Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että konsuli Justus puhui tästä lähtien vain »pojastaan», kuin olisi hänellä ollut ainoastaan yksi poika, ja hän tarkoitti silloin Jürgeniä, joka ei ollut tosin tehnyt mitään vilpillistä, mutta tuntui olevan jonkun verran ahdasjärkinen. Hän oli suurella ponnistuksella saanut luetuksi kimnaasin läpi ja oli ollut jonkun aikaa Jenassa, missä hän oli lukevinaan lakitiedettä.

Johann Buddenbrookiin teki mitä kiusallisimman vaikutuksen hänen vaimonsa suvun epäkunniakas kehitys, ja hän seurasi huolestuneesti omien lastensa polkuja. Vanhimman poikansa kuntoon ja vakavuuteen oli hänellä mitä lujin luottamus. Mitä Christianiin tulee, oli Mr. Richardson kirjoittanut, että tämä edistyi englanninkielen oppimisessa, mutta ettei hänellä aina ollut riittävää innostusta työhön. Sitäpaitsi häntä vetivät liiaksi puoleensa suurkaupungin huvitukset, kuten teatteri. Christianin omista kirjeistä kuvastui mitä hartain matkustushalu, ja hän pyysi kiihkeästi saada lähteä »meren yli», lähemmin sanoen Etelä-Amerikkaan, esimerkiksi Chileen, josta koettaisi hankkia paikan. »Se on seikkailunhalua», sanoi konsuli ja käski hänen ensin täydentää kauppatietojaan Mr. Richardsonin luona ja jäädä sinne neljänneksi vuodeksi. Sen jälkeen neuvoteltiin hänen tuumistaan vielä muutamissa kirjeissä, ja kesällä 1851 purjehti Christian Buddenbrook todellakin Valparaisoon, jossa hän oli hankkinut itselleen toimen. Hän matkusti sinne suoraan Englannista, käymättä välillä kotona.

Konsuli huomasi myös ilokseen, miten itsetuntoisesti ja arvokkaasti Tony esiintyi kaupungilla Buddenbrook-suvun jäsenenä… vaikka heidän oli täytynyt edellyttää, että hän eronneena rouvana tulisi kohtaamaan vahingoniloa ja ennakkoluuloa toisten perheiden puolelta.

»Hei vaan!» sanoi hän kerran palatessaan kävelyltä ja heitti hattunsa maisemahuoneen sohvalle… »Voitko ajatella, että tuo Möllendorpf — Hagenström — Semmlinger — Julchen, mokoma, ei tervehdi minua… hän ei tervehdi minua! Hän odottaa, että minä tervehtisin ensin! Mitä sinä sanot siitä? Kuljin Breitestrassea pää pystyssä hänen ohitseen ja katsoin häntä suoraan kasvoihin…»

»Sinä menet liian pitkälle, Tony… Kaikella on rajansa. Miksi sinä et voinut tervehtiä ensin madame Möllendorpfia? Olette yhdenikäiset, ja hän on naimisissa oleva rouva kuten sinäkin olit…»

»En koskaan, äiti! Tuotako roskajukkoa!»

»Assez, rakas lapsi. Ei sinun sovi käyttää niin rumia sanoja…»

»Kun joutuu oikein kiihdyksiin…!»

Hänen vihaansa tuota »nousukasperhettä» kohtaan yllytti sekin, että sen jäsenet katsoivat olevansa oikeutetut halveksimaan häntä. Ja häntä kiukutti rajattomasti tuon joukon kukoistava asema. Ukko Heinrich kuoli vuoden 51 alkupuolella ja hänen poikansa Hermann… Hermann, joka oli syönyt sitruunasämpylöitä ja jolle Tony oli antanut korvapuustin, johti nyt herra Strunckin kumppanina tuota loistavaa vientiliikettä ja nai vuoden kuluttua konsuli Huneuksen tyttären, kaupungin rikkaimman miehen, jonka isän puutavara-asioilla oli ollut semmoinen menestys, että hän saattoi jättää kolmelle lapselleen kullekin kahden miljoonan perinnön. Hänen veljensä Moritz oli rintataudistaan huolimatta edistynyt loistavasti luku alallaan ja asettui kaupunkiin lakimiehenä. Häntä pidettiin terävänä, ovelana, hauskana, jopa kaunosieluisena miehenä, ja hän sai paikalla paljon asiatuttavia. Hänessä ei ollut yhtään Semmlingien näköä, hänellä oli kellahtavat kasvot ja terävät, vajanaiset hampaat.

Suvunkin keskuudessa hänen täytyi kulkea pystyssäpäin. Gotthold-setä, joka oli vetäytynyt syrjään liikeasioista ja vaelsi nyt huoletonna lyhyine säärilleen ja leveine housuineen vaatimattomassa asunnossaan, noukkien läkkirasiasta rintakaramellejä, sillä hän piti makeisista, suhtautui nyt onnellisempaan velipuoleensa yhä lempeämmin ja alistuvammin, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hiljaista tyydytystä Tonyn epäonnistuneen avioliiton johdosta, hän kun muisti kolmea omaa naimatonta tytärtään. Mutta mitä hänen vaimoonsa, joka oli syntyisin Stüwing, ja varsinkin noihin kolmeen nyt jo kahdenkymmenenkuuden, -seitsemän ja -kahdeksan vuoden iässä olevaan tyttäreen tulee, osoittivat nämä serkkunsa onnettomuutta ja erojuttua kohtaan paljon vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mitä he olivat ilmaisseet kihlajaisissa ja häissä. »Sukupäivillä», joita vanhan madame Krögerin kuoltua taas oli alettu pitää torstaisin Mengstrassen varrella, oli Tonyllä heistä aika vastus.

»Oi hyvä Jumala sinua raukkaa!» sanoi Pfiffi, nuorin heistä, joka oli pieni ja paksu ja joka heilutteli itseään hullunkurisesti puhuessaan, samalla kuin hänen suupielensä kostuivat. »Se on siis ratkaistu? Sinä olet siis taas samassa asemassa kuin ennen?»

»Ei ollenkaan!» sanoi Henriette, joka samoin kuin vanhin sisar oli tavattoman pitkä ja hontelo. »Sinä olet paljon huonommassa asemassa kuin jos et olisi mennyt ensinkään naimisiin.»

»Niin se on», vakuutti Friedrike. »Silloinhan on paljon parempi, ettei mene ollenkaan naimisiin.»

»Voi, rakas Friederike!» sanoi Tony nostaen päänsä pystyyn ja miettien oikein nasevaa vastausta. »Sinä taidat sittenkin erehtyä! Sillä onhan sitä ainakin saanut oppia tuntemaan elämää, tiedätkös! Ei ole enää mikään hanhi! Ja minulla on siis paljon suuremmat mahdollisuudet joutua uudelleen naimisiin kuin monella naimattomalla.»

