YHDEKSÄS LUKU.
»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä, ajatuksetonna, niin se on kauheata…»
»Niin… minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja…»
Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita, ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren, ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.
Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä, harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria, jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle… kuuntelivat tuota villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää tietoisuuden ajasta.
Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:
»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»
»En… kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.
»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta… minunkin lomani loppuu kohta… sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä hauska palata kaupungin seuraelämään…? Sanokaapas minulle, ovatko tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja… En minä aikonut oikein kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen», sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen säästänyt näin kauan… Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»
Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen tärkeyden tunne.
»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten. Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla, niin… Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava, varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni… mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa, »jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»
»Miksi ette… rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.
»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein huusi… »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta… aivan epäluonnollinen!… Olen varma siitä, että hän värjää sen jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä… Sitäpaitsi hän oli kiero. Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin…»
Morten keskeytti hänet.
»Mutta mitä merkitsee… Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia…
Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»
Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.
»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin koristeellista!…' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!… Sitäpaitsi oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa. Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki… ja onko se mies, joka itkee…»
»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.
»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen syrjin hiekkavuoreensa…
»Te olette julma, neiti Tony… Oletteko te aina julma? Sanokaapa minulle… Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä miellyttänyt kenties joku toinen?… Mietin usein: onkohan teillä kylmä sydän? Tahdon sanoa teille jotakin… se on niin totta, että voin sen vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te ette välitä hänestä… niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä, myöskin minä… Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti… Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»
Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?… Ette saa uskoa minusta sellaista!»
»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun väre… Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.
»Ettekö te… ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille…»
»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.
»Te tiedätte…! Ja… Entä te, neiti Tony…»
»Ja… Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»
Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!…» Ja sitten hän alkoi suudella Tonyn käsiä.
Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun lomani loppuu kahden viikon kuluttua… silloin lähden Göttingeniin. Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen asti kunnes minä palaan… ja olen valmis lääkäri… ja tulen isänne eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa… Ja ettette sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?… Ei se kestä kauan, saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin… eikä se ole ollenkaan vaikeata… »
»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen
Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään…
Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja pyytävästi: »Ettekö suo minulle… Enkö minä saa… vahvistaa sitä…?»
Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.
KYMMENES LUKU.
»Kallehin demoiselle Buddenbrook!
Kuinka kauan onkaan jo siitä kun allekirjoittanut sai viimeksi nähdä maailman suloisimman neidon kasvot! Nämä vähäiset rivit ilmaisevat teille, etteivät nuo kasvot ole lakanneet väikkymästä hänen sielunsa silmien edessä, että hän on näiden odotusviikkojen aikana ajatellut lakkaamatta tuota ikimuistoista iltapäivää vanhempienne kodissa, jolloin te annoitte huulillanne lupauksen, tosin toistaiseksi vain puolinaisen ja kainon, mutta jo sellaisenaankin autuuttavan. Sen jälkeen on vierinyt pitkiä viikkoja, joiden aikana te keskittymistä ja itsetuntemuksen keräämistä varten olette ollut vetäytyneenä yksinäisyyteen, joten siis nyt voin toivoa koetusajan olevan ohi. Allekirjoittanut rohkenee lähettää Teille, kaikkein kallehin demoiselle, kunnioittavimmin myötäseuraavan sormuksen merkiksi kuolemattomista hellyyden tunteistaan. Mitä alamaisimmin tervehdyksin ja kättänne suudellen Teidän Jalosukuisuutenne nöyrin palvelija
Grünlich.»
