Buchholzin perhe: Kuvailuja Berliinin elämästä

BUCHHOLZIN PERHE

Kuvailuja Berliinin elämästä

Kirj.

JULIUS STINDE

Lyhennellen suomensi Aatto S.

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

Kadulta katsoen.
Syntymäpäivä.
Musikillinen vävynpyynti.
Näyttelyssä.
Herra Buchholzin hammastauti.
Kummitusjuttuja.
Uudenvuoden aatto.
Magneetillinen koetus.
Perhevaunuissa.
Morsianilta kolmannessa kerrassa.
Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.
Kylpypaikassa.
Herra Bergfeldtin onnettomuus.
"Voille leivälle."
Ristiäiset.
Kesällä.
Elonkorjuu-juhla.
Salaisuuksia.
Emmin varasto.
Häät.
Häiden jälkeen.
Ensi pidot.
Eno Fritzin joulu.
Kotoista taidetta.
Muotokuva.
Uusi sukulaisuus.
Hieno seura.
Betti.
Onnettomuuden torstai.
Koetuksia.
Vävyni.
Eno Fritz.
Mitenkä kullekin käy.

KADULTA KATSOEN.

Pääkaupungin koillisosassa, Landsberginkadun varrella, joka kulkee Aleksanderintorilta Fredrikinmetsikköön, on talo, joka eroaa kaikista lähinaapureistansa vain siten, ett'ei sen alakerrassa ole mitään puodin-ikkunoita, vaan sen sijaan on koristettu parilla pylväällä, jotka arkkitehti on sommitellut, kun hän kerran tahtoi rakentaa kreikkalaiseen tapaan, vaan erehdyksestä sai käsiinsä väärät mallikirjat ruvetessaan piirustamaan talon pitkää seinää.

Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä. Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.

Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin, pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta, joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä] tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen, mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.

Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on suuressa, laajassa Berliinissä.

Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä, ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin väkirikkaassa kaupungissa.

Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on, semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin, joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja, milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.

Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot, erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset. Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.

Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut. Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla; yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä kasvihuoneita."

Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi, joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.

Syntymäpäivä.

Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee. Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.

Vaan nyt asiaan.

Pari joulua sitte lahjoitti eno Fritz lapsille nukketeaatterin, johon mekin olimme aivan tyytyväiset, koska lapset silloin ovat hiljaa, kun sillä leikittelevät. Yksin silloinkin, kun Krausen pikku poika tulee ja Heimreichin kolme lasta Myllerinkadulta, sujuu kaikki ilman hälinää, kun vain käyvät nukketeaatteriin käsiksi. Muuten leikkivät he aina "Hyvää yötä, naapuri" tai "Karkulaista ja kiinniottajaa", jolloin ei ilman ikävyyksiä selvitä; särkivätpä ne kerran lasiovenkin astiakaapista, jossa hienot posliinit ovat, mutta ne toki onneksi säilyivät. Mieheni sentähden antaa silloin tällöin tytöille jonkun groshenin ostaakseen uusia kuva-arkkeja, joista he leikkelevät ja liimailevat uusia kuvia ja paikkailevat entisiä; se on toki parempi kuin kaiken rikkominen. Kaapin ovenruutu maksoikin kokonaista kahdeksan markkaa.

Äskettäin oli nyt Emmin syntymäpäivä, ja koska hän jo on koko suuri tyttö, kutsuin minä vanhemmat myöskin, kun Emmillä tapansa mukaan oli lapsivieraita.

Lapsille jätettiin ruokahuone. Saatuaan suklaansa (tietysti vehnäleipäin kanssa) rakensivat he nukketeaatterinsa ja asettivat eteen tuoleja ihan kuin oikeassa teaatterissa. Sitte tuli pikku Krause ja pyysi meitä aikaihmisiä sisään näytäntöä katsomaan, ja me menimmekin kaikki, ollaksemme lapsille mieliksi. Me naiset kävimme istumaan tuoleille, vaan herrojen täytyi seisoa seinän vierustalla, sillä silkkipäällys-tuolien kantelemista salista minä en salli.

Meidän siinä istuessamme ja odotellessamme, mitä tuleva oli, sanoo rouva Heimreich minulle, että hän yleensä ei kovinkaan ole hyvillään lasten ilvehtimispuuhista, koska se tekee heidän mielikuvituksensa liian vilkkaaksi. Minä vastasin: "Päinvastoin, se sivistää sydäntä ja mieltä ja on parempaa puuhailemista kuin meluaminen, jossa helposti kaappien lasiovet pirstoiksi särjetään." Hän kyllä yskän ymmärsi, sillä hänen Agnesinsa syy se oli tuo taannoinen onnettomuus; ja hän jäikin vaiti.

Viimein nousi esirippu. Eno Fritz alkoi paukuttaa käsiänsä, vaikk'ei vielä ollut sanaakaan lausuttu; hän luuli kaiketi olevansa Viktorian-teaatterissa, jossa koristukset aina saavuttavat suurimman suosion. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään paukuttelemista, sillä näyttämö kuvasi yksinkertaista huonetta, jossa me muut emme huomanneet mitään erinomaista. Mutta eno Fritzpä se tahtookin aina olla asiaa tuntevinaan.

Jo alkoivat lapset puhua: Minun Emmini työnsi erään teaatterissa olevan naiskuvan esille ja sanoi ihan kovaan ja selvään:

"Hyvää huomenta, hyvät naiset. E-ei, en minä voi olla ilmasematta teille sydämmeni ajatuksia. Ajatelkaahan vain, Rosalia, se kevytmielinen elukka, liehakoitsee nyt jo minunkin vahtimestarilleni."

"Tuohan alkaakin oikein sievästi!" kuiskasi rouva Heimreich minulle. — "Kukapa heti kaikkea kultavaa'alla punnitsee!" sanoin minä. Vähän oudolta rupesi kuitenkin tuntumaan mielessäni, mutta en toki tahtonut antaa Heimreichin rouvan huomata minussani mitään heikkoutta. Lapset näyttelivät edelleen; Emmi jatkoi: "Niin, siinä naisessa ei ole rahtuakaan hyvää. Eikö hän ole koettanut teiltäkin vieroittaa rakastajianne, se kelvoton kappale?"

