NELJÄS LUKU.
Toukokuussa sai Gotthold-setä, konsuli Gotthold Buddenbrook, joka nyt oli kuudenkymmenen vuoden vanha, eräänä yönä kovan sydänkouristuskohtauksen ja kuoli ankaria tuskia kestettyään vaimonsa, syntyisin Stüwing, syliin.
Madame Josephine-paran poika, joka oli jäänyt vähäosaiseksi myöhempien ja voimakkaampien, madame Antoinetten puolelta kasvavien sisarustensa rinnalla, oli jo kauan aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa ja poiminut, varsinkin veljenpoikansa luovutettua hänelle Alankomaiden konsulaatin, ilman pienintäkään vihankaunaa rintakaramellejansa läkkirasiasta. Ne, jotka ehkä muistivat ja ylläpitivät vanhaa perheriitaa, olivat talon naiset: ei niin paljon hänen hyvänsuopa ja hiukan typerähkö vaimonsa, vaan nuo kolme vanhenevaa neitoa, jotka eivät voineet katsoa konsulitarta, Antonieta eikä Thomasta pienen myrkyllisen välähdyksen syttymättä silmään…
Torstaina, tavanmukaisina »sukupäivinä» kello neljän aikaan, jolloin kokoonnuttiin Mengstrassen varrella sijaitsevaan suureen sukutaloon syömään päivällistä ja viettämään iltaa — joskus siellä myös nähtiin konsuli Kröger tai Sesemi Weichbrodt oppimattomine sisarineen — Breitestrassen Buddenbrookin naiset johtivat keskustelun luontevan hauskasti Tonyn purettuun avioliittoon saattaakseen madame Grünlichin käyttämään suurentelevaa kieltä ja voidakseen sitten luoda toisiinsa lyhyen, terävän katseen, tahi esittivät yleisin sanoin paheksuvan kantansa hiusten värjäämiseen nähden, joka osoitti mitä epäarvokkainta turhamaisuutta. He kyselivät myös liian osaaottavasti Jakob Krögerin, konsulittaren veljenpojan, vaiheita ja tekivät pilkkaa viattomasta, pitkämielisestä Klothilde-parasta, ainoasta, jonka todella täytyi tuntea olevansa heitä vähäpätöisempi, — pilkkaa, joka ei ollut lainkaan yhtä hyvänsuopaa kuin Tomin ja Tonyn jokapäiväinen kiusanteko, jonka hän sulatti vitkallisella, ihmettelevällä hyväntahtoisuudellaan. Heitä huvitti myös laskea leikkiä Klaran ankaruudesta ja hurskaudesta, ja he keksivät pian, etteivät Christianin ja Thomaksen välit olleet parhaimmat, ja ettei heidän, Jumalan kiitos, tarvinnut välittää edellisestä, koska tämä oli naurettava lörppö. Mitä Thomakseen tulee, jossa ei voinut löytää moitteen sijaa ja joka puolestaan kohteli heitä hyväntahtoisen säälivästi ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän ja säälin teitä… kohtelivat he häntä hiukan purevan kunnioittavasti. Mutta pikku Erikasta, joka oli kukoistava ja hyvin hoidettu lapsi, ei voinut olla sanomatta, että hän oli huolestuttavassa määrin hidaskasvuinen. Jonka jälkeen Pfiffi itseään heilutellen ja suupielet kosteina huomautti lapsen peloittavasta yhdennäköisyydestä isänsä, kavaltaja Grünlichin kanssa…
Nyt he seisoivat, itkien äitinsä kera isänsä kuolinvuoteen ympärillä, ja vaikka heistä tuntui siltä kuin tämä kuolemakin vielä olisi ollut Mengstrassen sukulaisuuden seurausta, lähettivät he sinne kuitenkin sananviejän.
Keskellä yötä kaikui ovikello suuren pihan yli, ja kun Christian, joka oli tullut myöhään kotiin, tunsi pahoinvointia, lähti Thomas yksin kevätsateeseen.
