VIIDES LUKU.

Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.

Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.

Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen, suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta, suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä. Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin, joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin…

Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle, herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen, mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin», joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa hänet nyt esitettiin uutena työtoverina…

Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista, sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta; sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle käsitteelle… Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.

Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla, kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.

Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri, kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana, ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:

»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän sopisi palkata miespalvelijaa?… Olen tullut huomaamaan, että se olisi tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani…»

Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys rahan menosta.

»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa, mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu…»

»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme, heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä… Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen… Nytpä muistan, Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen tarjoilevan varmasti ja taitavasti…»

»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia…»

»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka jää meille viikoksi… Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori Mathiasta Kannstattista… Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin pienet…»

»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä sinä nähtävästi unohdat!»

»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen vanhempieni palveluskuntaa…»

»Vanhempiesi, rakas Bethsy! Mutta oletkohan sinä oikeastaan selvillä meidän asioistamme…»

»En, Jean, minulla ei kai ole aivan selvää käsitystä…»

»Se on pian autettu», sanoi konsuli. Hän asettui mukavampaan asentoon, heitti jalan polvensa yli, veti sauhun sikaristaan ja ryhtyi silmiään sipristäen esittämään laveasti lukuja ja laskelmia…

»Kuulehan nyt: Isälläni oli ennen sisareni naimisiinmenoa pyörein luvuin laskettuna 900 000 markkaa, lukuunottamatta tietysti maaomaisuutta ja liikkeen arvoa. 80 000 meni myötäjäisinä Frankfurtiin ja 100 000 Gottholdille, jäännös tekee 720 000. Sen jälkeen tuli tämän talon osto, johon meni 100 000, kun otetaan lukuun korjaukset ja uudistukset, huolimatta entisen, Alfstrassen varrella sijaitsevan pienen talon tuottamasta tulosta; jälelle jää 620.000. Frankfurtiin maksettiin korvaussummana 25 000: jäännös 595 000, ja sellaiset olisivat asiat olleet isän kuollessa, ellei kaikkia noita menoja olisi tasoittanut vuosien kuluessa saatu 200 000 markan voitto. Kokonaissumma oli siis 795 000. Myöhemmin maksettiin Gottholdille 100 000 ja vielä kerran 267 000 Frankfurtiin; se tekee, kun lasketaan pois parintuhannen markan lahjoitukset, jotka isä oli tehnyt testamentissaan Pyhän-Hengen-Sairaalalle, Kauppiaanleskien-rahastolle j.n.e., noin 420000, eli, sinun myötäjäissummasi mukaanluettuna, 100 000 markkaa enemmän. Sellaiset ovat asiat nykyään pyörein luvuin laskettuina, ellei ota lukuun kaikenlaisia pienempiä heilahteluja omaisuuden arvossa. Emme me ole niin mahdottoman rikkaita, rakas Bethsy, ja sitäpaitsi tulee muistaa, että liike on käynyt pienemmäksi, mutta liikemenot ovat entiset, koska liikkeen laatu ei salli vähentää liikekustannuksia… Oletko voinut seurata?»

Konsulitar nyökkäsi hiukan viivähtäen, käsityö sylissään. »Hyvä on, rakas Jean», sanoi hän, vaikkei hän ollut käsittänyt kaikkea ja vaikka hän ei voinut kuolemakseen ymmärtää, minkä tähden kaikkien noiden suurten lukujen tuli estää häntä miespalvelijan palkkaamisesta.

Konsuli päästi sikarinsa sammumaan, puhalsi savun suustaan päätään taakse taivuttaen ja jatkoi sitten:

