapiireihin.
— Ja sitten, keskeytti Schaunard, jota suuresti huvitti kiusata toveriaan, — mistä saat kengät?
Marcel hyökkäsi kuvaamattoman kiihkon vallassa ulos ja palasi kahden tunnin kuluttua saaliinaan vain irtokaulus.
— Siinä kaikki, mitä sain, sanoi hän surkeasti.
— Eipä maksanut vaivaa juosta noin vähän takia, sanoi Schaunard; — täällä on paperia vaikka tusinaan tuollaiseen.
— Mutta, huusi Marcel tukkaansa repien, — pitäähän meillä sentään olla yhtä ja toista tavaraa, hitto vie!
Ja hän aloitti pitkällisen tarkastuksen molempien huoneiden joka sopessa.
Tunnin hakemisen jälkeen hänellä oli koossa seuraavanlainen puku:
skotlantilaiset housut, harmaa hattu, punainen kaulanauha, muinoin valkea hansikas musta hansikas.
— Siitä tulee kaksi mustaa hansikasta, jos tarvitset, arveli Schaunard. — Mutta kun olet pukeutunut, loistat kuin auringon spektri. Mutta vähät siitä, sinähän olet väritaiteilija!
Sillä välin Marcel koetteli kenkiä. Onnettomuudeksi ne kuuluivat molemmat samaan jalkaan.
Epätoivoinen taiteilija keksi sitten nurkassa vanhan kengän, jossa säilytettiin tyhjiä väriputkia. Hän sieppasi sen.
— Nyt jouduit ojasta allikkoon, huomautti hänen ivallinen toverinsa. —
Toinen on terävä ja toinen tylppä.
— Ei sitä näe, kun kiillotan ne.
— Se auttaa. Nyt sinulta puuttuu vain välttämätön musta nuttu.
Marcel pureskeli nyrkkejään.
— Jos sen saisin, selitti hän, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni ja oikean käteni.
Taas kolkutettiin ovelle. Marcel aukaisi.
— Onko herra Schaunard kotona? kysyi vieras pysähtyen kynnykselle.
— Minä olen, vastasi maalaileva soittoniekka pyytäen astumaan sisälle.
Vieras, joka oli kasvoiltaan niin rehellisen näköinen kuin oikea maalainen konsanaan, esitti asiansa: — Serkkuni on usein paljon puhunut taidostanne muotokuvamaalarina, ja koska juuri aion matkustaa siirtomaihin, jonne minut on valittu Nantesin sokeritehtailijain edustajaksi, haluaisin jättää muiston perheelleni. Sen takia olen tullut teitä tapaamaan.
— Voi, pyhä kaitselmus! mutisi Schaunard. — Marcel, tarjoa tuoli, jotta herra…
— Blancheron, täydensi vieras, — Blancheron Nantesista, sokeriteollisuuden edustaja, V———n entinen pormestari, kansalliskaartin kapteeni ja sokeriteollisuutta käsittelevän lentokirjasen tekijä.
— On suuri kunnia minulle, että olette valinnut juuri minut, sanoi taiteilija kumartaen sokeritehtaitten edustajalle.— Millaisen muotokuvan haluatte?
— Pienoiskokoa… tuollaisen, vastasi Blancheron osoittaen erästä öljymaalausta, sillä hänestä, kuten monesta muustakin, sellainen maalaus, joka ei vienyt ihan koko seinää, oli pienoiskokoa, eikä hän tuntenut väliasteita.
Tämä tietämättömyys antoi Schaunardille kohta täyden käsityksen henkilöistä, jonka kanssa hän oli tekemisissä, etenkin kun vieras lisäsi toivomuksenaan, että kuva maalattaisiin »hienoilla väreillä».
— En koskaan käytä muunlaisia, selitti Schaunard. — Kuinka suuri pitäisi itse kuvan olla?
— No tuollainen, sanoi Blancheron osoittaen kahdenkymmenen tuuman kangasta. — Paljonko se maksaa?
— Viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen frangia; kuusikymmentä, jos kädet näkyvät, viisikymmentä ilman.
— Peeveli, serkkuni puhui kolmestakymmenestä!
