KOLMAS LUKU.
Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle. Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille; mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»
Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen — oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa…
Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.
Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta ruokasaliin… Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla itkemättä.
Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän. »Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».
Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä, työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa:
»Mitä — te — ajattelette?»
Siitä huolimatta oli hänellä itku kurkussa.
Herra Grünlich oli liian liikutettu huomatakseen vastaväitettä.
»Saatoinko odottaa enää… Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin… Syöksyin vaunuihin… Riensin tänne… Tilasin pari huonetta Stadt Hamburgista… ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin mitä voin sanoin selittää!»
Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä. Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:
»Te erehdytte. — Te erehdytte…»
Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen, istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla, jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:
»Neiti Antonie… Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti… Muistattehan tuon iltapäivän?… jolloin näin teidät ensi kerran perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne… on nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin…» Hän oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava… niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne… olla varma tunteistanne!» Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin. Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.
Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen silmät.
»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.
»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?» kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö… mutta vannon, takaan kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa arvollenne sopivaa elämää…»
Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät kyynelissä:
»Ei… ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä, hyvä Jumala?!…»
Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin, levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:
»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni tällä lailla?»
»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä selvä…
»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi, »mutta en voi ottaa sitä vastaan… Niin, ja nyt minun täytyy… jättää teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»
Mutta herra Grünlich seisoi hänen tiellään.
»Hylkäätte siis minut?» kysyi hän soinnuttomasti…
»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä kyllä…»
Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja huusi peloittavalla äänellä:
»Antonie —!»
Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen ulos alkavaan hämärään.
Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui uudelleen hänen tielleen.
»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten hän vaipui… vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn kättä vasten.
»Tony…» toisti hän jälleen, »näettekö… tähän te olette saattanut minut… Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?… Kuulkaa minua… Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos… joka on kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä —?»
»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista? Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen… Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan. Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä, että…
»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!… Mutta nouskaa nyt ylös… olkaa hyvä…»
»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:
»En — en…»
»Tuo sana kuuluu joltakin!» huudahti herra Grünlich hypähtäen pystyyn. Mutta heti kun hän huomasi Tonyn säikähtyneen liikkeen, laskeutui hän vielä kerran polvilleen ja sanoi huolestuneen viihdyttävästi:
»Hyvä, hyvä… älkää puhuko enää, Antonie! Se riittää täksi kertaa, pyydän… Puhumme toiste lisää… Toiste… Toiste… Hyvästi tällä kertaa… Minä palaan… Näkemiin —!»
Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa, suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.
Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta, märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.
NELJÄS LUKU.
Konsuli Buddenbrook sanoi vaimolleen:
»Jospa edes voisi ajatella, että Tonyllä on joku pätevä syy kieltäytyä tästä liitosta! Mutta hän on lapsi. Bethsy, huvinhaluinen lapsi, joka tanssii mielellään, antaa nuorten miesten hakkailla ja nauttiikin siitä kovasti, koska tietää olevansa kaunis ja hyvästä perheestä… hän etsii ehkä tiedottomasti omaansa, mutta minä tunnen hänet, hän ei ole vielä oppinut tuntemaan sydäntään, kuten sanotaan… Jos häneltä kysyttäisiin tätä, kääntelisi hän päätään puoleen ja toiseen ja alkaisi miettiä… mutta ei löytäisi ketään erityistä… Hän on lapsi, tuulihattu… Jos hän myöntyy, on hän sovittautuva asemaansa, tyytyvä osaansa ja rakastava miestään jo kahden päivän perästä… Grünlich ei ole kaunis, ei, herra nähköön, kaunis hän ei ole… mutta mitä suurimmassa määrin edustava, ja 'moni on kakku päältä kaunis', niin sanoaksemme!… Jos Tony tahtoo odottaa, kunnes ilmestyy joku, joka on kaunis ja sitäpaitsi edullinen naimaehdokas — hyvä on! Tony Buddenbrook ei ole jäävä ilman. Mutta se on sittenkin arvaamatonta, ja 'parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla!'… Eilen keskustellessani Grünlichin kanssa pitemmälti — hän pysyi yhä mitä innokkaimmin kosinnassaan — näin hänen kirjansa… hän näytteli niitä minulle… ne voisi panna kehyksiin, Bethsy! Ilmaisin hänelle mitä suurimman ihastukseni! Hänen asiansa ovat liikkeen nuoreen ikään katsoen sangen hyvällä kannalla, sangen hyvällä. Hänen omaisuutensa on noin 120 000 taaleria, joka on ilmeisesti vain väliaikainen pohjapääoma, sillä hän korjaa vuosittain runsaan voiton… Se mitä Duchampsit sanovat hänestä, ei myöskään kuulu pahalta: Hänen asioistaan he tosin eivät ole selvillä, mutta hän kuuluu elävän gentlemanin tavoin, seurustelevan parhaimmissa piireissä, ja hänen liikkeensä on tunnetusti vilkas ja sillä on laajat liikesuhteet… Se, mitä minä olen kuullut eräiltä toisiltakin hampurilaisilta, kuten esimerkiksi pankkiiri Kesselmeyeriltä, on myös ollut varsin tyydyttävää. Sanalla sanoen, Bethsy, en voi olla toivomatta tätä avioliittoa, joka varmasti on oleva suvullemme ja kauppahuoneellemme eduksi! — Tosin minun mieltäni pahoittaa, että lapsiraukka tuntee olevansa tukalassa asemassa ja joka taholta piiritettynä, että hän on alakuloinen eikä puhu enää juuri mitään; mutta en voi ehdottomasti hylätä Grünlichin tarjousta.»
»Ja vielä eräs seikka, Bethsy, jota en saata kyllin usein toistaa: Meidän asiamme eivät ole viime vuosina, herra nähköön, olleet erittäin ilahduttavat. En tahdo sanoa, ettei meillä olisi ollut siunausta, en toki; rehellinen työ saa aina palkkansa. Mutta kauppa käy hiljaisesti.. liian hiljaisesti, siitä syystä, että minä toimin äärimmäisen varovasti. Nykyiset ajat eivät ole todellakaan suotuisat kauppamiehille… Sanalla sanoen, työstä ei ole paljon iloa. Tyttäremme on naimaiässä ja hänelle on tarjoutunut edullinen tilaisuus liiton solmiamiseen, joka näyttää kaikkien silmissä edulliselta ja kunniakkaalta — hänen on suostuttava siihen! Odottaminen ei ole viisasta, Bethsy, ei ole viisasta! Puhu vielä kerran hänen kanssaan; minä koetin tänään taivutella häntä kaikin voimin…»
— Tony oli ahdingossa, konsuli oli oikeassa siinä. Tyttö ei enää sanonut »ei», mutta ei, herra paratkoon, voinut myöskään saada myöntävää vastausta suustaan. Hän ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän ei voinut suostua.
