NELJÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

30 p:nä huhtik. 1846.

Rakas äiti.

Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, jossa kerroit minulle Armgard von Schillingin menneen kihloihin herra von Maiboom-Pöppenraden kanssa. Armgard on itsekin lähettänyt minulle kihlausilmoituksen (erittäin hienon, kultareunaisen kortin), ja sitäpaitsi kirjoittanut kirjeen, jossa hän kertoo äärettömän ihastuneesti sulhasestaan. Sulhanen kuuluu olevan kuvankaunis mies ja hyvin hienokäytöksinen. Kuinka onnellinen Armgard siis mahtaneekaan olla! Kaikki menevät nykyään naimisiin; Münchenistä olen myös saanut ilmoituksen Eva Ewersiltä. Hän saa panimonjohtajan.

Mutta nyt minun täytyy kysyä sinulta erästä seikkaa, rakas äiti: miksi konsuli Buddenbrookin perheen jäseniä ei yhä vielä ole kuulunut tänne? Vai odotatteko te Grünlichin virallista kutsua? Se ei ole tarpeellista, sillä hän ei ajattele sitä yhtään, luullakseni, ja kun minä kysyn sitä häneltä, vastaa hän: Niin, niin, lapsi, sinun isälläsi on muuta tekemistä. Vai otaksutteko häiritsevänne minua? Ette ollenkaan! Vai luuletteko, että se herättäisi minussa koti-ikävää? Olenhan minä toki hyvin järkevä rouva, joka on tarttunut elämään kiinni ja on kypsynyt.

Olin juuri kahvilla Madame Käselaun luona, joka asuu lähellä; he ovat miellyttäviä ihmisiä, ja myöskin vasemmanpuoliset naapurimme, Gussmannit (talomme tosin ovat jokseenkin kaukana toisistaan), ovat seuraarakastavia ihmisiä. Meillä on pari hyvää perheystävää, jotka kumpikin myös asuvat täällä: tohtori Klaassen (josta minun pitää toiste kertoa sinulle enemmän), ja pankkiiri Kesselmeyer, Grünlichin läheinen ystävä. Et voi aavistaa, kuinka hullunkurinen vanha herra hän on! Hänellä on valkoinen, tasaiseksi leikattu poskiparta ja muutamia mustia ja valkoisia ohuita haivenia päässä, jotka ovat aivan kuin höyheniä ja liehuvat pienimmänkin vedon käydessä. Koska hän myös liikuttelee päätään aivan kuin lintu ja on jotakuinkin puhelias, kutsun minä häntä aina »harakaksi»; mutta Grünlich kielsi minua tekemästä niin, hän sanoi, että harakka on varas, mutta herra Kesselmeyer on rehellinen mies. Käydessä hän nyökyttelee yläruumistaan ja soutaa käsillään. Hänen höyhenensä ylettyvät vain pään takaosan puoliväliin, josta alkaa punainen ja sierettynyt niska. Hänessä on jotakin hyvin hauskaa ja huvittavaa! Toisinaan hän koputtaa poskeani ja sanoo: Te olette niin hyvä pikku rouva. On suuri onni Grünlichille, että hän on saanut teidät! Sitten hän kopeloi esiin silmälasit (hänellä on aina mukanaan kolme paria, jotka riippuvat pitkissä nyöreissä hänen valkoisilla liiveillään ja aina sotkeutuvat toisiinsa), asettaa ne nenällensä, jonka hän samalla nirpistää aivan yhteen kippuraan, ja katsoo minua suu ammollaan niin tyytyväisen näköisenä, että minä nauran hänelle vasten silmiä. Mutta hän ei ole siitä millänsäkään.

Grünlich itse on kovasti työssä kiinni, ajaa aamuisin kaupunkiin pienillä keltaisilla rattaillamme ja tulee usein vasta myöhään illalla kotiin. Väliin istuu hän minun luonani ja lukee sanomalehtiä.