»Arvelet, että voimmehan me kerran, sinun rakkaiden vanhempiesi muutettua Jumalan luokse, odottaa vielä melkoisia summia, ja niinhän kyllä on. Mutta kuitenkin… meidän ei pidä tehdä liian varomattomia laskelmia siihen nähden. Tiedän isäsi saaneen kestää Justuksen takia kiusallisia vahinkoja, ikävä kyllä. Justus on erittäin rakastettava ihminen, mutta hän ei ole mikään loistava liikemies, ja hän on myös joutunut kärsimään syyttömästi. Hän on saanut kestää raskaita tappioita ostajapiirissään, liikekapitaalin heikkenemisestä on ollut seurauksena rahan kalleus, ja sinun isäsi on täytynyt useat kerrat auttaa häntä huomattavilla määrillä, jottei kävisi hullusti. Sellainen saattaa uudistua ja uudistuukin, pahasti pelkään, sillä — suo anteeksi Bethsy, että puhun suoraan — tuo iloinen huolettomuus, joka vaikuttaa niin hauskalta isässäsi, jolla ei enää ole mitään tekemistä kauppa-asioiden kanssa, on haitallinen veljesi liikkeenhoidossa… Ymmärrätkö… hän ei ole kyllin varovainen, vaan hiukan liian reima ja pintapuolinen… Muutenhan eivät vanhempasikaan liikaa kitsastele, mikä ilahduttaa minua, vaan elävät sellaista elämää, joka soveltuu heidän asemaansa…»

Konsulitar hymyili ymmärtävästi; hän tunsi miehensä ennakkoluulot heidän sukunsa ylellisyystaipumuksia kohtaan.

»No niin», jatkoi konsuli laskien sikarinpätkän tuhkakuppiin, »minä puolestani toivon pääasiallisesti, että Herra on suova minulle työkykyä, niin että saan Hänen avullaan kohotetuksi liikkeen sen aikaisemmalle tasolle. Toivon, että nyt tunnet paremmin asioittemme tilan, Bethsy —?»

»Täydellisesti, Jean, täydellisesti!» riensi konsulitar vastaamaan, sillä hän jätti tänä iltana miespalvelijan mielestään. »Mutta emmekö mene levolle? On jo niin myöhä…»

Kun konsuli parin päivän perästä palasi hyvällä tuulella konttorista päivällispöytään, päätettiin kuitenkin palkata Möllendorpfin Anton.

KUUDES LUKU.

»Tonyn me lähetämme täysihoitolaan, neiti Weichbrodtin opistoon», sanoi konsuli niin varmasti, että asia oli sillä päätetty.

Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ei hän voinut näet olla yhtä tyytyväinen Tonyyn ja Christianiin kuin Thomakseen, joka eläytyi älykkäästi liikkeen asioihin, ja Klaraan, joka varttui kodin piirissä, sekä Klothilde-parkaan, jonka ruokahalu ei voinut olla herättämättä hyvää tuulta jokaisessa. Mitä Christianiin tulee, oli hänen aikaansaannoksistaan vähäisintä se, että hän sai melkein joka iltapäivä juoda kahvit herra Stengelin luona — vaikka konsulitar, josta tuo jo meni liian pitkälle, eräänä päivänä lähetti herra opettajalle sievän pienen kirjelipun, jossa kutsui tämän luokseen neuvotteluun. Herra Stengel saapui sunnuntaitekotukassaan, korkein kohokaulus kaulassaan, yllään liivit, joissa joka suunnalta törrötti esiin keihäsmäisesti teroitettuja lyijykyniä, ja istui konsulittaren kera maisemahuoneessa, Christianin kuunnellessa salaa keskustelua ruokasalin oven takaa. Tuo mainio kasvattaja ilmitoi mielipiteensä laajasanaisesti, joskin jossakin määrin hämillään, puhui tärkeästä erosta, joka on olemassa »viivan» ja »vaon» välillä, kertoi metsän siimeksestä ja hiililaatikosta, toistaen muuten tämän vierailun aikana lakkaamatta sanoja »jonka johdosta», mikä luultavasti tuntui hänen mielestään parhaiten soveltuvan tähän hienoon ympäristöön. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi konsuli ruokasaliin, ajoi pois Christianin ja ilmaisi herra Stengelille mitä syvimmän pahoittelunsa sen johdosta, että hänen poikansa oli antanut tälle aihetta tyytymättömyyteen… »Oi, pyydän, herra konsuli! Oppilas Buddenbrook on teräväpäinen, iloinen veitikka… Jonka johdosta… Vain hieman liian vallaton, jos saan luvan lausua ajatukseni, hm… jonka johdosta…» Konsuli näytteli hänelle kohteliaasti taloa, minkä jälkeen herra Stengel lausui jäähyväiset… Mutta tämä kaikki ei ollut vielä pahinta.

