Hän esitti vielä useampia tutkisteluja tuona yönä ja sanoi vielä muutaman kerran: »Niinhän sen kuitenkin pitää käydä», ja nukkui sitten viisi tuntia syvää, rauhallista unta.
KUUDES LUKU.
Kaupunki oli sumussa, mutta herra Longuet, vuokravaunujen omistaja Johannistrassen varrelta, joka ajoi omassa persoonassaan katettavilla, mutta joka suuntaan avonaisilla vaunuilla Mengstrasselle, sanoi: »Ei se kauan kummittele», ja siihen sai luottaa.
Konsulitar, Antonie, herra Permaneder, Erika ja Ida Jungmann olivat syöneet yhdessä aamiaista ja kerääntyivät nyt toinen toisensa jälkeen matkavalmiina suureen eteiseen odottamaan Gerdaa ja Tomia. Rouva Grünlich, joka oli puettu kermanväriseen, atlassikauluksella varustettuun pukuun, oli lyhyestä yöunesta huolimatta erinomaisen kukoistavan näköinen; epäröinti ja tuumiskelu näkyi päättyneen, sillä hänen ilmeensä, kun hän nyt napitti hitaasti hansikkaitaan, oli rauhallinen, varma, melkeinpä juhlallinen… Hän oli jälleen löytänyt sen mielialan, joka hänelle oli tuttu entuudesta. Oman tärkeyden tunne, ratkaisun merkityksellisyys, tieto, että jälleen oli koittanut päivä, joka velvoitti häntä tarttumaan vakavin ottein sukunsa historiaan, täytti hänen mielensä ja sai hänen sydämensä lyömään. Hän oli tänä yönä nähnyt unessa silmiensä edessä sen kohdan perhepapereissa, johon hän aikoi merkitä toisen kihlauksensa… seikan, joka oli pyyhkivä pois ja tekevä merkityksettömäksi mustan tahran, joka siinä oli entuudestaan; ja nyt odotti hän iloisessa jännityksessä hetkeä, jolloin Tom ilmestyisi näkyviin ja hän saisi tervehtiä tätä vakavalla päännyökkäyksellä…
Jonkun verran myöhästyneenä tuli konsuli puolisoineen taloon, sillä nuori konsulitar ei ollut tottunut lopettamaan pukeutumistaan näin varhain. Konsuli oli reippaan ja hyvätuulisen näköinen vaaleanruskeassa pikkuruutuisessa puvussaan, jonka leveän rinnuksen välistä näkyi kesäliivien laita; hänen silmänsä hymyilivät kun hän huomasi Tonyn verrattoman arvokkaan ilmeen. Mutta Gerda, jonka hiukan sairaloinen ja arvoituksellinen kauneus muodosti omituisen vastakohdan Tonyn raikkaalle kauneudelle, ei ollut ollenkaan sunnuntaihuviretkituulella. Hän ei ollut luultavasti nukkunut tarpeeksi. Hänen pukunsa pehmeä punasininen väri sointui ihmeellisesti yhteen hänen paksun kuparinruskean tukkansa kanssa ja sai hänen ihonsa näyttämään vielä valkoisemmalta ja himmeämmältä, ja hänen lähekkäin olevien ruskeiden silmiensä siniset varjot olivat tavallista tummemmat… Kylmästi taivutti hän otsansa anoppinsa suudeltavaksi, ojensi kätensä herra Permanederille jotakuinkin pilkallisesti; ja kun rouva Grünlich hänet nähdessään löi kädet yhteen ja huudahti ääneen: »Voi hyvä Jumala, Gerda, kuinka kaunis sinä taas olet —!» vastasi hän vain torjuvasti hymyillen.
Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä tämänpäiväisen retken kaltaista seurustelua kohtaan, varsinkin kesällä ja vielä sunnuntaina. Hän, jonka huoneissa enimmäkseen vallitsi alaslaskettujen uutimien aikaansaama puolihämärä ja joka ei usein liikkunut ulkona, pelkäsi aurinkoa, pölyä, juhlapukuun pukeutuneita pikkuporvareita, kahvin, oluen ja tupakan hajua… Eniten kaikesta inhosi hän hellettä, joka teki koko olemisen epämieluisaksi. »Hyvä ystävä», oli hän sanonut Thomakselle, kun tämä oli kertonut Schwartauhun tehtävästä retkestä ja »Riesebuschista», — müncheniläisen vieraan tuli nähdä hiukan kaupungin ympäristöäkin, — »tiedäthän sinä, että Jumala on luonut minut arkipäivän rauhaan.. Ja silloin ei hae kiihokkeita ja vaihtelua. Annathan minun pitää vapauteni, eikö niin…?»
Hän ei olisi mennyt naimisiin Thomaksen kanssa, ellei tämä olisi luvannut hänelle eräissä tapauksissa täyttä vapautta.
»Hyvänen aika, Gerda, kyllähän sinä olet oikeassa. Ja on suurimmaksi osaksi kuvittelua, että tuollaiset retket muka olisivat hauskoja… Mutta niihin ottaa osaa siksi, ettei tahdo näyttää omituiselta toisten silmissä ja omissaan. Sen verran turhamainen on joka ihminen, etkö sinäkin?… Muuten joutuu helposti yksinäisyyden ja onnettomuuden valtaan ja menettää jonkun verran arvonantoa. Ja sitten vielä eräs seikka, rakas Gerda… Meillä on kaikilla syytä olla hiukan kohteliaita herra Permanederille. Uskon sinun tietävän, mitä asia koskee. On tekeillä jotakin, ja olisi vahinko, suorastaan vahinko, ellei se johtaisi suotuisaan tulokseen…»
»En ymmärrä, että minun läsnäoloni… mutta samantekevä. Kun sinä toivot, niin tulen. Ottakaamme vastaan tämä huvitus.»
»Olen sinulle kaikesta sydämestäni kiitollinen.» —
Mentiin kadulle… Ja aurinko alkoi jo kuultaa sumun läpi, Pyhän Marian-kirkon kellot soivat juhlallisesti ja linnunlaulu täytti ilman. Kuski nosti lakkia, ja konsulitar nyökkäsi hänelle patriarkkaalisen hyväntahtoisesti, mikä toisinaan sai Thomaksen hiukan hämilleen, ja sanoi: »Hyvää huomenta, hyvä ystävä! Ja nyt siis kaikki paikoilleen! Olisi aamusaarnan aika, mutta tänään me kiitämme Luojaa luonnossa ja sydämissämme, eikö niin, herra Permaneder?»
»Aivan niin, rouva konsulitar.»
Ja sitten kiipesivät kaikki toinen toisensa jälkeen kapean takaoven kautta vaunuihin, joihin olisi mahtunut kymmenen henkeä, ja istuivat mukavasti patjoille, jotka — epäilemättä herra Permanederin kunniaksi — olivat päällystetyt sini- ja valkoraitaisella kankaalla. Sitten napsahti ovi lukkoon, herra Longuet maiskautti kieltään ja huudahteli pari kertaa hevosille; vahvarakenteiset ruskeat hevoset lähtivät liikkeelle, ja niin sitä ajettiin Mengstrassea alas, Traven rantaa, ohi Holstentor'in ja sitten oikealle Schwartauhun johtavaa tietä…
Pellot, niityt, lehdot, maalaistalot vilisivät ohi… ja katse etsi korkealla kirkkaassa, siintävässä ilmassa lenteleviä leivosia, joiden laulu kuului alas. Thomas, joka poltti savuketta, katsoi tarkkaavasti ympärilleen viljavainioiden ohi ajettaessa ja osoitti herra Permanederille viljan kasvua. Humalakauppias oli poikamaisen iloisella tuulella. Hän oli sysännyt vihreän höyhentupsuhattunsa toiselle korvalliselle ja koetti saada suunnattomalla luukoukulla varustettua keppiään pysymään tasapainossa valkoisella leveällä kämmenellään ja alahuulellaan; jälkimmäinen oli temppu, joka, vaikka se aina epäonnistui, niitti äänekästä suosiota varsinkin pikku Erikan taholta.