Ja isä vei hänet vähän väliä syrjään puhuen hänen kanssaan vakavasti; ja äiti pyysi hänet viereensä istumaan kuullakseen hänen lopullisen päätöksensä… Gotthold-sedälle ja hänen perheelleen ei oltu kerrottu asiasta, koska nämä aina olivat hiukan nurjamielisiä Mengstrasselaisia kohtaan. Mutta Sesemi Weichbrodt oli kuullut asiasta ja puhui huolellisesti asian puolesta, ja mamsseli Jungmann sanoi: »Tonyseni, lapsonen, saat elää huoletonta elämää, saat jäädä parhaimpiin piireihin…» eikä Tony voinut mennä kertaakaan Burgtorin taakse Krögerien komeaan silkkiseen salonkiin madamen alkamatta puhua: »A propos, olen kuullut eräästä asiasta, toivoakseni sinä olet järkevä, pienokainen…»
Eräänä sunnuntaina, kun hän istui vanhempineen ja sisaruksilleen Marian-kirkossa, puhui pastori Kölling voimakkaasti tekstistä: vaimon tulee luopua isästään ja äidistään ja mieheensä sidottu oleman, — yltyen äkkiä uhkaavaksi. Tony nosti kauhuissaan päänsä peläten, että pappi oli tarkoittanut juuri häntä… Jumalan kiitos, pappi oli kääntänyt paksun päänsä toiselle suunnalle ja saarnasi vain ylimalkaan hartaalle kuulijakunnalleen; ja kuitenkin oli jälleen päivänselvää, että tuo oli uusi hyökkäysyritys ja että joka sana tarkoitti juuri häntä. Oli väärin, hän julisti, että nuori lapsellinen tyttö, jolla ei vielä ole omaa tahtoa eikä omaa kokemusta, ryhtyy vastustamaan vanhempiensa hellää huolenpitoa ja neuvoja; Herra oli sylkevä sellaisen suustaan… kun pappi oli lausunut tuon viimeisen voimalauseen, jollaisia hän rakasti ja jotka hän esiintoi lujasti ja väkevästi, kohtasi Tonya pastori Köllingin silmistä sittenkin läpitunkeva katse, jota seurasi peloittava kädenliike… Tony näki, miten hänen isänsä liikutti toista kättään kuin sanoakseen: »No, no, ei niin kiivaasti…» Mutta ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei isä tai äiti olisi puhunut papille asiasta. Punaisena ja kyyryssä istui Tony paikallaan, ja hänestä tuntui kuin kaikkien katseet olisivat olleet suunnattuina häneen —. Seuraa vana sunnuntaina hän kieltäytyi mitä jyrkimmin lähtemästä kirkkoon.
Hän kulki vaiteliaana talossa, ei enää nauranut juuri koskaan, menetti ruokahalunsa ja huokaili toisinaan niin sydäntäsärkevästi kuin olisi kamppaillut ylivoimaisesti ja katsoi sen jälkeen surkeasti omaisiinsa. ..Täytyi sääliä häntä. Hän laihtui huomattavasti ja menetti raikkautensa. Lopulta sanoi konsuli:
»Tämä ei enää käy, Bethsy, emme saa rääkätä lasta. Hänen täytyy päästä pois täältä vähäksi aikaa, saada ajatella asiaa rauhassa; saat nähdä, että hän silloin tulee järkiinsä. Minä en voi jättää töitäni, ja lomakin on melkein lopussa… mutta me voimme hyvin olla kotonakin. Eilen kävi täällä sattumalta vanha Schwarzkopf Travemündestä, Diederich Schwarzkopf, luotsipäällikkö. Viittasin asiaan, ja hän oli valmis ottamaan tytön luokseen joksikin aikaa… Annan hänelle pienen korvauksen… Siellä hänellä on miellyttävä olo, hän voi uida, olla ulkoilmassa ja päästä selville itsestään. Tom lähtee mukaan, kaikki on järjestyksessä. Paras lähteä huomispäivänä…»
Tony suostui tähän ehdotukseen ilomielin. Hänen ei tosin tarvinnut nähdä herra Grünlichiä paljon nimeksikään, mutta hän tiesi tämän olevan kaupungissa, pitävän neuvotteluja hänen vanhempiensa kanssa ja odottavan… Herra paratkoon, Grünlich saattoi milloin tahansa taas seistä hänen edessään huutaen ja rukoillen! Travemündessä, vieraassa talossa, olisi hän varmemmassa turvassa… Ja niin pakkasi hän tyytyväisin mielin joutuin matka-arkkunsa, nousi eräänä päivänä kesäkuun lopulla Tomin kanssa, joka tuli hänen saattajakseen, mahtaviin krögeriläisiin vaunuihin, sanoi ilomielin jäähyväiset omaisilleen ja ajoi syvään hengähtäen ulos Burgtorista.
VIIDES LUKU.
Tie Travemündeen kulkee aivan suoraan eteenpäin, välillä vie lautta veden yli, sitten taas yhä eteenpäin. Matka oli tuttu molemmille. Harmaa tie taittui nopsasti Lebrecht Krögerin paksujen mecklenburgilaisten hevosten ja tasaisessa tahdissa kapsavien kavioiden alla, vaikka aurinko paahtoi kuumasti ja tomu peitti näköalan. Päivällinen oli syöty tällä kertaa kello 1, sisarukset olivat lähteneet kotoa tasan kello 2 ja olisivat siis perillä 4:n jälkeen. Sillä vaikka tuo matka tavallisesti ajettiin kolmessa tunnissa, oli Krögerin valjakon kunnia-asia suorittaa se kahdessa.
Tony torkkui haaveillen suuren matalan olkihatun ja kermanvärisillä pitseillä koristetun nuoranharmaan päivänvarjon suojassa, jolla hän oli varustettu ja nojasi selustaa vasten, joka oli samanvärinen kuin hänen yksinkertainen, ohut pukunsa. Hän oli pannut paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalkansa sievästi ristiin ja istui mukavassa asennossa, ylhäisesti taapäin selkäkenossa, aivan kuin vaunuissa liikkujaksi luotuna.