Kun me menemme kutsuihin, esimerkiksi Kesselmeyerille tai konsuli Goudstikkerille, joka asuu Alsterdammin varrella, tai senaattori Bockille Rathausstrasselle, täytyy meidän ottaa vuokrahevonen. Olen jo monta kertaa pyytänyt Grünlichiä hankkimaan vaunut, sillä ne olisivat tarpeelliset täällä maalla. Hän on myös puolittain luvannut sen minulle, mutta hän ei, ihmeellistä kyllä, ylimalkaan lähde mielellään minun kanssani vieraisille. Eikä hän ilmeisestikään pidä siitä, että puhelen toisten kanssa. Voisiko hän olla mustasukkainen?

Huvilamme, josta jo olen kertonut sinulle perinpohjaisesti, rakas äiti, on todellakin hyvin kaunis ja on käynyt yhä kauniimmaksi kun olemme hankkineet uusia huonekaluja. Alakerran salonkia vastaan sinulla ei voisi olla mitään muistuttamista: se on ylt'yleensä ruskeata silkkiä. Viereisessä ruokasalissa on hyvin kaunis seinälaudoitus; tuolit ovat maksaneet kukin 25 sievoista markkaa. Minä istun orvokkihuoneessa, jota käytetään arkihuoneena. Ja sitten siellä on vielä tupakka- ja pelihuone. Saliin, joka täyttää toisen puolen yläkertaa eteisen vastakkaisella puolella, on pantu keltaiset ikkunaverhot, ja se näyttää nyt erittäin hienolta. Yläkerrassa ovat makuu-, kylpy-, pukeutumis- ja palvelijainhuoneet. Keltaisten rattaiden ajajana meillä on pieni ratsaspalvelija. Olen jotakuinkin tyytyväinen molempiin naispalvelijoihin. En tiedä, ovatko he aivan rehellisiä, mutta eihän minun tarvitse ajatella joka lanttia, Luojan kiitos. Sanalla sanoen: kaikki on nimemme mukaista.

Mutta nyt tulee tässä vielä eräs asia, rakas äiti, tärkein kaikista, olen säästänyt sen kirjeen loppupäähän. Joku aika sitten minusta tuntui niin merkilliseltä, tiedätkös, en ollut oikein terve enkä oikein kipeäkään. Tilaisuuden sattuessa kysyin neuvoa tohtori Klaassenilta. Hän on aivan pikkuruikkuinen herra, jolla on suuri pää ja siinä vielä suurempi hattu. Hän pitää aina ruokokeppiään, jonka päässä on pyöreä luulevy, pitkää poskipartaansa vasten, joka on melkein kirkkaan vihreä, koska hän on jo monta vuotta värjännyt sitä mustaksi. Olisitpa nähnyt hänet! Hän ei vastannut lainkaan, kohensi silmälasejaan, räpytteli punaisia silmiään, nyökkäsi minulle potaattinenällään, hihitti ja tarkasti minua niin häikäilemättömästi, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten hän tutki minut ja sanoi, että kaikki järjestyisi mitä parhaiten, minun tuli vain juoda kivennäisvettä, sillä minä olin ehkä hiukan heikkoverinen. — Voi äiti, ilmoita se rakkaalle isälle hyvin varoen, jotta hän voisi kirjoittaa sen sukupapereihin. Ensi tilassa saat kuulla lisää!

Sano isälle, Christianille, Klaralle, Thildalle ja Ida Jungmannille sydämelliset terveiseni. Olen äskettäin kirjoittanut Thomakselle Amsterdamiin.

Uskollinen ja kuuliainen tyttäresi

Antonie.

2 p:nä elokuuta 1846.

Rakas Thomas.

Olen ilokseni lukenut yhdessäolostasi Christianin kanssa Amsterdamissa; ne ovat varmaan olleet hauskoja päiviä. En ole vielä saanut tietoja veljesi loppumatkasta Ostenden kautta Englantiin, mutta toivon, että Herra on suonut sen sujua hyvin. Toivon myös, ettei hänen, kun hän nyt on päättänyt jättää tieteelliset opintonsa, ole oleva liian myöhä opiskella kunnollisesti esimiehensä M. Richardsonin luona, ja että hänellä on oleva menestystä kauppa-alalla. Mr. Richardson (Threedneedle Street) on, kuten tiedät, liikkeen läheinen kauppaystävä, ja iloitsen siitä, että molemmat poikani ovat saaneet paikan liikkeissä, jotka ovat ystävällisissä suhteissa kanssamme. Siitä johtuvan siunauksen olet sinä jo voinut huomata: Tyydytyksekseni olen kuullut, että herra van der Kellen jo ensi neljännesvuoden kuluttua on kohottanut palkkaasi ja on antava sinulle edelleen sivuansiota; olen vakuutettu siitä, että sinä olet kunnollisella käytöksellä osoittautuva tuon luottamuksen arvoiseksi nyt sekä vastedes.