Sitten hän alkoi kertoa suurella innolla vuorille tehdyistä kiipeämisretkistä, selkärepuista ja piikkisauvoista, minkä konsulitar palkitsi ihailulla. Sitten hän valitti, ettei Christian ollut saapuvilla, sillä hän kuului olevan niin kovin hauska herra.
»Miten milloinkin», sanoi konsuli. »Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa hän on aivan verraton, se on totta. — Me saamme krapuja, herra Permaneder!» huudahti hän välittömästi. »Krapuja ja Itämeren-äyriäisiä! Olette jo pari kertaa syönyt niitä äitini luona, mutta ystäväni Dieckmann, 'Zum Riesebuschin' omistaja, hankkii aina ravintolaansa parasta lajia. Ja piparpähkinöitä, seutumme kuuluisia piparpähkinöitä! Ehkä niiden maine on levinnyt Isarinkin varrelle! No, saatte nähdä.»
Rouva Grünlich antoi vaunujen seisahtua pari kolme kertaa juostakseen alas poimimaan tiepuolesta ruiskukkia ja unikkoja, jolloin herra Permaneder joka kerran vakuutti aivan villinä tahtovansa tulla mukaan: mutta koska häntä hiukan peloitti nousu vaunuista ja vaunuihin, jätti hän sen kuitenkin tekemättä.
Erika riemuitsi jokaisesta ohikiitävästä variksesta, ja Ida Jungmann, jolla aina, kirkkaimmallakin ilmalla, oli mukana sadetakki ja sateenvarjo, yhtyi siihen välittömästi, hiukan hirnuvasti nauraen, kuten todellinen lapsenhoitajatar, joka ei suhtaudu vain ulkonaisesti lapsellisiin mielenilmaisuihin, vaan yhtyy niihin yhtä lapsellisen sydämellisesti, — jolloin Gerda, joka ei ollut nähnyt hänen harmaantuvan perheen palveluksessa, katsoi häneen pari kertaa hiukan kylmän ihmettelevästi…
Tultiin Oldenburgin seutuun. Alkoi näkyä pyökkilehtoja, vaunut ajoivat asutuksen läpi pienen torin yli, jossa oli vinttikaivo, sitten takaisin kedolle, Au-joen yli vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein »Zum Riesebuschin» yksikerroksisen rakennuksen eteen. Se sijaitsi tasaisen pihan laidassa, jossa oli nurmikenttiä, hiekoitettuja teitä ja maalaiskukkapenkkejä. Takana oli penkereittäin kohoava pyökkimetsä. Rinteen eri pengermiä yhdisti toisiinsa koholla olevien puiden juurista ja kivistä muodostetut portaat, ja joka välikkeeseen, puiden siimekseen, oli asetettu valkoisia pöytiä, penkkejä ja tuoleja.
Buddenbrookit eivät suinkaan olleet ensimmäiset vieraat. Pari hyvinvoipaa palvelustyttöä ja tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija hääri juoksujalkaa pihalla kantaen leikkeleitä, mehuvesiä, maitoa ja olutta metsikköön, johon jonkun matkan päähän toisistaan oli sijoittunut useampia perhekuntia lapsineen.
Herra Dieckmann, ravintolan isäntä, astui henkilökohtaisesti vaunu-oven eteen paitahihasillaan keltainen, kudottu lakki päässä, auttaakseen herrasväkeä alas, ja Longuet'n siirryttyä kauemmaksi hevosia viemään, sanoi konsulitar: »Teemme nyt ensin kävelyretken, hyvä isäntä, mutta palatessamme noin tunnin kuluttua tahtoisimme aamiaista. Olkaa hyvä ja kattakaa meille metsään… mutta ei liian korkealle; toinen pengermä näyttää minusta sopivimmalta…»
»Pankaa nyt parhaanne, herra Dieckmann», lisäsi konsuli, »meillä on hemmoiteltu vieras…»
Herra Permaneder pani vastaan. »Eikö mitä! Olutta ja juustoa…»
Tuota ei herra Dieckmann ymmärtänyt, vaan alkoi ladella luistavasti: »Kaikkea mitä talossa on, herra konsuli… Krapuja, äyriäisiä, erilaisia makkaroita, juustoja, savustettua ankeriasta, savustettua lohta, savustettua sampea…»
»Hyvä on, Dieckmann, kyllä te tiedätte. Ja sitten — kuusi lasia maitoa ja yksi seideli olutta, ellen erehdy, herra Permaneder?…»
»Yksi olutta, kuusi maitoa… tuoretta maitoa vai kirnumaitoa vai viilimaitoa, herra konsuli?…»
»Tuoretta maitoa ja kirnumaitoa, Dieckmann. Siis tunnin kuluttua.»
Sen jälkeen he menivät pihan yli.
»Ensiksi meidän on käytävä lähteellä, herra Permaneder», sanoi Thomas. »'Lähde' on Au-joen lähtökohta, ja Au on pieni joki, jonka varrella on Schwartau ja jonka varrella myös kerran keskiajalla meidän kaupunkimme sijaitsi, kunnes se paloi — ei se tainnut olla kovin vahvasti rakennettu — minkä jälkeen se rakennettiin uudelleen Traven rannalle. Joen nimeen liittyy muuten eräitä kirveleviä muistoja. Poikina ollessamme meistä oli hauska nipistellä toisiamme käsivarteen kysyen: 'Mikä on Schwartaun joen nimi?' Jolloin nipistetty tietysti älähti 'au'. Katsokaa!» sanoi hän yht'äkkiä heidän tultuaan kymmenen askeleen päähän portaista; »toiset ovat ehtineet ennen meitä. Tuolla ovat Möllendorpfit ja Hagenströmit.»
Aivan oikein! Ylhäällä metsikön kolmannella pengermällä istuivat noiden edullisen naimakaupan solmineiden perheiden jäsenet kahden peräkkäin liitetyn pöydän ääressä vilkkaasti puhellen. Pöydän päässä istui senaattori Möllendorpf, kalpea vanha herra, jolla oli sokeritauti ja suippo, ohut valkoinen poskiparta. Hänen vaimonsa, syntyisin Langhals, käytteli pitkävartista lornettiaan, ja hänen harmaa tukkansa oli pörröllään edestä sekä takaa. Seurassa oli myös heidän poikansa August, vaaleaverinen nuori mies, jolla oli huoliteltu ulkomuoto, ja Julchenin, syntyisin Hagenström, aviomies, pieni ketterä herra, jolla oli isot, kiiltävät, mustat silmät ja melkein yhtä isot timantit korvalehdissä; hän istui vaimonsa veljien Hermannin ja Moritzin välissä. Konsuli Hermann Hagenström alkoi käydä lihavaksi, sillä hän eli herkutellen ja sanottiin hänen syövän jo aamulla hanhipiirasta. Hänellä oli punertava, lyhyt täysiparta, ja hänen nenänsä — hänen äitinsä nenä — riippui silmiinpistävän litteänä. Tohtori Moritz, jolla oli sisäänpainunut rinta ja kellahtava ihonväri, välkytteli teräviä, harvoja hampaitaan vilkkaasti puhellessaan. Molemmilla veljeksillä oli naisseuraa, sillä oikeusoppinutkin oli ollut jo useamman vuoden naimisissa erään hampurilaisen neiti Puttfarkenin kanssa. Tällä rouvalla oli voinkeltainen tukka ja aivan elottomat, nähtävästi englantilaistuneet, mutta hyvin kauniit ja säännölliset piirteet, sillä tohtori Hagenström ei olisi voinut häpäistä kaunosielun-mainettaan menemällä naimisiin ruman tytön kanssa. Ja lopuksi siellä oli vielä Hermann Hagenströmin pikku tytär ja Moritz Hagenströmin kuusivuotias poika, kaksi valkoisiin vaatetettua lasta, jotka jo nyt melkein olivat kihloissa, sillä Huneus-Hagenströmien omaisuuden ei pitänyt saada hajaantua. — Kaikki söivät munakokkelia kinkun kera.