"On, on kyllä!" vastasivat toiset lapset yhteen ääneen ja nykivät nauhoilla kukin nukkeansa, niinkuin ne olisivat puhuneet. Yksin pikku Krausekin yhtyi moitteesen, jonka tähden hänet ajettiin pois teaatterista, niin että hän itkien tuli vaateseinän takaa, jonka lapset olivat asettaneet nukketeaatterin sivuille eteensä, ett'ei heitä itseään näkyisi.

"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich jotenkin kovaan. — Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti, vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni, tästä näet paraiten!" — "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea, jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika, josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!" — Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin: "Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" — "Sitä en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. — Minä olisin kyllä tuohon voinut yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu; ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.

Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen, jota joku mies sanoo hänen omaksensa. — "Minä olen ompelumamseli, kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä oli Rosalian osa.

Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!" huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. — "Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli punaisen kotkan ritariston tähti."

"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, — Lapset tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty uhrijuhla. — "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit, mamma?" uikutti Emmi. — "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" — "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva Heimreich. — "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni, — "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin: "Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa, Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." — "Sepä lienee kelpo tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä hänen pitäisi." — Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty suuressakin teaatterissa." — "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei muistanut tarkkaan.

Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun pyhinä istuu kirkossa.

Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai 'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."

Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta se kuitenkin turmeltui.

Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?

Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut — olihan syytä Heimreichin rouvassakin — mutta sen verran minä onnettomuudesta opin, että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään. Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.

                 Kunnioituksella
    Vilhelmiina Buchholz, omaa sukua Fabian.

Kirjan lähetän mukaan. Siitä näette, ett'en minä vielä ole maininnutkaan pahimpia paikkoja.

Musiikillinen vävynpyynti.

Te olitte silloin niin ystävällinen, että painatitte sen kelvottoman jutun, joka minun Emmini syntymäpäivänä tapahtui, kun lapset näyttelivät sitä vanhaa hirveätä ilveilyä nukketeaatterissaan ja minä riitauduin Heimreichin rouvan kanssa. Hän ei ole siitä asti kertaakaan käynyt meillä, ja Krausen rouvakin, hyvin ymmärtäväinen vaimo, sanoo olevan minun puoleltani liikaa alentautumista, jos minä astuisin ensi askeleen.

Mutta nyt minun on kerrottava teille, miten äärettömästi minä äskettäin hämmästyin. Minä istun noin vaan enkä ajattele niin mitään, kun ovella soitetaan ja postimies tuopi minulle rahalipun. Ensin minä en sitä ollut lainkaan uskoa, mutta täytyihän minun kuitata, ja hän luki minulle kultakolikot pöydälle. Se oli maksu siitä, mitä teille kirjoitin; ei, sitä en todellakaan odottanut, ja vielä niin paljo, minä olin ihan hämmästyksissäni ja aloin itkeä ja lapset myöskin. Raha oli pöydällä, minä ajattelin sen katoavan näkyvistäni, jos siihen käsin koskin, ja olisinpa luullut postimiestä jonkun lumotarinan kummitukseksi, ell'ei hän olisi niin pahasti liannut salin lattiata.

Mieheni sanoi: "Minähän saatan ihan ylpeillä sinusta, Vilhelmiina, tuon sinä olet ansainnut kirjailulla." — "Kaarle", sanoin minä, "olenpa minä välistä ollut liian kiivas sinulle, se ei ole enää tapahtuva, ei, ei millään tavalla." Hän syleili minua ja suuteli ja minun täytyi taaskin ruveta itkemään. Emmi ja Betti kiertyivät minuun kiinni, kun näkivät, ett'en minä vieläkään jaksanut rauhoittua, ja pyyhkivät hekin silmiänsä. "Kas niin, jätetään jo, lapset", lepyttelin minä heitä, "tämähän on vain iloa. Jospa vain Heimreichin rouva tämän näkisi, niin sepä vasta häntä suututtaisi!"

"Mitä aiot nyt rahalla tehdä?" kysyi mieheni. — "Sen minä säilytän ikuiseksi muistoksi", vastasin minä, "taikkapa ehkä ostan sillä itselleni uuden hatun, kun vanha ei enää ole vähääkään nykyisen muodin mukainen. Krausen rouvakin on äsken juuri hankkinut itselleen uuden." — Lapsetkin arvelivat sitä keinoa paraimmaksi kaikista. Niinpä minä taivuin heidän pyyntöönsä, ja kolmen kesken läksimme sitte muotikauppaan. Mutta kun siitä rahasta vielä jäi jokseenkin paljo, jonka postimies toi, niin sanoin minä: "Nyt me sillä hankimme itsellemme vähän hauskuutta. Tänä iltana menemme Bilsen konserttisaliin; minä panen uuden hatun päähäni ja pappa tulee sitte meitä noutamaan."

Lasten riemu oli ääretön, ja kun nyt kerran olimme kävelyllä, poikkesimme kondiittoriin, otimme suklaata leivoksien kanssa sekä vähän nakertelemista päälle. Se oli erittäin hauskaa ja mukavaa.

Iltasilla läksimme hyvään aikaan tielle, saadaksemme hyvät istuinpaikat Bilsenissä. Astuttuamme saliin näen minä siellä jo erään ystäväni istuvan muutaman pöydän ääressä. Me menimme luo ja tervehdimme. "Hyvää iltaa, rouva Bergfeldt", sanoin minä, "näkeepäs teitäkin vielä. Kas, miten teidän Augustanne on kasvanut siitä asti, kun häntä viimeksi näin!" — Niinpä hänkin arveli, että hänen tyttärensä on paljon kasvanut. — Tietysti minä heti huomasin, että vaatteetpa ne ainoastaan tytön suureksi tekivät; ihan viimeisen muodin mukaan liepeet ja pansari-liivit ja tukka otsalle kammattuna kuin Ölannin pikku hevosilla. Sitä minä en toki tytöilläni kärsisi, vaikka Bettille kyllä aivan yhtä hyvästi semmoinen puku sopisi kuin Bergfeldtin Augustalle, joka kyllä kävi rippikoulunsa jo kaksi vuotta sitte, mutta on vielä niin laiha ja hoikka, että ihan pitäisi hävettää pukea häntä kuin täysikasvuista ihmistä. No, kellä on niin terävät kyynyspäät, niin parasta onkin pitää pitkiä hihoja.