Hän saapui oikeaan aikaan nähdäkseen vanhan herran viimeiset suonenvetoiset nytkähdykset; sitten hän seisoi kädet ristissä kuolinhuoneessa katsellen tuota lyhyttä hahmoa, joka erottui peitevaatteiden alta, noita elottomia kasvoja, joiden pehmeähköjä piirteitä reunusti valkoinen poskiparta…
»Sinun osasi ei ollut onnellisimpia, Gotthold-setä», hän ajatteli. »Opit liian myöhään myöntymään ja nöyrtymään… Se on välttämätöntä… Jos minä olisin sellainen kuin sinä, olisin jo aikaa sitten nainut puodin… Mutta tulee valvoa etujaan… Olisitko sinä edes tahtonut elämäsi toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut? Vaikka olit uhmaileva ja uskoit tuota uhmaa ihanteellisuudeksi, oli sinun henkesi liian vähän joustava, liian köyhä mielikuvituksesta, sinulla oli liian vähän sitä ihanteellisuutta, joka tekee ihmisen kykeneväksi edistämään asiaa, aatetta, suvun tai kauppahuoneen kunniaa hiljaisella innolla, joka on salaista rakkautta suloisempi, tyydyttävämpi, autuuttavampi. Sinä kadotit runouden tunteen, vaikka olit niin rohkea, että uskalsit rakastaa ja naida vasten isäsi tahtoa. Eikä sinulla ollut kunnianhimoakaan, Gotthold-setä. Vanha nimemme on vain porvarisnimi, ja sen kunniaa edistää siten, että saattaa kukoistukseen viljakaupan ja koettaa tehdä oman henkilönsä pienen piirin keskuudessa arvossapidetyksi, rakastetuksi ja vaikuttavaksi… Ajattelitko kenties: Otan vaimokseni Stüwingin, jota rakastan, enkä välitä mistään käytännöllisistä eduista, jotka ovat pelkkää kamaa ja poroporvariutta?… Me puolestamme olemme tarpeeksi sivistyneet ja maailmaa nähneet tunnustaaksemme mielellämme, että rajat, jotka ovat asetetut kunnianhimollemme, ovat syrjästä katsoen ahtaat ja säälittävät. Mutta kaikki on vain näennäistä maailmassa, Gotthold-setä! Etkö tiennyt, että mies voi olla suuri pienessäkin kaupungissa? Että hän voi olla Caesar keskikokoisessa Itämeren rantakaupungissa? Siihen tarvitaan hiukan mielikuvitusta, hiukan ihanteellisuutta… jota sinulla ei ollut, vaikka ehkä luulit.»
Thomas Buddenbrook kääntyi poispäin. Hän astui ikkunan luo kädet selän takana, älykkäät kasvot hymyillen, ja jäi tuijottamaan ulos vastapäätä olevan raatihuoneen heikosti valaistua, sateeseen peittynyttä goottilaista päätyä.
Asioiden luonnon mukaisesti joutui nyt Alankomaiden kuninkaallisen konsulaatin arvo ja virka, jotka Thomas heti isänsä kuoleman jälkeen olisi voinut omistaa itselleen, Tony Grünlichin sanomattomaksi mielihyväksi takaisin Thomas Buddenbrookille. Kupera, leijonin, vaakunoin ja kruunuin koristettu kilpi loisti taas Mengstrassen varrella. Buddenbrookien päätyseinällä »Dominus providebit»-kirjoituksen alla.
Heti tämän asian järjestymisen jälkeen, jo saman vuoden kesäkuussa, lähti nuori konsuli kauppamatkalle Amsterdamiin, tietämättä milloin palaisi.
VIIDES LUKU.
Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan odottamaan.
Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt, alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.
Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä, kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä. Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta, jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.
Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat näin:
On raato ruumihini mun, jo hajota mä uhkaan. Niin uppos synnit minuhun, kuin tina uppos tuhkaan.
Oi Herra, koiran korvihin sä tartu! Tyydyn luihinkin. — Jo väsyin synnin vaivaan, vie minut armoon taivaan!
… minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.
Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger, puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.
Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.
Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals, konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet, kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion, jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa viimeinen jäsen… »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.
Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari, kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin, etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille… »Rakkaat ystävät!» huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta, että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein sievät… Tulee katsoa myös astiaan…» Silloin nämä suutelivat hienoa ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs ja lempeä ilme… Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista, ajatuksen siirrosta… sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.
Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan, joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki — alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta savupiipussa:
»Jos saatana uhkaa minut niellä…»
Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä! Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.
Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten palkaksi.
Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa lähimmäisestään… tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»
Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.
Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan, joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa… Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi omista kiharoistaan!»… Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla, pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!
Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa paikassa… että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä, vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn… eikä suinkaan hänen kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa, vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa! Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta, hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista… Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.
»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich… »Ha-haa! Semmoisia ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini, äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat veijareita… se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja silmät ylös luotuina.
KUUDES LUKU.
Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita. Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat. Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä, jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä, saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos…
Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan. Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen, hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen ensi kerroksessa eteisen vieressä.
Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi hän jälleen matkansa.
Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa, hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa, tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat, laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään, jopa melkein pursuivat ulos… ja hän oleskeli koko päivän Klaran lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä tai lukien tälle ääneen… korkealla, kieahtelevalla äänellään, baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.
Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»
»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi, ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään, olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan, hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.
Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa», muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt; se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon… Thildan pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.
Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin… Konsulitar katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista, hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta, herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.
Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara, Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita, piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan, joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa- ja perunasarkojen keskellä.
Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista. Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla, rauhallisella äänellä suostumuksensa.
Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa, ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori… Tarjouksenne vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen tulokseen!… En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle… Olette lähiaikoina saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»
SEITSEMÄS LUKU.
Amsterdam 20 p:nä heinäk. 1856.
Hotelli »Het Haasje»
Rakas äitini!
Saatuani juuri vastaanottaa runsassisältöisen kirjeesi riennän kiittämään sinua sydämellisesti huomaavaisuudestasi, joka ilmenee siinä, että tahdoit kysyä minun mielipidettäni sanotussa asiassa. En ainoastaan yhdy sinun kantaasi, vaan tahdon myös lausua parhaimmat onnitteluni, varmasti vakuutettuna siitä, että te, Sinä ja Klara, olette tehneet hyvän vaalin. Kaunis Tiburtius-nimi on minulle tuttu, ja muistan varmasti isän olleen kauppasuhteissa ukkovanhuksen kanssa. Klara joutuu joka tapauksessa miellyttäviin oloihin ja hänen tuleva asemansa papin rouvana tulee olemaan hänen luonnonlaatunsa mukainen.
Tiburtius on siis matkustanut Riikaan ja aikoo tulla morsiantaan tervehtimään elokuussa. Siitä on syntyvä iloisempi aika Mengstrassella kuin tuuletkaan, sillä te ette tiedä mitkä ihmeelliset syyt tekevät minut aivan erikoisesti iloiseksi mademoiselle Klaran kihlauksesta, ja mikä merkillinen yhteensattuma siihen liittyy. Niin, kiltti rouva äitini, kun minä siis nyt suvaitsen lähettää juhlallisen siunaukseni Klaran maalliselle menestymiselle Amsterdamista Itämeren rannalle tapahtuu se sillä ehdolla, että saan ensi postissa sinun kynästäsi samanlaisen siunauksen samanlaiselle asialle! Antaisin kolme kulta-guldenia nähdäkseni sinun ja varsinkin Tonyn kasvot teidän näitä rivejä lukiessanne… Mutta siirtykäämme asiaan.
Pienestä siististä hotellistani on näköala kanavalle. Se sijaitsee keskellä kaupunkia lähellä pörssiä, ja kauppa-asiat, joiden takia minä olen tänne tullut, ovat ensi päivästä asti kehittyneet toivottuun suuntaan. Minun tehtäväni oli uuden arvokkaan sopimuksen solmiminen — (kuten tiedät, järjestän sellaiset asiat mieluummin henkilökohtaisesti). Koska minulla jo opintovuosistani asti on ollut tuttavia kaupungissa, jouduin, huolimatta siitä, että useat perheet olivat merikylpylöissä, heti mitä vilkkaimman seurustelun hyörinään. Olen ollut pienemmissä iltakutsuissa van Henkdomin ja Moelenin perheissä, ja jo kolmantena päivänä tuloni jälkeen täytyi minun pukeutua juhlapukuun ottaakseni osaa entisen esimieheni van der Kellenin päivälliskutsuihin, jotka tämä oli nähtävästi toimeenpannut minua varten, vaikka ei ollut sesonkiaika. Mutta pöytänaapurini oli… arvatkaapa kuka? Neiti Arnoldsen, Gerda Arnoldsen, Tonyn entinen täysihoitolatoveri, jonka isä, kuuluisa kaupanharjoittaja ja miltei vielä kuuluisampi viulutaiteilija, oli naimisissa olevine tyttärineen ja vävyineen myös läsnä.
Muistan aivan hyvin kuinka Gerda — sallinette minun kutsua häntä ainoastaan ristimänimeltä — jo kasvavana tyttönä, käydessään mademoiselle Weichbrodtin koulua Mühlenbrinkin varrella, teki minuun voimakkaan vaikutuksen, joka ei ole kokonaan haihtunut. Nyt näin hänet jälleen täysikasvaneena, kehittyneenä, entistään, kauniimpana ja henkevämpänä.
… Antakaa anteeksi, jos kuvaukseni hänen olemuksestaan kenties saattaa tuntua hiukan intoilevalta siihen nähden, että te pian olette tapaava hänet silmästä silmään!