Seurueet tervehtivät toisiaan Buddenbrookien kulkiessa ohi vähän matkan päässä. Konsulitar taivutti hiukan hajamielisesti ja ihmettelevän näköisenä päätään, Thomas kohotti hattuaan ja liikutti samalla huuliaan kuin sanoen jonkun kylmän kohteliaisuuden, ja Gerda kumarsi vieraasti ja muodollisesti. Mutta herra Permaneder, jota nousu oli kostuttanut, heilutti reippaasti vihreätä lakkiaan ja huusi kovalla, iloisella äänellä: »Hyvää huomenta.» — Jolloin senaattorin rouva Möllendorpf otti lornjetin käteensä… Mutta Tony kohotti olkapäänsä korkealle, nosti päätään, painoi leukansa alas ja tervehti luoksepääsemättömän vihaisesti, katsoen Julchen Möllendorpfin leveäreunaisen hienon hatun yli… Tällä hetkellä hänen päätöksensä kypsyi lopullisesti…
»Jumalan kiitos, Tom, että syömme aamiaista vasta tunnin kuluttua! Minä en välittäisi istua tuon Julchenin edessä… Huomasitko sinä, miten hän tervehti? Tuskin lainkaan. Ja minun mitättömän mielipiteeni mukaan hänen hattunsa oli aivan mauton…»
»No, mitä hattuun tulee… Etkä sinäkään tainnut tervehtiä häntä sen kohteliaammin, hyvä ystävä. Mutta älä viitsi suuttua, se nostaa kurtut kasvoihin.»
»Suuttua, Tom? Ehen! Jos nuo ihmiset luulevat olevansa suurimpia pöppöjä, on se ainoastaan naurettavaa. Mikä ero on oikeastaan tuon Julchenin ja minun välillä, pyydänpä kysyä? Se, ettei hän saanut miehekseen veijaria, vaan ainoastaan 'vätyksen', kuten Ida sanoisi; ja jos hän olisi minun asemassani, saataisiinpa nähdä, saisiko hän toista miestä.»
»Mistä sinä tiedät, ettet itse saa sellaista?»
»Vätystäkö, Thomas?»
»Onhan se parempi kuin veijari.»
»Ei hänen tarvitse olla yhtä eikä toista. Mutta siitä ei puhuta.»
»Oikein. Olemme jääneet jälkeenkin. Herra Permaneder kiipeää kuin kauris…»
Tultiin varjoisalle metsätielle, eikä kestänyt kauan ennenkuin oltiin »lähteellä», kauniilla, runollisella paikalla, jossa puinen silta yhdisti toisiinsa rotkomaiset kallioseinät ja jossa oli tuuheita riippaoksaisia rinteitä, puita, joiden juuret olivat paljaat. He ottivat konsulittaren tuomalla hopeaisella, kokoontyönnettävällä pikarilla vettä pienestä kivisestä altaasta, joka oli lähteen alla, ja virvoittivat itseään raikkaalla rautapitoisella vedellä, jolloin herra Permaneder, saaden pienen kohteliaisuuskohtauksen, pyysi rouva Grünlichiä maistamaan hänen lasistaan. Hän oli äärettömän kiitollinen, toisti moneen kertaan: 'Kuinka herttaista', ja jutteli valppaasti konsulittaren, Thomaksen, Gerdan, Tonyn ja pikku Erikankin kanssa… Gerdakin, joka tähän asti oli kärsinyt kuumuudesta ja vaipunut eräänlaiseen mykkään, elottomaan hermostuneisuuteen, alkoi nyt toipua, ja kun hiukan kiireisen paluumatkan jälkeen taas oli saavuttu majatalon edustalle ja asetuttu toiselle penkereelle katetun ruokapöydän ympärille, oli hän ensimmäinen, joka valitti herra Permanederin pikaista lähtöä — juuri nyt, kun oli alettu tutustua ja kun murteen aiheuttamia väärinkäsityksiä ja ymmällejoutumisia sattui yhä harvemmin… Hän kertoi kuulleensa ystävänsä ja kälynsä Tonyn käyttävän pari kolme kertaa erittäin onnistuneesti baierilaisia sanoja…
Herra Permaneder ei vastannut juuri mitään »lähtöä» koskevaan viittaukseen, antautui vain aluksi herkkujen nauttimiseen, joita pöytä oli täynnä ja jollaisia hän ei nähnyt joka päivä Tonavan varrella.
He söivät kiirettä pitämättä hyvältä maistuvia ruokia, pikku Erikan iloitessa eniten pienistä silkkipaperiruokaliinoista, jotka hänestä olivat paljon kauniimmat kuin suuret liinakankaiset ruokaliinat kotona ja joita hän tarjoilijan luvalla pisti muutaman taskuunsa muistoksi. Sitten istui perhe vieraansa kanssa vielä hyvän aikaa yhdessä, herra Permanederin polttaessa useita mustia sikareita oluen väliin, ja konsulin polttaessa savukkeitaan; — mutta kukaan ei enää ajatellut herra Permanederin lähtöä, eikä tulevaisuutta ylimalkaan kosketeltu ollenkaan. Sen sijaan muisteltiin menneitä asioita, puhuttiin viime vuosien valtiollisista tapahtumista. Ja herra Permaneder kertoi — naurettuaan ensin läkähtyäkseen parille konsulittaren esittämälle, vuoteen neljäkymmentä kahdeksan liittyvälle jutulle, jotka tämä oli kuullut mieheltään — Münchenin vallankumouksesta ja Lola Montezista, joka rouva Grünlichistä oli äärettömän mieltäkiinnittävää. Mutta tunnin kuluttua päivällisestä, Erikan palattua Idan kanssa aivan hikisenä, kädet täynnä kedon kukkia, ja Idan muistutettua piparpähkinöistä, jotka vielä täytyi ostaa, lähdettiin alempana olevaan kylään… kuitenkin vasta sitten, kun konsulitar, jonka vieraita kaikki tänään olivat, oli maksanut laskun sievoisella kultakolikolla.
Majatalon edessä annettiin määräys, että vaunujen tuli olla valmiina tunnin kuluttua, sillä tahdottiin vielä ehtiä levätä hiukan kaupungissa ennen päivällistä; sitten astelivat kaikki hiljalleen auringon paahtaessa pölyistä tietä kylän matalia taloja kohti.
Heti Aun-sillalle tultua järjestyi kuin itsestään seuraava ryhmittely, joka sitten pysyi samana koko matkan: Edellä kulki mamsseli Jungmann pitkine koipineen väsymättömästi edestakaisin juoksentelevan ja kaaliperhosia ajelevan Erikan kanssa, sitten seurasivat konsulitar, Thomas ja Gerda, ja viimeisinä, jonkun matkan päässä toisista, rouva Grünlich ja herra Permaneder. Etupäässä oli äänekästä, sillä pikku tyttö ilakoi ja Ida yhtyi häneen, hörähtäen vähän väliä syvään hyväntahtoiseen hirnuntaansa. Keskellä kulkijat olivat kaikki kolme aivan vaiti, sillä Gerda oli pölyn tähden vajonnut taas hermostuneeseen liikkumattomuuteen ja vanha konsulinna poikineen oli ajatusten vallassa. Takanakin oli äänetöntä… mutta vain näennäisesti, sillä Tony ja baierilainen vieras puhelivat hiljaa ja läheisesti. — Mistä he puhuivat? Herra Grünlichistä…
Herra Permaneder oli tehnyt sen sattuvan huomautuksen, että Erika oli herttainen ja sievä lapsi, mutta ettei hän ollut juuri yhtään äitinsä näköinen, johon Tony oli vastannut: »Hän on aivan isäänsä… eikä se ole niinkään epäedullista, sillä ulkonaisesti oli Grünlich hieno mies — se on myönnettävä! Hänellä oli myös hyvin erikoinen kullankeltainen poskiparta; en ole milloinkaan nähnyt sellaista muilla…»
Sitten tiedusti herra Permaneder vielä kerran, vaikka Tony oli jo Münchenissä Niederpaureilla kertonut hänelle kutakuinkin seikkaperäisesti aviotarinansa, kaikenlaisia yksityiskohtia ja kysyi osaaottavasti silmiä räpäytellen, tarkasti vararikon vaiheita.