Me asetuimme siihen, vaan kun Emmi aikoi käydä Augustan viereen, sanoi Bergfeldtin rouva tuolin jo olevan toiselle aiotun; hänen Emilinsä vielä oli tulematta. — "Onhan tuossa kaksi tuolia, tottahan teidän Emilillenne riittänee yhdestäkin." — Hän vastasi Emilin tuovan kanssansa toisenkin ystävän ja joutui ihan hämillensä. — "Ahah", ajattelin minä, "tässä on jotakin tekeillä. Pidäpäs varasi!"

Kohta sitte Emil tulikin ystävänsä kanssa, joka, kuten sittemmin tuli selville, lukee niinkuin Emilkin asessoriksi, vaikka hänellä vielä on pari vuotta jäljellä. Ihan niinkuin odotin, istuutui ystävä Augustan viereen, joka siitä punastui korviinsa asti ja sitte vielä neuvottomammalta näytti kuin ennen. Emil joutui siten minun Bettini viereen, ja niin olikin meidän pöytämme täysi.

Konsertti alkoi. Tuskin ehtivät soittajat käydä käsiksi soittimiinsa, kun Bergfeldtin rouva otti sukanneulomuksen taskustaan ja alkoi neuloa niin kiireesti, kuin olisi tahtonut ansaita takaisin pääsymaksua. Niin kauan kun soitettiin hitaasti ja juhlallisesti, neuloi hän ihan rauhallisesti, mutta kun sittemmin soitettiin valssia, tarttui tahti hänelle sormiin ja häneltä niin paljo silmiä puikoilta putosi, että Augustan täytyi kaikki jälleen purkaa, mitä hän kokoon oli saanut. Nyt minulle myöskin selvisi, minkä tähden se sukka niin harmaalta näytti.

Hyvin minä kyllä suosin kotoista ahkeruutta ja vihaan laiskuutta, mutta jos on henkeään sivistämässä konsertissa, niin eihän toki huomiota riitä kahteen paikkaan, sinfoniaan ja sukkaan. Enkä myöskään luule Beethovenin sovitelleen ihanoita sävelmiänsä sitä varten, että niiden höysteeksi pitäisi neuloa sukkaa. Ja miten suurenmoinen sellainen sinfonia on, kun näkee kaikki kuulijat niin syvissä ajatuksissaan istuvan kuin syvin kaivo eikä suinkaan heräävän todellisuuteen vähemmästä kuin ämpärillisestä kylmästä vedestä! Niin, se on musiikin voima!

Välihetkinä meillä oli kyllin hauskaa. Emil ryhtyi Bettin kanssa laajaan keskusteluun Saksan kirjallisuudesta, ja kun Betti vasta äskettäin oli lukenut erään Marlittin teoksen, selvittihe hän oivallisesti; hänen mielestään Marlitt kuvailee luonteitansa erinomaisesti ja ihan oikealta hänestä näytti, että parooni ammuttiin ja nerokas kunnon insinööri sai kreivittären. Kun lapset jotakin oppivat, voivat he sitte myöskin puhua mukaan jonkun sanan.

Bergfeldtin Augusta ja ylioppilas tuskin puhuivat sanaakaan, mutta vähä väliä katsahtivat sivulta rakastuneesti toinen toiseensa, ja ne katseet puhuivat kylliksi. Vaan Bergfeldt'in rouva ei ollut sitä peliä ollenkaan huomaavinaan, hän päinvastoin aina puhutteli ylioppilasta "hyväksi herra Weigeltiksi" ja kyseli, miten hän voi, mitä hänen vanhempansa toimittelivat ja miksi hänellä ei ollut kalvokkaita, jotka Augusta oli hänelle kutonut. — "Te kaiketi tahdotte pitää tuota nuorukaista lämpimänä, kun hänelle lahjoittelette lämpöisiä kalvokkaita?" kuiskasin minä hänelle hiljaa, tarkoittamatta leikilläni mitään pahaa. Vaan rouva katsahti pilkallisesti minun hattuani ja sanoi: "Me pidämme hyödyllistä parempana kuin koreilemista ja loistoa!" — Minulta jäi suu kiinni. Sanoa minun uutta hattuani koreilemiseksi! Niin, jos minä sen olisin ottanut velaksi taikkapa edes mieheltänikään siihen pyytänyt rahan, se olisi ollut ihan toista. Vähän toinnuttuani minä vastasin: "Tietysti, jos miehen pitää kaikki yksin ansaita, ei rouvan sovikaan viimeisintä muotia tavoitella." Hän kyllä yskän ymmärsi.

Toisen osaston aikana söimme leivoksia, joita minä olin tuonut. Nuoret herrat sytyttivät tupakkansa, ja mitä kauniimmaksi musiikki tuli, sitä enemmin tunkeutuivat ylioppilas ja Bergfeldtin Augusta lähemmäksi toisiansa. Minä en enää sanonut niin sanaakaan, huomasin vain itsekseni, kun musiikki soitti eräässä hyvin tunteellisessa potpourrissa sävelmän: "Ah, jospa oman' oisit", että nuo kaksi istuivat käsi kädessä ja katsoivat silmäkkäin.

