BRAND. Nyt huomatkaamme seikkaa kaksi: sanoitte mua vahvemmaksi ja että —
VOUTI.
Teill' on seurakunta.
BRAND. Niin nyt, vaan se voi olla unta, kun kerran uhrinpäivä koittaa; — ken tietää, kumpi silloin voittaa?
VOUTI. Niin, uhrinpäivä? Sehän juuri ei tiettävästi koskaan koita! Ja jos se saa, on uhri suuri, kun viedään kansan kolikoita; nyt aika on niin suopeata, ei vaadikkaan se kalliimpata. Ja sitä juuri tuskailen, ett' itse kuulun joukkoon myös, mi saattoi muotiin suopeuden; ma uhrinpäivän estin noin; siis sanoakkin melkein voin: sä oman nahkas olet myönyt ja nyt on toinen sua lyönyt ja sillä, mik' on sinun työs.
BRAND. Teill' ehkä oikein voikin olla. Ei sentään seuraa antaumus, jos ollaan joskus tappiolla; se kyll' on suuri koittelus — mut työtään varten luotiin mies, hän maalin Eedeniksi ties; jos hänet siitä erottaisi ulapan selkä läikkyväissä, ja vieressänsä kangastaisi maa helvetin niin väikkyväissä, — hän voiko huutaa: vaivat pois, tie helvettiin kun helpoin ois!
VOUTI. Mä kieltäin, myöntäin siihen vastaan; ei elä työstään ainoastaan. Ken hyötymättä aian murhaa ja työtä tahtois tehdä turhaa? Jokainen, niin se kerran on, myös työstään tahtoo palkkion; jos ei voi voittaa taistelolla, niin täytyy koittaa sovinnolla.
BRAND.
Vaan musta valkeaks ei muutu.
VOUTI. No, rakas veikko, ällös suutu, mut turhaa ois se vastustusta, jos huutaa muut: kuin lumi musta!
BRAND.
Ja teidän huuto?
VOUTI. Mun? Ei varmaa: ei vallan musta, mutta harmaa. On nykyaika suopea, ei ketään saata loukata. Näät vapaus täällä vallitsee ja kaikkein tahto hallitsee; — kuin yksi nousta uskaltaisi ja mustan valkeaksi saisi? — Kun luottamus on teihin heillä, niin suurin voima myös on teillä; ma yhdyn siihen, joll' on voimaa, sen järkeni mä jälkeen teen, ja toivon, ettei kenkään soimaa, jos taistellut en viimeiseen, Mä huomaan kyllä, että kansa nyt työni näkee hajallansa: nyt kansa muuta kaihoaa kuin että viljaa kasvaa maa; ei tahdo kenkään, siltä näyttää, kuin ennen varojansa käyttää, — ja tahto kun vain poissa lie, ei työmme koskaan voittoon vie. — Kai harmin voitte ymmärtää, kun tiet ja sillat kesken jää ja soiden kuivaus, ojitukset ja sadat uudet suunnitukset. Kun työnsä vuoksi kaikki koittaa, niin mitä teet, kun et voi voittaa? Ma varron aikaa, muita säistän ja viisahasti virran väistän. Nyt, — suosion mä hukkasin samoin kuin sen mä saavutin; no, muita teitä siis mä koitan ja valtaa jälleen ehkä voitan.
BRAND. Siis vuoksi kansansuosion nuo työnne kaikki tehdyt on?
VOUTI. Ei kukaan moista väittää saata. Mä palvelin vain isänmaata ja kuntaa kehityksen tiellä; vaan toivoin myös, sit' en mä kiellä, ett' työni kerran huomattais ja ansioni palkan sais. Se on nyt niin; mies kyvykäs ja viisas ynnä työteliäs myös tahtoo päästä määrän luoksi; ei, houkka täällä hikeen juoksi vain pelkästänsä aatteen vuoksi. En parhaimmalla tahdollani voi laiminlyödä etujani ja työtä tehdä palkatonta. On näätte mulla perhe aimo, on hoidettava ensin vaimo ja sitten vielä lasta monta; — jos aate janon sammuttaisi, jos aattehesta leivän saisi, ken aatteen mies ei silloin ois? Jos kummastella joku vois, kun aattehell' on leivän lisä, niin on hän huono perheenisä.
BRAND.
Ja nyt on ai'e —?
VOUTI.
Rakentaa.
BRAND.
Kuin? Rakentaa?
VOUTI. Ka, miksi en? Sen vaatii mun ja kunnan hyöty. Näin jälleen voitan mainehen, mi nyt on vallan maahan lyöty; — nyt kohta vaalinaika saa; mun täytyy jotain suurta koittaa ja kunnan miehet sillä voittaa; jos onnistun, mä kilvan kestän ja toisten vaalin näin mä estän. Nyt arvelin, se onkin houkka, ken soutaa vasten virtausta. Nyt kansa kaipaa innostusta, ma olen siihen työhön moukka; mun työni tähtää käytäntöön; vaan kuinka panna täytäntöön, kun nyt on kaikki vastassani? Ja niinpä tunsin luonnossani: nyt etuisinta varmaan ois, jos vaivaiskuorman saisi pois.
BRAND.
Vai vallan pois?
VOUTI. Ei, hiisi vie, se välttämätön puute lie ja täytyy meillä myöskin sietää? Vaan viisas sentään keinot tietää kuin moinen puute hallitaan, jos huomaa hän sen aikanaan. On selvää, kurjuus on se suo, mi synnin myrkkyusvat luo; — nyt tahdon suon mä ojittaa.
BRAND.
Se kuinka käy?
VOUTI. Niin arvatkaa? Kai tulee puute korjatuksi, kun olen saanut laitetuksi mä köyhäin ruttohuonehen. Sen ruttohuoneeks ristin, niin kun juuret uusiin rikoksiin se raivaa pois; ja sitten voisi sen liittää myöskin vankilaan. Näin rikos ynnä rangaistus ne seinätysten siellä oisi, vaan lukko sentään salpanaan. Kuu tää on saatu valmihiksi niin jääpi varaa vielä siksi, ett' tehdään saman katon alle myös joku syrjärakennus; se yleisölle juhlivalle ja vaalipöydän hoitajalle ois vallan varmaan mielehen; sen käytännön jos rajoittaisi, se juhlasalin nimen saisi.
BRAND. Niin, noita kyllä tarvitaan; on yksi tärkeämpi vaan.
VOUTI. Te tarkoitatte hourulaa? Sen myönnänkin, se huomatkaa. Ma myöskin ensin mietin sitä, vaan muiden kanssa tuumittua ei miellytä se tuuma mua; noin suureen tarkoitukseen, mitä me siihen sitten uhrattais? Näät moinen laitos paljo maksaa, sen kunta tuskin teettää jaksaa, jos siellä sille suojan sois, ken hourulahan kypsi ois. Vaan tarkatkaamme myöskin aikaa, ei ole työstä muuten taikaa; — se rientää jättiaskelin; mi kelpaa nyt, se olla vois jo vuoden jälkeen ahtahin. Te näätte, kuinka kansa varttuu ja kuinka kansan tarpeet karttuu, kuin sadun jättikengin vaan nyt kaikki tahkoo neroaan, mit' olkoonkin se laatujaan. Se oisi kallis leikki meille, jos mieli sijaa laittaa heille ja vaimolleen ja perheellensä ja, kuka tietää, itsellensä. Siis parhainta se varmaan ois, sen hampaan jos me lyömme pois!
BRAND. Ja raivohullu jos on ken, voi juhlasaliin viedä sen.
VOUTI (mielissään). Niin, salihan on usein vapaa! Noin naulan päähän harvoin tapaa! Jos toden teemme tuumastamme, on meillä siis myös hourulamme, on kaikki yhden katon alla ja talo yhteisnimen kantaa; näin kaikki kootaan puuhaamalla, mi kunnallemme värin antaa; on siinä koko kurjuutemme ja rikostulva roistojemme ja hullut, joita ainiansa on laiminlyönyt meillä kansa, — ja sitten he'elmät vapauden ja puheet, taistot vaalien; On huone, jossa riidellään, jos milloin ollaan erimieltä, on sali, jossa yhdytään, kun harjoitellaan juhlakieltä. Jos puuha vain nyt onnistaa, niin vuorten poika kaikki saa, mi suinkin kuuluu kohtuuteen ja elämänsä oikeuteen. Ei ole kunta rikkahin; vaan uuden talon harjaviiri kun nostetaan, niin sanoisin mä sentään mielin tyytyvin: on järjestetty hyvin piiri!
BRAND.
Vaan varat —?
VOUTI. Siinä onkin pulma niin muulloin kuin myös tässäkin; ei olla kernaat uhrihin, ja jos te kiellon mulle suotte, niin pettymys on sangen julma. Vaan taas jos avun mulle tuotte ja sanan voimin kannatatte, niin tuumani te toteutatte; ja vouti hyväntyönne kostaa.
BRAND.
Siis tarkoitus on minut ostaa?
VOUTI. Ei, toisen nimen antaisin mä tuumalleni, — vallan pois se juopa saatava jo ois, mi ollut viime aikoihin on haitaks puolin molemmin.
