KUUDES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Thomas Buddenbrook söi ensimmäisen aamuateriansa kauniissa ruokasalissaan melkein aina yksin, sillä hänen vaimonsa lähti tavallisesti hyvin myöhään makuukamarista, koska häntä aamulla usein vaivasi päänsärky ja alakuloinen mieliala. Konsuli lähti sitten heti Mengstrasselle, jossa kauppahuoneen konttorit olivat, söi aamiaisen välikerroksessa yhdessä äitinsä, Christianin ja Ida Jungmannin kanssa ja tapasi Gerdan vasta neljän aikaan päivällisellä.

Kauppahommien vuoksi oli ensi kerroksessa yhä edelleen vilkasta, mutta Mengstrassen suuren talon asuinkerrokset olivat melkein asumattomat ja tyhjät. Pikku Erika oli joutunut mademoiselle Weichbrodtin hoiviin, Klothilde-parka oli muuttanut viisine kuusine huonekaluineen erään kimnaasinopettajan lesken, tohtorinna Krauseminzin luo halpaan täysihoitoon, ja Antonkin oli lähtenyt talosta astuakseen nuoren herrasväen palvelukseen, jossa hän oli tarpeellisempi. Ja milloin Christian oli klubissa, istuivat neljän aikaan vain konsulitar ja Ida Jungmann pyöreän ruokapöydän ääressä, jossa ei enää tarvinnut vetää esiin yhtään lisälevyä ja joka aivan hukkui laajan ruokatemppelin jumaltenkuvien keskeen.

Konsuli Johann Buddenbrookin kuoltua oli seuraelämä lakannut Mengstrassen suuressa talossa, eikä konsulitar nähnyt enää luonaan, muutamia pappeja lukuunottamatta, muita kuin torstaisin kokoontuvat suvun jäsenet. Mutta hänen poikansa ja tämän puoliso olivat juuri pitäneet ensimmäiset päivälliskutsut, kutsut, joissa syötiin sekä ruokasalissa että arkihuoneessa, joissa oli ollut apuna vieras keittäjätär ja lisäpalvelijat ja joissa oli juotu Kistenmakerin viinejä; kutsut, jotka alkoivat kello viideltä ja joiden tuoksut ja hälinä eivät lakanneet vielä yhdeltätoistakaan; kutsut, joihin ottivat osaa kaikki Langhalsit, Hagenströmit, Huneukset, Kistenmakerit, Överdieckit ja Möllendorpfit sekä suuri joukko muuta kauppiasväkeä, oppineita, aviopareja ja nuoriamiehiä; kutsut, jotka olivat loppuneet whistiin ja musiikkiin ja joita pörssissä ylistettiin vielä viikon kuluttua. Oli nähty, että nuori rouva konsulitar osasi todella edustaa… Konsuli oli, jäätyään hänen kanssaan matalaksipalaneiden kynttilöiden valaisemaan asuntoon, paikaltaan siirrettyjen huonekalujen keskeen, hyvien ruokien, hajuvesien, viinien, kahvin, sikarien ja kukkien tuoksuun, joita oli ollut sekä puvuissa että pöydillä, ottanut vaimonsa kädet omiensa väliin ja sanonut: »Hyvin tehty, Gerda! Meidän ei ole tarvinnut hävetä. Tämmöiset seikat ovat hyvin tärkeitä… Minä en välitä monista tanssiaisista enkä nuorten keräämisestä. Siihen täällä ei ole tilaakaan. Mutta vakaantuneemmilla ihmisillä ei ole moittimista meidän ruoassamme. Tällainen päivällinen maksaa hiukan enemmän… mutta se on tärkeä seikka.»

»Niin minäkin ajattelen», oli toinen vastannut järjestellen pukunsa pitsejä, joiden alta kuulsi hänen marmorinhohtoinen povensa. »Minäkin pidän enemmän päivällisistä kuin tanssiaisista. Päivälliset ovat niin rauhoittavia… Olin soittanut iltapäivällä ja tunsin oloni hiukan kummalliseksi… Nyt on pääni niin tyhjä, että vaikka salama iskisi huoneeseen, ei se saisi minua kalpenemaan eikä punastumaan.»

* * * * *

Kun konsuli kerran kello puoli kaksitoista päivällä istui äitinsä viereen aamiaispöytään, luki tämä ääneen seuraavan kirjeen:

                                     München, 2 p:nä huhtik. 1857.
                                     Marienplatz N:o 5.

Rakas äiti!

Pyydän anteeksi, etten vielä ole kirjoittanut, vaikka jo olen ollut täällä kahdeksan päivää; se on suorastaan häpeä, mutta minulla on ollut niin paljon näkemistä — siitä kaikesta myöhemmin. Kysyn nyt ensiksi, voitteko te kaikki hyvin, sinä, Tom ja Gerda ja Erika ja Christian ja Thilda ja Ida ja kaikki muut rakkaat, sillä se on kaikkein tärkeintä.

Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko ajatella!

München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon. Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna- ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen jälkeen.

Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan…

Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten maustejuustovoileipä kädessä.

»Sinä naurat, Tom…» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän, että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»

»… Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään, mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan rinnalla…»

»Hyi!» sanoi konsulitar huolestuneesti.

»Se on aivan Tonyn kaltaista!» sanoi konsuli.

»Kuinka niin, Tom?»

»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa… koetteeksi! Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä suunnattomasti… mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»

Tähän ei konsulitar voinut yhtyä, vaan jatkoi lukemista:

»Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä. Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani, mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana. Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika. Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän kanssamme Würmsee-retkelle.

Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin. Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita. Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä vastaan…

Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen sohvanselkää vasten.

»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi…»

»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut onnen.»

Sitten hän luki kirjeen loppuun…

TOINEN LUKU.

Huhtikuun lopulla palasi rouva Grünlich jälleen kotitaloonsa, ja vaikka hän nyt taas oli kokenut palasen elämää, vaikka vanhat olot olivat jälleen edessä ja hänen täytyi ottaa osaa hartaushetkiin ja kuulla Lea Gerhardtin ääneenlukua Jerusalemin-iltoina, oli hän ilmeisesti iloisemmalla ja valoisammalla mielellä.

Heti kun hänen veljensä konsuli oli hakenut hänet asemalta — hän tuli Büchenistä — ja oli ajanut hänen kanssaan Holstentor'in kautta kaupunkiin, ei Thomas voinut olla lausumatta sisarelleen sellaista kohteliaisuutta, että tämä yhä, lähinnä Klothildea, oli kaunein perheen jäsenistä, mihin toinen vastasi: »Kuulepas, Tom, minä vihaan sinua! Etkö häpeä pilkata tuolla tavoin vanhaa rouvaa…»

Mutta oikeassa hän oli: Madame Grünlich oli säilynyt hyvin nuorekkaana, ja hänen vahva, vaaleanruskea tukkansa, joka oli pöyhötetty molemmin puolin jakausta, vedetty alas pienten korvien yli ja kääritty sykeröksi päälaelle kilpikonnanluisen kamman avulla, — hänen harmaansinisten silmiensä pehmeä ilme, hänen kaunis ylähuulensa, hänen hienot, soikeat kasvonsa ja niiden heleä väri saivat hänet näyttämään kaksikymmentäkolme- eikä kolmikymmenvuotiaalta. Hänellä oli verrattoman hienot, riippuvat kultaiset korvarenkaat, joita jo hänen isoäitinsä oli kantanut hiukan toisenmuotoisina. Väljästi istuva, kevyt, tumma pusero atlassiedustoineen ja pitsi-olkalappuineen antoivat hänen povelleen hurmaavan pehmeyden…

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, kuten jo mainitsimme, ja kertoi torstaina, Breitestrassen Buddenbrookien naisten, konsuli Krögerin, Klothilden, Sesemi Weichbrodtin ja pikku Erikan istuutuessa pöytään, mitä havainnollisimmin Münchenistä, Münchenin oluesta, makaruuneista, maalarista, joka oli tahtonut maalata hänen muotokuvansa, ja hovivaunuista, jotka olivat tehneet häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Hän mainitsi ohimennen myös herra Permanederin nimen, ja kun Pfiffi Buddenbrook tai joku toinen huomautti, että kyllähän sellainen matka saattoi olla hauskakin, vaikkakaan se ei näyttänyt tuoneen mitään käytännöllisiä etuja, vaikeni rouva Grünlich sanomattoman arvokkaan näköisenä, nosti päätään ja koetti samalla painaa leuan alas…

Muuten hän nykyään aina riensi portaille, kellon äänen kaikuessa suuren eteisen halki, katsomaan kuka tuli… Mitähän se saattoi merkitä? Sen tiesi ainoastaan Ida Jungmann, Tonyn kasvattajatar ja monivuotinen uskottu, joka silloin tällöin sanoi rouva Grünlichille: »Tony, lapsukainen, saat nähdä, että hän tulee! Ei suinkaan hän ole mikään vätys…»

Muut perheenjäsenet olivat kiitolliset Tonylle hänen iloisuudestaan; mieliala kaipasi kipeästi kohotusta jo siitä syystä, että kauppahuoneen johtajan ja hänen nuoremman veljensä välit eivät olleet aikaa myöten paranneet, vaan pahenneet, valitettavasti. Heidän äitinsä, konsulitar, joka seurasi huolissaan asioiden kehitystä, sai panna liikkeelle kaiken taitonsa välittäessään… Hänen kehoittaessaan Christiania käymään säännöllisemmin konttorissa ei tämä vastannut mitään, vaan oli hajamielisen näköinen, ja veljensä muistutellessa hän joutui hämilleen, tuli levottomaksi, vakavaksi ja ajattelevaiseksi, mutta ei sanonut mitään vastaan ja koetti sitten jonkun päivän hoitaa englanninkielistä kirjeenvaihtoa suuremmalla ponnella. Mutta vanhempi veli alkoi yhä enemmän halveksia nuorempaa, mikä seikka ei parantunut siitä, että Christian antoi Thomaksen nuhdella häntä vastaansanomatta ja pyöritteli vain levottomasti silmiään.