Viimein loppui konsertti. Minun Kaarleni ja herra Bergfeldt odottivat meitä porstuassa ja me menimme kaikki ravintolaan, otimme eri huoneen, ollaksemme ihan häiritsemättä. Minun Kaarleni oli kertonut herra Bergfeldtille, mistä minun uusi hattuni oli kotoisin, ja hän toivotti minulle onnea ja sanoi, että minäkin nyt kuuluin Saksan kirjailijanaisten lukuun, johon hänen rouvansa, tietysti pelkästä hatun kateudesta, tokasi, että naiset, jotka istuvat kirjoituspöydän ääressä, eivät huoli paljon perheestään eikä taloudestaan. — "Vai eivät?" vastasin minä; "ainakin pidän minä parempaa huolta tyttäristäni kuin te omastanne; minä en koskaan antaisi tyttäreni ruveta rakkausseikkoihin ylioppilaan kanssa, niinkuin teidän Augustanne." — No, se sana tuli väliin kuin räjähdyskuula. — "Mitä?" tiuskasi herra Bergfeldt, "herra Weigelt, ettehän toki luulle…" — "Hyvänen aika, pappa!" vaikeroi Augusta. — "Frans tarkoittaa totta", sanoi Bergfeldtin rouva. — "Mikä Frans?" kysyi herra Bergfeldt kiivaasti. — "Herra Weigelt, tiedän mä", vastasi rouva, "hän rakastaa niin sydämmestänsä Augustaa…"

"Sallikaa minun sanoa yksi sana", lausui herra Bergfeldt nuorelle ylioppilaalle, joka nousi ylös ja todella näytti paljaalta valkohyytelöltä koko mies. Kaikkiansa, miten hän tutisi. Ihan kuin uudenaikainen sähköhelistin. Oikein hän rupesi säälittämään.

"Mikä te olette?" kysyi herra Bergfeldt.

"Oikeustieteen ylioppilas." — "Missä te sitte tutustuitte minun tyttäreeni?" — "Bilsen salissa." — "Ja he rakastavat toisiaan niin suuresti!" sanoi äiti väliin. — "Niin toden totta, pappa!" nyyhkytti Augusta. — "Mutta te olette liian nuori naimaan eikä isä jätä tytärtään pitkän päälle." — "Voi pappa, sinä muserrat minulta sydämmen; Frans on niin hyvä", voivotteli Augusta. — "Tahdotko tehdä lapsemme onnettomaksi?" kysyi äiti. — Ylioppilas-parka ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan seisoi herra Bergfeldtin edessä kuin joku pahantekijä tuomarin tutkinnossa. — "Pidättekö huolta minun lapseni onnesta?" kysyi herra Bergfeldt häneltä. "Lupaatteko olla ahkera, suorittaa tutkintonne, elää siivosti ja tehdä minun lapseni… tyttöni… vanhimman tyttäreni…?" — Hän ei voinut jatkaa enää. Augusta itkeä nyyhkytti melkein kuollaksensa. Ja kun äiti nyt sukkelasti pani molempain nuorten kädet yhteen ja sanoi: "Minä siunaan teitä, omat lapseni!" silloin alkoivat minunkin tyttöni yhdessä itkeä. Todella se olikin liikuttavaa, sillä kihosipa itsellenikin kyynel silmään, mutta itsekseni täytyi minun kuitenkin sanoa, että tuo kihlaus oli ainakin liian hätäinen. Sulhasella ei vielä ole omaa leipää… ja tyttö sitte terävine kyynyspäineen! Kylläpä sulhanen kummastuu, kun ne saa joskus nähdä!

Vaikka Bergfeldtin rouva äsken ei ollut juuri kohtelias minulle, toivotin hänelle kuitenkin onnea ja sanoin toivovani, ett'ei hänen tarvitsisi katua lapsensa kihlaamista niin aikaisin ja niin nuorelle miehelle. Hänen nuoruutensa näkyi heti kasvojen näppylöistä ja joistakuista parranhaituvista; minä en hänestä suinkaan olisi huolinut vävykseni, sillä jotain arvoa panen minä toki näköönkin. Mitäs varten minä muuten olisin uuden hatun ostanut?

Niinpä vietimme sitte kihlajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja lupasimme myöskin olla asiasta ihan hiiskahtamatta, kunnes sulhanen saisi suoritetuksi asessorin-tutkintonsa. Ikäänkuin kihlauksen muka saisi salassa pidetyksi! Seuraavana päivänä sen tietää pesumatami ja viikon kuluttua kaikki tuttavat; sen minä hyvin tunnen, koska minulle itselleni niin kävi, kun minä jouduin kihloihin Kaarlelle ja isä tahtoi pitää asiaa vielä salassa. Äiti ei osannut olla vaiti.

Herra Bergfeldt oli äänettömämpi kuin tavallisesti ja istui koko ajan, leipäpalasia sormissaan pyöritellen, jota vastoin rouva koetti näyttää oikein loistavan ja autuaan iloiselta. Enhän minä tahdo sitä kieltää, pitäähän äsken kihlatun tyttären täyttää äitinsä mieli ylpeydellä ja tyytyväisyydellä, mutta ainoastaan silloin, kun sulhasesta voi edes vähänkään kerskata ja kun sulhanen tulee itsestään rakkauden suloisesta voimasta eikä ikäänkuin tukasta vetämällä.

Herra Bergfeldtin harvapuheisuuden tähden me emme siellä istuntoa kovin pitkälle jatkaneet. Kotimatkalla kysyin minä Kaarlelta, huomasiko hän, että sulhanen näytti vähän nololta, niinkuin olisi koko kihlaus tullut hänelle ihan odottamatta? Kaarle sanoi koko nuorukaista tyhmeliiniksi, muutenhan hän ei olisi antanut itseään niin äkisti hämmästyttää, sillä tarkoin katsoen oli äiti puuhannut koko tuon kihlauksen, hän ei muka käy musiikin tähden Bilsen salissa, vaan suoraan puhuen tyttöään näyttelemässä. Hän sanoi myöskin, ett'ei hänestä olisi hyvälle, jos minä kävelisin tyttöjemme kanssa ilman häntä.

