BOLSHEVISMI JA OLOT VENÄJÄLLÄ

Kirj.

K. N. RAUHALA

(Keskustaklubissa 18.11.1920 pidetty esitelmä jonkun verran Täydennettynä)

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1920.

Raittiuskansan kirjapainossa helsingissä.

JOHDANTO.

Venäjän vallankumouksesta ja olojen kehityksestä Venäjällä on nyt jo tavallaan tullut yleismaailmallinen kysymys, joka liikuttaa ei ainoastaan politikkojen, vaan suorastaan kansojen mieliä Amerikaa ja Japania myöten. Mikä olisi sen vuoksi luonnollisempaa, kuin että me, jotka elämme suorastaan tämän vallankumouksen niin sanoakseni "tuulen suussa", aivan tämän "suuren arvoituksen", niinkuin Venäjän oloja on nimitetty, äärellä — että me olisimme koettaneet hankkia mahdollisimman tarkat ja luotettavat tiedot oloista ja asiain kehityksestä Venäjällä. Tähän ei mielestäni käske pelkkä teoreettinen totuuden rakkaus, vaan suorastaan oma etu. Sillä sanottakoon mitä tahansa: politiikassakin on sellainen toiminta vankinta, joka nojaa täsmällisiin tietoihin, tarkkaan harkintaan ja voimakkaaseen tahtoon. Olkoon teon takana kuinka voimakas viha, rakkaus, innostus tai halveksunta tahansa, on se aina hiedalle rakennettu, ellei sitä samalla ohjaa tieto ja kylmä harkinta, ennakkoluuloton harkinta.

Meillä on kuitenkin, ainakin julkisuudessa, esitetty kovin vähän sellaisia Venäjän oloja koskevia tietoja, joille olisi voinut luottamuksella käsityksensä rakentaa — joita ilman epävarmuuden tunnetta olisi edes ottanut vastaan. Salassa esitettänee Neuvosto-Venäjän oloista työväestöllemme erinomaisia kaunomaalauksia, julkisuudessa on taasen sanomalehdissä esiintynyt mitä järjettömämpiä juttuja, joilla muka on kuvattu Venäjän oloja, mutta jotka vain sekoittavat sen vähäisenkin varmuuden, minkä toiset tiedot olisivat voineet antaa. Asian on tehnyt vielä hullunkurisemmaksi se seikka, että samat jutut ja "tiedot" on usein toistettu aina jonkun ajan kuluttua. Mainitakseni muutamia esimerkkejä: Pietarin väestöstä on 3-4 kertaa vuodessa, ellei useamminkin, puolet kuollut nälkään. 50 matruusia on useammankin kerran ajanut takaa Pietarin kaduilla yhtä rottaa. Trotski on vangituttanut Leninin ja julistautunut diktaattoriksi ainakin kolme kertaa. Useat sellaisetkin tiedot, joita aluksi ei ole osattu epäilläkään, ovat myöhemmin osoittautuneet perättömiksi. Niinpä tuli meidänkin maahamme tieto siitä, että m.m. kreivi Kokowtsoff olisi ammuttu. Jonkun ajan kuluttua saapui kreivi itse rajan yli Suomeen ja Helsingin Sanomain kirjeenvaihtajalla oli tilaisuus häneltä itseltään tiedustella asian todenperäisyyttä. Kreivi selitti, että omaisuutensa hän on kyllä menettänyt, mutta hänelle itselleen ei ole tehty mitään muuta kuin kerran pidätetty aivan vallankumouksen alkuaikoina. Samoin tiesi joku uutinen kertoa, että bolshevikit olisivat vieneet kirjailija Gorkin Pietari-Paavalin vankilaan ja kiduttaneet häntä siellä. Tässäkään ei kaikesta päättäen ole ollut mitään perää, sillä jonkun ajan kuluttua saapui tieto, että Gorki on sangen vaikuttavassa asemassa neuvostovallan palveluksessa. Mainittakoon vielä Krapotkin-tapaus. Tuli tieto: bolshevikit ovat ampuneet Krapotkinin. Mutta sitä seurasi pian toinen tieto kirjeestä, jonka hän oli kirjoittanut Brandesille. Hän eli rauhassa lähellä Moskovaa, piti oloja kyllä raskaina ja synkkinä, mutta ei kertonut erikoista vainoa kohdanneensa.

Olen maininnut nämä esimerkit osoittaakseni vain, että tämäntapaisiin yksityisiin tietoihin ei voida paljoa rakentaa. Täytyy koettaa saada runsaampaa tietoaineistoa — jos mahdollista useampia teitä saapuneita tietoja ja, niinpaljon kuin mahdollista, sellaisia tietoja, joita bolshevikit itsekään eivät voi kieltää. Bolshevikien omat tiedonannot, heidän lehtiensä kirjoitukset ja neuvostojensa lausunnot ovat silloin, kun on kysymyksessä heidän olojensa epäkohtien esitys, siinä suhteessa luotettavia, että ne eivät ainakaan ole yleensä liian ankaria arvosteluja, eikä heitä itseänsä vastaan tähdättyjä agitatsionikuvauksia. Niillä tietysti on taasen se heikkous, että ne saattavat kaunistella ja sivuuttaa suoranaisesti järjestelmää vastaan puhuvia seikkoja. Tämän vuoksi on taasen otettava huomioon heidän vastustajansa ankarimpiakin arvosteluja. Kaikkein parasta ainesta olisivat tietysti aivan kylmät ja asialliset faktat, tosiasiat, ennenkaikkea tilasto. Valitettavaa vain on, että näitä on ollut saatavissa kovin vähän.

Näitä lausuttuja periaatteita noudattaen olen koettanut kutoa esitykseni. En pyri siinä ollenkaan aivan täydelliseen kokonaiskuvaan Neuvosto-Venäjän oloista ja koko tämän kohta kolme vuotta kestäneen mahtavan vallankumousilmiön kokonaisarvosteluun. Tyydyn siihen, että koetan tarjota arv. lukijain omalle arvostelulle seulottuja, mahdollisimman luotettavia ja runsaita kiinnekohtia.

Jotta saataisiin ensinnäkin jonkunlainen käsitys, miten laajalle pohjalle esitykseni perustuu, teen kaikkein ensimmäiseksi selkoa niistä tietolähteistä, siitä kirjallisuudesta, mikä on ollut käytettävänäni.

BOLSHEVISMIN (KOMMUNISMIN) TEORIA:

N. Lenin, Valtio ja vallankumous. Marxilaisuuden oppi valtiosta ja köyhälistön tehtävistä vallankumouksessa. I osa. Suomentanut Edv. Torniainen. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu N:o 19. Painettu Moskovassa 1919.

Tässä teoksessa on löydettävissä bolshevikien valtiollisen toiminnan teoria. Se on jonkinlainen Marxin ja Engelsin lausuntojen selitysteos. Lenin esiintyy siinä melkein samalla tavalla kuin n.s. verbaali-inspiratsioniteorian kannattaja raamattua tulkitessaan. Koko oppi johdetaan Marxin ja Engelsin lauseista, niitä yksityiskohtaisesti aina eri korostuksia myöten seulomalla ja niiden puhdasoppista tulkintaa hakien. Taloustiedettä teos sisältää kovin vähän.

N. Bucharin, Das Programm der Kommunisten (Bolshewiki). Berlin 1919. Leninin kuivaan lakimiestyyliin verraten lennokkaasti ja intohimoisesti kirjoitettu esitys täydellisestä bolshevistisesta taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta ohjelmasta.

Eduard Palyi, Kommunismus. Sein Wesen — sein Ziel — seine Wirtschaft. Eduard Bernsteinin julkaisema ja jälkikirjoituksella varustama. Berlin 1919.

Palyi on unkarilainen ja vasta viime aikoina 50 vuotiaana muuttunut kommunistiksi. Hänen kommunisminsa on kuitenkin toista haaraa kuin marxilais-leniniläinen. Hän ei hyväksy yksipuolista historiallista materialismia, vaan puhuu historiallisesta idealismista. Perustelee kommunisminsa enemmän luonnontieteellisesti ja luonnonoikeudellisesti kuin marxilaisella historiallis-materialistisella dialektiikalla. Ei vaadi ehdotonta tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttamista, vaan niiden katasterisoimista ja täydellistä yhteiskunnallista valvontaa.

Karl Kautsky, Köyhälistöndiktatuuri. Helsinki 1919. Bolshevikien valtio- ja talousopin tietopuolinen arvostelu. Koettaa määritellä Venäjän vallankumouksen luonnetta ja Venäjän mahdollisuuksia siirtyä kommunismiin.

Kautskyn mielestä nyt vasta alkaa Venäjällä todellinen kapitalistinen ajanjakso.

Karl Kautsky; Terrorismus und Kommunismus. Ein Beitrag zur Naturgeschichte der Revolution. Berlin 1919.

Esittää kommunistisen, terroristisen ja sosialidemokraattisen suunnan välistä taistelua eri vallankumouksissa ja osoittaa, että Pariisin kommunismi ei pyrkinyt äänioikeutta supistavaan diktatuuriin, niinkuin bolshevikit väittävät. Arvostelee muutamain luotettavain tietojen perusteella hyvin ankarasti bolshevikien menettelyä.

Franz Oppenheimer, Kapitalismus, Kommunismus, wissenschaftlicher Sozialismus. Berlin und Leipzig 1919. Esittää ja arvostelee Marxin kommunismia.

Axel Freytagh-Loringhowen, Geschichte und Wesen des Bolschewismus, Breslau. Johtaa bolshevistisen ajattelutavan anarkismin kautta Hegelistä.

BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ:

I. Matkakertomuksia y.m.s.

Alfons Paquet, Im kommunistischen Russland. Briefe aus Moskau. Jena 1919. Paquet on ollut Moskovassa viisi kuukautta vuoden 1918 loppupuolella, nähtävästi Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajana, ja joutunut läheltä seuraamaan Venäjän oloja ja varsinkin saksalaisten ja bolsbevikien suhteita. Tässä kirjekokoelmassa olevat 25 laajaa kirjettä ovat tiedoista rikkaita ja, sikäli kuin päätellä voi, verrattain luotettavia.

Paul Olberg, Briefe aus Sowjet-Russland. Stuttgart 1919. Edelliseen verraten paljon mitättömämpi kirjekokoelma.

W.T. Gooden matkakuvaukset ovat olleet S. Sosialidemokraatissa suomennettuina.

Cecil l'Estrange Malonen Venäjän matkaltansa antamia tietoja on ollut sekä Sosialidemokraatissa haastattelun muodossa että "Sosialistisessa aikakauslehdessä" "käsikirjoituksesta käännettyinä".

H.I. Heikel, Vaikutelmia nykyajan Moskovasta. Kirjeitä S. Sosialidemokraatille.