Rasittavan työn ja hermojensa vuoksi Thomas ei voinut kuunnella osanottavasti ja levollisesti Christianin juurtajaksaisia selityksiä erilaisista taudinoireistaan, ja äidilleen ja sisarelleenkin hän leimasi ne »inhoittavan itsetutkistelun turhanpäiväisiksi seurauksiksi».

Epämääräinen vaiva Christianin vasemmassa sääressä oli joku aika sitten väistynyt eräiden ulkonaisten lääkkeiden vaikutuksesta. Mutta nielemisvaikeudet uudistuivat vieläkin usein pöydässä, ja äskettäin oli tullut lisäksi ajoittainen hengenahdistus, hengityshäiriö, jota Cliristian monta viikkoa piti keuhkotaudin merkkinä ja jonka laatua ja vaikutuksia hän kuvasi mitä perinpohjaisimmin, nenä rypyssä. Kysyttiin tohtori Grabowin neuvoa. Tämä julisti, että sydän ja keuhkot toimivat sangen voimakkaasti, mutta että tuo hengenahdistus johtui eräiden lihaksien velttoudesta, ja hän määräsi hengityksen helpottamiseksi ensiksikin viuhkan käyttöä, toiseksi erästä vihreätä jauhetta, jota oli poltettava ja jonka savua sitten oli hengitettävä sisään. Viuhkaa käytti Christian myöskin konttorissa, ja johtajan huomautukseen vastasi hän, että Valparaisossa oli jokaisella konttoristilla ollut viuhka kuumuuden tähden: »Olisitpa nähnyt Johny Thunderstormia… voi hyvä Jumala!» Mutta kun hän eräänä päivänä, keikuttuaan ensin kauan aikaa edestakaisin istuimellaan veti taskustaan pulverinsakin ja sytytti niin väkevän ja pahanhajuisen savun, että monet alkoivat ankarasti yskiä ja herra Marcus aivan kalpeni… silloin syntyi julkinen kohtaus, häväistyskohtaus, hirveä yhteentörmäys, joka olisi johtanut silmänräpäykselliseen välien rikkomiseen, ellei konsulitar olisi vielä kerran sovitellut, puhunut järkeä ja kääntänyt asiaa hyväksi…

Eikä tässä kyllin. Konsuli seurasi paheksuen myös hänen kodin ulkopuolella, enimmäkseen tohtori Gieseken, koulutoverin, seurassa viettämäänsä elämää. Hän ei ollut mikään ulkokullattu ja fariseus, hän muisti hyvin omat nuoruudensyntinsä. Hän tiesi, ettei hänen kotikaupunkinsa, tuo kauppa- ja satamakaupunki, jonka kaduilla kaupallisessa suhteessa korkeastikunnioitetut porvarit astuivat niin ehdottoman arvokkaan näköisinä, kopautellen keppiään kivitykseen, ollut mikään moitteettoman siveellisyyden asuinsija. Konttoripukilla vietetyn päivän korvausta ei haettu ainoastaan väkevistä juomista ja voimakkaasta ruuasta… Mutta nuo korvaukset peittyivät paksuun sopivaisuuden vaippaan. Konsuli Buddenbrookin ensimmäinen käsky kuului, että tuli »säilyttää muoto» ja hän oli sen toteuttamisessa aivan toisten kaupungin porvarien kannalla. Asianajaja Gieseke kuului »oppineisiin», jotka mukautuivat »kauppamiesten» elämäntapoihin; hän oli myös tunnettu hummaaja minkä jokainen näki päältäpäinkin. Mutta samoin kuin toiset hyvinvoivat nuoret miehet osasi hänkin esiintyä edukseen ja välttää pahennusta sekä säilyttää valtiollisten ja kaupallisten periaatteittensa koskemattomuuden. Hänen kihlauksensa neiti Huneuksen kanssa oli juuri tullut tunnetuksi. Hän nai siis itselleen sijan parhaassa seurapiirissä ja rikkaat myötäjäiset. Hän otti huomattavan innokkaasti osaa kaupungin asioihin, ja kuiskailtiin hänen tavoittelevan raatimiehen ja lopuksi kai vanhan pormestarin tohtori Överdieckin paikkaa.

Mutta Christian Buddenbrook, hänen ystävänsä, sama, joka oli astunut varmoin askelin mademoiselle Meyer de la Grangen eteen, antanut tälle kukkavihkonsa ja sanonut: »Neiti, te näyttelitte niin kauniisti!» — tämä Christian oli luonteensa ja pitkien vaellusvuosiensa perusteella kehittynyt aivan toisenlaiseksi, paljon yksinkertaisemmaksi ja huolettomammaksi seuraveikoksi, eikä hän ollut tottunut sydämenasioissaan enemmän kuin muissakaan peittämään tunteitaan, osoittamaan hienotunteisuutta, säilyttämään arvokkuutta. Esimerkiksi hänen suhteensa erääseen kesäteatterin näyttelijättäreen oli koko kaupungin pilan esineenä, ja rouva Stuht, joka seurusteli parhaissa piireissä, kertoi jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että »Krischan» oli jälleen nähty kadulla »Tivolin» neidin kanssa keskellä kirkkainta päivää.

Tätäkään ei sentään pidetty kovin pahana… Oltiin liian skeptillisiä osoittamaan julkista siveellistä loukkaantumista: Christian Buddenbrook ja Peter Döhlmann, jonka kokonaan lamassa olevat liikeasiat olivat saattaneet esiintymään yhtä kursailemattomasti, olivat suosittuja seuramiehiä ja varsinkin herraseurassa korvaamattomat. Mutta heitä ei saanut ottaa vakavalta kannalta; tärkeissä neuvotteluissa heitä ei kaivattu. Varsin kuvaavaa oli, että he kaikkialla kaupungissa, klubissa, pörssissä, satamassa olivat tunnetut nimeltä: »Krischan» ja »Peter». Ja pahansuovat, kuten Hagenströmit, olivat valmiit nauramaan Krischanille itselleen eivätkä vain hänen jutuilleen ja leikinlaskulleen.

Christian itse ei ajatellut tuota, tai sivuutti hän sen hetken levottoman mietiskelyn jälkeen. Mutta hänen veljensä konsuli tiesi asiasta, tiesi, että Christian antoi perheen vihamiehille hyvän hyökkäysaiheen, ja… niitä oli jo liian paljon entuudestaan. Sukulaisuus Överdieckien kanssa oli kovin kaukaista ja tulisi pormestarin kuoltua olemaan aivan merkityksetön. Krögerit eivät enää merkinneet mitään, he elivät syrjässä harmitellen poikansa kepposia… Gotthold-setävainajan alasäätyinen avioliitto oli epämiellyttävää… Konsulin sisar oli eronnut rouva, joskin saattoi toivoa tämän menevän uusiin naimisiin, — ja nyt oli hänen veljensäkin naurunalainen mies, jonka ilveitä uutterat kaupungin herrat kuuntelivat joutohetkinään hyväntahtoisesti tai pilkallisesti nauraen, ja joka kaiken lisäksi teki velkaa ja antoi neljännesvuoden kuluttua, kun ei hänellä enää ollut rahaa, aivan avoimesti tohtori Gieseken maksaa puolestaan… mikä oli häpeäksi koko kauppahuoneelle.