»Kuinka?» kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen…

Mutta Sesemi Weichbrodt oli aivan liian hyvä ja hienotunteinen ottaakseen koko asiaa puheeksi. Tony kävi joskus tervehtimässä entistä holhoojatartaan tämän punaisessa talossa, Mühlenbrinkin 7:ssä, jossa yhä kouluutettiin nuoria tyttöjä, vaikka täysihoitola alkoikin joutua vähitellen unohduksiin. Ja tuo kelpo vanha neito sai myös väliin kutsun Mengstrassen varrelle kaurispaistia tai täytettyä hanhea syömään. Silloin nousi neiti Sesemi varpailleen ja suudella napsahutti Tonya liikutettuna, hartaasti ja hiljaa otsalle. Hänen oppimaton sisarensa Madame Kethelsen oli viime aikoina tullut hyvin huonokuuloiseksi, eikä ollut ymmärtänyt juuri mitään Tonyn eroasiasta. Hän purskahti yhä sopimattomammissa kohdissa tietämättään välittömän sydämelliseen, miltei valittavaan nauruunsa, niin että Sesemin täytyi alituiseen koputtaa pöytään ja huutaa »Nally!»

Vuodet kuluivat. Konsuli Buddenbrookin tyttären tarinan kaupungissa ja suvun piirissä tekemä vaikutus alkoi hälvetä. Tony itse muisti avioliittoaan vain silloin kun hän huomasi elinvoimaisen pikku Erikan kasvoissa jonkun Bendix Grünlichiä muistuttavan piirteen. Hän käytti taas vaaleita pukuja, kähersi otsatukkansa ja otti kuten ennen osaa tuttavapiirinsä seurakesteihin.

Kuitenkin hän iloitsi suuresti siitä, että hän joka kesä saattoi jättää kaupungin joksikin aikaa… konsulin terveys vaati näet nykyään pitempiä virkistysmatkoja.

»Ei sitä arvaa mitä on vanhuus!» sanoi konsuli. »Jos saan kahvitahran housuihini, en voi hangata sitä kylmällä vedellä saamatta heti mitä ankarinta leinikolotusta…» Ennen ei tarvinnut varoa mitään.» Hänellä oli myös joskus pyörrytyskohtauksia.

He kävivät Obersalzbrunnissa, Emsissa, Baden- Badenissa ja Kissingenissä ja tekivät kerran hauskan ja mielenkiintoisen matkan Nürnbergin kautta Müncheniin, Salzburgin ja Ischlin kautta Wieniin, Pragiin, Dresdeniin, Berliiniin ja kotiin… ja vaikka madame Grünlichin täytyi hermovatsataudin tähden, joka viime aikoina oli alkanut vaivata häntä, noudattaa mitä tarkinta hoitotapaa kylpylaitoksissa, olivat nuo matkat hänestä mitä suotuisinta vaihtelua, sillä hän ei yrittänytkään salata, että hänestä oli hiukan ikävä kotona.

»Niinhän se on, semmoista se elämä on, isä!» sanoi hän katsellen miettivästi kattoon… »Olen saanut oppia tuntemaan elämää, se on totta… mutta juuri siksi minusta on hiukan surullista istua vain aina täällä kotona kuin mikäkin tuhmeliini. Älä usko, etten minä olisi mielelläni teidän luonanne, isä… vitsaa minun pitäisi saada, ellen ymmärtäisi olla kiitollinen! Mutta semmoista se elämä on, näetkös…»

Eniten häntä kuitenkin harmitti se yhä uskonnollisemmaksi käyvä henki, joka täytti hänen laajan kotinsa, sillä konsulin hurskaat taipumukset kävivät sitä näkyvämmiksi mitä iäkkäämmäksi ja sairaloisemmaksi hän tuli; ja konsulitarkin alkoi vanhetessaan tuntea vetovoimaa tuota hengensuuntaa kohtaan. Buddenbrookien talossa oli aina pidetty pöytärukoukset, mutta nyt siellä oli vallinnut jo pitemmän aikaa semmoinen sääntö, että perheen tuli kokoontua aamuisin ja iltaisin palvelusväen kera yhteiseen rukoukseen aamiaishuoneeseen, jolloin talon herra luki ääneen jonkun kohdan raamatusta. Sitäpaitsi lisääntyivät pappien ja lähetyssaarnaajien käynnit vuosi vuodelta, sillä Mengstrassen varrella sijaitseva ylimystalo, jossa sivumennen sanoen sai niin hyvän kestityksen, oli jo kauan ollut tunnettu luterilaisten ja reformeerattujen hengenmiesten ja sisä- ja ulkolähetyksen pappien vierasvaraisena tyyssijana. Ja kaikilta isänmaan kulmilta tuli nyt taloon mustapukuisia, pitkätukkaisia herroja, jotka sijoittuivat tänne muutamaksi päiväksi… tietäen voivansa odottaa jumalisia keskusteluja, ravitsevia aterioita ja runsaskätistä avustusta pyhien tarkoitusten hyväksi. Kaupungin omatkin papit kulkivat talossa kuin kotonaan…

Tom oli siksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen, ettei hän edes hymähtänyt, mutta Tony teki valitettavasti pilaa näistä vieraista heti kun tilaisuus tarjoutui.

Toisinaan, kun konsulitarta vaivasi päänkivistys, oli madame Grünlichin tehtävänä hoitaa emännyyttä ja määrätä ruokalista. Eräänä päivänä kun heillä oli muuan vieras saarnaaja, jonka ruokahalu herätti yleistä hilpeyttä, määräsi hän salaa laitettavaksi silavakeittoa, kaupungin mieliruokaa, hapankaaleilla maustettua lihalientä, johon sotkettiin kaikki päivällisainekset sekaisin: kinkku, perunat, happamat luumut, ruokapäärynät ja hedelmäkastike. Sitä ei mitenkään voinut syödä sellainen henkilö, joka ei ollut tottunut siihen lapsesta alkaen.

»Maistuuko keitto, herra pastori?» kysyi Tony vähänväliä… »Eikö?
Hyvänen aika, kuka saattoi arvata sen!»

Näin sanottuaan hän oli äärettömän kujeilevan näköinen ja liputti kielenkärkeään ylähuulta vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä jotakin kepposta hautoessaan tai toteuttaessaan.

Paksu herra laski nöyrästi lusikkansa lautaselle ja sanoi viattomasti: »minä odotan seuraavaa ruokalajia.»

»Ei ole muuta», sanoi konsulitar nopeasti… sillä tämän keiton jälkeen ei mikään muu ruokalaji enää tullut kysymykseen, ja saatuaan suuhunsa enää vain muutamia »köyhiä ritareita» täytyi petetyn hengenmiehen nousta pöydästä tyhjin vatsoin Tonyn hiljaa nauraa hihittäessä ja ankaraan itsehillintään tottuneen Tomin kohottaessa toista kulmaansa.