Siihen minä vastasin, että minuun hän kyllä saa luottaa ja että minä olen pitävä huolen, ett'eivät meidän lapsemme pääse semmoisia liittoja tekemään; minä toki osaan karkoittaa semmoiset nuoret herrat, joilla ei ole varmaa tulevaisuuden pohjaa. Niinpä syntyi sana sanasta, eikä siitä ennen tullut rauhaa, kuin Kaarle jäi vaiti. Niin hän aina tekee, milloin emme ole yksimieliset, ja siitä minä olen vielä enemmin pahoillani, kun en silloin tiedä, mitä hän itseksensä ajattelee. Vaikeapa onkin monesti tulla toimeen miesten kanssa.

Kotiin päästyämme kysyi Betti, milloin me uudestaan lähdemme konserttiin, johon pappa sanoi pitkältä aikaa kuluvan. Betti tuli pahoilleen ja änkytti luvanneensa Bergfeldtin Emilille tulevansa Bilseniin taas ensi torstaina.

Hyvänen, miten minä siitä peljästyin! Mutta nyt minä rupesin puhumaan, ja osansa siitä saivat sekä mieheni että lapset, Kaarle sentähden, ett'ei hän heti lähtenyt mukaan, Betti, kun oli tehnyt sopimuksia Emilin kanssa, ja Emmi, koska hänen kuitenkin olisi pitänyt näkemän, miten Betti ja Emil keskenään puhelivat. Eipä ollut ollenkaan hauskaa, kun päivä, joka alkoi niin iloisesti; päättyi moisiin huoliin ja ikävyyksiin.

Jäätyämme kahden kesken Kaarleni kanssa sanoin minä: "Meidän täytyy pitää tytöstä vaari, eiväthän toki semmoiset kihlaukset kuin tuo tämänpäiväinen voi meille sopia!" — Kaarle arveli, että jos äidit olisivat järkevät, niin ei mitään tyhmyyksiä tapahtuisi, vaikka nuoret miehet olisivat kuinka rakastettavat ja musiikki kuinka hempeätunteinen hyvänsä. — Olisipa minusta hauska tietää, mitä miehet semmoisista asioista käsittävät.

Kahden vuoden kuluttua saattaa Bergfeldtin Emil ehkä olla jo asessorina ja Betti on kuitenkin kymmenen vertaa sievempi kuin teräväluinen Augusta, joka nyt jo on morsian. Ja mitä musiikkiin kuuluu, niin soittivat ne Bilsenissä todellakin erinomaisesti, patarummuttaja tuo vain jyskytti vähän liiaksi, kuin olisi tahtonut saada rumpunsa halki. Miksipä ei käytäisi vähän useammin konsertissa? Eikä tuota käy myöskään kieltää, että Emil on kaunis poika ja varsinkin hän olisi muhkea vääpeli, ehkä luutnanttikin.

* * * * *

Kului pitkä aika kuulumatta mitään rouva Buchholzilta. Sillä välin tuli kesä 1879 suurine näyttelyineen, jota berliiniläiset ilolla ja ylpeydellä muistelevat, ja niiden yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen ja yhdeksän katselijan joukossa, jotka edestakaisin kuljeksivat näyttelypalatsissa ja puistossa sen ympärillä, oli myöskin Buchholzin perhe, kuten huomaamme rouva Vilhelmiinan kirjeestä, jossa hän myöskin selittää, miksi hän niin kauan oli vaiti ollut.

Näyttelyssä.

Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on, kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? — Eipäs, silloin ette tekään kirjoittaisi.

Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle tapahtuisi mitä minulle.

Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä hyvin huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle, luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan panemaan kanteesen!"

Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. — Minusta tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo on oikeassa. Voi, Kaarle!" — Hän koetti itseään puolustella, sanoen Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas, niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa. Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.

Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on; mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken. Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki kaikki ehyttä ja kunnollista.

Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset; en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun paranemisestasi." — Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta, jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.

Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta kohtaan.

Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo, joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena. Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.

Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille, ett'ei se hukkaan jäisi.

Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko jotakin keveämpää?" — "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta", vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää. — "No niin", sanoi hän, "sitte menemme böömiläistaloon." — Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin, ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!

Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä, ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi vasta eilen ripille päässyt.

Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria, eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin, kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"

Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin, miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele, se näyttää liian tyhmältä." — Huoneiden sisustuksesta huomautin, ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." — "Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."

"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten ainakin, "sehän on vain ulkonaista." — Minä löin häntä käsivarteen keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." — Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä; minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on, ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"

Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen, josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.

Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni hukkui.

Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon: "Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" — "No niin", sanoi hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." — "Olitko taas siellä?" — "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta. — "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon sekaisin!" — "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. — "Missä on eno Fritz?" — "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"

"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." — "Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja veti hänet pois.

Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni, ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne, että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui tuolille ja itki niin katkerasti.

Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa", vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa — jo luulin taivaan putoavan — olivat myöskin Bergfeldtin rouva ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. — "Lapset", neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"

"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy." Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi kananpoika-paistia ja parsaheinää." — Minä en kyennyt mitään sanomaan. Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen, jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.

Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti räpyttävän silmäänsä.

Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä." — "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?" — "En." — "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" — "Mutta Miinaseni." — "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" — "No, olehan jo!" — "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä panettelusta?" — "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." — "Annatko sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" — "Minä en voi enkä uskalla syyttää häntä!" — "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle, tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"

Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä saavansa aikaan eripuraisuutta. — "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle", sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." — Kaarle lupasi täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä sanansa pitääkin.

Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki, vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.

Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.

"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" — "Oli", sanoi Emmi, "ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." — "Räpyttikö hän todellakin, Betti, rakas lapseni?" — "Kyllä, mamma, koko illan." — "Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. — "Hän sanoi varmaankin saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä jo aamupäivällä." — "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten tiennee, hän kun on tohtori." — Sittemmin kuulin, että eno Fritz se oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen tiesin.

Herra Buchholzin hammastauti.