Vihansekainen halveksunta, jota Thomas tunsi veljeään kohtaan ja jonka toinen kesti tylsän välinpitämättömästi, ilmeni kaikenlaisissa hiuksenhienoissa pikkuasioissa, joita vain perheenjäsenet voivat täysin ymmärtää. Esimerkiksi Buddenbrook-suvun historiasta puhuttaessa saattoi Christian ruveta puhumaan vakavasti, hellästi ja ihaillen synnyinkaupungistaan ja esi-isistään, mikä ei kuulostanut varsin hyvältä hänen suussaan. Silloin konsuli paikalla lopetti keskustelun jollakin kylmällä huomautuksella. Hän ei kärsinyt sitä. Hän halveksi veljeään niin suuresti, ettei hän sallinut tämän rakastaa sitä, mitä hän itse rakasti. Hän olisi paljon mieluummin kuullut Christianin puhuvan siitä Marcellus Stengelin murteella. Sitten hän oli lukenut erään kirjan, jonkun historiallisen teoksen, joka oli tehnyt häneen hyvin syvän vaikutuksen ja josta hän puhui hartain mielin. Christian epäitsenäisine ajatuksineen ei olisi keksinyt koko kirjaa, mutta hän oli vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, luki sen myös kuultuaan sitä ylistettävän, huomasi sen erinomaiseksi ja teki mahdollisimman tarkan selon vaikutelmistaan… ja samassa kirja oli menettänyt arvonsa Thomakseen nähden. Hän puhui siitä sen jälkeen kylmästi ja välinpitämättömästi. Hän oli olevinaan, kuin olisi hän tuskin siihen katsonut. Hän jätti sen veljensä ihailtavaksi…

KOLMAS LUKU.

Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta», herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään, meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta. Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa. Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.

Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin, sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä, ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa… hyvä veli.»

Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki. Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä, kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan, ystäväni.»

»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa, jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja valitettavasti sinun tähtesi.»

»Minun…»

»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton, niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja… Häväistys seurasikin. Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»

»Oh… nyt minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. — Kuka sen kertoi?»

»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä, että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa…»

»Tom, kyllähän se oli… Häpesin Hagenströmin takia!»

»Häpesit Ha… Mutta tuohan on… Kuule!» huusi konsuli ravistaen kuohuksissaan molempia käsiään ilmassa, kämmenpuolet ylöspäin ja pää kallellaan: »Sinä menet sanomaan seurassa, johon kuuluu kauppiaita ja oppineita, kaikkien kuullen: 'Oikeastaan on jokainen kauppias, tarkemmin katsoen, veijari'… sinä, joka itse kuulut kauppiassukuun ja moitteettomuuteen sekä ehdottomaan vakavaraisuuteen pyrkivän kauppahuoneen perillisiin…»

»Taivaan nimessä, Thomas, sehän oli leikkiä!… Vaikka… oikeastaan…» lisäsi Christian nenäänsä rypistäen ja työntäen päänsä vinosti eteenpäin… Tuossa asennossa hän kulki muutaman askeleen.

»Leikkiä! Leikkiä!» huusi konsuli. »Minä luulisin ymmärtäväni leikkipuhetta, mutta olethan itse nähnyt miten tuo leikki on ymmärretty! 'Minä pidän alaani hyvin suuressa kunniassa', kuuluu Hermann Hagenström vastanneen… Ja siinä sinä laiskuri sitten istuit, joka et osaa pitää työtäsi minkään arvoisena…»

»Niin, Tom, aivan niin! Vakuutan sinulle, että koko ilo oli samassa mennyt! Toiset nauroivat aivan kuin olisivat olleet minun puolellani, kunnes tuo Hagenström äkkiä lausuu peloittavan mahdikkaasti: 'Minä puolestani…' Mokoma tyhmyri! Häpesin todellakin hänen takiaan. Illalla ajattelin sitä vielä kauan aikaa vuoteessani, ja minusta tuntui niin kummalliselta… En tiedä onko sinusta koskaan tuntunut siltä…»

»Älä lorua, minä pyydän!» keskeytti konsuli. Hänen koko ruumiinsa vapisi vastenmielisyydestä. »Myönnänhän niinä… kyllä myönnän, ettei tuo vastaus kenties sopinut mielialaan, että se oli mauton. Mutta jokainen hakee sellaista seuraa, jossa voi puhua mitä tahtoo… jos sellaista yleensä on tarvis puhua… ja mikä käskee antaa oman typeryyden viedä niin pitkälle, että joutuu saamaan noin halventavan vastauksen! Hagenströin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen halventaakseen meitä… niin, ei yksin sinua, vaan meitä, sillä tiedätkö sinä mitä tuo hänen 'Minä puolestani' merkitsi? 'Tuollaisia puheita te kai kuulette veljenne konttorissa, herra Buddenbrook?' Sitä se merkitsi, senkin aasi!»

»Noh… aasi… sammalsi Christian käyden nolon ja levottoman näköiseksi…»

»Se, mitä sinä teet, ei koske ainoastaan sinua», jatkoi konsuli, »mutta minä en ole sittenkään puuttuva siihen, jos sinä saatat naurettavaksi ainoastaan itsesi… ja pyydän kysyä, millä sinä et saata itseäsi naurettavaksi!» huusi hän. Hän oli kalpea, ja siniset suonet hänen kapeilla ohimoillaan, joilla hiusraja teki kaksi lahdeketta, näkyivät selvästi. Toisen silmän vaaleat kulmakarvat olivat koholla, ja jäykät, pitkiksi kierretyt viiksenpäätkin näyttivät tuiman näköisiltä hänen huitoessaan käsillään ja puhuessaan sivuttain Christianin jalkojen juureen hiekkakäytävälle… »Sinä saatat itsesi naurettavaksi lemmenseikkailuillasi, ilveilyilläsi, sairauksillasi ja niiden parantelulla…»

»Kuule, Thomas», sanoi Christian, pudisti hyvin vakavasti päätään ja nosti kömpelösti toista etusormeaan… »Mitä tuohon kaikkeen tulee, et sinä voi ymmärtää sitä… Asia on sellainen… Tulee pitää omatuntonsa kunnossa, niin sanoaksemme… En tiedä ymmärrätkö sinä tätä… Grabow on määrännyt minulle voiteen kaulalihaksia varten… hyvä! Ellen käytä sitä, jos siis jätän sen täyttämättä, tunnen itseni aivan avuttomaksi ja onnettomaksi, olen levoton ja epävarma ja huolestunut ja epäkunnossa enkä voi niellä. Jos olen käyttänyt sitä, tunnen tehneeni velvollisuuteni ja olevani sopusoinnussa; silloin minulla on hyvä omatunto, olen tyytyväinen ja tyyni, ja nieleminen käy kuin leikki. Voide ei sitä vaikuta, luullakseni mutta näetkös, asia on sellainen, että kuvittelu, koeta ymmärtää minua, väistyy vain vastakuvittelun tieltä… En tiedä oletko sinä kokenut tällaista…»

»Olen kyllä —! Olen kyllä —!» huusi konsuli pidellen hetken aikaa molemmin käsin päätään… »Tee siis niin! Toimi sen mukaan! Mutta älä puhu siitä! Jätä toiset ihmiset rauhaan inhoittavilta erittelyiltäsi! Tuolla sopimattomalla lavertelullasikin sinä saatat itsesi naurettavaksi aamusta iltaan! Mutta sen minä sanon, toistan sen vielä kerran: Saat itse olla minun puolestani naurettava niin paljon kuin haluat, mutta kiellän, kuulitko, kiellän sinua häpäisemästä kauppahuonettamme niinkuin eilen olet tehnyt!»

Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita, punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.

»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen… »No niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille…»

»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata… Saa mennä luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa aivan kuin teatterissa…»

»Aivan kuin teatterissa… café chantant'iin sinä sovit kujeinesi… Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan; hän katsoi ajattelevasti ilmaan.

»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta… ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,… sinä joka täytät elämäsi teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet, pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla…»

»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan. »Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi, jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista… Mutta sinä olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän vakavuuden yhteyteen… Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei enää ole mihinkään kunnolliseen… En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä…»

»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira, Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään! Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian… Minun kärsivällisyyteni on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen… »Se on loppunut, sanon minä! Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa… Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta, tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa, pihaa, suurta taloa… Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan kytenyt raivo purkautui…

»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt, mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti; samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.

Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa takaisin.

Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan… vihdoinkin kohdannut tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.

»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät, mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi…. nyt voimme neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä toimessasi, eikö niin?»…

»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen hyvin… ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on luullakseni itsenäisyys… Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä; sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja hallitset ja olet vapaa… Se on aivan toista…»

»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin? Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja, pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen sinä voisit mennä osakkaaksi… Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos viitsit…»

»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä Hampurissa?» kysyi hän portailta »… tuonti- ja vientiliike… Minä tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan…»

Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän. Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin… mikä oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua… muistaen kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut. Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta, jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa… Se ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa kunniaksi.

NELJÄS LUKU.

