— Onko siinä Paul ja Virginia? kysyi tyttö.
— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä vastaväitteillä.
— Ne on saatu hyvin näköisiksi, arveli Louise.
— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä kirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu vain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä. Minun pitää ostaa hänelle kielioppi.
Kun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä hyväntahtoisesti riisumaan ne.
Äkkiä tuli pimeä.
— No, kuka kynttilän puhalsi sammuksiin? kysyi Rodolphe.
Veitikkamainen nauru kuului vastaukseksi. — — —
Muutamaa päivää myöhemmin Rodolphe tapasi tuttavia kadulla.
— Mitä sinä puuhaat, kun sinua ei enää näy? kysyttiin.
— Kirjoitan intiimiä runoutta, vastasi Rodolphe.
Onneton mies puhui totta. Hän oli pyytänyt Louiselta enemmän kuin lapsi-parka saattoi antaa. Hän oli vain kaislapilli, jolla ei ole harpun kieliä. Hän puhui, niin sanoaksemme, rakkauden arkikieltä, ja Rodolphe tahtoi välttämättä käyttää sen kaikkein juhlallisimpia sanoja. Senpä vuoksi he eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan.
Viikkoa myöhemmin, samassa tanssipaikassa, jossa Louise oli tutustunut Rodolpheen, hän tapasi vaalean nuoren miehen, joka tanssitti häntä monta kertaa ja vei hänet illalla luoksensa.
Uusi rakastaja oli toisen vuoden ylioppilas ja puhui hyvin huvipaikkojen proosaa. Hänellä oli kauniit silmät ja helisevä rahakukkaro.
Louise pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti Rodolphelle seuraavan kirjeen:
»Älä enää odota mua yhtään. Suutelen sinua viimeisen kerran. Hyvästi.
Louise.»
Juuri kun Rodolphe illalla kotiin tullessaan luki tätä kirjettä, sammui valo äkkiä.
— Kas, sanoi Rodolphe miettivästi — sama kynttilä, jonka sytytin
Louisen tullessa: siitä tuli loppu samalla kertaa kuin liitostammekin.
Jos olisin sen tiennyt, olisin ostanut pitemmän, lisäsi hän puoleksi
pahoillaan, puoleksi kaivaten.
Ja hän pisti armaansa kirjeen laatikkoon, jota hän joskus nimitti rakkautensa katakombeiksi.
Kerran ollessaan Marcelin luona otti Rodolphe permannolta paperin sytyttääkseen piippunsa. Hän huomasi siinä Louisen käsialalla kirjoitettuja sanoja.
— Minulla on saman henkilön omakätinen kirje, sanoi hän. — Mutta siinä on kaksi virhettä vähemmän. Todistaako se, että hän rakasti minua enemmän kuin sinua?
— Se todistaa, että olet tyhmä, vastasi Marcel. — Kun on valkoiset olkapäät ja valkoiset käsivarret, silloin ei tarvitse osata kielioppia.
IV
Ali Rodolphe eli turkkilainen vastoin tahtoa
Töykeän isännän häätämänä oli Rodolphe jonkin aikaa elänyt harhailevampana kuin pilvet, täydentäen parhaansa mukaan taitoa mennä maata illallisetta tai syödä illallista maata menemättä. Hänen kokkinsa nimi oli Sattuma, ja hän asui usein Tähtitaivaan majatalossa.
Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka eivät luopuneet Rodolphesta näiden kiusallisten vastuksien keskellä: hyvä mieliala ja Kostaja-nimisen draaman käsikirjoitus, joka jo oli turhaan jonottanut kaikkien Pariisin teatterien ovilla.
Eräänä päivänä, kun Rodolphe oli viety putkaan, koska oli antanut liian kaameita tanssitaidon näytteitä, hän odottamatta tapasi siellä enonsa, herra Monettin, uunintekijän ja nuohoojan, kansalliskaartin kersantin, jota ei ollut nähnyt ikipitkiin aikoihin.
Sisarenpoikansa onnettomuuksien liikuttamana eno Monetti lupasi parantaa hänen asemansa, ja kohta saamme nähdä, miten se tapahtui, jollei lukijaa pelota kiivetä kuudenteen kerrokseen.
Tarttukaamme siis kaiteeseen ja kiivetkäämme! Uh, satakaksikymmentaviisi porrasta! Nyt ollaan perillä. Vielä askel ja olemme huoneessa; yksi lisää, emmekä enää olisikaan siellä. Se on pieni, mutta korkea; muutoin ilmava, ja näköala kaunis.
Huonekaluina on useita uuneja, kaksi kamiinaa, kaksi polttoaineita säästävää tulipesää — etenkin silloin, kun niissä ei polteta tulta — tusinan verta savesta valettuja tai peltisiä savutorvia ja koko joukko kaikenlaisia lämmityslaitteita. Mainittakoon vielä sisällysluettelon täydennykseksi kahdella naulalla seiniin kiinnitetty riippumatto, yhden jalan menettänyt puutarhatuoli, alustansa vielä säilyttänyt kynttilänjalka ja koko joukko muita taiteellisia tai omituisia esineitä.
Toisen huoneen taas, tavallisen parvekkeen, muuttaa kaksi ruukuissa kasvavaa kääpiösypressiä puistoksi kauniina vuodenaikana.
Sisään astuessamme on koomillisen oopperan turkkilaiseksi pukeutunut nuori mies, huoneen isäntä, juuri lopettamassa ateriaa, jossa hän häikäilemättä loukkaa profeetan lakia, kuten liikkiön jäännökset ja vastikään viiniä sisältänyt pullo osoittavat. Lakattuaan syömästä nuori turkkilainen heittäytyi itämaiseen tapaan permannolle ja alkoi vetelästi poltella nargilettaan, kahden soun liitupiippua. Näin antautuessaan tämän aasialaisen huumauksen valtaan hän silitteli tuon tuostakin komeaa newfoundlandilaista, joka kai olisi vastannut hyväilyyn, jollei olisi ollut poltettua savea.
Äkkiä kuului rappukäytävästä askelten kopinaa, huoneen ovi aukeni ja sisään astui henkilö, joka sanaakaan sanomatta meni kirjoituspöytänä toimivan uunin luo, avasi pesän, otti sieltä paperikäärön ja silmäili sitä tarkkaavasti.
— Mitä, huudahti vastatullut vahvalla piemontilaisella murteella, — etkö vielä ole lopettanut lukua ilmarei'istâ?
— Suokaa anteeksi, eno, vastasi turkkilainen, — mutta kun ilmareiät ovat kaikkein mielenkiintoisimpia teoksessanne, pitää tätä lukua huolellisesti valmistella. Niinpä sitä paraikaa valmistelenkin.
— Mutta sinä, onneton, selität aina samaa. Entä esitykseni lämpöjohdoista, missä se on?