Pahinta oli, että kävi ilmi seuraavaa: Oppilas Christian Buddenbrook oli eräänä iltana saanut luvan mennä erään hyvän ystävänsä kanssa teatteriin, jossa näyteltiin Schillerin »Wilhelm Telliä». Teliin pojan Walterin osaa näytteli muuan nuori neiti, demoiselle Meyer de la Grange, jolla oli eräs omituisuus. Hän käytti nimittäin aina näyttämöllä esiintyessään, sopipa se osaan taikka ei, timanttirintaneulaa, joka tiedettiin oikeaksi, sillä sen oli antanut nuori konsuli Peter Döhlmann, entisen puutavaratukkukauppias Döhlmannin poika Erste Wallstrassen varrelta, Holstentorin luota. Konsuli Peter kuului niihin herroihin, joita kaupungissa nimitettiin »seurasankareiksi» — sellainen oli myös esimerkiksi Justus Kröger — se merkitsi, että hänen elämänsä oli vähän epävakainen. Hän oli naimisissa ja hänellä oli pieni tytärkin, mutta hän oli jo pitemmän aikaa elänyt epäsovussa puolisonsa kanssa ja vietti täydellistä nuorenmiehen elämää. Omaisuus, jonka hän oli perinyt isältään — hän oli jatkavinaan liikettä — oli ollut aika suuri, mutta sanottiin hänen käyttävän jo pääomaa. Hän oleskeli enimmäkseen »klubissa» tai kaupunginkellarissa, jossa hän söi aamiaisen, vetelehti joka aamu neljän aikaan kaduilla ja teki taajoja liikematkoja Hampuriin. Mutta ennen kaikkea hän oli innokas teatterin ystävä, ei ollut poissa yhdestäkään näytännöstä ja henkilökohtaista mielenkiintoa esiintyjä kohtaan. Demoiselle Meyer de la Grange oli viimeinen nuorista taiteilijattarista, joille hän viime vuosina oli lahjoittanut jalokiviä…

Mutta siirtykäämme asiaan. Tuo nuori neiti näytti erittäin viehättävältä Walter Tellinä ja näytteli niin liikuttavasti, — hänellä oli tuossakin osassa timanttirintaneulansa näkyvissä — että oppilas Buddenbrookille nousi vedet silmiin syvästä ihastuksesta ja hän sen johdosta tuli menetelleeksi tavalla, joka osoitti hänen toimineen ylen voimakkaan tunteen johtamana. Eräällä väliajalla osti hän näet teatteria vastapäätä olevasta kukkakaupasta yhdellä markalla 8 1/2 killingillä kukkavihon, jota kantaen tuo neljätoistavuotias naskali suurine nenineen ja pienine, syvällä olevine silmineen marssi näyttämön puolelle, ja koska häntä ei kukaan pidättänyt, kohtasi neiti Meyer de la Grangen erään pukuhuoneen ovella, jossa tämä seisoi jutellen konsuli Peter Döhlmannin kanssa. Konsuli nauroi katketakseen nähdessään Christianin lähestyvän kukkavihko kädessä; mutta uusi »seurasankari» ilmaisi totisena ihailunsa Walter Teliin johdosta sanoen äänellä, joka oli melkein tukahtunut vilpittömästä kunnioituksesta:

»Neiti, te näyttelitte niin hyvin!»

»Katsopas Krischan Buddenbrookia!» huusi konsuli Döhlmann leveällä tavallaan. Mutta neiti Meyer de la Grange kohotti kauniita kulmakarvojaan ja kysyi:

»Konsuli Buddenbrookin poikako?» Minkä jälkeen hän silitti nopeasti uuden ihailijansa poskea.

