YHDEKSÄS LUKU.

Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat portaita alas hallin halki kadulle asti.

Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen ja sateeseen.

»Merci», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan konsulin kättä. »Merci, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:

»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti… neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää yötä.»

Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.

Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven. Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää teetarjotinta kantaen:

»Missä vanha herra on, Trina?»

»Ruokasalissa, herra konsuli…» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja joutui helposti hämmennyksiin.

Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin, jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui yhä ilmassa.

Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti edestakaisin, kädet selän takana.

KYMMENES LUKU.

»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen, mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa vasten.

»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta… helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta tänne…»

»Isä hyvä, Jumalan avulla on kaikki käyvä hyvin!»

»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän
Jumalan kanssa hyvää pataa…»

Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä tuulella.

»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan toivottamaan teille hyvää yötä, vaan… mutta ette saa vihastua, ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä, joka saapui iltapäivällä… kesken hupaisaa illanviettoamme…»

»Monsieur Gottholdilta — voilà!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra Johann Buddenbrook senior. Käteen… velipuolesi on hieno herra, Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät siitä, monsieur laatii kolmannen…» Verevien kasvojen synketessä synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä, sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta, olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.

Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan liikutellen:

»Isäni!

Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten, jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa, jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne, Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000 markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen, että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33 335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta. En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.

Gotthold Buddenbrook.»

»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.

Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten, ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.

»Assez! sanon minä. N'en parlons plus, piste! Sänkyyn, mars! En avant!» Liekki toisensa jälkeen katosi auttamattomasti pienen metallisuppilon sisään, joka oli kiinnitetty kepin päähän. Paloi enää vain kaksi kynttilää vanhuksen kääntyessä uudelleen poikansa puoleen, jota hän tuskin enää erotti.

»Eh bien, niitä sinä seisot siinä? Mitä sanot? On kai sinulla jotain sanottavaa!»

»Mitä minun pitäisi sanoa, isä? — Olen aivan neuvoton.»

»Aina sinä olet neuvoton!» singahutti Johann Buddenbrook äkeissään, vaikka hän tiesi, ettei tuo väite ollut kovinkaan todenmukainen, hänen poikansa ja kumppaninsa kun oli usein ollut häntä neuvokkaampi edullisten päätösten teossa.

»Hävyttömästä vaikutuksesta…» luki konsuli. »Tuo syytös on hyvin selvästi ilmaistu. Ette käsitä, isä, miten vaikealta se minusta tuntuu. Ja hän moittii meitä epäkristillisyydestäkin!»

»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!» Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista hölynpölyä… ja… ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä pilkkaajia… Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet… ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin jäädään paria tuhatta taalaria vaille!… Ja hän suvaitsee halveksia minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä faux-frais'it ovat — faux-frais'it!» uudisti hän kurauttaen julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin…»

»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi, mutta… Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta…»

»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle: 'Mon très cher fils, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset 100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia, killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään. Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne…»

»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun vuoksi haluaisin kehoittaa… mutta…» Konsuli huokasi hiljaa tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan, tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi jälleen.

»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli hiljaa.

»Joutavia, Jean, pois liika tunteellisuus! Mikä sinua ahdistaa?»

»Isä… vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet jotakin aikaan… että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä runsaimmassa määrässä… Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä… se saattaa muuttua salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme pystyttäneet… Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä, muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle…»

»Lorua, Jean! Hupsutusta! Semmoinen niskuroiva poika…»

Syntyi vaitiolo: viimeinen liekki painui yhä alemmaksi.

»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua enää yhtään.»

»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa, ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille 33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle 23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa, että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon, olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana ainoana omistajana… Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan Gottholdin pyyntöön!» —

»Se on siis päätetty! Piste! N'en parlons plus! En avant! Sänkyyn mars!»

Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden alapäässä pudistivat he toistensa kättä.

»Hyvää yötä, Jean… Courage! Sattuuhan niitä harmeja… Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»

Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus pimeyden ja äänettömyyden helmaan.

Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus, joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti hänen pojalleen mitä suurinta iloa.

Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla. Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita, mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan — pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää suureen, metalliseen mustepulloon…

Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa koukeroissa ja uurteissa…

Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa hullunkurista sävelmää:

»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset, jos keität, lasta tuuditat ja sipulille haiset.»

Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.

Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:

»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara. Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi, jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan päällä…» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:

»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme, miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän…»

Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen», mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista, laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei, hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa… Ja juuri epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta — kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen, kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.

Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin, ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon… Mutta katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»

Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi, ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme. jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa. Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin siten…» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki kostein silmin.

»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin puhua intohimoistani, mutta…» Konsuli liukui tämän yli ja luki rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana kumppalina…

Hänen isänsä toinen avioliitto ei ollut ollut tämän kummempi.

»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset,»

rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.

Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne alkoivat jo kellertää… Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla, oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »L'année la plus heureuse de ma vie» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva, huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen…

Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut Josephinen hengen… Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia — vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli tuottanut äidilleen surman… Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä maailmaan… Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina toinen toistaan kohtaan…

Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät, repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook, oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt »erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin sattui… Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann, jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko; miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs, suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha, Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen vanhimmalle pojalle…

Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä, joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä, joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset vaimolle ja lapsille… Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.

Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän lähti sänkykamariin.

Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla, samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta suloista rauhaa ja ilmassa tuntui eau de Colognen ja lääkkeiden tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.

Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen sydämellisyyttä…

»No, Bethsy, miten voit?»

»Erinomaisesti, rakas Jean!»

Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua. »Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan kananvarpaita.

»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan, paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»

»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru vieköön…»

Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua näköisyydestä… Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»

»Kyllä, kello on kymmenen — on jo kiire, minä odotan vain lapsia…»

Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta. Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle — sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle, joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle, ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli sulttaani ja kuolema ja piru…

Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.

TOINEN LUKU.

Kesällä, välistä jo toukokuussa, tai ainakin kesäkuussa lähti Tony Buddenbrook suuresti riemuissaan isovanhempiensa luokse Burgtorin takaiseen huvilaan.

Siellä oli hauskaa, sai olla luonnon keskellä, asua ylellisesti sisustetussa huvilassa, johon kuului laajat sivurakennukset, palveluskunnan asunnot ja vajat sekä suunnattoman suuri hedelmä-, vihannes- ja kukkatarha, joka ulottui alas Traveen asti. Krögerit elivät suurellisesti, ja vaikka oli eroa tämän häikäisevän rikkauden ja Tonyn oman kodin vankan, mutta hiukan raskaanlaisen varakkuuden välillä, näkyi selvästi, että isovanhempien luona kaikki kuitenkin oli tuntuvasti komeampaa kuin kotona. Eikä tämä ollut tekemättä vaikutusta nuoreen neiti Buddenbrookiin.

Minkäänlainen hääräily talossa tai keittiössä ei täällä tullut kysymykseen, jota vastoin kotona Mengstrassen varrella isä ja isoäiti, vähemmin isoisä ja äiti, usein kehoittivat häntä pyyhkimään pölyä ja pitämään esikuvanaan ahkeraa, nöyrää ja aulista Thilda-serkkua. Pikku neidissä liikkuivat äidin suvun feodaaliset taipumukset hänen jaellessaan käskyjä kamarineidolle tai kamaripalvelijalle keinutuolissa istuen… Paitsi näitä kuului vanhan herrasväen palvelusväkeen kaksi naispalvelijaa ja kuski.

Sanottakoon mitä hyvänsä, on miellyttävää herätä aamulla vaalealla kankaalla verhotussa makuukamarissa, kun käsi ensimmäiseksi sattuu raskaaseen atlaspeitteeseen; ei myöskään tunnu hullummalta saada parvekehuoneeseen, johon avoimesta lasiovesta virtaa puutarhan raikas aamuilma, aamukahvin tai -teen asemesta kupillinen suklaata, oikeata nimipäiväsuklaata, paksun tuoreen kaakkupalan kera.

Tämän eineen sai Tony tietenkin nauttia yksin muulloin paitsi sunnuntaisin, sillä isovanhemmat tulivat näkyviin vasta paljon myöhemmin. Syötyään leivoksensa ja juotuaan suklaan tarttui hän kirjalaukkuun, sipsutti parvekkeen rappusia alas ja kulki hyvinhoidetun etupuutarhan läpi kouluun.