Kerran taas, Tonyn puhuessa paraikaa eteisessä keittäjätär Stinan kanssa talousasioista, palasi muuan pastori Mathias kaupungilta ja soitti ovikelloa. Trina löntysti avaamaan, ja pastori kysyi häneltä ystävällisyyttä osoittaakseen ja myöskin hiukan tutkistellakseen: »Rakastatkos Herraasi?»… Hän oli ehkä ajatellut antaa Trinalle juomarahaa, jos tämä oli uskollinen Vapahtajalleen.

»Kyllä, herra pastori»… sanoi Trina epäröiden, punastuen ja luoden katseensa maahan. »Kumpaistakos herra pastori tarkoittaa, vanhaako vai nuorta?»

Eikä Tony jättänyt kertomatta tätä tapausta ääneen ruokapöydässä, jolloin itse konsulitar purskahti posahtavaan nauruunsa.

Konsuli katsoi tietenkin vakavasti ja paheksuen lautaselleen.

»Se oli erehdys…» sanoi pastori Mathias hämmentyneenä.

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraava tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, loppukesällä vuonna viisikymmentäviisi. Buddenbrookit istuivat maisemahuoneessa odottaen konsulia, joka vielä oli pukeutumassa alakerrassa. Oli päätetty tehdä Kistenmakerin perheen kanssa pyhäpäiväretki Burgtorin viereiseen huvipuistoon. Kaikkien muiden piti tulla mukaan paitsi Klaran ja Klothilden, jotka istuivat joka sunnuntai-ilta erään tuttavan luona kutomassa sukkia neekerilapsille. Aiottiin juoda kahvia luonnon helmassa, ja jos ilma salli, mennä joelle soittelemaan…

»Ihan itkettää tuo isä», sanoi Tony, käyttäen tapansa mukaan voimakkaita sanoja. »Jospa hän kerrankin olisi valmis oikeaan aikaan… Hän istuu pulpettinsa ääressä… istuu ja istuu… ei malta lähteä… jonkun asian täytyy välttämättömästi ensin tulla valmiiksi… Enkä minä usko, että meitä odottaa vararikko, vaikka hän laskisi kynän kädestään neljännestuntia aikaisemmin… Sitten kun me olemme myöhästyneet kymmenen minuuttia, muistaa hän yhtäkkiä lupauksensa ja lentää rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, vaikka tietää, että se tuottaa hänelle verentungosta ja sydämentykytystä… Sama juttu aina kutsuihin ja kaupungille lähdettäessä! Eikö hän voi suoda itselleen aikaa? Eikö hän voi keskeyttää ajoissa työtään ja liikkua rauhallisesti. Se on anteeksiantamatonta. Minä puhuisin kerran miehelleni vakavasti asiasta, äiti…»

Hän istui senaikuisen kuosin mukaiseen läikähtelevään silkkipukuun puettuna sohvalla, konsulittaren vieressä, jolla oli yllään harmaa, korokuvioinen, mustin pitsein koristettu silkkipuku. Hänen pitseistä ja kankeasta tyllistä valmistetun päähineensä silkkinauhat, jotka olivat sidotut solmuksi leuan alle, riippuivat alas rinnalle. Hänen sileäksi suittu, jakaukselle kammattu tukkansa oli yhä punertava, ja hänen valkoisissa, sinisuonisissa käsissään oli pieni käsilaukku. Hänen vieressään nojatuolissa istui Tom savuketta polttaen; Klara istui Thildaa vastapäätä ikkunan luona. Oli käsittämätöntä miten vähän jokapäiväinen, hyvä, runsas ruoka pystyi Klothilde-parkaan. Hän kävi yhä laihemmaksi, ja hänen musta pukunsa, joka ei ollut minkään määrätyn mallin mukainen, ei kaunistellut tätä asian laitaa. Hänen pitkulaisista, hiljaisista, harmaista kasvoistaan ulkoni suora, isohuokoinen nenä, joka paksuni kärjestä: päälaki oli epämääräisen harmahtava.

»Luuletteko te, että ei rupea satamaan?» kysyi Klara. Tuo nuori tyttö ei koskaan korottanut ääntään kysyessä, ja hän katsoi jokaista vuoron perään kiinteästi ja ankarasti silmiin. Hänen ruskeassa leningissään oli valkoinen kovetettu kääntökaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän istui suorana, kädet helmassa. Palvelijat pelkäsivät häntä eniten koko talon väestä, ja hän piti aamuin ja illoin hartaushetken, sillä konsuli ei enää jaksanut lukea ääneen tuntematta kipua päässä.

»Otatko sinä tänään baslikkisi mukaan. Tony!» kysyi hän jälleen. »Rupeaa varmasti satamaan. Sääli uutta baslikkiasi! Minusta on parempi, että te lykkäätte retkenne…»

»Ei», vastasi Tom, »Kistenmakerit tulevat. Ei se tee mitään… ilmapuntari on laskenut liian äkkiä… Tulee kai pieni ropsaus… ei se voi kestää kauan. Isä ei ole valmis vielä. Hyvä, voimme odottaa, kunnes se on mennyt ohi.»

Konsulitar teki torjuvan liikkeen. »Luuletko sinä, että tulee ukonilma,
Tom? Voi, minä pelkään niin ukkosta.»

»En luule», sanoi Toni. »Juttelin aamulla satamassa kapteeni Klootin kanssa. Hän on erehtymätön. Hän sanoi, ettei tule muuta kuin pieni rankkasade… ei edes sanottavampaa tuulta.»

Syyskuun toinen viikko oli tuonut tullessaan uuden mätäkuun. Kaakkoistuulen puhaltaessa oli kaupungissa ollut kuumempi kuin heinäkuussa. Taivas oli hehkunut oudostuttavan tummansinisenä päätyjen yläpuolella, kalveten taivaanrannalla, aivan kuin erämaissa. Ja auringonlaskun jälkeen olivat talojen seinät ja jalkakäytävät hehkuneet kuin tuliset pätsit. Tänään oli tuuli kääntynyt länteen ja samalla oli ilmapuntari äkkiä laskenut… Suuri osa taivasta oli vielä sininen, mutta vitkalleen nousi kaukaa harmahtava pilviryhmä, paksu ja pehmeä kuin tyyny.

Tom lisäsi: »Sade olisi sitäpaitsi hyvin suotavaa. Aivanhan me nääntyisimme marssiessamme tässä paahteessa. Tämä on luonnotonta kuumuutta. Pau'ssa ei ollut kertaakaan sellaista…»

Nyt tuli huoneeseen Ida Jungmann taluttaen pientä Erikaa. Tytöllä oli vastakovetettu karttuunimekko, siitä levisi kovetteen ja saippuan haju, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen. Hänellä oli aivan herra Grünlichin kasvojen väri ja silmät, mutta ylähuuli oli Tonyn.