»Rakas isä
Voi sentään, kuinka minä olen ollut suutuksissani! Sain juuri myötäseuraavan kirjeen ja sormuksen Gr:ltä, ja päätäni särkee kiihtymyksestä, enkä keksi muuta kuin lähettää molemmat sinulle nähtäviksi. Gr. ei tahdo ymmärtää minua, eikä se, mitä hän niin runollisesti kirjoittaa lupauksesta, pidä ollenkaan paikkaansa. Siksi pyydän sinua hartaasti tekemään hänelle selväksi, että minä nyt vielä tuhat kertaa vähemmän kuin kuusi viikkoa sitten saatan lupautua hänelle koko elämänajaksi sekä että hänen on jätettävä minut rauhaan, ellei hän tahdo tehdä itseään naurettavaksi. Sinulle voin kertoa, rakas isä, että minä olen sidottu toisaalle, erääseen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan niin suuresti, etten sitä osaa kuvailla. Voi isä! Voisin kirjoittaa siitä monta arkkia. Tarkoitan herra Morten Schwarzkopfia, joka aikoo lääkäriksi ja joka valmistuttuaan on pyytävä kättäni. Tiedän tosin, että perheessämme on ollut tapana mennä naimisiin kauppiaiden kanssa, mutta Morten kuuluu toiseen kunnioitettuun luokkaan, oppineisiin. Hän ei ole rikas, mikä kai olisi tärkeätä sinun ja äidin mielestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle, niin nuori kuin olenkin, ja sen on myös elämä varmasti opettanut usealle, ettei rikkaus yksistään tee jokaista onnelliseksi. Tuhannet suutelot lähettää sinulle kuuliainen tyttäresi
Antonie.
P.S. Sormus on huonoa kultaa ja jokseenkin ohut, kuten huomaan.»
»Rakas lapseni Tony!
Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi asioista.
Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle, mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa. Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille, emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu. että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. — Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme, sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä, mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään, katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —
Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.
Uskollinen, rakastava Isäsi.»
YHDESTOISTA LUKU.
Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia ääniä…
Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä.
Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko herra luotsipäällikkö tavattavissa?»
»Kyllä…» änkytti Morten, »kyllä minä luulen, että isäni…»
Nyt iski herra häneen silmänsä; ne olivat siniset kuin hanhen silmät.
»Oletteko te herra Morten Schwarzkopf?» hän kysyi.
»Olen, herra», vastasi Morten, joka koetti pysyttää ilmeensä tyynenä.
»Kas vain! Todellako…» huomautti ulsteriin puettu herra ja jatkoi sitten: »Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä minut herra isänne puheille, nuori mies? Nimeni on Grünlich.»
Morten vei herran parvekkeen läpi, aukaisi hänelle eteiskäytävän oikealla puolella olevan virkahuoneeseen johtavan oven ja palasi takaisin arkihuoneeseen ilmoittamaan isälleen tulijan. Herra Schwarzkopfin lähtiessä huoneesta kävi nuorukainen istumaan pyöreän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä sitä vastaan ja syventyi äitiinsä katsomatta, joka istui vetisen ikkunan ääressä sukkia parsien, lukemaan tuota »viheliäistä tekelettä», joka ei tietänyt kertoa mistään muusta kuin konsuli sen ja sen hopeahäistä. — Tony oli lepäämässä omassa huoneessaan.
Luotsipäällikkö astui virkahuoneeseensa sen näköisenä kuin ainakin mies, joka on tyytyväinen päivälliseensä. Hänen univormutakkinsa, jonka alta näkyivät keltaiset liivit, oli auki. Hänen raudanharmaa laivuripartansa erottui selvästi punakoista kasvoista. Hänen kielensä liikkui tyytyväisesti hampaiden välissä, minkä johdosta hänen rehellinen suunsa joutui mitä kummallisimpiin asentoihin. Hän kumarsi lyhyesti, nytkähyttäen ja ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
»Nöyrin palvelijanne!» hän virkkoi.
Herra Grünlich kumarsi puolestaan arvokkaasti, ja hänen suupielensä vetäytyivät hiukkasen alas. Samalla pääsi hänen suustaan hiljainen: »Hä-ä-hm.»
Virkahuone oli jotakuinkin pieni; sen seiniä peitti muutaman jalan korkuinen laudoitus, mutta yläpuoli oli ainoastaan kalkittu. Sateen lakkaamatta ropisuttamien ikkunain edessä oli tupakansavusta kellastuneet uutimet. Ovesta oikealle oli pitkä, karkeatekoinen, paperien peittämä pöytä, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty Euroopan kartta ja toinen pienempi Itämeren kartta. Keskeltä kattoa riippui alas huolellisesti veistetty, täysin purjein varustettu mallilaiva.
Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle, halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle laidalle, koskematta selkänojaan.
»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich
Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli
Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»
»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä toimitan heti sanan keittiöön…»
»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan saada puhua pari sanaa kanssanne.»