Mutta samalla minua surettaa se, ettei sinun terveytesi ole ollut aivan hyvä. Se, mitä kirjoitit hermostumisesta, toi mieleeni oman nuoruuteni, jolloin työskentelin Antwerpenissä, josta minun täytyi lähteä Emsiin terveyslähteelle. Jos sama keino osoittautuisi tarpeelliseksi sinullekin, poikani, olen tietenkin valmis, kuten hyvin ymmärtänet, avustamaan sinua rahalla sekä neuvoilla, vaikka pelkään yleensä muita menoja nykyisinä valtiollisesti rauhattomina aikoina.

Me teimme sittenkin, äitisi ja minä, matkan Hampuriin kesäkuun keskivaiheilla, sisartasi Tonyä tervehtimään. Hänen miehensä ei ollut meitä pyytänyt, mutta otti meidät kuitenkin sydämellisesti vastaan ja oli niin kokonaan seuranamme ne kaksi päivää, jotka hänen luonaan vietimme, että laiminlöi liikeasiansa ja soi minulle tuskin aikaa käväistä kaupungissa Duchamps'ien luona. Antonie on ollut viidettä kuukautta raskauden tilassa; lääkäri vakuutti, että kaikki oli käyvä säännönmukaisesti ja suotuisasti. —

Minun on vielä mainittava, että olen saanut herra van der Kellenin kirjeen, joka tuotti minulle iloa ja josta näkyy, että sinä olet myös yksityiselämässä suosittu vieras hänen perhepiirissään. Sinä olet, poikani, nyt siinä iässä, jolloin alat nauttia sen kasvatuksen hedelmiä, jonka vanhempasi ovat sinulle antaneet. Mainitsen sinulle tässä neuvoksi, että minä siinä iässä, ollessani Bergenissä ja Antwerpenissä, aina koetin olla avuksi ja mieliksi esimieheni puolisolle, mistä minulle koitui hyvin paljon siunausta. Lukuunottamatta arvokasta ja viehättävää seurustelua esimiehen perheen kanssa hankkii siten itselleen esimiehen puolisosta erittäin vaikuttavan puoltajan, jos sattuisi sellainen, tosin mitä huolellisimmin kartettava, mutta sentään mahdollinen seikka, että työssä ilmaantuisi hairahdus tai että esimiehen taholta jossakin asiassa ilmenisi tyytymättömyyttä. —

Mitä kaupallisiin tulevaisuussuunnitelmiisi tulee, poikani, ilahduttavat ne mieltäni niissä kuvastuvan vilkkaan harrastuksen vuoksi, joskaan en voi täydellisesti niitä kannattaa. Sinä lähdet siitä, että niiden tavaroiden kaupaksisaanti, joita synnyinkaupunkimme ympäristö tuottaa, kuten viljan, leseiden, vuotain ja karvojen, villan, öljyn, öljykakkujen, luiden j.n.e., on sen luonnollisin, varmin tulolähde, ja aiot siis pääasiallisesti, välityskaupan ohella, kääntyä sille alalle. Itse ajattelin myös samaa eräänä ajankohtana, jolloin kilpailu tuolla alalla vielä oli hyvin vähäinen (se on nyt melkoisesti lisääntynyt) ja tein myös varojen ja tilaisuuden mukaan eräitä kokeiluja. Englantiin tekemälläni matkalla oli myös pääasiallisesti tarkoitus etsiä tuosta maasta pohjaa aiheilleni. Matkustin sitävarten Skotlantiin asti, solmien monta edullista tuttavuutta, mutta huomasin pian sikäläisten liiketoimien vaarallisen luonteen, minkä vuoksi niiden kehittäminen edelleen tyrehtyi, varsinkin koska minä aina olen pitänyt mielessäni kehoituksen, jonka kantaisämme, liikkeemme perustaja, on jättänyt opiksemme: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja että voit nukkua rauhassa yösi!»

