KUUDES LUKU.
Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit, joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket, mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni, liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta. Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa vähäisintäkään vetoa.
Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen, tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».
Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella nenä-äänellä… ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein, sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa — mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa… johon ei kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa »ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota, huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan… Herra Grünlich katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.
»Näin varhain jo?» hän kysyi.
»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!… »Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät räpyttivät yhä epäluuloisemmin.
»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän. Hauska, että tulitte… Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa… Sanokaapas: Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on teidän käsityksenne?…»
Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon nimileimaa…
»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet vararikkoon!»
Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen… sitten hän katsoi herra Grünlichiin… ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte hänet vararikkoon…?» hän huusi. »Te… saat… Te… Että te siis saatatte hänet vararikkoon?… Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun päiviäni!… Se on hyvin lystikästä!… Se on kauhean, kauhean, kauhean lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia ahah-huudahduksia.
Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia partatupsujaan sormiensa lomitse…
»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön?
Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin?
Mitä te oikein nauratte?»
»Mitäkö minä nauran?… Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan mielelläni sikarin… Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»
»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich suutuksissaan.
Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on… Semmoinen minä olen. Se on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina ollut taipumus ylellisyyteen.»
Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen, äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta ansaitseva.
Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui lämpimään uuninhajuun.
»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan teille lasillisen punaviiniä… Haluatte siis puhua kanssani? Onko kovin kiire?… Onko se kovin tärkeätä?… Eikö teidän mielestänne täällä ole liian kuuma… Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin… Tupakkahuoneessa olisi viileämpi…» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!
Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.
Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä, toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä; katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.
Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä saksilla pois kellastuneen lehdenterän… Äkkiä hän heristi korviaan. Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan, vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.
»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui piipittäväksi… »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella lempeydellä.
»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri, jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria. Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö, toinen tai toinen!»
»Kesselmeyer, suostukaa lykkäykseen!»
»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule kysymykseenkään…»
»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan tähden! Kun olette odottanut näin kauan…»
»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää, mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää…»
»Ei mitään nimiä… hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan herra app…»
»Ei mitään nimityksiä…! Kaikkivaltias Jumala, älkää olko typerä!»
»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta? Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla… Semmoinen tuntuu ilmassa. Eilen oli… hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään ahdingolta… Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra Grünlichin asiat surkeat… sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä? Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut… Miten teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on luottopankin laita?»
»Se suostuu lykkäykseen.»
»Ahah? Vai valehtelette te? Minäpä tiedän, että se jo eilen antoi teille potkauksen? Hyvin rohkaisevan potkauksen?… Näettekös!… Mutta älkää turhaa hävetkö. Teidän on tietysti tärkeätä saada minut uskomaan, että toiset yhä edelleen ovat rauhalliset ja varmat… E-hei, rakas ystävä! Kirjoittakaa konsulille. Minä odotan viikon.»
»Osamaksu, Kesselmeyer!»
»Osamaksu sinne ja tänne. Osamaksu otetaan silloin, kun tahdotaan edeltäkäsin saada varmuus jonkun suorituskyvystä! Tarvitseeko minun saada todistus siitä? Tiedän verrattoman hyvin teidän suorituskykynne! Jaahah… Osamaksu on hyvin, hyvin hullunkurista…»
»Hillitkää toki äänenne, Kesselmeyer! Älkää naurako koko ajan niin jumalattomasti! Minun tilani on niin vakava… niin, tunnustan sen, se on vakava; mutta minulla on monta hyvää kauppaa tiedossani… Kaikki voi kääntyä hyväksi vielä. Kuulkaa, mitä sanon: Suostukaa pitennykseen, niin minä sitoudun 20 prosenttiin…»
»Ei tule mitään, ei tule mitään… erittäin naurettavaa, rakas ystävä! E-hei, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan! Olette tarjonnut minulle 8 prosenttia ja minä olen pitentänyt. Olette tarjonnut minulle 12 ja 16 prosenttia, minä olen joka kerran pitentänyt. Vaikka nyt tarjoaisitte 40, en suostuisi pitennykseen, en edes ottaisi sitä kysymykseen, rakas ystävä!… Siitä asti kun Westfahlin veljekset tekivät kuperkeikan Bremenissä, on jokainen koettanut selviytyä irti kysymyksessä olevan toiminimen asioista ja turvata liikkeensä. Kuten sanottu, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan. Olen hyväksynyt teidän nimikirjoituksenne niin kauan kuin Johann Buddenbrook oli taattu liike… Saatoin sillä välin liittää maksamattomat korot pääomaan ja koroittaa prosenttimäärää! Mutta tavaraa kannattaa pitää vain niin kauan kuin sen arvo nousee tai ainakin pysyy entisellään… kun se alkaa laskea, myydään se pois… mikä merkitsee, että minä vaadin pois pääomani.»
»Kesselmeyer, te olette häpeämätön!»
»Ahah, häpeämätön… olipas se lystikäs sana!… Mitä te ylimalkaan tahdotte? Teidänhän täytyy kumminkin kääntyä appenne puoleen! Luottopankki pitää puolensa, ja ettehän te muutenkaan ole aivan moitteettomissa kirjoissa…»
»Kesselmeyer… minä rukoilen teitä, kuunnelkaa nyt rauhallisesti!… Niin, olen avomielinen, tunnustan teille peittelemättä, että tilani on vakava. Ettehän te ja Luottopankki ole ainoat… Minulle on esitetty vekseleitä… Kaikki näyttää liittoutuneen yhteen…»
»Luonnollisesti. Näissä olosuhteissa…» Kaikki yhdessä rymäkässä.
»Kesselmeyer, kuunnelkaahan nyt minua!… Olkaa niin rakastettava ja ottakaa vielä yksi sikari..»
»Enhän minä ole polttanut tätäkään vielä edes puoleen?! Jättäkää minut rauhaan sikareinenne! Teidän on maksettava…»
»Kesselmeyer, älkää saattako minua romahdukseen… olette syönyt pöydässäni..»
»Ettekö te sitten ole syönyt minun pöydässäni, rakas ystävä?»
»Kyllä, kyllä… mutta älkää riistäkö minulta luottoanne,
Kesselmeyer…!»
»Luottoa? Luottoako teille vielä pitäisi? Oletteko järjissänne? Uusi laina?…»
»Niin, Kesselmeyer, minä rukoilen teitä… pieni summa, mitätön summa!… kun vain saan suoritetuksi pois pari maksuerää, varmentuu jälleen asemani ja velkojat ovat puolellani… Älkää hyljätkö minua, tulette vielä hyötymään paljon! Kuten sanottu, minulla on tiedossani monta uutta hanketta… Kaikki kääntyy vielä parhain päin… Tiedättehän, että olen toimelias ja keksintäkykyinen…»
»Tiedän, että te olette houkkio ja tomppeli, rakas ystävä! Ettekö olisi niin erinomaisen rakastettava, että ilmaisisitte minulle mitä te vielä aiotte keksiä!.. Ehkäpä koetatte hakea jostakin maailman äärestä pankin, joka uskaltaisi antaa teille rahaa? Tai etsiä uuden appiukon?… E-hei… Päävoittonne olette jo saavuttanut. Sellainen lankeaa vain kerran! Kaikella kunnioituksella! E-hei, kaikella kunnioituksella…»
»Puhukaa hiljemmin, piru vieköön…»
»Houkkio te olette! Toimelias ja keksintäkykyinen… kyllä, mutta aina toisten ihmisten hyödyksi! Teiltä ei suinkaan puutu rohkeutta, ja kuitenkaan ei teillä ole ollut vielä koskaan etua siitä. Te olette tehnyt kepposia, te olette keinotellut itsellenne omaisuutta vain maksaaksenne minulle 12:n prosentin sijaan 16. Olette luopunut kaikesta kunniallisuudesta, ilman että siitä on tullut teille vähääkään hyötyä. Teidän omatuntonne on kuin teurastajan koiran, ja sittenkin te olette pahan onnen lintu, hölmö, vihoviimeinen houkkio! Sellaisiakin ihmisiä on! Te olette mitä suurimmassa määrin lystikäs!… Miksi te oikein pelkäätte niin kovasti, että juttu tulee tunnetuksi? Siksikö, ettei se teistä tunnu oikein mieluisalta? Siksikö, etteivät kaikki seikat olleet oikein järjestyksessä neljä vuotta sitten? Ettei kaikki ole ollut oikein puhdasta peliä? Pelkäättekö, että eräät asiat…»
»No hyvä, Kesselmeyer, minä kirjoitan. Mutta jos hän epää? Jos hän antaa minun romahtaa?…»
»Ohoo… jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan! Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä, milloin täältä… ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla, kallis ystäväni… Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt pesäluettelo taskussani… jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön…»
»Kesselmeyer, te olette istunut minun pöydässäni…»
»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!… Kahdeksan päivän kuluttua tulen kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin…»
Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen…
Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.