Kelpo Idan tukka oli jo harmaa, melkeinpä valkoinen, vaikka hän oli tuskin yli neljänkymmenen. Se oli hänessä suku-ominaisuus; hänen sedälläänkin, joka oli kuollut nikotukseen, oli ollut valkoinen tukka jo kolmikymmenvuotiaana. Mutta hänen silmissään oli uskollinen, virkku ja tarkkaavainen ilme. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Buddenbrookilla ja tunsi suureksi tyytyväisyydekseen tarpeellisuutensa. Hän huolehti keittiöstä, ruokasäiliöstä, liinavaatekaapista ja porsliineista, teki tärkeimmät ostokset, luki pikku Erikalle, teki hänelle nuken vaatteita, puuhasi hänen kanssaan ja haki hänet koulusta päivällä, mukanaan ranskanleipä voileipiä, sillä hän vei tytön sen jälkeen kävelylle Mühlenwaldille. Jokainen vieras rouvasihminen sanoi konsulitar Buddenbrookille tai tämän tyttärelle Idan nähdessään: »Teilläpä on erinomainen mamsseli! Siinä on oikea aarre. Kaksikymmentä vuotta!… Hän on oleva yhtä reipas kuudenkymmenen vanhana! Hän on niin sitkeätä lajia… ja kuinka hänellä on uskolliset silmät! Kadehdin teitä, hyvä ystävä!» Mutta Ida Jungmann tiesi myös arvonsa. Hän tiesi kuka oli, ja jos Mühlenwaldilla joku tavallinen palvelustyttö istuutui samalle penkille hoidokkeineen ja koetti aloittaa puhetta, sanoi mamsseli Jungmanni »Pikku Erika, täällä tuulee», ja lähti pois.

Tony veti pienen tyttärensä luokseen ja suuteli sen rusottavaa poskea, minkä jälkeen konsulitar ojensi lapselle kämmenpuolensa hiukan hajamielisesti hymyillen, sillä hän tarkasti levottomana taivasta, joka tummeni tummenemistaan. Hänen vasen kätensä liikkui hermostuneesti sohvatyynyllä, ja hänen vaaleat silmänsä vilkuivat ehtimiseen ikkunaan päin.

Erika sai istua isoäidin viereen, ja Ida kävi istumaan tuolille nojaamatta sen selustaan ja rupesi virkkaamaan. Näin istuivat kaikki jonkun aikaa ääneti odotellen konsulia. Ilma oli painostava. Taivaalta oli kadonnut viimeinen sininen läikkä, ja pilvet riippuivat raskaina, tummanharmaina matalalla. Huoneen värit, seinäkuvioiden ääriviivat, huonekalujen kultaiset päällykset ja keltaiset oviverhot olivat himmenneet, Tonyn puku ei välkehtinyt enää, ja sisällä-olijain silmät olivat vailla loistetta. Ja tuuli, länsituuli, joka vielä vastikään oli heiluttanut Marian-kirkon hautuumaan puita ja ajanut pölyä pyörteinä pimeitä katuja pitkin, oli asettunut kokonaan. Vähän aikaa oli aivan äänetöntä.

Silloin, yht'äkkiä, tuli hetki… äänetön, kauhistava hetki. Kuumuus tuntui käyvän kaksinkertaiseksi, ilmanpaine muuttuvan sekunnissa sietämättömäksi, ahdistaen aivoja, kutistaen sydäntä, estäen hengitystä… ulkona lensi pääskynen niin matalalla, että sen siivet melkein koskettivat katua… Ja tämä selittämätön paino, tämä jännitys, tämä kasvava ahdistus olisi käynyt mahdottomaksi, jos sitä olisi kestänyt, sekunninkaan kauemmin. Silloin, sen korkeimmillaan ollessa tapahtui laukeaminen… selittämätön, vapauttava, kuulumaton herpoutuminen, jonka sittenkin luuli kuulevansa… ja samalla hetkellä, vaikka sitä ennen oli tuskin tipahtanut ainoatakaan vesipisaraa, syöksyi sade semmoisella voimalla, että vesi kuohui katuojassa ja räiskyi kauas käytävälle.

Thomas, joka oli sairautensa kautta oppinut tarkkaamaan hermojansa, oli tämän omituisen sekunnin aikana lysähtänyt kokoon, tarttunut kädellään päähänsä ja viskannut pois savukkeensa. Hän katsoi ympärilleen, olivatko toiset tunteneet ja huomanneet mitään. Hän luuli huomaavansa jotakin äidissään; toiset eivät olleet tunteneet mitään erikoista. Konsulitar katsoi nyt ulos rankkasateeseen, joka peitti koko Marian-kirkon näkyvistä, ja huokasi: »Jumalan kiitos!»

»Kas niin», sanoi Tom. »Tämä jäähdyttää ilman parissa minuutissa. Kohta tippuvat vesipisarat puista, ja me voimme juoda kahvia parvekkeella. Thilda, avaapas ikkuna.»

Sateen ääni kuului selvemmin. Ulkona aivan rymisi. Kaikkialla kuohui, läiski, valui ja virtasi. Tuuli oli taas herännyt ja temmelsi iloisesti tiheässä sadeverhossa, repi sen kappaleiksi ja hajoitti kappaleet eri suuntiin. Ilma viileni hetki hetkeltä.

Silloin tuli Line, sisätyttö, juoksujalkaa pylväskäytävään ja syöksyi niin kiivaasti sisään, että Ida Jungmann huudahti hilliten ja moittivasti: »Herranen aika, onpas tuo tuloa!…»

Linen ilmeettömät siniset silmät olivat selkoselällään, ja hänen leukaluunsa liikkuivat epätoivoisesti…

»Voi, rouva konsulitar, voi, voi, tulkaa pian… voi hyvä Jumala…!»

»No niin!» sanoi Tony, »nyt hän on taas särkenyt jotakin! Tietysti jonkun hienon porsliini-esineen! Kyllä sinun palvelusväkesi, äiti…!»

Mutta tyttö änkytti hädissään: «Ei, ei, ma'm' Grünlich… jospa olisikin niin… herra, herra, minun piti viedä herralle saappaat, mutta herra konsuli istuu tuolissaan eikä sano mitään, haukkoo vaan näin, ja nyt taitaa tulla pahat, sillä herra konsuli on ihan mykkä…

»Grabowia hakemaan!» huusi Thomas ja törmäsi ulos ovesta.

»Hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!» huusi konsulitar vieden kädet silmiensä eteen ja kiiruhti ulos…

»Grabowia hakemaan!… hevosella… sukkelaan!» toisti Tony henkeä pidättäen.

Kaikki syöksyivät portaita alas, aamiaishuoneen läpi ja sitten makuukamariin.

Mutta Johann Buddenbrook oli jo kuollut.

VIIDES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

»Hyvää iltaa, Justus», sanoi konsulitar. »Miten voit? Ole hyvä ja istu.»