Tämän periaatteen aion pitää pyhänä kuolemaani asti, vaikka joskus voi joutua epäilyksen valtaan nähdessä, miten ilman sellaisia periaatteita toimivat ihmiset menestyvät paremmin. Tarkoitan Strunck & Hagenströmiä, joka on alkanut kasvaa huimaavasti, kun taas meidän asiamme sujuvat liian hitaasti. Tiedät, ettei liikkeemme isoisäsi kuoleman aiheuttaman pienentymisen jälkeen enää ole kasvanut, ja rukoilen Jumalaa, että voisin jättää sen sinun käsiisi ainakin semmoisena kuin se on nykyisenään. Prokuristi Marcushan on kokenut ja viisas auttajamme. Kun vain äitisi suku voisi liikutella groscheneitaan hiukan säästävämmin; tuo perintö on meille mitä tärkein!

Olen ollut ylenmäärin kiinni kauppa- ja kaupungin asioissa. Olen Bergenfahrer Kollegiumin vanhin esimies ja minut on myös valittu ensin Rahatoimituskunnan porvarilliseksi edustajaksi, sitten Kauppakollegion tilintarkastusvaliokunnan ja Pyhän Annan Köyhäintalon johtokunnan jäseneksi.

Äitisi, Klara ja Klothilde lähettävät sydämelliset terveisensä. Useat herrat, senaattorit Möllendorpf ja tohtori Överdieck, konsuli Kistenmaker, kaupanvälittäjä Gosch, C.E. Köppen, herra Marcus konttoristamme ja kapteenit Kloot ja Klötermann ovat myös pyytäneet tervehtimään sinua. Herra kanssasi, poikani! Tee työtä, rukoile ja säästä!

Sinua huolehtivasti rakastava

Isäsi.

8 p:nä elokuuta 1846.

Rakkaat, korkeasti kunnioitetut vanhemmat!

Allekirjoittanut saattaa suureksi ilokseen ilmoittaa, että tyttärenne, hellästi rakastettu puolisoni Antonie puoli tuntia sitten synnytti lapsen. Se on Jumalan sallimuksesta tyttö, enkä löydä sanoja kuvaillakseni iloista liikutustani. Kalliin nuoren äidin samoin kuin lapsen tila on erinomainen, ja ilmoitti tohtori Klaassen olevansa täysin tyytyväinen asiain kulkuun. Myös kätilö, rouva Grossgeorgis, sanoo synnytyksen sujuneen erinomaisesti. — Liikutus saattaa minut laskemaan kynän kädestäni. Tervehdän arvoisia vanhempiani sydän täynnä mitä hartainta kunnioitusta

B. Grünlich.

Jos se olisi ollut poika, tietäisin hyvin kauniin nimen. Nyt tahtoisin antaa sille nimen Meta, mutta Gr. pitää Erika nimestä.

T.

TOINEN LUKU.

»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»

Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi ympärilleen… kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen selkkauksen vuoksi… Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe. Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys; silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette minua…» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.

Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli päässyt salaa valtaamaan alaa… Keväällä oli sattunut katumeteli, vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta, oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät. »Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook, konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset; Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi… Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat kärjistyä pelottaviksi…

Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen, ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän uuniristikon takana.

Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä, jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea, vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi, päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen, jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.

Konsulitar istui pari kirjettä sylissään. Tony kertoi pienen Erikan varttumisesta, ja Christian kuvaili innokkaasti Lontoon elämää ja hyörinää, tekemättä kuitenkaan yksityiskohtaisesti selkoa työstään Mr. Richardsonin palveluksessa… Konsulitar, joka alkoi olla puolivälissä viittäkymmentä, valitti katkerasti vaaleiden naisten aikaista vanhenemista. Punaiseen tukkaan kuuluva hieno iho käy siinä iässä huolellisesta hoidosta huolimatta värittömäksi; onneksi voi käyttää muuatta pariisilaista voidetta, joka aluksi saa sen säilymään. Konsulitar oli päättänyt, ettei hänen tukkansa ollut saava milloinkaan harmaantua. Ellei väriaine enää osoittautuisi kyllin tehokkaaksi, laittaisi hän itselleen tekotukan nuoruudenaikaisista hiuksistaan… Hänen taidokkaan tukkalaitteensa päällä oli nyt pieni, valkoisten pitsien reunustama silkkiröyhelö: myssyn ensimmäinen alkumuoto. Silkkinen hame ympäröi häntä leveänä ja pöyheänä; hänen kellonmuotoiset hihansa olivat sisustetut kankealla kovikekankaalla. Kuten ennen, kilisi hänen ranteessaan nytkin pari kultarengasketjua. — Kello oli kolme.