Ovikello soi, ja rouva Grünlich ilmestyi portaille uuden tapansa mukaan, kurkistaakseen valkoisen kaidepuun yli alas eteiseen. Tuskin oli ovi auennut, kun hän kurottui kiihkeästi vielä kauemmaksi, ponnahti sitten takaisin, painoi toisella kädellään nenäliinan suutaan vasten ja keräsi toisella helmansa, rientäen sitten etukumarassa yläkertaan… Toisen kerroksen välikössä kohtasi hän mamsseli Jungmannin, jolle hän kuiskasi jotakin henkäyksen tapaisella äänellä, ja johon Ida pelonsekaisella riemulla vastasi jotakin puolankielellä, joka oli kuin »Meiborschekochhanne!»

— Samaan aikaan istui konsulitar Buddenbrook maisemahuoneessa kutoen kahdella suurella puisella puikolla olkaliinaa, peitettä tai jotakin sentapaista. Kello oli yksitoista päivällä.

Äkkiä näkyi sisätyttö pylväskäytävässä, hän kolkutti lasiovelle, löntysti konsulittaren eteen ja ojensi tälle käyntikortin. Konsulitar otti kortin, kohensi silmälasejaan, sillä hän käytti käsitöitä tehdessään silmälaseja, ja luki nimen. Sitten hän katsoi uudelleen tytön punaisia kasvoja, luki vielä kerran nimen ja katsoi taas tyttöön. Viimein sanoi hän ystävällisesti ja varmasti: »Mitä tämä merkitsee, hyvä ystävä? Mitä se on?»

Korttiin oli painettu: »X. Noppe & Comp.», mutta X Noppe ja &-merkki oli pyyhitty pois paksulla sinisellä viivalla, niin että jälelle jäi vain »Comp.»

»Niin, rouva konsulitar», sanoi tyttö, »siellä on semmoinen herra, mutta se ei puhu saksaa ja on muutenkin…»

»Pyydä herra sisään», sanoi konsulitar, sillä hän arvasi nyt, että puheellepääsyn odottaja oli »Comp.» Tyttö meni. Heti senjälkeen avautui lasiovi uudelleen, ja sisään astui vanttera mies, joka jäi hetkeksi seisomaan huoneen varjoisaan takaosaan ja äänsi jotakin pitkäveteistä, joka kuului kuin: »Minulla on kunnia.»

»Hyvää huomenta!» sanoi konsulitar. »Ettekö tahdo astua lähemmäs?» Näin sanoen hän nojasi kätensä sohvanpatjaan ja kohosi puolittain istualtaan tietämättä vielä, oliko hänen noustava kokonaan paikaltaan…

»Jos sallitte…» vastasi herra jälleen hyväntahtoisen laulavalla äänellä, astuen kohteliaasti kumartaen pari askelta eteenpäin, minkä jälkeen hän jälleen jäi seisomaan katsellen ympärilleen, etsien joko istuinpaikkaa tai hatun ja kepin säilytyspaikkaa, sillä hän oli tuonut mukanaan sisään myös kepin, jonka kynsimäisen kiverä luukoukku oli vähintään puolitoista jalkaa pitkä.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla, lyhytjäseninen ja lihava, puettu avonaiseen ruskeaan verkatakkiin, vaaleisiin kukikkaisiin liiveihin, jotka peittivät pehmeänä kaarena hänen pyöreän vatsansa ja joiden päällä kelluvat kellonvitjat olivat täynnä pieniä helyjä, luisia, hopeisia, korallista tehtyjä. — Hänen housunsa olivat epämääräisen harmaanvihreät, liian lyhyet ja tavattoman sitkeästä kankaasta valmistetut, ja niiden lahkeet ympäröivät alhaalla pyöreinä ja poimuttomina lyhyiden ja leveiden kenkien varsia. — Vaaleat, harvat, rimpsumaisesti suun yli riippuvat viikset tekivät hyljemäisen näköiseksi pallonpyöreän pään tylppine nenineen ja jotenkin ohuine, kampaamattomine hiuksineen. Leuan ja alahuulen välissä oleva »kärpänen» sitävastoin seisoi harjamaisesti pystyssä. Posket olivat hyvin paksut, lihaiset ja pullakat ja ulottuivat silmiin asti, jotka niiden voimasta kutistuivat kapeiksi vaaleansinisiksi raoiksi ja joiden kulmiin muodostui kurttuja. Tämä sai nuo paisuneet kasvot näyttämään samalla tuimilta ja alamaisen, avuttoman, liikuttavan hyväntahtoisilta. Pienen leuan alta katosi kapea vaalea juova valkoisen kaulaliinan sisään…». se oli kupukaulan alku, joka ei olisi sietänyt kohokaulusta. Kasvojen alaosa ja kaula, pään takaosa ja niska, posket ja nenä, kaikki liittyivät hiukan epämääräiseksi yleiseksi pulleudeksi… Kasvojen iho oli noiden monien kimppujen johdosta ylenmäärin pingoittunut ja punersi toisin paikoin, kuten ylähuulen vaiheilla ja nenän molemmin puolin… Toisessa lyhyessä, valkoisessa, lihavassa kädessään piti herra keppiään, toisessa vihreää tiroolilais-lakkia, jota höyhen koristi.

Konsulitar oli ottanut pois silmälasinsa ja nojasi yhä sohvanpatjaan puoli-istuvassa asennossa.

»Kuinka saatan palvella?» sanoi hän kohteliaasti, mutta varmasti.

Nyt laski herra päättävästi hatun ja kepin harmonion kannelle, hieroi sitten tyytyväisenä vapaiksi joutuneita käsiään, katsoi konsulitarta luottavasti vaaleilla, turvonneilla silmillään ja sanoi: »Pyydän anteeksi, armollinen rouva, ettei minulla ollut parempaa korttia. Nimeni on Permaneder, Münchenistä. Ehkäpä armollinen rouva on jo kuullutkin minun nimeni rouva tyttärenne kautta.—»

Tämän kaiken hän sanoi kovalla äänellä ja jokseenkin karhealla ääntämisellä, mutta vilkuttaen luottavasti silmiään, ikäänkuin tahtoen sanoa: Taidammepa jo ymmärtää toisemme…

Konsulitar oli noussut kokonaan pystyyn ja astui nyt pää kallellaan ja kädet ojossa häntä vastaan…

»Herra Permaneder! Tekö se olette? Tietysti tyttäreni on puhunut teistä. Minä tiedän teidän vaikuttaneen suuressa määrin hänen viihtymiseensä Münchenissä… Te olette joutunut meidän kaupunkiimme?»

»Kuten näkyy!» sanoi herra Permaneder istuutuen konsulittaren viereen nojatuoliin, jota tämä oli osoittanut hienolla viittailulla molemmin käsin, sekä alkoi tyytyväisesti hieroa lyhyitä, pyöreitä reisiään…

»Miten sanoitte?» kysyi konsulitar…

»Kuten näkyy», vastasi herra Permaneder lakaten hieromasta reisiään.

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar ymmärtämättä mitään ja nojautui kädet helmassa muka ymmärtävän näköisenä selustaan. Mutta herra Permaneder huomasi sen; hän kumartui eteenpäin, teki kädellään kaaria ilmassa, Jumala ties minkätähden, ja sanoi suurella ponnistuksella: »Armollinen rouva kai… ihmettelee!»

»Kyllä, hyvä herra Permaneder, se on totta!» vastasi konsulitar iloisesti, ja kun se oli sanottu, syntyi vaitiolo. Lopettaakseen tuon vaitiolon sanoi herra Permaneder ähkäisten: »Voi sun vietävä!»

»Hm… miten sanoittekaan?» kysyi konsulitar antaen katseensa liukua syrjään…

»Voi sun vietävä!» toisti herra Permaneder erittäin kovasti ja karkeasti.

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar lepyttäen; ja niin oltiin taas sitä myöten valmiit.

»Rohkenenko kysyä», hän jatkoi keskustelua, »mikä on tuonut teidät näin pitkän matkan päähän, hyvä herra? Tänne on aika matka Münchenistä…»

»Asia», sanoi herra Permaneder huitoen lyhyttä kättään ilmassa, »pikkuinen asia, armollinen rouva, panimo- ja tamppimylly-asia!»

»Aivan oikein, tehän olette humalakauppias, hyvä herra Permaneder! Noppe & Comp., niinhän? Poikani konsuli on joskus puhunut kiittäen liikkeestänne», sanoi konsulitar kohteliaasti. Mutta herra Permaneder sivuutti sen. »Hyvä. Mutta en minä siitä. Pääasia on se, että minä olen tahtonut käydä tervehtimässä armollista rouvaa ja nähdä rouva Grünlichin! Siinä on kylliksi asiaa matkan tekoon!»