Tom, joka oli jo kaksikymmenvuotias ja puettu huoliteltuun sinisenharmaaseen verkapukuun, oli työntänyt olkihattunsa niskaan ja poltti venäläisiä savukkeita. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta viikset, jotka olivat tukkaa ja silmäripsiä tummemmat, olivat hyvällä kasvamisen alulla. Toisen silmän kulmakarvat olivat tavallisuuden mukaan hiukan koholla ja hän katsoi pölypilviä ja ohikiitäviä puita.
Tony sanoi:
»Minusta ei ole vielä milloinkaan tuntunut niin hauskalta päästä Travemündeen kuin nyt,… ensiksikin erinäisistä syistä — Tom, sinun ei tarvitse ollenkaan olla ivallisen näköinen, minä toivoisin voivani jättää erään kullankeltaisen poskiparran vielä pitemmän matkan päähän… Ja toiseksi minä tulen näkemään aivan uuden puolen Travemündestä Schwarzkopfien luona… En tule piittaamaan hitustakaan kylpylaitoksesta… Tunnen sen tarpeeksi hyvin… Eikä se huvita minua vähääkään… Sitäpaitsi voisi tuo ihminen keksiä kaikenlaista. Hän ei kainostele liikaa; hän voisi esimerkiksi ilmestyä yht'äkkiä suloisesti hymyillen eteeni siellä…»
Tom heitti pois savukkeensa ja otti uuden kotelosta, jonka kanteen oli kaiverrettu susien ahdistama troika: se oli jonkun venäläisen liiketuttavan lahja konsulille. Savukkeet, nuo pienet, väkevät, keltaisella imukkeella varustetut pillit, olivat Tomin ihastus; hän poltti niitä rajattomat määrät, ja hän oli saanut pahan tavan vetää syvälle keuhkoihinsa savun, jota hän sitten puhuessaan tuhuutteli hitaasti ulos.
»Niin», sanoi hän, »mitä siihen tulee, vilisee kylpylaitoksella hampurilaisia. Konsuli Fritsche, joka on ostanut koko homman, on itse hampurilainen… Hän kuuluu tekevän kädenkäänteessä loistavia kauppoja, sanoo isä… sinä menetät sentään paljon, ellet hiukan ota osaa kylpylaitoksen elämään… Peter Döhlmann on tietenkin myös siellä; tähän aikaan hän ei ole milloinkaan kaupungissa, hänen liikkeensä käy itsestään… hassua! No… samoin Justus-setä tulee varmasti käymään siellä sunnuntaisin, tutkimassa ruletti-peliä… Ja sittenhän siellä ovat Möllendorpfit ja Kistenmakerit täysilukuisina, ellen erehdy, ja Hagenströmit.»
»Haa! — Luonnollisesti! Missä ei Sarah Semlinger olisi…!»
»Hänen nimensä on Laura, rakas lapseni, olkaamme oikeudenmukaisia!»
»Ja Julchen on tietenkin myös mukana… Julchenin täytyy tänä kesänä mennä kihloihin August Möllendorpfin kanssa, ja Julchen tekee sen myös! Tiedätkö, Tom, se on mieltäkuohuttavaa! Sellainen nousukasperhe…»
»Niin, herra paratkoon… Strunck & Hagenströmin täytyy päästä eteenpäin. Se on pääasia…»
»Tietenkin, ja tiedetään myös millä tavalla se tapahtuu… Kyynärpäillä tuuppien… mitäs turhista sievistelystä ja kohteliaisuudesta!… Isoisän oli tapana sanoa Heinrich Hagenströmistä: Sille poikii sonnikin…»
»Niinpä kyllä, olkoot niin. Voitto on tärkeä asia. Ja mitä tuohon kihlaukseen tulee, on se aivan moitteeton kauppa. Julchen saa Möllendorpfin nimen ja August hyvän aseman…»
»Oh… sinä vain kiusaat minua. Tom, siinä kaikki. Minä halveksin noita ihmisiä…»
Tom alkoi nauraa. »Äläpäs sinä… heidän kanssaan täytyy koettaa tulla toimeen, kuulepas. Isä sanoi äskettäin: he kiipeävät korkealle… jotavastoin esimerkiksi Möllendorpfit… Eikä Hagenströmien kyvykkyyttä voi kieltää. Hermann on jo hyvin tärkeänä tekijänä liikkeessä, ja Moritz on heikosta rinnastaan huolimatta lopettanut loistavasti koulunkäyntinsä. Hän kuuluu olevan erittäin terävä ja lukee lakitiedettä.»
»Hyvä on… mutta minä iloitsen sydämestäni siitä, Tom, että on sentään sellaisiakin perheitä, joiden ei tarvitse notkistaa niskaansa heidän edessään… esimerkiksi Buddenbrookit…»
»Älkäämme nyt ruvetko kerskailemaan,» sanoi Tom. — »Joka perheellä on heikot kohtansa», jatkoi hän hiljemmin katsoen pitkin hevosien leveätä selkää. »Tiedämmekö esimerkiksi millä kannalla Justus-sedän asiat ovat? Isä pudistaa aina päätään puhuessaan hänestä, ja isoisä Krögerin on täytynyt luullakseni auttaa häntä pari kertaa aimo summilla… Eivätkä serkkujenkaan asiat ole aivan oikealla kannalla. Jürgen, joka tahtoo lukea, ei vaan saa suoritetuksi päästötutkintoaan… Ja Jakobiin, joka on Hampurissa Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa, ei kuulu oltavan ollenkaan tyytyväisiä. Hänen rahansa eivät riitä milloinkaan, vaikka hänellä on hyvät tulot; ja sen, minkä Justus setä epää, lähettää Rosalie täti salaa… Ei, älkäämme viskatko kivellä. Mutta jos painat vaa'an Hagenströmien puolelle, pitäisi sinun ottaa Grünlich!»
»Istummeko me näissä vaunuissa puhuaksemme siitä? Niin, niin! Ehkäpä minun pitäisi tehdä se! Mutta minä en tahdo ajatella sitä nyt. Tahdon unohtaa koko asian, sillä hyvä. Nyt ajamme Schwarzkopfeille. En muista nähneeni heitä ennen… Kai he ovat miellyttäviä ihmisiä?»
»Oh! Diederich Schwarzkopf on oikein mukavoo miestä… ei hän aina puhu näin, vasta juotuaan viisi lasia grogia. Kerran, kun hän kävi konttorissa, menimme yhdessä laivuriyhdistykseen… Hän joi kuin ratti. Hänen isänsä on syntynyt norjalais-aluksella ja ollut myöhemmin kapteenina samalla linjalla. Diederich on saanut hyvän sivistyksen, luotsipäällikön toimi on vastuunalainen ja jokseenkin hyvin palkattukin toimi. Hän on vanha merikarhu… mutta aina kohtelias naisille. Saatpa nähdä, että hän alkaa hakkailla sinua…»
»Hah-haa! — Entä rouva?»