»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi vaitiolo.
»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.
Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan rahakukkaron.
»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia, joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka on asunut luonanne muutamia viikkoja.»
»Mamsseli Buddenbrookia?» kysyi herra Schwarzkopf…
»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.
»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien, silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin sanoin luvannut minulle kätensä.»
»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole tiennyt mitään! Onnittelen, herra… Grünlich! Onnittelen täydestä sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän…»
»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että nuo vaikeudet… ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä minä olen kuullut, olla mahdollista?
Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.
»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne, herra lääketieteen ylioppilas, on… tosin tietämättään… tullut sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia…»
»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja ponnahtaen kiihkeästi koholle… »Silloin hänen pitää heti… Sehän nyt olisi vasta…» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne molemmat!»
»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö…»
Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä, pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.
»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa… »Minä olen yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia… mutta jos todella tarkoitatte, että… niin tietäkää, että olette harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani! Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on, ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun on täytynyt kuulla, mitä?…»
Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle, ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.
»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti luotsipäällikkö Mortenia.
Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.
»Niin, isä», sanoi hän. »Neiti Buddenbrook ja minä…»
»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä! Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin lasten höpötystä, ja siihen piste!»
»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää…» Hän vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.
»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen…
»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi ja liikutettuna.
»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi. »Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö», jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on kunnia poistua. Adieu.»
Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä välistä ovesta ulos.
KAHDESTOISTA LUKU.
Thomas saapui taloon Krögerien vaunuilla. Oli Tonyn lähtöpäivä.
Nuori herra saapui kello kymmenen aamulla ja haukkasi hiukan aamiaista toisten kanssa arkihuoneessa. Istuttiin taas yhdessä, kuten ensimmäisenä päivänä; nyt oli vain kesä ohi ja ilma niin kylmä ja tuulinen, ettei voinut istua parvekkeella. Ja Morten poissa… Hän oli Göttingenissä. Tony ja hän eivät edes olleet saaneet sanoa kunnolla hyvästiä. Luotsipäällikkö oli seisonut vieressä ja sanonut: »Kas niin. Piste. Hm.»
Kello yksitoista nousivat sisarukset vaunuihin, joiden taakse oli köytetty Tonyn suuri matka-arkku. Hän oli kalpea ja värisi pehmeässä syystakissaan kylmästä, väsymyksestä, matkakuumeesta ja alakuloisuudesta, joka aina väliin valtasi hänet, täyttäen hänen rintansa ahdistavalla tuskan tunteella. Hän suuteli pikku Metaa, puristi talon rouvan kättä ja nyökkäsi herra Schwarzkopfille tämän sanoessa: »Älkää unohtako meitä, pikku mamsseli. Ja onhan kaikki nyt hyvin, eikö niin?»
»Ja sitten onnellista matkaa ja parhaat terveisemme herra isällenne ja rouva konsulittarelle… Sen jälkeen napsahti vaunun ovi lukkoon, lihavat hevoset alkoivat vetää ja Schwarzkopfin perheen kaikki kolme jäsentä heiluttivat liinojaan…»
Tony painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta. Taivas oli vaaleassa pilvessä, Trave keikkui pienissä laineissa, joita tuuli kiidätti aika vauhtia edelleen. Silloin tällöin tipahti pieni pisara ruutua vasten. Satamakadun päässä istuivat ihmiset oviensa edessä paikkaillen verkkojaan; paljasjalkaiset lapset juoksentelivat esiin ja jäivät katsomaan vaunuja. He jäivät tänne…
Kun viimeiset talot oli sivuutettu, kumartui Tony eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan; sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä, joita väsytti ja särki. Hän ei ollut yöllä voinut nukkua juuri ollenkaan mielenliikutuksesta, hän oli noussut varhain ylös laittaakseen kuntoon arkkunsa eikä ollut voinut syödä mitään. Hänen kuivassa suussaan oli äikeä maku. Hän tunsi itsensä niin raukeaksi, ettei hän koettanut estää kuumia kyyneleitä, joita koko ajan nousi hänen silmiinsä.