»Minä kiitän», sanoi konsulitar sydämellisesti ojentaen vielä kerran kätensä ja kääntäen kämmenpuolet aivan nurin. »Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa tyttärelleni teidän tulostanne!» lisäsi hän, nousi paikaltaan ja astui punottua kellonnauhaa kohti, joka oli lasioven vieressä.

»Voi taivahinen, mikä ilo!» huudahti herra Permaneder kääntäen nojatuolinsa oveen päin.

Konsulitar sanoi palvelustytölle: »Pyydä madame Grünlich alas, ole hyvä.»

Sitten hän palasi sohvaan, jolloin herra Permaneder myös jälleen käänsi istuimensa.

»Mikä ilo…» toisti hän mietteissään katsellen sisäkuvia, suurta Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli kirjoituspöydällä, ja huonekaluja. Sitten hän lausui moneen kertaan: »Voi sun vietävä!… Voi sun vietävä!…», hankasi polviaan ja huokasi syvään ilman mitään käsitettävää syytä. Siihen meni jotakuinkin koko aika ennen rouva Grünlichin tuloa.

Tony oli hiukan pukeutunut, oli vaihtanut ylleen vaalean puseron ja järjestänyt hiuksiaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat ja raikkaammat kuin koskaan. Kielenpää liputti veitikkamaisesti toisessa suupielessä…

Hän oli tuskin tullut sisään, kun herra Permaneder hypähti pystyyn ja lähestyi häntä suunnattoman ihastuksen vallassa. Hän tarttui Tonyn molempiin käsiin, pudisti niitä ja huusi: »Kas siinähän on rouva Grünlich! Kas, hyvää päivää! Kuinka olette voinut? Mitä olette tehnyt täällä kaukana? Voi sentään kuinka minä olen iloinen! Vieläkö te joskus muistatte meidän Müncheniämme ja vuoriamme? Siellä oli vasta hauska?! Voi turkin pippuri! että me saimme tavata vielä! Kuka olisi luullut…»

Tonykin tervehti häntä hyvin sydämellisesti, veti tuolin hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan Münchenistä… Keskustelu sujui nyt ilman pysähtelyitä, ja konsulitar seurasi sitä sivusta, nyökäten silloin tällöin herra Permanederille kehoittavasti, koetti kääntää jonkun lauseen kirjakielelle ja nojautui sitten tyytyväisin mielin sohvan selkään, kun oli ymmärtänyt jotakin.

Herra Permanederin täytyi vielä selittää matkansa syy rouva Antoniellekin, mutta hän näytti panevan tuohon panimoasiaan niin vähän merkitystä, että tuntui siltä kuin ei sillä olisi ollut mitään tekemistä koko tämän matkan kanssa. Sitävastoin hän otti selkoa konsulittaren toisesta tyttärestä ja pojista ja surkutteli ääneen, etteivät Klara ja Christian olleet saapuvilla, koska hän »oli toivonut tapaavansa koko perheen»…

Viipymisestään kaupungissa hän ei sanonut mitään varmaa; mutta kun konsulitar huomautti: »Odotan joka hetki poikaani aamiaiselle, herra Permaneder; ettekö halua syödä vähän voileipää kanssamme..?», otti vieras kutsun vastaan ennen kuin se oli edes loppuun lausuttu ja teki sen niin kernaasti kuin olisi sitä odottanut.

Konsuli tuli. Hän oli tavannut aamiaishuoneen tyhjänä ja tuli nyt sisään työtakissa, kiireisenä, hiukan jännittyneenä ja touhuisena puraistakseen vain hiukan välipalaa… Mutta heti kun hän huomasi vieraan suunnattomine kellonperineen ja verkatakkeineen sekä hatun höyhenineen harmoniolla, kohotti hän tarkkaavasti päätään, ja kuultuaan vieraan nimen, jonka hän jo oli kuullut monta kertaa rouva Antonien suusta, sekä luotuaan nopean katseen sisareensa, hän tervehti vierasta mitä rakastettavimmin… Hän ei käynyt istumaan. Lähdettiin heti välikerrokseen, jonne mamsseli Jungmann oli kattanut teepöydän ja jossa samovaari kiehua hurisi hauskasti — oikea samovaari, joka oli pastori Tiburtiuksen ja hänen vainionsa lahja talolle. »Onpas tämä!» sanoi herra Permaneder silmäillen kylmiä ruokia, joita oli levitetty pöydälle…

»Ei tämä ole aivan Hofbräu-tehtaan olutta, herra Permaneder, mutta on se ainakin nautittavampaa kuin omatekoinen oluemme.» Konsuli kaatoi hänen lasiinsa kuohuvaa portteria, jota hänen oli itsensä tapana juoda tähän aikaan.

»Kiitoksia, herra naapuri!» sanoi herra Permaneder purra retuuttaen eikä huomannut ollenkaan mamsseli Jungmannin kauhistunutta katsetta. Mutta portteria hän nautti niin varovasti, että konsulitar lähetti hakemaan punaviinipullon, minkä jälkeen vieras tuli paljon iloisemmaksi ja ryhtyi jälleen juttelemaan rouva Grünlichin kanssa. Hän istui vatsansa tähden jokseenkin kaukana pöydästä, hajasäärin ja riiputtaen toista pulleaa valkoista kättään alas tuolinselustalta, sekä kuunteli Tonyn puhetta ja vastauksia paksu hylkeenviiksinen pää kallellaan, mitä kodikkaimman viihtymyksen ilme kasvoillaan ja mitä luottavaisin pilke silmärakosissaan.

Tony pani hänen eteensä siroin liikkein helttasieniä, joita vieras ei ollut tottunut syömään, ja lausui jonkun viisauden elämästä…

»Hyvänen aika, kuinka surullista onkaan, herra Permaneder, että kaikki hyvä ja kaunis katoo niin pian elämässä!» sanoi hän tarkoittaen Münchenissä-oloaan, laski hetkeksi veitsen ja haarukan syrjään ja katsoi vakavasti kattoon. Ja sitten hän koetti hullunkurisesti ja aivan epäonnistuen puhua Baierin murretta…

Aterian aikana kolkutettiin ovelle ja konttorioppilas toi sähkösanoman. Konsuli luki sen antaen pitkien viiksiensä pään liukua hitaasti sormiensa lomitse, ja vaikka näkyi, että hän jännitti ajatustaan sähkösanoman sisältöä tuumiessaan, kysyi hän samalla mitä keveimmällä äänellä: »Miten käyvät kaupat, herra Permaneder?…»

»Hyvä on», sanoi hän sitten konttorioppilaalle, ja nuori mies katosi.

»Voi, herra naapuri!» vastasi herra Permaneder kääntyen vaivalloisesti konsuliin päin — hänen paksu, jäykkä kaulansa haittasi näet liikkumista ja hänen toinen käsivartensa riippui nyt tuolin selustalta alas »Ei kannata puhua, se on tuskan paikka! Nähkääs, München» — hän lausui synnyinkaupunkinsa nimen siten, että vain saattoi arvata mistä oli kysymys — »München ei ole mikään kauppakaupunki… Siellä tahtoo jokainen olla rauhassa… Eikä siellä kukaan lue sähkösanomia ruokapöydässä, ei kukaan. Täällä pohjoisessa on toinen muoti, sapperment!… Kiitos, kyllä menee vielä yksi lasi…! Kumppanini Noppe tahtoo Nürnbergiin, koska siellä on pörssi ja hänellä on yrittelynhalua… mutta minä en lähde Münchenistä… Enkä lähde! — Voi sun vietävä!… Katsokaas, siellä on niin hemmetinmoinen kilpailu, hemmetin… ja vienti ihan naurattaa… Venäjälläkin nyt ruvetaan jo itse viljelemään humaloita…»

Mutta äkkiä loi hän konsuliin harvinaisen nopean katseen ja sanoi: »Mutta… en minä sano mitään, herra naapuri! Onhan se semmoinen sievä liike! Me saamme rahaa osake-panimosta, jonka johtaja on Niederpaur. Se oli aivan pieni yhtiö, mutta sillä on luottoa ja puhdasta rahaa… neljää prosenttia vastaan Hypoteekkipankissa… niin että sen taloa on voitu suurentaa… Ja nyt se käy hyvin ja tuottaa hyvät tulot ja vuosivoitot — aivan niin!» lopetti herra Permaneder, kiitti tarjoilusta ja sikareista ja savukkeista, mutta ei huolinut niitä, vaan veti taskusta piippunsa, jossa oli pitkä puinen pesä, ja syventyi savun keskeen hukkuen konsulin kanssa liikekeskusteluun; keskustelu siirtyi sitten valtiolliselle alalle; Baierin suhde Preussiin, kuningas Max ja keisari Napoleon joutuivat pohdinnan alaisiksi… Tämän keskustelun herra Permaneder mausti aivan käsittämättömillä käänteillä ja aukkopaikat hän täytti, ilman havaittavaa asianyhteyttä, syvillä huokaistulla: »Ihme ja kumma!» tai »Onkos mokomaa kuultu!»…