»Hänen rouvaansa en tunne itse. Eiköpä hän liene miellyttävä. Heillä on muuten poika, joka minun kouluaikoinani oli viimeisen edellisellä tai viimeisellä luokalla ja joka nyt luultavasti lueskelee… Katsohan, tuossa on meri! Neljännestunti vielä…»
He ajoivat kappaleen matkaa nuorten pyökkien reunustamaa tietä, aivan meren rantaa, meren, joka päilyi auringossa tyynenä ja sinisenä. Pyöreä keltainen majakka sukelsi näkyviin, hetken aikaa näkyi lahti aallonmurtajineen, kaupungin punaiset katot ja pieni satama purjeineen ja köysistöineen. Sitten ajoivat he ensimmäisten talojen välitse, sivuuttivat kirkon ja vierivät satamakatua joenrantaa pitkin kauniin pienen talon eteen, jonka parveke oli aivan viiniköynnöksien peittämä.
Luotsipäällikkö Schwarzkopf seisoi ovensa edustalla ja otti vaunujen lähestyessä laivurilakkinsa päästään. Hän oli tanakka, lyhytvartinen mies, jolla oli punaiset kasvot, vedensiniset silmät ja raudanharmaa, piikkinen parta, joka ulottui viuhkanmuotoisena toisesta korvasta toiseen. Hänen alaspäin vetäytynyt suunsa, jossa riippui puinen piippu, ja ajeltu, ja punainen, kaareva ylähuulensa tekivät arvokkaan ja luotettavan vaikutuksen. Avonaisen, kultareunuksisen takin alta hohtivat valkoiset pikeeliivit. Hän seisoi siinä hajasäärin hiukan vatsa pystyssä.
»On suuri kunnia minulle, mamsseli, että haluatte asua jonkun aikaa talossani…» Hän nosti Tonyn hellävaroen maahan. »Nöyrin palvelijanne, herra Buddenbrook! Kuinka voi herra isänne? Entä rouva konsulitar?… Ilahduttaa minua!… No, astukaahan peremmälle, hyvä herrasväki! Vaimoni on tainnut valmistaa pienen väliaterian. — Menkää te Peddersenin majataloon», sanoi hän ajajalle, joka oli kantanut sisään matka-arkun; »sinne voi hyvin jättää hevoset… Kai te jäätte meille yöksi, herra Buddenbrook? Miksikä ei! Hevosten täytyy kuitenkin saada huoahtaa, ettekä te ehtisi kaupunkiin ennen pimeän tuloa…»
»Tiedättekö, täällä on ainakin yhtä hyvä asua kuin kylpylaitoksella», sanoi Tony neljännestunnin kuluttua, kun istuttiin parvekkeella kahvipöydän ääressä. »Merilevän haju tuntuu tänne asti. Olen hirveän iloinen, että jälleen saan olla Travemündessä!»
Parvekkeen köynnösten ympäröimäin pilarien välitse näkyi leveä, auringonpaisteessa kimaltava joki veneineen ja laitureineen, ja kauempana Mecklenburgin ulkonevan niemekkeen »Priwalin» päässä oleva lauttakoju. Suuret, maljanmuotoiset kahvikupit olivat tavattoman kömpelöt siroihin vanhoihin porsliinikuppeihin verrattuina, jotka heillä oli kotona, mutta pöytä, jossa Tonyn kohdalla oli kimppu niittykukkia, oli kutsuvan näköinen ja matka oli antanut ruokahalua.
»Mamsselin tulee pitää huoli siitä, että lihoo täällä», sanoi talon rouva. »Hän on hiukan rasittuneen näköinen; sen tekee kaupunki-ilma ja monet huvitukset..»
Rouva Schwarzkopf, kirkkoherran tytär Schlutupista, näytti olevan noin 50:n vaiheilla, oli päätä pienempi Tonya ja jokseenkin hieveröinen. Hänen musta, sileä ja siististi kammattu tukkansa oli suurisilmäisen hiusverkon sisällä. Hänen yllään oli tummanruskea puku, johon kuului valkoinen pitsikaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän oli siisti, hiljainen ja ystävällinen. Hän suositteli innokkaasti omaa tekemäänsä korinttileipää, joka oli asetettu veneenmuotoiseen leipäkoriin. Korin ympärillä olivat piirissä kerma-, sokeri-, ja hunaja-astia. Leipäkorin reunassa oli helmikoristeinen reunus, jonka oli valmistanut pikku Meta, kahdeksanvuotias, kiltti pikku tyttö, joka istui äitinsä vieressä ruudukkaaseen leninkiin puettuna, pellavanvärinen, jäykkä palmikontynkä niskassa.
Rouva Schwarzkopf pyyteli anteeksi Tonyn huoneen yksinkertaisuutta, jossa Tony jo oli ehtinyt hiukan purkaa tavaroitaan…
»Mitä turhia!» sanoi Tony. »Täältä on näköala merelle, ja se on pääasia.» Ja samassa pisti hän neljännen korinttileipäviipaleen kuppiinsa. Tom puhui ukon kanssa »Wullenweveristä», joka paraikaa oli korjauksen alaisena kaupungissa…
Äkkiä tuli noin 20-vuotias nuorukainen kirja kädessä parvekkeelle, riisui hattunsa ja kumarsi hiukan kömpelösti ja punastuen vieraille.
»No, poikaseni», sanoi luotsipäällikkö, »myöhäänhän sinä tulet…» Sitten hän esitti: »Poikani —», hän lausui etunimen, josta Tony ei saanut selvää. »Lueksii lääketiedettä… on viettämässä lomaansa meidän luonamme…»
»Hauska tutustua», sanoi Tony, kuten hänelle oli opetettu. Tom nousi ja ojensi ylioppilaalle kätensä. Nuori Schwarzkopf kumarsi vielä kerran, laski kirjan pois kädestään ja istuutui pöytään uudestaan punastuen.
Hän oli keskimittainen, jokseenkin hoikka ja aivan vaalea. Orastavia viiksenhaiveniaan, jotka olivat yhtä vaaleat kuin lyhyeksi leikattu tukka, huomasi tuskin ollenkaan; hänellä oli myös hyvin valkoinen iho, joka oli kuin hienointa porsliinia ja joka pienimmästäkin syystä lehahti punaiseksi. Hänen silmänsä olivat hiukan tummemman siniset kuin isän ja niissä oli sama, ei erittäin vilkas, mutta hyväntahtoisen tutkiva ilme; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja varsin miellyttävät. Hänen alkaessaan syödä paljastuivat harvinaisen kaunismuotoiset, tasaiset hampaat, jotka välkkyivät kuin kiilloitettu norsunluu. Hän oli puettu harmaaseen, kiinninapitettuun nuttuun, jossa oli läpät taskujen päällä ja kurenauha selässä.
»Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään», hän sanoi. Hänen äänensä oli hiukan epäselvä ja nariseva. »Olin lukemassa rannalla enkä huomannut katsoa ajoissa kelloa». Tämän jälkeen hän alkoi syödä ääneti, luoden vain silloin tällöin Toiniin ja Tonyyn tarkastavan katseen alta kulmain.
Vähän ajan kuluttua talon emännän jälleen pakottaessa Tonya ottamaan lisää hän sanoi:
»Tuohon hunajaan voitte luottaa, neiti Buddenbrook… Se on puhtainta luonnontuotetta… Kun sitä syö, niin tietää mitä nielee… Teidän täytyy syödä vahvasti, uskokaa pois! Tämä meri-ilma kuluttaa… kiihoittaa aineenvaihtoa. Ellette syö riittävästi, niin laihdutte…» Hänellä oli luonnollinen, hauska tapa puhuessaan kumartua eteenpäin ja katsoa usein toista henkilöä kuin mille puhui.
Hänen äitinsä kuunteli häntä hellä ilme kasvoissa ja tutki sitten Tonyn kasvoista, minkä vaikutuksen pojan sanat olivat tehneet. Mutta ukko Schwarzkopf sanoi:
»Äläpäs nyt mahtaile aineenvaihtoinesi, herra tohtori… Se saa meidän puolestamme olla rauhassa», jolloin nuorukainen nauroi ja katsoi jälleen punastuen Tonyn lautaselle.
Pari kertaa mainitsi luotsipäällikkö poikansa nimen, mutta Tony ei vaan päässyt perille siitä. Se oli jotain sen tapaista kuin »Moor» tai »Mord»… oli mahdotonta saada selvää ukko vanhuksen leveästä ääntämisestä.
Kun ateria oli lopetettu ja Diederich Schwarzkopf, joka seisoi takki levällään tyytyväisen näköisenä aurinkoon tirkistellen, oli sytyttänyt lyhyen puisen piippunsa ja hänen poikansa tehnyt samoin, Tomin turvautuessa jälleen savukkeihinsa, joutuivat nuoret vilkkaaseen keskusteluun koulumuistoista, joihin Tonykin otti iloisesti osaa. Kerrattiin herra Stengelin puheita… »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» Vahinko, ettei Christian ollut läsnä, hän osasi matkia vielä etevämmin…
Kerran sanoi Tom sisarelleen, osoittaen tämän edessä olevia kukkia:
»Herra Grünlich sanoisi: Nuo ovat niin koristeellisia!»
Tony töykkäsi häntä kylkeen punaisena vihasta luoden aran katseen vastapäätä istuvaan nuoreen Schwarzkopfiin.
Kahvinjuontia oli tänään kestänyt harvinaisen kauan, ja istuttiin yhä yhdessä. Kello oli jo puoli seitsemän ja »Priwal» alkoi painua hämärän peittoon luotsipäällikön viimein noustessa paikaltaan.
»Herrasväki saa suoda anteeksi», sanoi hän. »Minulla on vielä tekemistä luotsituvassa… Syömme kahdeksalta, jos vieraamme suvaitsevat… Tai kenties vähän myöhemmin tänään, vai kuinka. Meta?… Äläkä sinä —» nyt hän jälleen mainitsi poikansa nimen — »jää tänne koko yöksi… mars ulos taas tutkimaan luitasi… Mamsseli Buddenbrook kai haluaa purkaa tavaroitaan… Taikka herrasväki voi mennä kävelemään meren rannalle… Älä sinä häiritse!»
»Diederich, älä sinä aina, miksi hän ei saa jäädä meidän luoksemme istumaan», sanoi rouva Schwarzkopf hiljaa ja moittien. »Ja jos herrasväki menee kävelemään, miksi hän ei saa mennä mukaan? Onhan hänellä loma, Diederich!… Miksi hän ei saisi nauttia vieraittenne seurasta?»
KUUDES LUKU.
Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.
Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.
Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna… Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja. Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti opintojaan… Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä, mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta kysyä sitä. Hän koetti muistella… Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi saattoi olla! Moor… Mord…? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava… mutta ei tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää liuskameduusan… Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti, samalla leikkisästi ja oppineesti… Nuori herra oli osoittanut hänelle sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta… Mitä nuori herra oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein, ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista, ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja päässä… Hän oli ehkä hiukan vähäverinen…
Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan, oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan. Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti, jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua… Ja sitten hän suoritti hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.
Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle. Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.
Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa… Schwarzkopf on virastossaan… Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»
Tony pyysi anteeksi omasta puolestaan. »Älkää luulko, että minä aina nukun näin kauan. Minulla on hyvin paha omatunto. Mutta eilisiltainen booli…»
Nyt purskahti talon nuori herra nauruun. Hän seisoi lyhyt piippu kädessään pöydän takana. Sanomalehti oli hänen edessään pöydällä. »Syy on juuri teidän», sanoi Tony; »hyvää huomenta! Te kilistitte minun kanssani vähän väliä… Nyt minä ansaitsisin kylmän kahvin. Minun olisi jo pitänyt ehtiä syödä ja uida…»
»Se olisi ollut liian aikaista nuorelle neidille! Kello seitsemän oli vesi vielä jokseenkin kylmää, kuulkaapas, yksitoista astetta… se karmii hiukan selkää lämpimästä vuoteesta noustua…»
»Mistä te tiedätte, että minä tahdon uida haaleassa vedessä, monsieur?» Tony istuutui pöydän ääreen. »Voi hyvä rouva Schwarzkopf, te olette pitänyt kahvin lämpimänä minua varten!… Kyllä minä itse kaadan… suuret kiitokset!»
Talon rouva jäi pöydän luo vieraan puraistessa ensimmäiset palat.
»Onko mamsseli nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä? Sepä hauska, patja on täytetty vain meriheinällä… me olemme yksinkertaisia ihmisiä… Mutta nyt saan toivottaa hyvää ruokahalua ja hauskaa aamupäivää. Mamsseli on varmaan tapaava rannassa paljon tuttavia… Jos haluatte, tulee poikani saattamaan teitä. Pyydän anteeksi, etten voi enää pitää seuraa, minun täytyy mennä pitämään huolta ruoasta. Olen valmistanut lihamakkaraa… Me koetamme laittaa ruoan parhaamme mukaan.»