Edellämainittujen lisäksi olen huomioon ottanut myöskin huomattavat ja asiallisemmilta tuntuvat nimettömät kirjoitukset ja haastattelut, joita viime aikoina on sanomalehdissä ollut melko runsaasti. Erikoisesti mainittakoon The Economistissa olleet selonteot Neuvosto-Venäjän teollisuudesta, tulo- ja menoarviosta y.m.

2. Järjestelmällisiä teoksia.

W. Sombart, Sozialismus und soziale Bewegung-teoksen kahdeksannessa viime vuonna ilmestyneessä painoksessa on 50 sivua laaja esitys bolshevismista ja sen taloudellisesta järjestelmästä Venäjällä. Esitys perustuu verrattain runsaisiin tietoihin ja pyrkii se tieteelliseen objektivisuuteen.

Max Hirschberg, Bolschewismus. Eine kritische Untersuchung, über die amtlichen Veröffentlichungen der Sowjet-Republik. München und Leipzig 1919. Vasemmistososialistin verrattain myötätuntoinen esitys ja arvostelu. Antaa useita mielenkiintoisia tietoja.

Wl. Kossowsky, Das bolschewistische Regime in Russland. Olten 1918. Kossowsky on juutalaisten sosialidemokraattisen puolueen "Bundin" keskuskomitean jäsen. Verrattain runsaasti poliittisia tietoja.

Julkaisee m.m. muutamia mielenkiintoisia asiakirjoja.

Dimitry Gawronsky, Die Bilanz des russischen Bolschewismus. Auf Grund authentischer Quellen. Berlin 1919. Gawronsky on ollut Venäjän sosialivallankumouksellisen puolueen edustajana sosialistien kansainvälisessä konferenssissa. Runsaisiin varmoihin yksityistietoihin perustuva ankara arvostelu bolshevismista.

Leo Trotzki, Arbeit, Disziplin und Ordnung werden die sozialistische Sowjet-Republik retten. Berlin 1919.

Venäjän kommunistisen puolueen kaupunkikonferenssissa Moskovassa pidetyn puheen mukaan laadittu esitys. Tässä puheessaan on Trotzki antanut verrattain paljon arvostelulle tärkeitä kuvauksia ja tietoja.

Det Röda Ryssland. Ruotsissa ilmestynyt juhlajulkaisu Neuvostovallan kaksivuotispäivän johdosta. Sisältää arvostelulle arvokasta tietoa:

l) Neuvosto-Venäjän valtiosääntö.

2) Kommunistisen puolueen maaliskuussa 1919 uusittu ohjelma.

3} Muutamia artikkeleja.

Mutta yleensä julkaisu sisältää ihmeteltävän vähän faktillisia tietoja. Tilasto esim. puuttuu melkein tyysti.

MUU KIRJALLISUUS.

Muita teoksia, joista yksi ja toinen tieto ja aihe on tähän esitykseen pirahtanut, voisi luetella ehkä useampiakin. Mainittakoon vain:

Konrad Haenisch, Die deutsche Sozial-demokratie in und nach dem Weltkriege. Berlin 1919.

Nils Karleby, Kring revolutionen. Socialistiska synpunkter på händelserna i Öster. Tukholma 1918.

Adolf Törngren, Venäjän vallankumouksessa. Porvoossa 1917.

BOLSHEVISMIN (KOMMUNISMIN) TEORIA.

Karl Marx puki yhteiskunnallisen kehitysoppinsa, historiallisen materialisminsa, Hegelin dialektiikan pakkopaitaan. Marx tahtoi lausua, että yhteiskuntajärjestys ja jopa kulttuurikin on taloudellisen tuotantojärjestelmän funktio, siitä riippuvainen. Tuotantomuoto on hänen mukaansa "vapaa muuttuja" ja yhteiskunta, valtio, kulttuuri sen funktio. Kehitys tapahtuu Marxin mukaan siten, että tuotantomuoto aina luo vanhaan yhteiskuntajärjestelmään sopimattoman voiman, joka lopulta särkee kuoren ja luo uuden tuotantomuodon ja yhteiskunnan.

Hegelin dialektinen metoodihan oli lyhyesti ja puutteellisesti sanoen sellainen, että hän selitti historiallisen kehityksen tapahtuvan aatteiden keskinäisestä painiskelusta siten, että voimassa oleva aate, "teesi", luo itselleen vastakohdan, "antiteesin" ja kun nämä vaikuttavat toisiinsa, syntyy uutta, korkeampaa: "synteesi", vastakohdat teesi ja antiteesi sovittautuvat. Ja tämä ei tapahdu ainoastaan asteettain, vaan myöskin hyppäyksittäin, siten, että "paljous muuttuu laaduksi", aivankuin vesi nollapisteessä muuttuu jääksi.

Tämän dialektisen metoodin lainasi Marx, mutta käänsi sen, niinkuin hän sanoi, jaloilleen. Hegelin mielestä aatteet olivat vapaa muuttuja ja aineellinen sen funktio. Tällöin oli dialektiikka Marxin mielestä päälaellaan. Hän käänsi sen mielestään jaloilleen. Hän sanoi esim.: feodaalinen tuotantomuoto loi helmassaan porvariston, joka oli feodaalisen järjestelmän antiteesi. Se särki lopulta feodaalisen yhteiskunnan ja loi uuden: kapitalistisen. Mutta kapitalistinen tuotantomuoto luo myöskin antiteesinsä: proletariaatin, joka särkee kapitalistisen yhteiskunnan ja luo uuden. Ja Marxin mielestä se uusi yhteiskunta tulee olemaan kommunistinen. Hän todistelee, että itse kapitalistinen tuotantojärjestelmä luo tämän kommunistisen tuotantomuodon edellytykset. Se keskittää tuotannon harvojen käsiin, yksinkertaistuttaa ja koneellistuttaa äärimmäisyyteen saakka tuotannon, yhdenmukaistuttaa kulutuksen, hävittää sekasortoisen keskiluokan ja individualismin sekä kehittää proletariaatin lopuksi järjestyneeksi, kuriin tottuneeksi kansan enemmistöksi, joka kykenee valtaamaan valtiovallan ja tuotannonvälineet ja niitä käyttelemään. Toiseksi hän todistelee, että itse kapitalismi lopulta pakoittaa siirtymään kommunismiin. Se luo palkkalaisten reserviarmeijan, raskaita pulia j.n.e. joista ei päästä muuten kuin kommunismiin siirtymällä. Kapitalismi kehittää omistamattoman luokan riistämisen huippuunsa ja synnyttää vallankumouksellisen tahdon, ja kun palaaminen yksilölliseen pikkutuotantoon on mahdotonta, ei ole muuta tietä riistämisen lopettamiseen, s.o. pois kapitalismista, kuin kommunismi.

Tätä marxilaista teoriaa tulkitaan nyt kuitenkin sangen suuresti eriävin tavoin. Revisionistit selittävät, että Marx on puhdas kehitysteoreetikko ja siirtyminen kommunismiin on oleva orgaaninen tapahtuma eikä väkivaltainen kumous. Se tapahtuu nykyaikaisen kansanvallan puitteissa. Samalla nämä huomauttavat, että kommunismi ei ole oleva täydellistä, ainoastaan tuotantovälineiden yhteisomistuksesta voidaan puhua. N.s. puhtaat marxilaiset taasen selittävät, että kehitys ei ole tapahtuva aivan jatkuvasti, vaan on oleva vallankumous. Se voi tosin tapahtua nykyisen kansanvallan puitteiden muodollisesti särkymättä. Mutta on oleva proletariaatin diktatuuri, s.o. sellainen olotila, jolloin enemmistöön päässyt proletariaatti sanelee kansanvallan puitteissa tahtonsa ja muuttaa yhteiskuntarakenteen. Mutta tämä kaikki tapahtuu vasta sitten kun on olemassa edellytykset: taloudelliset edellytykset, työväen parlamenttaarinen enemmistö ja tarpeeksi "luokkavoimaa". Bolshevikit eli varsinaiset kommunistit vihdoin selittävät, että yleinen äänioikeus on "työväenluokan kypsyyden määrän osottaja, enempää se ei voi olla, eikä tule koskaan olemaan nykyisessä valtiossa" ja että vallankumoukseen kypsän köyhälistön tulee särkeä, räjäyttää ilmaan porvarillinen valtio, olkoot se kuinka kansanvaltainen tahansa porvarillisessa mielessä, sillä sen puitteissa ei päästä pois kapitalistisesta tuotantotavasta. Jokainen valtio on luokkavaltio, se on erään luokan järjestäytymä, jolla on käytettävänään toista luokkaa vastaan sorron välikappaleet, sotaväki ja virkamiehistö. Näihin aseisiin liittyy vielä koulu ja kapitalistinen opetus. Bucharin vertaa kapitalistisen valtion menettelyä, kun se muka aina treenaa köyhälistön aivoja määrättyyn, itselleen suosiolliseen suuntaan, sikojen kehittämiseen määrätyllä ravinnolla määrättyyn suuntaan.

Vapaa kansanvaltio, josta sosialistitkin ovat joskus puhuneet, on, lausuu Lenin, järjettömyyttä. Sillä silloin kun on valtio, ei ole vapautta ja kun vapaus saapuu, kuolee valtio. Nykyinen demokraattinenkin valtio on porvarillista demokratiaa, joka ei laajentamallakaan muutu proletariaatin demokratiaksi. Sen vuoksi on nykyinen valtio ja sen aseet sotajoukko ja virkamiehistö särettävä ja luotava vallitsevaksi luokaksi järjestyneen köyhälistön demokratia, joka sortaa ja hävittää porvariston ja luo kommunistisen tuotantomuodon. Tässä siis demokratian "määrä muuttuu laaduksi", lausuu Lenin, käyttäen oikein Hegelin dialektiikan muotoa. Kapitalistinen valtio taasen särjetään siten, että porvarillinen sotajoukko hävitetään ja asestetaan köyhälistö. Täten on hävinnyt toinen kapitalistisen valtion ase. Toinen, virkavalta, taasen hävitetään siten, että kaikki virkamiehet tehdään asestetusta köyhälistöstä riippuviksi, proletariaatin luokkavaltion palvelijoiksi. Uuden virkavallan syntyminen tahdotaan estää siten, että virkamiehille annetaan täydellinen tavallisen työmiehen leima. Bolshevikit olivat rakentaneet ohjelmansa tässä suhteessa seuraavalle Engelsin lauseelle: "Tätä, kaikissa tähän saakka olleissa valtioissa välttämätöntä valtion ja valtioelimien muuttamista vastaan yhteiskunnan palvelijoista yhteiskunnan herroiksi käytti (Pariisin) Kommuni kahta varmaa keinoa. Ensiksikin se täytti kaikki virat, hallinnolliset, oikeuslaitosta, kansanvalistusta palvelevat, käyttämällä yleisiä vaaleja, joissa oli yleinen äänioikeus kaikilla osallisilla, ja samalla se otti käytäntöön oikeuden kutsua nämä valitut henkilöt pois viroistaan minä hetkenä hyvänsä valitsijaansa päätöksen nojalla. Ja toiseksi se maksoi kaikille virkahenkilöille, sekä ylemmille että alemmille, ainoastaan sellaisen palkan, minkä työläiset yleensäkin saivat."