Pikkuinen Tony Buddenbrook oli hyvin sievä. Olkihatun alta riippui paksu tukka, jonka väri vuosien kuluessa tummui, luonnonkiharoina alas, ja hiukan ulkoneva ylähuuli antoi noille raikkaille kasvoille ja sinisenharmaille, iloisille silmille pirteyden, joka myös ilmeni hänen pienessä, sirossa olennossaan: hän pisti kapeat jalkansa lumivalkoisiin sukkiin keinuvin, joustavin liikkein. Moni tunsi konsuli Buddenbrookin pikku tyttären ja tervehti häntä hänen astuessaan puutarhaportin kautta kastanjakujaan. Joku vihannesmyyjätär, joka ajoi pikku rattaitaan kylästä kaupunkiin, päässään iso räikeänvihrein nauhoin koristettu olkihattu, saattoi huutaa hänelle »Ka, hyvää päivää, mamsseli!» ja pitkä viljankantaja Matthiesen, joka kulki hänen ohitseen pukunaan musta takki, puhvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät, nosti hänelle karkeatekoista silinteriään…

Tony jäi hetkeksi seisomaan odottaakseen naapuriaan Julchen Hagenströmiä, jonka seurassa hän tavallisesti kulki koulumatkan. Tämä oli vähän liian korkeahartiainen lapsi, jolla oli suuret, kirkkaat, mustat silmät ja joka asui viereisessä, kokonaan viiniköynnösten peittämässä huvilassa. Hänen isänsä, herra Hagenström, jonka perhe ei ollut asunut vielä kauan paikkakunnalla, oli naimisissa nuoren frankfurtittaren kanssa, jolla oli tavattoman paksu musta tukka ja korvissaan kaupungin suurimmat timantit ja jonka nimi muuten oli Semlinger. Herra Hagenström, joka oli Strunck & Hagenström nimisen vientiliikkeen osakas ja otti innokkaasti ja kunnianhimoisesti osaa kaupungin asioihin, oli kuitenkin naimisensa kautta joutunut hiukan vieroksutuksi säädykkäämmissä piireissä, — joihin kuuluivat muiden muassa Möllerdorpfit, Langhalsit ja Buddenbrookit — eikä hän ollut erittäin rakastettu, huolimatta touhukkuudestaan komiteoissa, toimikunnissa, hallintoneuvostoissa ja muissa samankaltaisissa. Hän näytti ottaneen tehtäväkseen vanhojen tunnettujen sukujen jäsenten vastustelun kaikissa tilaisuuksissa, koetti kumota heidän mielipiteensä viekkaudella, saada omansa hyväksytyksi ja osoittaa itsensä heitä paljon taitavammaksi ja tarpeellisemmaksi. Konsuli Buddenbrook sanoi hänestä: »Heinrich Hagenström on tungetteleva ja juonikas… Hänellä on varmaan joitakin henkilökohtaisia aikeita minua vastaan; missä hän suinkin saattaa, asettaa hän esteitä tielleni… Tänään oli aika kahakka Keskus-Köyhäinhoito-jaostossa, pari päivää sitten Rahatoimikamarissa…» Ja ukko Johann Buddenbrook lisäsi tähän: »Mokoma riitapukari!»

Toisen kerran tulivat isä ja poika suutuksissaan ja masentunein
mielin ruokapöytään… Mitäkö on tapahtunut? Ei juuri mitään… Suuri
Hollantiin lähetettävä ruislasti oli mennyt heiltä hukkaan; Strunck &
Hagenström oli siepannut tilauksen heidän nenänsä edestä. Tuo Heinrich
Hagenström oli aika kettu…

Tämän tapaisia puheita oli Tony kuullut usein, eikä hän ollut lainkaan hyvä ystävä Julchen Hagenströmin kanssa. He kulkivat kouluun yhdessä siksi, että olivat naapurukset, mutta enimmäkseen he torailivat.

»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»

Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan tyynesti ja välinpitämättömästi:

»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä… Mitä sinä juot aamulla,
Julchen?»

»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi mielihyvästä. —

Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti yksinomaan suunsa kautta.

»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen, soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.

Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:

»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää, ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»

Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia, mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin, ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.