Tällainen oli se tapahtuma, josta konsuli Döhlmann kertoi samana iltana »klubissa»; asia tuli hirveän nopeasti tunnetuksi kaupungilla ja joutui viimein koulun rehtorinkin korviin. Sitä seurasi uusi neuvottelu konsuli Buddenbrookin huoneessa. Mitenkä tämä sitten suhtautui asiaan? Hän ei ollut enää vihainen, hän oli järkytetty, aivan kuin salaman iskemä… Kerrottuaan konsulittarelle asiasta istui hän melkein murtuneena maisemahuoneessa.

»Ja tämä on meidän poikamme. Sellainen hänestä on tullut…»

»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle… Ja jos kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää rajattomasti…»

Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan Justuksessa, tuossa… seurasankarissa, vaan myöskin hänen tyttärensäpojassa… peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!…»

Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt, kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.

Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin »Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa, oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin, veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla, että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä, jolloin… ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi, huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.

SEITSEMÄS LUKU.

Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen, ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen, mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään, eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty minkäänlaista koristusta… lukuunottamatta suurta soikeata porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.

Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät, hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa kiinni mitä ankarimmin… Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta, mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan »Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!» napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään, ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet, ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten…

Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään »Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt, sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi», sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen tätä kevyesti otsalle… »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.

Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa, tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat. Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen, sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin »Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.

Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi; hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut; onnellinen ihminen…» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.

Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali: toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin, että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä… Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan; illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista, imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän oli mestari… »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään sydämellisesti… ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan pannut vastaan.

Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen »Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin, vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui talossa.

Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen… Ah, quel horreur! Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat, varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää, ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa… Oi, Amsterdamin Nieuve Kerkin uruissa oli aivan vox humana, ihmisäänen sointu, joka kuului ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.

Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von» olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään, puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.

Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta hän oli olevinaan viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö. Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa, hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita he pitivät hyvin suuressa kunniassa.

Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista… Hän nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.

Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen, suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.

»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta…»

»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.

»Niin on», vastasi Armgard nopeasti.

»Ja sinä rupesit puhumaan hänestä vain siksi, Armgard, että saisit kuulla hänestä lisää, sillä sinä katselet häntä lakkaamatta sinisillä silmilläsi aivan kuin…»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyi Tony. »Minä en saa kengännauhaani auki millään, hyvä Gerda, etkö auttaisi… sillä lailla, hyvä on! Rakastatko sinä häntä, Armgard? Ota hänet, niin teet hyvät kaupat. Hänestä tulee varmasti kimnaasin opettaja.»

»Hyi, kuinka te olette inhoittavia. En rakasta häntä yhtään. Enkä minä mene naimisiin minkään opettajan, vaan jonkun tilanomistajan kanssa…»

»Aatelisenko?» Tony antoi kädessään olevan sukan vaipua alas ja katsoi miettivästi Armgardiin.

»Sitä minä en vielä tiedä; mutta suuri maatila hänellä pitää olla… Voi, kuinka se tulee olemaan hauskaa, lapsukaiset! Minä nousen ylös kello viideltä ja ryhdyn taloustoimiin…» Hän veti peiton ylleen ja katsoi uneksien kattoon.

»Hän näkee sielunsa silmillä viisisataa lehmää», vakuutti Gerda tarkastaen ystävätärtään peilistä.

Tony ei ollut vielä valmis, mutta hän antoi päänsä vaipua tyynyille, kietoi kätensä niskan alle ristiin ja tarkasti nyt vuorostaan miettivästi kattoa.

»Minä menen tietysti naimisiin jonkun kauppiaan kanssa», sanoi hän. »Hänellä pitää tietysti olla hyvin paljon rahaa, että voimme elää hienosti; siten, että se soveltuu yhteen sukuni ja nimemme kanssa,» lisäsi hän vakavasti. »Saattepa nähdä, että niin käy.»

Gerda oli lopettanut yökampauksensa ja puhdisti nyt leveitä valkoisia hampaitaan, käyttäen tässä toimessa apunaan norsunluista käsipeiliä.

»Minä en luultavasti mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin naimisissa olevan sisareni luo…»

»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi… Kuule, sinä voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni…»

»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään hän piti käsipeiliä suunsa edessä.