»Minä olen uskollinen hunajalle», sanoi Tony heidän jäätyään kahden.
»Näettekös, silloin tietää mitä nielee!»
Nuori Schwarzkopf nousi paikaltaan ja laski piippunsa parvekkeen kaiteelle.
»Polttakaa vaan! Se ei vaivaa minua ollenkaan. Kun kotona tulen kahvipöytään, on siellä jo vastassa isän sikarinsavu… Sanokaapa», kysyi hän äkkiä, »onko totta, että yksi muna vastaa neljännesnaulaa lihaa?»
Nuori mies punastui korvia myöten. »Teettekö te minusta pilkkaa, neiti Buddenbrook?» kysyi hän naurun ja suuttumuksen vaiheilla. »Sain eilen illalla vielä viimeisen läksytyksen isältäni rikkiviisauteni ja pöyhkeyteni tähden, joksi hän sitä nimitti…»
»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!… Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin… Hyvä Jumala, minä olen oikea hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia. Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon… Mielessään hän ajatteli: Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä…»
»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee…»
Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta, hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta, ainakin kauniilla ilmalla…
Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan, kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:
»Onko tuossa mitään uutta?»
Schwarzkopf nauroi ja pudisti päätään pilkallisen säälivästi hymyillen.
»Eipä juuri… Mitäpä siinä olisi?… Nämä Kaupungin Sanomat ovat viheliäinen tekele!»
»Niinkö?… Mutta isä ja äiti ovat tilanneet sen joka vuodeksi?»
»No niin!» sanoi toinen punastuen. »… Luenhan minäkin sitä, kuten näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään maailmaa mullistava tapaus?… Niin niin! Te nauratte… Mutta teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia… tai Rheinische Zeitungia… silloin tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä…»
»Mitä hän sitten sanoo?»
»Sitä minä valitettavasti en voi kertoa naiselle…» Hän lensi taas punaiseksi. »Hän on antanut noista lehdistä jokseenkin epäsuopean arvostelun», jatkoi hän murtaen niin ankarasti suutaan ivaan, että Tonystä hetken aikaa tuntui tukalalta. »Ne eivät ole kohdelleet aivan leppeästi hallitusta, aatelia, pappeja ja junkkereita… ja ne osaavat vetää liian taitavasti sensuuria nenästä…»
»Ja entä te, ettekö tekään kohtele leppeästi aatelisia?»
»Minä?» kysyi toinen joutuen hämilleen… Tony nousi.
»No, siitä voimme puhua toisella kertaa. Mitähän jos minä nyt lähtisin uimaan? Katsokaa, taivas on jo melkein sininen. Tänään ei enää tule satamaan. Onpa hauska taas saada hypätä veteen Tahdotteko saattaa minua rantaan?…
SEITSEMÄS LUKU.
Tony oli pannut suuren olkihatun päähänsä ja levittänyt päivän varjonsa, sillä oli paahtavan kuuma huolimatta vähäisestä merituulesta. Nuori Schwarzkopf käveli harmaa huopahattu päässä ja kirja kädessä hänen rinnallaan, tarkastaen häntä silloin tällöin salavihkaa sivulta. He kulkivat »Vorderreiheä» pitkin ja sitten kylpylaitoksen puiston läpi, joka aukeni äänetönnä ja siimeksetönnä heidän eteensä hiekkakäytävineen ja ruusu-istutuksineen. Havupuiden keskeltä häämöttävä soittosali oli myös ääneti vastapäätä kylpylaitosta, konditoriaa ja molempia pitkän välirakennuksen yhdistämiä ravintoloita. Kello oli puoli kahdentoista paikkeilla; kylpyvieraiden täytyi olla vielä rannassa.
He kulkivat lasten leikkikentän yli, johon oli varattu penkkejä ja suuri keinu, sitten läheltä saunarakennuksen seinää ja astuivat hitaasti rannalle. Aurinko hautoi ruohoa; siitä levisi väkevä apilaan ja yrttien tuoksu, jossa siniset hyönteiset lentelivät suristen. Mereltä kuului yksitoikkoinen, epäselvä kohina, ja kaukana välkähti silloin tällöin joku kuohupäinen, vaaraton laine.
»Mitä te oikeastaan luette?» kysyi Tony.
Nuori mies otti kirjan käsiensä väliin ja selaili sen nopeasti läpi lopusta alkaen.
»Tämä ei miellyttäisi teitä ollenkaan, neiti Buddenbrook! Pelkkää verta ja suolia ja kurjuutta… Katsokaahan, tässä on juuri puhe keuhkopöhöstä; silloin tulevat keuhkopussit täyteen vetistä nestettä… se on erittäin vaarallinen tauti ja sattuu joskus keuhkotulehduksen ohessa. Jos se pääsee kehittymään hyvin pitkälle, ei ihminen enää voi hengittää, vaan kuolee. Ja kaikki tuo on esitetty aivan kylmästi ja asiallisesti…»
»Hui!… Mutta jos aikoo lääkäriksi… Minä toimitan teidät meidän kotilääkäriksemme, kun Grabow kerran jättää toimensa, saattepa nähdä!»
»Hahaa!… Entä mitäs te luette, jos saan kysyä, neiti Buddenbrook?»
»Tunnetteko Hoffmanina?» kysyi Tony.
»Sitäkö, joka on kirjoittanut kapellimestarista ja kultaisesta ruukusta? Kyllä, onhan se koko kaunista… Mutta, tiedättekö, se on kai sittenkin enemmän naisia varten. Miesten täytyy nykyään lukea muuta.»
»Nyt minun täytyy kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Tony päättävästi astuttuaan muutaman askeleen. Mikä teidän etunimenne oikeastaan on? En ole saanut siitä selvää vielä kertaakaan… se tekee minut aivan hermostuneeksi! Olen oikein koettanut miettiä sitä…» »Olette koettanut miettiä sitä?»
»Niin — älkää nyt tehkö asiaa vaikeammaksi. Ei kai ole sopivaa, että kysyn sitä, mutta olen tietysti utelias… Vaikka eihän minun tarvitse saada sitä tietää koko elämäni aikana.»
»Minun nimeni on Morten», sanoi Schwarzkopf punastuen enemmän kuin koskaan.
»'Morten'? Se on kaunis nimi!»
»Kaunis —»
»Niin, hyvänen aika… onhan se ainakin kauniimpi kuin Hinz tai Kunz.