BRAND.
Te ajan huonon valitsitte. —
VOUTI. Niin, niin, mä tiedän, suru suuri on teitä kohdannunna juuri; mut uljas kestää niinkuin muuri; ja tarpeen itse huomautitte. —
BRAND. Niin murheessa kuin riemussani mä tiedän aina toimintani, vaan tähän jyrkkään kieltohon syy tällä kertaa toinen on.
VOUTI.
Ja syy —?
BRAND.
Ma itse rakennan.
VOUTI.
Häh! multa viette aattehen?
BRAND.
En vie.
(Viittaa ulos akkunasta.)
Tuon näätte huonehen —?
VOUTI.
Tuon?
BRAND.
Niin.
VOUTI.
Tuon suuren navetan?
Se onhan läävä pappilan!
BRAND.
Ei se; — tuo pieni rakennus!
VOUTI.
Häh? Kirkko!
BRAND. Sitä tarkoitan; se suurentaa on aikomus.
VOUTI. Se, lempo soi, jää tekemättä! se jää kuin jääkin repimättä; — näin turhaan raukeis tuuma mun! Te ymmärrätte, otaksun, se mulle tuottais tappion. Kaks yhtä-aikaa liikaa on, — mä pyydän, väistykää te nyt —!
BRAND.
Ma viel' en koskaan väistynyt.
VOUTI. Nyt teidän täytyy! Voittehan te teettää minun vankilan ja vaivaiskodin, hourulan, — niin kansa kirkon unhottais. Miks juuri nyt se rakettais? Kuin on se tänään ahtaaks käynnä, jok' ennen riitti kaikille?
BRAND.
Niin, niin, vaan nyt on ahdas se.
VOUTI.
Ma koskaan sit' en nähnyt täynnä!
BRAND. Jos siellä yksin joku ois, hän hartauteen ei päästä vois.
VOUTI (ravistaen päätänsä). Hän silloin selvään todistaa, ett' tarvittaisiin hourulaa. (Muuttaen äänensä.) Te kirkko rauhaan jättäkää; näät perinnöks sen nimittää voi muinaisilta ajoiltamme. Se onkin muinaismuistojamme; sit' ei saa oikku hävittää! Jos tuumani nyt tuhotaan, kuin Feeniks-lintu tuhastaan ma nousen kansan suosiohon. Näin tahdon sitä puollustaa: on muistomerkki meillä, johon ei kenkään käsin käydä saa! Tääll' oli linna jumalain, — kai aikaan Beele kuninkaan; niin työllä miesten uskovain jo vihdoin kirkko laitetaan. Niin koruton se on ja pyhä vanhassa muinaispuvussansa; se myrskyt kesti, kestää yhä —
BRAND. Mut jäännöksenkin loistoansa jo ammoin peittää varmaan hauta; ja lahonnut on viime lauta. —
VOUTI. Niin, niin! Se ikää todistaa, kun loputkin jo kätkee maa; vaan vielä vaarin päivinä yks reikä nähtiin seinässä!
BRAND.
Ohoh?
VOUTI.
Kuin ammeen pohja suuri!
BRAND.
Ja seinä itse?
VOUTI. Kummaa juuri on se, ett' oli seinä pois! Siks suoraan sanon: mahdoton on käsin käydä kirkkohon; se häpeätä meille tois ja raakalaisen työtä ois! Ja varat, — mistä saataisiin? Vai meillä ehkä uhrattais ja tuhansittain tuhlattais kai töihin ennenaikaisiin, kun pienin korjaus kyllin on tuo laittaa siihen kuntohon, se että meidän päivät kestää? Sen tuhlauksen kunta estää; ja voitto sentään minun on.
BRAND. En Jumalaani varten vaan yht' äyriä mä anokkaan. Ma itse tahdon rakentaa; peruni viime ropohon mä käytän tähän kirkkohon. No, vouti, nyt te sanokaa, ken taitaa mua vastustaa?
VOUTI (lyö kätensä yhteen). Mä oon kuin puusta pudonnut! En kaupungeista moista kuullut; ja täällä, missä ainiansa on rahanahnas ollut kansa, te kultatulvan aukaisette ja häikäisette, sokaisette? Ken oisi tuota koskaan luullut ja uhrausta uskonut?
BRAND. Jo ammoin päätin näin mä käyttää mun perinnön —
VOUTI. Niin, siltä näyttää kuin juorut totta tienneet oisi; se minust' oli hassutusta. Ken meistä kaikki antaa voisi, jos hyötyä ei uhri toisi? Vaan se on teidän asianne; — nyt seuraan taas mä lippuanne. On teillä vauhdin vaikutusta, mä asteittaisin eistyn, toimin. Brand, tehdään kirkko _yhteis_voimin!
BRAND.
Te luopuisitte tuumastanne?
VOUTI. Sen tietää Herra, että teen! Mä muuten hullu olisin. Kehenkä yhtyy joukotkin, kun toinen syöttää, juottaa heitä ja toinen lypsää viimeiseen? Mä, lempo soikoon, seuraan teitä! Nyt tunnen, että innostun, te saitte vauhtiin myöskin mun; ja kumma onni tuonut lie mun tänään tänne pappilaan; tää saa mun melkein uskomaan, ett' toinen toistaan eespäin vie; mun aate teidän tuuman loi, sen näyttää, luulen, kyllä voi. Siis täytän omaa aatetta, kun rakennamme kirkkoa!
BRAND. Vaan vanhaa muinaismuistoamme me emme silloin säästää voi!
VOUTI (katsoo ulos). Sit' oikein jos me tarkastamme, kun kuuhut lunta hopeoi, niin on se ruma rottelo.
BRAND.
Vaan vouti —!
VOUTI. Vanha on se jo! Mut onpas ihme, kumma vain, kuin nyt mä silmät auki sain; kas, kallellaan on kirkon laiva, sen korjaus oisi turha vaiva. Ja miss' on tyyli rakennuksen, jos tekee kauneustarkastuksen? Ja onkos kaariholvi tuokin? Se on kuin kaari käyrän luokin, niin tuomitseisi varmaankin, ken oikein tuntee ammatin. Ja katon sammalpeittehet ei liene Beelen aikuiset! Voi muinaisinto liikaan viedä; ma sanon sen, ken sit' ei tiedä; tuo laho lemmon rottelo, se joutaa kyllä hautaan jo!
BRAND. Jos kunta toisen mielen saisi, ja repimistä vastustaisi?
VOUTI. Niin revin silloin yksin sen. Nyt aikaan joulujuhlien mä kaikki puuhaan, järjestän ja tuumat tyyten kärjestän. Mä liehun, kuvaan asiat; niin, niin, — he voudin tuntevat Ja niin jos kunta tuhma ois, ett' avun multa kieltää vois, ma omin kynsin revin sen, tuon lupaan teille vannoen. Ja jos ei muusta apu lie, niin koko perheen auttaen sen täytyy maahan, hitto vie!
BRAND. On toinen ääni kellossanne kuin äsken tänne tultuanne.
VOUTI. Oloja myöten myöntyväisyys on suopeuden itsenäisyys; jos luottaa runoniekkaan saa, se miestä aina kaunistaa, kun aattehensa kauvas entää, kun — toisin sanoin — aate lentää! Ja nyt — (ottaa lakkinsa) — luo roistojoukon taas.
BRAND.
Luo minkä?
VOUTI. Tänään, arvelkaas, ma melkein ilman apulaista sain kiinni kuusi mustalaista; löin köysiin kaikki luona rajan ja hankin heille vierasmajan; vaan sieltä kuinka, hiisi vie, jo pakoon muudan päässyt lie.
BRAND.
Juur' rauhaa joulun kellot soi.
VOUTI. Vaan lempokos ne tänne toi? Mut sentään, onhan totta se, ne kuuluu melkein kunnalle (hymyillen) ja teille myös! — On ongelma, te voitteko sen ratkaista: On ihmisiä, jotka loi se maailmaan, ken elon soi, he elää sentään siksi vuoksi, ett' toista verta heissä juoksi!
BRAND (ravistaen päätänsä). On sangen paljo ongelmoita, vaan selvittää ei voida noita.
VOUTI. On helppo sentään arvoitus: kai tuttu teille kertomus on poikasesta kerjurin, ken pohjoisesta saapui tänne, ja tiedoissansa kuvatus hän voitti monet papitkin; hän kosi sitten äitiänne. —
BRAND.
Ja sitten?
VOUTI. Tyttö rikas, nuori maantielle uskalikon suori, kuin luonnollista olikin. Mit' teki poika kerjurin? Hän murhetaakkaa kauvan kantoi, vaan vihdoin sentään kihlat antoi hän tyttärelle mustalaisen; — ja huostaan joukon kulkevaisen hän kuollen jätti lasta monta, niin laihaa, kurjaa, onnetonta. Niin, yksi näistä ruojista on vieläi kunnan hoidossa ja muistuttaapi isästänsä!
BRAND.
Ken on hän —?
VOUTI.