Lenin ja Bucharin selittävät nimenomaan, että hallintotehtävät ovat kapitalistisen kehityksen kautta niin yksinkertaistuneet, että ne ovat pelkkiä laskemis- ja kontrollitehtäviä, joita jokainen kommunistisen yhteiskunnan kansalainen voi suorittaa. Ja siihen on pyrittäväkin, että kaikki kansalaiset vuoronperään vedetään hallintotehtäviin. Tällöin on virkavalta muserrettu.

Tällaista asestetun proletariaatin pystyttämää valtiota nimittävät bolshevikit köyhälistön diktatuuriksi. Se on se väliaste, joka Marxin mukaan on oleva kapitalistisen valtion ja kommunistisen yhteiskunnan välillä. Nimikin on Marxilta peräisin. Neuvostovallan valtiosäännössä ovat bolshevikit antaneet tälle diktatuurille ulkonaisen muodon. Tästä valtiosäännöstä myöhemmin enemmän.

Tämän diktatuurin avulla tahtovat bolshevikit toteuttaa yhteiskunnallisen ja taloudellisen ohjelmansa: ensin tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttamisen, kapitalistiluokan hävittämisen ja kommunistisen tuotantomuodon, jolloin tuotteiden jakoa vielä ohjaa kapitalistinen periaate "kullekin ansionsa mukaan" — tämä on kommunismin ensimmäinen aste — ja sitten vihdoin tuotteiden jaon kommunistisen periaatteen mukaan "kullekin tarpeensa mukaan", jolloin valtio kokonaan vähitellen kuolee ja kaikki luokkaerot häviävät — tämä on kommunismin toinen korkeampi aste.

Vallankumous tapahtuu ja sen tulee tapahtua silloin kun tärkeimmät tuotannon haarat ovat keskittyneet, rengastuneet ja trustiutuneet niin, ettei keskittyminen kapitalismin puitteissa enään juuri voi jatkua ja kun köyhälistön luokkavoima on kasvanut niin suureksi, että se voi vallata valtiovallan. Vallankumous puhkeaa siellä, missä sorto on ankarin ja leviää sitten muihin maihin.

Tämä on bolshevikien käsitys n.s. tuotannon kypsyyskysymyksestä.

Koko tähän saakka esittämäni ohjelma johdetaan Marxin ja Engelsin lauseista, tulkiten niitä vain toisin kuin revisionistit ja kautskyläiset. On suorastaan huvittavaa ajatella, että kokonaiselle ihmiskunnan kehitykselle koetetaan rakentaa horoskooppia riitelemällä muutamain Marxin lauseiden tulkinnoista. Otan tähän erinomaisen kuvaavan kohdan Leninin esityksestä. Hän kirjoittaa teoksessaan "Valtio ja vallankumous" (s. 97) näin: "Erityisesti Bernsteinin huomiota kiinnittää se Marxin väite, jonka Marx on myöhemmin alleviivannut vuoden 1872 esipuheessaan Kommunistiseen Manifestiin ja joka kuuluu: 'työväenluokka ei voi yksinkertaisesti vallata valmista valtiokoneistoa ja panna sitä liikkeelle omissa tarkoituksissaan'. Bemsteinia siinä määrin 'miellytti' tämä lausunto, että hän vähintäin kolme kertaa on toistanut sitä kirjassaan, tulkiten sitä mitä väärennetyimmässä opportunistisessa mielessä. Marx, kuten olemme nähneet, tahtoo sanoa, että työväenluokan on särettävä, rikottava, räjähytettävä (Sprengung, räjähdyttäminen — Engelsin käyttämä lausuntotapa) koko valtiokoneisto. Mutta Bernsteinin mukaan käy niin, ikäänkuin Marx mainituilla sanoillaan varottaisi työväenluokkaa liiallisesta vallankumouksellisuudesta vallan anastamisen aikana. Törkeämpää ja kunnottomampaa Marxin ajatusten väärentämistä ei voi kuvitellakaan. Kuinka menetteli Kautsky mitä yksityiskohtaisimmin bernsteiniläisyyttä kumotessaan? Hän vältti opportunismin tekemän marxilaisuuden väärentämisen koko syvyyden käsittelyä tässä kohdassa. Hän esitti ylempänä siteeratun otteen Engelsin esipuheesta Marxin 'Kansalaissotaan' sanoen, että Marxin mukaan työväenluokka ei voi yksinkertaisesti vallata valmista valtiokoneistoa, mutta yleensä voi sen vallata, siinä kaikki. Siitä, että Bernstein on lukenut Marxin omaksi kokonaan Marxin todelliselle ajatukselle päinvastaisen ajatuksen, että Marx vuodesta 1852 alkaen on aina esittänyt köyhälistön vallankumouksen tehtäväksi 'särkeä' valtiokoneiston, tämän esittämiseksi ei Kautskyllä ole sanaakaan." Huomaamme siis, että Bernstein, Kautsky ja Lenin käsittävät ihmiskunnan kehityksen tapahtuvan sen mukaan, miten tuo Marxin lause on korostettava.

Ei ole sattuma, että dogmaattisratsionalistisin marxilaisuuden haara on pesiytynyt juuri Venäjälle. Venäläinen ajattelutapa on jo siinä suhteessa itämaisen sukua, että se rakastaa enemmän logiikkaa, kuin kokemusta ja tilastoa. Itämainen filosofiahan on tunnettu juuri rohkeasti rakennetuista täydellisistä ajatusrakennuksistaan ja loppuun saakka viedystä dialektiikastaan. Vapaa-herra Freytagh-Loringhowen huomauttaakin, että myöskin anarkisti Bakunin omisti Hegelin filosofiasta sen jyrkimmän muodon, joka voitaisiin lyhyesti sanoa: ainoastaan järjellinen, s.o. järjestelmän mukainen on todellista ja järjestelmänvastainen on huonoa, valheellista. Se on se ajatustapa, mikä välähtää tuossa kuuluisassa Hegelin vastauksessa luonnontieteilijöille, jotka hänelle huomauttivat, että hänen järjestelmänsä kiertotähtiin nähden ei pidä yhtä tosiasioiden kanssa, koskapa kiertotähtiä on enemmän kuin hänen järjestelmänsä mukaan saisi olla. Hegel vastasi: "Sitä pahempi tosiasioille". Tämän mukaan on yhteiskunnallinen elämäkin oikeata vain silloin, kun se on järjestelmän mukaista. Tämä sisältää kumouksen uskontunnustuksen. Ja Lenin on tässä suhteessa aito itämaalainen ja Bakuninin henkinen sukulainen. Tämän lisäksi tulee Venäjän onnettomat yhteiskunnalliset olot, jotka ovat kestäneet vuosisatoja ja luoneet edellytykset rajulle yhteiskunnalliselle maanjäristykselle. Esitän muutaman tiedon näistä oloista tuonnempana.

Tarkastakaamme nyt lyhyesti bolshevikien taloudellista ohjelmaa.

Ohjelman tärkeimmät kohdat ovat seuraavat:

1. Yhteiskunnallistuttaminen aletaan pankeista, jolloin ne samalla keskitetään siten, että syntyy yksi suuri kansankeskuspankki, jolla on haarakonttoreja ympäri maata. Se muodostetaan samalla sosialistisen, osuustoiminnallisen tuotannon yhteiskunnalliseksi kirjanpitolaitokseksi. Bucharin tahtoo erikoisesti osoittaa, että tämän kautta jo saadaan tärkeä ote tuotantoelämään, sillä kapitalismi on kerännyt jo tuotantoelämän nyörit itse asiassa muutamain harvojen pankkiirien käsiin.

2. Sitten yhteiskunnallistutetaan rengastuneet teollisuudenhaarat: työväenluokan tulee ajaa pomot ja pankkiirit tiehensä, asettaa kaikkialla omia miehiänsä tilalle; he voivat käyttää hyväkseen vain sitä koneistoa, jonka kapitalismi on luonut. Sen jälkeen seuraa muun suurteollisuuden vuoro. "Suurteollisuuden siirtyessä työläisvaltion käsiin joutuu pikkuteollisuuskin siitä riippuvaksi."

3. Samalla kertaa on maa yhteiskunnallistutettava ja luotava kommunistinen viljelysjärjestelmä — siis ei ainoastaan yhteisomistus, vaan myöskin yhteisviljelys. Viljelystä on harjoitettava suuressa mittakaavassa. Entisiä suurtiloja on viljeltävä osuustoiminnallisesti ja pikkutiloja yhdistettävä viljelyskommuuneiksi.

4. Bucharin esittää sitten verrattain yksityiskohtaisesti, miten tuotanto on organisoitava, jotta ei palattaisi kapitalismista taaksepäin anarkismin nurkkakuntaisuuteen, vaan kehityttäisiin eteenpäin kommunismin koko yhteiskuntaa silmällä pitäen suunniteltuun tuotantoon. Jokaisen tuotantolaitoksen johdossa, neuvostossa, tulee olla kokonaistuotantojärjestelmää, s.o. valtiota edustavilla enemmistö. Samoin muissakin neuvostoissa.

5. Tämän keskitetyn tuotanto-organismin jäsenet ovat

a) kansantaloudelliset piiri- ja alueneuvostot;

b) kansantalousneuvostot ja koko tuotannon ja kaupan alaa edustavat komiteat, kuten "sentrotekstili", "sentrometalli" j.n.e.;

c) ylin kansantalousneuvosto, johon kaikki langat keskittyvät, maan taloudelliset aivot, suunnaton rekisteri- ja laskukoneisto.

Nämä taloudelliset neuvostot ovat alituisessa yhteydessä työläisneuvostojen ja neuvostovallan kanssa.

6. Työvelvollisuus pannaan toimeen, aluksi vain henkilöille, joiden kuukausitulot ovat suuremmat kuin esim. 500 tai 600 ruplaa, myöhemmin kaikille. Jokainen saa "kulutustyökirjan" ja saa jotain ostaa vain, jos tähän kirjaan on merkitty, että hän on tehnyt "työtä". Työläiset eivät saa palkkaansa rahassa, vaan luonnossa: "Kulutus-työkirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan annetaan yhteiskunnallisesta tuotteiden varastosta työläiselle hänen tarpeensa, ilman rahaa, yksinkertaisesti sitä todistusta vastaan, että hän tekee työtä."