Se kaikuu erikoiselta, ulkomaalaiselta…»
»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut liiaksi Hoffmannia… Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu sama nimi. Siinä kaikki…»
Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit, jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan, päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa… Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.
»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony.
»Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»
»Hyvä… mutta kai te liitytte heidän seuraansa… Minä jään istumaan kivelle tänne taammaksi.»
»Liityn heidän seuraansa… niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut tänne saadakseni olla rauhassa…»
»Rauhassa? Keneltä?»
»Mitä? Keneltäkö —»
»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa teiltä… mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville…»
»Enkö saisi esittää teitä, herra Schwarzkopf?» kysyi Tony odottavasti.
»Ei… ei… sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville…»
Morten Schwarzkopfin suunnatessa kulkunsa oikealla, uimarakennuksen laidassa olevia suuria kivimöhkäleitä kohti, joita laineet huuhtelivat, lähti Tony kulkemaan erääseen suurehkoon seurueeseen päin — ryhmään, jonka muodostivat Möllendorpfien rantakojun luona Möllendorpfin, Hagenströmin, Kistenmakerin ja Fritschen perheet. Lukuunottamatta hampurilaista konsuli Fritscheä, kylpylaitoksen omistajaa, ja Peter Döhlmannia, seurasankaria, kuului seurueeseen yksinomaan naisia ja lapsia, sillä oli arkipäivä, jolloin useimmat herrat olivat kaupungissa liikkeissään. Konsuli Fritsche, vanhahko herra, jolla oli sileäksiajellut, hienostuneet kasvot, oli kiintynyt kääntämään avonaisessa kojussa olevaa kiikaria kaukana ulapalla pilkottavaa purjevenettä kohti. Peter Döhlmann, jolla oli leveäreunainen olkihattu päässä ja jonka kasvoja ympäröi laivurinparta, seisoi jutellen naisten luona, jotka loikoivat hiekalle levitetyillä vaipoilla tai istuivat pienillä purjekankaasta tehdyillä tuoleilla: siinä oli senaattorin rouva Möllendorpf, syntyisin Langhals, joka käytteli pitkävartista lornettia ja jonka päätä ympäröi harmaa, huolimattomasti kammattu tukka; rouva Hagenström ynnä Julchen, joka oli jäänyt jokseenkin pienikasvuiseksi, mutta jolla, samoin kuin hänen äidillään, riippui korvissa jalokiviä; konsulitar rouva Kistenmaker tyttärineen ja konsulitar Fritsche, pieni ryppykasvoinen nainen, jolla oli myssy päässä ja joka hoiti emännän velvollisuuksia kylpylaitoksella. Punaisena ja uupuneena puuhasi hän vain uusia seurusteluiltoja, lastentanssiaisia, arpajaisia ja purjehdusretkiä… Hänen ääneenlukijansa istui jonkun matkan päässä. Lapset leikkivät vedessä.
Kistenmaker & Poika oli kukoistava viiniliike, joka oli viime vuosina alkanut päästä edelle C. F. Köppenistä. Molemmat pojat, Eduard ja Stephan, työskentelivät isänsä liikkeessä. — Konsuli Döhlmannilta puuttui kokonaan se hienon hieno käytös, joka oli ominainen Justus Krögerille. Hän oli arkipäiväisempi seurasankari, mies, jonka erikoisalaan kuului hyväntahtoinen karkeus ja joka uskalsi käyttäytyä hyvin vapaasti seurassa, koska tiesi varsinkin naisten suosivan hänen mukavuudenhaluista, rohkeata ja äänekästä esiintymistään ja pitävän sitä erikoisuutena. Kun kerran Buddenbrookien pitämillä päivällisillä eräs ruokalaji ei tullut ajoissa pöytään ja talon rouva oli hämillään ja koko seura pitkästyi odotukseen, oli hän palauttanut hyvän tuulen huutamalla yli koko pöydän mahtavalla, meluavalla äänellään: »Minä olisin jo valmis, rouva konsulitar!»
Samalla jyrisevällä, karkealla äänellä kertoi hän arveluttavia juttuja,
joita hän höysti alasaksalaisilla käänteillä… Senaattorin rouva
Möllendorpf huusi naurusta nääntymäisillään kerta toisensa perästä:
»Herranen aika, hyvä konsuli, lakatkaahan toki hetkeksi!»
— Tony Buddenbrook sai Hagenströmien taholta kylmän, mutta toisten puolelta lämpimän vastaanoton. Konsuli Fritschekin tuli kiireesti paviljongin portaita alas, sillä hän toivoi, että Buddenbrookit ainakin seuraavana vuonna jälleen saapuisivat kylpylaitokselle.
»Nöyrin palvelijanne, mamsseli!» sanoi konsuli Döhlmann niin sulavasti kuin osasi, sillä hän tiesi, ettei neiti Buddenbrook pitänyt hänen tavoistaan.
»Mademoiselle Buddenbrook!»
»Te täällä?»
»Kuinka viehättävää!»
»Milloin olette tullut?»
»Kuinka hurmaava puku?»
»Missä asutte täällä?»
»Schwarzkopfeilla?»
»Luotsipäällikön luona?»
»Kuinka merkillistä!»
»Kuinka äärettömän merkillistä!»
»Asutte kaupungissa?» uudisti konsuli Fritsche, kylpylaitoksen omistaja, antamatta kenenkään huomata miten kiusallista se hänestä oli…
»Eikö meillä ole kunnia odottaa teitä ensi seurustelu-iltaan?» kysyi hänen puolisonsa…
»Aiotteko jäädä vain lyhyeksi aikaa Travemündeen?» sanoi eräs toinen rouva…
»Eivätkö Buddenbrookit teidän mielestänne ole hiukan liian erottautuvia?» kysyi rouva Hagenström hyvin hiljaa senaattorin rouva Möllendorpfilta…
»Ettekö ole vielä uinut?» kysäisi joku. »Kuka nuorista neideistä ei ole vielä uinut tänään? Mariechen, Julchen, Luischen? Ystävätärenne lähtevät tietysti mukaan, neiti Antonie…»
Pari nuorta tyttöä erosi seurasta lähteäkseen uimaan Tonyn kanssa, eikä
Peter Döhlmann toki jättänyt naisia menemään yksin rantaa pitkin.
»Vieläkö sinä muistat kouluaikojamme?» kysyi Tony Julchen
Hagenströmiltä.
»Ky-yllä! Te näyttelitte aina pahantytön osaa», sanoi Julchen säälivästi hymyillen.