Mamsseli Jungmann unohti vähän väliä pureksia, vaikka hän joskus haukkasikin, niin ihmeissään hän tuijotti kirkkailla ruskeilla silmillään talon vierasta, pitäen veistä ja haarukkaa kohtisuorassa tapansa mukaan ja liikutellen niitä hitaasti edestakaisin. Tuommoisia vieraita ei tässä talossa oltu vielä ennen nähty, tuommoinen piipunsauhu ei näissä huoneissa ollut vielä pelmunnut eikä tuollainen vapaa… mahdoton käytös sopinut täällä… Konsulitar vaipui ystävällisen avuttomuuden valtaan kyseltyhän ensin huolestuneesti, miten niin pieni evankelinen seurakunta voi kestää lujana pelkkien paavinuskolaisten keskellä, ja Tony näytti aterian aikana käyvän hiukan miettiväiseksi ja rauhattomaksi. Mutta konsulilla oli oikein hauska, ja hän taivutti äitinsä haettamaan vielä toisen punaviinipullon sekä pyysi herra Permanederiä välttämättömästi käymään hänenkin luonaan Breitestrassen varrella; hänen rouvansa oli iloitseva suuresti vierailusta…

Istuttuaan paikallaan kolme tuntia alkoi humalakauppias varustaa lähtöä, naputti porot piipustaan, tyhjensi lasinsa, sanoi taas »Voi sun vietävä», ja nousi.

»Minulla on kunnia, armollinen rouva… Jumalan haltuun, rouva Grünlich… Jumalan haltuun, herra Buddenbrook…» Hänen puhutellessaan herrasväkeä tällä tavoin hytkähti Ida Jungmann, ja veri kohosi hänen poskilleen… »Terveeksi, neiti…» Hän sanoi lähtiessään »terveeksi!»…

Konsulitar ja hänen poikansa vaihtoivat katseen… Herra Permaneder oli ilmoittanut aikovansa palata pieneen majataloon Traven varrelle, jonka hän oli valinnut asunnokseen…

»Tyttäreni müncheniläinen ystävätär miehineen on niin kaukana», sanoi vanha rouva astuen vielä kerran herra Permanederiä kohti, »ettei meidän kai pitkään aikaan ole mahdollista palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Mutta jos te, hyvä herra, haluatte olla meidän vieraanamme niin kauan kuin viivytte täällä… niin teette meille suuren ilon…»

Hän oli ojentanut kätensä, ja katso: herra Permaneder suostui tarjoukseen empimättä. — Yhtä sukkelaan ja auliisti kuin hän oli vastaanottanut aamiaiskutsun, otti hän nyt vastaan tämän. Hän suuteli molempien rouvien kättä, mikä näytti hyvin hullunkuriselta, nouti hatun ja kepin maisemahuoneesta, lupasi vielä kerran heti toimittaa matka-arkkunsa taloon ja tulla takaisin kello neljä, hommattuaan asiansa. Sitten hän konsulin saattamana astui portaita alas. Mutta alaovella hän kääntyi vielä kerran ja sanoi hiljaa päätään huojutellen: »Älkää panko pahaksi, herra naapuri, mutta rouva sisarenne on herttainen elävä! Jumalan haltuun!»… Ja yhä päätään huojutellen katosi hän ovesta.

Konsulin täytyi välttämättä nähdä vielä kerran talon naiset. Ida Jungmann juoksi jo vuodevaatteita kantaen ympäri taloa laittaakseen kuntoon käytävän viereisen huoneen.

Konsulitar istui vielä pöydässä katse kiintyneenä katossa olevaan vaaleaan pilkkuun ja rummutti valkoisilla sormillaan pöytäliinaa. Tony istui ikkunan luona käsivarret ristissä eikä katsonut oikeaan eikä vasempaan, vaan suoraan ulos, arvokkaan ja ankaran näköisenä. Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

»No?» kysyi Thomas jääden ovelle ja ottaen esiin savukekotelonsa, jossa oli venäläinen kolmivaljakon kuva… Hänen hartiansa nytkyivät naurusta.

»Miellyttävä mies», vastasi konsulitar viattomasti.

»Minä olen aivan samaa mieltä!» Sitten kääntyi konsuli nopeasti ja leikillisen kohteliaasti Tonyn puoleen kuin kysyäkseen tämänkin mielipidettä. Tony oli vaiti, hän katsoi vain ankarasti ulos.

»Minusta hän saisi luopua voimasanoistaan», jatkoi konsulitar hiukan huolestuneesti. »Ellen ymmärtänyt väärin, puhui hän sakramentista ja muusta tavalla, joka…»

»Ei se tee mitään, äiti, ei hän tarkoita sillä mitään pahaa…»

»Ja sitten hän on käytökseltään hiukan liian huoleton, eikö ole, Tom?»

»No, hyvä Jumala, se on eteläsaksalaista!» sanoi konsuli, puhalsi hitaasti savun luotaan, hymyili äidilleen ja katsoi salaa Tonya. Konsulitar ei huomannut sitä lainkaan.

»Tulethan sinä tänään Gerdan kanssa päivälliselle, Tom? Tehkää niin hyvin.»

»Mielellämme, äiti, mitä suurimmalla ilolla. Totta puhuakseni minä kiinnitän paljon toiveita kotivieraaseemme. Etkö sinäkin? Tämä on kerrankin toista kuin nuo iänikuiset pappismiehet…»

»Kukin laatunsa mukaan, Tom.»

»Tietysti! Nyt minä menen… Mutta kuulkaahan!» sanoi hän ovenripaan
taittuessaan. »Sinä olet tehnyt häneen valtavan vaikutuksen, Tony.
Ehdottomasti! Tiedätkö, miksi hän kutsui sinua alhaalla lähtiessään?
'Herttaiseksi eläväksi!' — nämä ovat hänen omat sanansa…»

Nyt kääntyi rouva Grünlich ympäri ja sanoi kuuluvalla äänellä: »Hän ei arvattavasti ole kieltänyt sinua tuota kertomasta, mutta siitä huolimatta minä en tiedä, onko sopivaa, että sinä teet sen tiettäväksi. Mutta sen minä tiedän ja tahdon sen myös ilmaista, ettei tässä elämässä ole pääasia se, miten joku seikka sanotaan ja ilmaistaan, vaan miten se on tarkoitettu ja millaisesta sydämestä se lähtee; ja jos sinä haluat tehdä pilkkaa herra Permanederin ilmaisutavasta… jos hän on sinun mielestäsi naurettava…»

»Kuka?! Hyvä Tony, en minä tarkoita mitään pahaa! Miksi sinä suutut…»

»Assez!» sanoi konsulitar luoden poikaansa vakavan ja pyytävän katseen, mikä merkitsi: Anna hänen olla!

»Älä viitsi olla vihainen, Tony!» sanoi veli. »En tahtonut kiusata sinua. No niin. Ja nyt minä lähden toimittamaan, että joku varastomies tuo tänne hänen arkkunsa. Näkemiin!»

VIIDES LUKU.

Herra Permaneder asettui Mengstrassen varrelle, aterioi seuraavana päivänä Thomas Buddenbrookin ja hänen puolisonsa luona ja tutustui kolmantena päivänä, joka oli torstai, Justus Krögeriin ja hänen rouvaansa, Breitestrassen Buddenbrookin naisiin, jotka pitivät häntä hirveän naurettavana, Sesemi Weichbrodtiin, joka kohteli häntä jotensakin ankarasti, sekä Klothilde-parkaan ja pikku Erikaan. Viimeksimainitulle hän ojensi makeistötterön.

Hän oli häiriintymättömän hyvällä tuulella huolimatta syvistä huokailuistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vaan näyttivät kumpuavan liiasta hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä. Hän oli omalaatuisensa piippuineen, hullunkurisine puheineen, sitkeine paikallaan istumisineen, johon hän saattoi vaipua pitkiksi ajoiksi aterioiden jälkeen, asetuttuaan mitä mukavimpiin asentoihin, polttaen, juoden ja tarinoiden. Ja vaikka hän toi tuon vanhan talon elämään aivan uutta ainesta, vaikka koko hänen olemuksensa oli epäsoinnussa näiden huoneiden tyylin kanssa, ei hän kuitenkaan häirinnyt talon totuttuja tapoja. Hän otti uskollisesti osaa aamu- ja iltahartauksiin, pyysi päästä kerran kuulemaan konsulittaren pyhäkoulunpitoa ja oli »Jerusalemin-iltanakin» vähän aikaa läsnä antaen esitellä itsensä naisille, vetäytyen kumminkin hämmentyneenä pois Lea Gerhardtin alkaessa lukea ääneen.