»Hän oli huono ihminen, herra Permaneder, muuten isä ei olisi ottanut minua takaisin hänen luotaan, vakuutan sen teille. Kaikilla ei ole hyvä sydän, sen on elämä opettanut minulle, tiedättekö, vaikka olenkin vielä nuori — jos kohta olen ollut leskenä tai sen tapaisena kymmenen vuotta. Hän oli ilkeä, ja Kesselmeyer, hänen pankkiirinsa, joka sitäpaitsi oli tyhmä kuin aasi, oli vielä ilkeämpi. En tarkoita, että itse olisin pyhimys ja aivan syytön… älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta Grünlich laiminlöi minut kokonaan, ja jos hän istui joskus minun luonani, luki hän sanomalehteä; ja hän petti minua ja antoi minun aina olla Eimsbüttelissä, koska minä olisin voinut kaupungilla kuulla siitä suosta, johon hän oli vajonnut… Mutta minähän olen vain heikko nainen ja minulla on vikani, enkä minä varmaankaan ole aina tehnyt aivan oikein. Annoin esimerkiksi miehelleni huolen ja valituksen aihetta kevytmielisyydelläni ja tuhlaavaisuudellani ja aamupuvuillani… Mutta lisään vielä, että minulla oli yksi puolustus, nimittäin se, että olin lapsi mennessäni naimisiin, hanhi, tyhmeliini. Voitteko ajatella, että niinä esimerkiksi vasta juuri ennen kihlaustani sain tietää, että neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien statuutit? Joutavat asetukset muuten!… Ai niin, on todellakin surullista, että ihminen elää vain kerran, herra Permaneder, eikä voi aloittaa kaikkea alusta; tahtoisi tehdä niin monen seikan paremmin.»
Hän vaikeni ja katsoi jännittyneesti hiekkaan; hän oli antanut vieraalle viisaasti ajatellun lähentymiskohdan, sillä tästä ei ollut pitkä harppaus ajatukseen, että joskin elämää ei saattanut aloittaa alusta, saattoi uusi, parempi avioliitto sentään vielä olla mahdollinen. Mutta herra Permaneder antoi tilaisuuden luikua ohitseen ja rajoittui vain moittimaan kiihkeästi herra Grünlichiä, kärpäsen saadessa kulkea rauhassa hänen pientä, pyöreätä leukaansa pitkin…
»Semmoinen junkkari! Jos hän olisi tässä, niin kyllä minä antaisin…»
»Hyi, herra Permaneder! Ette saa puhua noin. Meidän tulee unohtaa ja antaa anteeksi, kosto on minun, sanoo Herra… kysykääpäs äidiltä! Varjelkoon… en tiedä, missä Grünlich on ja miten hänen on käynyt elämässä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää, joskaan hän ei ehkä ole ansainnut sitä…»
He olivat tulleet kylään, pienen talon edustalle, jossa oli leipuripuoti. Melkein tietämättään olivat he jääneet seisomaan, ja melkein huomaamattaan olivat he nähneet Erikan, Idan, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan katoavan naurettavan pienestä puodinovesta sisään syvään kumartuen. Niin syvään vaipuneet he olivat keskusteluunsa, vaikka siinä ei ollut tähän asti kosketeltu muuta kuin turhia ja typeriä asioita.
Heidän vieressään oli aita, ja sen vierellä oli pitkä, kaita kukkapenkki, jossa kasvoi pari resedaa ja jonka mehevää mustaa multaa rouva Grünlich kaivoi tavattoman innokkaasti päivänvarjon kärjellä, maahan katsoen ja hiukan palavissaan. Herra Permaneder. jonka höyhenellä varustettu hattu oli soljunut otsalle, seisoi aivan hänen vieressään ottaen silloin tällöin osaa kukkapenkin mullitukseen keppinsä nenällä. Hänenkin päänsä painui alas; mutta hänen siniset, vetiset silmänsä, jotka olivat käyneet kirkkaiksi ja hiukan punaisiksi, katsoivat alta kulmain nöyrän, huolestuneen ja jännitetyn näköisinä rouva Grünlichiin, saman ilmeen riippuessa hänen hylkeenviiksissään…
»Ja nyt te kai pelkäätte kauheasti», hän sanoi, »ettekä tahdo enää koskaan yrittää uudestaan, vai kuinka, rouva Grünlich…?»
»Miten taitamatonta!» ajatteli Tony. »Täytyykö minun nyt myöntää se todeksi?»… Hän vastasi: »Kyllä, herra Permaneder, tunnustan suoraan, että minusta olisi vaikeata antaa toisen kerran myöntymykseni koko elämän ajaksi, sillä minulle on opetettu, että se on hirveän vakava askel… siihen tarvittaisiin varma takuu siitä, että kysymyksessä oleva mies olisi todella kunnollinen, jalo ja läpihyvä…»
Nyt uskalsi toinen kysyä, pitikö rouva Grünlich häntä sellaisena miehenä, johon Tony vastasi: »Pidän, herra Permaneder, pidän teitä sellaisena.»
Sitten seurasi vain pari lyhyttä, hiljaa lausuttua sanaa, joihin sisältyi kihlautuminen ja herra Permanederille lupa kääntyä kotiin tultua konsulittaren ja Thomaksen puoleen…
Toisten seuran jäsenien tullessa ulos puodista suuret piparpähkinäpussit kädessä antoi konsuli katseensa hipua hienotunteisesti noiden kahden yli, sillä he olivat ankarasti hämillään: Herra Permaneder ei koettanut sitä salata; Tony taas peitti sen majesteettisen arvokkuuden verhoon.
Kiiruhdettiin vaunujen luo, sillä taivas oli mennyt pilveen ja alkoi pisaroida.
* * * * *
Kuten Tony oli olettanut, oli hänen veljensä heti herra Permanederin ilmestyttyä taloon hankkinut tarkat tiedot vieraan asemasta, mikä oli antanut sen tuloksen, että X. Noppe. & Comp. oli pienehkö, mutta taattu liike, joka, ollen yhteistoiminnassa herra Niederpaurin johtaman Panimoyhtiön kanssa, tuotti hyvää voittoa, ja että herra Permanederin osuus, kun siihen liitettäisiin Tonyn myötäjäissumma, 17000 taalaria, riittäisi turvattuun porvarilliseen elämään ilman ylellisyyttä. Konsulitar tiesi asiasta, ja perinpohjaisen keskustelun jälkeen, johon ottivat osaa hän, herra Permaneder, Antonie ja Thomas, järjestettiin kihlauspäivän iltana hankaluuksitta kaikki kysymykset, myöskin pikku Erikaa koskeva puoli. Herra Permaneder suostui liikutettuna morsiamensa toivomukseen, että tyttö otettaisiin mukaan Müncheniin.
Kahden päivän kuluttua lähti humalakauppias talosta — »koska Noppe muuten haukkuu» — mutta heinäkuussa tapasi rouva Grünlich hänet jälleen hänen synnyinkaupungissaan; hän tuli tänne Tomin ja Gerdan seurassa, jotka aikoivat Bad Kreuthin kylpylaitokseen. Konsulitar oli jäänyt Erikan ja Ida Jungmannin kanssa Itämeren rannalle. Noilla kahdella parilla oli muuten tilaisuus katsella Münchenissä Kaufingerstrassen varrella, siis aivan lähellä Niederpaureita, olevaa taloa, jonka herra Permaneder aikoi ostaa ja jonka hän suurimmaksi osaksi tuumi vuokrata pois. Se oli kerrassaan merkillinen vanha talo kapeine portailleen, jotka veivät alaovelta suoraan ensimmäiseen kerrokseen kuin taivaanportaat, ilman mutkia ja väliosastoja; niiden päässä olevan käytävän vasemmalta ja oikealta puolen tultiin päädyn puoleisiin huoneisiin…
Elokuun puolivälissä palasi Tony kotiin varustaakseen lähiviikkoina myötäjäisiänsä. Paljon hänellä oli tavaraa vielä ensimmäisen avioliittonsa ajoiltakin, mutta moni seikka kaipasi myös täydennystä Ja eräänä päivänä saapui Hampurista, josta oli tilattu yhtä ja toista, myös uusi aamupuku… siinä ei tosin ollut samettinauhoja, vaan kangasruusukkeita.