— Riippuu vuodenajasta, selitti maalari. — Väritavarat eri aikoina erihintaisia.
— Vai niin, siis niin kuin sokerikin!
— Juuri niin.
— Olkoon sitten viisikymmentä frangia, myönsi Blancheron.
— Siinä teette väärin. Kymmenen frangia lisää, ja silloin maalaan kätenne, joihin pistän kirjasenne sokerikysymyksestä. Sehän kuuluu asiaan.
— Tosiaan, te olette oikeassa!
— Voi helkkari, mutisi itsekseen Schaunard, — jos hän jatkaa, niin räjähdän ja lisäksi suututan hänet jollakin sutkauksellani.
— Oletko huomannut? supatti Marcel hänen korvaansa.
— Mitä?
— Hänellä on musta puku.
— Ymmärrän aivoituksesi. Anna minun jatkaa.
— No niin, virkkoi edustaja, — milloin alamme? Ei pitäisi viivytellä, sillä minun on pian lähdettävä matkalle.
— Minunkin pitäisi lähteä vähän matkalle. Ylihuomenna pistäydyn poissa Pariisista. Jos haluatte, niin aletaan vaikka heti. Hyvä alku helpottaa työtä.
— Mutta nythän tulee pian pimeä, eikä lampun valossa voi maalata, väitti Blancheron.
— Minun ateljeessani on sellaiset laitteet, että voi työskennellä koska hyvänsä… selitti maalari. — Olkaa niin hyvä, riisukaa takkinne ja asettukaa mieleiseenne asentoon Sitten aloitetaan heti.
— Pitääkö riisua takkini? Miksi?
— Sanoittehan antavanne kuvan perheellenne?
— Niin kyllä.
— No, silloinhan teidät tulee esittää kotiasussa, aamunuttu yllä.
Sellainen on muuten yleinen tapa.
— Mutta minulla ei ole aamunuttua mukana.
— Mutta minulla on. Ennakolta valmista, virkkoi Schaunard tarjoten mallilleen maalitahraista räsyä, joka aluksi sai kunnon maalaisen epäröimään.
— Tämä vaateparsi on vähän outo, tuumi hän.
— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti sen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.
— Oletteko Vernerin oppilas? kysyi Blancheron.
— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat jumalani, mutisi hän sitten itsekseen.
— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen aamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.
— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen silmää iskien.
— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa osoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää häntä täällä kyllin kauan!
— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä.
Mutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä.
Ja ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!
— Tuon ananaksen, virkkoi Marcel häviten viereiseen huoneeseen.
Hän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän poistui ateljeen takaovesta.
Schaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron kellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän huomautti siitä maalarille.
— Niin on minunkin laitani, mutta teitä palvellakseni voin olla tänään syömättä. Muuten minut oli kutsuttu Faubourg Saint-Germainiin, selitti Schaunard, — mutta me emme voi nyt keskeyttää, sillä se vahingoittaisi näköisyyttä.
Hän jatkoi työtään.
— Kyllähän me sentään, lisäsi hän sitten äkkiä, — voimme syödä ilman häiriötäkin. Alhaalla on hyvä ravintola, josta tuodaan, mitä haluamme.
Ja Schaunard odotti kolme kertaa käyttämänsä monikkomuodon vaikutusta.
— Olen samaa mieltä, yhtyi siihen Blancheron, — ja vastapalvelukseksi toivon, että kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaan.
Schaunard kumarsi.
— Hyvin käy, tuumi hän itsekseen. — Kelpo ukko, oikea sallimuksen lähetti. Haluatteko laatia ruokalistan? hän kysyi miellyttävältä vieraaltaan.
— Olisin hyvilläni, jos te pitäisitte huolen siitä, vastas toinen kohteliaasti.
— Sitä saat katua, pöllöpää, lausui Schaunard itsekseen harpatessaan alas neljä porrasta kerrallaan.
Hän meni ravintolaan, astui tarjoilupöydän luo ja laati ruokalistan, joka sai nurkkaravintoloitsijan kalpenemaan.
— Oikeata bourdeaux'ta! — Mutta kuka maksaa?