»Sama se kumman heistä… Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin, joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä tulisin joka päivä vierailulle…»

Mutta nyt kuului m:lle Popinet'n ääni seinän takaa:

»Ah! voyons, mesdames! sänkyyn, s'il vous plait! Ette te tänä iltana enää mene naimisiin!»

Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä à la table d'hôte, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui virtoina… Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi, loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta, jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin, kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin, suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä, kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita…

Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa, joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.

Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika onnellinen.

KOLMAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kello viiden jälkeen eräänä kesäkuun iltapäivänä istuivat Buddenbrookit puutarhassa »porttaalin» edustalla kahvia juoden. Valkoiseksi kalkitussa huvimajassa, jonka korkean seinäpeilin pintaan oli maalattu lepattavia lintuja ja jonka taustassa näkyvät kaksoisovet eivät oikeastaan olleet ovia ensinkään — kädensijatkin niissä olivat maalatut — oli ilma niin kuuma ja ummehtunut, ettei siellä voinut istua; siksi oli kannettu ulos visaisesta, syövytetystä puusta valmistetut keveät huonekalut.

Siinä istuivat nyt konsuli, hänen puolisonsa, Tony, Tom ja Klothilde puolipiirissä pyöreän katetun pöydän ympärillä, jolla välkkyi käytetty kahvikalusto, Christianin päntätessä onnettoman näköisenä päähänsä hiukan sivummalla Ciceron toista puhetta Catilinaa vastaan. Konsuli poltteli sikaria ja lueskeli »Sanomiaan». Konsulitar oli antanut silkkikutimensa vaipua helmaan ja katseli hymyilevin kasvoin pikku Klaraa, joka haki Ida Jungmannin kanssa orvokkeja ruohikosta, mistä niitä joskus löytyi. Tony istui pää käsien varassa syventyneenä Hoffmannin »Serapionsbrüderiin», kun taas Tom kutkutti häntä varovasti niskaan ruohonkorrella, mitä toinen ei ollut huomaavinaan, koska tiesi sen viisaimmaksi. Ja Klothilde, joka istui siinä laihana vanhan ihmisen kasvoineen kukikkaassa karttuunihameessaan, luki kertomusta, joka oli nimeltään: »Sokea, kuuro, mykkä ja sittenkin onnellinen»; välillä hän aina kaapi kokoon pöytäliinalle jääneitä leivoksenmurusia, nostaen sitten koko kasan kädellään pöydältä ja pistäen sen varovasti suuhunsa.

Taivaalla oli näkynyt pari liikkumatonta pilveä, mutta nyt se alkoi kauttaaltaan vaaleta. Kaupunkipuutarha säännöllisille teineen ja kirjaville kukkapenkkeineen väikkyi siistinä iltapäiväauringossa. Reseedoista, jotka ympäröivät kukkapenkkejä, levisi silloin tällöin tuulen tuomana miellyttävä tuoksu.

»No, Tom», sanoi konsuli hyväntuulisesti ottaen sikarin suustaan. »Nyt selviää Henkdom & Kumpp:n kanssa hierottu ruiskauppa, josta kerroin sinulle.»

»Paljonko hän antaa?» kysyi Thomas innokkaasti jättäen Tonyn rauhaan.

»Kuusikymmentä taalaria tuhannella kilolta… ei ole hullumpaa, vai mitä?»

»Erinomaisen edullista!» Tom tiesi, että se oli mainio kauppa.

»Tony, sinun ryhtisi ei ole comme il faut», huomautti konsulitar, minkä jälkeen Tony, silmiään kirjasta nostamatta, siirsi toisen kyynärpäänsä pöydältä.

»Ei se haittaa», sanoi Tom. »Istuipa hän miten hyvänsä, pysyy hän aina
Tony Buddenbrookina. Thilda ja hän ovat kieltämättä perheen kauneimmat.»