»Mitä sinä seisot… miksi tuijotat…» kysyi Grünlich näyttäen hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan; hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.
Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin. Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista, mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.
Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku, joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten: Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä» oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa… Millä tavoin? Siten, että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi. Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa liikkeissä…
No, hän oli päässyt jaloilleen taas, oli katsonut asioita silmiin, punninnut kaikkea rauhallisesti, järjestänyt asiat ja pitänyt puoliaan… mutta silloin, kesken pikaviestejä, kirjeitä, laskelmia, oli häntä vielä kohdannut tämä, että Grünlich, hänen tyttärensä mies, oli tullut maksukyvyttömäksi ja pyysi nyt pitkässä, sekavassa ja sanomattoman surkeassa kirjeessä apua, pyysi ja rukoili sataa tai sataakahtakymmentätuhatta markkaa! Konsuli oli ilmoittanut asiasta lyhyesti, päällisin puolin ja varoen puolisolleen, oli vastannut kylmästi ja virallisesti tahtovansa tavata herra Grünlichiä yhdessä tämän mainitseman pankkiiri Kesselmeyerin kanssa edellisen asunnossa ja oli matkustanut.
Tony otti hänet vastaan salongissa. Hän nautti siitä, että saattoi ottaa vastaan vieraansa tuossa ruskeasilkkisessä salongissa, ja koska hänellä oli juhlallinen tunne tilan vakavuudesta, joskaan ei selvää käsitystä asiasta, ei hän tehnyt poikkeusta isäänsäkään nähden. Hän oli kaunis, terveen ja vakavan näköinen ja oli puettu vaaleanharmaaseen kellohihaiseen vannepukuun, jonka rintamus ja hihansuut olivat koristetut pitseillä; kaula-aukossa säihkyi pieni timanttikoru.
»Hyvää päivää, isä, viimeinkin saan taas nähdä sinut! Miten äiti jaksaa?… Oletko saanut parempia tietoja Tomista?… Ota toki päällysvaatteet yltäsi, istu, ole hyvä, rakas isä!… Etkö tahdo peseytyä hiukan matkan jälkeen? Olen panettanut kuntoon yläkerran vierashuoneen sinua varten… Grünlichkin pukeutuu parastaikaa…»
»Älähän nyt, lapsi; minä odotan häntä täällä alhaalla. Kai sinä tiedät, että minä olen tullut neuvottelemaan miehesi kanssa eräästä hyvin, hyvin tärkeästä asiasta, rakas lapseni. Onko herra Kesselmeyer täällä?» »On, isä, hän istuu orvokkihuoneessa katsellen albumia…»
»Missä Erika on?»
»Ylhäällä lastenkamarissa Thinkan kanssa, hän voi hyvin. Hän kylvettää nukkeaan… ei tietenkään vedessä… se on vahanukke… hän on vain kylvettävinään…»
»Tietysti.» Konsuli veti henkeä ja jatkoi: »En saata otaksua, että sinä tietäisit… että miehesi olisi ilmoittanut sinulle asemasta…»
Konsuli oli vaipunut nojatuoliin, jollaisia oli suuren pöydän ympärillä, Tony taas istuutui hänen eteensä pienelle istuimelle, jonka muodosti kolme toistensa päälle kulmittain asetettua silkkityynyä. Konsulin oikean käden sormet leikittelivät varoen Tonyn kaulatimanteilla.
»Ei, isä», vastasi Tony, »minun täytyy tunnustaa, etten tiedä mitään. Hyvä jumala, minä olen tyhmä kuin hanhi, tiedätkös, en minä ymmärrä sellaisia! Satuin äskettäin kuulemaan jonkun verran Kesselmeyerin puhuessa Grünlichin kanssa… Lopuksi minusta tuntui kuin herra Kesselmeyer olisi taas tehnyt pelkkää pilaa… hän puhuu aina niin hullunkurisesti. Pari kertaa kuulin sinun nimesi…»
»Kuulit minun nimeni? Missä yhteydessä?»
»En osaa ollenkaan sanoa missä yhteydessä, en ymmärrä siitä mitään, isä!… Grünlich on siitä päivästä asti ollut juro… suorastaan sietämätön!… Kunnes hän eilen… eilen oli lempeä ja kysyi kymmenen tai kaksitoista kertaa, rakastanko minä häntä, tahtoisinko puhua hänen puolestaan sinulle, jos hän tulisi pyytämään sinulta jotakin…»
»Ohoo…»
»Niin… hän kertoi kirjoittaneensa sinulle ja sanoi, että sinä olit luvannut tulla… Hyvä, että olet täällä! Täällä on hiukan kolkkoa… Grünlich on järjestänyt pelipöydälle suuret kasat papereita ja lyijykyniä… hän aikoo neuvotella sinun ja Kesselmeyerin kanssa…»
»Kuule, rakas lapsi», sanoi konsuli silittäen tyttärensä päätä…
»Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa, erästä hyvin vakavaa asiaa.
Sanopas minulle… rakastatko sinä miestäsi kaikesta sydämestäsi?»
»Tietysti, isä», sanoi Tony niin lapsellisen teeskentelevin ilmein kuin ikinä osasi, aivan kuten hän olisi tehnyt, jos joku olisi kysynyt häneltä: »Ethän sinä enää koskaan tee kiusaa Nukke-Liisalle, Tony?»… Konsuli oli vaiti silmänräpäyksen.
»Rakastathan sinä häntä niin paljon», kysyi hän sitten, »että et voisi elää ilman häntä… et missään tapauksessa? Et silloinkaan, vaikka hänen asemansa Jumalan tahdosta muuttuisi, vaikka hän joutuisi sellaisiin olosuhteisiin, ettei hän enää voisi ympäröidä sinua kaikella tällä…?» Konsuli viittasi keveästi huonekaluihin, oviverhoihin, peilipöydällä olevaan kultaiseen pöytäkelloon ja viimein hänen pukuunsa.
»Tietysti, isä», toisti Tony lohduttavalla äänellä, jollaiseen hän aina turvautui, kun hänelle puhuttiin vakavasti. Hän katsoi isänsä ohi ulos ikkunasta, jonka takana sataa tihuutti äänettömästi. Hänen silmissään oli sellainen ilme kuin lapsella, jolle joku satua kertoessaan eksyy puhumaan velvollisuuksista ja siveydestä… ilme, jossa oli luettavana hämillisyyttä, kärsimättömyyttä, hurskautta ja kyllästymystä.
Konsuli katseli häntä minuutin ajan ääneti ja miettivästi silmää räpyttäen. Oliko hän tyytyväinen tyttärensä vastaukseen? Hän oli punninnut kaikkea tarkoin matkalla ollessaan…
Jokainen ymmärtää, että Johann Buddenbrookin ensimmäinen vilpitön ajatus oli ollut koettaa kykynsä mukaan toimittaa vävylleen tämän tarvitsemat rahat. Mutta muistaessaan, miten ponnekkaasti, lievää sanaa käyttääksemme, hän oli puoltanut tätä avioliittoa, muistaessaan katseen, jonka lapsi hääkemujen jälkeen hyvästellessään oli luonut häneen kysyen: »Oletko tyytyväinen minuun?» tunsi hän jokseenkin masentavaa syyllisyyttä ja hän päätti, että tämän asian täytyi järjestyä hänen tyttärensä mielen mukaan. Hän tiesi, ettei Tony ollut suostunut tähän liittoon rakkaussyistä, mutta oli toivonut, että kuluneet neljä vuotta, tottumus ja lapsen maailmaantulo olisivat voineet muuttaa asioita, että Tony nyt olisi kiintynyt mieheensä sieluineen ruumiineen eikä voisi edes ajatella eroa tästä, enempää kristilliseltä kuin maalliseltakaan kannalta katsoen. Tässä tapauksessa, ajatteli konsuli, täytyi hänen myöntyä maksamaan. Tosin oli kristityn velvollisuuden ja naisellisen arvokkuuden mukaista, että Tony seuraisi miestään myöskin vastoinkäymisessä: mutta jos tytär todella ilmaisisi tahtovansa tehdä niin, ei hän tuntenut olevansa oikeutettu jättämään tytärtään vaille kaikkea sitä elämän mukavuutta ja komeutta, johon tämä oli tottunut lapsuudestaan asti, vaan katsoi olevansa velvoitettu estämään onnettomuuden ja pelastamaan B. Grünlichin millä hinnalla tahansa. Sanalla sanoen: Hänen harkintansa tulos oli ollut toivo ottaa luokseen tyttärensä lapsineen ja jättää herra Grünlich kulkemaan omia teitään. »Suokoon Jumala, ettei asia olisi niin täpärällä! Hän ei kuitenkaan unohtanut lakipykälää, joka sallii eron siinä tapauksessa, ettei mies kykene elättämään vaimoaan ja lapsiaan. Mutta ihan ensiksi hänen täytyi päästä selville tyttärensä ajatuksista…»
»Huomaan», alkoi hän uudelleen silitellen yhä hellästi Tonyn päätä, »huomaan, rakas lapsi, että sinulla on hyvät, kiitettävät periaatteet. Mutta… en saata otaksua, että sinä katsot asioita siltä kannalta, jolta niitä, Jumala paratkoon, täytyy katsoa: tosiasioina nimittäin. En ole kysynyt mitä sinä tässä tai tuossa tapauksessa tekisit, vaan mitä sinä nyt, nyt juuri, aiot tehdä. En tiedä, minkä verran olet selvillä asiain tilasta… Minun surullinen velvollisuuteni on siis sanoa, että miehesi täytyy lakkauttaa maksunsa, ettei hän ole enää vakavarainen… luulen, että sinä ymmärrät minut…»
»Grünlich tekee siis vararikon…?» kysyi Tony hiljaa, kohoten tyynyiltä ja tarttuen konsulin käteen…
»Niin, lapseni», vastasi isä vakavasti. »Sinä et ole pitänyt sitä mahdollisena, niinkö?»