Hän tuli pian tunnetuksi kaupungissa, ja paremmissa perheissä puhuttiin uteliaasti Buddenbrookien baierilaisesta vieraasta; mutta hänellä ei ollut tuttavia pörssissä eikä perheissä, ja koska oli käsissä se aika, jolloin kaupunkilaiset alkoivat lähteä meren rannalle, ei konsuli ruvennut enää tutustuttamaan häntä talon seurapiiriin. Mutta itse hän seurusteli vieraan kanssa ahkerasti ja hartaasti. Huolimatta monista liike- ja luottamustoimistaan järjesti hän itselleen aikaa, niin että saattoi kuljetella vierastaan kaupungilla, näytellä tälle kaikki keskiaikaiset nähtävyydet, kirkot, portit, suihkukaivot, torin, raatihuoneen ja »Laivuriseuran», ja koetti kaikin tavoin huvittaa häntä sekä esittää hänelle pörssissä lähimmät tuttavansa… Ja kun konsulitar, hänen äitinsä, tahtoi kiittää häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, vastasi hän kuivasti: »Mitäpä sitä ei tekisi, äiti, kun…»

Tuon sanan antoi konsulitar kulkea niin huomaamatta ohi, ettei hän edes hymyillyt eikä räpäyttänyt silmiäänkään, vaan käänsi vaaleat silmänsä vitkalleen toiseen suuntaan ja siirtyi puhumaan aivan muista asioista…

Hän oli tasaisen ystävällinen herra Permanederiä kohtaan, mitä ei voi sanoa hänen tyttärestään. Kaksilla »sukupäivillä» oli humalakauppias jo ollut — sillä vaikka hän jo kolmantena tai neljäntenä päivänä oli antanut tietää, että hänen panimoasiansa oli toimitettu, oli hän nyt ollut talossa puolitoista viikkoa — ja molempina torstai-iltoina oli rouva Grünlich herra Permanederin puhellessa ja liikahdellessa monta kertaa vilkunut levottomasti sukulaisiinsa, Justus-setään, Buddenbrook-serkkuihin ja Thomakseen, punastunut, istunut jäykkänä ja äänettömänä useamman minuutin ja poistunut pari kertaa huoneestakin…

Kesäkuun vieno tuulenhenki liikutteli hiljaa rouva Grünlichin toisessa kerroksessa olevan makuuhuoneen käärekaihtimia, sillä molemmat ikkunat olivat auki. Pienellä yöpöydällä uudinvuoteen vieressä paloi puoleksi vedellä täytetyn lasin pinnalla, jossa oli öljykerros, monta pientä liekkiä; ne levittivät tasaista, himmeää valoa huoneeseen, jonka suoratyyliset huonekalut oli peitetty harmailla liinaisilla irtopäällisillä. Rouva Grünlich lepäsi vuoteessaan. Hänen kaunis päänsä oli painunut pehmeästi leveiden pitsien reunustamille tyynyille ja hänen kätensä lepäsivät ristissä peitteellä. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat liiaksi miettivät voidakseen ummistua, seurasivat hitaasti suuren pitkäruumiisen hyönteisen liikkeitä sen kierrellessä miljoonin äänettömin siivenlyönnein kirkkaan lasin ympärillä… Vuoteen vieressä seinällä, kahden vanhan vaskipiirroksen välissä, jotka kuvasivat kaupunkia keskiajalla, oli kehyksissä oleva lause: »Jätä tiesi Herran huomaan…» Mutta onko se mikään lohdutus, kun keskiyöllä täytyy maata avoimin silmin ja päättää aivan yksin, ilman neuvoja, vastatako »kyllä» vai »ei» omaa vastaista elämäänsä, eikä ainoastaan sitä, koskevaan kysymykseen.

Oli hyvin hiljaista. Vain seinäkello tikutti, ja silloin tällöin kuului viereisestä huoneesta, joka oli erotettu Tonyn makuuhuoneesta oviverhoilla, mamsseli Jungmannin rykäykset. Siellä oli vielä täysi valo. Uskollinen preussitär istui yhä ylhäällä ulosvedettävän pöydän ääressä kattolampun alla parsien sukkia pikku Erikalle, jonka tasainen, syvä hengitys kuului huoneesta; Sesemi Weichbrodtin hoidokeilla oli näet kesäloma, ja lapsi asui nyt Mengstrassen talossa.

Rouva Grünlich kohosi kyynärpäilleen, huokasi ja nojasi päänsä käsiin.

»Ida?» kysyi hän matalalla äänellä, »vieläkö sinä istut sukkia parsimassa?»

»Vielä, Tony lapsukainen», kuului Idan ääni… »Nuku nyt, sinun täytyy huomenna nousta varhain, ja sinä olet muuten väsynyt.»

»Niin, Ida… Herätäthän sinä minut kello kuudelta?»

»Puoli seitsemän riittää, lapsukainen. Vaunuista on jo sanottu. Nuku vain edelleen, että olet virkku sitten…»

»Minä en ole nukkunut vielä yhtään!»

»Ai, ai, lapsukainen, se on paha; ethän sinä tahdo olla väsynyt Schwartaussa? Juo seitsemän siemausta vettä, käänny oikealle kyljelle ja laske tuhanteen…»

»Voi, Ida, tule vielä vähän tänne! Minä en voi nukkua, minulla on niin paljon ajattelemista, että pääni on haljeta… luulen, että minulla on kuumetta, ja vatsakin on taas levoton; tai sitten se on verenvähyyttä; ohimojen verisuonet ovat aivan paisuneet ja tykyttävät niin hirveästi, sillä ne ovat niin täydet, mistä huolimatta päässä saattaa olla liian vähän verta…»

Kuului tuolin kolahdus, sitten ilmestyi Ida Jungmannin vankkaluinen vartalo yksinkertaiseen, epämuodikkaaseen ruskeaan pukuun puettuna oviverhojen väliin.

»Ai, ai, lapsukainen, kuumettako sinulla on? Annapas minun koetella…
Pannaan kääre…»

Ja hän harppasi pitkillä miesmäisillä askelillaan piirongin luo, haki nenäliinan, kastoi sen pesuvatiin, astui taas vuoteen ääreen ja pani sen varovasti Tonyn otsalle, minkä jälkeen hän vielä pari kertaa silitti sitä kämmenellään.

»Kiitos, Ida, se tuntuu niin hyvälle… Oh, istu vielä vähän tuohon, rakas hyvä Ida, tuohon sängyn laidalle. Voi kun minun täytyy koko ajan ajatella huomispäivää… Mitä minun pitää tehdä? Kaikki pyörii päässäni.»

Ida oli istunut hänen luokseen, oli ottanut taas käsiinsä neulan ja parsimasienen päälle vedetyn sukan ja sanoi, painaen alas siloisen harmaan päänsä ja seuraten väsymättömillä, kirkkailla, ruskeilla silmillään työtä: »Luuletko, että hän kysyy huomenna?»

»Varmasti, Ida! Ei ole epäilemistäkään. Ei hän ole päästävä tilaisuutta käsistään. Miten kävi Klarankin? Sekin tapahtui sellaisella retkellä… Voisinhan minä sen estää. Voisin pysyä toisten seurassa enkä päästää häntä lähelleni… Mutta sitten se tilaisuus menee sivu! Hän matkustaa ylihuomenna, sen hän on sanonut, eikä hän voi nyt enää mitenkään jäädä pitemmäksi aikaa, ellei siitä huomenna tule selvä… Se täytyy ratkaista huomenna… Mutta mitä minä sanon, jos hän kysyy?! Sinä et ole vielä ollut naimisissa etkä siis tunne sitä elämää, mutta sinä olet vilpitön ihminen ja sinulla on hyvä ymmärrys ja olet neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Etkö voi neuvoa minua? Tarvitsisin niin sinun neuvoasi…»

Ida Jungmann antoi sukan vaipua helmaan.

»Niinpä kyllä, Tony lapsukainen, minä olen ajatellutkin sitä paljon. Mutta minkä minä ymmärrän, ei siinä ole enää mitään neuvomista. Eihän hän voi enää mitenkään talosta lähteä puhumatta sinun ja äitisi kanssa, ja ellet sinä tahdo, olisi sinun pitänyt lähettää hänet aikaisemmin pois…»

»Sinä olet oikeassa, Ida; mutta sitä minä en ole voinut, sillä näinhän sen kuitenkin pitää käydä! Mutta en voi olla ajattelematta: 'Voin vielä peräytyä, vielä ei ole liian myöhä'. Ja nyt minä makaan tässä tuskitellen…»

»Pidätkös sinä hänestä, Tony? Sanopa nyt suoraan?»