Äkkiä alkoi kadulta kuulua huutoja ja melua, hoilotusta, vihellystä ja askelten töminää, hälyä, joka lähestyi ja kasvoi…

»Äiti, mitä tuo on?» kysyi Klara, joka oli katsonut ulos katupeilistä.
»Noin paljon ihmisiä… Mitä ne tahtovat? Mistä ne iloitsevat?»

»Herra Jumala!» huudahti konsulitar heittäen kirjeet luotaan, kavahti pelästyneenä pystyyn ja riensi ikkunan luo. »Voisiko se olla… Oi, hyvä Jumala, nyt on vallankumous… Kansa on liikkeellä…»

Asia oli sellainen, että kaupungissa oli koko päivän ollut levotonta. Breitestrassella oli aamulla rikottu kangaskauppias Benthienin näyte-ikkuna; herra tiesi mitä tekemistä herra Benthienin ikkunalla oli valtiollisten asiain kanssa.

»Anton?!» huusi konsulitar vapisevalla äänellä ruokasaliin päin, missä
Anton liikutteli hopea-astioita… »Anton, mene alas! Sulje portti.
Pane kaikki ovet lukkoon! Kansa on liikkeellä…»

»Kyllä, rouva konsulitar!» sanoi Anton. »Mutta miten minä uskallan?
Minä olen herraspalvelija… Jos he näkevät minun livreani…»

»Ne ovat pahoja ihmisiä», sanoi Klothilde surullisesti, keskeyttämättä työtään — Samassa näkyi konsuli pylväskäytävässä. Hän astui sisään lasiovesta. Hänellä oli hattu kädessä ja päällystakki käsivarrella.

»Aiotko mennä kadulle, Jean?» kysyi konsulitar kauhistuen…

»Aion, rakas ystävä, minun täytyy mennä porvariston istuntoon…»

»Mutta entä nuo ihmiset, Jean, nyt on vallankumous…»

»Ei se ole niin vaarallista, hyvä Bethsy… Kohtalomme on Herran kädessä. He ovat jo menneet talon ohi. Minä menen takaovesta…»

»Jean, jos rakastat minua, älä mene… Tahdotko panna itsesi vaaranalaiseksi ja jättää meidät yksin tänne… Voi, minä pelkään, minä pelkään!»

»Rakkahin, älä kiihoitu noin… he aikovat mellastaa hiukan raatihuoneen edessä tai torilla… Se tulee kenties maksamaan vielä pari ikkunaruutua valtiolle, siinä kaikki.»

»Minne sinä menet, Jean?»

»Istuntoon… Taidan jo myöhästyä, liikeasiat ovat viivästyttäneet minua. Olisi häpeä olla poissa sieltä tänään. Luuletko isäsikään jäävän pois, vaikka hän on niin vanha…»

»Mene sitten Jumalan nimeen, Jean… Mutta ole varovainen, minä rukoilen sinua, ole varovainen. Ja pidä silmällä minun isääni. Jos hänelle tapahtuisi jotakin.—»

»Ole huoleti, rakas ystävä…»

»Milloinka sinä tulet takaisin?» huusi konsulitar hänen jälkeensä…

»Puoli viiden, viiden tienoissa… milloin pääsen. Päiväjärjestykseen kuuluu tärkeitä asioita, se riippuu siitä…»

»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.

KOLMAS LUKU.

Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi. Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella, kireällä äänellä: »Herra konsuli… tervehdin teitä!»

Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo, ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää, jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan, ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä… Hänen harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa; mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi, joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistä… Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen; hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion, iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa, onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka…», vastasi hän: »Oi, arvoisa ystäväni! Uomo non educato dal dolore riman sempre bambino. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.