Hän oli tuskin ummistanut luomensa, kun hän oli jälleen olevinaan Travemündessä, Schwarzkopfin parvekkeella. Hän näki Mortenin ilmielävänä edessään tämän puhuessa hänelle ja kumartuessa luonteenomaisella tavallaan hiukan eteenpäin, katsahtaen silloin tällöin toisiin hyväntahtoisen tutkivasti; hän näki, miten Mortenin kauniit hampaat paljastuivat hänen nauraessaan, hampaat, joiden kauneudesta Morten itse nähtävästi ei ollut tietoinen… ja hänen mielensä keveni ja tuli iloiseksi. Hän palautti muistiinsa kaiken, niitä hän oli kuullut Mortenilta heidän monien keskustelujensa aikana, ja hän tunsi onnekasta tyydytystä luvatessaan itselleen, että hän tulisi säilyttämään tuon kaiken mielessään pyhänä ja loukkaamattomana. Sen, että Preussin kuningas oli tehnyt suuren vääryyden, että Kaupungin Sanomat olivat viheliäinen tekele, jopa senkin, että Yliopistojen ohjesääntö oli uudistettu neljä vuotta sitten; kaikki nuo seikat olivat nyt hänelle arvokkaita ja lohdullisia totuuksia, salainen aarre, jota hän oli saattava katsella milloin halusi. Kadulla käydessään, perheen keskessä, aterioidessa… Kuka tietää? ehkä hän oli joutuva kulkemaan viitoitettua tietään ja menevä naimisiin herra Grünlichin kanssa; se oli aivan yhdentekevää. Kesken tämän puhetta oli hän äkkiä muistava: »Minäpä tiedän semmoista, mitä sinä et tiedä… Aateliset ovat — mitä periaatteeseen tulee — halveksittavia!»
Hän hymyili tyytyväisesti itsekseen… Ja samassa hän kuuli pyörien jyrinän keskeltä uskomattoman selvästi Mortenin äänen; hän erotti tämän hyväntahtoisen, hiukan epäselvän, nurisevan äänen joka vivahduksen, kuuli miten hän sanoi: »Tänään meidän täytyy molempien istua kivillä, neiti Tony…» Ja tuo pieni muisto täytti mitan. Hänen rintansa puristui kokoon surusta ja kaipauksesta, vastustamatta antoi hän kyynelten tulvahtaa esiin… Nurkkaansa painuneena painoi hän molemmin käsin nenäliinan silmiensä eteen ja itki katkerasti.
Thomas, joka poltti savuketta, katsoi neuvottomasti tielle.
»Tony raukka!» sanoi hän viimein silittäen sisaren takkia. »Minä säälin sinua sydämestäni… ymmärrän sinut niin hyvin, näetkös. Mutta mitä tehdä? Sellainen täytyy kestää. Usko minua… minäkin tiedän mitä se on…»
»Sinä et tiedä mitään, Tom!» nyyhkytti Tony.
»Älähän sano. Nyt on esimerkiksi päätetty asia, että minun tulee mennä ensi vuoden alussa Amsterdamiin. Isä on toimittanut minulle paikan siellä… van der Kellen & Kumpp:in luona… Ja silloin minun täytyy jättää hyvästit pitkiksi, pitkiksi ajoiksi…»
»Voi, Tom! Mitä on ero vanhemmista ja sisarista! Se ei ole kerrassaan mitään!»
»Nii-iin!» sanoi Tom jokseenkin venyttäen. Hän henkäisi ikäänkuin sanoakseen lisää, mutta oli kuitenkin vaiti. Muuttaessaan sikarin suupielestä toiseen kohotti hän toista kulmaansa ja käänsi päänsä sivulle.
»Eikä sitä kestä kauan», alkoi hän jälleen tuokion kuluttua.
»Kylläpähän siitä asettuu. Ihminen unohtaa…»
»Mutta minä en tahdo unohtaa!» huudahti Tony aivan epätoivoisesti.
»Unohtaa… onko se mikään lohdutus?!» —
KOLMASTOISTA LUKU.
Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin, yli Kobergin… Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt jo paljaine lehmuksineen… Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan! Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla. Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään — kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut: »Olisinpa minä aika lurjus…»!
Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan. Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»…
Nuorten astuessa eteiseen tuli konsuli ulos konttorista kynä korvan takana ja levitti sylinsä tyttärelleen.