Myöhemmin syksyllä saapui herra Permaneder taas Mengstrassen varrelle; ei tahdottu pitkittää asiaa…
Mitä hääjuhlallisuuksiin tulee, sujuivat ne niin kuin Tony oli odottanut: Niistä ei pidetty paljon melua. »Heittäkäämme komeus», sanoi konsuli. »Sinä olet jälleen naimisissa, ja nyt on kaikki taas kuten ennen.» Kihlauskortteja lähetettiin vain pieni määrä — mutta eräs, jota ei unohdettu, oli Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström; siitä piti madame Grünlich visusti huolen. Häämatkasta luovuttiin, koska herra Permaneder halveksi 'sellaista jahtia' ja koska Tony, juuri palattuaan kesän vietosta, piti matkaa Müncheniin tarpeeksi pitkänä. Vihkiäiset, joita ei tällä kertaa toimitettu pylvässalissa, vaan Marian-kirkossa, tapahtuivat suvun piirissä. Tony kantoi arvokkaasti oranssikukkia myrttiseppeleen asemesta, ja pääkirkkoherra Kölling saarnasi hiukan pienemmällä äänellä kuin kerran ennen, mutta yhä vielä kehoittaen kohtuullisuuteen.
Christian tuli Hampurista hyvin hienosti puettuna, hiukan rasittuneena, mutta iloisella tuulella, kertoi Burmeester & Comp:n olevan »tip-top», virkkoi, että Klothilde ja hän menisivät kai naimisiin vasta tähtein »tuolla puolen» — »nimittäin: Kumpikin erikseen…» ja tuli aivan liian myöhään kirkkoon, siksi että oli käynyt klubissa. Justus-setä oli hyvin liikutettu ja oli yhtä runsaskätinen kuin aina, mikä ilmeni siinä, että hän lahjoitti vastanaineille erinomaisen kauniin, paksusta hopeasta tehdyn pöytäkaluston… Hän näki melkein nälkää kotona vaimoineen, sillä tuo heikko äiti maksoi yhä edelleen hyljätyn ja perinnöttömäksi tehdyn poikansa Jakobin velat talousrahoistaan pojan oleksiessa nykyisin Pariisissa. Breitestrassen Buddenbrookin naiset huomauttivat: »Toivottavasti liitto kestää tällä kertaa.» Mutta siihen yhtyi epämiellyttävä tunne siitä, etteivät he kenties sentään sitä toivoneet… Sesemi Weichbrodt kohosi varpaisilleen, suudella napsahutti hoidokkiaan, nykyistä rouva Permanederiä otsalle ja sanoi herttaisine vokaaleineen: »Tule onnelliseksi., hövä lapsi!»
SEITSEMÄS LUKU.
Noustuaan vuoteesta kello kahdeksan, mentyään makuuhuoneensa pienen portin kautta kiertoportaita alakertaan, otettuaan kylvyn ja puettuaan jälleen ylleen aamunuttunsa ryhtyi konsuli Buddenbrook yleisiin asioihin. Silloin ilmestyi nimittäin kylpyhuoneeseen herra Wenzel, parturi ja kaupunginvaltuuston jäsen punaisine käsineen ja älykkäine kasvoineen, kantaen höyryävää vesivatia, jonka hän oli noutanut keittiöstä, ynnä muita taipeitaan. Ja konsulin istahtaessa suureen lepotuoliin pää taapäin taivutettuna, ja herra Wenzelin alkaessa saippuoida hänen leukaansa syntyi melkein aina keskustelu, joka alkaen yöunesta ja ilmasta siirtyi suuren maailman tapahtumiin ja kaupungin asioihin sekä päättyi tavallisesti yksityisiin kauppa- ja perhesuhteisiin… Tämä kaikki pitkitti toimitusta, sillä aina kun konsuli sanoi jotakin, täytyi herra Wenzelin ottaa veitsi hänen kasvoiltaan.
»Miten olette nukkunut, herra konsuli?
»Kiitos, hyvin, Wenzel. Onko kaunis ilma?»
»Kylmä ja hiukan huuruinen, herra konsuli. Pojat ovat taas laittaneet Jakobinkirkon luokse kymmenen metrin pituisen luikuradan, niin että minä olin vähällä halkaista pääni tullessani pormestarin luota. Piru heidät periköön…»
»Joko olette lukenut lehtiä?»
»Sanomat ja Hampurin Uutiset. Ei mitään muuta uutta kuin Orsini-pommijuttu… Se on kauheata. Matkalla oopperaan… Ovat ne joukkoa…»
»No, en luule sen merkitsevän sen enempää. Kansan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja seuraus on vain se, että poliisikuntaa vahvistetaan ja sanomalehtiä kiristetään yhä enemmän. Hän on varuillaan, mutta mahtaa se olla levotonta elämää sentään, sillä hänen täytyy toimia lakkaamatta pysyttääkseen asemansa. Mutta kunnioitan häntä. Sellaisin mielipitein ei ole ainakaan mikään 'vätys', kuten mamsseli Jungmann sanoisi; ja hänen leipurikassa- ja huokeat leivänhintatuumansa ovat kerrassaan suurenmoisia keksintöjä. Hän tekee epäilemättä paljon kansan hyväksi…»
»Niin, samaa sanoi herra Kistenmaker.»
»Stephan? Puhuimme siitä eilen.»
»Ja Preussin Fredrich Wilhelmin asiat ovat huonosti, herra konsuli; ei hän enää selviä. Puhutaan prinssin tulevan lopullisesti hallitsijaksi…»
»Ei sitä vielä tiedä. Wilhelm on osoittautunut vapaamieliseksi.
Katkeruus häntä sittenkin eniten kalvaa, tuota miesparkaa… Mitä uutta
Köpenhaminasta?»
»Ei kerrassaan mitään, herra konsuli. Ne eivät tahdo. Liitto on selittänyt aivan oikein, että Holsteinin ja Lauenburgin hallitussääntö on oikeudenvastainen… Mutta sitä ei suostuta muuttamaan…»
»Niin, se on aivan kuulumatonta, Wenzel. Semmoisia ne tanskalaiset ovat! Muistan hyvin, kuinka jo pienenä poikana olin vihainen eräälle laululle, joka alkoi näin: 'Gib mir, gib allen denen, die sich von Herzen sehnen…' ja jossa aina ajattelin 'denen' sanan kirjoitetuksi ä:llä, käsittämättä, että Jumala voisi antaa jotakin tanskalaisillekin…»
»Ai, ai, olkaa varovainen, Wenzel… No niin. Ja entä Hampurin oikorautatiehanke! Siitä on jo taisteltu sanoilla ja tullaan taistelemaan edelleen, kunnes Köpenhaminasta annetaan lupa…»
»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin; näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä päin tulevaa nousua…»
»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren välillä… Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan, Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»
»Herra konsuli puoltaa asiaa lämpimästi.»
»Niin… mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat kysymykseen… Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole vielä sanottavat…»
»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen jälkeen…»
»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni, isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti… Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi? Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti, yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen… Ja siitä, että meillä nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä asioista, otetaan se huomioon…»
»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'… Niin hän sanoi…»
»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»
»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen… Kuinka paljon tehtäviä onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta nuoruuttani… itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja ulokkeet ja penkit… Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä runoista… mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan… Kaupungissamme ei enää ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel. Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani ceterum censeo'on tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen, sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa minua, kun minä ajan sitä asiaa… Kauppamiehenä minä, näettekös, ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä… hyvä on… olkaa hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli herännyt, ja pukeutui parastaikaa.
Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona, johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen, hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen… Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden keskellä hän liikkui.
Laajemmalla hänen isänmaassaan oli vallankumouksen tuomaa julkisen elämän nousuaikaa seurannut herpautuminen, seisahtuminen ja taantumus, joka ei riittänyt askarruttamaan näin valpasta mieltä. Mutta hän oli siksi henkevä, että saattoi ottaa mielilauseekseen mietelmän kaiken inhimillisen toiminnan turhuudesta sekä alistaa tahtonsa, kykynsä, intonsa ja toimintatarmonsa sen pienen yhdyskunnan palvelukseen, jossa hänen nimensä mainittiin ensimmäisten joukossa. — Hän oli kyllin henkevä suodakseen kunnianhimolleen tyydytyksen pienessäkin piirissä, nauraakseen sille samalla kuin piti sitä arvossa.
Heti kun hän oli syönyt aamiaisen ruokasalissa Antonin hoitaessa tarjoilua, pukeutui hän ulkopukuun ja lähti konttoriin Mengstrassen varrelle. Hän ei viipynyt siellä kuin tunnin, kirjoitti pari kolme kiireellistä kirjettä ja sähkösanomaa, antoi muutaman määräyksen, sysäsi sitten liikkeelle tuon suuren liikkeen vauhtipyörän ja jätti työn rauhallisen jatkumisen herra Marcuksen huolellisen silmän valvottavaksi.
Hän näyttäytyi ja piti puheita istunnoissa ja kokouksissa, kävi pörssissä, joka sijaitsi torin varrella suurten goottilaisten pylväiden alla, teki tarkastuskäyntejä satamassa, varastohuoneissa, neuvotteli laivanisäntänä kapteenien kanssa — ja niin seurasi loppumaton jono toimia myöhään iltaan asti; töitten sarjan keskeytti vain pikainen vanhan konsulittaren kanssa nautittu aamiainen ja Gerdan kanssa syöty päivällinen, jonka jälkeen hän vietti puoli tuntia leposohvalla sikaria poltellen ja sanomalehtiä lukien. Hän oli kaiken aikaa kiinni kauppahuoneen tai tulli-, vero-, rakennus-, rautatie-, posti- ja köyhäinhoitoasioissa ja perehtyi myöskin aloihin, jotka eivät oikeastaan kuuluneet hänen piiriinsä, vaan »oppineille». Varsinkin rahatalousalalla osoitti hän pian loistavia lahjoja…
Hän varoi laiminlyömästä seuraelämää. Tosin hänen säntillisyytensä tässä suhteessa jätti toivomisen varaa ja hän ilmestyi ovelle vasta viime minuutissa, kun hänen puolisonsa jo oli ollut kauan juhlapuvussa ja vaunut odottaneet alhaalla puoli tuntia; silloin hän ilmestyi sanoen: »Pardon, Gerda, asiat…» ja heitti nopeasti hännystakin ylleen. Mutta määräpaikkaan, päivällisille, tanssiaisiin tai iltakutsuihin saavuttuaan hän osoitti suurta mielen joustavuutta, täyttäen kunnialla paikkansa seuramiehenä… Edustamisen hän vaimoineen ymmärsi yhtä hyvin kuin toiset kaupungin rikkaat; hänen tarjoamansa ruoka ja juoma oli 'tip-top', hän oli tunnettu kohteliaana, huomaavaisena ja huolellisena isäntänä ja hänen sukkeluutensa olivat yläpuolella keskitason. Mutta tällä välin hän vietti hiljaisia iltoja Gerdan seurassa joko kuunnellen tupakkaa polttaen vaimonsa viulunsoittoa tai lukien hänen kanssaan saksalaisia, ranskalaisia tai venäläisiä kertomuksia, vaimonsa valinnan mukaan…
Näin hän teki työtä ja menestyi, sillä hänen arvonsa kohosi yhä kaupungissa. Ja huolimatta Christianin liikkeen perustamisen ja Tonyn toisen avioliiton vaatimasta pääomanluovutuksesta oli kauppahuoneella hyvät ajat. Mutta sattuihan sitä sentään väliin sellaistakin, joka masensi hänen mieltään joksikin aikaa ja lamautti hänen henkensä joustavuutta.
Hampurissa oli Christianin kumppani, herra Burmeester kuollut äkkiä halvaukseen keväällä vuonna viisikymmentäkahdeksan. Hänen perillisensä ottivat kuolleen jälkeen jättämät varat liikkeestä, ja konsuli varoitti nyt veljeään jatkamasta sitä omilla varoillaan, koska hän tiesi, miten vaikea oli pitää pystyssä laajaa toimintaa äkkiä vähentyneen pääoman avulla. Mutta Christian tahtoi pysyttää itsenäisyytensä ja otti haltuunsa H.C.F. Burmeester & Comp:n liikkeen velkoineen ja varoineen… mistä oli odotettavissa ikävyyksiä.
Ja sitten konsulin sisar Klara Riiassa… Se, että hänen avioliittonsa pastori Tiburtiuksen kanssa oli jäänyt lapsettomaksi, kävi vielä laatuun, koska Klara Buddenbrook ei koskaan ollut välittänyt erityisesti lapsista ja koska hänellä epäilemättä oli hyvin vähän äidillisiä tunteita. Mutta hänen terveytensä oli, hänen omista ja miehensä kirjeistä päättäen, sangen heikko, ja päänkipu, josta hän oli kärsinyt jo nuorena tyttönä, palasi nykyään määräaikojen kuluttua uudelleen melkein sietämättömän ankarana.
Se oli huolestuttavaa. Ja kolmas suru oli se, että kotonakaan, heidän omassa talossaan, ei näkynyt vielä mitään merkkiä suvun jatkumisesta. Gerda osoitti tätä asiaa kohtaan ylhäistä välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kielteiseltä. Thomas kantoi huolensa yksin. Mutta vanha konsulitar otti asian puheeksi ja neuvotteli siitä tohtori Grabowin kanssa. »Tohtori, eikö olisi jo aika tapahtua jotakin, näin meidän kesken puhuen? Eiköhän pieni oleskelu vuori- tai meri-ilmastossa, Kreuthissa, Glücksburgissa tai Travemündessä tepsisi! Mitä luulette…» Ja Grabow, jonka tavallinen miellyttävä resepti: »Ankara ruokajärjestys ja hiukan kyyhkyspaistia ja ranskanleipää» ei tässä tapauksessa arvattavasti olisi ollut kyllin tehokas, määräsi Pyrmontiin kylpemään…
Nämä olivat nuo kolme huolen aihetta. Entä Tony? — Tony parka!
KAHDEKSAS LUKU.
Tony kirjoitti: »Ja kun minä määrään 'frikadelleja', ei hän käsitä sitä, sillä täällä niiden nimi on 'pflanzerln'; ja kun hän sanoo 'karfiol', niin voiko kukaan ristin sielu ymmärtää hänen tarkoittavan kukkakaalia; ja kun minä määrään paistettuja perunoita'. huutaa hän: häh!' siihen asti kun minä sanon, 'ruskeutettuja perunoita', ja tuo 'häh' merkitsee: 'kuinka rouva tarkoittaa?' Ja tämä on jo toinen tyttö, sillä ensimmäinen, jonka nimi oli Kathi, minun täytyi lähettää talosta, siksi että hän aina heti yltyi karkeaksi; tai ainakin se minusta tuntui siltä, mutta olen myös voinut erehtyä, sillä täällä ei oikein tiedä, ovatko ihmiset ystävällisiä vai karkeita. Nykyinen palvelustyttöni, nimeltä Babette, joka on lausuttava Babett, on koko sievä näöltään ja vaikuttaa jo hiukan etelämaiselta, jollaisia täällä tapaa usein. Hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja kadehdittavat hampaat. Hän on myös nöyräluontoinen ja osaa minun neuvomanani valmistaa muutamia meidän kotipuolemme ruokia. Eilen illalla oli meillä esimerkiksi hierakoita korinttien kera, mutta siitä minulla oli surua, sillä Permaneder pahastui niin noista vihanneksista (vaikka hän noppi haarukalla rusinat joukosta), ettei hän puhunut minun kanssani koko iltana, murjotti vain: ja kyllä minun täytyy sanoa, äiti, ettei elämä ole aina helppoa.»