— Lämpöjohto edistyy hyvin. Mutta kuulkaahan, eno. Jos voisitte lähettää tänne hiukan puita, en olisi pahoillani. Tämä huone on pieni Siperia. Minun on niin vilu, ett® saisin lämpömittarin laskeutumaan alle nollan vain katselemalla sitä.
— Älähän. Oletko jo polttanut koko risukimpun?
—- Mutta eno, kimpuilla ja kimpuilla on ero, ja teidän risukimppunne oli jokseenkin pieni.
— Lähetän sinulle saästöhalon. Se säilyttää lämpöä.
— Senpä vuoksi se juuri ei sitä annakaan.
— Olkoon menneeksi! myönsi viimein piemontilainen poistuessaan. — Lähetän sinulle pienen kantamuksen pilkottuja puita, mutta luku lämpöjohdoista sinun pitää laatia huomiseksi.
— Kun saan tulta, saan innostustakin, vastasi turkkilainen, ja eno sulki oven ulkopuolelta, kiertäen avainta lukossa kahteen kertaan.
Jos nyt kirjoittaisimme murhenäytelmää, olisi aika antaa uskotun astua näyttämölle. Hänen nimensä olisi Nureddin tai Osman, ja samalla kertaa hienotuntoisen ja suojelevan näköisenä hän lähestyisi sankariamme saaden hänet ilmaisemaan salaiset huolensa esimerkiksi seuraavanlaisilla säkeillä:
Mi raskas huoli teitä painostaa ja ylvään otsanne noin synkäks saa? Ah, oisko Allah vastaan aikeitanne? Ja lemmestänne oisko valtijanne jo vainun saanut, käskenytkö ois hän Alin viedä lemmittynne pois?
Mutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme uskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.
Sankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee turkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on ottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa Ohjeita nuohoojille. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä uuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan käytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa huippuhetkinä hän huudahti: Nascuntur poè… liers (uunintekijät ovat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien sukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin alalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa sepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan, asunnon, vuoteen jne… ja kun Opas olisi valmis, piti hänen saada palkkioksi kolmesataa frangia.
Innostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä antanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta Rodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut nähnytkään moista summaa, oli puolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja palannut neljäntenä, yksinään!
Monetti, jolla oli kiire nähdä Oppaansa valmiina, sillä hän toivoi saavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa puolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja pakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä asulla, jossa hänet äsken tapasimme.
Mutta mainio Opas edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä Rodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen kirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton kylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia. Joskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja mustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta sormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.
Ikään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne katsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.
Erään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun pukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku taiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta. Kapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja levitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät oivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko työpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla kävelevät polttivat.
— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta savuaa tällä hetkellä koko luomakunta.
Ja nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli tämän elämän katkeruutta.
Äkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys. Rodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde pulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli huomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar Luxembourgin teatterista.
Neiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein kastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa, jota hän otti kirjailusta samettilaukusta.
— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin silmin.
— Kukahan tuo Ali Baba on? ajatteli neiti Sidonie puolestaan.
Ja hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin
Rodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.
— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi sentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!
— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen parvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.
— Tuhannet kiitokset, vastasi Sidonie ja sytytti savukkeensa.
— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä palveluksesta, jonka hyvä enkelini on sallinut minun tehdä, pyytää…
— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea tarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi, mutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen päätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?
— Voi, hyvä neiti, antakaa minulle armosta hiukan tupakkaa! En ole polttanut kahteen päivään. Piipullinen vain…
— Mielelläni, hyvä herra… Mutta kuinka se käy laatuun? Teidän pitää vaivautua kerrosta alemmaksi.
— Se ei valitettavasti ole mahdollista, olen telkien takana. Mutta onhan sentään keino, vieläpä hyvin yksinkertainen.
Hän kiinnitti piippunsa rihmaan ja laski sen parvekkeelle, jossa neiti Sidonie täytti sen runsaasti. Sitten Rodolphe ryhtyi hitaasti ja varovasti nostamaan piippuaan, ja se saapuikin hänelle kommelluksitta.
— Oi, neiti, sanoi Rodolphe, — kuinka paljon paremmalta tämä piippu maistuisikaan, jos olisin saanut sytyttää sen silmien tulella.
Tämä oiva kohteliaisuus oli jo nähnyt ainakin sadannen painoksensa, mutta neiti Sidonie piti sitä silti erinomaisena.
— Te imartelette, katsoi hän tarpeelliseksi vastata.
— Vakuutan teille, neiti, että olette mielestäni suloinen kuin runouden kolme sulotarta.
— Ali Baba on tosiaan kohtelias, tuumi Sidonie. — Oletteko todella turkkilainen? kysyi hän Rodolphelta.
— En kutsumuksesta, vaan pakosta, vastasi Rodolphe. — Muuten olen draamakirjailija.
— Ja minä näyttelijä, jatkoi Sidonie.
Sitten hän lisäsi:
— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette luokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?
— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton suostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni, herra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin, sulkenut minut tänne.
— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan tarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta, johon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut siinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne lattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme kumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.
Rodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys huoneiden välillä kunnossa.
— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta voin siitä lähettää teille sydämeni.
— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä ruuat.
Rodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa ja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja näyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain Rodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.
— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne on vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa sydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?
— Poika parka, myönsi Sidonie.
Hän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille kätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.
— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius kantaa päätänne käsissänne!
Aterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe puhui Kostajasta, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen. Aukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka ollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie arvioi Kostajan mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan sananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.
Hellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä kuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin kuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.
— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi kuukauden päivät.
— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, — minä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan frangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni ja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan Capitoliumilla.
— Entä se luku ilmarei'istâ? kysyi Monetti kylmästi.
— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä näissä laitteissa…
— Sinä et lähde, ennen kuin Opas on valmis, vastasi eno sulkien
Rodolphen taas lukon taakse.
Jäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän kiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun lakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien parvekkeelle.
— Kuka siellä? huusi näyttelijätär, kun Rodolphe kolkutti ikkunaan.
— Hiljaa! vastasi Rodolphe. — Avatkaa!
— Mitä te haluatte? Kuka te olette?
— Voitteko vielä kysyä? Minä olen Kostajan tekijä ja tulen hakemaan sydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.
— Onneton, tehän olisitte voinut tappaa itsenne!
— Kuulkaa, Sidonie… jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä. — Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!… Tehköön rakkauskin samoin!
Rodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa, jonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian edustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa frangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.
Kuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä Kostajan ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen ansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti tekijälleen neljäkymmentä frangia.
Hiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin puistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä tultaessa, viidennellä oksalla.
V
Kaarle Suuren hopeakolikko
Joulukuun loppupuolella saivat Bidauldn pikatoimiston juoksupojat jaeltavakseen noin sata kappaletta kutsukortteja, joista tässä on sananmukaiseksi ja oikeaksi todistamamme jäljennös:
»Herra…»
Herrat Rodolphe ja Marcel pyytävät Teitä suomaat heille sen kunnian, että tulette viettämään iltaa heidän luonaan ensi lauantaina, jouluaattona. Pidetään hauskaa!