»Tervetuloa kotiin, Tony!»
Tony suuteli isäänsä, joka katsoi häntä silmiin, jotka vielä olivat kosteat kyynelistä ja joissa näkyi ikäänkuin häpeän häive. Mutta konsuli ei ollut vihainen, hän ei virkkanut ensin mitään ja sanoi sitten vaan: »On myöhä, mutta me olemme antaneet päivällisen odottaa.»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Klara ja Ida Jungmann olivat kerääntyneet portaille vastaanottamaan häntä…
Tony nukkui hyvin ja sikeästi ensi yön Mengstrassen varrella ja astui seuraavana aamuna, 22 p:nä syyskuuta, virkistyneenä ja tyynenä alas kahvia juomaan. Oli vielä hyvin aikaista, kello oli tuskin seitsemää. Vain mamsseli Jungmann oli läsnä kahvipöytää, kattamassa.
»Ai, ai, Tony, lapsukainen», sanoi hän katsoen ympärilleen pienin, unisin, ruskein silmin: »näin varhain ylhäällä!»
Tony istuutui kirjoituspöydän ääreen, jonka kansi oli auki, vei kätensä niskaan ja katsoi hetken aikaa märkää, mustana välkkyvää pihakivitystä ja kellastunutta, kosteaa puutarhaa. Sitten hän alkoi penkoa uteliaasti kirjoituspöydällä olevia käyntikortteja ja asiapapereita…
Aivan mustepullon vieressä oli tuttu suuri sukukirja nahkaisille kansineen, kultaisille reunoineen ja erilaisine paperilehtineen. Sitä oli varmaan käytetty vielä eilen illalla, ja oli ihme, ettei isä ollut lukinnut sitä nahkasalkkuun ja pannut sitä omaan lokeroonsa, kuten tavallisesti.
Tony otti sen käteensä, selaili sitä, ryhtyi lukemaan ja syventyi siihen. Hän tapasi enimmäkseen tuttuja yksinkertaisia asioita; mutta kukin kirjoittaja oli perinyt edeltäjältään eräänlaisen juhlallisen esitystavan, itsestään ja vaistomaisesti sujuvan kronikkatyylin, josta kuvastui harras, tiedoton, mutta juuri siksi sitä arvokkaampi suvun kunnioitus itseään, perintätapoja ja historiaansa kohtaan. Tuo ei ollut mitään uutta Tonylle; hän oli joskus saanut lueskella näitä lehtiä. Mutta niiden sisältö ei ollut vielä koskaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta kuin tänä aamuna. Kunnioittava arkatuntoisuus, jolla siinä kohdeltiin pienimpiäkin sukuhistoriaan kuuluvia tapahtumia, vaikutti häneen voimakkaasti… Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän laitaan ja luki kirjaa tuntien kasvavaa antaumusta, ylpeyttä ja vakavuutta.
Hänenkään omasta lyhyestä menneisyydestään ei puuttunut ainoatakaan kohtaa. Siinä oli hänen syntymisensä, lapsena sairastamansa taudit, ensimmäinen koulunkäyntinsä, tulonsa m:lle Weichbrodtin täysihoitolaan, ripillepääsynsä… Kaikki oli kirjoitettu konsulin pienellä, sujuvalla kauppiaan-käsialalla, ja siinä ilmeni melkein uskonnollisen harras kunnioitus tosiseikkoja kohtaan: Sillä eikö vähäisiäkin seikka ollut Jumalan sallima, joka oli ihmeellisesti ohjannut suvun historiaa?… Mitä tähän mahtaisikaan vielä tulevaisuudessa ilmestyä hänen nimensä jälkeen, jonka hän oli perinyt isoäidiltään Antoinettelta. Ja kaikesta siitä lukisivat tulevat suvun jäsenet yhtä hartaasti kuin hän nyt seurasi aikaisempia vaiheita.
Hän nojautui hengähtäen taapäin, ja hänen sydämensä löi juhlallisesti. Hänet täytti kunnioitus itseään kohtaan, ja henkilökohtaisen tärkeyden tunne, jota hän jo pari kertaa oli tuntenut, virtasi nyt entistä voimakkaammin häneen kirjan lehdiltä, pannen hänet melkein värisemään. »Kuin rengas ketjussa», oli isä kirjoittanut… niin! Juuri tuon ketjun renkaana oli hänellä korkea ja vastuunalainen asema — hänet oli kutsuttu vaikuttamaan sukunsa historiaan!