Voitte käsittää, ettei meiltä puuttunut puheenainetta. Mutta jo keittoruoan jälkeen siirryimme pois entisten muistojen piiristä vakavampiin ja mieltäkiinnittävämpiin asioihin. Musiikista en voinut puhua hänen kanssaan, sillä me Buddenbrookit tiedämme siitä, ikävä kyllä, liian vähän; mutta alankomaalaisen taiteen alalla selvisin jo paremmin ja kirjallisuuden alalla ymmärsimme toisemme täydellisesti.
Aika lensi kuin siivillä. Aterian jälkeen esitytin itseni vanhalle herra Arnoldsenille, joka osoitti minua kohtaan mitä sulinta ystävällisyyttä. Myöhemmin, saliin siirryttyämme, esitti hän monta konserttikappaletta, ja Gerda esiintyi myöskin. Hän oli hurmaava siinä seisoessaan, ja vaikka minä en ymmärrä mitään viulunsoitosta, tiedän, että hän osasi käytellä viuluaan (oikeaa Stradivariusta) niin, että se nostatti melkein kyyneleet silmiin.
Seuraavana päivänä menin vierailulle Arnoldsenien luo Buitenkantin varrelle. Vastassa oli ensin vanha seuranainen, jolle minun täytyi puhua ranskaa, mutta sitten tuli Gerda esiin, ja me juttelimme yhtä vapaasti kuin edellisenä päivänäkin melkein tunnin: siinä vain oli ero, että tällä kertaa tulimme yhä läheisemmiksi tuttaviksi ja koetimme kumpikin parhaamme mukaan ymmärtää ja oppia tuntemaan toisiamme. Puhuimme sinustakin, äiti, Tonystä, vanhasta hyvästä kaupungistamme, jopa minun työstänikin…
Jo samana päivänä olin tehnyt päätökseni, joka kuului: tämä tai ei kukaan, nyt tai ei koskaan! Tapasin hänet vielä eräässä puutarhajuhlassa ystäväni van Svindrenin luona ja sain itse kutsun pieneen soitannolliseen illanviettoon Amoldsenille; illan kuluessa tein nuorelle neidille puolinaisen ja tiedustelevan tunnustuksen, joka sai suopean vastaanoton… ja nyt on viisi päivää siitä, kun menin herra Arnoldsenin luokse aamupäivällä pyytääkseni häneltä hänen tyttärensä kättä. Hän otti minut vastaan yksityiskonttorissaan. »Rakas konsuli», hän sanoi, »olette mitä tervetullein vävy, vaikka minun, näin vanhoillani ja leskimiehenä, on vaikea luopua tyttärestäni! Mutta entä hän? Hän on tähän asti väittänyt kivenkovaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin. Onko teillä toiveita?» Ja ukko oli äärettömän hämmästynyt, kun vastasin, että neiti Gerda oli todellakin antanut toiveita.
Isä antoi tyttärelleen jonkun päivän ajatusaikaa, ja luulen, että hän sulasta itsekkyydestä yritti hiukan vaikuttaa asiaa vastaan. Mutta mikään ei auttanut: minä olen hänen valittunsa, ja eilisillasta on kihlauksemme ollut julkinen.
Nyt, rakas äiti, en pyydä sinun kirjallista siunaustasi tälle liitolle, sillä jo ylihuomenna lähden pois; mutta otan Arnoldsenilta lupauksen, että he, isä, Gerda ja myös hänen naimisissa oleva sisarensa, tulevat meitä tervehtimään elokuussa, jolloin sinä et voi olla myöntämättä, että hän on kuin luotu minulle. Sillä eihän se voi olla mikään este mielestäsi, että Gerda on vain kolme vuotta nuorempi minua! Ja et kai sinä ole voinut kuvitella, että minä milloinkaan toisin taloon jonkun puolikasvuisen neidon Möllendorpf-Langhals-Kistenmaker-Hagenströmien piiristä,
Entä 'naimakauppa'?… Minua melkein peloittaa, että Kistenmaker ja Hermann Hagenström ja Peter Döhlmann ja Justus-setä ja koko kaupunki tulee tirkistelemään minua hiukan somin silmin kuullessaan siitä; sillä tuleva appeni on miljonääri… Hyvä Jumala, mitä siitä voidaan sanoa? Meissä on niin paljon puolinaista, että asiat saattaa selittää niin tai näin. Minä kunnioitan Gerda Arnoldsenia syvästi, mutta en halua vähääkään ruveta tutkistelemaan itseäni saadakseni tietää, onko ja missä määrin suuri myötäjäissumma, joka ensi esittelyssä kuiskattiin korvaani jotakuinkin häikäilemättömässä muodossa, vaikuttanut tuohon kunnioitukseen. Rakastan häntä, mutta onneni ja ylpeyteni on suurempi sen vuoksi, että minä, hänen tullessaan omakseni, samalla voin valloittaa huomattavan pääomanlisäyksen kauppahuoneellemme.