J.K. Kertahan vain eletään!!
JUHLAN OHJELMA.
Klo 7 salien avaus; vilkas ja pirteä keskustelu.
Klo 8 Odéon-teatterin hylkäämän huvinäytelmän, Synnyttävän vuoren,
henkevien tekijäin saapuminen ja kiertely saleissa.
Klo 8.30 esittää kuuluisa taiteilija, herra Alexandre Schaunard,
pianolla sinfonia-mukaelman, nimeltä Sinisen vaikutus taiteissa.
Klo 9 luetaan ensi kertaa tutkielma murhenäytelmävitsauksen
poistamisesta.
Klo 9.30 herra Gustave Colline, hyperfyysillinen filosofi, ja
herra Schaunard aloittavat väittelyn vertailevasta filosofiasta ja
metapolitiikasta. Väittelijäin estämiseksi käymästä käsikähmään
esiintyvät molemmat kiinnisidottuina.
Klo 10 herra Tristan, kirjailija, kertoo ensi lempensä tarinan. Herra
Alexandre Schaunard säestää häntä pianolla.
Klo 10.30 luetaan tutkielma murhenäytelmä-vitsauksen poistamisesta
toiseen kertaan.
Klo 11 kertoo eräs ulkomaalainen ruhtinas kasuaarinpyynnistä.
TOINEN OSA.
Klo 12 yöllä antaa historiamaalari herra Marcel sitoa silmänsä ja sitten hän piirtää valkealla liidulla Napoleonin ja Voltairen kohtauksen Elysionin kentillä. Herra Rodolphe esittää niin ikään silmät ummessa vertauksen Zairen ja Austerlitzin taistelun tekijäin välillä.
Klo 12.30 esittää herra Gustave Colline säädyllisesti riisuttuna neljännen olympiadin atleettileikkejä.
Klo 1 aamulla luetaan tutkielma murhenäytelmävitsauksen poistamisesta kolmanteen kertaan ja kootaan kolehti murhenäytelmien kirjoittajille, jotka tulevaisuudessa jäänevät toimettomiksi.
Klo 2 aloitetaan seurapelit ja katrillien tanssi, joita jatketaan aamuun saakka.
Klo 6 auringon nousu ja loppukuoro.
Koko juhlan ajan toimivat ilmanvaihtolaitteet
Huom! Jokainen, joka yrittää lukea tai lausua runoja, heitetään heti ulos salista ja jätetään poliisin käsiin. Pyydetään myös, ettei kynttilänpätkiä viedä mukana.
Kaksi päivää myöhemmin kierteli näitä kirjeitä kirjallisuuden ja taiteen maailman kolmannen luokan keskuudessa aiheuttaen siellä suurta hälinää.
Kuitenkin oli kutsuvieraiden joukossa eräitä, jotka epäilivät molempien ystävysten lupaamaa loisteliaisuutta.
— Olen hyvin epäilevällä kannalla, sanoi eräs näistä epäuskoisista. — Joskus olen käynyt Rodolphen keskiviikkokutsuissa Tour-d'Auvergne-kadulla. Istua siellä saattoi vain aatteellisesti, ja juotiin melko siivilöimätöntä vettä eri tahoilta haalituista saviruukuista.
— Mutu tällä kertaa, väitti toinen, — heillä on vakaat aikomukset. Marcel selitti minulle juhlan suunnitelman, ja siitä tuntuu tulevan kerrassaan lumoava.
— Tuleekohan sinne naisiakin?
— Tulee. Vârjâri-Phémie haluaa olla juhlan kuningatar ja Schaunard kuuluu tuovan hienostonkin naisia.
Alkuaihe tähän juhlaan, joka herätti niin suurta ällistystä siltojen takaisessa boheemimaailmassa, oli muutamin sanoin kerrottuna seuraava. Jo vuoden päivät olivat Marcel ja Rodolphe ennustelleet tätä suurenmoista juhlaa, jonka aina piti olla ensi lauantaina. Mutta kiusalliset olosuhteet olivat pakottaneet heidän lupauksensa siirtymään eteenpäin viisikymmentäkaksi kertaa, niin etteivät he enää voineet astua askeltakaan kohtaamatta jotakin ivasanaa ystäviensä puolelta, joiden joukossa oli niinkin vähän hienotunteisia, että vaadittiin kivenkovaan lupausten täyttämistä. Kun asia vihdoin alkoi käydä kovin kiusalliseksi, päättivät molemmat ystävät lopultakin täyttää tekemänsä sitoumukset. Niin he olivat lähettäneet edellämainitun kutsun.
— Nyt emme enää kehtaa peräytyä, oli Rodolphe sanonut. — Olemme polttaneet laivamme ja meillä on nyt edessämme vain viikko hankkiaksemme arvonmukaiseen toimeenpanoon tarvittavat sata frangia.
— Me saamme ne, koska ne tarvitaan, oli Marcel vastannut. Ja luottaen tapansa mukaan kevytmielisesti sattumaan, molemmat ystävykset nukahtivat varmoina siitä, että nuo sata frangia jo olivat tulossa.
Kun pari päivää ennen juhlaa ei vielä ollut saapunut mitään, niin arveli Rodolphe, että ehkä olisi hyvä hiukan auttaa sattumaa, jottei jouduttaisi häpeään juuri siiloin, kun kynttilät oli sytytettävä. Helpottaakseen tehtäväänsä ystävykset vähitellen supistivat esitettäväksi ottamansa ohjelman runsautta.
Ja kun näin yhä supistettiin ja kun etenkin makeispykälää oli aika lailla karsittu ja virvokekohtaa oli tarkastettu ja rahoitettu, saatiin tulokseksi, että menojen loppusumma oli kutistunut viiteentoista frangiin.
Tehtävä oli siis yksinkertaistettu, mutta ei vielä ratkaistu.
— Tuumaillaanpa vielä, virkkoi Rodolphe. — Nyt pitää käyttää äärimmäisiä keinoja. Ainakaan emme kehtaa peräytyä tällä kertaa.
— Se onkin mahdotonta! myönsi Marcel.
-— Kuinkahan kauan on siitä, kun viimeksi kuulin kertomuksen
Studziankan taistelusta?
— Noin kaksi kuukautta.
— Kaksi kuukautta. Hyvä, se on kohtuullinen väliaika. Enollani ei ole syytä valittaa. Menen huomenna kuulemaan kertomusta Studziankan taistelusta. Siitä tulee varmasti viisi frangia.
— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin Hyljätyn talon. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi aikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin, ja siiloin on tuloarviomme kunnossa.
Molemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän heitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua vieraistaan.
Herättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi nopeasti maalata Hyljättyä taloa, jollaista eräs Carrousel-torin romukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan lähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan pakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa, kun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa sotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut kovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin innokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.