Klothilde oli aivan ällistynyt. »Herranen aika! Tom —?» hän äännähti, ja oli käsittämätöntä, miten pitkiksi hän saattoi venyttää nuo pari sanaa. Tony sieti vaieten kiusanteon, sillä Tom oli häntä etevämpi, siinä ei auttanut mikään; kyllä hän kuitenkin löytäisi vastauksen ja saisi naurajat puolelleen. Tom veti vaan henkeä pullistunein sieraimin ja kohotti olkapäänsä ylemmäksi. Mutta kun konsulitar alkoi puhua tanssiaisista, jotka konsuli Huneus aikoi pitää luonaan, ja mainitsi jotakin kiiltonahkakengistä, siirsi Tony toisenkin kyynärpäänsä pöydältä.

»Te puhutte niin kauheasti, etten minä voi lukea», sanoi Christian surkeasti, »ja tämä on niin vaikeata! Minäkin tahtoisin olla kauppias!»

»Sinun toivomuksesi vaihtuvat joka päivä», sanoi Tom. — Nyt tuli Anton pihan yli; hän kantoi korttia teetarjottimella, ja jokainen katsoi häneen odottavasti.

»Grünlich, asioitsija», luki konsuli. »Hampurilainen. Miellyttävä, suosittu mies, papinpoika. Olen ollut asioissa hänen kanssaan. Nyt on muuan asia… Sano herralle, Anton, että hän suvaitsisi vaivautua tänne.»

Puutarhan läpi tuli hattu ja keppi samassa kädessä, jokseenkin lyhyin askelin ja pää hiukan etukumarassa, keskimittainen, noin 32:n vuoden ikäinen herra puettuna vihreänkeltaiseen, villaiseen pukuun ja harmaisiin lankahansikkaisiin. Hänen kasvonsa olivat rusottavat ja hymyilevät, hiukset aivan vaaleat ja harvanlaiset, mutta toisen sieraimen vieressä oli ulkoneva syylä. Leuka ja ylähuuli olivat sileiksi ajellut, mutta poskiparta pitkä, englantilaiseen tapaan; se oli väriltään ilmeisesti kullankeltainen. — Jo pitkän matkan päässä teki hän kunnioittavan liikkeen suurella, vaaleanharmaalla hatullaan…

Otettuaan viimeisen, hyvin pitkän askeleen, teki hän yläruumiillaan puolikaaren, joka merkitsi yleistä kumarrusta ja astui toisten joukkoon.

»Kenties häiritsen saapuessani perhepiiriin», puhui hän hillityin äänin. »Täällä luetaan parastaikaa hyviä kirjoja ja keskustellaan… Pyydän anteeksi!»

»Olette tervetullut, hyvä herra Grünlich!» sanoi konsuli, joka samoin kuin hänen molemmat poikansa oli noussut paikaltaan ja meni nyt tervehtimään vierasta. »Olen iloinen saadessani tavata teidät ulkopuolella konttorin, perheeni piirissä. Saanko esittää, Bethsy: herra Grünlich, kunnon liikeystäväni… Tyttäreni Antonie… Sukulaiseni Klothilde… Thomaksen tunnette jo… Tämä on toinen poikani Christian, kimnasisti.»

Herra Grünlich oli toistanut kumartaen joka nimen.

»Kuten sanottu», jatkoi hän, »tarkoitukseni ei ole näytellä tunkeilijan osaa… Olen liikeasioissa, ja ellette pahastu, pyytäisin herra konsulia tekemään kanssani kierroksen puutarhassa…»

Konsulitar vastasi:

»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä ja istukaa!»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli johdatus. Entäs nyt?»

Konsulitar otti kannettavakseen seuranpidon vaivan.

»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja laskien työnsä syliin.

»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla, minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas… hä-ä-hm. luvalla sanoen.»

Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?

»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen, jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka hetki muuttua ylenkatseeksi.

»Meillä on sukulaisia Hampurissa», virkkoi Tony jotakin sanoakseen.

»Duchampsit», selitti konsuli, »äitivainajani perhe.»

»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni, henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen. Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»

Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla… Mutta konsuli lausui suosiollisesti:

»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä parhaiten.»

Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.

»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän sanoi.

Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»

Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta… »Todellakin», huomautti herra Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa… säästyin täydellisesti sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain seurakunnissa… Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin, »mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs kukkien runsaus… oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset…»

Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia, kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan sanan.

»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän hymyillen.

Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra
Grünlichiin:

»Hoffmannin Serapionsbrüderiä».

»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa anteeksi… olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»

»Hänen nimensä on Christian.»

»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee muuten perintönä nimi Johann… kuka voisi olla muistamatta silloin heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti, »on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen puhujan teokset. Quousque tandem, Catilina… hä-ä-hm, niin, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»

Konsuli sanoi:

»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla. Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin käytännöllisessä elämässä…»

»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa kohtaa…»

Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni. Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein, nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:

»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon…! — Katsokaa!» keskeytti hän jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!» saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut Jumalalle tai omalle sydämelleen.

Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.

»En tahdo häiritä kauemmin, en tosiaankaan, rouva konsulitar, tahdo vaivata kauemmin! Olen tullut liikeasioissa… mutta kuka olisi voinut vastustaa… Nyt kutsuu työ! Rohkenenko pyytää herra konsulia…»

»Pyydän saada lausua,» vakuutti konsulitar, »että teette minulle suuren ilon, jos täälläolonne aikana haluatte käyttää hyväksenne meidän kotiamme…»

Herra Grünlich seisoi hetken mykkänä kiitollisuudesta. »Kiitän kaikesta sielustani, rouva konsulitar!» sanoi hän liikutetun näköisenä. »Mutta minä en tahdo käyttää ystävällisyyttänne väärin. Olen tilannut itselleni pari huonetta Stadt Hamburg-hotellista.»

»Pari huonetta», ajatteli konsulitar, ja juuri niin toivoikin herra
Grünlich hänen ajattelevan.

»Kuitenkin toivon», sanoi konsulitar lopuksi ojentaen vieraalle vielä kerran sydämellisesti kätensä, »ettemme nyt tässä tapaa viimeistä kertaa.»

Herra Grünlich suuteli konsulittaren kättä, odotti silmänräpäyksen, että Antoniokin ojentaisi hänelle kätensä, mikä kuitenkin jäi tekemättä, piirsi puolikaaren yläruumiillaan, astui pitkän askeleen takaperin, kumarsi vielä kerran, heilautti sitten suurta harmaata hattuaan, pani sen päähänsä nakaten samalla päätänsä taapäin ja lähti konsulin kera pois…

»Miellyttävä mies!» sanoi konsuli uudelleen, palatessaan perheensä seuraan ja istuutuessaan aikaisemmalle paikalleen.

»Minusta hän on olevinaan», uskalsi Tony huomauttaa ja teki sen pontevasti.

»Tony! Hyvä Jumala, millaista arvostelua!» huudahti konsulitar loukkaantuneena. »Niin kristillismielinen nuori mies!»

»Niin hyvinkasvatettu ja maailmaa nähnyt mies!» täydensi konsuli. »Et tiedä, mitä sanot.» — Sattui usein, että vanhemmat näin kohteliaisuudesta vaihtoivat kantaa, jolloin he olivat sitä yksimielisemmät.

Christian veti ison nenänsä kurttuihin ja sanoi:

»Miten mahtavasti hän puhui!… 'Täällä keskustellaan'! Emme me keskustelleet ollenkaan hänen tullessaan. 'Peltounikot ovat niin koristeellisia!' Välistä hän laittautui sen näköiseksi kuin olisi puhunut ääneen itsekseen. Häiritsen — pyydän anteeksi!… En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!…» Tätä puhuessaan hän matki niin mainiosti Grünlichiä, että konsulinkin täytyi nauraa.

»Niin, hän tekeytyy ja on niin olevinaan!» alkoi Tony jälleen arvostella. »Hän puhui kaiken aikaa itsestään! Hänen liikkeensä on vilkas, hän rakastaa luontoa, hän pitää niistä ja niistä nimistä, hänen nimensä on Bendix… Mitä se meitä liikuttaa… Hän sanoo vaan kaiken kehuakseen itseään!» huusi Tony äkkiä vimmastuen. »Päästäkseen suosioonne sanoi hän sinulle, äiti, ja sinulle, isä, vain sellaista, mitä teistä on hauska kuulla!»