»Pidän, Ida. Valehtelisin, jos sen kieltäisin. Kaunis hän ei ole, mutta se ei merkitse niin paljoa tässä elämässä, ja hän on perin hyvä mies eikä luullakseni osaa olla ilkeä. Kun muistan Grünlichiä…» hyvä Jumala! hän sanoi olevansa valpas ja keksintäkykyinen, mutta peitti aina kavalasti veijarimaisuutensa… Permaneder ei ole sellainen, näetkös. Hän on, kuinka sanoisin, liian mukavuuttarakastava ja ottaa elämän liian hupaiselta kannalta viitsiäkseen vehkeillä, mikä toiselta puolen on moitittavaa, sillä näin ei hänestä koskaan tule miljonääriä; hän antaa kaiken mennä omaa latuaan… Sellaisia siellä etelässä olivat kaikki, ja juuri siinä on niksi, Ida, juuri siinä. Münchenissä, näetkös, jossa hän oli kaltaistensa parissa, ihmisten parissa, jotka puhuivat kuten hän ja käyttäytyivät kuten hän, minä suorastaan rakastin häntä, niin miellyttävältä ja avosydämiseltä hän minusta tuntui. Ja huomasin myös hänen tuntevan samaa, — mihin ehkä vaikutti sekin, että hän luuli minua rikkaaksi rouvaksi, rikkaammaksi, pelkään, kuin mitä olen, sillä äiti ei voi enää antaa paljon lisää, kuten tiedät. Mutta se ei ole merkitsevä hänelle kovin paljoa, olen varma siitä. Hyvin suuret rahamäärät eivät ole hänelle niinkään mieleen… No niin… mitä minun pitikään sanoa, Ida?»

»Että Münchenissä pidit hänestä; mutta entä täällä?»

»Täällä, Ida! Tiedät jo, mitä minä aion sanoa. Täällä, jossa hän on omien olojensa ulkopuolella, jossa kaikki on toisenlaista, ankarampaa ja kunnianhimoisempaa ja arvokkaampaa, niin sanoakseni… täällä minun täytyy usein hävetä hänen puolestaan, niin, sanon sen suoraan, Ida, olen vilpitön ihminen, minua hävettää, vaikka se on ehkä huonosti tehty! Näetkös… Hän käyttää kieltä vapaasti ja huolettomasti ja päästää tulemaan omituisia lausetapoja. Siellä etelässä tehdään niin, Ida, siellä se voi sattua kaikista sivistyneimmillekin ihmisille kun he ovat hyvällä tuulella, se ei loukkaa kenenkään korvaa, se livahtaa vain sivu huomaamatta, eikä kukaan ihmettele sitä. Mutta täällä katsoo äiti häntä pitkään, ja Tom nostaa kulmakarvansa, ja Justus-setä hytkähtää ja on purskahtaa nauruun, kuten Krögereiden on tapana tehdä, ja Pfiffi Buddenbrook luo silmäyksen äitiinsä tai Friederikeen tai Henrietteen, — ja silloin minua hävettää niin kauheasti, että tahtoisin mennä ulos, enkä voi käsittää miten voisin mennä hänen kanssaan naimisiin…»

»Mitä turhia, Tony! Sinähän saat asua hänen kanssaan Münchenissä.»

»Olet oikeassa, Ida. Mutta täällä pitäisi olla ensin kihlajaiset, ja minun pitäisi koko ajan hävetä suvun ja Kistenmakerien ja Möllendorpfien ja muiden edessä siksi, ettei hänen käytöstapansa ole hienompi… Grünlich oli paljon hienompi, vaikka hän oli musta sisältä, kuten herra Stengel sanoi aikoinaan… Ida, minun pääni on aivan pyörällä, ole hyvä ja muuta kääre.»

»Mutta toiselta puolen tahdon», sanoi hän jälleen, syvään hengähtäen kylmän kääreen koskettaessa otsaa, »sillä pääasia on ja tulee olemaan se, että minä saan pukeutua uudelleen morsiushuntuun ja pääsen kulkemasta täällä eronneena rouvana… Voi, Ida, minun on täytynyt ajatella niin monia vanhoja asioita viime päivinä, Grünlichin tuloa taloon ja sitten hänen toimeenpanemiaan kohtauksia — se oli häpeämätöntä, Ida! — ja Travemündeä ja Schwarzkopfeja…» lisäsi hän hitaammin, katseen viipyessä hetken aikaa haaveellisena Erikan sukan parsitussa paikassa… »ja sitten kihlausta ja Eimsbütteliä ja meidän taloamme — se oli niin hieno, Ida; voi minun aamupukujanikin!… Sellaisia minä en enää tule saamaan, jos otan Permanederin; elämä tekee ihmisen vaatimattomammaksi, niin se on — ja sitten edelleen tohtori Klaassenia ja lasta ja pankkiiri Kesselmeyeriä… ja viimein loppua — se oli kauhea, et voi aavistaa kuinka kauhea; ja kun on ollut semmoisia kokemuksia elämässä, niin… Mutta Permaneder ei ole antautuva likaisiin hommiin, sitä en minä usko ikinä; ja kauppa-asioissa voimme luottaa häneen ehdottomasti, sillä minä luulen todellakin, että hän ja Noppe ansaitsevat sangen hyvin Niederpaurin johtamalla yhtiöllä. Ja kun minusta on tullut hänen rouvansa, Ida, niin niinä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee kunnianhimoisemmaksi ja kohottaa asemaamme ja panee liikkeelle tarmonsa, ja tuottaa kunniaa minulle ja meille kaikille, sillä se ehto hänen täytyy täyttää, jos hän kerran tahtoo naida Buddenbrookin suvun jäsenen!»

Hän vei kätensä ristiin niskan alle ja katsoi kattoon.

»Niin, siitä on nyt kokonaista kymmenen vuotta, kun minä otin Grünlichin… Kymmenen vuotta! Ja nyt on taas sama edessä, nyt minun täytyy taas antaa jollekin myöntymykseni. Tiedätkös, Ida, elämä on sentään hirveän vakava asia!… Ero on vain siinä, että silloin siitä pidettiin ääretöntä elämää ja kaikki kiusasivat ja ahdistivat minua, nyt sen sijaan ovat kaikki ääneti ja pitävät itsestään selvänä asiana, että minä vastaan myöntäen. Sillä niin on laita, Ida, että tämä kihlaus Aloisin kanssa — sanon häntä jo nimeltä, koska nyt pitää kuitenkin näin käydä — ei ole ollenkaan juhlallinen ja iloinen asia, eikä siinä ole oikeastaan ollenkaan kysymys minun onnestani, vaan kun minä nyt menen toisen kerran naimisiin, hyvitän sillä vain tyynesti ensimmäisen avioliittoni, jonka olen velkaa niinellemme. Tom ja äiti ajattelevat samoin…»

»Voi, voi, Tony-kulta! ellet sinä välitä hänestä ja ellei hän voi tehdä sinua onnelliseksi…»

»Ida, minä tunnen elämän enkä ole enää mikään hanhi; minulla on silmät päässä. Ehkei äiti kehoittaisi minua tähän, sillä arveluttavat asiat hän sivuuttaa sanoen: Assez! Mutta Tom tahtoo. Opeta sinä minut ymmärtämään Tomia! Mitä hän oikein ajattelee? Ajatteleeko hän näin: Kuka tahansa! Kuka vain on kelvollinen, joka ei ole aivan kelvoton. Sillä tällä kertaa ei ole kysymys rikkaasta naimakaupasta, vain siitä, että entinen tahra tulee jotenkuten poistetuksi. Niin hän ajattelee. Jo heti Permanederin tultua taloon on Tom varmasti tehnyt kirjallisia tiedusteluja hänen asemastaan, ja kun ne ovat antaneet tyydyttävän tuloksen, on asia hänen puolestaan ollut selvä… Tom on valtioviisas ja tietää, mitä tahtoo. Kuka on saattanut Christianin heilumaan taivaan ja maan välillä?… Tämä on kova sana, Ida, mutta se on Tomin teko. Ja miksi? Siksi, että Christian häpäisi perhettä ja kauppahuonetta, mitä minäkin hänen mielestään teen, Ida, en sanoilla ja teoilla, vaan paljaalla olemassaolollani eronneena rouvana. Siitä on tuleva loppu, niin hän tahtoo, ja siinä hän on oikeassa, ja minä rakastan häntä sen vuoksi sitä enemmän, Jumala nähköön. Ja toivon hänen myös rakastavan minua, kun otan tämän askeleen. Olen näinä pitkinä vuosina kaivannut alituiseen takaisin elämään, sillä minulla on hyvin ikävä äidin luona, vaikka sitä on synti sanoa; mutta minä olen vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja tunnen itseni nuoreksi. Tasan ei käy onnen lahjat, Ida; sinulla oli kolmenkymmenen ikäisenä jo harmaa tukka, joka kuuluu teidän sukuunne, ja sinun setäsi Prahl, joka kuoli rokotukseen…»