Konsuli Kröger syleili häntä hellästi ja puristi sitten vanhimman sisarentyttärensä kättä, sillä tämä oli myös ruokasalissa. Justus oli nyt noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja hän oli pienten viiksiensä lisäksi kasvattanut itselleen tuuhean, pyöreän parran, joka jätti leuan paljaaksi ja oli aivan harmaa. Hänen leveälle, punertavalle, kaljulle päälaelleen oli kammattu huolellisesti pari hiussäiettä. Hienon lievetakin hihassa oli leveä surunauha.

»Oletko kuullut viimeisen uutisen, Bethsy?» kysyi hän. »Sinusta, Tony, se luultavasti on erittäinkin mielenkiintoinen… Meidän Burgtorin luona oleva tonttimme on myyty… arvaapas kenelle? Ei yhdelle, vaan kahdelle omistajalle, sillä se tulee jaettavaksi, talo purettavaksi, puutarha erotettavaksi aidalla kahtia, ja sitten rakentaa kauppias Benthien aidan oikealle puolelle ja kauppias Sörenson aidan vasemmalle puolelle oman koirankoppinsa… Herran nimeen!»

»Sehän on kauheata», sanoi rouva Grünlich ristien kätensä ja katsoen kattoon… Isoisän tontti! Nyt on koko alue pilalla. Sen viehätys oli juuri sen laajuudessa… joka oikeastaan oli turha… mutta sehän se oli hienoa. Iso puutarha… joka ulottui Traveen asti… ja vanha talo mäellä ja kastanjakuja… Tuo kaikki siis nyt jaetaan. Benthien tulee seisomaan toisen oven edessä piippuineen ja Sörenson toisen. 'Herran nimeen' sanon minäkin, Justus-setä. Ei kukaan taida olla enää tarpeeksi hieno asumaan koko rakennuksessa. Hyvä, ettei isoisän tarvinnut nähdä sitä…»

Tony ei voinut ilmaista tätä voimakkaammin ja kiihkeämmin mielipahaansa asian johdosta, sillä kotona vallitsi vielä liian voimakas suru. Tämä tapahtui testamentin avaamispäivänä, kaksi viikkoa konsulin kuoleman jälkeen, puoli kuusi illalla. Konsulitar oli pyytänyt luokseen veljensä neuvottelemaan Thomaksen ja herra Marcuksen, prokuristin, kanssa vainajan määräyksistä ja omaisuussuhteista, ja Tony oli ilmoittanut ottavansa myös osaa neuvotteluun. Hän sanoi olevansa velkaa kauppahuoneelle ja suvulle sen verran mielenkiintoa ja hän huolehti tarkoin siitä, että kokous saisi istunnon, perheneuvottelun leiman. Hän oli sulkenut ikkunaverhot ja sytyttänyt, paitsi kahta parafiinilamppua, kaikki kullatuissa haarajaloissa upeilevat kynttilät, jotka oli pantu aukivedetylle, vihreäliinaiselle ruokapöydälle. Sitäpaitsi hän oli tuonut esiin suuret pakat kirjoituspaperia ja teroitettuja lyijykyniä, kenenkään ymmärtämättä mitä varten.

Musta puku teki hänen vartalonsa tyttömäisen solakaksi, ja vaikka hän suri konsulia, joka viime aikoina oli tullut niin läheiseksi hänelle, ehkä eniten kaikista, ja vaikka hän tänäänkin oli kaksi kertaa purskahtanut katkeraan itkuun muistaessaan isäänsä, saattoi kuitenkin edessäolevan pienen perheneuvottelun tärkeys, johon hän aikoi itse ottaa arvokkaasti osaa, hänen kauniit poskensa punoittamaan, hänen katseensa elostumaan, hänen liikkeensä varmoiksi ja iloisiksi… Konsulitar sitävastoin oli säikähdyksestä, surusta, tuhansista muodollisuuksista ja hautausmenoista uupunut ja kärsivän näköinen. Hänen kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta siksi, että niitä nyt kehystivät mustat pitsit ja myssynauhat, ja hänen silmänsä olivat raukeat… Mutta hänen siloisissa, jakaukselle kammatuissa punertavissa hiuksissaan ei näkynyt vielä yhtään ainoata valkoista säiettä… Oliko se yhä pariisilaisen värivoiteen ansiota vai oliko hänellä jo tekotukka? Sen tiesi vain mamsseli Jungmann, eikä hän ollut ilmaiseva sitä edes talon tyttärille.

Istuttiin ruokapöydän päässä odottaen Thomasia ja herra Marcusta konttorista. Korkeina ja valkoisina upeilivat maalatut jumaltenkuvat jalustoillaan taivaansinisellä seinällä.

Konsulitar sanoi: »Asiani, rakas Justus, on se… olen pyytänyt sinut tänne siksi, että… lyhyesti sanoen, on kysymys Klarasta, lapsestamme. Rakas miesvainajani on jättänyt minun tehtäväkseni holhoojan valitsemisen Klaralle, hän kun tarvitsee holhoojan vielä kolmen vuoden ajaksi. Tiedän, ettet sinä mielelläsi ota lisävelvollisuuksia niskoillesi, sinulla on niitä jo kyllin vaimoasi ja poikiasi kohtaan…»

»Poikaani, Bethsy.»

»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista taivaallista isäämme.»

Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta…

»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään vaivannäköä… Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»

»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.

Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.

»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy
Wismarissa?»

»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas istumaan… »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta… kun tutkinto oli kaksi kertaa epäonnistunut, oli parasta… Lakitiede piti häntä tiukalla, ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä… Mutta teidän Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»

»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä, mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin, ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää paikkansa Valparaisossa… mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina… onhan se äidin tunteiden mukaista…»

»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät vettyivät.

»Thomaskin suostuu jo asiaan», kertoi konsulitar edelleen, »sillä missäpä Christian olisi enemmän paikallaan kuin oman isävainajansa liikkeessä, Tomin liikkeessä. Hän voi jäädä tänne, työskennellä täällä… minä olen sitäpaitsi aina huolissani, että sikäläinen ilmasto on hänelle vaarallinen…»

Nyt astui saliin Thomas Buddenbrook herra Marcuksen seuraamana. Friedrich Wilhelm Marcus, konsulivainajan monivuotinen prokuristi, oli pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, surunauhalla varustettu lievetakki. Hän puhui hyvin hiljaa, hitaasti, vähän änkyttäen, miettien joka sanaa sekunnin verran, ja hänen oli tapana sivellä vasemman käden suoraksi ojennetulla etu- ja keskisormella punaisenruskeita, hoidottomina suun yli riippuvia viiksiään tai hieroa huolellisesti käsiään, jolloin hänen pyöreät, ruskeat silmänsä katsoivat niin hajamielisen näköisinä ympärilleen, että näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan omissa ajatuksissaan, vaikka hän kaiken aikaa seurasi mitä tarkimmin asiain kulkua.