Gerd on nimeltän
BRAND (hillitysti).
Vai niin!
VOUTI (iloisesti). Häh? Hauska ongelma! Kai hänet maailmahan loi se, joka hälle elon soi; mut sentään siksi sai hän tänne, kun lempi isä äitiänne.
BRAND. Vaan ehkä keino joku oisi, mitenkä auttaa heitä voisi?
VOUTI. Niin, auttaa? auttaa vankilaan, tuo vitsaus koko synnyinmaan! Ken heitä tahtoo pelastaa, se peijaa itse saatanaa, näät täähän joutuis konkurssiin, jos osuus hältä vietäisiin.
BRAND. Te köyhäintalon arvelitte tok' ensin kuntaan rakentaa?
VOUTI. Se ehdotus jo aikaa sitte mun täytyi tässä peruuttaa.
BRAND.
Jos sentään —; kaunista se ois.
VOUTI (hymyillen). On toinen ääni kellossanne kuin äsken siitä puhuissanne. (Taputtaa häntä olkapäälle.) Mi kuollakseen, se kuolkoon pois! Mies käyköön tietä viitottua. Nyt hyvin voikaa! Toiset mua kai vartovat jo levotonna; mun kiinni täytyy saada konna! Siis näkemiin ja hauskaa juhlaa! Vain narri aikaa turhaan tuhlaa!
(Poistuu.)
BRAND (mietteisen äänettömyyden jälkeen). Ken tässä kaiken sovittaa? Täss' sadat langat kohtalon niin sotkusvyyhteen tullut on, — ja syyt ja syiden hedelmät niin toisiansa saastuttaa, ett' tarkatkaan ei näkijät voi nähdä väärää, oikeaa. (Menee akkunan luo ja katselee kauvan ulos.) Sä syytön lammas, lapsirukka, mun äidin vuoks' sun peri hukka; sun raukan kieltäs Herra käytti, kun korkeudestaan tietä näytti ja arpaa heittää käski mun; — sait, sielu raukka, elos niin, kun äiti astui eksyksiin. Näin Herra synnin töitä käyttää, kun tahtoo vanhurskautta täyttää ja tasapainoon päästäkseen hän etsii polveen kolmanteen. (Peräytyy kauhulla akkunasta.) Lain Herra meidän yllä on! Ja maali: tasapainohon! Niin, uhraavaisuus on se kehto, jok' onpi nousemisen ehto. Mut aika sanan valheeks saa, sit' oma tieto kauhistaa. (Astelee kotvan edestakaisin huoneessa.) Niin, rukous! rukous? — Moinen sana käy huulten yli liukkahana ja sillä kerskaella voi. Se joukon armon huudahdus on Hälle, kuin on arvoitus, ja kerjäys turviin Kristuksen ja kädet nostaa taivaallen, kun sielu hukkuu, eperoi. Haha, jos riittäisikin tuo, ma voisin myöskin kolkuttaa, kuin muut, sen Herran portin luo, mi tuomarina kauhistaa. (Seisahtuu ja miettii.) Ja sentään — tuskan ahdistaissa ja suuren murheen kauhistaissa, kun lapsi nukkui kuolemaan, kun äidin suuteloistakaan ei hymy nouse poskilleen; — niin silloin —? mitä silloin teen? Niin, mistä syntyi hurmaus ja sulolaulun virtaus, mi läpi sielun kaikui, soi ja vapautta rintaan toi? Ma rukoilinko? Lohdun sain? Puhuinko kanssa Jumalain? Ja kuuliko Hän rukoustain, kun itkin täällä surussain? — En tiedä. Taas on mulla yö, on kaikki, kaikki telkehessä, — ei tuika taivaan tähtivyö — — mut Agnes näkee pimeydessä —! (Huutaa ahdistuksissaan.) Jos, Agnes, voit, niin valo suo!
(AGNES avaa oven ja astuu sisään sytytettyjen kynttiläin
kanssa; kirkas valo täyttää huoneen.)
BRAND.
Oi!
AGNES.
Katseen jouluvaloon luo?
BRAND (hiljaa).
Niin, joulu!
AGNES (asettaa kynttilät pöydälle).
Tunsit ikävää?
BRAND.
En, en!
AGNES. Kuin sua kylmentää; sä palellut —
BRAND (voimakkaasti).
En!
AGNES (hymyten).
Kuin ylpeä!
Et tahdo pyytää lämpöä.
(Panee puita uuniin.)
BRAND (astelee edes takaisin).
En tahdo!
AGNES (hiljaa itsekseen huonetta järjestellessään). Tähän kynttilä! Näin silloin sormin pienoisin hän kurkotteli liekkihin. Hän oli terve, iloinen ja tuoliltansa liukuen hän kysyi multa, oliko tuo valo taivaan aurinko. (Muuttaa hiukan kynttiläjalkaa.) Nyt valo sinne lankeaa, miss' ainoiseni uinahtaa. Nyt läpi ruudun lasin hän voi sieltä nähdä kynttilän ja joulutuvan loistossaan hän näkee myöskin suorastaan. — Mut ruuturukka kyyneilee; — vaan varros, nyt se hymyilee. —
(Kuivaa ikkunanruudut.)
BRAND (on seurannut häntä silmillään ja sanoo hiljaa).
Oi milloin tyyntyy vihdoinkin
tuo murheen meri myrskyisin!
Sen täytyy rauhaan.
AGNES (itsekseen). Nyt se loistaa! Se melkein kylmän ruudun poistaa ja koko huoneen suurentaa; ja on kuin kylmä routamaa nyt sänkyholviks muuttuis vain, miss' armas nukkuis uinahtain.
BRAND.
Mit' teet sä, Agnes?
AGNES.
Tiedä en.
BRAND (lähemmäksi tullen).
Miks syrjään työnsit uutimen?
AGNES.
Oi, unta vain; jo heräsin.
BRAND.
On vaaralliset unetkin.
Se laske taas!
AGNES (rukoilevasti).
Brand!
BRAND.
Täydelleen!
AGNES.
Ei kovuus kuulu oikeuteen!
BRAND.
Se laske, laske!
AGNES (laskee uutimet). On tehty se. Ei siitä Luoja loukkaune, jos hetken pienen unelmoin ja lohdun lähtehestä join. —
BRAND. Ei suinkaan! Lauha tuomari hän on; ei siitä suuttuisi, jos joskus epäjumalaakin sun Herran palveluksees saakin.
AGNES (purskahtaa itkemään).
Kuin kauvas ultuu vaatimus?
Mun siivet valtaa raukeus.
BRAND. Ma sanoin: turhan uhrin toi, ken kaikkia ei antanut.
AGNES.
Ma annoin kaikki; muut' en voi!
BRAND (ravistaen päätänsä).
Et; kaikkia et antanut.
AGNES (hymyilee).
No, vaadi! Köyhä uljas on!
BRAND.
Siis —!
AGNES.
Ota, mitä löytänet.
BRAND. On sulla muistot, murehet, — on synnin kaiho tarpeeton. —
AGNES (epätoivoissaan). Niin, juuret syömmen piinatun ne raasta, raasta!
BRAND. Kuiluhun on viskattuna uhris sun, jos sulla siitä kaiho on!
AGNES (väristen).
On jyrkkä, ahdas Herras tie!
BRAND.
Se yksin tahdon maaliin vie.
AGNES.
Vaan armon —?
BRAND (torjuvasti).
Kivist' tehty ois.
AGNES (tuijottaa eteensä ja lausun liikutettuna). Nyt kuiluks sana aukeaa mit' ennen koskaan oivaltaa en voinut.
BRAND.
Lausu sana pois!
AGNES.
Jehovan nähnyt kuolon saa!
BRAND (lyö kätensä hänen ympärilleen ja painaa häntä rintaansa vastaan).
Oi, ällös katso, armahain!
Sä silmäs sulje —!
AGNES.
Suotko?
BRAND (päästää hänet irti).
En.
AGNES.
Sä kärsit.
BRAND.
Sua lemmin vain.
AGNES.
On lempes kova.
BRAND.
Liioiten?
AGNES.
Ma seuraan, kunne tiesi vie.
BRAND. En ilman tarkoitusta lie sun leikkiäs ma katkaissut, — sua vuoksi puolinaisuuden en uhrin töillä rangaissut? Voi silloin meitä; liian suuri ol' uhri, jonka teit sä juuri. Mä vaadin vaimon kokonaan — sen voin ma — varten kutsuaan.
AGNES.
Se tee; vaan pysy luona mun.
BRAND. Ma kaipaan rauhan hiljaisuutta, kun kirkkoa ma mietin uutta.
AGNES.
Mun kirkon kaatoi templi sun.
BRAND. Jos siinä epäjumalaasi sä palvelit, niin hyvä vaan, jos kirkkos uusi templi kaasi. (Syleilee häntä kuin peljäten.) Nyt rauha sulle — kautta sinun myös mulle, sille, mik' on minun.
(Astuu sivuovelle päin.)
AGNES.
Brand, tokko hiukan, hiukan saan
ma vetää syrjään uutimet?