Noin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu kainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota. Hänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.
— No, kuinka kävi, kysyi Marcel, — onnistiko?
— Ei, eno oli mennyt käymään Versaillesin museossa. Entä sinua?
— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää Tangerin pommitusta.
— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. — Mitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen ottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat tyhjän takia?
Ja molemmat palasivat ateljeehensa suuren huolen vallassa.
Silloin löi läheinen seinäkello neljä.
— Meillä on vain kolme tuntia aikaa, huokasi Rodolphe.
— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma siitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin… häh?
— Ei tänne eikä muualle. Mistä sellainen pyhäinjäännös tulisi?
— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että emigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!… Nojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on niin kova… Olen usein arvellut, että siinä on metallia… Haluatko suorittaa siinä ruumiinavauksen?
— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi suvaitsevaisuuteen.
Äkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan riemuhuudon.
— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin rahan arvoista… katsos!
Hän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan ruosteen ja homeen peittämä.
Se oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran taiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea vuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.
— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti vilkaisten toverinsa löytöön.
— Sellainenkin erä hyvin käytettynä saa paljon aikaan. Marcel vastasi. — Kahdellatoistasadalla miehellä Bonaparte pakotti kymmenentuhatta itävaltalaista heittämään aseensa. Taito korvaa lukumäärän. Minäpä menen heti ukko Medicisin luo vaihtamaan Kaarle Suuren kolikon. Eikö täällä vielä ole jotakin myytävää? Mitä, jos ottaisin tuon kipsimallin, venäläisen rumpalin Jakonowskin sääriluut? Siitä tulisi rahaa.
— Ota vain sääriluu. Mutta ikävää se on. Sitten tänne ei jää yhtään taide-esinettä.
Marcelin poissaollessa Rodolphe, joka kaikesta huolimatta oli päättänyt pitää kutsut, meni tapaamaan ystäväänsä Collinea, hyperfyysillistä filosofia, joka asui lähellä.
— Pyytäisin sinulta pientä palvelusta, selitti hän. — Talon isäntänä tulee minulla ehdottomasti olla musta frakki, mutta kun… sitä ei ole… lainaa minulle omasi.
Colline epäröi:
— Tarvitsenhan minäkin vieraana frakkia.
— Minä sallin sinun tulla ylläsi vain tavallinen musta takki.
— Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, kuten tiedät
— Kuules, voihan asian järjestää toisinkin. Hätätilassa voit jäädä juhlasta pois, ja niin sinun sopii lainata minulle frakkisi.
— Eihän sekään käy päinsä, kun otan osaa ohjelman suoritukseen. Minun ei sovi jäädä pois.
— Hohhoh, siitä jää pois paljon muutakin, huokasi Rodolphe. — Lainaa, veikkonen, musta frakkisi, ja jos haluat tulla, niin tule kuinka haluat… paitahihasillasi… ikään kuin esiintyisit uskollisena palvelijana.
— Ei, eipä sentään, epäsi Colline punastuen. — Panen ylleni ruskean päällystakkina. Mutta tämä kaikki on kyllä kovin ikävää.
Ja kun hän näki Rodolphen jo anastaneen kuuluisan frakin, hän huusi:
— Varrohan… sen taskussa on vähän tavaraa!
Collinen frakki ansaitsee erikoismaininnan. Ensiksikin se oli ihan sininen, ja Colline puhui vain yleisen tavan mukaan mustasta frakista. Ja koska hän tähän aikaan oli ainoa frakin omistaja koko joukossa, oli hänen tovereillaankin tapana puhuessaan filosofin juhlavaatteista sanoa: Collinen musta frakki. Muuten tämän kuuluisan vaatekappaleen muoto oli erikoinen ja omituisin, mitä koskaan oli nähty. Hyvin pitkissä hännyksissä, jotka liittyivät kovin lyhyeen selkäpuoleen, oli kaksi taskua, oikeita rotkoja, joihin Collinella oli tapana ahtaa kolmisenkymmentä kirjaa. Niitä hän aina kuljetti mukanaan, ja hänen toverinsa olivat tästä saaneet aiheen sanoa, että kirjastojen suljettuina ollessa tiedemiehet ja kirjailijat voivat tulla nuuskimaan tietoja Collinen frakin hännyksistä, lukijoille aina avoinna olevasta kirjastosta.
Tällä kertaa ei Collinen frakki ihme kyllä sisältänyt muuta kuin nelitaitteisen niteen Baylea, kolmiosaisen tutkielman hyperfyysillisistä ominaisuuksista, niteen Condillada, kaksi Swedenborgia ja Popen Tutkielman ihmisluonteesta. Kun hän oli tyhjentänyt pukukirjastonsa, salli hän Rodolphen ottaa sen ylleen.
— Maltas, tämä komensi, — vasen tasku on vielä melko raskas. Sinne on kai jäänyt jotakin.
— Niin onkin, sanoi Colline. — Unohdin tyhjentää vieraiden kielten taskun. Hän kiskoi sieltä kaksi arabian kielioppia, malaijilaisen sanakirjan ja kiinankielisen karjanhoito-oppaan, mielikirjansa.
Kun Rodolphe palasi kotiin, hän tapasi Marcelin heittelemässä koppia viiden frangin rahoilla, joita oli kolme. Ensi hetkellä Rodolphe työnsi luotaan ystävänsä ojennettu käden. Hän tuli näet ajatelleeksi rikosta.
— Kiirehditään, kiirehditään, hoki Marcel. — Meillä on nyt tarpeelliset viisitoista frangia… Näin se kävi: Tapasin Medicisin luona muinaisesineiden tuntijan. Nähdessään kolikkoni hän oli pyörtyä. Se oli ainoa, mitä hänen rahakokoelmastaan puuttui. Hän oli tiedustellut kaikkialta täyttääkseen aukon ja menettänyt kaiken toivon. Kun hän sitten tarkasteli taaleriani, ei hän epäröinytkään tarjotessaan viisi frangia. Medicis tuuppasi minua kyynärpäällään ja hänen katseensa selitti lisää. Hän tahtoi sanoa: Jaetaan voitto, ja minä hieron kauppaa. Niin päästiin kolmeenkymmeneen frangiin asti. Annoin viisitoista juutalaiselle, ja tässä on loput. Nyt saavat vieraat tulla, ja me kykenemme häikäisemään heidät. Kas, sinulla on frakki?
— Niin on, myönsi Rodolphe, — Coilinen.
Ja kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni mantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.
Ystävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin, uuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu kehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle sijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli istuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin niitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat kunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten estämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu kilpi. Näissä luki:
RUNOILIJAT ROMANTIKOT PROOSAKIRJAILIJAT KLASSIKOT
Naisille jätettiin tila keskelle.
— Hyvä juttu, mutta, hoksasi Rodolphe, — tuoleja puuttuu.
— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä, mutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?
— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka kai olivat jonkun naapurin omaisuutta.
Kello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan salinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui Schaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja hattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard huomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:
— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi
hänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.
Hän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.
Hänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.
Portailta kuului askelten kolinaa. Vieraat saapuivat ja näyttivät hämmästyneiltä nähdessään tulen takassa.
Rodolphe astui musta frakki yllään naisia vastaan ja suuteli heidän kättään vanhanaikaisen sirosti. Kun koolla oli parikymmentä henkeä, kysyi Schaunard, eikö vähitellen aleta tarjota jotakin.
— Heti tulee, selitti Marcel. — Odotamme vaikutusvaltaisen kriitikon saapumista tarjotaksemme punssia.
Kello kahdeksalta olivat kaikki kutsuvieraat saapuvilla ja ohjelman suoritus aloitettiin. Jokaisen numeron jälkeen tarjottiin jotakin. Kukaan ei tiennyt mitä.
Kymmenen tienoissa näyttäytyivät vaikutusvaltaisen kriitikon valkoiset liivit. Hän jäi vain tunniksi ja oli hyvin kohtuullinen kuluttaessaan virvokkeita.
Kun kahdentoista aikaan polttopuut loppuivat ja alkoi olla kovin kylmä, vetivät istuimensa saaneet vieraat arpaa, kuka heittäisi tuolinsa tuleen.
Kello yksi seisoivat kaikki.
Koko ajan vallitsi vieraiden keskuudessa kuitenkin miellyttävä hilpeys.
Ei sattunut mitään ikävää keskeytystä paitsi repeämää Collinen frakin
vieraiden kielten taskussa ja korvapuustia, jonka Schaunard antoi
Cromwellin kanslerin tyttärelle.
Tämä muistettava ilta oli viikon ajan yleisenä puheenaiheena koko tässä kaupunginosassa, ja Vârjâri-Phémiellâ, joka oli ollut juhlan kuningattarena, oli tapana sanoa puhuessaan siitä tuttavilleen:
— Siellä oli huikean hienoa, kynttilöitäkin, kultaseni.
VI
Neiti Musette
Neiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen jälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin sievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo, paljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan oikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen korttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan puhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen [Musette merkitsee »paimenpilli.. — Suom.], joilla kaikkein taitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän äkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin korkeuksiin.
Ei kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan ylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka merkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa paperikauppojen näyteikkunoihin.
Neiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa hän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten oikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen tuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja ylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin edes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka itse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen rakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli kerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään upporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin Kroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen kultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut tyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.
Musette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa hyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus on vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen lemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista häpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin kuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle maksettiin samalla mitalla.
Mutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät ne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa tavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä siitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai jalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän ajoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi kerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas karttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma! Naurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille ihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja Mimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti kuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia polkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos hän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan epäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:
Helotti päivä herttaisin, kun lempiväni tunnustin sua tummatukka ystäväin, min sydän on kuin Cupidon ja hilkka hienoinen kuin siipi perhosen.
Aiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein viehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren elämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.
Musette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi, ja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa avaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko iltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä illanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa, erotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi tilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui niinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten ystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan ei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään ystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle tulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».
— Tuo vain! sanoi Musette.
Sinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo, Rodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli pukeutumispuuhissa.
— Aiotko lähteä vierailulle kirjava paita päälläsi? kysyi Rodolphe.
— Loukkaako se yleistä tapaa? Marcel kysyi tyynesti.
— Loukkaako? Ihan verisesti, onneton.
— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle pohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei ole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun Metusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!
— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä
Metusalemia?
— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös. Muuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla värillä.
Metusalem oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän nimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty neljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän vihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä mustasta.
Marcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut mitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä maalarinsälli.
Poroporvari ei varmaankaan ällisty niin perinpohjin, jos hänelle kerran ilmoitetaan, että hänet on valittu Ranskan Instituutin jäseneksi, kuin Rodolphe ja Marcel hämmästyivät saapuessaan neiti Musetten kotiin. Hämmästyksen syy oli seuraava: Neiti Musette oli jokin aika sitten riitaantunut rakastajansa, valtioneuvoksen, kanssa ja tämä oli jättänyt hänet perin kiusallisella hetkellä. Velkojat ja talon isäntä ahdistivat; hänen huonekalunsa oli takavarikoitu veloista ja kannettu pihalle, mistä ne aiottiin kuljettaa pois seuraavana päivänä myytäviksi. Tästä selkkauksesta huolimatta neiti Musette ei hetkeäkään ajatellut seuran pettämistä eikä lähettänyt peruutusta kutsutuille. Hän järjesteli parhaansa mukaan pihan salongiksi, levitti maton kivitykselle, pani kaikki kuntoon kuten tavallisesti, pukeutui vastaanottoa varten ja kutsui vielä talon vuokralaisetkin pieneen juhlaan, jonka loistoa hyvä Jumala mielellään avusti täydellä kuutamolla.
Tämä hullutus menestyi mainiosti, eikä Musetten iltakutsuissa ollut milloinkaan ennen pidetty niin hauskaa. Vielä silloin, kun kantajat aamulla tulivat ottamaan huonekalut, matot ja kaiken muun, tanssittiin ja laulettiin yhä, mutta nyt oli lopultakin pakko hajaantua.
Musette saattoi vieraitaan laulellen:
Puhetta kestää kyllä, la ri ra, mun torstai-illastani; puhetta siitä kestää, la ri ra.
Vain Marcel ja Rodolphe jäivät Musetten luo, joka oli mennyt vielä kerran huoneistoonsa. Siellä ei ollut jäljellä muuta kuin vuode.
— Hohhoh! huudahti Musette, — tämä seikkailu ei enää olekaan kovin hauska. Minun täytyy kai lähteä asumaan taivasalle. Sen majatalon tunnen hyvinkin. Siellä vetää aina hirveästi.
— Ah, madame, sanoi Marcel, — jos minulla olisi Pluton rikkaudet, tarjoisin teille kauniimman temppelin kuin Salomo, mutta…
— Ette olekaan Pluto, hyvä ystävä. Mitäs siitä, kiitän hyvästä tarkoituksesta… Viis kaikesta, lisäsi hän sitten katsellen tyhjää huoneistoaan, — täällä alkoi jo olla ikävä ja kalustokin oli kovin vanha. Se oli minulla melkein kuusi kuukautta! Mutta siinä ei vielä kaikki. Tanssiaisten jälkeen pitäisi syödä, ja minun onkin vähän nälkä.
Kun Rodolphe oli hiukan voittanut korttipelissä yön kuluessa, vei hän
Musetten ja Marcelin ravintolaan, joka juuri avattiin.