Hän selaili paksun niteen lehtiä ensi sivuille asti, jossa oli konsulin käsialalla esitetty Buddenbrook -suvun päävaiheet eri otsakkein, sulkumerkein ja päivämäärin varustettuna; aikaisimman kantaisän avioliitosta papintytär Brigitta Schuren kanssa konsuli Johan Buddenbrookiin, joka oli mennyt naimisiin Elisabeth Krögerin kanssa vuonna 1825. Tuosta avioliitosta, kerrottiin siinä, oli syntynyt neljä lasta… sitten seurasi näiden nimet, syntymävuodet ja päivät alekkain; vanhimman pojan nimen jälkeen oli jo merkitty, että tämä pääsiäisenä, vuonna 1842 oli astunut harjoittelijana isänsä liikkeeseen.
Tony katseli kauan omaa nimeänsä ja sitä seuraavaa tyhjää tilaa. Ja äkkiä hän tempasi kynän, kasvot liikkuivat hermostuneesti, kurkussa tuntui kuivalta ja huulet värisivät silmänräpäyksen toisiaan vasten. Hän syöksi kynän mustepulloon ja kirjoitti etusormi koukussa, pää syvään painuneena, kankealla, vinolla käsialallaan: »… Meni kihloihin 22 p:nä syyskuuta 1845 herra Bendix Grünlichin, hampurilaisen kauppiaan kanssa.»
NELJÄSTOISTA LUKU.
»Olen aivan samaa mieltä, arvoisa ystäväni. Tämä kysymys on erittäin tärkeä ja vaatii ratkaisua. Siis lyhyesti: tavanmukainen tyttärien myötäjäissumma suvussamme on 70 000 markkaa.»
Herra Grünlich loi tulevaan appeensa liikemiehen nopean, tutkivan katseen.
»Epäilemättä…» sanoi hän, ja tuo »epäilemättä» kesti yhtä kauan kuin hän miettivän näköisenä antoi vasemmanpuoleisen kullankeltaisen poskipartatupsunsa liukua sormiensa läpi… Hän päästi parranhuipun irti samalla hetkellä kun »epäilemättä» oli loppunut.
»Te tiedätte, kunnioitettu isä», hän jatkoi, »mitä syvää arvonantoa minä tunnen kunnioitettavia perinnäistapoja ja periaatteita kohtaan! Mutta… eikö käsilläolevassa tapauksessa tuo kaunis säännöllisyys mene liian pitkälle?… Liike laajenee… suku pääsee kukoistukseen… sanalla sanoen, elinehdot muuttuvat ja paranevat…»
»Arvoisa ystäväni», lausui konsuli… »En ole mikään kitsastelija!… Ette antanut minun puhua loppuun, muuten tietäisitte, että minä olen valmis myöntymään asianhaarain mukaisiin olosuhteisiin ja lisään siis mainitsemiini 70 000:een 10 000 markkaa.»
»Siis 80 000…» sanoi herra Grünlich; sen jälkeen hän liikutti suutaan kuin sanoakseen: Liikaa siinä ei ole; mutta saa riittää.
Asia päätettiin mitä sulimmassa sovinnossa, ja konsuli helisytti tyytyväisenä suurta avainkimppua housuntaskussaan. 80 000 oli vasta »tavanmukainen myötäjäissumma.» —
Tämän jälkeen sanoi herra Grünlich hyvästit ja matkusti Hampuriin. Uusi vaihe ei muuttanut suurestikaan Tonyn elämän kulkua. Kukaan ei estänyt häntä tanssimasta Möllendorpfeilla, Langhalseilla, Kistenmakereilla ja kotona, käymästä Traven rannalla luistelemassa ja ottamasta vastaan nuorten herrojen kohteliaisuuksia… Lokakuun puolivälissä saattoi hän ottaa osaa kihlajaiskutsuihin, jonka Möllendorpfit järjestivät vanhimman poikansa ja Julchen Hagenströmin kunniaksi. »Tom!» sanoi Tony. »Minä en mene sinne. Se on kauheata!» Mutta hän meni sittenkin ja huvitteli sydämensä pohjasta.