»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös. »Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»

»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset.
Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate…»

»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»

Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni! Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi… lapsellisuutta se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan hiukan hälinää…»

»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää… Olin läsnä, kun teurastajansälli Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun… Hän oli kuin pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö, jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa… niinkuin ukkonen… Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella…» He olivat jo tulleet yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.

Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua, astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta, jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala, että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut, eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen, papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.

Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä, neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100 saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.

Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita: pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä» herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel, pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi, ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.

»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi katsoen vakavin silmin suosijaansa…

»Mitä minun pitäisi tietää, hyvä Wenzel?»

»Aamulla sitä ei vielä tiedetty… Herra konsuli suo anteeksi, mutta se on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille! Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt heidät…»

»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät herrat?» hän kysyi kätellen heitä…

Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän…

»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut tänne vaunuissaan. Tuon entisen à la mode-keikarin kookas, ylhäinen vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä. Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja…

Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki. Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä tervehtinyt konsulia lainkaan.

Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi ikkunaruutunsa särkemisestä… »Siihen viskattiin tiilikivi, tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis… kivi lensi sisään ja putosi vihreälle ripsisilkkipakalle… Senkin roskaväki!… Mutta sehän on valtion asia…» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat! Katalat!»

Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria. Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja asianajajien kanssa…

Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas. Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa, tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon… ja mitä varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu. Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck, konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti…

Äkkiä kasvoi melu ulkona… Vallankumous oli saapunut istuntosalin ikkunoiden alle!

Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä, minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»

Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä äänellä: »Katalat!»

Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva ja salaperäinen ääni:

»Hyvät herrat… Hyvät herrat… kuulkaa minua… Minä tunnen tämän talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku… Minä olen poikana ammuskellut kissoja sieltä… Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin katolle ja sitä tietä turvaan…»

»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin ikkunoihin.

»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon… ne heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni…»

Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena, melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»… Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.

»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi…»

Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut pienintäkään kannatusta.

»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl, Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja. Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden… Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.

»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon, minä olen saanut tarpeekseni…»

»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»

»Katalat», lausui herra Stuht kumeasti.

»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän, harkitkaa sittenkin asiaa… Minunhan on jätettävä kolmen päivän kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan pormestarin käytettäväksi… Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen julkaisemista painettuna… Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä, aloitetaanko istunto.»

Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello löi puoli viisi…

Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille… Noiden kunnon porvarien toimeliaisuus alkoi herätä… Uskallettiin jo siellä täällä puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä… Kaupanvälittäjät lähestyivät tukkukauppiaita… Vankeina istuvat herrat puhelivat keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu mahtuakseni läpi!»

Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»

Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.

»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse: »Parbleu, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja lyijyä!… Mokoma roskaväki…! Roistot!»

Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo… noo… Olettehan te oikeassa, tämä on jokseenkin arvoton näytös… mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois…»

»Missä minun vaununi ovat?… Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!… Missä ne ovat?… Istuntoa ei pidetä… Mitä minä siis teen täällä?… En tahdo antautua narrattavaksi!… Tahdon vaununi!… Solvataanko minun kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»

»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!… Kiihtymys on teille vaarallista! Luonnollisesti… minä menen katsomaan, miten teidän vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin…»

Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi kylmällä, halveksivalla äänellä:

»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli kiireesti salin läpi.

Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch, joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?…»

Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään, hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis puhumaan kansalle.»

Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch…
Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa…»

»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten: »Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut kappaleiksi…»

»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos… Hän ei ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra konsuli! Tuossa on kansa!»

He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä, jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja »Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö. Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän reunalle, jossa lie söivät voileipää.

Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:

»Kuulkaa, mitä tuhmuuksia täällä nyt on oikein tekeillä?»

Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään. Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää puheen!»

»Pidä suusi, Krischan, se osaa olla riivatun vihainen…»

»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch… katso!… Eikö se ole hiukan hassahtava?»

»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te olette mökisseet täällä koko iltapäivän…»

»Niin, herra konsuli…» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen. »Se on nyt semmoinen asia… se on nyt sillä lailla… että meillä on nyt vallankumous.»