Lopetan nyt, rakas äiti, tämän kirjeen, joka siihen nähden, että me jo jonkun päivän jälkeen voimine puhua suullisesti onnestani, on venynyt liiankin pitkäksi. Toivotan sinulle miellyttävää ja virkistävää kylpymatkaa ja pyydän sinua sanomaan sydämelliset terveiseni meikäläisille.
Sinua uskollisesti rakastava, kuuliainen poikasi
T.
KAHDEKSAS LUKU.
Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon ja juhlimisen merkeissä.
Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat, jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän…
»Ei sitä kivistä… siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään. »Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva… se on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän… Ihmeellistä… minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä…»
»Mitäpä minä…» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja ottaa merikylpyjä…»
Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.
Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan… »Hyvää päivää, 'ma'm' Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä… Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on aikamoinen praktiikka…» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella… ero oli vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»
Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki, jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.
Oli kaunista nähdä konsulin ensi kertaa taluttavan morsiantaan maisemahuoneeseen äitinsä eteen, joka otti hänen vastaan avosylin, pää kallellaan. Gerda, joka astui vaaleata mattoa pitkin vapaa- ja yleväryhtisenä, oli pitkä ja muhkeavartaloinen. Tuuheine kuparinruskeine hiuksineen, toisiaan lähellä olevine ruskeine, hienojen sinisten varjojen ympäröimme silmineen, leveine, välkkyvine hampaineen, jotka hän paljasti hymyillessään, voimakaspiirteisine nenineen ja harvinaisen jalomuotoisine suineen oli tuo kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen tyttö erikoislaatuinen, hieno, salaperäisen kiehtova kaunotar. Hänen kasvojensa väri oli himmeänvalkoinen, ja ilme hiukan ylpeä. Mutta hän taivutti kuitenkin päänsä alas konsulittaren ottaessa sen hellästi käsiensä väliin ja suudellessa hänen lumivalkoista, moitteetonta otsaansa… »Lausun sinut tervetulleeksi taloomme ja perheeseemme, rakas, kaunis, siunattu tyttäreni», sanoi konsulitar. »Olet tekevä poikani onnelliseksi… näen jo edeltäpäin, miten onnelliseksi sinä olet tekevä hänet.» Ja hän veti oikealla kädellään Thomaksen luokseen suudellakseen myös tätä.
Ei milloinkaan, ei ainakaan isoisän aikojen jälkeen, tuossa suuressa talossa oltu iloittu ja seurusteltu enemmän ja vapaammin, vaikka talo muuten aina oli avoinna vieraille. Pastori Tiburtius oli vaatimattomuudessaan valinnut itselleen huoneen takarakennuksessa, biljardisalin vieressä, mutta toiset, — Gerda, ukko Arnoldsen, vilkas, hupaisa kuuttakymmentä lähestyvä mies, jolla oli suippo leukaparta ja sulavat liikkeet, hänen vanhin tyttärensä, kärsivän näköinen nainen, ja vävynsä, hieno maailmanmies, joka liikkui Christianin kanssa kaupungilla ja klubissa — jakautuivat alakerran käytävän vieressä vapaina oleviin huoneisiin…
Antonie Grünlich iloitsi siitä, että Sievert Tiburtius oli tällä erää ainoa hengellinen herra talossa… iloitsi rajattomasti! Kunnioittamansa veljen kihlaus ja se, että tämän valittu oli hänen ystävänsä Gerda, tämän naimakaupan edullisuus, joka oli kohottava heidän nimensä uuteen kunniaan ja lisäävä heidän kauppahuoneensa loistoa, 300 000 markan myötäjäis-erällä, josta hän oli kuullut kuiskattavan, ajatus, mitä kaupungin toiset perheet, varsinkin Hagenströmit, tulisivat sanomaan… kaikki tämä saattoi hänet pysyväisen hurmion tilaan. Kolme kertaa tunnissa syleili hän tulevaa kälyään intohimoisesti…
»Voi Gerda!» hän huudahti. »Minä rakastan sinua, minä olen aina rakastanut sinua! Tiedän kyllä, ettet sinä voi kärsiä minua, että olet aina vihannut minua, mutta…»
»Älähän nyt joutavia, Tony!» sanoi neiti Arnoldsen. »Kuinka sinä olet voinut ajatella, että minä olisin vihannut sinua? Mitähän hirveätä sinä olet oikeastaan tehnyt minulle?»