Viime viikolla vietimme hääpäiväämme — se oli kauhein, kuin koskaan olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena, paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä. Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä, jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta siitä onnesta.

Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.

Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään ja se minua rupesi huolettamaan.

"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.

"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi minulle.

Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään. Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.

Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin. Siihen Grunert-mummo — se oli apumatamin nimi — sanoi tietävänsä erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.

Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin perin huokea?

Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän viimein salli mummon koettaa keinoansa.

Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta, yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli poissa.

"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.

Kaarle oli hyvin suutuksissaan mummon tyhmyyksistä, varsinkin kun tuska oli tullut paljon pahemmaksi.

Minä neuvoin häntä ottamaan suuhunsa lämmintä vettä, joka muuten onkin hyvin hyvä keino, ja menin kyökkiin sitä lämmittämään.

"Ah, hyvä rouva", sanoi minulle kyökkipiika. "Kun minulla on hammastauti, otan minä sinappiviinaa ja hieron sillä poskea. Se kyllä vähän puree, mutta kyllä se auttaakin!" Onneksi oli hänellä sitä vielä tilkka tallella ja minä otin sen kiitollisesti ja riensin Kaarlen luo hieromaan poskea.

Vaan olisinpa suonut jättäneeni sen tekemättä, sillä sinappiviina puri aika lailla, ja Kaarle sanoi minun panneen hänelle helvetin tulta kasvoihin. Poski punastui, että näytti keitetyltä ravulta, ja paisui nyt oikein paksuksi. Nyt Kaarlen kuitenkin täytyi sitoa huivi päähänsä, jonkahan hän jo olisi saattanut heti tehdä, jos olisi totellut minun neuvoani. Mutta miehet ne ovat aina itsepäiset, milloin heidän hyväänsä tarkoitetaan.

Grunert-mummon ja sinappiviinan puuhassa oli kello ehtinyt noin kolmen paikoille ja me kävimme levolle.

Enpä minä voi sanoa sitä yötä hauskaksi, sillä Kaarle ei nukkunut melkein ollenkaan, vaan kaivoi lakkaamatta päätänsä alusiin. Aamusilla näytti, kuin olisi hän siinä perin tyhmästi tehnyt.

Noin kahdeksan paikoilla nukkui hän ja minä jo toivoin kaikki hyvin menneen ohitse. — Kymmenen aikaan tuli poliisiluutnantin rouva vielä myöhäiselle onnentoivottelulle; hän surkutteli sydämmensä pohjasta minun Kaarleani ja sanoi, ett'ei mikään ole hammastaudille niin hyvä kuin oikea kiinalainen po-ho-neste. Me lähetimme piian juoksemaan ja kohta hän toi nestepullon.

Kaarlella oli taas hirmuinen tuska. Minä näytin po-ho-pulloa, mutta hän ei tahtonut huolia mistään semmoisesta.

"Kaarle", sanoin minä, "sehän ihan loukkaisi poliisiluutnantin rouvaa, jos et tätä kallista lääkettä käyttäisi!" Kaarle vastusteli ja oli äreä, mutta kun kiinalaiset kuitenkin monessa asiassa ovat meitä viisaammat, niin taipui hän viimein, ja minä painoin nesteessä hyvin kastellun pumpulitukun hänelle hampaasen.

Hän aivasteli ja sylki hirveästi, mutta tuska poistui. Kyyneleet nousi hänelle silmiin tuosta nesteestä, mutta hän hymyili kuitenkin, mikäli paisuneella poskella oli mahdollista. Kunnon Kaarle! Miten kiitolliset meidän tuli olla poliisiluutnantin rouvalle, kukapa sitä osasi kuvaillakaan! Me saatoimme häntä aina pihalle asti. — Vaan kun palasimme ylös, kuulin kuitenkin Kaarlen jo jälleen vaikeroivan. Hampaan kolotus ja repiminen oli palannut monta vertaa äkäisempänä.

Onnipa on, kun on kelle suotu viisaita lapsia. Minun Bettilleni johtui mieleen, että herra Krausella on kotonaan homoiopaattinen apteekki ja että hän oli jo monta kipua silmänräpäyksessä parantanut. Niinpä hän heti juoksi herra Krausea meille kutsumaan.

Herra Krause on opettaja, niin tottahan semmoisiin ihmisiin pitää luottaa, jotka tietävät todellakin kaikki, sillä hehän ne panevat kaikelle tiedolle ja taidolle pohjan. Varsinkin on herra Krause tavattoman pitkälle päässyt tieteessä ja sivistyksessä, eikä hän luota vähääkään lääkäreihin. Minäkin, kuten jo on sanottu, enemmin suosin kotilääkkeitä.

Herra Krause tuli kohta apteekkinensa ja lääkekirjoineen; olihan nyt kärsivää kanssaihmistänsä autettava ja todellista inhimillisyyttä harjoitettava. Mieheni istui paksuposkisena sohvassa ja oli hyvin äreänä, vaan koska hän saattoi katsella ainoastaan toisella silmällä, toinen kun oli hyvin paisunut, näytti hän ikäänkuin tyytyväisesti silmää iskevän jollekulle.

"No, hyvä herra Buchholz", kiitteli herra Krause, "aina leikillinen, se on hyvä se!"

"Ei minun vähääkään tee mieli leikitsemään!" vastasi Kaarle kiukkuisesti. "Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lähettäkää lääkäriä noutamaan."

"Lääkäriäkö?" kummasteli herra Krause, "se toivottavasti ei ole tarpeen. Lääkärit eivät suinkaan tunne luonnon salaisuuksia, sillä sitä, jota oikeastaan tarvitaan, tautien parannusta, sitä he eivät suinkaan opi noista kissain teurastelemisista eikä koirain nylkemisistä. Ja mitä kaikkea he tunkevatkaan ihmisten kurkkuun! Myrkkyä ja pehmittäviä aineita, joista ikuisen kuihtumisen saa. Homoiopatia sen sijaan estää taudit luonnollisella tavalla."

"Puupuikoilla ja sinappiviinallako?" kysyi minun mieheni.