»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän; »siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa… Mitä sinulla on antaa sijaan?»

»Huolisitko — killingin?» kysyi Tony. He seisoivat keskellä kujaa.

»Killingin…» toisti Hermann; sitten hän nielaisi ja sanoi:

»En, minä tahdon muuta.»

»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta makupalasta…

»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin, sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin… Toinen tuupertui takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi… Tämän jälkeen loppui toveruus melkein tyyten.

Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen, varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut julkista pahennusta kadulla.

Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa; varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura- ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien… Tuo oli kaikki hyvää ja kaunista!

Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!» taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti, asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien tiehensä… Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:

»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär, ellet sitä tiedä ennestään…»

Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.

KOLMAS LUKU.

Jean Jacques Hoffstede oli varmasti osunut oikeaan arvostellessaan konsuli Buddenbrookin molempia poikia.

Thomas, joka jo syntymästään oli määrätty kauppiaaksi ja liikkeen tulevaksi haltijaksi ja joka oli vanhan goottilaiseen tyyliin rakennetun koulun realiosastolla, oli viisas, uuttera ja ymmärtäväinen miehenalku, jota muuten huvittivat sanomattomasti kimnaasia käyvän, yhtä hyväpäisen, mutta huolimattomamman veljen kujeet tämän matkiessa verrattoman taitavasti opettajiaan, varsinkin arvon Marcellus Stengeliä, joka opetti laulua, piirustusta ja muita senkaltaisia hauskoja aineita.

Herra Stengel, jonka liivintaskuista aina pisti esiin puoli tusinaa moitteettomasti teroitettuja lyijykyniä, käytti ketunpunaista tekotukkaa, avointa vaaleanruskeata takkia, joka ylettyi melkein nilkkoihin, ja kohokaulusta, jonka sisään katosivat ohimotkin. Hän oli mukava mies, joka rakasti viisaustieteellisiä johdelmia. Hän saattoi esimerkiksi sanoa näin: »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» — Herra Stangelin ääntämisen omituisuudet huvittivat kovasti lapsia. Hänen mielitehtävänsä oli harjoittaa laulutunnilla kaunista laulua: »Nyt metsän siimeksessä», jolloin muutaman oppilaan täytyi mennä ulos käytävään vastaamaan sieltä kaikuna, kuoron laulettua »huhuu», hyvin varovasti »huhuu huhuu-uu.» Mutta jos Christian Buddenbrook, hänen serkkunsa Jürgen Kröger tai hänen ystävänsä Andreas Gieseke sattui kuulumaan käytävässä olijoihin, niin viskasivat he vienon kaiun asemesta hiililaatikon portaita alas, josta kepposesta heille määrättiin jälki-istuntoa kello neljältä herra Stengelin asunnossa. Siellä oli jokseenkin mukavaa. Herra Stengel oli unohtanut koko jutun ja käski emännöitsijänsä keittää oppilas Buddenbrookille, oppilas Krögerille ja oppilas Giesekelle kupin kahvia, jonka jälkeen hän laski nuoret herrat menemään…

Ja nuo kelpo oppineet, jotka hoitivat virkaansa ihmisystävällisen, nuuskaavan vanhan rehtorin johdolla vanhan koulun, entisen luostarikoulun, holvistoissa, olivat todellakin hyväntahtoisia, herttaisia miehiä, jotka olivat yhtä mieltä siitä, ettei tiede ole hyvän tuulen vihollinen, ja jotka koettivat toimia ystävyyden ja sovun hengessä. Keskiluokilla oli latinan opettajana muuan entinen pappi, pastori Hirte, pitkä herra, jolla oli ruskea poskiparta ja iloiset silmät ja jonka suurin onni oli se, että hänen nimensä sopi yhteen hänen ammattinsa kanssa. Hän käännätti oppilailla alinomaa sanaa pastor. Hänen mielisanoinaan oli: »äärettömän ahdasjärkinen!» Eikä ole käynyt koskaan selville, oliko tämä tietoista ivaa. Mutta jos hän tahtoi tehdä oppilaihin oikein syvän vaikutuksen, poksahutti hän huuliltaan semmoisen äänen, joka syntyy, kun samppanjapullon korkki lentää ilmaan. Hän harppaili mielellään pitkin askelin ympäri luokkaa kuvaillen jollekin oppilaalle ihmeellisen vilkkaasti hänen koko tulevan elämänsä vaiheet, vain herättääkseen eloon tämän mielikuvituksen. Mutta sitten hän kävi vakavasti työhön, toisin sanoen, hän kuulusti runotekeleitä, joita hän oli sommitellut genus-sääntöjen — hän lausui »genuss» — ja muiden vaikeiden kieliopillisten seikkain valaisemiseksi, runotekeleitä, joita hän osasi esittää kuvailemattoman voitonriemuisella poljennon ja loppusointujen korostuksella…