»Mitä roskaa sinä puhut. Smolt!»

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte… mutta se on nyt sillä lailla… ettei me olla enää tyytyväisiä asioihin… Me tahdotaan toista meininkiä, tämä ei enää ole yhtään sellainen kuin olla pitää…»

»Kuulehan, Smolt, ja te muut. Olkaa nyt ymmärtäväisiä ja menkää kotiin älkääkä hourailko vallankumouksesta ja rikkoko järjestystä…»

»Pyhää järjestystä!» keskeytti herra Gosch kuiskaten…

»Järjestystä, sanon minä!» lopetti konsuli Buddenbrook. »Lyhdytkään eivät ole sytytetyt… Tämä vallankumous menee liian pitkälle!»

Corl Smolt oli nyt niellyt leipäpalasensa ja seisoi, kansanjoukko takanaan, hajasäärin paikallaan tehden vastaväitteitään…

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte! Mutta se tapahtuu yleisen vaalioikeusperiaatteen tähden…»

»Voi sinä hölmö!» huusi konsuli unohtaen närkästyksissään puhua alasaksaa. »Sinä puhut paljasta pötyä…»

»Niin, herra konsuli», sanoi Corl Smolt vähän pelästyneenä, »tämä on nyt mitä on. Mutta vallankumous se olla pitää, se on varma. Joka paikassa on vallankumous, Berliinissä ja Parisissa…»

»Smolt, mitä te nyt oikein tahdotte! Sanokaapas nyt!»

»Niin, herra konsuli, minä sanon vaan: me tahdotaan tasavaltaa, sen minä vaan sanon…»

»Pöllöpää… Johan teillä on tasavalta!»

»Niin, herra konsuli, mutta me tahdotaan vielä toinen!»

Eräät ympärilläolevista, jotka olivat paremmin perillä asioista, alkoivat nauraa hohottaa sydämellisesti, ja vaikka vain muutamat olivat ymmärtäneet Corl Smoltin vastauksen, levisi iloisuus ympäriinsä, kunnes koko tasavaltalaisten joukko hytkyi valtavasta, hyväntahtoisesta naurusta. Porvarisalin ikkunoihin ilmestyi uteliaita herroja olutlasi kädessä… Ainoa, jolle tämä asiain käänne tuotti pettymystä ja tuskaa, oli Siegismund Gosch.

»Kuulkaahan nyt, hyvät ihmiset», sanoi konsuli Buddenbrook lopuksi, »eiköhän teidän nyt olisi parasta mennä kotiin!»

Corl Smolt, joka oli aivan ällistynyt aikaansaamastaan vaikutuksesta, vastasi: »No, herra konsuli, olkoon nyt sitten niin, että annetaan sitten asian olla, ja minä olen iloinen, ettei herra konsuli ole vihainen minulle, ja tuota, hyvästi nyt, herra konsuli…»

Joukko alkoi hajaantua mitä parhaimmalla tuulella.

»Smolt, odotapas vähän!» huusi konsuli. »Sanopas etkö ole nähnyt
Krögerin vaunuja, Burgtorin ajoneuvoja?»

»Kyllä, herra konsuli. Kyllä ne on tulleet. Ne on tuolla, ne ajoivat herra konsulin pihaan…»

»Hyvä, juokse sukkelaan sinne ja sano Jochenille, että hän tuo ne pian tänne; herra tahtoo kotiin.»

»Kyllä, herra konsuli!»… Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin askelin juoksemaan katua alas.

NELJÄS LUKU.

Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin, oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä, ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva, oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa. Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa jo ohi…

Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun palata kotiin?»

Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »Merci».

Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty, pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin: sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja, ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti. Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.

Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä… ilveilyä…» Ja saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä… »Jospa tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa asiaansa… Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan silmin… Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten teepöytäin ympärillä Berliinissä… Kansa on sitten ottanut pohtiakseen asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi… Onko siitä lähtevä hyötyä?»

»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra
Kröger.

Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas lasiruudun.

»Ettekö voi hyvin, rakas isä?» kysyi hän huolissaan.

»En. En ensinkään», vastasi Lebrecht Kröger ankarasti.

»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.

Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä alas ja pysähtyi lattialle.