Noin vallan pienen hiukan?
BRAND (ovelle).
Et.
(Menee kammariinsa.)
AGNES. Kaikki, kaikki teljettynä! Unhoituskin kiellettynä! Tuomittu on huokaus täällä, taivas haut' on salpa päällä. Ulos täältä täytyy mun, tänne kuolen, tukehdun! Ulos? Minne? Taivahalta silmät katsoo ankarat! Minne saisin niiden alta sielun tunteet, muistelmat? Ulos jos ois tahtokin, minne raukka pääsisin? Tyhjyys aina kammottaisi, yksinäisyys kauhistaisi! (Kuuntelee Brandin kammarin ovella.) Nyt hän lukee äänellensä; kuule ei mun vaikerrusta. En saa mistään lohdutusta! Luojalla on kylläksensä kuulla virttä onnellisten, varallisten, lapsellisten, kuulla virttä kiitoksen, nähdä leikit lapsien. Joulunahan iloitaan sekä Herraa palvellaan. Ei Hän katso äitirukkaan, joka yksin itkee hukkaan. (Lähestyy varovasti ikkunaa.) Aukaisenko verhot nää, että loimo läikähtää tuonne yöhön, karkottain kauhut pikku Alfiltain? — Ei, se turha vain on taika, siellä ei hän olekkaan! Jouluhan on lasten aika; hän saa tulla tänne vain; ehkä on hän ulkoisalla, äidin akkunoiden alla, seisoo siellä sinihuulin. — Lapsen itkuako kuulin? Alf, en tiedä neuvoa! Isäs itse telkesi; — Alf, en voi ma aukaista Hiljaa, armas lapseni, ettet häntä vihoita. Lennä jälleen taivaasen, siellä sull' on valoisaa luona lasten leikkien. Itkuas et näyttää saa, — ellös kerro, taattosi että oven telkesi, kun sä sille koputit. Lapset eivät oivalla meidän suurten toimia. Isäs istui huokaeli — niin jos siellä kertoisit — hän se sulle solmieli sievän jouluseppeleen. Voitko, lapsi, nähdä sen? (Kuuntelee, herää unelmistaan ja pudistaa päätänsä.) Unta, unta! Äidin lasta en ma kohta nähdä saa; kiirastulten kautta vasta väliseinä laukeaa, holvit, telkeet murtuvat, vinkuu tyrmän saranat, lukko suuri aukeaa! Paljon, paljon tarvitaan ennen kuin me kohdataan. Minä hiljaa ahkeroin, vaatimusta täyttää koin, tahdon voimaa näytin yhä. Mutta tänään onkin pyhä. Kuink' on toinen joulu tää —! Sentään voin sen pyhittää; Etsin kalliit tavarain, joiden äärettömän hinnan, onnen ainoon äidinrinnan, tietää äidin sielu vain.
(Polvistuu pienen kaapin eteen, avaa laatikon ja ottaa sieltä esille joukon esineitä. Samassa raottaa BRAND ovea aikoen puhutella häntä, vaan huomatessaan, mitä Agnes puuhailee, seisahtuu hän äänetönnä ovelle, Agnes ei häntä huomaa.)
BRAND (hiljaa). Aina samat unelmat, samat kuolon muistelmat.
AGNES. Täss' on harso, tässä lakki, — kun hän nautti kastehesta yllään oli tämä takki — (Pitää sitä korkealla, katselee sitä ja hymyilee.) Kuinka hertas, Herra Jesta! Sieväpä hän olikin, kun hän istui tuolihin kirkossamme; kolttu tässä, ensi kerran elämässä ulkoisalla oli yllä. Silloin riitti tämä kyllä, — mutta ahtaaks koitui se —, voin sen panna sivulle. — Sukat, vanttuut pienoiset, uusi lakki silkkinen; muistan, milloin sai hän sen, kun näät alkoi pakkaset. Vieläkös mä tätä jatkan? Täss' on puku pitkän matkan; näihin vöihin pehmoisiin, matkalleen hän käärittiin; näistä silloin luopuissani, luulin saavan kuolemani.
BRAND (vääntelee käsiänsä tuskissaan). Sen hävittää, oi, kuinka voi, hän mitä tuossa jumaloi! Sen toinen tehköön, kautta Herran, jos oikeus sen vaatii kerran.
AGNES. Siin' on tahrat vielä nyt; oisinko ma itkenyt? Kyynelhelmin kirjaeltu, tuskan kanssa kaunisteltu, on se mulle kallis, pyhä! Lapsi tässä pukimessa oli uhrinkastehessa! Kuinka rikas oon ma yhä!
(Koputetaan kovasti ulko-ovelle; AGNES kääntyy parkaisten ja näkee samassa BRANDin. Ovi temmataan auki ja sisään astuu repaleinen NAINEN, lapsi käsivarrellaan.)
NAINEN (huomaa lapsenvaatteet ja huudahtaa Agnekselle):
Anna mulle rikkaudestas!
AGNES.
Rikkaamp' olet kurjuudessas!
NAINEN. Olet vallan niinkuin muut, sanarikkaat suurisuut!
BRAND (lähestyy).
Mitä tahdot, ilmaise!
NAINEN. Pappia en etsine! Ennen lähden ulkoisalle kuin ma taivun saarnas alle; ennen riennän pakohon, etsin kovan kallion, jolle kuolla lupa on, kuin Ma kuulen rangaistusta hältä, joka pirun keksi. Mitä voin mä, miesi musta, että jouduin tämmöiseksi?
BRAND (hiljaa). Naisen ääni, kasvot nää lailla aaveen peljättää!
AGNES. Nyt on kylmä jouluyö, — lämmittele rauhassa! Jos on nälkä lapsella, syötä häntä, itse syö!
NAINEN. Mustalainen tääll' ei saa lämmön luona istahtaa. Meill' on maantiet laveat, ahot, metsät, kukkulat; matka eessä ain' on meillä, talot, tuvat taas on teillä. Pois mun täytyy salamana, oon kuin koirain ajamana! Vouti näät veis vankilaan, jos mun kiinni saisi vaan.
BRAND.
Ollos rauhassa sä täällä.
NAINEN. Kun on muka katto päällä? Varmempi on talviyö, rautoihin ei meitä lyö. Vaaterievun kumminkin lapsen suojaks tahtoisin! Vanhin veli näät se konna, riisti rievun lapseltain yöllä niinkuin varas vain. Nyt on raukka alastonna, — tuulen tuoma lumiräntä pieksää vallan ihoon häntä.
BRAND. Vaimo hurja, lapses jätä, säästä raukan elämätä; — pelastustaan ellös estä; orjan leiman pois voi pestä.
NAINEN. Tuohan kaunihilta soi! Sitä vain ei tehdä voi, enkä sallis tehtävän. Rutto teihin! — Missä luulet meidän lapsen syntyvän? Ojan luona, jossa kuulet juomalaulut kulkijain. Risti tehtiin kekäleellä, kaste suotiin virran veellä, pullon suusta virvoitus; — synnyttäissä loilotus kuului miesten noituvain. — Kuka noitui sadattain? lapsen isä — isät myös!
BRAND.
Agnes!
AGNES.
Niin.
BRAND.
Sä tiedät työs?
AGNES (säikähtäen).
Hälle, Brand? En milloinkaan!
NAINEN. Kaikki antakaatte vaan! Olkoon vanhaa taikka uutta; kaikki kylmään tarvitaan peittämähän alastuutta. Kohta kuolee raukka kyllä, mutta ehken vaatteet yllä!
BRAND (Agnekselle).
Nyt on aika uhri täyttää!
NAINEN. Sull' on kyllin, niinkuin näyttää; etkö antaa noita vois, kuolinkääreiksi ne ois?
BRAND. Eikö vaimon vaikerrus soi kuin Herran viittaus?
NAINEN.
Antakaa!
AGNES.
Se rikos oisi!
Alfin muistoon tahran toisi.
BRAND. Turhaan sai hän tuonelaan, uhrin tie jos katkaistaan.
AGNES (murtuneena). Teen kuin käsket. Sydämmeni tallaan alle jalkojeni. Vaimo, tullos ottamahan, minä suostuu jakamahan. —
NAINEN.
Anna!
BRAND.
Agnes? jakamaan?
AGNES (hurjalla voimalla). Ennen käyn ma kuolemaan kuin ma kaikki annan pois! Askel askeleelta lien antanut ma sulle tien! Enempää en voi, en saa! Puolet riittää lapsellesi!
BRAND. Puoletkohan riitti silloin, kuu ne ostit omallesi?
AGNES (antaen). Ota, vaimo, lakki soma, jota käytti lapsi oma. Täss' on kolttu pienoisen, se on hyvä talvi-illoin; täss' on myssy silkkinen, niin ei pysty pakkanen; ota muistot viimeiseni. —
BRAND.
Agnes, kaikki annoit kai?
AGNES (antaa taas). Täss' on myssy, jossa hän uhrikastehensa sai!
NAINEN. Näiden luulen riittävän; kaappi myös jo tyhjä on. Kun nyt pääsis pakohon! Rappusilla puen raukan; sitten pakoon eestä haukan!