Thomas Buddenbrook, joka näin nuorena oli joutunut suuren kauppahuoneen päämieheksi, puhui ja käyttäytyi vakavan arvokkaasti, vaikka hän oli kalpea, ja vaikka hänen kätensä, joissa nyt kiilsi suuri vihreäkivinen perintösormus, olivat yhtä valkoiset kuin kalvosin, joka pisti esiin mustan verkatakin hihasta. Näkyi, että ne olivat kylmät ja kuivat. Nuo kädet, joiden hoidetut, soikion muotoon leikatut kynnet vivahtivat siniseen, saattoivat eräinä jännityksen ja itsetiedottomain liikkeiden hetkinä kuvastaa sanomattoman herkkää arkatunteisuutta, melkein peloittavaa sulkeutuneisuutta, joka tähän asti oli ollut vierasta Buddenbrookien jotakuinkin leveille ja porvarillisille, vaikkakin hienomuotoisille käsille ja joka ei oikein sopinut niille… Tomin ensi huoli oli avata maisemahuoneen kaksoisovi, jotta sen uunista, valurautaristikon takaa leviävä lämpö pääsisi virtaamaan saliin.

Sitten hän pudisti konsuli Krögerin kättä ja istuutui pöytään vastapäätä herra Marcusta, katsoen samalla jokseenkin hämmästyneesti, kulmat koholla sisareensa. Mutta tämä nosti päänsä ja painoi leukansa alas semmoisella liikkeellä, että Tom hillitsi hämmästyksensä, eikä virkkanut mitään sisarensa läsnäolon johdosta.

»Emme saa siis vielä sanoa 'herra konsuli'?» sanoi Justus Kröger…
»Alankomaat taitavat toivoa turhaan sinun edustustasi, Tom?»

»Niin, Justus-setä, olen pitänyt parempana… katsohan, olisin voinut ottaa heti vastaan konsulaatin samalla kuin monet muutkin velvollisuudet, mutta ensiksikin olen vielä vähän liian nuori… toiseksi olen puhunut asiasta Gotthold-sedälle; hän tuli iloiseksi tarjouksesta ja otti sen vastaan.»

»Erittäin viisaasti tehty, poikani. Erittäin kaukonäköisesti… Täysin gentlemanlike.»

»Herra Marcus», sanoi konsulitar, »hyvä herra Marcus!» Hän ojensi prokuristille kätensä kääntäen kämmenpuolen näkyviin, ja herra Marcus tarttui siihen hitaasti, katsoen ajattelevan ja kunnioittavan näköisenä syrjään. »Olen kutsuttanut teidät tänne… Tiedätte, mistä on kysymys, ja toivon, että olette asiasta yhtä mieltä kanssamme. Miesvainajani on testamenttisäädöksessään lausunut toivomuksen, että te ette enää hänen kuolemansa jälkeen käyttäisi uskollisuuttanne ja kykyänne liikkeen palveluksessa vieraana työntekijänä, vaan kauppahuoneen osakkaana…»

»Mielelläni, rouva konsulitar», sanoi herra Marcus. »Vakuutan mitä nöyrimmin, että minua tämän tarjouksen kautta kohdannut kunnia on aivan liian suuri siihen vähäiseen hyötyyn verrattuna, mitä minä olen voinut tuottaa kauppahuoneelle. Otan siis mitä kiitollisimmin vastaan teidän ja herra poikanne tarjouksen.»

»No niin. Marcus, kiitän siis teitä sydämellisesti auliudestanne, kun suostutte kantamaan osan edesvastuusta, joka olisi kenties liian raskas minulle yksin.» Thomas puhui tämän nopeasti ja asiallisesti, ojentaen sitten kätensä liikekumppanilleen pöydän yli, sillä he olivat suostuneet asiasta jo aikaisemmin; tämä oli vain pelkkää muodollisuutta.

»Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa, sanotaan, mutta te kyllä saatatte häpeään tuon puheenparren!» sanoi konsuli Kröger. »Ja nyt me kai sitten käymme läpi asiat, lapsukaiset. Minun tehtäväni on ainoastaan valvoa holhokkini etua; muu ei minuun kuulu. Onko sinulla testamentin jäljennös täällä. Bethsy? Ja sinulla. Tom, pieni arviolasku?»

»Se minulla on päässäni», sanoi Thomas ja alkoi selvittää asiain tilaa nojaten tuolinsa selkään ja katsoen maisemahuoneeseen päin.

Asia oli sellainen, että konsulin jälkeen jättämä omaisuus oli suurempi kuin kukaan oli luullut. Hänen vanhimman tyttärensä myötäjäissumma oli tietenkin mennyt hukkaan ja bremeniläisen vararikon tuottama tappio vuonna viisikymmentäyksi oli ollut kova isku. Myöskin vuosi neljäkymmentäkahdeksan sekä kuluva vuosi, vuosi viisikymmentäviisi levottomuuksineen ja melskeilleen olivat tuottaneet vahinkoa. Mutta Buddenbrookien osuus Krögereiden jälkeenjääneeseen omaisuuteen, joka teki kaikkiaan 400 000 markkaa, oli kokonaista 300 000, kun taas Justus oli käyttänyt jo edeltäkäsin suuret määrät perinnöstään. Ja vaikka Johann Buddenbrook oli kauppamiesten tapaan aina valitellut huonoja asioita, oli vahinkojen vastapainona kuitenkin viidentoista vuoden tuottama voittopuoli, 30 000 taaleria. Kokonaisomaisuus oli siis, kiinteistöjä lukuunottamatta, pyörein luvuin laskettuna 750 000 markkaa.

Ei edes Thomakselle konsuli ollut ilmoittanut omaisuuden koko määrää. Konsulitar otti vastaan tiedon hillitysti, Tony katsoi eteensä herttaisen, arvokkaan ja mitään ymmärtämättömän näköisenä, silmien kuitenkin ilmaistessa levotonta epäilystä. Onko se paljon? Hyvinkö paljon? Olemmeko me nyt rikkaita?… Herra Marcus hieroi käsiään hitaasti ja hajamielisesti, ja konsuli Kröger näytti ikävystyneeltä. Mutta Thomaksessa herätti hänen lausumansa luku hermostunutta, kiihkeätä ylpeyttä, joka vaikutti melkein alakuloisuudelta.

»Meillä olisi pitänyt aikaa sitten olla miljoona!» sanoi hän kiihtymyksestä pusertuneella äänellä, kädet vavisten… »Isoisällä oli parhaina aikoinaan jo 900 000… Ja sen jälkeen on ollut niin paljon ponnistusta, menestystä, niin monta hyvää kauppaa! Lisäksi äidin myötäjäiset ja äidin perintö! Mutta nuo ikuiset heilahtelut… Se kuuluu asian luontoon, Jumala paratkoon; antakaa anteeksi, että tällä hetkellä puhun vain liikkeen kannalta enkä perheen… Myötäjäiset, Gotthold-sedälle ja Frankfurtiin menneet summat, kaikki nuo sadattuhannet, jotka on täytynyt luovuttaa liikepääomasta… Ja kauppahuoneen päämiehellä oli vain kaksi sisarusta… No niin, kyllä meille nyt hommaa, Marcus!»