Tomin ja Christianin kouluajasta ei ole mitään merkillisempää kerrottavaa. Se aika oli päivänpaisteinen Buddenbrookin talossa, jossa asiat sujuivat mainiosti konttorin puolella. Toisinaan sattui vain pieni rajuilma, yhteentörmäys. Kertokaamme eräästä sellaisesta:

Hena Stuht, muuan Glockengiesserstrassen varrella asuva räätälimestari, jonka vaimo osti käytettyjä vaatteita ja siksi liikkui parhaimmissa piireissä, herra Stuht, jonka uskomattoman pulleaa vatsaa peitti villapaita, oli valmistanut nuorille Buddenbrookin herroille kaksi pukua, jotka maksoivat yhteensä seitsemänkymmentä markkaa. Poikien pyynnöstä oli hän suostunut kirjoittamaan laskuun reimasti kahdeksankymmentä ja antamaan heille ylijäämän. Se oli kuin olikin pieni liiketoimi… ei tosin kaikkein siisteimpiä, mutta ei myöskään aivan harvinainen. Mutta onnettomuudeksi tuli tuo kaikki päivänvaloon, jostakin hämärästä kohtalon oikusta; herra Stuhtin täytyi ilmestyä konsulin virkahuoneeseen musta takki villapaitansa päälle napitettuna, ja Tom ja Christian joutuivat hänen kuultensa ankaran kuulustelun alaisiksi. Herra Stuht, joka seisoi leveäraajaisena, pää kallellaan kunnioittavan näköisenä konsulin nojatuolin vieressä, piti komean puheen, jonka sisällys oli, että »tämä nyt oli sellainen seikka» ja että hän ilolla tyytyisi seitsemäänkymmeneen markkaan, »kun nyt oli käynyt näin». Konsuli oli kovin kiihtynyt asian johdosta, mutta vakavan harkinnan jälkeen hän koroittikin poikiensa taskurahaa, sillä sanotaanhan: Älä johdata meitä kiusaukseen.

Ilmeisesti kiinnitettiin Thomakseen enemmän toiveita kuin hänen veljeensä. Hänen käytöksensä oli sopusointuista ja tasaisen hilpeätä. Christian sitävastoin osoittautui oikukkaaksi, tapaili toiselta puolen turhamaista koomillisuutta ja saattoi toisaalta pelästyttää koko perheen mitä oudoimmilla päähänpistoilla… Saattoi esimerkiksi sattua tällainen tapaus:

Istutaan ruokapöydässä, on päästy hedelmiin ja aterioidaan miellyttävästi keskustellen. Äkkiä laskee Christian takaisin lautaselleen puraisemansa persikan ja hänen pyöreät, syvällä olevat silmänsä tuijottavat laajenneina liian korkean nenän juuresta.

»Minä en syö enää koskaan persikoita», sanoo hän.

»Miksi et, Christian… Mitä sinä höpiset… Mikä sinun on?»

»Ajatelkaa, jos minä vahingossa nielaisisin tämän suuren luun ja se jäisi kurkkuun… ja minä hyppäisin pystyyn ja kakistaisin kauheasti ja te kaikki myös hyppäisitte pystyyn…» Ja sitten häneltä äkkiä pääsee pitkä, tukahtunut, pelkkää kauhua ilmaiseva »ooh!» ja hän kavahtaa levottomasti koholle tuoliltaan ja kääntyy syrjin, aivan kuin paetakseen.

Konsulitar ja mamselli Jungmann ovat todellakin hypänneet pystyyn.

»Hyvä Jumala, Christian — ethän sinä liene nielaissut luuta?!» Christian on näet aivan sen näköinen, kuin niin olisi todella tapahtunut.