(Poistuu.)
AGNES (taistelee sisällisesti; vihdoin kysyy hän). Voiko taivaan Jumala multa vielä vaatia?
BRAND. Annoitko sa vapahasti aina viime riepuun asti?
AGNES. En.
BRAND.
On turha uhris tää.
Herra vaatii enempää.
(Aikoo mennä.)
AGNES (on vaiti, kunnes Brand on tullut ovelle; silloin hän huudahtaa).
Brand!
BRAND.
No nyt?
AGNES. Ma valhettelin äsken, kun ma lahjoittelin. Et sä tiedä, aavista, etten suonut kaikkea.
BRAND.
Kuinka?
AGNES (ottaa kokoonlasketun lapsenpaidan rinnoiltansa.) Tää on tallella!
BRAND.
Paita?
AGNES. Niin, sen itkullani kostutin, ja sitten oon kantanut sen rinnoillani!
BRAND.
Herras sua suojatkoon!
(Aikoo mennä.)
AGNES.
Kuule!
BRAND.
Mitä?
AGNES.
Arvaathan!
(Tarjoaa hänelle paitaa.)
BRAND (lähestyy ja kysyy ennenkuin ottaa sen vastaan). Vapahasti?
AGNES.
Vapahasti!
BRAND. Vaimon nään mä istuvan rappusilla; annahan!
(Menee ulos.)
AGNES. Viety viime vyöhön asti, — mitkä sitoi multahan!
(Seisoo hetken hievahtamatta ja äänetönnä; vähitellen muuttuu ilme hänen kasvoissaan säteileväksi riemuksi, BRAND palaa; Agnes rientää riemuiten häntä vastaan, heittäytyy hänen kaulaansa ja huudahtaa:)
Brand, ma olen vapaa nyt!
BRAND.
Agnes!
AGNES. Yö on häipynyt! Kaikki kauhut karmivaiset, kaikki rinnan painajaiset kuilun pohjaan heitetyt! Tahto vihdoin taiston voitti! Kaikki usvat kauvas haihtui, valkeudeksi pimeys vaihtui; halki yön ja kuoleman aamunkoi jo armas koitti! Kirkkomaa, tuo kammon sana, nyt ei kaiu kamalana, sydämmeen ei haavaa saa; — nyt voin riemuin huudahtaa: lapsi löys jo taivahan!
BRAND,
Nyt sä olet saanut voiton.
AGNES. Saanut kanssa riemusoiton voiton yli haudan, yön! Katso tuonne ylöspäin! Siellä Alfin leikkivän niinkuin aikaan elämän naurusuussa äsken näin! Jos ois sata suuta mulla ja jos vois ja uskaltais, niin en yhtä avajais käskein hänen tänne tulla. Kuinka suuren, viisaan työn täyttää Herra tässäkin! Kun ma Alfin uhrasin, nousi taivoon sielu mun; kuollakseen hän syntyikin; vaan ma kestin koittelun! — Kiitos, että johdit mua, johdit sielun taistelua! Näinhän kuinka kärsit sa; nyt oot itse vaalissa: sulta näät nyt kysytään: kaikki tai ei mitäkään!
BRAND. Puhees arvoitusta on; — loppui tuskat taistelon!
AGNES.
Ootko voinut unhottaa:
Jehoovan nähnyt kuolon saa!
BRAND (väistyy taaksepäin). Voi sun ennustusta, voi! — Ei! ja tuhat kertaa ei! Herra voimaa mulle soi, jos sen sulta tuskat vei! Menköön kaikki voitot multa, menköön palkka taistelulta, sua antaa en mä voi!
AGNES. Nyt on aika; valikoi! Rinnan tuli sammuta, sulje kaikki jouluaatteet; anna jälleen Alfin vaatteet; — vaimo istuu ulkona; — palata mun jälleen suo noihin päiviin sokeoihin, kaikki sielun silmiin luo, laske synnin onkeloihin, — Herra sulle vallan soi, sulle en ma mitään voi; riko siivet sieluni, jalat maahan kahlehdi, vedä jälleen kuiluhun, josta juuri nostit mun, — salli elää, niinkuin elin, kun ma yössä hoipertelin! Sen jos uskallat sa vaan, olen vaimos ennallaan; — nyt on aika; valikoi!
BRAND. Sit' en Herran tähden voi! Mutta murheen poistaa koi, kun vain hetken kestät sä, yks on valkeus, elämä!
AGNES. Tänne sua kahlitsee kutsun uhrinkastehet, täällä sua tarvitsee heikot sielut tuhannet, — jotka uskoi Herra sulle viedä tielle viitatulle! Nyt on aika, valikoi!
BRAND.
Valikoida en ma voi.
AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa). Kiitos tästä, kaikesta, kiitos heikon hoidosta! Pilvet raskaat painaa mua, valvomaan ma pyydän sua.
BRAND.
Sa jo päätit päivätyön.
AGNES.
Niin, ja syttyi valo yön.
Voitto multa voimat vei,
enempäänsä kestä ei;
Herra kuitenkin on lauha!
Hyvää yötä!
BRAND.
Sulle rauha!
AGNES.
Kiitos sulle kaikesta.
Nyt ma tahdon nukkua.
(Menee.)
BRAND (painaa kätensä rintaansa vasten). Sielu, luota uskohon! Kaiken hukka voitto on. Ikuisesti omistaa yksin sen, min kadottaa!
VIIDES NÄYTÖS.
(Puolitoista vuotta myöhemmin. Uusi kirkko kohoaa valmiina vihkimisjuhlaa varten koristettuna. Joki virtaa vallan kirkon ohitse. On varhainen usvainen aamu.)
LUKKARI ripustelee seppeleitä kirkon edustalle; vähän myöhemmin tulee koulumestari.
KOULUMESTARI.
Kas, työssä jo!
LUKKARI. Niin, kiire on ja apu tarpeen! Köynnökset mun pitäis saada tankohon.
KOULUMESTARI. Näin jotain luona pappilan, mi päättyi kaari-aukkohon!
LUKKARI.
Niin, niin.
KOULUMESTARI.
Se mitä tarkoittaa?
LUKKARI. Se näät on portti kunnian, min yllä nimi-kirjaimet tään pastorimme ruskoittaa.
KOULUMESTARI.
Jaa, tänään täällä juhlitaan!
Jo kansaa tulee tulvanaan
ja vuonon valkopurjeet täyttää.
LUKKARI. Nyt ollaan valppaat, kuten näyttää; vaan vainaan aikaan seurakunta ei täällä koskaan riidellyt, näät kaikki nukkui sikiunta ja sit' ei kenkään estänyt; ken tietää, kuink' on parempi?
KOULUMESTARI. Elämä, vilkkaus, lukkari!
LUKKARI. Niin kai; mut mistä tulleekaan, kun meit' ei vilkkaus riivaa vaan?
KOULUMESTARI. Kun nukkui muut, me valvottiin; kun heräs he, me nukuttiin, — ei kunta enää huoli meistä.
LUKKARI.
On vilkkaus sentään hyvä teistä?
KOULUMESTARI. Niin rovastikin arvelee; ma olen myöskin samaa mieltä, — jos eroitusta vain ei tee, vaan puhuu suuren rahvaan kieltä. Mut meille laki toinen on kuin yhteiselle rahvahalle; näät virkamiehet valtion he eivät katso kuoren alle. Mut kirkkokuri, tieteetkin, ne kuuluu meidän toimihin, ja kiihkoilua, Herra ties, ei siedä koskaan virkamies.
LUKKARI.
Vaan pappihan se kiihottaa.
KOULUMESTARI. Sehän se juuri harmittaa. Ja piispa myös on harmissaan, sen tiedän, uskokaa se pois; jos rahvaalta hän tohtis vaan, Brand eropassin saanut ois. Mut Brand on viisas vainulleen, hän tietää pulman piispalleen. Hän kirkon uuden rakentaa ja sillä piispan masentaa. Mit' tehdään täällä yleistöitä, on sama, kunhan tehdään vaan; me virkamiehet laatujaan näät ollaan kaikki "tekijöitä".
LUKKARI. Te ootte jäsen eduskunnan, siis tunnette te kansan, maan; mut muudan, joka läpi kunnan juur' äsken kulki matkallaan ja kansan näki toimessaan, hän lausui: vanhat nukkujat on heränneet ja — lupaavat.
KOULUMESTARI. Niin, lupaava on kansa tää, ja luvata se ymmärtää, — myös noussut on se; joka nulkki on kohta lupauksen tulkki.
LUKKARI. Yht' olen kauvan tuuminut; nyt sanokaapas, oppinut, — tuo kansanlupaus mitä on?
KOULUMESTARI. Jaa, kansan lupaus, lukkari, on tyystin tietää mahdoton; vaan se on jotain, jonka luo yks' suuri aate kaikki tuo; tää aate silloin vasta voittaa, kun kansan vastaisuuskin koittaa.
LUKKARI. No, kiitos, koulumestari; tuon ymmärrän; jos vielä yhden vain saisin selväks sotkusvyhden.