Toiminnan, voiton ja vallan halu, tahto taivuttaa onni jalkojensa juureen välkähti lyhyen hetken hänen silmissään. Hän tunsi itsessään kaikkien odottavat katseet, tunsi miten kaikki uskoivat hänen voivan korottaa heidän vanhan sukunsa mainetta tai ainakin pysyttää sen ennallaan. Pörssissä oli häntä kohtaava kaikkialla vanhojen, hyväntahtoisten kauppamiesten epäilevät ja hieman ivalliset syrjäkatseet, jotka utelivat: »Luistavatko asiat, poikaseni?» Ja hän vastasi ajatuksissaan: »Kyllä minä panen ne luistamaan…»

Friedrich Wilhelm Marcus hieroi miettivästi käsiään, ja Justus Kröger sanoi:

»Pysy vain tyynenä, Tom! Ajat eivät enää ole samat kuin isoisäsi ollessa Preussin hallituksen hovihankkijana —.»

Nyt syntyi perinpohjainen keskustelu testamentin tärkeämmistä ja vähäisemmistä määräyksistä, joihin konsuli Kröger hyväntuulisena yhtyi puhellen Thomaksesta aivan kuin »hänen majesteetistaan», nyt hallitusistuimella olevasta ruhtinaasta. »Varastokiinteistö pysyy perityn tavan mukaan kruunun omaisuutena», hän lisäsi.

Muutoin määrättiin testamentissa, että kaikki oli pysytettävä mahdollisuuden mukaan jakamattomana, että rouva Elisabeth Buddenbrook oli oleva periaatteellisesti ainoa perillinen ja että koko omaisuus oli säilyvä liikkeessä, jonka liikepääomaan herra Marcus ilmoitti liittävänsä osakkaana 120 000 markkaa. Thomakselle oli varattu toistaiseksi yksityisomaisuudeksi 50 000 markkaa, samaten Christianille, siltä varalta, että tämä perustaisi oman liikkeen. Justus Kröger otti innokkaasti osaa asiaan seuraavan kohdan tullessa esille: »Hellästi rakastetun nuorimman tyttäreni Klaran myötäjäissumman määrääminen, siinä tapauksessa, että hän menisi naimisiin, jääköön hellästirakastetun vaimoni harkinnan varaan»… »Sanokaamme esimerkiksi 100 000», ehdotti Justus Kröger oikaisten itsensä, nostaen jalan polvensa yli ja kiertäen molemmin käsin lyhyitä harmaita viiksiään. Hän oli sulaa autiutta. Mutta summa määrättiin 80 000 markaksi.

»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko, »katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin…» Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta, torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin edustalla… Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme… No niin! Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta… Senkin veijari!…»

»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä, eikö niin?»

»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä…»

»Myönnän…» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua ja monia muita seikkoja koskevat määräykset… Justus Kröger ja herra Marcus jäivät illalliselle.

TOINEN LUKU.

Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen, isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä ja hämillään olevalta.

Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.

Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen. Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin keventävän vaikutuksen.

Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet, jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua. Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa, mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi. Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen, maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen… jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.

Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä nyt… Tony…», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.

Hän oli levoton ja hämillään joka kerran, kun keskustelu kääntyi vainajaan, ja näytti siltä kuin hän ei olisi pelännyt ja karttanut vain syvien ja juhlallisten tunteiden kömpelöä ilmaisua, vaan myöskin itse tunteita.

Hänen ei oltu nähty vuodattavan vielä ainoatakaan kyyneltä isänsä kuoleman johdosta. Pitkällinen ero ei ollut tyydyttävä selitys siihen. Mutta ihmeellisintä oli, että hän huolimatta suuresta vastenmielisyydestään tuollaisia purkauksia kohtaan vei erilleen sisarensa Tonyn kuullakseen tältä tuon järkyttävän kuolin-illan tapaukset havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti: sillä madame Grünlichillä oli mitä vilkkain kuvailukyky.

»Hän oli siis keltainen?» kysyi hän jo viidennen kerran. »Mitä palvelustyttö huusi, kun hän syöksyi teidän luoksenne?… Eikö isä voinut enää puhua mitään ennen kuolemaansa?… Mitä tyttö sanoi? Miten hän haukkoi suutaan? 'Ua… ua'?» Christian oli hiljaa, hän oli kauan hiljaa, pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät liikkuivat levottomasti ja miettiväisinä esineestä toiseen. »Kauheata», sanoi hän viimein, ja häntä puistatti, kun hän nousi paikaltaan. Silloin hän käveli yhä ajatuksissaan ja rauhattomana edestakaisin huoneessa Tonyn ihmetellessä, että hänen veljensä, joka näytti käsittämättömistä syistä häpeävän niin kovasti sitä, että hän suri ääneen isäänsä, nyt saattoi peloittavan tyynesti toistaa tämän kuolinäännähdyksiä, joista hän oli suurella vaivalla saanut Linen, palvelustytön kertomaan…

Christian ei ollut yhtään kaunistunut. Hän oli laiha ja kalpea. Hänen otsansa kohdalla oli iho pingoittunut kireälle, poskiluiden välistä kohosi suuri kyömynenä luisevana ja terävänä, ja tukka oli jo huomattavasti harventunut päälaelta. Hänen kaulansa oli kaita ja liian pitkä, ja hänen laihat säärensä olivat ulospäin luokilla… Hänen oleskelunsa Lontoossa näytti muuten tehneen häneen mitä pysyvimmän vaikutuksen, ja kun hän Valparaisossakin seurusteli enimmäkseen englantilaisten kanssa, oli koko hänen olemukseensa jäänyt englantilainen leima, joka puki häntä. Se näkyi hänen pukunsa mukavasta kuosista, kankaan kunnollisesta laadusta, hänen kenkiensä leveästä kuosista ja siroudesta ja siitä, miten hänen punertavanruskeat, tuuhean, hiukan happaman näköiset viiksensä riippuivat huulille. Hänen kätensäkin, jotka olivat kuuman ilmanalan valkaisemat ja pehmittämät, tekivät pyöreine, lyhyeksileikattuine, puhtaine kynsineen jollakin tapaa englantilaisen vaikutuksen.

»Sanopas…» kysyi hän yht'äkkiä, »tiedätkö sinä… sitä on niin vaikea selittää… miltä tuntuu kun on nielaissut kovan palan ja se painuu alas karmien koko selkää?» Ja taas oli hänen nenänsä täynnä teräviä kurttuja.