Mutta jostakin syystä, luultavasti vain ylitsevuotavan ilonsa hurmiossa, paljaasta puhumisen halusta, väitti Tony yhä uudelleen, että Gerda oli aina vihannut häntä, mutta että hän — sitä sanoessaan hänen silmänsä kyyneltyivät — oli kullannut tuon vihan rakkaudella. Sitten hän vei syrjään Thomaksen ja sanoi tälle: »Sinä olet tehnyt äärettömän viisaasti! Oi hyvä Jumala, Tom, miten viisaasti sinä olet tehnyt. Miksi ei isä saanut nähdä tätä… ihan se panee itkemään! Nyt unohtuu moni seikka… myös erään henkilön muisto, jonka nimeä minä en mielelläni mainitse…» Tämän jälkeen hän vei Gerdan kanssaan tyhjään huoneeseen, jossa kuvasi tälle peloittavan tarkasti Bendix Grünlichin kanssa viettämänsä avioliittovuodet. Hän jutteli Gerdan kanssa tuntimääriä myös heidän täysihoitola-ajastaan, heidän hassunkurisista keskusteluistaan, Armgard von Schillingistä, joka asui Mecklenburgissa, ja Eva Ewersistä, joka asui Münchenissä. Sievert Tiburtiuksesta ja Klarasta hän ei piitannut juuri yhtään, mutta nämä eivät sitä toivoneetkaan. He istuivat enimmäkseen hiljaa käsi kädessä puhuen lempeästi ja vakavasti kauniista tulevaisuudestaan.
Koska Buddenbrookien suruvuosi ei vielä ollut päättynyt, vietettiin molemmat kihlajaiset ainoastaan perheen piirissä. Gerda Arnoldsen tuli kuitenkin pian tunnetuksi kaupungissa, ja hän oli yleisin puheenaihe pörssissä, klubissa, kaupungin teatterissa, seuraelämässä… »Tip-top», sanoivat »seurasankarit» suutaan maiskuttaen, sillä tuo viimeinen hampurilainen sana tarkoitti kaikkea hienonhienoa, olipa sitten puhe punaviinistä, tupakasta, päivällisistä tai kauppalaskelmista. Mutta vakavampien, kunniallisten porvarien keskuudessa pudisti moni päätään… Ihmeellistä, tuumivat he. »Nuo hiukset, nuo puvut, nuo kasvot, tuo ryhti, olivat jollain tavoin niin ihmeellisen yltäkylläiset.» Kauppias Sörensen ilmaisi sen näin: »Hänessä on jotakin erityistä…» jonka jälkeen hän pyörähti ympäri ja irvisti, kuten hänen tapansa oli tehdä pörssissä, kun hänelle tehtiin huono tarjous. Mutta… se oli konsuli Buddenbrookin kaltaista. Tuo Thomas Buddenbrook oli hieman vaativainen, hieman.. erilainen kuin edeltäjänsä. Tiedettiin — kangaskauppias Benthien tiesi tämän erityisen hyvin — ettei hän tilannut Hampurista ainoastaan hienoa uudenaikaista puvustetaan, joka hänellä oli hyvin runsas ja johon kuului päällystakkeja, hattuja, liivejä, housuja ja kaulaliinoja — vaan myöskin alusvaatteensa. Tiedettiinpä sekin, että hän vaihtoi paitaa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, ja että hän käytti hajuvettä nenäliinassaan ja Napoleon III:n tapaan kierretyissä viiksissään. Ja kaikkea tätä hän ei tehnyt kauppahuoneen ja edustuksen vuoksi — kauppahuone 'Johan Buddenbrook' ei tarvinnut sellaisia — vaan yksityisestä ihailustaan kaikkea hienon hienoa ja ylhäistä kohtaan… miten tuota nyt kuvaisikaan! Ja entä nuo otteet Heinen ja muiden runoilijain teoksista, joita hänen oli tapana siroitella puheeseensa käytännöllisissäkin tilaisuuksissa, kauppaa ja kaupunkia koskevissa keskusteluissa… Ja nyt viimeksi tämä nainen…! Konsuli Buddenbrookissa oli itsessäänkin »jotakin erityistä» — — mikä tietenkin lausuttiin kaikella kunnioituksella, sillä Buddenbrook-suku oli kaikin puolin arvossapidetty ja kauppahuone oli mitä varmin ja sen johtaja järkevä ja miellyttävä mies, joka rakasti kaupunkiaan ja oli käyttävä voimansa ja menestyksensä sen hyväksi…. Ja olihan se hiivatin hyvä kauppa, tämä viimeinen; puhuttiin 100 000 markan myötäjäisistä… Mutta… mutta naisten joukossa oli monta, joiden mielestä Gerda Arnoldsen oli »olevinaan»; muistakaamme, että tuo »olevinaan» oli hyvin voimakas moitteen ilmaisu.