KOULUMESTARI.
Se ois?
LUKKARI. On mulle pulma uus: näät milloin koittaa vastaisuus?
KOULUMESTARI.
Ei koskaan!
LUKKARI.
Häh?
KOULUMESTARI. Ei koskaan koita; se onkin luonnon ongelmoita; näät kun se saapuu, niin se haihtuu ja nykyisyydeks silloin vaihtuu.
LUKKARI.
Niin aivan; muut' ei väittää voisi,
ja siitä turha riita oisi.
Siis milloin täytyy lupaus täyttää?
KOULUMESTARI. Sen juuri äsken ehdin näyttää: on kaikellainen lupaus vain vastaisuuden sopimus.
LUKKARI.
Mut milloin saapuu vastaisuus?
KOULUMESTARI (hiljaa). Kas siinä lukkar'! (Kovaa.) Taasko uus? mun täytyy antaa vastaus? Jos yrittää se tulla milloin, se muuttuu nykyisyydeks silloin.
LUKKARI.
Ahaa!
KOULUMESTARI. Näin alla lupausten voi moni nähdä petoksen, jos sit' ei niissä oisikaan; — voi siksi suoraan lausua: ken kuuteen osaa laskea, hän valhettelee luvatessaan, jos kuin ois rehti aikoessaan; näät lupaus täyttää ain' on taakka ja jos ma turvaan logiikkaan, sen näytän mahdottuuteen saakka. Mut lupalintu lennä pois! Nyt sanok —!
LUKKARI.
Sss.
KOULUMESTARI.
Mitä?
LUKKARI.
Kuunnelkaas!
KOULUMESTARI.
On niinkuin jossain urut sois!
LUKKARI.
Se hän on.
KOULUMESTARI.
Pappiko se ois?
LUKKARI.
Niin.
KOULUMESTARI. Hän, jos siellä nyt jo lie, on varhain noussut, hitto vie!
LUKKARI. Tän-yönä tuskin ensinkään hän koskenut on sänkyään.
KOULUMESTARI.
Häh?
LUKKARI. Oikein ei lie papin laita. Hän kantaa jotain salavaivaa, mi yötä päivää häntä kaivaa siit' asti kun hän leskeks jäi; hän kyynelist' on kyllä saita, vaikk' oisi taivas pilvessäi; mut joskus amme, vettä täynnä, on hataraksi sentään käynnä — hän silloin soittaa murheissaan kuin itkis lasta, vaimoaan.
KOULUMESTARI.
Nyt on kuin heitä kaksi oisi. —
LUKKARI. Ja toinen kärsis, vaikeroisi, vaan toinen häntä lohduttais.
KOULUMESTARI.
Jos tunteitansa käyttää sais!
LUKKARI.
Niin, jos ei oisi virkamies!
KOULUMESTARI. Ja jos ei sääty rasittais, niin itkisinkin, kukaties!
LUKKARI. Jos kynän hiiteen kerran heittäis ja antais lemmon kirjaa käyttää!
KOULUMESTARI. Jos viisautensa joskus peittäis ja uskaltaisi tunteet näyttää!
LUKKARI.
Ei näe kenkään, — tuntekaamme!
KOULUMESTARI. Ken tunteillensa vallan antaa, se lähestyy jo rahvaan kantaa. Näät papin sanaan, se on mies, ken aina yhtä olla ties; ja kuinka ois, jos tahtois ken, hän virkamies ja ihminen? Ei, virka tunteen pellot routi, siit' esimerkki olkoon vouti.
LUKKARI.
Kuin siksi juuri hänet saamme?
KOULUMESTARI. On tuttu teille voudin talo, myös muistatte, kun tulipalo jo oli niellä arkiston. —
LUKKARI.
Se oli ilta, myrsky riehui. —
KOULUMESTARI. Vaan vouti miesten miesi on: hän myrskyn kanssa kilpaa liehui; mut häntä vainos piru itse, ja rouva huusi kyynelitse: "oi sielus, armas, pelasta ja vältä pirun kouria!" Kas silloin vastas vouti niin: "mun sielu joutaa helvettiin, kun apua vain siksi saisin, ett' arkistoni pelastaisin!" Kas siin' on vouti mieleltään ja tavoiltaan ja kieleltään; se siksi myöskin varmaa on, hän saapi kerran palkkion.
LUKKARI.
Ja missä?
KOULUMESTARI. Jossain, ties sen hiisi, lie voutienkin paratiisi!
LUKKARI.
Vaan kuulkaas!
KOULUMESTARI.
Mitä?
LUKKARI. Ajan enne on alla teidän sanojenne; tääll' aika kuohuu, oivallamme, näät vanhimpia tapojamme ei enää kenkään huoli noutaa.
KOULUMESTARI. Mut laho multaan aina joutaa, ja mätä terveen kasvattaa. Jos syöpä kansaa jäytää saa ja jos ei lääkkeet enää auta, on varmin keino silloin hauta. Niin, täällä kiehuu, kuohuu kyllä, sen huomaa ensi silmäilyllä. Kun vanha kirkko maahan kaatui, sen kanssa silloin kaikki maatui, mi oli vanhan elinjuuri ja suojas meitä niinkuin muuri.
LUKKARI. Niin, kansan valtas hiljaisuus. Pois, vanha, pois! se ensin huus, vaan huuto hiljaa vaimentui ja moni mietti, laimentui ja katui, katui, katui yhä, kun vihdoin totta tosiaan jo käytiin kirkon kaadantaan, se useist' oli melkein pyhä.
KOULUMESTARI. Mut rahvahasta tuhannet viel' liitti vanhaan sitehet, siks kunnes uuteen temppeliin uus Herran henki vihittiin; sen vuoksi kansa kauhisteli ja taivastellen toivoeli jo sitä päivää koittamaan, kun vanha lippu lasketaan, ja uusi liehuu vapahasti; — jo hiljaa nousi kirkonviiri ja hiljaa seisoi kansanpiiri, — ja nyt — on päästy loppuun asti.
LUKKARI (viittaa sivulle päin). Kas tuolla! Pientä, suurta nään ma tänne saavan.
KOULUMESTARI.
Tulvimalla.
Mut hiljaisuus on kaikkialla.
LUKKARI. Vaan outo humu kuuluu tiellä kuin jymy eellä myrskysään.
KOULUMESTARI. Näät kansan sydän ähkyy siellä; ja on kuin tieto heillä juuri ois siitä, ett' on aika suuri; ja kuin ois käskyn saanut kansa nyt täällä vaihtaa Jumalansa. Ma pelkään; missä pappi on? Jos pääsisin ma piilohon!
LUKKARI.
Ma myös, ma myös!
KOULUMESTARI. Kun myrsky soi, ei sielun pohjaan nähdä voi; on kuilu alla kurimon, ja tahto väistyy, eperoi!
LUKKARI.
No, veli!
KOULUMESTARI.
Niin?
LUKKARI.
Hm!
KOULUMESTARI.
Mik' on teillä?
LUKKARI.
Ma luulen, tunteet puhuu meillä!
KOULUMESTARI.
Ei mulla vaan!
LUKKARI.
Ei mullakaan!
Yks vierasmies ei kelpaakkaan!
KOULUMESTARI. Me ollaan kaksi miestä, me, ei akkoja! On ero se!
(Poistuu.)
LUKKARI. Ma äsken tunsin, että piisas; nyt olen kylmä taas ja viisas ja kova niinkuin routatie. Työ tuolt' ei vielä kaikki lie ja työttömänhän piru vie.
(Menee toiselle taholle.)
(Urut, jotka tähän saakka ovat soineet hillitysti, käyvät äkkiä voimakkaiksi ja päättyvät räikeään epäsointuun. Hiukan myöhemmin tulee BRAND ulos kirkosta.)
BRAND. Täyteläisiks en nyt heitä näy mä saavan säveleitä. Soitto soi kuin parahdus! Koko kirkon holvitus ihmisäänen soinnun lainaa, jota seinät raskaat painaa, urut parkuu, vaikeroi niinkuin kirstustansa vainaa. Koittakoon ken vielä voi, urut eivät enää soi. Tahdoin äsken rukoella; mutta ääni särkynyt huusi kellon voihkehella, joka, railo kupehella, tuskissaan ois ähkynyt. Näytti niinkuin Herra ois itse ollut kuorissaan, josta torjui vihoissaan rukouksen luotaan pois! — Suuren teen ma temppelin, niinhän silloin lupasin; vanhan kaataa, hävittää, sen ma kyllä uskalsin. Nyt on valmis templi tää. Kuulin siellä äsken juuri huudettavan: "kuinka suuri!" — Kumpi oikein näkee? Tokko he vai minä lienen sokko? Onko tuo se suuri suoja, joksi sen ma tahdoin kerran? Muuttikohan sinne Luoja, uusi henki uuden Herran? Tuommoisenko templin kuvan näin ma suurra kohoutuvan, sen kun hengen silmilläin yli ihmishuolten näin? — Hm, jos Agnes luonain oisi, toisin täällä olla voisi; hän se pienen aateloi, epätoivon poistaa voi, taisi taivaan sekä maan saada yhteen sulamaan. (Huomaa juhlavalmistukset.) Liput, tangot, köynnökset! Koululla jo lauletahan; kansa tulvaa pappilahan, mua tähtää katsehet; — entäs kultakirjaimet! Herra valo suo ja auta, tai mun nielköön maa ja hauta! Juhla kohta avataan; kaikki miettii pappilaan, pappi heill' on suussa vaan! Heidän mietteitään ma pelkään, sanat on kuin kirvellys; niinkuin jäinen virta selkään käypi heidän ylistys. Oi jos vois, niin, oi jos vois päästä piiloon täältä pois, vaikka sutten suu se ois!