Herra Krause hymyili. "Homoiopatia parantaa ainoastaan lääkkeiden hengellä", selitti hän meille opettavaisesti "Ajatelkaa niin suuri pullo kuin kuu täynnä vettä ja siihen pantuna pisara lääkettä ja sitte hyvästi pudisteltuna, niin on teillä valmiina homoiopaattinen lääke."

"No hyvänen aika", ihmettelin minä. "Mutta kuka sitä jaksaa kuuta puistella?"

"Kuvaannollisestihan se vain on sanottu, hyvä rouva Buchholz", vastasi herra Krause. "No, nyt me ensin tutkimme tuntomerkit, löytääksemme oikean lääkkeen. Kaivaako hammasta?"

"Ei siitä asti, kun Grunert-mummo meni matkoihinsa", vastasi Kaarle.

"Siis ei kaivamista. Riehkiikö kipu oikealta vasemmalle vai vasemmalta oikealle?"

"Paikoillaan se on ja lujasti!"

"Ahah, sitte siihen sopisi hyvin Pulsatilla. Paksu poski osoittaa ilmanvetoa. Käytetään vuorotellen Aconittia ja Pulsatillaa."

"Antakaa anteeksi, poski on paisuksissa sinappiviinasta."

"Sitte pitää ensin ottaa kamferttia, ajamaan sinappimyrkkyä pois ruumiista", vastasi herra Krause.

Nyt avasi hän kotiapteekkinsa ja antoi minun mieheni niellä kolme pientä valkoista palleroa. Sitte kaatoi hän muutaman pisaran jotakin nestettä veteen ja käski Kaarlen ottamaan sitä suun täyden joka tunti. Ensin kyllä tuska oli kiihtyvä, se on luonnon mukainen ensi pahennus, koska lääkkeen henki ja taudin henki taistelevat. Mutta sitte oli kipu kuin ihmeen kautta kerrassaan katoava. Muuten hän kielsi Kaarlea nauttimasta tupakkaa, teetä, kahvia, kaikkea hapanta, maustimia ja varsinkin kamomilla-teetä, josta vuosikautinen kuihtumus oli seuraava. Ja niin hän meni.

Mieheni otti ihan kellon mukaan, mutta tuskat kiihtyivät yhä hirmuisemmiksi. "No, hyvä", sanoin minä, "se on se ensi pahennus, molemmat henget taistelevat tarpeekseen, kohta siitä nyt tulee helpotus!" Kaarle ähki ja oihki, että oikein säälitti. — Hän astui huimasti pitkin lattiaa edestakaisin. — Sitte hän taas kävi istumaan. — Ja kohta viskautui pitkälleen ja sulloi päätänsä sohvan nurkkaan.

"Ei sitä enää jaksa kestää!" parkui hän.

"Olehan toki rauhassa, rakas Kaarle! Kuulithan sinä, että ensin pitää tulla pahemmaksi, ennenkuin tuska pois lähtee. Nyt vielä vain yksi ryyppy lääkettä, jota herra Krause seoitteli, ja anna sen oikein taistella hampaissasi!"

Me odotimme hetki hetkeltä, mutta ei se pahentuminen ruvennut loppumaan. Kaarle olisi mielellään polttanut, vaan ei tohtinut. Päivälliseksi oli meillä hänen mieliruokaansa, paistilihaa hapahkon kastikkeen kanssa. Sitäkään hän ei saanut syödä. Hän melkein raivostui, kun hänen täytyi tyytyä maitoon ja korppuihin.

Viimein huomautti Emmi, että herra Krause oli ehkä saanut poisajetuksi sinappimyrkyn, mutta ei po-ho-nestettä, joka ehkä vaikutti vastoin hänen lääkettänsä. Sentähden hän heti riensi herra Krausen luo kysymään. Hän viipyi kauan ja palattuaan hän sanoi herra Krausen etsineen läpi koko lääkärikirjansa, vaan ei löytäneen mitään po-hon vastalääkettä, ja se myrkky se saattaa häpeään hänen lääkkeensä. Tässä on homoiopatia ihan voimaton.

Nyt loppui minun Kaarleltani kärsivällisyys. Hän sanoi Emmiä tyhmäksi elukaksi ja minua vielä tyhmemmäksi kanaksi. Hän oli ihan kuin hurja ja käveli ympäri huonetta kuin tiikeri häkissään. — Minä purskahdin itkemään ja lapsi itki mukaan. "Kaarle", sanoin minä, "semmoisia nimiä sinä panet minulle ja lapselle! Mitenkä sinulla ei ole yhtään rakkautta, vaikka me olemme kaikin tavoin koettaneet lievittää sinun kipuasi. Noin menettelee vain peto. Eikö sinulla ole vähääkään inhimillisyyttä meitä heikkoja olentoja kohtaan? Kaarle, Kaarle, sinä teet syntiä lasta ja minua vastaan!"

Hän ei vastannut mitään, ja kun minä kyyneleisillä silmilläni katsoin nenäliinani yli, niin mitä näin! Kaarle seisoi tuskansa kourissa päälaellaan sohvalla. Se oli kauheata, sillä voiko mitään hirmuisempaa olla kuin nähdä lastensa isän, kunnioitetun porvarin ja kaupunkilaisten luottamusmiehen seisovan päälaellaan, jalat korkealla ilmassa ylempänä sohvan selkälautaa? — Minä kiljahdin kauhusta.

Juuri sinä silmänräpäyksenä astui eno Fritz sisään. "Mitä ilveilyä täällä pidetään?" kysyi hän nauraen, kun näki tämän perheemme toivottomuuden kuvan. Töin tuskin me saimme hänelle kaikki selitetyksi, sillä meidän ääntämme tukeuttivat kyyneleet ja Kaarle ei muuta osannut puhua kuin sekavia oihkamisia; eno Fritz oli naurusta pakahtua.

"Kaarle, ikäpoika", sanoi hän, "mitä sinulle on tehty?"

"Kotilääkkeitä!"