— En kai minä ainakaan, vastasi Schaunard, — mutta setäni, jonka tapaatte luonani, suuri herkkusuu. Koettakaa parastanne ja pitäkää huolta, että saamme ruuan puolessa tunnissa… posliiniastioissa, huomatkaa!
Kello kahdeksan tunsi Blancheron jo tarvetta selittää ystävälle aatteensa sokeriteollisuudesta ja luki Schaunardille ulkoa koko laatimansa lentokirjasen.
Schaunard säesti häntä pianolla.
Kello kymmenen Blancheron ja hänen ystävänsä tanssivat polkkaa ja sinuttelivat toisiaan. Kello yksitoista he vannoivat, etteivät koskaan erkanisi toisistaan, ja tekivät kumpikin testamenttinsa, jossa luovuttivat toisilleen kaiken omaisuutensa.
Kun Marcel puoliyön tienoissa tuli kotiin, tapasi hän heidät loikomassa lattialla toistensa sylissä, kasvot kyynelissä. Ateljeessa oli jo puoli tuumaa vettä. Marcel törmäsi pöytää vasten ja näki suurenmoisen juhla-aterian jäännökset Hän katseli pulloja: ne olivat tyhjät.
Hän yritti herättää Schaunardia, mutta tämä uhkasi tappaa hänet, jos häneltä ryöstettäisiin Blancheron, jota hän käytti päänalaisenaan.
— Kiittämätön! virkkoi Marcel ottaen taskustaan kourallisen pähkinöitä.
— Ja minä kun toin hänelle päivällistä!
III
Lemmenleikkiä paastoaikana
Eräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen tehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut kynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa ohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta. Sieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa keskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä aikaista…. ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa luonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa työskennellä.
Hän otti hattunsa ja lähti ulos.
Pistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että portinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa käsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt viiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.
— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin vaimoista tulee taas naisia.
Avatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön, jotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku todisteita.
— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa toveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele, että nyt on paaston aika.
Hän kääntyi mennäkseen erään lähellä asuvan ystävänsä luo.
— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa puhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa…
Kun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta kurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja paita.
— En voi nyt ottaa vastaan, sanoi hän Rodolphelle.
— Mikset? kysyi tämä.
— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän naisen päätä. — Siinä vastaus.
— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä edessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän nyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa panettelemalla Marcelia.
Mennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä, Rodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan joitakin riimejä.
— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä kuhnustelee? Kas vain, Colline!
— Sinäkö, Rodolphe! Minnekä sinä?
— Sinun luoksesi.
— Et tapaa minua kotona.
— Mitä sinä täällä teet?
— Odotan.
— No mitä odotat?
— Ah, huokasi Colline leikillisen tunteellisesti, — mitäpä saattaisi odottaa, kun on ikää kaksikymmentä vuotta, kun taivaalla on tähtiä ja ilmassa lauluja.
— Puhu proosaa.
— Odotan naista.
— Hyvästi, ärähti Rodolphe jatkaen matkaansa ja puhellen itsekseen: — Huh, onko tänään pyhän Cupidon päivä ja enkö saa astua askeltakaan kohtaamatta rakastuneita? 'Tämä on siveetöntä ja hävytöntä. Missähän poliisi lurjustelee?
Kun Luxembourgin puisto vielä oli avoinna, lähti Rodolphe sitä kautta lyhentääkseen matkaansa. Keskellä autioita käytäviä hän useinkin näki salaperäisesti yhteen kietoutuneiden parien pakenevan tieltään kuin hänen askeltensa äänen pelottomina ja hakevan, kuten eräs runoilija sanoo, hiljaisuuden ja hämärän kaksinkertaista nautintoa.
— Onpa nyt oikea romaanista jäljennetty ilta, mutisi Rodolphe. Ja kuitenkin vasten tahtoaan kaihoisan tenhon huumaamana hän istuutui penkille ja katseli hempeämielisenä kuuta.
Jonkin ajan kuluttua hän oli täydellisesti harhanäkyisen kuumeen vallassa. Hänestä tuntui, että puistossa asustavat marmoriset jumalat ja sankarit laskeutuivat jalustoiltaan mennäkseen kosiskelemaan naapureitaan jumalattaria ja sankaritaria. Hän kuuli selvästi, kuinka paksu Herkules lauloi madrigaalia Velledalle, jonka viitta näytti merkillisesti lyhentyneen.