»En ole olettanut mitään varmasti…» änkytti Tony. »Kesselmeyer ei siis laskenut leikkiä…?» hän jatkoi tuijottaen syrjään, ruskeaan mattoon… »Hyvä Jumala!» pääsi sitten hänen suustaan, ja hän vaipui takaisin istuimelleen. Vasta tällä hetkellä selvisi hänelle, mitä kaikkea sisältyi sanaan »vararikko», ja hän muisti sen kauhun tunteen, jonka tuo sana jo hänen lapsena ollessaan oli herättänyt hänessä… »Vararikko»… se oli kamalampaa kuin kuolema, se merkitsi hälyä, romahdusta, häviötä, häpeää, häväistystä, epätoivoa ja kurjuutta… »Grünlich tekee vararikon!» hän toisti. Tuo sana vaikutti häneen niin lamauttavasti, niin musertavasti, ettei hän osannut ajatella apua, ei edes, että hänen isänsä mahtaisi mitään.
Konsuli katsoi tytärtään kulmat koholla, pienillä syvällä olevilla silmillään, joissa oli hyvin surullinen ja väsynyt ilme, mutta jotka sentään kuvastivat mitä suurinta jännitystä.
»Kysyin siis sinulta, rakas lapseni Tony», sanoi hän lempeästi, »oletko valmis seuraamaan miestäsi myös köyhyyteen?…» Heti tämän sanottuaan hän kuitenkin huomasi käyttäneensä vaistomaisesti sanaa »köyhyys» peloituskeinona ja lisäsi nyt: »Hän voi vielä nousta…»
»Tietysti, isä», vastasi Tony. Mutta se ei estänyt kyyneleitä syöksymästä esiin. Hän itki batistinenäliinaansa, joka oli koristettu pitseillä ja jossa oli nimimerkki A. G. Hän itki vielä aivan kuin lapsena ollessaan, luonnollisesti ja ujostelematta. Hänen ylähuulensa oli sanomattoman viehättävä hänen noin itkiessään.
Konsuli koetti yhä tutkia hänen silmiään. »Onko tuo sinun vakaa tarkoituksesi, lapseni?» kysyi hän. Hän oli aivan yhtä neuvoton kuin Tony.
»Eikö minun sitten ole pakko…» nyyhkytti Tony. »Täytyyhän minun…»
»Ei ollenkaan!» sanoi konsuli vilkkaasti, mutta korjasi sitten taas sanansa: »En suinkaan aivan ehdottomasti kehoita sinua siihen, rakas lapseni. Siinä tapauksessa, etteivät sinun tunteesi sido sinua erottamattomasti mieheen…»
Tony katsoi häneen kyynelistä välkkyvin silmin mitään käsittämättä.
»Kuinka niin, isä…?»
Konsuli kääntelehti sinne ja tänne, mutta löysi sitten sanat.
»Hyvä lapsi, minusta on erittäin tuskallista saattaa sinut alttiiksi kaikille niille ikävyyksille ja kiusallisille seikoille, jotka miehesi onnettomuuden johdosta, liikkeen ja talouden lopettamisen vuoksi tulevat välittömästi kohtaamaan teitä… Tahtoisin säästää sinua noista ensi tapahtumista ja viedä sinut sekä pienen Erikamme edeltäpäin kotiin. Luulen, että sinä tulet kiittämään minua siitä…?»
Tony oli hetken ääneti ja kuivasi silmiään. Hän puhalsi kaikin voimin nenäliinaansa ja painoi sen silmiään vasten estääkseen niitä jäämästä punaisiksi. Tämän jälkeen hän kysyi toisella äänellä, korottamatta ääntään: »Isä: onko Grünlich syyllinen? Onko hän joutunut kevytmielisyyden ja epärehellisyyden tähden onnettomuuteen?»
»Hyvin todennäköisesti!…» sanoi konsuli. »Se merkitsee… ei, en tiedä, lapseni. Sanoinhan sinulle, että minun täytyy vielä kuulla hänen ja hänen pankkiirinsa selvitystä…»
Tony ei näyttänyt huomaavan koko vastausta. Istuen kumarassa kolmen silkkityynynsä päällä, kyynärpää polvella ja leuka käteen nojaten, katsoi hän haaveilevasti eteensä, pää hyvin syvään painuneena.
»Voi, isä», sanoi hän hiljaa ja melkein liikkumattomin huulin, »eikö olisi ollut parempi, ettei…»
Konsuli ei voinut nähdä hänen kasvojaan; mutta niissä oli sama ilme, joka niissä oli ollut monena kesäiltana, kun hän nojasi pienen huoneensa ikkunaan Travemündessä… Hänen toinen käsivartensa oli vaipunut isän polvelle, sormien riippuessa velttoina alas. Tuo käsikin ilmaisi sanomattoman alakuloista ja hellää antaumusta, muistorikasta ja suloista kaipausta, joka pyrki kauas.
»Parempi…?» kysyi konsuli Buddenbrook. »Ettei mikä olisi tapahtunut, lapseni?»
Hän oli sydämestään valmis tunnustamaan, että olisi ollut parempi jättää solmimatta tämä avioliitto. Mutta Tony vastasi vain: »Ei mikään!»
Näytti siltä kuin Tony olisi vaipunut ajatuksiinsa, rientänyt kauas pois ja melkein unohtanut »vararikon». Konsuli huomasi olevansa pakotettu itse ilmaisemaan sen, minkä hän mieluummin olisi vain todennut.
»Luulen arvaavani sinun ajatuksesi, rakas Tony», hän lausui, »enkä minäkään puolestani tahdo kieltää, että tällä hetkellä kadun askelta, joka neljä vuotta sitten näytti minusta viisaalta ja toivottavalta… kadun sitä vilpittömästi. En usko olevani syyllinen Jumalan edessä. Uskon tehneeni velvollisuuteni koettaessani hankkia sinulle syntyperäsi mukaisen aseman… Taivas tahtoi toisin… et voine ajatella isäsi kevytmielisesti ja harkitsematta panneen onneasi vaaranalaiseksi! Näin Grünlichissä mitä parhaimmilla suosituksilla varustetun, kristillisen ja maailmaa nähneen miehen, papin pojan. Kuulin vielä myöhemminkin paljasta hyvää hänen liikemiestoiminnastaan. Olen tutkinut hänen asioitaan… Ne ovat sekavat, hyvin sekavat ja odottavat yhä selvitystä. Mutta ethän sinä syytä minua, ethän…»
»En, isä! Kuinka voit kysyä sellaista! Tule, älä anna sen painaa mieltäsi, rakas isä… Sinä olet kalpea, enkö saa tuoda sinulle vatsatippoja?» Tony oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä poskille.
»Kiitos», sanoi isä; »noo, noo… älähän nyt, kiitos vain. Niin, minä olen kokenut raskaita päiviä… Mutta mitä tehdä? Minulla on ollut paljon vastuksia. Ne ovat Jumalan koettelemuksia. Mutta silti en voi tuntea itseäni aivan syyttömäksi sinuun nähden, lapseni. Kaikki riippuu nyt siitä kysymyksestä, jonka jo esitin sinulle, mutta johon sinä et vielä ole antanut tyydyttävää vastausta. Puhu avoimesti minulle. Tony… oletko oppinut rakastamaan miestäsi naimisissaolosi aikana?»
Tony alkoi uudelleen itkeä, ja vieden molemmin käsin nenäliinansa silmilleen sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välillä: »Voi… mitä sinä kysyt, isä… Enhän minä ole milloinkaan rakastanut häntä… olen aina inhonnut häntä… etkö sitten tiedä sitä…?»