Mutta hänen elämäänsä eivät katkeroittaneet ainoastaan 'pflanzerlit' ja hierakat… Jo kuherruskuukauden kuluessa häntä oli kohdannut isku, arvaamaton, aavistamaton, käsittämätön isku, tapaus, joka oli vienyt häneltä kaiken ilon ja jota hän ei tahtonut voida voittaa. Se oli seuraavanlainen:
Kun aviopari Permaneder oli asunut Münchenissä muutamia viikkoja, oli konsuli Buddenbrook muuttanut rahaksi testamentin mukaiset sisarensa myötäjäiset, 51.000 markkaa, joka summa myös guldeneiksi vaihdettuna oli joutunut herra Permanderin käsiin. Herra Pennaneder oli kiinnittänyt ne varmasti ja edullisesti. Mutta heti tämän jälkeen hän sanoi vaimolleen häpeämättä ja punastumatta: »Tonerl» — näin hän nimitti vaimoaan — »Tonerl, tässä on tarpeeksi. Enempää emme tarvitse. Minä olen raatanut kylliksi, nyt minä tahdon rauhaa, sapperment. Vuokraamme alakerran ja ensimmäisen kerroksen, ja tässä meillä on hyvä asunto ja voimme syödä porsaspaistia, eikä meidän tarvitse levitellä ja hienostella niin tolkuttomasti… ja illalla minä menen Hofbräuhausiin. Minä en ole mikään öykkäri enkä viitsi ruveta haromaan rahaa joka puolelta. Kaiken pitää käydä mukavasti! Huomisesta alkaen minä panen liikkeeni lukkoon ja elän koroilla!»
»Permaneder!» oli Tony huudahtanut, ja se tapahtui ensi kertaa tuolla erikoisella kurkkuäänellä, jolla hänen oli tapana lausua herra Grünlichin nimi. Mutta mies vastasi vain: »Oh, mitä sinä!» ja sitten oli tullut riita, joka oli niin vakava ja kiihkeä, että se uhkasi turmella avioliiton onnen… Mutta Permaneder voitti. Tonyn intohimoinen vastustus oli murtunut miehen »mukavuuden» haluun, ja loppu oli ollut se, että herra Permaneder oli eroittanut pääomansa humalaliikkeestä, joten nyt Noppe puolestaan sai vetää sinisen viivan »Kumppanin» yli käyntikorttiinsa…. Ja kuten hänen useimmat ystävänsä, jotka iltaisin istuivat Hofbräuhausin kantapöydän ympärillä korttia pelaten ja juoden kolme litraa olutta, rajoitti Tonyn mieskin nyt toimintansa vuokrankorotukseen talossaan ja vaatimattomaan, rauhaisaan korkolippujen leikkaamiseen.
Konsulittarelle oli ilmoitettu asiasta ohimennen. Mutta veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä oli rouva Pennaneder purkanut tuskaansa ilmoille… Tony parka, hänen pahimmat aavistuksensa olivat käyneet toteen mitä julmimmin. Hän oli kyllä tiennyt, ettei herra Permanederillä ollut sitä 'valppautta', jota hänen ensimmäinen miehensä oli osoittanut liiaksikin: mutta hän ei ollut voinut aavistaa, että Permaneder niin kokonaan pettäisi ne toiveet, joista Tony oli puhunut mamsseli Jungmannille kihlauksensa edellisenä iltana, ja että hän oli niin vähän selvillä siitä, mihin avioliitto Buddenbrook-sukuisen kanssa velvoitti…
Siihen täytyi tyytyä, ja kotona nähtiin myös Tonyn kirjeistä hänen alistuneen. Hän vietti sangen yksinäistä elämää miehensä ja Erikan kanssa, joka kävi koulua, hoiti talouttaan, seurusteli ystävällisesti perheiden kanssa, jotka olivat vuokranneet alakerran ja ensi kerroksen, samoin Marienplatzin varrella asuvan Niederpaurin perheen kanssa. Toisinaan hän kävi hoviteatterissa ystävänsä Evan kanssa, sillä herra Permaneder ei välittänyt sellaisista, ja pian kävi ilmi, että tämä oli päässyt neljänkymmenen vuoden ikään rakkaassa Münchenissään näkemättä vielä koskaan Pinakothekin sisäpuolta.
Päivät kuluivat… Mutta Tonyn ilo oli mennyt siitä päivästä alkaen, jolloin herra Permaneder oli asettunut rauhaan myötäjäiset saatuaan. Toivo puuttui. Hän ei ollut milloinkaan saava nähdä menestystä, nousua, ja ilmoittaa siitä kotiin. Hänen elämänsä oli kuluva loppuun asti sellaisena, miksi se nyt oli muodostunut, huolettomana, mutta ahtaana ja kokonaan vailla »hienoutta». Se painoi häntä. Ja hänen kirjeistään näkyi selvästi, että juuri tuo näivettynyt mielentila vaikeutti hänen sulamistaan eteläsaksalaisiin oloihin. Hän oppi ymmärtämään palvelustyttöä ja asiamiehiä, oppi sanomaan »pflanzerln» »frikadellien» asemesta ja olemaan keittämättä hedelmäkeittoa sen jälkeen kun Permaneder oli sanonut sitä »latkuksi». Mutta pääasiallisesti hän jäi aina vieraaksi uudelle ympäristölleen, sillä tunne, että Buddenbrook-suvun jäsen ei näyttänyt täällä olevan mikään merkillinen ilmiö, oli hänelle alituinen nöyryytyksen aihe. Ja kun hän kirjeessään erään kerran kertoi, että eräs, joka tuli häntä vastaan toisessa kädessä savipytty, toisessa mittapuikko, oli puhutellut häntä kadulla näin: »Paljonko kello on, naapurin rouva?» tuntui siinä leikillisyydestä huolimatta vahva närkästys. Ja kotona-olijat saattoivat kuvitella, miten hän oli nostanut niskojaan mitään vastaamatta tai edes katsomatta kysyjään… Mutta tuo muotojen puute ja vähäinen arvonanto eivät olleet ainoat seikat, jotka jäivät hänelle vieraiksi ja vastenmielisiksi. Hän ei päässyt tunkeutumaan syvälle Münchenin elämään ja oloihin, mutta häntä ympäröi sentään Münchenin henki, suuren kaupungin henki, jossa lukemattomat taiteilijat ja porvarit kuluttivat aikaansa laiskuudessa — hiukan pilaantunut henki, jota hän ei aina voinut sulattaa huumorilla.
Päivät kuluivat… Mutta viimein näytti häntä sittenkin kohtaavan onni, onni, jota »Breitestrassella» ja »Mengstrassella» oli odotettu turhaan, sillä pian uudenvuodenpäivän jälkeen vuonna 1859 varmistui tiedoksi se toivo, että Tony oli tuleva toisen kerran äidiksi.
Nyt alkoi hänen kirjeissään kuulua iloisempia ääniä ja niissä oli enemmän vallattomia, lapsellisia ja innokkaita sanoja kuin pitkiin aikoihin. Konsulitar, joka lukuunottamatta kesänviettoaikaansa Itämeren rannalla — tämä kesänvietto muuten lyheni lyhenemistään — ei enää pitänyt matkustelusta, valitti, ettei hän saanut tänä aikana olla tyttärensä luona, ja toivotti hänelle kirjeellisesti taivaallista apua. Mutta Tom ja Gerda ilmoittivat tulevansa ristiäisiin, ja Tonyn mielessä pyöri nyt vain, miten hän voisi valmistaa vierailleen kyllin »hienon» vastaanoton. Tony-parka! Tuo vastaanotto oli muodostuva äärettömän surulliseksi, ja nuo ristiäiset, jotka olivat häämöttäneet hänen silmissään hurmaavana pienenä juhlana kukkineen, makeisineen ja suklaajuomineen, olivat hupenevat tyhjiin — sillä lapsi, pieni tyttö, oli vain ilmestyvä elämään poistuakseen jo neljännestunnin kuluttua — lääkäri ponnisteli turhaan pysyttääkseen heikon elonkipinän.