Mutta se, joka ensi hetkestä alkaen, nähtyään Thomas Buddenbrookin morsiamen kadulla, katsoi tätä kateellisen ihastuneena, oli kaupanvälittäjä Gosch. »Haa!» sanoi hän klubissa ja »Laivuriyhdistyksessä». pitäen punssilasiaan koholla ja vääntäen kapinoitsijakasvonsa mitä hirmuisimmin… »Mikä nainen, hyvät herrat! Hero ja Aphrodite, Brünnhilde ja Melusina yhdeksi yhtyneinä… Haa, on sentään ihanaa elää!» lisäsi hän yhteen menoon. Eikä kukaan kaupungin porvareista, jotka istuivat vanhan laivuritalon tukevilla, leikkauksin koristetuilla puupenkeillä katosta riippuvien mallilaivojen ja kalojen alla seideleitään kallistellen, aavistanut, minkä mullistuksen Gerda Arnoldsenin ilmestyminen aikaansai kaupanvälittäjä Goschin hiljaisessa, kaipaavassa elämässä…
Koska siis Buddenbrookin perhe ei ollut velvoitettu pitämään suuria vastaanottoja suruvuoden tähden, pääsivät tuon pienen piirin jäsenet tutustumaan sitä paremmin toisiinsa. Sievert Tiburtius kertoi, Klaran käsi omassaan, vanhemmistaan, nuoruudestaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan, Arnoldsenit kertoivat sukupuustaan, joka oli kotoisin Dresdenistä; tämä ainoa haara oli juurtunut Alankomaihin. Ja sitten pyysi Madame Grünlich maisemahuoneen kirjoituspöydän avaimen ja raahasi vakavana esiin koko sukupaperisalkun, johon Thomas oli merkinnyt jo viimeisetkin tapahtumat. Hän kertoi innoissaan Buddenbrookeista, Rostockin pukuräätälistä, joka oli elänyt niin mainion hyvissä varoissa, ja luki vanhoja juhlarunoja:
Kauneus ja kunto jalo
tääll' on siteess' saman vyön:
Venukselt' on katseen valo,
Vulkaanukselt' tarmo työn!
ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä hän ei oikeastaan mielellään maininnut.
Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille… rouva säästi ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin silmiinpistävällä tavalla… Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»
Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti… myöskin Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.
»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista… »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti, hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina… »Semmoista se on elämä… jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut… Minä olen hanhi, tyhmeliini… Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento…!»
»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät hampaansa.
Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on prévenir!»
Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.
Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen, joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin naimisiin, nimittäin… kumpikin erikseen!»
YHDEKSÄS LUKU.
Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen, öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja paljain käsivarsin.
Innoissaan, työstä ja ilosta hiestyneenä juoksi hän matalia portaita alas ja veti Gerdan ja Thomaksen, jotka olivat nousseet turkkeihin puettuina matkatavaroiden peittämistä vaunuista, syleillen portaita ylös…
»Siinähän te olette! Siinähän te onnelliset olette, jotka olette tehneet niin pitkän matkan! Oletteko katsoneet taloa: pylväillä lepää katto sen!… Gerda, sinä olet tullut vielä kauniimmaksi, anna kun suutelen sinua… ei, suulle… noin! Päivää, Tom, sinä saat myös suukon. Marcus on sanonut, että kaikki on käynyt hyvin sillä aikaa. Äiti odottaa teitä Mengstrassella, mutta laittakaahan nyt ensin kuntoon itsenne… Tahdotteko teetä? Kaikki on valmiina. Ei ole valittamista. Jacobs on tehnyt voitavansa, ja minä olen myös tehnyt mitä olen ymmärtänyt…»
He seisoivat yhdessä talon edessä tyttöjen kantaessa sisään tavaroita ajajan kanssa. Tony sanoi: »Alakerran huoneita te kai ette tule vielä tarvitsemaan… ette vielä», toisti hän liputtaen kieltään ylähuulta vasten. »Tämä on kaunis huone» — sanoi hän aukaisten erään oven oikealle. — »Siinä on muratti ikkunan ympärillä… yksinkertaiset puiset huonekalut…. tammea… Tuolla takana, eteisen toisella puolen, on toinen, isompi. Tässä oikealla ovat keittiö ja ruokasäiliö… Mutta menkäämme ylös, minä näytän kaikki, kaikki!»