»Tiedän», sanoi Tony, »se on hyvin tavallista. Pitää juoda kylmää vettä…»

»Niinkö?» vastasi veli tyytymättömänä. »Ei, me emme luultavasti tarkoita samaa»… Hänen kasvoillaan oli vakavan levottomuuden ilme…

Hän oli myös ensimmäinen, joka perhesurusta huolimatta alkoi oleksia talossa vapautuneemmin ja iloisemmin. Hän ei ollut unohtanut taitoansa, jota hän oli osoittanut Marcellus Stengel vainajan matkimisessa, ja puhui usein tuntikaudet hänen tapaansa. Ja ruokapöydässä hän kysyi kaupungin teatterin oloja… oliko siellä hyvä näyttelijäkunta, mitä oli esitetty ja niin edespäin…

»En minä tiedä», sanoi Tom liioitellun välinpitämättömällä, miltei kärsimättömällä äänellä. »En minä ole viime aikoina seurannut niitä asioita.»

Mutta Christian ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi puhua teatterista… »Ette usko, kuinka mielelläni minä istun teatterissa! Jo sana 'teatteri' tekee minut onnelliseksi… En tiedä, tuntuuko teistä siltä. Voisin istua tuntikaudet suljetun esiripun edessä… Iloitsen kuin lapsena joululahjoja odotellessa… Pelkkä orkesterin viritys on jo niin juhlallista! Voisin mennä teatteriin vain kuullakseni sitä… Minä pidän ennen kaikkea rakkauskohtauksista… Toiset näyttelijättäret osaavat ottaa niin kauniisti rakastettunsa pään käsiensä väliin… Yleensä näyttelijät… Seurustelin paljon näyttelijöiden kanssa Lontoossa ja Valparaisossa Alussa oikein ylpeilin, kun sain puhua heidän kanssaan jokapäiväisessä elämässä. Teatterissa seuraan jokaista heidän liikettään… se on hyvin mielenkiintoista! On käsittämätöntä, miten he esimerkiksi saattavat sanoa sanottavansa ja kääntyä sitten aivan rauhallisesti, hitaasti ja hämmentymättä ovea kohti, vaikka tietävät koko katsojakunnan olevan selkänsä takana… kerrassaan käsittämätöntä!… Ennen halusin niin hartaasti päästä katsomaan kulissien taakse — nyt voin sanoa tuntevani siellä jotakuinkin joka nurkan. Ajatelkaa… eräässä operettiteatterissa Lontoossa nousi kerran esirippu, kun minä vielä olin näyttämöllä… Puhelin Miss Watercloosen kanssa… erään neiti Watercloosen… hän oli aika sievä tyttö! Ja silloin avautuu yht'äkkiä katsomo eteeni… hyvä Jumala, en tiedä itsekään, miten tulin näyttämöltä pois!»

Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista, joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin. Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä sauva kädessä ja laulanut laulun »That's Maria!» takoen sauvallaan tahtia… Maria, tiedättekös, Maria on kaikkein pahinta… Kun joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: that's Maria! Maria on vihoviimeisintä, tiedättekö… itse pahe… Viimeisen sanan lausui hän inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.

»Assez, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»

Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan Mariaa ja pahetta.

Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä… välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa, mutta tämä tässä, kaula, jänteet… tekevät tenän… Ne eivät tottele tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»

Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä puhut? Et uskalla niellä… Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä oikein syötät meille…!»

Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut sairaaksi.» —

Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen; sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan, katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.

»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten nuo miehet käsittelevät koneitaan!… Taiteilija on todellakin ihana olento!»

Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä, huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.

»… Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden kesken… »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti kaikesta… en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta kannalta, eikö niin?…»

»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön… on vaikea löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin… Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin kokonaan, että hän alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja arvostelukyvyn… Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin huomionsa… Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella, joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen on hyvin epähienoa, Tony!… Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa, että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla, vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista…»

»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen heittäen savukkeensa uuninristikon taa… »Olen itse joskus tuuminut tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi… ja ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita, jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä, kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää. Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja että väliin emme uskalla niellä… Meidän tulee toimia, piruvieköön, saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet…»

»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten Hagenströmit ponnistavat… Nuo syöpäläiset… Äiti ei tahdo kuulla tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä! Hahaa, kyllä minua naurattaa…»

KOLMAS LUKU.

Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista, hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen…

Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään yhdessä työtä, poikaseni?… Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä mieltä äidin kanssa, eikö niin?… No, kuten tiedät, on Marcus nyt kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun entiselle paikalleni, prokuristiksi… ainakin ulkoapäin katsoen… Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?… Oli miten oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua eniten… Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa asemassa muuhun henkilökuntaan nähden… mutta minun lienee turha mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari konttoritunneista ja aina dehors, niinhän?…»

Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa asian mitä nopeimmin.

Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi
Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa…

Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki. Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut oikeastaan pelkkä käsite, koristus… Pörssin herrat nyökkäilivät toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein avec», sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä. Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.

»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi… Glockengiesserstrassen varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan mainiosti!»

Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan, kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä… Mutta jos herra Marcus yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa, kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.

Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan solmiamisesta.

»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää omana puheenaan… Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan menestystä… minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan… Minun täytyy aina saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni… hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa, välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä… Aika menee eteenpäin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen… Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä pikemmin tunnetuiksi… vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin maine… Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! — Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa myöten…»

Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne, jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen tehtiin hyvät kaupat… Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.

… Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat» polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja hakematta.

Tapansa mukaan purki hän perheen keskuudessa mielialojaan.

»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen, tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä… olen aivan kuin luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä… viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika. ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön… Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä… viivotin, paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista… ja kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä niin perin tyytyväiseksi… joka jäsen on tyytyväinen… kädet ovat tyytyväiset!»

»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset…»

»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui selittämään, kuvailemaan… »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole kostea… se ei ole epämiellyttävä… Se tuntuu hyvältä…. Siinä on tyytyväisyyden tunne… voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä…»

Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi. salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi, että…» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.

Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä, sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä… »Silloin tempaa mies puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan… niin ei ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti. Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa puukko- ja revolverinäytelmissä?… Kukapa sen tiennee. Christian ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.

Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden. Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.

Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui häneen yhä vastahakoisemmin… mihin tämä oli täysin oikeutettu, sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku, aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta illalla, väliin ei silloinkaan…

Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia, sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja »joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena hummaajana.

Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin, sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» — tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä, St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä… Hän kertoi lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi. Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri huonetta… Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet hänelle, hänen kustannuksellaan… Mutta sitä hän ei ajatellut.

Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista, sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava liikemies…»

»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee konttoriin… me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja. Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät herrat?!'… No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!' Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen aika!»

»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.

Hänen äitinsä siirtyi silloin hienotunteisesti toisiin asioihin.

Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.