7. Työläisten jättiläisarmeijaa johdetaan työpaikoille keskuksista käsin yleisen työkatasterin mukaan. "Työvoiman valvonta, rekisteröiminen, jako, kaikki tuo on työläisjärjestöjen asia. Vaihto kaupungin ja maaseudun välillä käy ilman rahaa, samoinkuin eri teollisuudenhaarojen välinen vaihtokin."

8. Keinottelu ja kauppa poistetaan; "tuotteiden säännöllinen jako tapahtuu tarpeiden ja varastojen rekisterin pohjalla". Jotta tämä voisi tapahtua tuloksellisesti, yhdistetään väestö n.s. kulutus-kommuuneihin, jollaisia muodostetaan esim. yksi jokaiseen kaupunkikortteliin. Sitten jaetaan tuotteet ensinnäkin näille kulutuskommuuneille, jotka edeltäpäin laskevat, paljonko he tarvitsevat ja luottamushenkilöittensä kautta jakavat tuotteet yksityisille kuluttajille. Sen ohella käytetään hyväksi olemassaolevia kulutusyhdistyksiä.

9. Jotta tuotteiden jako voitaisiin suorittaa paremmin ja nainen vapautettaisiin orjuudestaan, on yksityistalous korvattava yhteiskunnallisella kotitaloudella (keskuskeittiöillä).

10. Kaupunkitalot pakkoluovutetaan ja annetaan paikallisten työläisjärjestöjen haltuun, asunnot sekisteröidään ja jaetaan tarvitsijoille.

11. Ulkomaan kauppa yhteiskunnallistutetaan. Se merkitsee sitä, että ainoastaan neuvostovalta voi olla kauppasuhteissa ulkomaisten kapitalistien kanssa.

Pakkoluovutukset tapahtuvat yleensä ilman korvausta.

Lopuksi vielä sananen bolshevikien kirkko- ja kouluohjelmasta. Kaikki yhteys kirkon ja valtion välillä on katkaistava. Valtio sallii uskonnonvapauden, mutta kommunistinen puolue puolueena taistelee kaikkea uskontoa vastaan. Tämänkin periaatteen Lenin johtaa eräästä Engelsin lauseesta, jossa tämä lausuu, että uskonto on valtion suhteen yksityisasia ja jossa hän on alleviivannut sanat "valtion suhteen". Lenin tekee tästä sen johtopäätöksen, että puolue ei enään voi pitää uskontoa yksityisasiana. Viime vuonna uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassa on 11 kohtaa sisältävä luku kouluoloistakin. Sen sisällöstä mainittakoon vain, että "pakollinen, maksuton, yleinen sekä polyteknillinen kasvatus (jonka tulee sisältää käytännölliset ja teoreettiset tiedot tuotannon päähaaroissa) on pantava toimeen kaikille 17 vuotta nuoremmille". "Työkoulut" ja "kansanyliopistot" ovat ne käsitteet, jotka näyttelevät suurta osaa bolshevikien ohjelmassa.

Kansallisuus- ja ulkopoliittisen ohjelman pääpykälä oli aluksi "yleismaailmallinen vallankumous" ja ainakin yleiseurooppalainen neuvostovalta. Niinpä Bucharinkin huudahtaa bolshevikien ohjelmaa kirjoittaessaan: "Kommunistisen puolueen ohjelma on oleva proletaarisen maailmanvallankumouksen ohjelma!". Myöhemmin on bolshevikien ulkopolitiikka, kuten tunnettua, omaksunut enemmän tosi oloja vastaavan ohjelman. Litwinoff vastasikin 1919 vuoden lopulla Kööpenhaminassa sangen vältellen erään haastattelijan kysymykseen yleismaailmallisesta vallankumouksesta.

Olen tässä kuvaillut vain venäläisen kommunismin ohjelmaa.
Aikaisemmin mainitsemani Eduard Palyin hahmoittelema ohjelma on
luonteeltaan hiukan toinen ja tärkeissä kohdissa venäläisestä eroava.
En puutu siihen lähemmin.

BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ.

Venäjän yhteiskunnallisten olojen kehnoushan on kauan ollut sananpartena länsimaissa. Palautettakoon tässä mieliin muutamia tosiasiallisia tietoja, jotka kuvastavat näitä oloja. Venäjä oli viime vuosisadan loppuun saakka melkein puhdas maatalousmaa. Vasta viime aikoina alettiin sinne, erikoisesti suurpiirteisen valtiomiehen kreivi Witten ohjelmaa seuraten, luoda teollisuutta. Väestöstä oli kuitenkin vielä ennen sotaa n. 80 % maanviljelysväestöä. Tämän maatalousväestön yhteiskunnallinen kokoonpano, asema ja suhde tuotantovälineeseensä maahan oli kuitenkin suuressa määrin onneton. Aikaisemminhan vallitsi maaorjuus ja maa-aateliston mielivalta. Ja vapautuessaan saivat talonpojat yleensä riittämättömän määrän maata ja vielä hintaan, joka Gawronskyn mukaan oli kolmenkertainen maan todelliseen arvoon verraten. N.s. jaetuista yhteismaista oli talonpojalla toisin paikoin viljeltävänänsä vain 3-4 sylen levyinen kaistale (Antti Vesikivi, "Maaseudun Tulevaisuus" 1917, s. 419). Tosin oli talonpoikaisviljelmäin keskimääräinen laajuus suurempi, kuin esim. Ranskassa ja Saksassa. Mutta palstojen sijoitus oli nurinkurinen ja viljelys, talonpoikain tietämättömyyden, kehittymättömän viljelystavan, karjan ja lannoitusaineiden puutteen vuoksi, niin takapajulla, että se tuotti paljon vähemmän, kuin Länsi-Europassa. Venäjän vehnä-sato hehtaaria kohti ei ole ollut edes puolta Ranskan ja Saksan satotuloksista. Sama on ollut laita kauran ja ohran satotulosten. Rukiin ja perunan sadot ovat olleet hiukan parempia. Ja Stolypinin maareformikaan, vaikka sen kautta 7 vuodessa 1906-1913 1,787,000 talonpoikaa erosikin Venäjän 40 kuvernementissa maayhdyskunnasta ja sai maata yksityisomaisuudeksi, ei paljoa parantanut yhteiskunnallista asemaa. Sillä ensinnäkin näiden saama maa, lähes 13 milj. desjatinaa (1 desj. = 1.09 ha) teki vain 11.4 % yhteismaista ja toiseksi olivat nämäkin maapalat usein surkean pieniä. Niinpä kertoo Antti Vesikivi (Maaseudun Tulevaisuus 1917 s. 420), että Kostroman kuvernementissa kullakin talonpojalla oli ennen sotaa yleisesti 1/2 desjatinaa, s.o. n. 1/2 ha:n suuruinen peltotilkku. "Talonpojat huomauttivat siellä, että jos heillä olisi maata neljäkin desjatinaa kullakin, niin he olisivat suuria pohatoita ja vallan hämmästyivät kuullessaan, että Suomessa sanotaan 'pienviljelijäksi' talonpoikaa, jolla on 10 desjatinaa peltoa!" Ja kuitenkin oli Europan-Venajalla v. 1905 kaikkiaan (50 kuvernementissä, Puola poisluettuna) maaomaisuutta 395,000,000 desjatinaa. Tämä maa jakaantui seuraavasti:

    "Jaettuja talonpoikaismaita" 139,000,000 desj. eli 35 %
    Valtion apanaasi- y.m. maita 154,000,000 " " 39 %
    Yksityisomistuksessa "maatiloja") 102,000,000 " " 26 %
    Yhteensä 395,000,000 desj. eli 100 %

Yksityisomistuksessa olevasta maasta omistivat

talonpojat 25,000,000 desj. eli 24.1 % aateliset 53,000,000 " " 52.3 % muut 24,000,000 " " 23.6 %

    Suurimmat maatilat, varsinaiset latifundiot, käsittivät prof.
    Migulinin laskujen mukaan 17 milj. desjatinaa.

V. 1905 oli siis talonpoikain hallussa kaikkiaan maata

    "jaetuita talonpoikaismaita" 139,000,000 desj.
    yksityisomist. olevaa maata 25,000,000 "
                            Yhteensä 164,000,000 desj.

Jos siis pidämme mielessä että 80 %:lla Venäjän kansasta oli maata vain 164 milj. desjatinaa, kun sen sijaan suurtilalliset, "aateli", jotka olivat kansasta vaihtuvan pieni prosentti, vielä 1905 omistivat 53 milj. desjatinaa ja vielä sen, että 154 milj. desjatinaa valtion maata oli byrokraattisen valtion herrain, s.o. aatelin määrättävissä, niin saamme todellisen kuvan kauheista yhteiskunnallisista oloista. Tuotannollisesti olivat suurtilat etevämpiä, kuin talonpoikaisviljelmät, mutta yhteiskunnallisesti oli tämä järjestelmä onneton. Gawronsky mainitseekin, että maatalousväestöstä oli 10 % täydelleen omistamatonta luokkaa (tämä prosentti on kuitenkin pieni meidän oloihimme verrattuna) ja 60 % omisti sangen vähän maata. Nämä ryhmät olivat pahoitettuja vuokraamaan maata. Jälellä olevasta 30 %:sta oli vain 10 % täysin itsenäisiä hyvinvoipia talonpoikia, ja muut 20 % voivat vaivoin tulla toimeen omasta maastansa ja vuokrasivat mielellään lisää. Gawronsky antaa myöskin seuraavan hämmästyttävän bilanssin Venäjän talonpojan elämästä: "Jos oletamme, että venäläinen talonpoika tarvitsee inhimillisesti elääkseen kaiken kaikkiaan 424 kiloa viljaa (jolloin kaikki tarpeet ovat tähän luetut), niin 10 %:lla ei ollut edes 300 kiloa, 80 %:lla oli 300 kiloa mutta ei 424 kiloa ja vain 10 %:lla oli tuo vähin välttämätön määrä. Tämä merkitsi suuren kansan täydellistä fyysillistä rappeutumista. Lasten kuolevaisuus saavutti maalla kulttuurikansoilla kuulumattoman määrän 30-35 %. Ihmiset vanhenivat nopeasti, kuolivat aikaisin ja kun heikontunut organismi ei voinut taistella tauteja vastaan, raivosivat kylissä kaikenlaiset tarttuvat taudit — aasialainen rutto, koleera j.n.e."