Olisi vaikea kuvata ilmettä, joka nyt näkyi Johann Buddenbrookin kasvoilla. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet ja suruiset, ja kuitenkin hän nipisti yhteen huulensa, niin että suupielet ja posket vetäytyivät kurttuihin, kuten kävi silloin kun hän oli päättänyt edullisen kaupan. Hän sanoi hiljaa: »Neljä vuotta…» Tonyn kyyneleet kuivuivat äkkiä. Märkä nenäliina kädessä kohosi hän suoraksi ja sanoi vihaisesti: »Niin, neljä vuotta… hahaa! Näiden neljän vuoden aikana hän on muutaman kerran istunut luonani illalla lukien sanomalehteä…!»
»Jumala on suonut teille lapsen»… sanoi konsuli liikutettuna.
»Niin, isä… ja minä rakastan Erikaa… vaikka Grünlich väittää, etten ole lapsirakas… En koskaan eroaisi hänestä, sen voin sanoa sinulle… mutta Grünlichistä — oh! Grünlichistä — oh!… Ja nyt hän vielä tekee vararikon!… Oi, isä, jos tahdot ottaa minut ja Erikan luoksesi… niin tulen ilomielin! Nyt tiedät sen!»
Konsuli nipisti taas huulensa yhteen; hän oli erinomaisen tyytyväinen. Pääasiaa täytyi vielä kosketella, mutta Tonyn osoittama päättäväisyys teki sen helpoksi.
»Joka tapauksessa näytät sinä kokonaan unohtaneen, lapseni», sanoi konsuli, »että apukin olisi mahdollinen… minun kauttani. Isäsi on juuri tunnustanut sinulle, ettei hän tunne itseään aivan syyttömäksi sinuun nähden, ja siinä tapauksessa… no niin, siinä tapauksessa, että toivoisit… odottaisit minulta… olen tuleva avuksi, estävä romahduksen, maksava miehesi velat ja pelastava hänen liikkeensä.»
Hän katsoi jännittyneesi tyttäreensä, ja tämän ilme tuotti hänelle suurta tyydytystä. Se osoitti pettymystä.
»Paljostako oikein on kysymys?» uteli Tony.
»Mitä se vaikuttaa asiaan, lapseni… suuresta, suuresta summasta!» Konsuli nyökkäsi päätään muutaman kerran aivan kuin tuon summan ajatteleminen olisi painanut sen alas. »Sitäpaitsi en tahdo salata sinulta», jatkoi hän puhettaan, »että kauppahuoneemme, ilman tätä asiaakin on kärsinyt tappioita ja että tämän summan luovutus merkitsisi sille heikontumista, josta se… josta se vain vaivoin kykenisi kohoamaan. En sano tätä suinkaan siksi, että…»
Hän ei täydentänyt lausettaan. Tony oli hypähtänyt pystyyn, hän oli astunut pari askelta taapäin ja huusi, märkä nenäliina yhä kädessään: »Hyvä! Riittää! Ei koskaan!»
Hän oli melkein sankarillisen näköinen. Sana »kauppahuoneemme» oli tehnyt tehtävänsä. Se vaikutti luultavasti asiaan vielä ratkaisevammin kuin hänen vastenmielisyytensä herra Grünlichiä kohtaan..
»Sitä sinä et tee, isä!» jatkoi hän aivan suunniltaan. Vieläkö sinäkin aiot tehdä vararikon? Jo riittää! Ei koskaan!
Juuri silloin avautui eteiskäytävän ovi hiukan arkailevasta ja herra
Grünlich astui sisään.
Johan Buddenbrook nousi paikaltaan, ja hänen ilmeensä sanoi: Asia on päätetty.
KAHDEKSAS LUKU.
Herra Grünlichin kasvot olivat täplikkäät, mutta hänen pukunsa oli niitä moitteettomin. Hänellä oli yllään samanlainen musta, poimuinen, hieno lievetakki ja samanlaiset herneenväriset housut kuin ne, jotka hänellä oli ollut yllään ensimmäisellä vierailullaan Mengstrassen varrella. Hän jäi veltosti paikalleen ja sanoi pehmeällä ja voimattomalla äänellä, katse maahan luotuna: »Isä!…»
Konsuli kumarsi kylmästi ja järjesti sitten parilla voimakkaalla vedolla kaulaliinansa paikoilleen.
»Kiitän teitä siitä, että tulitte», lisäsi herra Grünlich.
»Se oli velvollisuuteni, hyvä ystävä!» vastasi konsuli; »pelkään vain, että se on jäävä ainoaksi teoksi, jolla voin vaikuttaa asiaanne.»
Vävypoika loi häneen nopean katseen ja luhistui yhä enemmän kokoon.
»Olen kuullut», jatkoi konsuli, »että pankkiirinne herra Kesselmeyer odottaa meitä… Missä neuvottelumme on päätetty pitää? Olen käytettävissänne…»
»Pyydän teitä seuraamaan minua», mutisi herra Grünlich.
Konsuli Buddenbrook suuteli tytärtään otsalle ja sanoi: »Mene ylös lapsesi luo, Antonie!»
Sitten hän lähti ruokasalin kautta arkihuoneeseen herra Grünlichin kanssa, joka oli milloin hänen edessään, milloin hänen takanaan oviverhoja avaten.
Kun herra Kesselmeyer, joka oli seisonut ikkunan luona, kääntyi katsomaan taakseen, nousivat hänen mustat ja valkoiset hiushöyhenensä pystyyn ja laskeutuivat taas hiljaa alas.
»Herra pankkiiri Kesselmeyer… tukkukauppias, konsuli Buddenbrook, appeni…» esitti herra Grünlich vakavasti ja nöyrästi. Konsulin kasvot olivat liikkumattomat. Herra Kesselmeyer kumarsi käsivarret velttoina, puraisten keltaiset kulmahampaansa ylähuuleen ja sanoi: »Nöyrin palvelijanne, herra konsuli! Iloitsen kunniasta!»
»Pyydän teitä suomaan anteeksi, että teidän on täytynyt odottaa, Kesselmeyer», sanoi herra Grünlich. Hän oli sulaa kohteliaisuutta niin puoleen kuin toiseenkin.
»Siirrymmekö asiaan?» huomautti konsuli katsellen etsivästi ympärilleen… Talon isäntä kiiruhti vastaamaan: »Tehkää hyvin…»
Heidän kulkiessaan tupakkahuoneeseen sanoi herra Kesselmeyer iloisesti: »Onko ollut miellyttävä matka, herra konsuli?… Aha, vai sade? Niin, onhan huono vuodenaika, ruma, likainen vuodenaika! Saisi tulla hiukan pakkasta, hiukan lunta…! Mutta vieläkös mitä! Pelkkää sadetta! Kuraa! Hyvin, hyvin inhoittavaa…»
Mikä omituinen ihminen, ajatteli konsuli.
Pienen huoneen keskellä, jossa oli tummakukalliset seinäpaperit, oli jotakuinkin suuri, neliskulmainen, vihreäliinainen pöytä. Sade oli yltynyt. Oli niin pimeä, että herra Grünlich sytytti heti kolme hopeajalassa olevaa kynttilää. Vihreällä pöydällä oli hajallaan sinertäviä, toiminimen leimoilla varustettuja kauppakirjeitä ja kuluneita, paikoitellen repeytyneitä, päivämäärillä ja nimikirjoituksilla varustettuja papereita. Sitäpaitsi oli siinä paksu pääkirja sekä aika kimppu huolellisesti teroitettuja hanhenkyniä ja lyijykyniä muste- ja kirjoitushiekka-asettimella.
Herra Grünlich kumarsi hiljaa, hienotunteisesti ja pidättyvästi, kuten kumarretaan hautajaisiin saapuneille vieraille.
»Rakas isä, olkaa hyvä ja istukaa nojatuoliin», sanoi hän nöyrästi.
»Herra Kesselmeyer, olkaa niin ystävällinen ja istukaa tähän!…»
Viimeinkin oli kaikki kunnossa. Pankkiiri istui vastapäätä isäntää, ja konsuli asettui nojatuoliin pöydän päähän. Hänen tuolinsa selkämys kosketti eteisen ovea.
Herra Kesselmeyer kumarsi, laski alahuulensa lerpalleen, selvitti liiveiltään yhden silmälasiparin ja vei sen nenälleen, rypisti nenäänsä ja aukaisi suunsa selälleen. Sitten hän kynsi tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, painoi kädet polvilleen, nyökkäsi papereita kohti ja sanoi lyhyesti ja iloisella äänellä: »Aha! Tuossahan se joulupöytä on!»