VOUTI (tulee täydessä univormussa ja tervehtii säteillen tyytyväisyydestä).
Siis nyt on vihdoin sunnuntai, työviikko raskas lopun sai, nyt purjeet alas lasketaan ja pyhän lippu nostetaan; nyt tyytyväisnä käydä voimme ja nähdä, mitä ahkeroimme. Siis onneks, onneks olkohon, nyt kuulu teidän maine on! Niin aivan heltyy sydän mun, mut riemu sentään vallan saa! Vaan entäs te —?
BRAND.
Ma tukehdun!
VOUTI. Se tunne täytyy karkoittaa. Nyt saarnatkaa te, että paukkuu, ei haita, joskin hiukan haukkuu. Näät kirkko kaikaa sillä lailla, ett' on se korviansa vailla, ken kuulle ei, —
BRAND.
Soo?
VOUTI. Sehän niin myös vaikutti jo rovastiin. Ja sitä tyylin kauneutta ja muotoviivain muhkeutta. —
BRAND.
Sen tekin näitte?
VOUTI.
Minkä niin?
BRAND.
Se vaikuttaa kuin ois se suuri!
VOUTI. Sen suuruushan se onkin juuri, mi vaikuttaapi katsojiin.
BRAND.
Se suuri on? Sen nähdä voi?
VOUTI. No, se on suuri, lempo soi! Se liian suuri meille on. Mä tiedän, että etelässä on suuret mitat käytännässä; vaan meitä täällä perukoilla ja karumailla, kallioilla ja rintehillä vuoriston se suuruudella peljättää!
BRAND. Niin on se, totta tosiaan, uus valhe vanhan sijaan vaan.
VOUTI.
Häh?
BRAND. Meidän työstä kansa rakas nyt vaihtoi muistomerkkein tai'an ja uskoo viisiin nykyai'an. Ol' ennen kirkko "kunniakas"; nyt on se heistä liian suuri — ja siinä valhe onkin juuri.
VOUTI. Tuot' en ma saata ymmärtää; se hullun nimen multa saa, ken kaipaa vielä suurempaa.
BRAND. Ma tahdon kunkin tuntohon, ett' templi nytkin pieni on; se valhe on, jos tuota peittää.
VOUTI. Ei, moiset houreet täytyy heittää Miks sitä vielä halventaisi, min itse teetti vaivallansa? nyt riemuitsevi koko kansa; on kaikki heistä rikkahinta ja työtä suurta, loistavinta; — näin luulla miksi ei se saisi? Ken hennois heitä kiihoitella ja soihdun kanssa kidutella, min hoito tietymätön on? Näät kaikki riippuu uskostamme. Tuo templi, meidän rakentama, jos pieni on, on vallan sama, kun kansa saatiin uskohon ja suureks uskoo kirkkoamme.
BRAND.
Niin, sama oppi aina vaan!
VOUTI. Ja tänään täällä juhlitaan; on kaikki meidän vieraanamme. Se huonon nimen varmaan saisi, ken ilon täällä masentaisi. Ja teidän itsennekin tähden en soisi kaiken kansan nähden tuon luulon kuorta puhkaistavan ja pienuudesta haastettavan.
BRAND.
Ja miks ei?
VOUTI. Kirkkoneuvoston on päätös: teille lahjamalja on annettava tänään juuri; sen kirjoitus on pelkkä nalja, jos kirkko ei lie kyllin suuri; ja runo, joka tehty on, ja puhe, juhlaa varten tullut, — nää kumpikin ois yhtä hullut, jos kirkon suuruus tingitään. Siis teidän täss' on taivuttava ja pystykorvin kuunneltava.
BRAND. Jo ennen tunsin rinnassain: on juhla valheen vuoksi vain.
VOUTI. Vaan, suuri Luoja, mihin teillä on moisin sanoin aikomus? Mut että yhtyis mielet meillä, te kuulkaa toinen todistus; — ja tämä selvää kultaa on: te omistatte — tiedän, miksi — nyt esimiesten suosion: on teidät tehty — ritariksi! Ja tänään, risti rinnan päällä, te käytte kaiken kansan nähden.
BRAND. Ma kärsin toisen ristin tähden, se mulla ennestään on täällä.
(Vie kätensä sydämmelleen.)
VOUTI.
Teit' eikö valtaa liikutus,
kun moisen armon merkin saatte?
Te ootte kumma arvoitus!
Mut, Herran tähden, aatelkaatte —
BRAND (polkee jalkaa). On puhe tässä joutavinta, ma teille aikaa tuhlaan vaan; — mun sanoistani hituisinta te ette äkkää kumminkaan. En sitä tarkoittanut tällä, ma mitä mittaan kyynärällä, vaan sitä, joka heijastaa ja sielun jäätää, liekkiin saa, mi viihtyy unelmoiden mailla ja nostaa tähtitaivaan lailla — — en jaksa enää! — menkää pois! — ja tuosta muille puhukaa. —
(Poistuu kirkolle päin.)
VOUTI (itsekseen). Ken ymmärtää nyt tuota vois! On suuruus, joka heijastaa ja jot' ei mittaa kyynärällä ja joka nostaa jäätämällä? Ja tähtiyö? Hän sanat löytää! — Lie pappi syönyt viinapöytää! —
(Poistuu.)
BRAND (Brand tulee alas kenttää). Näin yksin mailla autioilla en ollut ennen milloinkaan; he vastailee vain fraasiloilla ja täyttää korvat loruillaan. (Katselee sinne päin, minne vouti meni.) Tuon murskaisin ma kengälläin! — Kun katsettansa ylöspäin ma koitan nostaa konnantöistä, niin sielustansa ryönää öistä hän viskaa vasten silmiäin! — Oi Agnes, miks' et kestänyt? — nyt olen leikkiin väsynyt, miss' sodan voitto turhaa on. — Niin, yhden työ on toivoton!
ROVASTI (tulee). Voi lapsukaiset, lauma heikko! Ei, anteeks suokaa, virkaveikko! Näät juhlat, saarnat, kaikki nää mun järjen vallan himmentää; ma saarnan ulkoa jo taisin, vaan nyt ma alust' alkaa saisin. Mut kyllin siitä. — Kiitos teille, te murtajamme vanhan jään, tien uuden näytitte te heille, ja mikä horjui ijästään, sen teitte uudeks, suureks meille!
BRAND.
En suinkaan.
ROVASTI.
Kuinka tarkoititte?
No, mitä puuttuis tästä sitte?
BRAND. Uus henki uuteen asuntoon ja mieli puhdas muuttakoon.
ROVASTI. Se tulee vallan itsestään. Uus templi kaariholvineen ja voimakkaine valoineen saa heidät kyllä peseymään. Ja mikä kaunis kaikukin! Se antaa pontta sanoihin ja kaksinkertaiseksi näin se lisää uskon vähintäin. Niin, tuloksista semmoisista ei kaupungeista suuremmista lie viestit usein tulleet meille. — Ja tästä kiitos yksin teille. Ma kiitokseni nyt jo kannan näin ennen juhla-atriaanne; ja toisten tehtäväksi annan siis laulaa työtä, kunniaanne; sen tehkööt voimat nuoremmat ja varsinaiset puhujat. — Vaan kuinka kalvas, veikko kulta!
BRAND.
Jo ammoin voimat uupui multa.
ROVASTI. Niin, niin, ei voimat silloin säästy, kun yksin kaikki toimittaa. Vaan nythän raskaimmast' on päästy ja kaikki poutaa ennustaa. Siis hätä pois! On enteet hyvät! Ja muualtakin sadottain nyt juhlavieraat keräytyvät; te menkää itsehenne vaan: ken meistä saarnalahjoiltaan ois vertaisenne? Avosylin on virkaveljet vastassanne ja suusta kunkin kuulijanne nyt teille kaikuu kiitos ylin! Ja työnne, tehty kunnialla! Ja juhla täällä taivas-alia! Ja päivän teksti juhlallinen! Ja entäs juhlapäivällinen! Ma kävin äsken pappilassa, miss' oltiin juuri leikkaamassa, hm! — vasikkata juotettua. Se oikein hämmästytti mua ja vesiheran suuhun nosti: niin, oli sillä kyllin vaivaa ja sai se kaikki kätköt kaivaa, ken täältä moisen hiehon osti, kun liha kuusi markkaa maksaa! Ei kuultu ennen moista taksaa. — Mut mull' on muuta asiaa.