Aamiaisen jälkeen nämä kolme kumppanusta, joita ei ollenkaan nukuttanut, päättivät viettää päivän maaseudulla. Ja kun rautatie oli lähellä, nousivat he ensimmäiseen lähtevään junaan ja joutuivat Saint-Germainiin.
He kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu seitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta puoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.
Juhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta korviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä», kuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa kaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan myydyksi kuuluisan taulunsa: Kulku Punaisen meren yli. Niinpä hän näkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota Musettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa ja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun Marcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.
Kun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken
Musetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.
— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan muotokuvanne.
— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska minulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan teitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi muuttaa pois vuokraa maksamatta.
— Odotan teitä kuin Messiasta, intoili taiteilija.
— Ei kuitenkaan niin kauan, nauroi Musette.
— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on ilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.
Hän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi kosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.
— Hyvä herra Marcel, aloitti tyttö, — oletteko oikea ranskalainen ritari?
— Olen. Rubens ja lemmittyni, siinä tunnuslauseeni.
— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa, jalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan kirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä väleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on yksitoista illalla. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän kai, vastasi Marcel tarjoten Musettelle käsivarteensa.
Hän vei tytön ateljeehensa, joka oli Fleurs-rantakadun varrella.
Musette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia sanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:
— Muistattehan, mitä lupasitte.
— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä äänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa rauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.
— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää yhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.
— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana. Jätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä lähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta kahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista… ja siksi minä lähden. Hyvää yötä.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden kukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön nukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt. Musette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.
— Kelpo poika, hän sanoi.
— Kelpo poika, toisti Marcel, — eikö se merkitse samaa kuin naurettava?
Voi, miksi te sanotte niin? Se ei ole ystävällistä. Antakaa minulle nuo kukkaset älkääkä puhuko ilkeyksiä!
— Teillehän ne on tuotukin, sanoi Marcel. — Ottakaa ne ja laulakaa kiitokseksi vieraanvaraisuudestani jokin sievä laulunne. Ullakkosoppeni kaiku säilyttää ehkä helähdyksen äänestänne, ja niin saan kuunnella sitä, kun olette lähtenyt.
— Vai niin, haluatte siis ajaa minut pois? kysyi Musette. — Entä jos en haluakaan lähteä? Kuulkaapa, Marcel, en kiipeä kuuttaneljättä porrasta sanoakseni vain mielipiteeni. Te miellytätte minua ja pidätte myös minusta, ja vaikkei se olekaan rakkautta, on siinä ehkä rakkauden siemen. No niin, minä en mene. Jään tänne ja olen täällä, kunnes nuo minulle antamanne kukat lakastuvat.
— Voi! huudahti Marcel, — nehän kuihtuvat parissa päivässä. Jos olisin tiennyt, olisin ostanut ikivihreitä!
Musette ja Marcel asuivat jo kolmatta viikkoa yhdessä ja viettivät, vaikka usein olivatkin ilman rahaa, mitä hauskinta elämää. Musette tunsi taiteilijaa kohuan sellaista hellyyttä, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen entisten lemmensuhteittensa kanssa, ja Marcel alkoi pelätä olevansa vakavasti rakastunut kultaseensa. Tietämättä, että Musettekin kovin pelkäsi rakastuneensa häneen, hän tarkasteli joka aamu niiden kukkien tilaa, joiden piti ratkaista, milloin heidän liittonsa purettaisiin, ja hänen oli vaikea selittää, miksi ne aina olivat tuoreita. Mutta pian hän pääsi arvoituksesta selville: eräänä yönä herätessään hän ei löytänytkään Musettea viereltään. Hän nousi, kiiruhti toiseen huoneeseen ja näki Musetten, joka oli joka yö odottanut hänen nukkumistaan kastellakseen kukkia ja estääkseen niitä kuihtumasta.
VII
Runsauden virta
Oli maaliskuun 19 p. 18.. Ja vaikka Rodolphe saavuttaisi yhtä korkean iän kuin herra Raoul-Rochette, joka on nähnyt Niniven rakentamisen, ei hän koskaan unohtaisi tätä päivämäärää. Sillä juuri tänä Pyhälle Joosepille pyhitettynä päivänä ystävämme astui ulos pankkiirin luota, miss oli nostanut viidensadan frangin suuruisen summan käypänä, helisevänä rahana.
Rodolphe ei suinkaan ensiksi kiirehtinyt maksamaan velkojaan tällä taskuunsa pudonneella Perun aarteitten sirpaleella, sillä hän oli vannonut itsekseen rupeavansa tästedes säästäväiseksi, käyttämättä mitään turhuuteen. Hänellä oli muuten tässä suhteessa perin jyrkät mielipiteet, ja hän tuumi, että ensiksi oli pidettävä huolta välttämättömistä tarpeista ja sitten vasta sopi ajatella ylellisyyttä. Sen vuoksi hän ei maksanut velkojaan, vaan osti turkkilaisen piipun, jota oli jo kauan himoinnut.
Tämä ostos mukanaan hän suuntasi askeleensa ystävänsä Marcelin asuntoa kohti, jonka luona hän oli jonkin aika; oleskellut. Taiteilijan ateljeehen tullessa Rodolphen taskuissa kävi helinä kuin kirkonkylän kellotapulissa suurena juhlapäivänä. Kuullessaan niin oudon äänen Marcel ajatteli, että sieltä oli kai tulossa hänen naapurinsa, suuri pörssikeinottelija, pitäen paraikaa voittojensa katsastusta, ja mutisi:
— Siinä taas se juonittelija iankaikkisine pistosanoineen. Jos tätä jatkuu, muutan pois. Mahdotonta on työskennellä moisessa melussa. Tekee mieli heittää hiiteen koko taiteilijan ammatti ja ruveta katurosvoksi.
Ja osaamatta ollenkaan epäillä, että hänen ystävänsä Rodolphe oli muuttunut Kroisokseksi, Marcel maalasi edelleen tauluaan Kulkua Punaisen meren poikki, joka oli ollut telineellä jo melkein kolme vuotta.
Rodolphe, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, mietiskeli itsekseen, minkä kokeen tekisi toverilleen, ja arveli:
— Saammepa kohu nauraa! Voi helkkari, siitä tulee hauskaa! Ja hän pudotti viiden frangin kolikon permannolle.
Marcel nosti silmänsä ja katsahti Rodolpheen, joka oli vakava kuin jokin kirjoitus Revue des Deux Mondesissa.
Taiteilija kumartui hyvin tyytyväisen näköisenä sieppaamaan kolikon ja soi sille kohteliaan vastaanoton, sillä vaikka hän olikin värintuhertaja, hän osasi käyttäytyä ja olla säädyllinen kaikkia vieraita kohtaan. Tietäessään muuten, että Rodolphe oli lähtenyt rahanhakuun, ja nähdessään, että toveri oli onnistunut hankkeessaan, Marcel tyytyi ihailemaan tulosta kysymättä, millä keinoin siihen oli päästy.