"Ettekö sitte voineet lähettää tohtori Wrenzcheniä noutamaan?" kysyi eno Fritz.

"Kuka tuota nyt heti lääkäriin lähtee?" puolustelin minä itseäni, "mitä sitte kotilääkkeillä tehtäisiin?"

"Voithan niillä miestäsi kiduttaa ja vaivata", vastasi hän.

Eno Fritz nyt pilkkaili minun Kaarleani, että hän antoi itseänsä akkain laastaroida, ja käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa lääkäriin; vaan silloin hänelle äkisti muistui mieleen, että tohtori Wrenzchenistä se kaiketi vain oli ulkonaista, jommoisiin tauteihin hän ei koske.

Se tuo minulle ei oikein ollut mieleen, sillä jos tohtori Wrenzchen olisi tullut, niin olisi hän saattanut puhella Bettin kanssa; mutta täytyyhän meidän naisten taipua raa'an väkivallan mukaan.

Fritz läksi ajamaan Kaarlen kanssa. Hetkisen kuluttua he palasivat. Kaarle oli päässyt hampaastaan ja tuskistaan ja oli kuin uudestasyntynyt, mutta avioliittomme uuden vuoden alku ei ollut läheskään niin suloinen kuin ennen, sillä Kaarle oli ollut liian kova minua kohtaan, eikä minun sitä noin näin sopinut unhottaa. Ja miten hyvää me kaikki kuitenkin olimme hänelle tarkoittaneet!

Kummitusjuttuja.

Kyllä minä jo ammoin olisin teille kirjoittanut, jos olisi mitään kelvollista tapahtunut, mutta koska meidän perheessämme yleensä eletään rauhallisesti, niin ei ole mitään semmoista sattunut, joka teitä huvittaisi. Kaarleen tosin lensi muutama päivä sitte poikenluoma, mutta jo se nyt on lähtemässä, kun hänelle vedettiin kuusitoista kuivaa sarvea ristiluille. Kotilääkkeitä minä näette nyt en enää niin suosi, vaikka ne muuten kyllä ovat hyvät moneen asiaan.

Koska Kaarlen nyt ihan vastoin luuloamme täytyi pysyä kotona, oli meidän ihan mahdoton ommella yönuttua, jolla aioimme häntä hämmästyttää joulunaattona, ja mikä aika menee silkkisen koruompeluksen tekoon nutun samettireunukseen, siitä ei miehillä ole aavistustakaan, sillä vaikka he voivat olla hyvinkin edistyneet tieteissä, niin vaikea heidän toki on tutustua naisten käsitöihin. Siispä minä sanoin tyttärilleni: "Lapset, me emme saa papan yönuttua valmiiksi tällä lailla, sillä milloinka me sitä ompelemme, kun hän on kaiken päivää kotona. Minä ajattelen, että lähdemme täksi illaksi tohtori Joakimiin ja ompelemme siellä oikein uutterasti. Olemmehan jo kauan olleetkin sinne käynnin velassa!" Tytöt iloitsivat, koska he sangen mielellään käyvät Joakimissa. Rouva on näet minun nuoruuden-ystäväni; me jouduimme naimisiin melkein yhteen aikaan, ja hänen tyttärensä ovat melkein samanikäiset kuin minun tyttäreni ja samannimisetkin, Kaarle kyllä näytti vähän tyytymättömältä, kun ei olisi mielellään jäänyt yksin koko illaksi, vaan taipui hän sentään, kun minä sanoin, ett'ei se nyt muuten käynyt. Sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla näyttelyssä, jolloin eno Fritz hänet niin synnillisesti houkutteli oluen koettelemiseen, on mieheni yleensä tullut paljon taipuvaisemmaksi kuin ennen, jonka tähden minä mielessäni aina kiitän maistraattia, koska ilman sen toimenpitoa ei olisi koskaan ollut olemassa niin siunattua laitosta.

Kun saavuimme Joakimiin, oli ilo molemmin puolin sydämmellinen. Tohtori oli mennyt yhdistykseensä, jossa joku suuri valtioviisauden harjoittelija piti esitelmää "Ajurinkärryjen suhteesta vakuutuksiin onnettomuuden tapauksia vastaan", niin että me naiset olimme ihan itseksemme ja saimme rauhassa ommella joululahjojamme ja puhella oikein halusta. Olipa varsin hupaista istua ja olla ahkera. Mitäpä sitä ei tee tuottaakseen toisille iloa!

Tohtoritar kysyi, tuleeko minun Kaarleni meitä noutamaan, johon minä selitin häneen poikenluoman lentäneen ja niin äkisti, että todella olisi luullut jonkun noidan hänet loitsineen. — Tohtoritar teki minusta pilkkaa. "Tiedän kyllä, että sinä aina olit vähän taika-uskoinen, Vilhelmiina", sanoi hän, "mutta enpä toki olisi sinun luullut noitiin uskovan." — "Enhän minä niihin juuri uskokaan", vastasin minä, "mutta onpa maailmassa kuitenkin koko joukko asioita, joita ei kukaan ihminen osaa selittää, ei edes eno Fritzkään, joka muuten tietää kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset." — Tohtoritar nauroi taaskin. "Kyllä kaikki maailmassa luonnollisesti tapahtuu", sanoi hän. — "Vai niin", sanoin minä. "Onpa Kuleckessa Bylowinkadun varrella edesmenneen ruumisarkkujen-tekijän henki pöydässä, josta selvästi kuuluu sahaaminen ja takominen, kun vain panee kädet riviin pöydälle." — "Kulecket ne kuuluvat pitävän myöskin spiritistisiä istuntoja." — "Miksikä ei? Ylhäiset puuhaavat kaikki elimellistä magnetismia ja henkien koputusta, ja Kulecket mielellään matkivat ylhäisiä. Parooni G:n luona ne ovat äsken nukuttaneet palvelijan magneetilliseen uneen ja syöttäneet hänelle päärynien sijasta niin paljon raakoja perunoita, että miesparka sai monta päivää maata vuoteen omana."