BRAND.
Niin, repikää ja leikatkaa! —
ROVASTI. Ma käytän kättä lauhkeaa. Syy, miksi teidät kiini hain, on vallan pikku seikka vain, mut se on sentään seurattava ja vasta tyystin huomattava. Jo luulen teidän arvaavankin ma minne tällä tähtään, hankin? On puhe virkatoimistanne. Kas, nähkääs syystä muistuttaa voi vastaan virkatapojanne; niin, tavat täytyy noudattaa — on kirkon voima tapa juuri ja kansaan sill' on mahti suuri. En moiti teitä, Herra ties; — te ootte nuori virkamies; te saitte tänne kaupungista ja ette tiennyt tarpehista. Vaan nyt on seikka vallan toinen ja muutos tarpeen, väittää voinen. Te näihin asti huolestitte näät yksilöitä erittäin; mut näin te harhaan horjahditte, he vietävät on rivittäin; te mittaa samaa käyttäkää — on aina parhain tapa tää.
BRAND.
Mut tällä mitä tarkoitatte?
ROVASTI. Kas nyt te kirkon rakennatte ja kunnalle sen lahjoitatte kai suojaks rauhan ynnä lain; näät usko kirkon, valtion ain' edistyksen keino on ja yhteiskunnan turva vain tai äiti hyväin tapojen. Ei säkki valtion oo syvä; siis rahan täytyy myöskin tuottaa, näät valtio se siihen luottaa, kun joku uskossaan on hyvä, niin on hän hyvä kansalainen. Vai luuletteko, yhteiskunta kai tuhlais Luojan tähden vainen ja vuoksi hyväin ihmisten niin rahojaan kuin taivas lunta? Niin hullu ei lie valtio; ja meidät peris hukka jo, jos valtio ei viisas oisi ja parastaan ei ahkeroisi. Niin, kaikki yhteismaalin tautta! Ja tie käy virkamiesten kautta, siis tällä kertaa pappien.
BRAND.
Tuo viisast' on; siis jatkakaa!
ROVASTI. Ma pian kerron jäännöksen. Te kirkon hyödyks valtion kun lahjoititte, työnne on myös valtiolle tulevaa. Sen merkki juhlakin on tää, mi kohta täällä aletaan, ja siksi kellot heläjää ja lahjakirja luetaan. Siis seuraa lahjaa lupaus, min suoranainen tarkoitus.
BRAND.
Ei aie koskaan ollut näin!
ROVASTI.
Nyt myöhäist' on se, ystäväin!
BRAND.
Ei liian myöhää kumminkaan!
ROVASTI. Nyt järkevä te olkaa vaan! Ei tarvis tässä suuttumusta, kun puuttuu pahaa lupausta. Te yksityistä hoitaa voitte, vaikk' yhteiskuntaa palvelette; te toista herraa hylkää ette, jos toisen hyvää ahkeroitte. Ei vuoksi Pekkain, Mattien lie säätty virka pappien, vaan seurakunta kokonainen on armoitusta nauttivainen; jos Herra kunnan armahtaa, niin kukin silloin armon saa. Näät valtio — tää liekö uutta on melkein tasavaltaisuutta: se vapautta inhoaa, mut tasa-arvoo rakastaa; taas tätä ei se muuten voita, jos tasoitella ei se koita, — te sitä juuri vastustatte! te juuri juopaa suurennatte näin kesken kirkon jäsenten niin kuin ma ennen kuullut en. Näät moinen jäsen valtion nyt persoonallisuus hän on; tää valtiota vahingoittaa, sen huomaa selvimmin, kun koittaa ken koota tasa-arvon verot ja kaikki muutkin rästi-erot; nyt kirkkoa ei hatuks sais, min kaikkein päähän sovittais.
BRAND. Voi, mikä laaja kaukomaa nyt tässä mulle aukeaa!
ROVASTI. Ei auta, olkaa tyyni vaan; mut kirkon juurta syöpi koi ja riidan kyy, ei kieltää voi. Vaan vilkkaus saattaa toivomaan. Tän kirkon nyt te lahjoititte, te velvoituksen vahvistitte: työ kirkon kautta valtiolle. Näät kaikki joutuis hunningolle, jos yhteissääntöä ei oisi; nuo eri voimat, vyötä vailla, ne riehuis hullun varsan lailla ja aidat maahan pehtaroisi. Jos käykin monen nimen alla, yks laki määrää kaikkialla; se taistelussa koulu on ja sotaväessä ainiaan kai tahdiksi se kutsutaan. Niin se on määrä valtion ja siin' on sana järkevin! On juoksumarssi liikaa siitä, vaan käynti paikoillaan ei riitä; siis kaikki tasa-askelin. Niin, sama tahti kaikille, — on järjestelmän maali se!
BRAND. Siis katu-oja maata kotkan ja taivaan kaari lentää sotkan!
ROVASTI. Ei eläimiä sentään olla; — mut todistella tarustolla jos tahdotte, niin kirja pyhä se myöskin siinä riittää yhä; näät aina ilmestykseen asti se kertoo meille vertaavasti. Nyt muistuttaa vain tahtoisin ma tornityöstä Baabelin! Kuin kauvas pääsi kansa tää? Miks' ei se päässyt? Selittää on helppo: kukin erillään he kulki, puhui kieliään, — ei yhteisvoimin tehty töitä näät heistä varttui yksilöitä. Niin, siin' on toinen oppi juuri, min kätkee tarun viisaus suuri, — ei yksin kenkään paljo paina ja yksinäinen sortuu aina. Kas siitä, ken on silmitön, Hän, Herra, tekee yksilön. Ja roomalaiset sanoivat: löi sokeaks sen jumalat; — siis hullu taikka yksin olla on sama; hän on tappiolla. Ja siksi, kuka yksin on, hän saapi saman kohtalon kuin Uurian sai taistelossa; hän kaatui etuvartiossa.
BRAND. Niin ehkä käy; vaan entäs sitte? Ei kuolo kaiken loppu lie. Ja tuskinpa te väittäisitte, ett' yhteistyömme aina vie myös määrän päähän? Yhtä mieltä jos ois he olleet, yhtä kieltä myös haastaneet, niin oisiko myös torni taivoon noussut jo?
ROVASTI. Ei taivoon; sitä väitänkin, ei kukaan ultuis taivaihin. Ja täss' on toinen oppi juuri, min kätkee tarun viisaus suuri: se juoksuhiekkaan rakentaa, ken taivaan kanssa kilvoittaa.
BRAND. Vaan sinne nousee rukouskin nous tikapuut ne Jaakobin.
ROVASTI. Vai sillä lailla tarkoitatte! Siis kaiken riidan karkoitatte. On tieten taivas palkkiomme ain' eestä työmme, uskontomme. Vaan toist' on elo, usko toista; — ei sekaisin vain ole noista; — kuus päivää työssä puuhatkaamme, mut sunnuntaina saarnatkaamme; jos kirkko aina auki ois, niin kirkonkäynti jäisi pois. Te sanan voimaa heikonnatte, jos sanojanne tuhloatte, näät usko niinkuin tiedekin ei hälvetä saa usvihin. Te nähdä voitte ihanteenne, kun saarnastuoliin askeleenne juur' ikään vie; vaan kaapun kanssa on luopuminen haaveistansa. Niin, laki tääll' on kaikkialla, se vaatii rajaa vaatimalla ja juuri tämän seikan vuoksi oon saapunut ma teidän luoksi.
BRAND.
Nyt selvään sen ma oivallan
En sovi teidän kaavahan.
ROVASTI. Päin vastoin aivan avosylin, mut teille sopii paikka ylin; — siis ylöspäin —
BRAND. Ja sinne vie kai lokarännin kautta tie!
ROVASTI. Ken alentuu, se yletään; myös vitsa aina väännetään.
BRAND. Jos miestä teille tarvitaan, niin sielultaan hän murhataan.
ROVASTI. Te kuinka voitte luullakkaan mun hankkivankin moista juonta?
BRAND.
Niin, ensin iskette te suonta!
Luuranko kuiva, se ma nään,
se sopii teidän elämään!
ROVASTI. En tahdo kissan kuolemaa, siis en ma tahdo teidänkään; vaan arvelin, kai parhain lie, jos hiukan uksen ra'ottaa, min kautta mun on käynyt tie.
BRAND. Tuo vaatimus jo liikaa on! Kun laulaa kukko valtion, mun täytyis kieltää Herra se, jok' on mun ainoo ihanne!
ROVASTI. Ei, kieltää ei lie vaatimus; mut meistä teidän velvoitus on sydämmeenne piiloittaa, mit' yhteiskunt' ei käyttää saa. Te ihanteenne pitäkää, mut tarkasti se kätkekää; te haaveksikaa, Herran tähden, kun ette tee vain kansan nähden; sit' aina kolhii elo nurja, ken itsepäinen on ja hurja.
BRAND. Niin, pelko, palkka toimistasi on Kainin merkki otsallasi; sa syömmes puhtaan Aapelin myös tapoit maisin viisauksin!