He kulkevat veden yli parittain asetettuja lankkuja myöten
uimarakennusta kohti, ja heidän kulkiessaan kaukaa ohi kivien, missä
Morten Schwarzkopf istui, nyökkäsi Tony tälle monta kertaa. Joku kysyi:
»Ketä sinä tervehdit, Tony?»
»Nuorta herra Schwarzkopfia», sanoi Tony: »hän saattoi minut tänne…»
»Luotsipäällikön poikaako?» kysyi Julchen Hagenström katsoen välkkyvillä mustilla silmillään siihen suuntaan, missä Morten istui; tämä vuorostaan tarkasti hienoa seuraa hiukan alakuloisesti. Mutta Tony sanoi kuuluvasti: »Valitan, ettei täällä ole nuoria herroja, esimerkiksi August Möllendorpfia… Täällä rannassa käy kai aika pitkäveteiseksi!»
KAHDEKSAS LUKU.
Täten alkoi Tonylle ihana kesäaika, hupaisampi ja miellyttävämpi kuin mikään aikaisemmin Travemündessä vietetyistä. Hän alkoi kukoistaa, eikä mikään enää painanut häntä; hänen sanoihinsa ja liikkeisiinsä palasi entinen reippaus ja huolettomuus. Konsuli katseli häntä mielihyvin käydessään pyhäisin Tomin ja Christianin kanssa Travemündessä. Silloin syötiin à la table d'hote, juotiin kahvia kylpylaitoksen soittokunnan soittaessa konditorian telttakaton alla ja katseltiin salissa rulettipeliä, jonka ääressä tunkeili iloisia herroja, muiden muassa Justus Kröger ja Peter Döhlmann. Konsuli itse ei pelannut koskaan. —
Tony nautti auringonpaisteesta, ui, söi lihamakkaraa pippurikastikkeen kera ja teki Mortenin kanssa pitkiä kävelyjä naapurikylään, rantaa pitkin korkealla sijaitsevaan »meritemppeliin», josta oli laaja näköala merelle ja mantereelle, tai kylpylaitoksen takaiseen metsikköön, jonka ylimmällä kukkulalla riippui Table d'hote-kello… Tai souti hän tämän kanssa Travea pitkin Priwalille, josta saattoi löytää merikultaa…
Morten oli puhelias seurakumppani, joskin hän esitti mielipiteensä vähän kiihkeästi ja jyrkästi. Hän muodosti joka asiasta ankaran ja oikeudenmukaisen arvostelun, jonka sitten esitti päättävästi, joskin samalla punastuen. Tony tuli alakuloiseksi ja torui häntä, kun hän kömpelöin, mutta vihaisin elein tuomitsi kaikki aateliset hölmöiksi ja kurjiksi olioiksi; mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä miestoveri ilmaisi hänelle niin avoimesti ja luottavasti ajatuksensa, jotka hän salasi vanhemmiltaan… Kerran nuori Schwarzkopf sanoi: »Minäpä kerron teille vielä erään asian: Minulla on täydellinen ihmisen luuranko huoneessani Göttingenissä… tiedättekö, sellainen luuranko, jonka nikamat ovat kiinnitetyt toisiinsa rautalangalla. Tuon luurangon minä olen pukenut vanhaan poliisinpukuun… hahaa! Eikö se ole mainiota! Mutta älkää herran nimessä puhuko siitä isälleni!» —
Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa, sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä… se merkitsee: joko parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on minusta hirveän ikävää!»
»Niin», sanoi Morten, »istukaamme… Mutta tiedättekö, kun te olette mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» … Hän ei sanonut tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.
»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos… »Minne matka, nuori herrasväki?»
»Minä olen saanut luvan saattaa neiti Antonieta 'meritemppeliin'.»
»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat Göttingeniin…»
Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma! Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja sitten he menivät.
He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa…
»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle! Kyllä kai… Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra, joka vain haisi märille leville…»
He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään, kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän tunnottomuuden tunteen… He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen, salaperäisen tärkeäksi…
Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat. Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja, jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin kuin uimarakennuksen kopeissa.
Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.
Tony tiedusti: »Tuleeko se vai menee?»
»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään… ja ikäänkuin unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana», lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»
»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista, Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista… Oletteko koskaan tuntenut ketään aatelishenkilöä?»
»En!» huudahti Morten melkein rajusti. »Jumalan kiitos!»
»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi, että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain lehmistään…»
»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt… Te olette nuori nainen, te näette kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte: hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te ette sano mitään… Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä ollakseen valittu, jalo, aatelinen… ja voidakseen katsoa halveksien toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän tasalleen — niinkö?…» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa, peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä ilmestyi uhmaava ilme… »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia, me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän… me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!… Ei saa enää olla etuoikeuksia, mielivaltaa!… Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä välittömään suhteeseen valtioonsa!… Me tahdomme sanomalehdistön, teollisuuden, kaupan vapautta… Me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa seppeleen!… Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut… mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties eivät sovellu oleviin oloihin… Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se ei pääse esiin… ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut, rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä… Minä luulen, että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa, tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä virtauksia… Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian… Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun anno kolmetoista ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille perustuslain… me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan…»
Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan avullisena Napoleonin karkoittamisessa.
… »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! — Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen, ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan… Niin, sellaista on kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa takapajulla… Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari…»
»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä kysymykseni… Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette ole mikään preussiläinen…»
»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä lausun sukunimenne ja teen sen tahallani… minun pitäisi oikeastaan sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin siellä!… Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan… sanonko mistä syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole tiennyt sitä ennen?… Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne, silloin saa meikäläinen istua kivillä…» Hänen äänensä oli muuttunut tuntemattomaksi kiihtymyksestä.
»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät…»
»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti Tony! Minä esitin periaatteita… Sanon vain, ettei meillä vallitse sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään… Ja jos puhuisin henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus, »en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,… kun te kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin piireihinne… jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen…»
Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin pitkä, tukala hiljaisuus.
»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö… Älkää koettako arvata! Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta… Ei, en sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian… Katsokaahan tätä!»
Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn silmiin.
»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se merkitsee?»
Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi luurankopoliisin päähän… sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää sitä, ymmärrättekö… voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus… »
»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä koko asiasta mitään… Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia vastaan?… Mitä te tahdotte!?»
»Me tahdomme vapautta!» sanoi Morten.
»Vapautta, miten?» kysyi Tony.
»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta…!» toisti ylioppilas tehden aran, hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne, missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni utuista taivaanrantaa kohti…
Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän allaan… Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».