He nousivat leveän, tummanpunaisen maton peittämiä mukavia portaita. Lasioven kautta tultiin kapeaan käytävään. Siitä mentiin ruokasaliin, jossa suurella, pyöreällä pöydällä kiehui samovaari ja jonka tummanpunaisella damastintapaisella kankaalla verhottuja seiniä vasten oli asetettu pähkinäpuisia, ruokoistuimella varustettuja tuoleja ja mahtava astiakaappi. Vieressä oli miellyttävä arkihuone, jonka huonekalut olivat päällystetyt harmaalla veralla ja jonka vain oviverhot erottivat kapeasta salongista; sen nojatuolit olivat vihreäraitaista ripsiä ja siinä oli pieni uloke. Mutta neljännen osan koko kerroksesta anasti kolmi-ikkunainen sali. Viimeksi he menivät makuukamariin.
Se oli käytävän oikealla puolella, siinä oli kukikkaat ikkunaverhot ja mahtavat mahonkisängyt. Mutta Tony meni takaseinällä olevaa pientä porttia kohti, painoi sen ripaa ja työnsi sen auki. Sieltä veivät kiertoportaat pohjakerrokseen, jossa oli kylpyhuone ja palvelijoiden makuukomerot.
»Täällä on kaunista. Tänne minä jään», sanoi Gerda vaipuen hengähtäen nojatuoliin, toisen vuoteen ääreen.
Konsuli kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Oletko väsynyt! Vaikka kyllä minäkin mielelläni hiukan puhdistaudun…»
»Minä menen katsomaan teepöytää», sanoi rouva Grünlich; »odotan teitä ruokasalissa…» Ja hän katosi sinne.
Tee oli höyryävänä Meissenin-porsliinisissa kupeissa Thomaksen tultua sisään. »Tässä minä olen», hän sanoi, »Gerda tahtoi vielä jäädä puolituntiseksi lepäämään, hänellä on päänsärky. Tulemme myöhemmin Mengstrasselle… Mitä tänne kuulun, voitteko kaikki hyvin, rakas Tony? Äiti, Erika, Christian?… Sydämelliset kiitoksemme, myöskin Gerdan, vaivoistasi, rakas sisko! Kaikki on niin kaunista! Ei puutu muuta kuin pari palmua ulokkeeseen, jotka Gerda haluaa, ja muutama kunnon öljymaalaus, jotka jäävät minun etsittävikseni… Mutta kerropas nyt jotakin! Mitä sinulle kuuluu, mitä sinä olet hommannut tällä välin?»
Thomas oli vetänyt tuolin sisarelleen viereensä, joi hitaasti teetään ja söi keksiä heidän puhellessaan.
»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on mennyt…»
»Lorua, Tony! Sinun elämäsi!… Mutta sinä taidat ikävöidä?»
»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä iloitsen teidän paluustanne… Mutta en viihdy kotona, vaikka on synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan henkiystävyyttä… Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten vaatteissa… kyykäärmeiden sikiöitä… Olemme kaikki heikkoja ihmisiä, joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee…»
»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»
»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas… Mutta näetkös… tahdon olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä koristele…»
»Se on erittäin kauniisti tehty, Tony.»
»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi Grünlichiä… Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on niin kauheasti hänen näköisensä… Ja kun minä näen hänet edessäni, en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet, tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa elämään… Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni, että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei tervehdi minua… niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama juttu… Ja minä en voi sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä saattaa korjaantua! Olen vielä nuori… Enkö ole vielä jotakuinkin kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois tahran… Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan mahdotonta?»
»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan vaihtelua…»
»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron sinulle erään asian.»
Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.
»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?… Mutta sentään arveluttavaa?… Niin, se olisi kai ollut sopimatonta. Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä… Se tuuma meni myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te olette liian kaunis kirjoitti hän… hahaa, en ole milloinkaan nauranut niin makeasti!»
Molemmat nauroivat sydämen pohjasta.
»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo… hänen nimensä on muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja. Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko sinulla mitään tätä vastaan?»
»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin oloihin.»
»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä, Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»
»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä, että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi, sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi… Mutta todellisen käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony… Minä olen hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän… vaikka tiedän monen tässä kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös luonnollisempi… Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan», jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla hiukan kylmä… Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen, ihastuttava olento.»
»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.
Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.
Se oli Gerda, tulevien Buddenbrookien äiti.