»Sallinette minun nyt luoda tarkemman katsauksen asiain tilaan», sanoi konsuli ja tarttui pääkirjaan. Mutta äkkiä ojensi herra Grünlich suojaten kätensä pöydän yli, pitkät, sinisuoniset kätensä, jotka vapisivat huomattavasti, ja huusi järkytettynä: »Hetkinen vielä, isä, vain hetkinen! Antakaa minun ensin esittää pieni valaiseva johdatus!… Niin, tulette huomaamaan kaiken, mikään ei ole jäävä silmiltänne salatuksi.. Mutta uskokaa minua: Tulette näkemään onnettoman ihmisen, ette syyllistä! Minä olen väsymättä kohtaloa vastaan taistellut mies, jonka kohtalo sittenkin on lyönyt maahan. Tässä mielessä, isä…»
»Saamme nähdä, saamme nähdä, ystäväni!» sanoi konsuli ilmeisesti kärsimättömänä, ja herra Grünlich veti takaisin kätensä heittäytyen kohtalon varaan.
Seuraavat hetket olivat pitkiä, kauheita, äänettömiä minuutteja. Kynttilöiden lepattavassa valossa istuivat nuo kolme herraa lähetysten neljän tumman seinän välissä. Ei kuulunut muuta kuin paperien rapinaa konsulin käännellessä niitä. Muuten oli ulkoa kuuluva sateen lorina ainoa hiljaisuutta rikkova ääni.
Herra Kesselmeyer oli työntänyt peukalot liivinsä taskuihin ja rummutti sonnilla pöytää siirtäen kuvaamattoman iloisesti katseensa toisesta toiseen. Herra Grünlich istui liikahtamatta tuolin laidalla kädet pöydällä ja tuijotti synkkänä eteensä, luoden silloin tällöin aran syrjäkatseen appeensa. Konsuli selaili pääkirjaa, seurasi sormellaan sen lukusarekkeita, vertaili päivämääriä ja merkitsi lyijykynällä melkein näkymättömiä numeroitaan paperille. Hänen jännittyneet kasvonsa ilmaisivat kauhua liikkeen tilan johdosta, johon hän nyt sai »luoda tarkemman katsauksen»… Viimein hän laski vasemman kätensä herra Grünlichin käsivarrelle ja sanoi järkytettynä: »Mies parka!»
»Isä…» sai Grünlich sanotuksi. Tuon säälittävän ihmisen silmistä vieri kaksi isoa kyyneltä poskille ja niitä pitkin kullankeltaiselle poskiparralle. Herra Kesselmeyer seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla noiden pisaroiden kulkua; hän oikein kohosi hiukan paikaltaan, kumartui eteenpäin ja töllisti suu auki vastapäätäistujaa. Konsuli Buddenbrook oli kovasti liikutettu. Häntä itseään kohdanneen onnettomuuden pehmentämänä hän tunsi kuinka sääli syttyi hänen sydämessään; mutta pian hän jälleen voitti tunteensa.
»Kuinka tämä on mahdollista!» sanoi hän lohduttomasti päätään huojutellen… »Näin lyhyessä ajassa!»
»Se käy kuin leikki!» vastasi herra Kesselmeyer hyväntuulisesti.
»Neljässä vuodessa voi mainiosti joutua koirien hampaisiin.
Muistakaamme vain, miten iloisesti Veljekset Westfahl vielä äskettäin
touhusivat Bremenissä…»
Konsuli katsoi häneen silmiään räpytellen kuulematta tai näkemättä mitään. Hän ei ollut suinkaan ilmaissut varsinaista ajatustaan, joka kiinnitti hänen mieltään… Miksi, kysyi hän itseltään, miksi tämä kaikki tapahtui juuri nyt? B. Grünlich olisi voinut jo pari kolme vuotta sitten olla nykyisessä tilassaan, sen havaitsi ensi silmäyksellä. Mutta hänen nauttimansa luotto oli ollut pohjaton, hän oli saanut pääomaa pankeista, hän oli saanut yhä uudelleen taattujen henkilöiden, kuten esimerkiksi senaattori Bockin ja konsuli Goudstikkerin nimikirjoitukset papereihinsa, ja hänen vekselinsä olivat käyneet täydestä. Miksi siis juuri nyt, nyt, nyt — kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja tiesi, mitä hän tarkoitti tuolla sanalla — hän tarkoitti sitä joka taholla ilmennyttä yleistä sortumista, sitä täydellistä luoton lopettamista, joka oli tapahtunut kuin yhteisestä päätöksestä, sitä yksimielistä hyökkäystä B. Grünlichin kimppuun, joka tapahtui häikäilemättä syrjäyttäen kaikki kohteliaisuusmuodot. Konsuli ei ollut niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt sukunsa nauttiman arvonannon koituneen Grünlichin hyödyksi tämän mennessä kihloihin hänen tyttärensä kanssa. Mutta oliko Grünlichin luotto niin täydellisesti, niin päivänselvästi, niin yksinomaan riippunut hänestä? Eikö siis Grünlich itse ollut merkinnyt mitään? Entä toisten hänestä antamat suotuisat lausunnot, kirjat, joita hänelle oli näytetty?… Olipa asian laita miten hyvänsä, hänen päätöksensä olla liikuttamatta sormeakaan asiassa varmistui yhä. Hän oli siis erehtynyt! Nähtävästi oli B. Grünlich osannut herättää sellaisen käsityksen, että hän oli yhteisvastuullinen Johann Buddenbrookin kanssa? Tämä, kuten näytti, kauhistavan laajalle levinnyt erehdys täytyi kerta kaikkiaan korjata! Ja tuokin Kesselmeyer oli vielä ihmettelevä! Oliko tuolla ilveilijällä ollenkaan omaatuntoa? Ei voinut olla huomaamatta, miten häpeämättömästi hän oli rakentanut kaiken sen ainoan seikan varaan, ettei hän, Johann Buddenbrook, antaisi tyttärensä miehen romahtaa. Sen vuoksi hän oli suonut jatkuvaa luottoa Grünlichille, joka jo aikaa sitten oli mennyt mies, pannen hänet samalla allekirjoittamaan yhä huikeampia kiskurikorkoja…
»Yhdentekevä», sanoi hän lyhyesti. »Käykäämme asiaan. Jos minun on annettava asiasta lausuntoni kauppamiehenä, täytyy minun valitettavasti ilmaista käsitys, että tässä on kysymys sekä onnettomasta että mitä suurimmassa määrin syyllisestä liikemiehestä.»
»Isä»… änkytti Grünlich.
»Tuo nimitys kaikuu pahalta korvissani!» sanoi konsuli nopeasti ja kalseasti. »Teidän vaatimuksenne, hyvä herra», jatkoi hän puhettaan, kääntyen ohimennen pankkiiriin päin, »tekevät kuusikymmentätuhatta markkaa…»
»Perimättömine pääomaan liitettyine korkoineen kuusikymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa viisikymmentä markkaa viisitoista killinkiä», vastasi herra Kesselmeyer herttaisesti.
»Sangen hyvä… Ettekä te siis missään tapauksessa ole suostuvainen pitkittämään kärsivällisyyttänne!»
Herra Kesselmeyer purskahti muitta mutkitta nauruun. Hän nauroi suu levällään, sysäyksittäin, ilman vähintäkään pilkkaa, suorastaan hyväntahtoisesti, katsoen konsulia kasvoihin kuin kehoittaen tätäkin yhtymään siihen.
Johan Buddenbrookin pienet, syvällä olevat silmät synkistyivät, ja hänen silmiensä ympärille muodostui yhtäkkiä punaisia viivoja, jotka levisivät poskiluiden kohdalle asti. Hän oli tehnyt kysymyksen ainoastaan muodon vuoksi ja tiesi mainiosti, että tämän ainoan velkojan suoma pitennys olisi vaikuttanut tuskin ollenkaan asioiden tilaan. Mutta tapa, jolla tuo mies ilmaisi epuunsa, hävetti ja katkeroitti häntä äärimmilleen asti. Yhdellä ainoalla käden liikkeellä työnsi hän kaikki paperit syrjään, laski lyijykynän pöydälle niin että napsahti, ja sanoi: »Ilmoitan siis, etten ole halukas puuttumaan pitemmältä asiaan.»
»Ahaa!» huudahti Kesselmeyer huitoen käsillään… »Sepä oli sana, sepä oli arvokasta puhetta. Herra konsuli järjestää asian erittäin yksinkertaisesti! Ilman pitkiä puheita! Kädenkäänteessä vain!»
Johan Buddenbrook ei edes katsonut häneen.
»En voi auttaa asiaa, ystäväni», sanoi hän tyynesti Grünlichiin kääntyen. »Sen täytyy saada kulkea alkamaansa latua… Minä en saata estää sitä. Olkaa mies ja hakekaa Jumalalta lohtua ja voimaa. Katson neuvottelun loppuneeksi.»