Hän jatkoi siis sanaakaan sanomatta työtään ja hukutti lopullisesti erään egyptiläisen Punaisen meren aaltoihin. Juuri kun hän viimeisteli tätä miesmurhaa, pudotti Rodolphe toisen viisifrangisen. Ja odottaessaan, minkä ilmeen maalari nyt ottaisi, hän alkoi salavihkaa nauraa partaansa, joka oli kolmivärinen, kuten jokainen tietää.
Metallin kirkkaasti helähtäessä karkasi Marcel pystyyn kuin sähköiskusta ja huudahti:
— Oliko viisussa toinenkin värssy?
Kolmas kolikko vieri pitkin permantoa, sitten taas yksi ja vielä yksi. Lopuksi ne tanssivat katrillia huoneessa. Marcelissa alkoi ilmetä selviä mielisairauden oireita, ja Rodolphe nauroi kuin permantoyleisö Théâtre-Français»sa »Flanderin Johannan» ensi-iltana. Äkkiä ja varoituksetta Rodolphe ammensi täysin kourin taskuistaan, ja kolikot aloittivat satumaisen kilpajuoksun. Se oli runsauden virran tulva, Jupiterin hurjastelu Danaensa luona.
Marcel seisoi hievahtamatta, mykkänä, silmät selällään. Hämmästys sai hänessä aikaan melkein saman muutoksen kuin se, jonka uhriksi uteliaisuus kerran vei Lootin vaimon. Ja kun Rodolphe heitti lattialle viimeisen sadan frangin käärön, oli Marcelin toinen kylki jo suolana.
Rodolphe nauroi vain yhä. Tämän myrskyisän hilpeyden rinnalla olisi herra Saxin orkesterin ukkonen tuntunut rintalapsen kirkunalta.
Häikäistynä, huumautuneena, mielenliikutuksesta tyrmistyneenä Marcel luuli näkevänsä unta. Karkottaakseen ahdistavan painajaisen hän puri sormensa verille, mikä teki niin kipeää, että hän oli huutamaisillaan.
Silloin hän tajusi olevansa täysin valveilla, ja nähdessään kahlaavansa kullassa hän huudahti kuin murhenäytelmissä:
— Voinko uskoa silmiäni?
Sitten hän lisäsi tarttuen Rodolphen käteen:
— Anna minulle tämän salaisuuden selitys!
— Jos selittäisin, ei se enää olisikaan salaisuus.
— Mutta kuitenkin?
— Tämä kulta on hikeni hedelmiä, Rodolphe sanoi kooten rahat ja järjestäen ne pinoiksi pöydälle. Perääntyen sitten pari askelta hän katseli kunnioittaen tuota viidensadan frangin kokoelmaa ja ajatteli itsekseen:
— Nyt saan siis toteuttaa unelmani.
— Siinä on kai kuusituhatta frangia, tuumi puolestaan Marcel tarkaten pöydällä kimaltelevia kolikoita. — Mieleeni juolahtaa eräs aate. Koetan saada Rodolphen ostamaan teokseni Kulku Punaisen meren poikki.
Äkkiä Rodolphe otti mahtipontisen asennon ja lausui taiteilijalle juhlallisin elein:
— Kuuntele minua, Marcel. Rikkaus, jonka olen antanut loistaa silmiesi edessä, ei ole alhaisen keinottelun tulos. En ole kehnosti myynyt kynääni. Olen rikas, mutta kunniallinen. Nämä rahat on minulle lahjoittanut antelias käsi, ja minä olen vannonut käyttäväni ne hankkiakseni työllä kunnon ihmisen vakavan aseman. Työ on pyhin velvollisuuksista.
— Ja hevonen jaloin eläimistä, lisäsi Marcel keskeyttäen Rodolphen. — Mitä tuo puhe oikeastaan merkitsee, ja mistä mokoma proosapätkä on kotoisin? Terveen järjen koulun louhoksesta kai?
— Älä keskeytä minua, vaan jätä pilailut sikseen, vastasi Rodolphe. — Ne kilpistyvät kuitenkin haavoittumattoman tahdon rautapaidasta, joka tästedes on ylläni.
— No, riittää jo esipuheita. Mihin sinä oikeastaan pyrit?
— Tällaiset ovat suunnitelmani: Elämän aineellisilta vaikeuksilta suojassa aion työskennellä vakavasti. Päätän mestariteokseni ja hankin lujan aseman yleisessä mielipiteessä. Ensiksi luovun boheemielämästä ja pukeudun kuten muutkin ihmiset. Sitten hankin frakin ja käyn salongeissa. Jos haluat vaeltaa samaa tietä kuin minä, asumme edelleen yhdessä, mutta sinun pitää omaksua minun ohjelmani. Ankarin säästäväisyys olkoon valtiaana elämässämme. Jos oikein järjestämme olomme, meillä on edessämme kolmen kuukauden huoleton työaika. Mutta säästäväisyyttä tarvitaan.
— Hyvä ystävä, väitti Marcel, — säästäväisyys on tiede, joka on vain rikkaiden saavutettavissa, mutta siksi juuri me molemmat emme tunne sen ensimmäisiä alkeitakaan. Voimmehan aluksi sentään käyttää kuusi frangia ostaaksemme herra Jean Baptiste Sayn teokset. Hän kuuluu olevan hyvin etevä taloustieteilijä ja ehkä opettaa meille, kuinka tätä taitoa käytännössä sovelletaan… Kas, sinulla on turkkilainen piippu?
— Niin on, myönsi Rodolphe. — Ostin sen kahdellakymmenelläviidellä frangilla.
— Mitä! Tuhlaat kaksikymmentäviisi frangia piippuun… ja puhut säästäväisyydestä?
— Mutta tämä on varmasti sitä, puolustautui Rodolphe. — Rikoin joka päivä kahden soun piipun, ja vuoden kuluessa siitä tulee paljon suurempi menoerä kuin mitä nyt maksoin… Se on siis todella säästäväisyyttä.
— Oletpa tosiaan oikeassa, myönsi Marcel, — enpä olisi tuota keksinyt.
Samassa löi läheisen kirkontornin kello kuusi.
— Aterioidaan nopeasti, Rodolphe virkkoi. — Haluan jo tänä iltana aloittaa hommani. Mutta päivällisestä johtuu mieleeni, että me tuhlaamme joka päivä kallista aikaa valmistaessamme ruuan itse. Koska aika on työmiehen rikkaus, on sitä säästettävä. Tästä päivästä lähtien syömme kaupungilla.
— Juuri niin, sanoi Marcel. — Ja parinkymmenen askeleen päässä onkin oivallinen ravintola. Siellä on hiukan kallista, mutta kun se on lähellä, on matka lyhyempi, ja saamme kulut takaisin aikaa voittamalla.
— Mennään sinne tänään, myöntyi Rodolphe, — mutta huomenna ja vastedes koetamme keksiä vieläkin säästeliäämmän tavan… Emme käy ravintolassa, vaan otamme keittäjättären.