Kun olot vielä vuosisadan vaihteessa olivat tällaiset, niin mitä sitten aikaisemmin. Muodollisen vapautuksen ohella oli hiljaista taloudellistakin talonpoikain vapautumista tapahtunut. Aateli oli vuodesta 1815 lukien menettänyt maastansa 50 %. Mutta kun olot kuitenkin jäivät noin surkealle kannalle, vaikutti tämä talonpoikain itsenäistyminen vain jännitystä kehittävästi ja vallankumouksellista mieltä herättävästi. Vallankumouspuuhia on Venäjällä ollutkin koko viime vuosisadan. Aluksi ne olivat vain pienemmän älymystö joukon yrityksiä, joihin kansanjoukot eivät tietoisesti ottaneet osaa. Sellainen yritys oli dekabristien kuuluisa yritys. Vallankumous ei saanut voimaa hajallaan asuvista talonpojista. Mutta toiseksi muuttui asia, kun Venäjälle syntyi teollisuus ja vielä sellainen teollisuus, kuin sinne syntyi. Venäläinen teollisuus ei kehittynyt nim. elimellisesti pien- ja suurliikkeiden kilpailuksi, vaan se synnytettiin puolittain valtion toimesta ja sen suurin avustuksin sekä suoraa päätä jättiläismuodoissa. Venäjän teollisuus on alusta pitäen ollut suurteollisuutta: koko suuren valtakunnan aluetta hallitsevia syndikaatteja. Ja sitä on valtio elättänyt ja paisuttanut tekohengityksellä, korkeilla suojelustulleilla. Gawronsky kuvailee venäläistä teollisuutta näin: "Venäläinen teollisuus otti jo ensimmäisillä askeleillaan — — — suunnattomia voittoja siten, että se käytti hyväkseen valtion apua, erikoisoikeuksien, valtion avustusmaksujen ja valtion tilausten muodossa ja samalla riisti työläisiään rajattomasti. Se suojasi itsensä kaikkea ulkomaista kilpailua vastaan korkealla suojelustullien muurilla. Sen ei tarvinnut sen vuoksi parantaa tuotantotapojaankaan. Kun teollisuudella oli niin mahtava suosija, kuin venäläinen valtiomahti, joka vainosi ja hävitti kaikkia työväenjärjestöjä järjestelmällisesti ja vastusti niitä osittain aseellisellakin vallalla, niin voi se luoda työväelle sellaiset elämänehdot, jollaisia ei ollut tavattavissa minkään kulttuurikansan keskuudessa." Joskin Gawronsky ehkä liioitteleekin, on kuvaus kuitenkin pääasiassa oikea. Mutta samalla teollisuus myöskin takoi vallankumouksen edellytyksiin viimeisen renkaan: joukkoliikkeisiin ja kuriin tottuneen proletariaatin etujoukon sekä joukon, joka selvitti ja levitti Venäjällä sosialidemokratian aatteita sekä järjesti varsinaisen työväenliikkeen.

Jo aikaisemmin viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli Venäjällä syntynyt vallankumouksellisia seuroja ja liittoja. Mutta niillä oli usein puhtaasti terroristinen ja anarkistinen luonne ja taktiikka.

Vasta v. 1896 perustivat Plehanow ja Axelrod Minskissä sosialidemokraattisen puolueen. Marxilaisuus levisi Venäjälle nopeasti. Entinen vallankumouksellinen salaseura Narodnaja Wolja järjestäytyi sen sijaan sosialivallankumoukselliseksi puolueeksi. Aluksi oli jälkimmäinen taktiikassaan radikaalimpi. Sosialidemokraatit hylkäsivät yksityiset terroriteot hyödyttöminä ja ryhtyivät kasvattamaan "luokkavoimaa". Erikoisesti Lenin on ollut mukana tätä taktiikan muutosta aikaansaamassa. Hänen vanhempi veljensä Aleksanteri kuului vielä Narodnaja Woljaan ja oli m.m. järjestämässä murhayritystä Aleksanteri III vastaan Newskin Prospektilla 13.III.1887. Yritys paljastettiin ja m.m. Leninin veli hirtettiin 20.IV.1887. Lenin (Vladimir Iljitsch Uljanoff, kansakoulutarkastajan poika Simbirskistä, synt. 10.IV 1870) oli vielä koulupoika kun tämä tapahtui. Hän opiskeli sittemmin Kasanin yliopistossa, suoritti lainopillisen tutkinnon, tuli Pietariin, missä alkoi järjestää ja agiteerata työläisjoukkoja, vangittiin ja karkoitettiin Siperiaan. Vuosisadanvaihteessa pääsi hän ulkomaille, johtaen täältä käsin sosialistista liikettä Venäjällä.

Mutta sosialidemokraattisessakin puolueessa syntyi pian erimielisyyttä periaate- ja taktiikka-kysymyksissä. Syntyi revisionismiin kallistuva siipi ja äärimmäisen jyrkkä siipi. Jälkimmäisen johtajana oli juuri Lenin. Lontoon kongressissa v. 1903 pääsivät jälkimmäiset enemmistöön ja ovat siitä lähtien nimittäneet itseänsä "enemmistöläisiksi", bolshevikeiksi. Toiset taas nimittivät itseään "vähemmistöläisiksi", menshevikeiksi. Nämä nimitykset eivät siis ole missään suoranaisessa yhteydessä ohjelman kanssa. Bolshevikien ohjelma kehittyi ja kiteytyi sitten sellaiseksi, kuin edellä on esitetty.

Jo 1905 vuoden vallankumouksessa esiintyivät bolshevikit. Leninkin kiiruhti Venäjälle, vaikka ei uskaltanutkaan esiintyä julkisesti. Trotski toimi tällöin Venäjällä, oli Pietarin ensimmäisen työmiesneuvoston puheenjohtaja. Hän ei tällöin ollut vielä virallisesti liittynyt bolshevikeihin. Pietarissa ja Moskovassa yritettiin jo tällöin ottaa valta neuvostojen käsiin, mutta se epäonnistui. Pietarin neuvosto vangittiin, m.m. Trotski joutui Siperiaan. Lenin pakeni Suomeen. Myöskin Trotski oleskeli myöhemmin Suomessa. Meikäläiset aktivistit auttoivat näitä vallankumouksellisia myyräntyössänsä. Smirnoff kertoo, että Lenin Suomessa ollessaan kirjoitti lentokirjasen vapaamielistä puoluetta, kadetteja vastaan ja että tämän lentokirjasen kirjoittivat puhtaaksi Mechelinin laillisessa senaatissa lainkuuliaiset konekirjoittajat. Vielä kertoo hän, että Lenin opetteli nopeaan ruotsinkielen, saadakseen valtiollisia tietoja Hbl:sta. Väittääpä hän, että Trotskikin sai "lainata" pakoansa varten passin eräältä suomalaiselta aktivistilta.

Tuli sitten maailmansota. Nyt laskivat bolshevikit maailmanvallankumouksen ajan tulleen. Alkupuoli sota-aikaa ei tosin siihen viitannut. Kävi aivan päinvastoin, kuin mitä bolshevistisen taktiikan kehittäjä Saksassa Anton Pannekook (Pannekoek, saksalaiset kirjoittavat nähtävästi -kook, muualla: -koek) oli väittänyt; kun hän väitellessään Kautskya vastaan "Leipziger Volkzeitung'issa" 1912 selitti, että proletariaatti ei sodan syttyessä ole peräytyvä kansalliseen kiihkoon, vaan nouseva vallankumoukseen ja että proletariaatille olisi helppoa, kerran valtaan tultuaan, luoda 48 tunnissa valmis koneisto julkisten asiain hoitoa ja johtoa varten. Mutta jota kauemmin sota kesti ja jota pahempaan pulaan porvarilliset yhteiskunnat ajautuivat, sitä selvemmältä alkoi bolshevikien mielestä näyttää yleismaailmallisen vallankumouksen tulo.

Ensiksi romahti Venäjä. Gawronsky selittää, että sodan ensi vuosina tsarismin syvä vääryys ja ryöväriolemus keskittyi polttopisteeseensä. Kehittymättömät jä huonosti varustetut työläis- ja talonpoikaisjoukot ajettiin suurina laumoina saksalaisten tekniikkaa vastaan, raskasta tykistöä ja myrkkykaasuja vastaan. Ja rintaman takana vietti sotakeinottelu bakkanaalioitaan. Virkamiesten lahjottavuus oli jo kauan ollut sananpartena, nyt hävisi viimeinenkin hävyn tunne. Huonot kulkuneuvot ja huono organisatsioni loi elintarvepulan. Rikkaita koski mobilisointi vain paperilla. Viimeisen sysäyksen lienee kumoukselle antanut se seikka, että byrokraattinen Venäjä kurotti kättänsä n.s. demokraattisen Venäjän, s.o. kultasiteillä länsivaltoihin sidottujen teollisuuden ja kaupan harjoittajain päiden yli Saksan byrokratialle, Oli hankkeissa keisarillinen erikoisrauha. Muistetaanhan sitten vielä nuo häpeälliset paljastukset hovista, Rasputinin jutut j.n.e.

Ja maaliskuussa 1917 kaikki romahti.

Nyt olisi ollut sitten aika demokraattisten voimien tarttua peräsimeen.

Mutta ensinnäkin oli tilanne erinomaisen vaikea. Hajaannus ja sekasorto oli jo kaikilla aloilla suuri. Maa, jonka vielä ennen sotaa tarvitsi saada 60 % teollisuustavaroistaan ulkomailta, oli jokseenkin eristettynä. Kulkuneuvot pilalla. Ja oltiin sidottuja länsivaltojen sotaohjelmaan. Tämän lisäksi huomattiin pian, että todellista demokraattista ainesta, kansanvallan aatteille kouliintunutta voimaa oli kovin vähän. Talonpojat olivat kehittymättömiä ja suureksi osaksi proletaarista ja anarkistista ainesta. Varsinaista keskiluokkaa ei juuri ollenkaan löytynyt. Ei ollut pikkuteollisuutta, ei todellista talonpoikaisluokkaa länsimaiseen malliin, ja virkamiehistö oli mätää. Ja kävikin niin, että kun demokratian hallituselimet ja johtomiehet oli asetettu paikoilleen, lähtivät kansanjoukot omille teilleen. Gawronsky kuvaa väliaikaisen hallituksen asemaa samaksi, kuin perämiehen sellaisen laivan ruotelissa, joka on rikotuin konein joutunut myrskyyn.

Tätä hajaantumista, nurkkakuntaisuutta ja penseyttä edistämään saapuivat vielä holshevikijohtajat ulkomailta. Huhtikuussa sivuuttivat Lenin, Sinovjev, Radek y.m. Tukholman matkalla Venäjälle. Fredrik Ström kertoo, että kun hän meni, matkustajain levätessä Tukholmassa muutaman tunnin, Leninin luo, tapasi hän hänet Pohjois-Europan karttaa tutkimassa. "Hän mittaili sormillaan matkaa Pietariin ja sitten hän kääntyi minuun:

"— Olemme 48 tunnissa Pietarissa. Matkustamme tänä iltana. Jokainen tunti on kallis. Venäjän vallankumous alkaa nyt. Meidän täytyy tehdä selväksi laskumme porvariston ja imperialistien kanssa, muuten on vallankumous hukassa. Kuljemme nyt maailmanvallankumousta kohti."