Hän oli muuten saanut sukukirjaan tekemänsä lisäyksen avulla itselleen oikeuden liikkua konsulittaren kanssa tai yksin kaikissa kaupungin kauppapuodeissa suuria ostoja tehden, ja hän varusteli myötäjäisiään, joista piti tulla hienot. Aamiaishuoneen ikkunan luona istui aamusta iltaan kaksi kotiompelijatarta, jotka päärmäsivät, ompelivat nimikirjaimia ja söivät rajattomat määrät leipäviipaleille pantua vihreätä juustoa…».
»Onko Lentföhrista tilattu liinavaatepakka tullut, äiti?»
»Ei, lapseni, mutta tässä on kaksi tusinaa ruokaliinoja.»
»Hyvä. — Mutta hän lupasi lähettää kankaan iltapäivällä. Voi sentään, lakanathan täytyy päärmätä!»
»Mamsseli Bitterlich kysyy tyynynpäällisiin tarvittavia pitsejä, Ida.»
»Ne ovat alakerran liinakaapissa oikealla, Tony lapsukainen.»
»Line — —!»
»Voisit juosta kerran itsekin, herttaiseni…»
»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin rappusia…»
»Oletko ajatellut hääpukua, Tony»?
»Sen pitää olla moirée antique'a, äiti!… Minä en mene vihille ilman moirée antique'ia!»
Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa; eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta. Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä! Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli vahvistanut kihlauksen… Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan iloisin omistajan silmin… Silloin tällöin, jäätyään sattumalta kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän, kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas sinut sittenkin käsiini!»… Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.
Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin, sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua tarpeeksi tulevaan mieheensä.
Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa — Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota.. runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren avioparin olinpaikka — »procul negotiis» — hän ei ollut vieläkään unohtanut kokonaan latinaansa!
Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä — tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja studiosus jiuris, Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta varten oli sirotettu talkkia… Asiaankuuluvasta melusta huolehti ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.
Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon, ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin, ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle moirée antique'lle. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme; vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.
Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina. Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera; viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin joutuisivat naimisiin… Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut »Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja, sillä matka oli sentään hankala… Frankfurtilaisten sijasta olivat läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow, kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!» sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana, kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle. — Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta ja matkakuumeesta.
Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti: »Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.
Vieraiden jatkaessa yläsalissa ateriaa, pastori keskellään, saattoivat konsuli ja hänen vaimonsa nuorta paria, joka oli pukeutunut matka-asuun, ulos usvaiseen talvi-ilmaan. Suuret matkavaunut odottivat arkkuineen ja matkalaukkuineen portilla.
Vakuutettuaan moneen kertaan hyvin pian palaavansa kotiin käymään ja vaadittuaan myös vanhempiaan tulemaan pian Hampuriin heitä tervehtimään nousi Tony rohkein mielin vaunuihin antaen konsulittaren peittää hänet huolellisesti lämpimän karvavaipan sisään. Hänen puolisonsa istuutui hänen viereensä.
»Grünlich», sanoi konsuli, »uudet pitsit ovat pienemmässä käsilaukussa
ylimpänä. Muistattehan pistää ne jotenkin päällystakin alle ennen
Hampuria? Se mokoma aksiisi… sitä täytyy koettaa kiertää hiukan.
Eläkää terveinä! Hyvästi vielä kerran, rakas Tony! Jumala kanssasi!»
»Kai löydätte hyvän majapaikan Arensburgissa?» kysyi konsulitar.
»Kaikki on valmiiksi tilattu, kallehin äiti!» vastasi herra Grünlich.
Anton, Line, Trine ja Sophie tulivat hyvästelemään »Ma'am»
Grünlichiä»…».
Juuri kun oltiin sulkemassa vaunun ovea, valtasi Tonyn äkillinen liikutus. Huolimatta vaivasta, jonka karvavaipan irroittaminen tuotti, riisti hän sen ympäriltään, harppasi kursailematta herra Grünlichin polven yli, jolloin tämä alkoi murista, ja syleili vielä kerran kiihkeästi isäänsä.