Penkiltään hän näki lammikon joutsenen lähenevän reunustaa korostavaa nymfiä.
— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, — tuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä yllättäisi!
Sitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa orjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti Rodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.
— On aika lähteä, herra!
— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi minuutiksi, olisi sydämessäni enemmän vergissmeinnichtia kuin Reinin rannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.
Ja jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen tuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.
Puolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli Pradossa, punssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen kanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä, nenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut kylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän neuvon ja olla hyödyksi ystävälle.
— Siis, sanoi Alexandre Schaunard, nenämestari — sinä olet rakastunut?
— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä… kuin kova hammassärky sydämessä.
— Annahan tupakkaa, virkkoi Alexandre.
— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut muita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti mennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se järisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin ja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi. Katsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.
— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat minun odottaa kuin olisin mikäkin malli.
— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa syleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. Sanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni… Mennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan, että minä rakastan häntä.
— Mikset sanoisi itse? kysyi Alexandre komealla nenäbassollaan.
— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista asioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni alkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.
— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän tilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä sopisit hänelle.
— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi valkoiset hansikkaat ja siniset silmät.
— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita… eihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa… No, mennään sentään ylimystön tyyssijoille.
— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa huvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän näköinen… Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan vetäytynyttä tyttöä.
— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle puolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.
Noin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa purskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen, ikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.
— No, yritä nyt, sanoi Alexandre, — voitto on sinun. Tyttö et juuri ole paha luonnostaan, mutta ole sentään vähän kokemattoman näköinen näin aluksi.
— Sitä sinun ei tarvitse minulle neuvoa.
— Anna ensin hiukan tupakkaa, lisäsi Alexandre, — ja mene istumaan hänen viereensä.
— Herranen aika, huudahti neitonen, kun Rodolphe oli istuutunut hänen viereensä, — kuinka hassu tuo toverinne on! Hän puhuu kuin metsästystorvi.
— Niin, hän on musiikkimies, vastasi Rodolphe.
Kahta tuntia myöhemmin Rodolphe tyttöineen seisoi erään talon edessä
Saint-Denis-kaduIla.
— Tässä minä asun, sanoi tyttö.
— Milloin tapaan sinut taas, rakas Louise, ja missä?
— Luonasi, huomenillalla, kello kahdeksalta.
— Oikeinko totta?
— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle, joka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.
Rodolphe palasi kotiin hulluna ilosta.
— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää tehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.
Seuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan kolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä majesteettiudessaan seuraava säe:
Oi lempi, lempi, autuus nuoruuden!
Sinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja nousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.
— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!… Mutta kaksitoista tuntia odotusta… Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?
Ja kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen kynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!
— Mitä vielä, työtä!… Enhän voi viipyä täällä musteen hajussa.
Hän lähti erääseen kahvilaan, jossa varmasti ei tapaisi tuttavia.
— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo ennakolta haaveeni.
Hyvin niukan aterian jälkeen hän kiirehti asemalle ja nousi junaan.
Puolen tunnin kuluttua hän oli Ville-d'Avrayn metsässä.
Rodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa luonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.
Järjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui olosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan valkoisissa.
Seitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen, vitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä lemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta intohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä runoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien juurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu. Sellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen, eikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja kaulassaan helminauhaa kyynelistä.
— Ne pitäisivät enemmän hatusta ja kengistä, sanoivat Rodolphen toverit.
Mutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa koulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi kuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin kirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän ja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli hän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän toistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa arasti.
Rodolphe kiiti avaamaan. Siellä oli Louise.
— Pidän sanani, näethän, virkkoi tyttö.
Rodolphe verhosi ikkunan ja sytytti uuden kynttilän.
Sillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski ne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään, melkeinpä punehtumaankin.
Louise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan oli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli kuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti puku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä, kaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun taitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien teoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana, toisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän siroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat kyllin pienet… andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin ihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi joutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut tarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä epävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin rakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen korttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin vuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai silkkinauhoilla.
Puheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle noudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.