Ja niin tuli Lenin Pietariin. Edellisestä tunnemme jo, että hänen teoriaansa kuului suunnata kaikki hajoittavat ja hävittävät voimat porvarillista hallitusta vastaan, jollaisena hän piti myöskin Kerenskin hallitusta. Taistelun vaiheet ovat vielä kaikkien muistissa. Ensimmäinen yritys temmata valta neuvostoille heinäkuussa ei onnistunut. Mutta Kornilowin päinvastainen yritys joudutti kehitystä. Ja marraskuussa kaappaus onnistui bolshevikeille.

Tarkastelemme nyt ensinnäkin heidän yli kaksi vuotta kestäneen hallitusaikansa ulkonaista puolta: järjestysmuotoa ja taistelua sen puolesta.

Aluksi näyttivät bolshevikit olevan epäselvällä kannalla perustavaan kansalliskokoukseen nähden. Bucharin selittää, että tämä johtui siitä, että ei ollut vielä aika oikein kypsä neuvostovallalle, mutta ei suinkaan periaatteellisesta epäselvyydestä. Pian sitten hajoittivatkin bolshevikit perustavan kokouksen, "lörpöttelyseuran", niinkuin he parlamenttia yleensä nimittävät, ja julistivat neuvostovallan. Tammikuussa 1918 antoi kolmas yleisvenälämen neuvostojen kongressi "työtätekevien ja riistettyjen luokkien oikeuksien julistuksen", jonka heinäkuussa 1918 pidetty viides neuvostojen yleisvenäläinen kongressi liitti perustavana asiakirjana säätämänsä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan valtiosäännön alkuun. Tämä valtiosääntö kokonaisuudessaan otettuna julistaa yksityisomistuksen poistetuksi ja säätää periaatteessa tuotannon välineiden siirron "koko kansan" omaisuudeksi ja niiden jakamisen "työtätekeväin" käytettäväksi sekä säätää neuvostovallan rakenteen. Panemme tästä valtiosäännöstä ensinnäkin merkille, että sen toisessa artiklassa lausutaan:

"Ensimmäiseksi iskuksi pankki- ja finanssipääomaa vastaan katsoo neuvostokongressi lakia tsaarihallituksen ja porvariston ottamain lainain annulloimisesta (pätemättömäksi julistamisesta), ja on vakuutettu, että neuvostohallitus yhä edelleen jatkaa tätä tietä, kunnes kansainvälinen työläisvallankumous on vienyt pääoman lopulliseen voittamiseen." Huomautettakoon tässä jo, että tästä huolimatta neuvostohallitus oli valmis maksamaan keisarilliselle Saksalle vanhoja saatavia, tosin eri nimillä, ja että jos on totta, mitä ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi viime vuonna "Temps'issa" keskustelustaan Leninin kanssa, olisi neuvostovalta nyttemmin valmis tunnustamaan ententenkin lainat, jotka perustuslaissa ovat julistetut mitättömiksi. [Sen jälkeen, kun ylläoleva kirjoitettiin, on neuvostohallitus ilmoittanut julkisesti, että kysymys lainojen maksamisesta, ainakin osittain, ratkaistaan rauhanneuvottelujen yhteydessä.] Jokaisessa maassa, missä kansa herkästi seuraa hallituksensa toimia, olisi hallitus tällaisista käänteistä kukistunut. Saamme tästä jo yhden langan käsiimme arvioidaksemme neuvostohallituksen suhdetta kansaan.

Tämä valtiosääntö ottaa porvareilta pois kansalaisoikeudet. Äänioikeus neuvostoihin oli ainoastaan "työtätekevillä joukoilla". "Vallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt köyhälistö" on siis teoreettisesti ottanut vallan käsiinsä. Kommunistinen aate lausutaan valtiosäännön 5 artiklassa näin:

"Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan, tämän ylimenokauden voimassaolevan valtiosäännön päätehtävänä on rakentaa kaupunki- ja kyläproletariaatin sekä pikkutalonpoikain diktatuuri mahtavan yleisvenäläisen neuvostotasavallan muodossa, täydellisesti musertamaan porvariston, hävittämään ihmisiltä mahdollisuuden riistää toistansa ja luomaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa ei ole sijaa eri luokille eikä minkäänlaiselle valtiomahdille." Itse neuvostovallan valtio-muodon rakennetta en ryhdy yksityiskohtaisesti kuvailemaan. Koetan antaa siitä vain yleiskuvan.

Proletariaatti luovuttaa valtansa tämän valtiosäännön mukaan yhä ylemmille ja ylemmille ja keskitetyimmille valtaelimille kollektiivisuuden pohjalla. Siinä on yksi peruseroavaisuus länsimaiseen parlamenttarismiin verrattuna. Sen sijaan, että valitsijat yksilöllisillä äänillään valitsisivat parlamentin, ylimmän vallan haltijan, valitsevat he paikallisjärjestöinä edustajia aluejärjestöihin ja nämä aluejärjestöt valitsevat edustajia koko maata käsittävään järjestöön, kongressiin, joka kokoontuu vähintään kaksi kertaa vuodessa. Tämä tuhatpäinen kongressi on neuvostotasavallan ylin vallan haltija. Se valitsee 200-jäsenisen yleis-venäläisen toimeenpanevan keskuskomitean, joka on kongressien väliajoilla korkein vallanpitäjä ja vastuunalainen kongressille. Toimeenpaneva keskuskomitea asettaa kansan valtuutettujen neuvoston ja kansankomissariaatteja eri hallinnon haaroja varten. Huomautettakoon, että kaupungeille on myönnetty 5 kertaa suurempi vaikutusvalta kuin maaseudulle, sillä yleiseen kongressiin lähettävät kaupunkilaiset yhden edustajan jokaista 25,000 valitsijaa kohti, mutta maaseutu yhden jokaista 125,000 valitsijaa kohti.

Paikallisten järjestöjen käsiin on keskitetty myöskin mahdollisimman suuri itsehallinto- ja toimeenpanovalta. Kun länsimaissa toimeenpanoelimet ovat kokonaan erillisiä valitsijain järjestöistä, yleensä valitsijain välittömästä vallasta, on Neuvosto-Venäjällä asia toisin. Näiden paikallisten järjestöjen rinnalla ovat kyllä ylempien orgaanien komissaarit, mutta heille kuuluu, ainakin teoreettisesti, vain yleisetujen valvominen. Niinpä esim. tehtaan tuotannon järjestelystä, sen kansantalousteknillisestä puolesta määrää komissaari. Mutta kaikki tehtaan ja työläisten suhdetta koskevat asiat ovat yleisten lakien puitteissa työväen järjestön määrättävissä. Se valvoo kaiken n.s. sosialipoliittisen puolen, määrää — ainakin toisten tietojen mukaan — työläisten ottamisesta ja erottamisesta j.n.e. Toisten tietojen mukaan ei tämä jälkimmäinen seikka kuitenkaan ole selvä.

Edustajien valtuudet kylä- ja kaupunkineuvostoissa kestävät kolme kuukautta. Ylempiin neuvostoihin valittujen edustajien valtuudet päättyvät tosiasiallisesti samalla kun näiden istunnotkin. Toimeenpanevan keskuskomitean jäsenen valtuudet kestävät luonnollisestikin puoli vuotta.

Valitsevalla järjestöllä on milloin hyvänsä oikeus kutsua edustajansa pois neuvostosta tai muusta edustuksesta ja valita uusi.

Mitä voitaisiin sanoa teoreettisesti tällaisen valtiosäännön luonteesta ja vaikutuksesta?

Se käsittelee kansaa järjestöinä. Sillä saattaa voimakkaiden johtajain käsissä olla mahtava vaikutus. Sen avulla voidaan joukot saada kulkemaan nuottien mukaan.

Sen sijaan näyttää tämä valtiosääntö teoreettisesti katsoen, mitä tulee korkeimman vallan käyttöön, lainsäädäntöön y.m.s., erinomaisen harvainvaltaiselta. Ensiksikin valitaan edustajat korkeampiin elimiin välillisesti, jopa muutamiin kaksin-, kolminkerroin välillisesti. Tämä johtaa siihen, että ne voidaan pitää "puhtaina", s.o. niihin voidaan valita vain yhden puolueen edustajia, jos tämä puolue pääsee vain väliasteissa enemmistöön. Ajatelkaamme, että meidän kunnanvaltuustomme valitsisivat kokouksissaan eduskunnan. Jos jollakulla puolueella olisi jokseenkin kaikissa kunnanvaltuustoissa pieni enemmistö, voisi se panna eduskunnan kokoon puhtaasti omista puoluelaisistaan. Jos vielä kunnanvaltuustojenkin vaali olisi joidenkuiden epämääräisten paikallisten järjestöjen vallassa, niin olisi sen puolueen, jolla on aineellista voimaa, verrattain helppo saada enemmistö kunnanvaltuustoissa. Näin näyttää asia olleen ainakin alkuaikoina Venäjän paikallisissa neuvostoissa. Mutta vielä toinen tärkeä seikka. Jos meikäläinen edusmies toimii niin, että hän menettää valitsijainsa luottamuksen, niin voivat valitsijat ilmaista mielipiteensä yksinkertaisesti olemalla äänestämättä häntä tulevissa vaaleissa. Mutta ajatelkaamme millaisia suunnattomia ponnistuksia täytyisi valitsijain tehdä ja millainen koneisto olisi pantava liikkeelle, jos Venäjän toimeenpanevasta keskuskomiteasta, joka vastaa eduskuntaa, tahdottaisiin valtiosäännön oikeutta käyttäen "kutsua takaisin" joku edustaja, tai estää hänen uudelleen valitsemisensa. Tätä varten täytyisi saada enemmistö asian puolelle tuhatpäisessä kongressissa, joka edustaa koko maata. Tämä taas ei ole teoreettisesti varmaa muuten, kuin että alueneuvostoissa saadaan enemmistö asian puolelle, ja tämä taas vaatii enemmistön paikallisneuvostoissa. Saadakseen tahtonsa läpi, pitäisi edustajaan tyytymättömäin saada syntymään liike koko maassa ja edustajia valitessa olisi tämä seikka pidettävä ratkaisevana ja jätettävä muut näkökohdat syrjään. Tuntuu siltä, kuin tämä kaikki olisi käytännössä mahdotonta. Korkeimmat elimet ovat siis jokseenkin täydellisesti turvatut valitsijain välittömältä vaikutukselta. Valitsijain yritys saada mielipiteensä sähköaallot tuntumaan keskuskomiteaan saakka on jokseenkin yhtä vaikeata kuin sähköttäminen täältä Marsiin — varsinkin kun vielä kokoontumis- ja sanavapaus on niin rajoitettu, kuin se Venäjällä on ollut. Sen sijaan voidaan ylhäältä päin vaikuttaa sangen helposti alaspäin, mieluisia edustajia valituttamalla j.n.e. Tämä valtiosääntö johtaa siis vaikutukset ylhäältä alaspäin, mutta ei juuri alhaalta ylöspäin. Se on diktatuurikoneisto. Kerran vallan saavuttanutta ryhmää on sen puitteissa yleensä sangen vaikeata syöstä vallasta. Ja vähemmistöjen vaikutuksen se tukahduttaa kokonaan. Sen mukaan kuin näin teoreettisesti voi asiaa arvostella, pitäisi yksihenkisillä listoilla valittu parlamentti olla paljon herkempi valitsijain tulkki kuin tämä neuvostojärjestelmä. Sen sijaan lienee neuvostojärjestelmän puitteissa mahdollinen tuntuva paikallisen itsehallinnon vapaus ja teoreettisesti katsoen on myöskin kaikenlainen toimeenpano- ja valvontaoikeus laajentanut valitsijain valtaa. Mutta näillä aloilla ovat taasen käytännölliset seuraukset paikallisten neuvostojen vallasta olleet niin onnettomat, että bolshevikijohtajat ovat jo aikoja sitten aloittaneet taistelun sitä vastaan.