Konsuli Buddenbrookin ja hänen puolisonsa saapuessa Müncheniin ei Tonyn omakaan tila ollut vaaraton. Tämä synnytys oli ollut paljon vaikeampi ensimmäistä, ja moneen päivään ei hänen vatsansa, jonka hermot jo aikaisemmin jonkun kerran olivat reistailleet, sietänyt mitään ruokaa. Mutta hän parani, ja Buddenbrookit saattoivat siinä suhteessa lähteä tyynin mielin talosta. — Mutta muuten heitä arvelutti, sillä oli näkynyt selvästi, — varsinkaan se ei ollut jäänyt huomaamatta konsulilta, — ettei edes yhteinen suru kyennyt sanottavasti lähentämään aviopuolisoita toisiinsa.
Herra Permanederin sydämestä ei tosin voinut sanoa mitään pahaa… Hän oli ollut vilpittömästi liikutettu, ja suuret kyyneleet olivat vierineet hänen vetisistä silmistään pullistuneita poskia pitkin hyljemäisiin viiksiin, ja hän oli sanonut syvään huokaillen monta kertaa: »Voi sun vietävä! Voi sun vietävä!» Mutta hänen luontainen mukavuutensa ei Tonyn käsityksen mukaan tuosta häiriintynyt pitkäksikään aikaa: hänen Hofbräuhausissa viettämänsä iltahetket saattoivat hänet unohtamaan surunsa, ja hän eleli edelleen mukavuuttarakastavaan, hyväntahtoiseen, hiukan juroon ja tylsään fatalismiin vajonneena, joka kuvastui myös hänen sanoissaan: »Voi sun vietävä!»
Mutta Tonyn kirjeistä ilmeni tästälähin ei vaan toivoton, vaan melkein syyttävä sävy… »Oi, äiti», kirjoitti hän, »miten paljon kovaa minun täytyy kokea! Ensin Grünlich ja vararikko, nyt Permaneder ja kuollut lapsi. Millä minä olen ansainnut näin paljon onnettomuutta?
Konsuli, joka kotona luki tämäntapaisia purkauksia, ei voinut olla hymyilemättä, sillä huolimatta kaikesta Tonyn kuvaamasta tuskasta havaitsi hän sisarensa kirjeissä melkein hullunkurisen ylpeyden ja tiesi, että Tony Buddenbrook oli ollut lapsi niin hyvin madame Grünlichinä kuin madame Permanederinä, tiesi, että hän suhtautui kaikkiin täysikasvuisen ihmisen kohtaloihinsa melkein käsittämättömän lapsellisella vakavuudella ja tärkeydellä, mutta että hän samalla voitti ne lapsenomaisella vastustuskyvyllään.
Hän ei ymmärtänyt, niillä oli ansainnut onnettomuutensa, mutta vaikka hän teki pilkkaa äitinsä hurskaudesta, oli hänessä itsessään hurskautta niin paljon, että hän uskoi palavasti ansioon ja oikeuteen maailmassa… Tony parka! Hänen lapsensa kuolema ei ollut kovin eikä viimeinen isku, joka oli kohtaava häntä elämässä…
Vuoden 1859 lopulla tapahtui jotakin kauheata…
YHDEKSÄS LUKU.
Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen, joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen, joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.
Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan, »aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen silmälasit nenällä.
»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää… »Älä säikähdä… on tapahtunut ikävää… En käsitä… Se on Berliinistä… On täytynyt tapahtua jotakin…»
»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään valmisteluja!»
Seisoaltaan luki hän paperin kohottaen toista vaaleaa kulmaansa ja vetäen hitaasti pitkien viiksiensä päitä sormiensa lomitse. Se oli sähkösanoma, joka kuului: »Älkää säikähtäkö. Palaan ensi tilassa Erikan kanssa. Kaikki on lopussa. Onneton Antonienne.»
»Ensi tilassa… ensi tilassa», sanoi hän kiihtyneenä katsoen konsulittareen ja pudistaen päätään. »Mitä merkitsee ensi tilassa…»
Se on vain sellainen puhetapa, Toni, ei se merkitse mitään. Hän tarkoittaa »heti» tai jotakin sen tapaista…
»Ja Berliinistä? Mitä tekemistä hänellä on Berliinissä? Miten hän on tullut Berliiniin?»
»En tiedä, Toni, en ymmärrä sitä vielä; tämä tuli kymmenen minuuttia sitten. Mutta on täytynyt tapahtua jotakin, meidän täytyy odottaa, kunnes saamme tietää mitä se on. Jumala suokoon, että kaikki kääntyisi hyväksi. Istu, poikani, käy syömään.»
Thomas istuutui ja kaatoi koneellisesti portteria paksuun korkeaan lasiin.
»Kaikki on lopussa», toisti hän. Ja sitten: »'Antonie'. —
Lapsellisuuksia…»
Sen jälkeen hän söi ja joi vaieten.
Hetken kuluttua uskalsi konsulitar huomauttaa: »Voisikohan asia koskea
Permanederia, mitä luulet, Tom?»
Thomas kohautti olkapäitään, katsettaan nostamatta.
Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti, meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa minulle…»
Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan. Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä. Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen palmun oksa.
Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä… Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.
Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä — ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin, pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.
»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä paksua, vaaleanruskeata tukkaa.
»Mikä sinun on?… Mitä on tapahtunut, lapseni?»
Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.
»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi… »Äiti!» Mutta siihen sekin katkesi.
Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.
»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt oletkaan, Erika?»
»Kolmentoista, isoäiti…»
»Hyvänen aika! Iso neiti…»
Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt ensin äidin kanssa.»
He jäivät kahden.
»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna ristisi, on sanottu… Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös, levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut kuntoon sinun huoneesi… Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät pahanpäiväisesti…» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies… kelvoton… kelvoton mies…»
Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä nyrkkiin.
»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko sinulla valittamista?»
»Babett…!» nyyhkytti rouva Permaneder… »Babett…!»
»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi… Sitten hän nojautui taapäin, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä harvemmat nyyhkytykset.
»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla on todellakin huolen aihetta… valituksen syytä… Mutta oliko tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio koskaan palata miehesi luo…?»
»En minä aiokaan!… En koskaan…!» huusi rouva Permaneder kohottaen äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.
»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen hitaasti päätään… »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»
»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä, ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:
Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet… Ei saattanut olla hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.
Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen, noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua kauhun laajentamin silmin… Se oli ollut painiskelua, luvatonta, epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa onnistuikin… Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses, Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret, pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten järjettömästi: »Mikä jahti!… Voi sun vietävä!»…
Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun Franzl vietti nimipäiviä… ja me oltiin kaikki vähän humalassa… Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa… Herra Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin, kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt arkihuoneeseen… Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana, jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen huuliensa yli, sana… sana…»
Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen, vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä, huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn kauniiseen ruskeaan tukkaan.
»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony. Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä… Huomaan nyt, kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan…»
»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken heikkoudessa, äiti?… Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa meidän nimellemme… hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan! Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa, pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu mallas- ja humalapuuro… niin, se on aivan varma!… ja joka sen lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan… sanan…»
Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa. Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on tullut?»
Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt käsitöitään.
»Olen hankkinut sen», vastasi vanha rouva, »tarvitsen sellaista.»
»Se on hieno!…» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin. Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin ajatuksiin vaipuneena.
»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi puhua asioista… Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole rauhallinen… Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso, että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole hyvä!»