»Adieu, isä… Rakas isä!» Sen jälkeen hän lisäsi aivan hiljaa: »Oletko tyytyväinen minuun?»
Konsuli puristi hänet silmänräpäykseksi äänettömästi rintaansa vasten; sitten työnsi hän hänet vähän loitommalle ja pudisti hellästi hänen käsiään…
Tämän jälkeen oli kaikki valmista. Ovi paukahti lukkoon, kuski maiskautti suutaan, hevoset nykäisivät vaunuja, niin että lasiruudut helähtivät, ja konsulitar heilutti tuulessa nenäliinaansa, kunnes vaunut, jotka vierivät kolisten katua alas, hävisivät usvaan.
Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.
»Sinne hän nyt meni, Bethsy.»
»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. —
Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»
»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka voimme saavuttaa maan päällä.»
He palasivat vieraittensa luokse.
VIIDESTOISTA LUKU.
Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa tervehtiäkseen monia tuttujaan.
Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta kukaan ei tiennyt mitään… Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä, ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.
Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.
Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä, hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen, hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin, vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi». Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti… Yhdentekevä minkä värisiä. La France…»
Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna… Hyvää päivää, pikku Anna! Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»
Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli, ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden erinomaisen kauniit.
Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan, jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.
»Sinähän olet aivan kohmeessa, miesparka!» sanoi tyttö.
»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom… »En huomannut mitään kun kuljin suruissani!»
Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi: »Kuulehan nyt, Anna!… tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat nyt asiat.»
»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja pelon vallassa esiliinansa silmilleen.
»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna… Kas niin! Älä itke! Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on tyynesti kestettävä.»
»Milloin…?» kysyi Anna nyyhkyttäen.
»Ylihuomenna.»
»Hyvä Jumala… miksi ylihuomenna? Vielä viikko… vielä viisi päivää!…»
»Ei se käy, rakas pikku Anna. Kaikki on järjestyksessä… Minua odotetaan Amsterdamiin… En voisi siirtää matkaa yhtään päivää, vaikka kuinka toivoisin!»
»Se taitaa olla niin hirveän kaukana…!»
»Amsterdamko? Pyh! vielä mitä! Ja voihan toki ajatella aina toisiansa, eikö niin? Ja minä lupaan kirjoittaa! Saatpa nähdä, minä kirjoitan heti, kun tulen sinne…»
»Muistatko vielä… ampumajuhlaa» kysyi toinen, »puoli vuotta sitten…»
Thomas keskeytti hänet ihastuneena…
»Kyllä muistan, puolitoista vuotta sitten!… Minä luulin sinua italiattareksi… Ostin neilikan ja pistin sen napinreikään… Se on minulla vielä… Otan sen mukaan Amsterdamiin… Miten siellä olikaan kuuma ja pölyistä!…»
»Niin, ja sinä toit minulle lasin mehuvettä viereisestä kojusta.. Muistan sen kuin olisi se tapahtunut tänä päivänä. Kaikki haisi voileivoksilta ja ihmisiltä…»
»Mutta se oli ihanaa sentään! Ja me näimme heti toistemme silmistä, miten asia oli!»
»Ja sinä tahdoit viedä minut karuselliin… mutta se ei käynyt päinsä; minunhan täytyi myydä! Rouva olisi torunut muuten…»
»Ei, se ei käynyt päinsä, Anna, ymmärrän sen täydellisesti.»
Tyttö virkkoi hiljaa: »Ja se onkin ainoa, minkä olen evännyt sinulta.»
Thomas suuteli uudelleen hänen huuliaan ja silmiään.
»Hyvästi, rakas, hyvä pikku Anna!… Meidän täytyy alkaa hyvästellä!»
»Vielähän sinä tulet huomenna johonkin aikaan?»
»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos suinkin pääsen pujahtamaan… Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin, Anna… Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin sangen kaukana… ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko, Anna?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua!»
Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla kädellään silmiensä edessä.
»Entä sinä?… Entä sinä?…»
»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti… sinä olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja muusta sellaisesta…»
»Hyvänen aika!… Kuinka minä olisin voinut odottaa sinulta sellaista…»
»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös… Jos minä saan elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan… niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme… Ja sinä myös… niin on käyvä… Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua…!»
Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas, ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.