— Ei, ei, muistutti Marcel, — vaan palkkaamme pikemmin miespalvelijan, joka samalla on kokkimme. Siitä johtuvat seuraavat tavattomat edut: Ensiksi on taloutemme sitten aina kunnossa. Hän kiillottaa kenkämme, pesee siveltimeni ja toimittaa tarpeelliset asiamme kaupungilla. Koetanpa vielä ajaa hänen päähänsä taiteen ymmärrystä ja teen hänestä oppilaani. Täten saamme yhdessä säästymään ainakin kuusi tuntia päivässä, kun ei tarvitse huolehtia monista eri hommista, jotka ovat haitallisia työllemme.
— Sepä se, sanoi Rodolphe, — mutta minulla on toinenkin aate…
Puhutaan siitä vasta päivällisellä.
Viittä minuuttia myöhemmin toverukset istuivat eräässä läheisen ravintolan yksityishuoneessa ja jatkoivat säästäväisyyden pohtimista.
— Minun aatteeni on tällainen: mitähän jos palvelijan sijasta otettaisiinkin rakastajatar? uskalsi Rodolphe ehdottaa.
— Yksi rakastajatar kahdelle? virkkoi Marcel hirmustuneena. — Silloin saituus veisi tuhlaukseen, ja me menettäisimme kaikki säästömme ostaaksemme veitsiä toistemme murhaamiseksi. Ei, minusta on miespalvelija parempi. Sitäpaitsi se on säädyllisempää.
— Todellakin, Rodolphe myönsi. — Me hankimme siis älykkään nuorukaisen. Ja jos hänellä on vähänkin hajua oikeinkirjoituksesta, opetan hänet kirjoittamaan puhtaaksi.
— Siitä tulee hänelle vanhan päivän vara, tuumi Marcel tarkastaen laskua, joka nousi viiteentoista frangiin. — Kas kun tuli kalliiksi. Tavallisesti olemme molemmat syöneet päivällistä puolellatoista frangilla.
— Niin, mutta silloin söimme huonosti, selitti Rodolphe, — ja meidän oli pakko haukata vielä illallistakin. Tämä on siis säästäväisyyttä, jos kaikki otetaan lukuun.
— Sinä olet sentään viisaampi, taiteilija mutisi tämän järkipäätelmän voittamana, — sinä olet aina oikeassa. Teemmekö työtä tänä iltana?
— Ei helkkarissa! Minä menen nyt enoni luo, ilmoitti Rodolphe. — Hän on kunnon mies, ja kun selitän hänelle uuden asemani, antaa hän minulle hyviä neuvoja. Entä sinä, Marcel, minne sinä menet?
— Ukko Médicisin luo kysymään, eikö hänellä olisi vanhoja tauluja korjattavana. Kuule, anna minulle viisi frangia!
— Mitä varten?
— Ajaakseni Arts-sillan poikki.
— Äh, sehän on turha menoerä ja vaikkakin verrattain vähäpätöinen, poikkeaa se periaatteistamme.
— Olen tosiaankin väärässä, vastasi Marcel. — Mutta voinhan mennä
Neuf-sillan kautta. Ajurin sentään otan.
Ja toverukset erosivat kumpikin eri taholle. Omituisen sattuman oikusta he sittenkin joutuivat samaan paikkaan, missä taas tapasivat toisensa.
— No, etkö tavannutkaan enoasi? kysyi Marcel.
- Etkä sinä Médicisîa? uteli Rodolphe puolestaan. Ja he purskahtivat nauruun.
Kuitenkin he palasivat kotiin hyvin aikaisin… seuraavana aamuna.
Pari päivää myöhemmin Marcel ja Rodolphe olivat kokonaan muuttaneet muotoa. Puettuina kuin hienot, vastanaineet miehet he olivat niin komeita, niin loisteliaita, että tullessaan kadulla vastatusten heidän oli vaikea tuntea toisiaan.
Heidän säästäväisyysohjelmansa oli muuten täydessä voimassa, mutta työn järjestelyä oli vaikea toteuttaa. He olivat ottaneet palvelijan. Tämä oli isokokoinen kolmenkymmenenneljän ikäinen mies, kotoisin Sveitsistä ja älyltään rajoittunut kuin huvinäytelmän hölmö. Muutenkaan hän ei ollut syntynyt palvelijaksi, ja jos jompikumpi isännistä antoi Baptistelle hiukankin huomiota herättävän käärön kannettavaksi, hän punastui kiusaantuneena ja jätti sen jonkun lähetin huoleksi. Hänellä oli sentään hyviäkin puolia. Jos hänelle esim. antoi jäniksen, valmisti hän siitä hätätilassa kohtalaisen hyvää muhennosta. Kun hän sitä paitsi oli ollut tislaajana ennen kuin rupesi palvelijaksi ja säilyttänyt suuren mieltymyksen entiseen ammattiinsa, käytti hän melkoisen osan isännilleen kuuluvasta palvelusajasta kokeisiin, keksiäkseen uuden ja mainion suuveden, jolle hän aikoi antaa nimensä. Myös hänen pähkinäviinansa oli erinomaista. Mutta yhdellä alalla Baptistella ei ollut kilpailijaa, hän oli etevä polttamaan Marcelin sikaareja ja sytyttelemään niitä Rodolphen käsikirjoituksilla.
Eräänä päivänä Marcel halusi käyttää Baptistea mallina faaraon puvussa maalatessaan Kulkua Punaisen meren poikki. Tähän ehdotukseen Baptiste vastasi ehdottomasti kieltäytymällä ja vaati lopputiliä.
— Hyvä on, vastasi Marcel. — Saatte palkkanne vielä tänä iltana.
Kun Rodolphe tuli kotiin, selitti Marcel, että Baptiste oli erotettava.
— Hänestä ei meillä ole vähintäkään hyötyä, väitti hän.
— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän on elävä taide-esine.
— Hän on tyhmä, vaikka paistettavaksi.
— Hän on laiska.
— Hänet on erotettava.
— No, erotetaan vain.
— Onhan hänellä sentään hyviäkin puolia. Hän valmistaa mainiota jänismuhennosta.
— Entä pähkinäviinaa? Hän on pähkinäviinan suurmestari.
— Niin kyllä. Mutta muuhun hän ei kelpaakaan, eikä se riitä meille.
Kulutamme kaiken aikamme hänen kanssaan riidellessä.
— Hän häiritsee työtämme.
— Hänen syytänsä on, etten saa Punaista merta valmiiksi näyttelyyn.
Hän on kieltäytynyt rupeamasta faaraon malliksi.
— Hänen takiaan en ole voinut lopettaa tilattua työtä. Hän ei halunnut mennä kirjastoon tekemään tarpeellisia muistiinpanoja.
— Hän ajaa meidät vararikkoon.
— Emme totta tosiaan voi pitää häntä enää.