»En, en», sanoo poika tyyntyen vähitellen, »mutta minä olisin voinut nielaista!»

Konsuli, joka myöskin on kalpea pelästyksestä, alkaa nyt torua, ja isoisäkin nakuttaa paheksuen pöytään ilmoittaen, ettei hän suvaitse moisia kujeita.. Mutta Christian ei syö pitkään aikaan persikoita.

NELJÄS LUKU.

Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa. Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen, voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.

Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen, vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen, synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.

Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini. Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta…

Ylhäällä makuuhuoneessaan istui Johann Buddenbrook sairasvuoteen ääressä tuijottaen ääneti eteensä, pidellen vanhan Nettensä kättä, kulmat koholla ja alahuuli hiukan lerpallaan. Seinäkello naksutti kumeasti ja harvaan, mutta vielä harvemmin kuului sairaan lyhyt, heikko hengitys… Mustapukuinen sisar puuhaili pöydän luona lääketeetä, jota vielä koetettiin ojentaa kuolevalle; väliin ilmestyi joku perheenjäsenistä sisään, kadoten jälleen.

Vanhus muisti, miten hän oli istunut 46 vuotta sitten ensimmäisen puolisonsa kuolinvuoteen ääressä, eikä voinut olla vertaamatta hurjaa epätoivoa, joka silloin oli kuohunut hänen sisällään, siihen miettivään alakuloisuuteen, jonka vallassa hän nyt, itse näin korkeaan ikään eläneenä, katsoi tuon vanhan naisen muuttuneisiin, ilmeettömiin, pöyristyttävän välinpitämättömiin kasvoihin, naisen, joka ei ollut koskaan tuottanut hänelle suurta iloa tai suurta tuskaa, mutta joka oli vuosikymmenet elänyt hänen rinnallaan viisaana toverina ja joka nyt hiljalleen siirtyi pois.

Hän ei ajatellut paljoa, ihmetteli vain herkeämättä, hiljaa päätään heilutellen, elämäänsä ja elämää yleensä, joka hänestä näytti äkkiä niin kaukaiselta ja kummalliselta — koko tuo meluisa hyöriskely, jonka keskessä hän oli seisonut, joka oli huomaamatta etääntynyt hänestä, kaikuen nyt vain kaukaisena huminana hänen korvissaan… väliin lausahti hän puoliääneen:

»Kummallista! Kummallista!»

Ja kun madame Buddenbrook veti viimeisen, lyhyen ja taisteluttoman henkäyksensä, kun sitten kantajat nostivat hartioilleen kukilla peitetyn arkun ruokasalissa, jossa siunaaminen oli toimitettu, ja lähtivät viemään sitä verkalleen pois — ei hänen mielialansa muuttunut eikä hän edes itkenyt, heilutti taaskin vain hiljaa päätään, ja tuo miltei hymyillen lausuttu »Kummallista!» oli sen jälkeen tavantakaa hänen huulillaan.

Alaspäin meni myöskin Johann Buddenbrook, siitä ei ollut epäilystä.

Hän istui tästä lähtien vaiti ja hajamielisenä perheensä piirissä, ja nostaessaan joskus pikku Klaran polvelleen laulaakseen hänelle jonkun vanhoista, hullunkurisista lauluistaan, esimerkiksi tällaisen:

»Postimies nyt saapuvi»

tahi

»Hyppää soma otsonen»

saattoi hän äkkiä vaieta kesken kaiken ja laskea pikku lapsenlapsen takaisin lattialle, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten päätään keikuttaen »kummallista!» ja kääntyen poispäin… Eräänä päivänä hän sanoi:

»Jean, — assez, eikö niin?»

Ja kohta alkoi kaupungissa kierrellä siististi painettuja, kaksin allekirjoituksin varustettuja julistuksia, joissa Johann Buddenbrook senior pyysi saada ilmoittaa, että lisääntyvä ikä saattoi hänet luopumaan tähänastisesta liiketoiminnastaan sekä että hän sen johdosta jätti isävainajansa anno 1768 perustaman Johann Buddenbrook-nimisen kauppaliikkeen tästä päivästä alkaen pojalleen ja tähänastiselle kumppanilleen Johann Buddenbrookille määräten hänet sen ainoaksi haltijaksi ja toivoen, että hänen osakseen runsain mitoin tullut luottamus kohdistuisi myös hänen poikaansa… Kunnioittaen — Johann Buddenbrook senior, jonka nimikirjoituksen merkitseminen tästälähin lakkaa.