Merkillistä kyllä levisi herra Kesselmeyerin kasvoille vakava ilme, joka näytti kerrassaan omituiselta; mutta sitten hän nyökkäsi herra Grünlichille kehoittavasti. Tämä istui hievahtamatta, väännellen vain pitkiä käsiään niin ankarasti, että nivelet narskuivat.
»Isä… herra konsuli…» sanoi hän vavahtelevin äänin, »te ette voi… ette voi tahtoa minun häviötäni, sortumistani! Kuunnelkaa toki! On kysymys sadankahdenkymmenentuhannen markan suuruisesta summasta… Te voitte pelastaa minut! Te olette rikas! Saatte järjestää tuon summan miten tahdotte… lopulliseksi korvaukseksi, tyttärenne perinnöksi, korolliseksi lainaksi… Minä teen työtä… Tiedättehän, että olen toimelias ja kekseliäs…»
»Olen sanonut viimeisen sanani», lausui konsuli.
»Sallikaa minun… ettekö te voi maksaa?» kysyi herra Kesselmeyer katsoen häneen lasiensa läpi nenä rypyssä… »Pyydän saattaa herra konsulin mietittäväksi, että… tämä olisi juuri mitä parhain tilaisuus kauppahuone Johan Buddenbrookin hyvävaraisuuden osoittamiseksi…»
»Pyytäisin teitä, hyvä herra, jättämään minun asiakseni huolehtimisen taloni kunniasta. Osoittaakseni maksukykyäni minun ei tarvitse viskata rahojani lähimpään rapakkoon…»
»Eihän suinkaan, eihän suinkaan! A-aha! 'Rapakko' on sangen lystikäs sana! Mutta eikö herra konsuli arvele, että herra vävynne vararikko voi saattaa asemanne väärään valoon… tuota… saattaa… johtaa?…»
»Pyydän teitä vielä kerran jättämään maineeni liikemaailmassa minun omaksi asiakseni», sanoi konsuli.
Herra Grünlich katsoi neuvottomana pankkiiriinsa ja aloitti uudelleen: »Isä… minä rukoilen teitä, ajatelkaa mitä teette!… Onko siis kysymys vain minusta? Oh, minä,… pitääkö minun sittenkin sortua! Entä tyttärenne, vaimoni, jota rakastan niin suuresti, jonka olen voittanut niin ankaralla kamppailulla… ja lapsemme, viaton lapsemme… hekin joutuvat onnettomuuteen. Ei, isä, minä en kestä sitä! Tapan itseni! Omalla kädelläni tapan itseni… uskokaa minua! Älköön taivas lukeko sitä viaksenne!»
Johann Buddenbrook nojasi kalpeana ja tykyttävin sydämin tuoliinsa. Toisen kerran syöksyivät tuon miehen tunteet häntä ahdistamaan, jälleen täytyi hänen kuulla — kuten jo kerran ennen, ilmoittaessaan herra Grünlichille tyttärensä travemündeläiskirjeestä — tuo hirveä uhkaus, ja jälleen valtasi hänet aikakauden ahdistava kunnioitus ihmistunteita kohtaan, joka aina oli ollut ristiriidassa hänen järkevän ja käytännöllisen liikevaistonsa kanssa. Mutta tuo kohtaus ei kestänyt sekuntia kauemmin. Satakaksikymmentätuhatta markkaa… toisti hän itsekseen, mutta sanoi sitten rauhallisesti ja lujasti: »Antonie on tyttäreni. Olen pitävä huolen siitä, ettei hän joudu syyttömästi kärsimään.»
»Mitä te tarkoitatte sillä…?» kysyi herra Grünlich jäykistyen…
»Ehditte kuulla sen vielä», vastasi konsuli. »Tällä kertaa minulla ei ole sanaakaan lisättävää.» Tämän sanottuaan hän nousi, painoi tuolinsa lujasti lattiaan ja kääntyi ovelle.
Herra Grünlich istui mykkänä, jäykkänä, älyttömänä paikallaan, ja hänen suunsa nytkähteli vuoroin puoleen ja toiseen hänen saamatta esille sanaakaan. Mutta herra Kesselmeyerin iloisuus palasi kun hän näki konsulin ratkaisevan liikkeen… se sai ylettömän vallan, paisui peloittavaksi! Lasit putosivat hänen pystyltä nenältään samalla kun hänen kellahtavat, yksinäiset kulmahampaansa uhkasivat purra mäsäksi hänen ohuet huulensa. Hänen pienet punaiset kätensä soutivat ilmassa, hänen hiushöyhenensä häilyivät, hänen hillittömästä naurusta vääntyneet kasvonsa valkoisille poskipartoineen muuttuivat sinoberinvärisiksi…».
»Ahah!» hän kirkui… »Se on hyvin… hyvin lystikästä! Teidän pitäisi kuitenkin hiukkasen tuumia ennenkuin viskaatte hautaan tämmöisen herttaisen, verrattoman vävypojan!… Toista noin toimeliasta ja neuvokasta miekkosta ei ole taivaan alla! Aha! Jo neljä vuotta sitten tunsimme kerran puukon kurkulla… hirttonuoran kaulallamme… jolloin aloimme pitää pörssissä hälinää kihlauksesta mademoiselle Buddenbrookin kanssa ennenkuin se todella oli tapahtunutkaan… kunnia sille, jolle kunnia tulee! Suurin tunnustus toimeliaisuudesta…!»
»Kesselmeyer!» sanoi herra Grünlich hammasta purren, liikutti kouristuksenomaisesti käsiään aivan kuin karkoittaakseen aaveen ja juoksi huoneen nurkkaan, missä istuutui tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja painui niin kumaraan, että poskiparran tupsut koskettivat sääriä. Pari kertaa nosti hän polviaan.
»Miten teimmekään oikeastaan?» jatkoi herra Kesselmeyer. »Miten ongimmekaan koukkuumme tyttölapsen ja kahdeksankymmentätuhatta markkaa? Ohhoo! Ainahan sitä keinoja keksitään! Se, jolla on kymmenes osakaan herra Grünlichin toimeliaisuudesta ja neuvokkuudesta, selviää kyllä! Asetetaan pelastavan herra isän eteen kauniita kirjoja, herttaisia, puhtaita kirjoja, joissa kaikki on niitä parhaimmassa kunnossa… ja joiden ainoa vika on se, etteivät ne pidä täydelleen yhtä todellisuuden kanssa… Sillä todellisuudessa oli kolme neljännestä myötäjäissummasta jo kiinni vekseleissä!»
Konsuli seisoi kalmankalpeana ovella, käsi rivalla. Kauhu karmi hänen selkäpiitään. Oliko hän tässä pienessä, heikosti valaistussa huoneessa kolmenkesken roiston ja ilkeydestä raivoavan apinan kanssa?
»Herra, minä halveksin sanojanne», sai hän vaivoin sanotuksi. »Halveksin mieletöntä parjaustanne sitä enemmän, kun se kohdistuu myös minuun… minuun, joka en ole kevytmielisesti syössyt tytärtäni turmioon. Minulla oli tarkat tiedot vävyni asioista… muu oli Jumalan käsissä!»
Hän kääntyi, hän ei tahtonut kuulla enempää, hän avasi oven. Mutta herra Kesselmeyer huusi hänen jälkeensä: »Ahaa? Tiedotko? Kuka ne on antanut? Bock? Goudstikker? Petersen? Massmann & Timm? Hehän olivat kaikki asianosaisia. Heitähän kaikkia, asia koski. He olivat äärettömän iloisia tuntiessaan pääsevänsä turvaan tämän avioliiton avulla…»
Konsuli paiskasi oven kiinni.
YHDEKSÄS LUKU.
Ruokasalissa puuhaili Dora, Grünlichin ei aivan rehellinen keittäjätär.
»Pyytäkää madame Grünlichiä tulemaan alas», käski konsuli.
»Laita itsesi valmiiksi, lapsi», sanoi hän Tonyn ilmestyessä näkyviin. Hän lähti tyttärensä kanssa salonkiin. »Laita itsesi pian valmiiksi ja toimita Erikakin kuntoon… Ajamme kaupunkiin… Olemme yötä majatalossa ja jatkamme huomenna matkaa.»
»Kyllä, isä», sanoi Tony. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hämmentyneet ja neuvottomat. Hän nypli tarkoituksettomasti vaatteitaan tietämättä mistä alkaa ja voimatta vielä oikein uskoa tapausta todeksi.