Jo ennen, ennenkuin valtiosääntö heinäkuussa 1918 hyväksyttiin, oli käyty ankaraa taistelua neuvostojen vallasta.

Erityisen komitean johtomies Peters (tätä henkilöä kai tarkoitettiin nimityksellä "mustamaalari", joka kierteli meikäläisessäkin lehdistössä) on esittänyt tämän taistelun vaiheita norjalaiselle sosialistille Michael Puntervoldille seuraavaan tapaan: (Sanomalehtiselostus Puntervoldin kirjasta "Leninin maassa". Itse teosta en ole onnistunut saamaan käsiini.) "Ensimäinen näytös vallankumouksen läheisin aika — oli taistelua rosvolaumoja vastaan. Rappiolle joutuneet sotilaat olivat muodostaneet järjestettyjä rosvolaumoja, jotka käyttivät anarkistien taistelutapoja. Moskovassa olivat 'anarkistit', kuten he nimittivätkin itseään, oivaltaneet saavuttaa jonkunlaisen kansanomaisuuden siten, että he jakoivat osan rosvoamastaan omaisuudesta köyhille. Sittemmin kuitenkin miehitettiin rosvolauman pääkortteri kokonaan ja pakotettiin heidät tykkitulella antautumaan. 500 vangitusta ammuttiin kuitenkin ainoastaan 2. Me haluamme nimittäin", selitti Peters, "poliittisista syistä osottaa mahdollisimman suurta lempeyttä, koska vangitut olivat toimineet anarkismin poliittisen lipun varjossa".

Punainen terrori on kuitenkin ensi sijassa suunnattu vastavallankumouksellisia kohtaan — ja näille ei suinkaan ole osoitettu liiallista lempeyttä. Peters nimittää tätä taistelua "toiseksi näytökseksi" ja Puntervold kuvailee hänen lausuntoaan seuraavasti:

"Vastavallankumouksellinen liike bolshevikeja vastaan alkoi saada yhä kireämpiä muotoja, ja pian keksittiinkin kokonainen järjestö, jonka johtajana oli sosialivallankumouksellinen Sawinkow… Kaikki bolshevisminvastaiset puolueet, menshevikejä lukuun ottamatta, olivat tässä vastakumoushankkeessa mukana. Liikkeen sieluina olivat kyllä oikeistososialivallankumoukselliset. Joukko neuvoston omia virkamiehiä, jotka olivat sekaantuneet kapinahankkeisiin, olivat ensimmäiset ammutut. Sitten keksittiin vastakumouksellinen hallitus Kasanissa, jonka piti ottaa valta käsiinsä bolshevikien kukistuttua. Me vangitsimme 100 tsaarivallan aikuista upseeria Moskovassa ja 80 Kasanissa, näistä ammuttiin 50-60…

"Kolmas näytös vallankumouksen kehityksessä alkoi, kun vihollisen vastakumouksellisten joukot alkoivat liikehtiä eri rintamilla. Porvarit alkoivat tällöin tulla rohkeammiksi. Meidän täytyi nyt tehdä voimakaita vastavetoja. Kasanissa harjotettiin runsaasti terroria ja nyt joudumme joukkoterrorin aikaan. Pääkomitea ei vastaakaan näistä teoista. Joukkoteloituksia toimittivat kansanjoukot itse, Leniniä ja Uritskia vastaan tehtyjen murhayritysten jälkeen. Joukkojen katkeruus oli niin painostava, että Pietarin neuvoston täytyi antaa joukoille myöten. Kahtena yönä ammuttiin Pietarin vankiloissa 500 vangittua vastavallankumouksellista. Me annoimme Moskovasta määräyksen lopettaa joukkoteloitukset sekä Pietarissa että ympäristöllä."

Mutta myöskin itse neuvosto-orgaanien piirissä kävi taistelu ylivallasta bolshevikien ja sosialivaliankumouksellisten kesken. Heinäkuun alussa pidetyssä neuvostokongressissa olivat sosialivallankumoukselliset enemmistönä. Ja Paquet kertoo, että tiedettiin heidän valmistelevan vaikeuksia bolshevikeille. He tahtoivat rikkoa hinnalla millä hyvänsä Brest-Litowskin rauhan. Maria Spiridonowa viittaili tuossa kongressissa puheessaan "ihmeeseen", joka on tapahtuva. Ja samoina hetkinä tapahtuikin Saksan lähettilään Mirbachin murha. Kaksi erityisen komitean sosialivallankumouksellista jäsentä tunkeutui väärällä passilla huoneeseen ja ampui hänet. Tällöin oli tilanne bolshevikeille hyvin kriitillinen. Kaikkinainen hajaannus jatkui yhä. Mitään erikoisen innostunutta bolshevikien kannatusta ei ollut. Sekasorto ja alituiset kapinat ympäri maata olivat pahimmillaan. Kossowsky luettelee 16 mielenosoituskokousta, lakkoa ja avointa kapinaa eri puolilta maata kevään ja kesän kuluessa 1918.

Suunnattomia ryöstöjä tehtiin elokuussa Moskovassa ainakin 5 kpl. Työttömyysavustuskassa, 400,000 ruplaa, ryöstettiin 15. elokuuta Moskovan vilkasliikkeisimmällä paikalla. Osuuskuntien keskuskassasta ryöstettiin 5 milj. ruplaa. Kurskin aseman kassa, 1 1/2 milj. ruplaa, ryöstettiin kadulla, kun sitä kuljetettiin pääkassaan. Itse sotakomissariaatista ryöstettiin yöllä 19. elok. vasten kassa. Vasemmistososialivallankumouksellisten puoluekassa niinikään (Paquet). Gawronsky luettelee suuren joukon kavalluksia ja väärennyksiä, jotka hän on poiminut Neuvosto-Venäjän lehdistöstä, lopuksi tapahtui komissari Uritskin murha Pietarissa ja murhayritys Leniniä vastaan Moskovassa. Yleensä nämä murhat ja muut tihuteot pantiin "vastavallankumouksellisten" ja eritoten sosialivallankumouksellisten tilille. Mitenkä yksityisten tapausten laita lieneekin — se ainakin on varmaa, että bolshevikien vastustajat aikoivat "sisäisellä" rintamalla toimien tehdä heidän hallituksensa mahdottomaksi. Tuolloin Mirbachin murhan jälkeen piti sosialivallankumouksellisten nähtävästi alkaa päärynnäkkö. Mutta bolshevikit taistelivat, kuten Paquet sanoo, niinkuin jalopeurat. Häikäilemättä he asestivat korkeimmilla paikoilla olevien talojen katot ja ullakot Moskovassa, vangitsivat sosialivallankumouksellisten johtajat, hajoittivat puolueen ja kukistivat aseelliset kapinaan nousseet joukot. Kaikkialla rekisteröitiin upseerit ja 15,000 à 20,000 epäiltyä upseeria suljettiin keskitysleireihin (Paquet). Vallankumoustribunalit ja erikoiskomiteat tekivät työtä, tuomitsivat ja teloittivat vastavallankumouksellisia keinottelijoita ja saboteeraavia. Ei ole tiedossa kuinka paljon tämä sisäinen "rauhoitus" on maksanut ihmishenkiä. Edellä mainitsin jo Petersin Puntervoldille ilmoittamia numeroita.

Jatkan tässä Punterwoldin kuvausta:

"Kysyin Petersiltä, onko tsaari ammuttu. — On. Se tapahtui sotakomitean määräyksestä, koska hänen poistamistaan pidettiin välttämättömänä vallankumouksen jatkuvalle menestykselle. (Sotakomiteaan kuului 30 miestä, mukana Lenin, Trotski, Peters y.m.) Useimmat tsaariperheen jäsenistä, joukossa myöskin perintöruhtinas, ja useimmat tsaarin ministereistä ovat ammutut." [Tästä on myöhemmin ollut sanomalehdissä eriäviä tietoja.]

Kaikkiaan arveli Peters noin 6000 vastakumouksellista teloitetun. Hän oli saanut ilmoitukset 26 piiristä ja oli näissä teloitettujen lukumäärä 4300. 10 piiristä tiedot puuttuvat, mutta arveli hän kaikkiaan murhatun, kuten sanottu, 6000 henkeä. Peters arveli, että näistä noin 60 prosenttia on pahantekijöitä. Loput olivat poliittisia rikollisia.

Saadakseni joitakin tietoja muiltakin kuin komitean jäseniltä, kertoo Puntervold, etsin käsiini menshevikien johtajan Martowin. Tämä selitti, että ainakin 10,000-15,000 teloitusta oli jo siihen mennessä toimitettu. "Kaikkiaan on ollut yli 500 teloituskomiteaa, eikä niistä yksikään ole ollut työttömänä." — Pietarissa yksinään on ainakin 1,500 vastakumouksellista ammuttu. Petarin kumouksellisten komitea on itse tunnustanut, että sen toimesta yksistään elokuussa 1918 (joukkoteloituksen aikana) teloitettiin yli 800 ihmistä. Lisäksi on huomattava, että sotakomitean toimesta myöskin jatkuvasti toimeenpantiin teloituksia. — Heinäkuussa 1918 surmattiin Jaroslavissa kaupungin valloituksen jälkeen niinikään yli 800 henkilöä. Pensan kuvemementissa tapahtuneen talonpoikaiskapinan kukistamisen jälkeen teloitettiin noin 600 vastakumouksellista.

Tammikuun loppuun mennessä 1919 toimi siis 500 paikalliskomiteaa ja 36 piirikomiteaa, jotka jokainen toimeenpanivat teloituksia. Näin Puntervold.

Prof. Goode ilmoittaa epämääräisesti vallankumoustribunalien tuominneen kuolemaan n. 3000. Erikoisten komiteain toimeenpanemista teloituksista hän ei puhu mitään.