»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki tänä iltana sijoiltaan?… Ei kai se satuttanut teitä, appi?»

Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»

Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja, paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä. Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi, riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät parvekkeen eteen.

»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin. Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten. Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat…

Lebrecht Kröger, a la mode-keikari, oli päässyt isiensä luo.

VIIDES LUKU.

Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna 1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.

Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta; niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita. Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa, »orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä. Kolmas ovi vei käytävään.

Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.

Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat, isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.

Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua, hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade… Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna helmaan saakka.

Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton, uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.

Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen, muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.

Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen leikkikamariin.

»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?… On niin sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.

»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen nähtävästi keskeytynyttä väittelyä… »Onko sinulla mitään todisteita? Sano toki joitakin todisteita!… Minä en voi aina vain ajatella lasta…»

»Sinä et ole lapsirakas, Antonie. »

»Lapsirakas… lapsirakas Minulla ei ole aikaa! Talous vie kaiken ajan! Herätessäni muistan heti kaksikymmentä asiaa, jotka täytyy tehdä päivän kuluessa, ja illalla maata pannessa on neljäkymmentä vielä tekemättä…»

»Onhan sinulla kaksi palvelustyttöä. Noin nuori rouva…»

»Kaksi palvelustyttöä, aivan niin. Thinka pesee astiat, siistii, puhdistaa ja tarjoilee. Keittäjättärellä on työtä korvia myöten. Sinä syöt jo varhain aamulla kyljyksiä… Ajattele toki. Grünlich! Erikan täytyy pian saada oma hoitajatar, kasvattajatar…»

»Olosuhteemme eivät salli sitä, että hänelle jo näin pian hankitaan hoitajatar.»

»Olosuhteemme.. Hyvä Jumala, sinä olet tahallasi naurettava! Olemmeko me siis kerjäläisiä? Onko meidän pakko kieltäytyä välttämättömimmästä? Minä olen tietääkseni tuonut kahdeksankymmentä tuhatta markkaa taloon…»

»Mitä sinun kahdeksankymmentätuhatta markkaasi merkitsevät!»

»Mitäkö?… Sinä puhut halveksien niistä… Ne eivät muka ole mitään… Sinä nait minut rakkaudesta… Hyvä. Mutta rakastatko sinä minua vielä? Et suostu oikeutettuihin toivomuksiin!. Lapsi ei tarvitse hoitajatarta. Vaunuista, jotka olisivat meille yhtä välttämättömät kuin jokapäiväinen leipä, ei ole enää puhettakaan… Miksi tahdot siis, että aina asumme maalla, jollei kerran ole olosuhteittemme mukaista pitää vaunuja, joissa voisimme muitten ihmisten tavoin ajaa kaupunkiin kutsuihin? Miksi et tahdo antaa minun milloinkaan käydä kaupungissa?… Sinun tahtosi näkyy olevan, että hautautuisimme tänne ikuisiksi ajoiksi ja etten minä saisi nähdä enää yhtään ihmistä. Sinä olet mörökölli!»

Herra Grünlich kaatoi punaviiniä lasiinsa, kohotti kristallikuppia ja siirtyi juustoon. Hän ei vastannut halaistua sanaa.

»Rakastatko minua vielä?» toisti Tony… »Sinun vaikenemisesi on niin säädytöntä, että voin huoleti palauttaa mieleesi erään kohtauksen, joka tapahtui maisemahuoneessa… Silloin sinä esiinnyit vähän toisin!… Ensi päivästä asti olet istunut minun luonani ainoastaan iltaisin, ja silloinkin sanomalehti kädessä. Alussa sentään hiukan koetit täyttää toiveitani, mutta pitkään aikaan et ole tehnyt sitäkään enää. Sinä et välitä minusta!»

»Entä sinä? Sinä saatat minut vararikkoon.»

»Minä?… Minä saatan sinut vararikkoon…»

»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden halullasi…»

»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja. Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian vähillä palvelijoilla…»

»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»

»Toivotko isän kuolemaa!?… Minä sanon, että me olemme varakkaita ja että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin…»

Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.

»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin… »Hymyilet, puhut olosuhteistamme… Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko tehnyt huonoja kauppoja? Oletko…»

Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten astui huoneeseen herra Kesselmeyer.