»Mitä minun pitää ottaa mukaan, isä!» kysyi hän huolissaan ja hätääntyneenä… »Kaikkiko? Kaikki vaatteet? Yksi vai kaksi arkkua?… Tekeekö Grünlich todellakin vararikon?… Voi hyvä Jumala!… Mutta voinko minä sitten ottaa mukaan korujani?… Isä, palvelustyttöjen täytyy lähteä pois… en voi enää maksaa heidän palkkojaan… Grünlichin olisi pitänyt antaa minulle talousrahaa tänään tai huomenna…»
»Heitä se asia, lapsi, kyllä se kaikki järjestetään täällä. Ota mukaan vain kaikista välttämättömimmät tavarat… yksi arkku… pieni arkku. Sinun omaisuutesi lähetetään jälestäpäin. Joudu, kuuletko! Meillä on…»
Samassa vedettiin ovi verhot syrjään ja salonkiin astui herra Grünlich. Nopein askelin, kädet levällään, pää kallellaan kiiruhti hän vaimonsa luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen.
Koko hänen olentonsa tuntui ilmaisevan: »Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot!» Hän oli säälittävän näköinen. Hänen kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat pörrössä, hänen lievetakkinsa rypyssä, hänen kaulaliinansa vinossa, hänen kauluksensa auennut ja hänen otsallaan hikipisaroita.
»Antonie…!» hän sanoi. »Olen edessäsi… Onko sinulla sydäntä, tuntevaa sydäntä?… Kuule minua.. näet edessäsi miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, ellet… joka on kuoleva surusta, jos työnnät pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotko sanoa minulle: Inhoan sinua — Hylkään sinut —?»
Tony itki. Tämä oli aivan samanlainen kohtaus kuin silloin maisemahuoneessa. Jälleen näki hän nuo pelosta vääristyneet kasvot ja tuon rukoilevan katseen ja jälleen näki hän hämmästyksen ja liikutuksen vallassa, että tuo pelko ja tuo rukous oli rehellistä ja teeskentelemätöntä.
»Nouse, Grünlich», sanoi hän nyyhkien. »Nouse toki ylös!» Ja hän koetti nostaa miestä hartioista. »En inhoa sinua! Miten voit sanoa sellaista!…» Ja tietämättä mitä vielä lisäisi, katsoi hän isäänsä kerrassaan avuttomana. Konsuli tarttui hänen käteensä, kumarsi vävylleen ja lähti tytärtään taluttaen käytävään.
»Menetkö sinä?» huusi herra Grünlich hypähtäen jaloilleen…
»Olen jo sanonut teille», sanoi konsuli, »etten voi ottaa tunnolleni sitä, että lapseni syyttömästi joutuisi onnettomuuteen. Ei, herrani, olette menettänyt oikeutenne tyttäreeni. Ja voitte kiittää Luojaanne siitä, että tämän lapsen sydän on säilynyt niin puhtaana ja viattomana, että hän voi erota teistä ilman inhoa! Voikaa hyvin!»
Mutta nyt menetti herra Grünlich kokonaan mielenmalttinsa. Hän olisi voinut neuvotella lyhyestä erosta, paluusta ja uudesta elämästä ja ehkä pelastaa itselleen perinnön; mutta nyt hänen harkintansa, toimeliaisuutensa ja keksintäkykynsä pettivät. Hän olisi voinut ottaa ison, kestävän pronssisen lautasen peilipöydältä ja viskata sen lattiaan, mutta hän otti sen sijaan ohuen, maalatun, kukallisen porsliinimaljakon, joka oli sen vieressä, ja paiskasi sen maahan semmoisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi…».
»Haa! Hyvä! Hyvä!» hän huusi. - »Mene vain! Luuletko, että minä jään sinua itkemään, senkin hanhi! Ehei, erehdyt, kallehin! Nain sinut ainoastaan rahojen tähden, mutta koska niitä ei ollut läheskään tarpeeksi, niin laputa vain takaisin kotiisi! Minä olen kyllästynyt sinuun… kyllästynyt… kyllästynyt…!»
Johan Buddenbrook vei tyttärensä ääneti ulos. Mutta hän itse tuli vielä kerran takaisin, astui herra Grünlichiä kohden, joka seisoi ikkunan luona kädet selän takana tuijottaen sateeseen, kosketti kevyesti hänen olkapäätään ja sanoi hiljaa ja kehoittavasti: »Olkaa mies. Rukoilkaa.»
KYMMENES LUKU.
Suuressa talossa Mengstrassen varrella vallitsi pitkät ajat apea henki madame Grünlichin palattua sinne pienen tyttärensä kanssa. Liikuttiin varoen eikä puhuttu mielellään »siitä»… päähenkilöä itseään lukuunottamatta, joka päinvastoin puhui siitä hartaasti ja näytti sitä tehdessään olevan oikeassa elementissään.
Tony asettui asumaan niihin yläkerran huoneisiin, jotka Buddenbrook-vanhusten eläessä olivat olleet hänen vanhempiensa hallussa. Hän oli hiukan pettynyt, kun ei hänen isänsä näyttänyt aikovan toimittaa hänelle omaa lapsenhoitajatarta, ja se puolentunnin aika tuntui hänestä hyvin katkeralta, jolloin isä selitti lempeästi, että soveliaisuus vaati häntä aluksi elämään hiljaa kotona ja välttämään kaupungin seurakutsuja, sillä joskin hän oli inhimillisesti katsoen viaton kohtaloon, johon Jumala oli hänet määrännyt, vaati hänen asemansa eronneena rouvana kuitenkin aluksi mitä suurinta pidättyväisyyttä. Mutta Tonyllä oli onnellinen kyky mukautua ymmärtävästi, taitavasti ja ilomielin jokaiseen elämän vaiheeseen. Hän tottui pian syyttömästi kärsineen vaimon osaan, kävi tummissa vaatteissa, kampasi vaaleanruskean tukkansa sileälle jakaukselle, kuten tyttönä ollessaan, ja korvasi seurustelun puutteen siten, että selitteli laajasti ja väsymättömän innokkaasti, asemansa vakavuuden ja tärkeyden valtaamana, ajatuksiaan avioliitosta, herra Grünlichistä ja elämästä ja kohtalosta yleensä.
Jokainen ei suonut hänelle tilaisuutta tähän. Konsulitar oli yhä vakuutettu siitä, että hänen tyttärensä mies oli kohdellut vaimoaan moitteettomasti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta Tonyn alkaessa puhua asiasta hän kohotti vain keveästi kauniin valkoisen kätensä ja sanoi: »Assez, lapseni. En halua kuulla siitä.»
Klara, joka oli vasta kaksitoistavuotinen, ei ymmärtänyt siitä mitään, ja Thilda-serkku oli liian tyhmä. »Voi Tony, kuinka surullista!» oli kaikki, mitä hän ymmärsi puolestaan hitaasti ja ihmetellen esiintuoda. Mamsseli Jungmann sitävastoin osottautui kiitolliseksi kuulijaksi. Tämä oli jo täyttänyt 35 vuotta ja saattoi ylpeillä siitä, että oli harmaantunut parhaiden piirien palveluksessa. »Älä ole huolissasi, lapsukainen», sanoi hän; »sinä olet vielä nuori, voit mennä uudelleen naimisiin.» Hän antautui hellästi ja uskollisesti pienen Erikan kasvatukseen ja kertoi tälle samat muistelmat ja tarinat, joita konsulin lapset olivat kuunnelleet viisitoista vuotta sitten. Varsinkin kertoi hän mielellään eräästä sedästä, joka oli kuollut Marienwerderissä nikotukseen, koska hän oli »nikottanut ulos sydämensä».
Mieluimmin ja perusteellisimmin jutteli Tony kuitenkin isänsä kanssa joko päivällisen jälkeen tai aamukahvia nauttiessa. Hänen suhteensa isään oli yhdellä iskulla muuttunut paljon hellemmäksi kuin ennen. Tähän saakka oli uuttera, huolellinen, ankara, kunnollinen ja hurskas isä, joka julkisessa toiminnassaan oli kaupungin päähenkilöltä, herättänyt hänessä pikemmin pelokasta kunnioitusta kuin hellyyttä. Tonyn salongissa tapahtuneen keskustelun jälkeen isä oli tullut hänelle inhimillisesti läheisemmäksi, ja hän ylpeili ja oli liikutettu siitä, että isä oli puhunut hänelle avomielisesti ja vakavasti asiasta, jättänyt ratkaisun hänen itsensä tehtäväksi ja tunnustanut melkein nöyrästi, ettei hän tuntenut itseään aivan syyttömäksi Tonyn kohtaloon nähden. Tony ei olisi tosin itse koskaan tullut tuota ajatelleeksi, mutta kun isä sen sanoi, uskoi hän sen ja hänen tunteensa isäänsä kohtaan muuttuivat pehmeämmiksi. Mitä konsuliin tulee, ei hän muuttanut käsitystään, vaan katsoi velvollisuudekseen korvata tyttären kärsimän kovan kohtalon sitä suuremmalla rakkaudella.