Luku 6000 näkyy esiintyvän usein ulkomaalaisissa tiedonannoissa.

Kun sosialivallankumoukselliset kärsivät tappion tällä "sisäisellä rintamalla", siirtyivät he kuuluisan johtajansa Sawinkowin johdolla tsekkoslovakien rintaman taa ja alkoivat järjestää Siperian oloja.

Tällöin (tai oikeastaan jo kevättalvella 1918) alkoi Trotski luoda vakinaista puna-armeijaa. Myöhemmällä kesällä Paquet ilmoittaa sen lukumäärän 400,000:ksi mieheksi. Kun tuli tieto Bulgarian romahduksesta ja vallankumouksesta Itävalta-Unkarissa, osoitti Lenin toimeenpanevalle keskuskomitealle kirjelmän, jossa hän vaati puna-armeijan mieslukua lisättäväksi 3 miljoonaan, jotta se voisi Keski-Europan työläisten kanssa taistella ententen inperialisteja vastaan. Näihin aikoihin suunniteltiin, Paquet:n kertoman mukaan, Berliniä jo Europan neuvostovallan pääkaupungiksi. Trotski puuhasikin armeijansa kanssa väsymättä. Paquet kertoo, että hän hävisi joskus kuukausmääriksi päivän politiikasta, niin että syntyi juttuja hänen vangitsemisestaan. Hän matkusteli junassansa, agiteerasi, järjesti, moitti ja tuomitsi. Opettelipa lentämäänkin. Ja jo viime vuoden alussa lienee puna-armeijan miesluku ollut miljoonan vaiheilla (m.m. Nörregaard'in mukaan), pikemmin yli kuin alle. Ja kuri ja järjestys oli luotu. Bolshevikit olivat voittaneet toistaiseksi pulakautensa. Neuvostovallan vuosipäivänä marraskuussa 1918 lausui Lenin Paquet'n mukaan: "Meillä on nyt kova aallonkäynti. Olemme kenties huomenna aallon harjalla ja ylihuomenna aallon laaksossa; mutta me emme huku nyt enään."

Mutta varmaa on, että tuskinpa bolshevikit olisivat selviytyneet ilman saksalaisten myötävaikutusta. Ainoastaan se seikka, että he jaksoivat säilyttää välinsä Saksan kanssa rikkoutumattomina, pelasti heidät. Jos sosialivallankumouksellisten olisi onnistunut rikkoa Brestin rauha, niinkuin he yrittivät, niin kehitys olisi saanut — jollei juuri kokonaan toista suuntaa, niin ainakin toisen muodon. Myöhempää taistelua Koltshakia, Denikiniä ja Judenitshia vastaan auttoi kaksi seikkaa: sisärintama ja näiden kenraalien taantumuksellisuus. Sosialivallankumoukselliset olivat esim. Siperiassa järjestäneet verrattain hyvän kansanvaltaisen järjestyksen. Mutta Koltshak kaappasi vallan, muodosti sotilasdiktatuurin — ja kaikki meni lopulta viimeiseen sekamelskaan.

Useiden silminnäkijäin kuvaukset ovat viime aikoina olleet yhtäpitäviä siinä, että Neuvosto-Venäjällä nyt vallitsee verrattain hyvä ulkonainen järjestys ja että se sotilaallisesti on verrattain vahva.

Mutta tämä kaikki on saavutettu siten, että on suuressa määrin poikettu pois alkuperäisen bolshevistisen ohjelman puitteista. Niinpä ensiksikin: puna-armeija on aivan toista kuin "asestettu kansa". Se ei ole mikään proletaarimiliisi, vaan vakinainen sotajoukko. Sen johdossa ovat, niinkuin tiedot ovat tienneet kertoa, monet tsaarinaikaiset upseerit.

Kuvaava on Viron sosialidemokraattien johtajan K. Astin lausunto, jonka hän antoi Viron ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelujen aikana. Hän kirjoitti m.m.: "Vanhat kenraalit, entisen sotakamarillan edustajat, jotka alussa suhtautuivat bolshevikeihin suurella pidättyväisyydeilä, ovat nyttemmin omaksuneet kokonaan uuden katsantokannan. Hyvillä mielin he astuvat nyt bolshevikien sotaväkeen saaden siellä heti merkityksellisiä toimia. Ja koskapa he ovat suuria mestareita kasarmimaisen sotilashengen synnyttämisessä, vahvistavat he liittymisellään moninkertaisesti Neuvosto-Venäjän sotilaallista voimaa ja syventävät sitä juopaa, minkä neuvostomilitarismi jo ennestään on luonut sotilas- ja sivilisäädyn välille." Äskettäinhän on kerrottu, että m.m. joukkojensa säälimättömästä tuhoamisesta kuulu kenraali Brusilow olisi puna-armeijan ylimpiä päälliköitä — ellei suorastaan ylin. Ellen väärin muista, piti hänen toiselta puolen olla niiden kenraalien joukossa, joiden ampumisesta aikaisemmin kierteli sanomalehdissä yksityiskohtainen kuvaus. Kumpiko tieto on totta tai onko kumpikaan?

Teollisuustuotanto ja sen tuotteiden jako on se ala, jolla bolshevikit ovat johdonmukaisimmin koettaneet toteuttaa ohjelmaansa. Millä menestyksellä? Että teollisuustuotanto ja tavarain jakelu on huonolla tolalla, sitä ei ole epäilemistä. Mutta missä määrin se on järjestelmän syy, sitä on vaikea tosiasioihin perustuen: ratkaista.

Esitettäköön tässä muutamia tietoja asiain tilasta.

Ensinnäkin bolshevikien oman tilaston mukaan tuotanto 1918 muodostui seuraavaksi (Hischberg, Bolschewismus s. 77.):

VARASTO, TUOTANTO JA VÄHIN TARVITTAVA MÄÄRÄ. MILJOONAA PUUTAA.

                                          1918
                    Vuodelta käytet- Vähin
 Tavara 1917 jäänyt tävissä tarvit-
                 yhteiskunn. Lisäys oleva tava Puuttui
                    varasto. 1918 varasto. määrä.
 Kivihiiltä ja
 antrasiittiä 0 45.6 45.6 210.0 164.9 = 78.9 %
 Naftaa 20.0 123.0 143.0 343.0 200.0 = 58.2 %
 Puu (milj. kuut.) 0 9 9.9 15.6 6.6 = 42.3 %
 Raakametalli 15.0 10 25.0 210.0 185.0 = 88.1 %
 Liinaa 10.9 12.6 22 7 Yli tarpeen 15
 Villaa 1.6 0.1 1.7 4.1 2.4 = 58.6 %
 Kutomatuotteita
 (milj. arshinaa) 0 1.4 1.4 2.8 1.4 = 50 %
 Turkiksia 4.6 4.2 9.0 12.0 3.0 = 25 %
 Kalosseja
 (milj. paria) 0 16.0 16.0 30.0 l4.0 = 46 %
 Sokeri 2.3 3.0 5.3 64.8 59.5 = 91.1 %
 Tee 0.6 0 0.6 1.07 1.37 = 69.5 %
 Kahvi ja kakao 0.25 0 0.25 0.90 0.65 = 72.2 %
 Riisi 0 0 12.6 12.6 = 100%
 Tupakka ja sikaarit
 (milj. venäl. naulaa) 6.4 6.4 7.9 1.5 = 18.9 %
 Tulitikkuja
 (1000 laatikkoa) 50.0 50.0 590.0 2820.0 2230.0 = 79.9 %
 Suolaa 2.0 58.0 60.0 64.0 4.0 = 0.3 %
 Kalaa 0 10.0 10.0 32.4 22.4 = 69.8 %

Kuten näkyy, on yhteiskunnallistutettu koneisto tuottanut enimmäkseen vain pienen murto-osan kulutukseen tarvittavasta vähimmästä määrästä.

Prof. I.V. Isajeff on "Economistissa" (1919 vuoden elok. s. 235) julkaissut arvostelun, joka perustuu numerotietoihin. Otan siitä tähän muutamia tietoja.

Yksistään sentrotekstilissä, eli tekstiliteollisuuden keskuksessa, oli 1918 tarkkailua varten 6,000 virkamiestä. Saapuvien asiain luku oli päivittäin keskimäärin 500, lähtevien 207. Yksi sihteeri käsitteli päivittäin keskimäärin 10 tulevaa ja 4 lähtevää asiaa, yksi konekirjoittajatar 2 lähtevää asiaa. 1918 vuoden toisella puoliskolla tarvitsi sentrotekstili yhteensä 1,349,619,000 ruplaa etulainaa ja kuitenkin valmistettiin tavaroita vain 143,716,000 ruplan arvosta, siis tuskin 10 %. Heinäkuussa sai työmies 6,000 ruplaa kuussa, vaikka maksimipalkka oli määrätty 3,000 ruplaksi. Tämän saman ilmiön toteaa myöskin Heikel sekä vielä joku muu. Tämä tapahtuu siten, että jos jonkun esineen valmistamiseen menee 3 tuntia, niin merkitsee tehtaan johto sen 6 tunniksi. Työtehon alenemista osoittavat seuraavat luvut, jotka ovat otetut erikoiskomitean kertomuksesta (tammik. 1919): Työläisten lukumäärä Moskovan rautatiekonepajassa oli 1916 1192; 1917 1179; 1918 1772. Arviolaskun mukaan valmisti yhtä rautatievaunua, joka konepajassa valmistettiin, 1916 0.44, 1917 13.2 ja 1918 41.5 työläistä. Komitea arvelee työtehon alenemisen syiksi elintarvevaikeuksia, väärää vapaus-käsitettä työmiehillä, työmiesten osanottoa kaikenlaisiin komiteoihin j.n.e. Hiilentuotannossa oli tuotanto työläistä kohti kuukaudessa 1916 614 puutaa, 1917 448 puutaa ja 1918 242 puutaa. Normaalimäärä on 750 puutaa. Niiden tavaroiden arvo, jotka työläinen valmisti 8-tuntisessa työpäivässä ja ottaen 1916 vuoden hinnat perusteeksi, oli 1916 100, 1917 75 ja 1918 40 %. Työtehon alennus vaihtelee eri aloilla 20-68 %. Näin Isajeff.

Otan vielä seuraavat otteet Gawronskyn lukuisista Neuvosto-Venäjän lehdistä ja virallisista kertomuksista poimimista tiedoista. (On huomattava, että G:n kirja on ilmestynyt alkupuolella vuotta 1919 ja "nyt" tarkoittaa siis sitä aikaa.)

Moskovan piirin metalliteollisuus:

Jo 1/IV 1918 suljettiin 211 rekisteröidystä tehtaasta 79 s.o. 38 %, ja jälelle jääneissäkin on tuotanto suuresti alentunut. Työläisten lukumäärä on alentunut 60 %:lla.