Mutta kun tämä oli tiedoksi tehty ja vanhus kieltäytyi pistämästä jalkaansa konttoriin, lisääntyi hänen tylsyytensä hirvittävässä määrässä, ja maaliskuun keskivaiheilla, vain pari kuukautta hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, riitti pieni kevätnuha painamaan hänet vuoteeseen — kunnes eräänä yönä saapui hetki, jolloin perhe seisoi hänen vuoteensa ympärillä ja hän lausui konsulille:

»Onnea ja menestystä, Jean. Muista aina: courage!»

Ja Thomakselle:

»Auta isääsi!»

Ja Christianille:

»Laita niin, että sinusta tulee jotakin!» — minkä jälkeen hän vaikeni, katsoi kaikkiin, virkahti vielä viimeisen kerran »kummallista!» ja kääntyi seinään päin…

Gottholdista hän ei puhunut mitään koko aikana, ja konsulin kirjeelliseen pyyntöön, että velipuoli saapuisi isänsä kuolinvuoteelle, ei vanhin poika ollut lähettänyt mitään vastausta. Mutta varhain seuraavana aamuna — kuolinilmoituksia ei ollut vielä ehditty lähettää — konsulin astuessa alas portaita mennäkseen konttoriin suorittamaan välttämättömimmät tehtävät, tapahtui sellainen ihme, että Gotthold Buddenbrook, Breitestrassen varrella sijaitsevan Siegmund Stüwing & Kumpp.-nimisen liinatavarakaupan omistaja, astui ripein askelin eteisen poikki. Hän oli neljänkymmenenkuuden vuoden ikäinen, pieni ja paksu, ja hänellä oli tuuhea, vaaleanruskea poskiparta, jossa jo oli valkoisia säikeitä. Hänellä oli lyhyet jalat ja säkkimäisen leveät, karkeat, ruudulliset housut. Hän tuli portaita ylös konsulia vastaan kohottaen kulmat melkein harmaan hatun lierin tasalle.

»Johann», hän sanoi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä, ojentamatta kättä veljelleen, »miten ovat asiat?»

»Hän kuoli yöllä!» sanoi konsuli liikutettuna tarttuen veljensä käteen, jossa oli sateenvarjo. »Hän oli niin hyvä isä!»

Gotthold painoi kulmakarvat niin syvään, että hänen luomensa sulkeutuivat. Vähän aikaa vaiettuaan hän sanoi painokkaasti:

»Eikö mikään muuttunut sitä ennen, Johann?»

Samassa päästi konsuli irti hänen kätensä, astuipa vielä askeleen taaksepäin, ja pyöreiden syvälläolevien silmien käydessä läpitunkeviksi hän sanoi:

»Ei mikään.»

Gottholdin kulmakarvat kohosivat jälleen hatunlaidan tasalle ja hän katsoi ahdistetusti veljeensä.

»Mitä sinun oikeudentuntosi sanoo?» kysyi hän alentaen ääntään.

Nyt painoi konsuli vuorostaan katseensa maahan; mutta sitten teki hän, katsettaan kohottamatta, kädellään ratkaisevan liikkeen ja vastasi hiljaa, mutta varmasti:

»Ojensin sinulle tällä vaikealla ja vakavalla hetkellä käteni kuten ainakin veli veljelle; mutta liikeasioissa olen edessäsi ainoastaan sen arvossapidetyn kauppaliikkeen johtaja, jonka omistajaksi olen tänään tullut. Et voi odottaa minulta mitään sellaista, joka on ristiriidassa tätä asemaani koskevien velvollisuuksien kanssa. Muiden tunteitteni täytyy vaieta.»

Gotthold lähti… Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat, konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin, ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.

Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista, jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa, ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti… tarjoutui Gotthold Buddenbrook konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden, kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan…

»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!» ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold näytti ajattelevan samoin.

Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen, missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden huvilassa…