Johann Buddenbrook ei ollut sanonut vähäisintäkään henkilökohtaisen moitteen sanaa petollisesta vävypojastaan. Tosin olivat Tony ja hänen äitinsä saaneet kuulla mitä epärehellisiä keinoja herra Grünlich oli käyttänyt saadakseen haltuunsa nuo 80 000 markkaa; mutta konsuli varoi tarkasti vetämästä asiaa julkisuuteen tai oikeuden eteen. Hän tunsi liikemiesylpeyttään syvästi loukatun ja kärsi vaieten häväistyksen, joka oli singottu niin röyhkeästi hänen silmilleen.
Joka tapauksessa ajoi hän päättävästi eroasiaa heti kauppahuone B. Grünlichin vararikon tultua tunnetuksi — mikä tuotti muuten erinäisille Hampurissa oleville liikkeille melkoisia vahinkoja — ja tuo oikeusjuttu, ajatus, että hän, juuri hän oli todellisen oikeusjutun keskipiste, lietsoi Tonyn mieleen sanomatonta omanarvontuntoa.
»Isä», sanoi hän, »isä, miten asiamme edistyy? Uskothan, että kaikki käy hyvin? Onhan lakipykälä aivan selvä? Olen tutkinut sitä tarkasti! Kun mies on kykenemätön elättämään vaimoaan…! Täytyyhän oikeusherrain se ymmärtää. Jos meillä olisi poika, jäisi se Grünlichille…»
Toisen kerran hän sanoi: »Olen ajatellut niin paljon avioliittovuosiani, isä. Haa! Siksi tuo mies ei tahtonut kaupunkiin, vaikka minä toivoin sitä niin äärettömästi. Siksi hän ei milloinkaan olisi antanut minun käydä vieraisilla kaupungissa! Siellä oli suurempi vaara kuin Eimsbüttelissä joutua kuulemaan hänen asiainsa todellisesta laidasta… Mikä veijari!»
»Älkäämme tuomitko, lapseni», vastasi konsuli.
Ja avioeropäätöksen langettua sanoi Tony tärkeän näköisenä: »Kai sinä olet merkinnyt sen sukupapereihin, isä? Etkö? Minun pitää sitten tehdä se… Ole hyvä ja anna minulle kirjoituspöydän avain.»
Ja innoissaan ja ylpeänä kirjoitti hän rivien alle, jotka hän neljä vuotta sitten oli liittänyt nimensä jälkeen: »Avioliitto purettiin helmikuussa anno 1850 lakivoimaisesti.»
Tämän jälkeen hän laski kynän kädestään ja jäi miettimään.
»Isä», sanoi hän, »tiedän, että tämä tapaus on tahrana sukuhistoriassamme. Niin, olen ajatellut sitä paljon. Se on aivan kuin musteläikkä kirjan lehdellä. Mutta saat uskoa… vielä minä raaputan sen pois! Olen vielä nuori… enkö ole vielä sangen kaunis sinun mielestäsi? Vaikka matami Stuht sanoikin minut nähdessään: 'Voi hyvä Jumala, madam Grünlich, kuinka te olette tullut vanhan näköiseksi!' No, eihän sitä voi koko iäkseen jäädä semmoiseksi hanheksi, jollainen minä olin neljä vuotta sitten… elämä painaa tietysti merkkinsä… Minä menen uudestaan naimisiin! Saatpa nähdä, että kaikki paranee uuden edullisen avioliiton avulla! Etkö sinäkin luule?»
»Se on Jumalan kädessä, lapseni. Mutta ei ole ollenkaan soveliasta puhua sellaisista asioista nyt.»
Tony alkoi näihin aikoihin usein käyttää lausepartta: »semmoista se elämä on… ja sitä seurasi kaunis, vakava silmänluonti, joka pani aavistamaan, kuinka syvälle hän jo oli ehtinyt katsoa ihmiselämään ja kohtaloihin…»
Ruokasalin pöytä suureni vielä enemmän, ja Tonylle tarjoutui uusi juttelemisen tilaisuus, kun Thomas saman vuoden elokuussa palasi kotiin Pau'sta. Tony rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään tuota veljeä, joka heidän Travemündestä ajaessaan oli nähnyt hänen surunsa ja ottanut osaa siihen ja jossa hän sitäpaitsi näki kauppahuoneen ja suvun tulevan päämiehen.
»Niin, niin», sanoi Thomas, »me kaksi olemme jo kokeneet yhtä ja toista, Tony…» Sitten hän kohotti toista silmäkulmaansa, siirsi venäläisen savukkeen suupielestä toiseen ja ajatteli nähtävästi pientä kukkasmyyjätärtä, jolla oli malaijilainen kasvojenmuoto ja joka hiljakkoin oli mennyt naimisiin kukkakaupan omistajattaren pojan kanssa sekä hoiti nyt kauppaa omissa nimissään.
Thomas Buddenbrook, joka oli vielä jonkun verran kalpea sairauden jälkeen, teki silmiinpistävän hienon vaikutuksen. Viimeiset vuodet näyttivät erinomaisesti täydentäneen hänen kasvatustaan. Korvien kohdalle pieneksi kummuksi harjattuine hiuksineen, ranskalaiseen tapaan teräväksi kierrettyine viiksineen, jotka käherrysraudan avulla oli saatu pysymään vaakasuorassa asennossa, ja vankkoine, suorine vartaloineen teki hän melkein sotilaallisen vaikutuksen. Mutta sinertävä, liian läpikuultava hiussuoniverkko kapeilla ohimoilla, missä hiusraja teki lahdelman taapäin, sekä lievä taipumus horkkaan, jota vastaan kunnon tohtori Grabow turhaan taisteli, ilmaisivat, ettei hänellä ollut varsin vankka terveys. Mitä yksityispiirteisiin tulee, esimerkiksi leukaan, nenään ja varsinkin käsiin — aito buddenbrookilaisiin käsiin — oli hän alkanut muistuttaa yhä enemmän isoisäänsä.
Hän puhui espanjalaisin ääntein sekoitettua ranskaa, ja hänen harrastuksensa eräitä uudenaikaisia satiiris- ja poleemisluontoisia kirjailijoita kohtaan sai kaikki ihmetyksen valtaan… Synkkä kaupanvälittäjä Gosch oli ainoa koko hänen kotikaupungissaan, joka siinä suhteessa ymmärsi häntä; hänen isänsä tuomitsi nuo kirjailijat mitä ankarimmin.
Mutta silti ei konsuli voinut salata, mitä iloa ja ylpeyttä hänen vanhin poikansa hänessä herätti. Liikutettuna lausui hän tämän tervetulleeksi takaisin konttoriinsa, jossa hän itsekin oli taas ahertanut suuremmalla tyydytyksellä vanhan madame Krögerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuoden lopulla.
Tuon vanhan rouvan poismeno täytyi kantaa tyynesti. Hän oli elänyt hyvin vanhaksi, viime vuodet aivan yksin. Hän meni Jumalan luo, ja Buddenbrookit saivat melko lailla rahaa, runsaasti 100 000 markkaa käteistä, joka erä vahvisti mitä tervetulleimmalla tavalla kauppahuoneen pääomaa.
Tuon kuolemantapauksen laajemmalle ulottuva seuraus oli se, että konsulin lanko Justus, saatuaan loput perinnöstään käsiinsä, selvitti asiansa, väsynyt kun oli alituisiin liike-elämän vastoinkäymisiin, ja vetäytyi syrjään koko alalta. Justus Krögeriä, à la mode-keikarin elämäniloista poikaa, ei onni ollut erikoisesti suosinut. Tuhlaava ja huikentelevainen kun oli, ei hän ollut koskaan osannut luoda itselleen varmaa, vakavaa ja luotettavaa asemaa kauppamaailmassa. Hän oli etukäteen kuluttanut huomattavan osan vanhempienperintöään, ja viime aikoina oli Jakob, hänen vanhin poikansa, tuottanut hänelle vakavia huolia.
Tuo nuori mies, joka näkyi hankkineen itselleen säädytöntä seuraa suuressa Hampurissa, oli tullut maksamaan vuosien kuluessa anteeksiantamattoman paljon. Ja kun konsuli nyt kieltäytyi enää, maksamasta piti äiti, heikko ja helläluontoinen nainen, salaa huolta kevytmielisestä pojastaan, mikä johti valitettavaan eripuraisuuteen puolisoiden kesken. Kaiken lisäksi oli Hampurista vielä kuulunut muutakin, pahempaa, samoihin aikoihin kuin B. Grünlich oli lakkauttanut suorituksensa. Jakob Kröger oli Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa ollessaan joutunut kiinni vilpistä ja omavaltaisuudesta… Siitä ei nostettu melua, eikä Justus Krögerille tehty kyselyitä, mutta ilmoitettiin Jakob Krögerin saaneen paikan New Yorkissa kauppamatkustajana ja aikovan lähiaikoina lähteä matkalle.