»Siinä ei ole mitään moitittavaa, Tony!» sanoi konsuli ankarasti. »Kun on vieraana seurassa, tulee näyttää parhaat puolensa, valita sanansa huolellisesti ja koettaa olla miellyttävä — sehän on selvä…»

»Minusta hän on hyvä mies», sanoi Klothilde hiljaisesti ja venyttäen, vaikka hän oli ainoa henkilö, josta herra Grünlich ei ollut välittänyt vähääkään. Thomas pidättyi lausumasta mielipidettään.

»Hän on joka tapauksessa kristillismielinen, pystyvä, uuttera ja hienosti sivistynyt mies», sanoi konsuli asian ratkaisuksi, »ja sinä, Tony, olet iso tyttö, kahdeksantoista- tai melkein yhdeksäntoistavuotias, ja hän kohteli sinua niin huomaavasti, että sinä voisit hillitä moittimishalusi. Me olemme kaikki heikkoja ihmisiä, ja sinä olet, suo anteeksi, todella viimeinen, jolla on oikeus viskata toista kivellä… Tom, lähtekäämme työhön!»

Mutta Tony mutisi itsekseen: »Kullankeltainen poskiparta!» ja tätä sanoessaan hän rypisti kulmiaan, kuten oli tehnyt jo monta kertaa illan kuluessa.

TOINEN LUKU.

»Kuinka olenkaan pahoillani, etten tavannut teitä, neitiseni!» lausui herra Grünlich pari päivää myöhemmin Tonyn sattuessa häntä vastaan Breiten- ja Mengstrassen kulmauksessa kävelyltä palatessaan. »Minulla oli kunnia käydä tervehtimässä rouva äitiänne ja kaipasin teitä kovasti… Mutta nyt iloitsen sitä enemmän, kun saan kuitenkin tavata teidät!»

Neiti Buddenbrook oli pysähtynyt herra Grünlichin alkaessa puhua, mutta hänen silmänsä, jotka olivat sulkeutuneet puoliksi ja jotka nyt äkkiä tummenivat, eivät kohonneet herra Grünlichin rintaa korkeammalle, ja hänen suunsa ympärillä liikkui tuo pilkallinen ja auttamattoman armoton hymy, jolla nuori tyttö hylkää miehen… Hänen huulensa liikkuivat — mitä hän saattoi vastata! Haa! Hänen täytyi löytää sana, joka karkoittaisi ja nujertaisi tuon Bendix Grünlichin ainiaaksi… mutta sen sanan tuli olla sukkela, sattuva, paikalleen osuva, sellainen, että se samalla haavoittaisi ja herättäisi kunnioitusta..

»Minä en voi puolestani sanoa samaa!» hän vastasi katse yhä herra Grünlichin rintaan tähdättynä. Ja ammuttuaan tuon myrkyllisen nuolen jätti hän miehen siihen, nahkasi niskojaan ja lähti punaisena, ylpeillen sanavalmiudestaan kotia kohti, jossa sai kuulla, että herra Grünlich oli pyydetty seuraavana sunnuntaina vasikkapaistiaterialle…

Ja vieras tuli puettuna kellomaiseen, laajalaskoksiseen lievetakkiin, joka ei ollut aivan viimeisen kuosin mukainen, mutta hienoa lajia, ja joka antoi hänelle vakavuuden ja varmuuden leiman — muutoin oli hän yhtä rusottava ja hymyilevä kuin ennen, harva tukka oli huolellisella jakauksella ja poskiparta käherretty pöyheäksi. Hän söi simpukkamuhennosta. Juliennen keittoa, paistettua kalaa, vasikanlihaa kermaperunoiden ja kukkakaalin kera, marasquino-vanukasta ja pumpernikkeleitä Roquefort-juuston kera, keksien joka ruokalajista ylistävän sanan, jonka hän osasi esittää huolitellusti. Hän nosti esimerkiksi ilmaan jälkiruokalusikan, katsoi seinän veistokuva-kuviota ja lausui ääneen itsekseen: »Jumala armahtakoon minua, olen syönyt jo ison annoksen tätä vanukasta, mutta se on niin hyvin onnistunutta, etten voi olla pyytämättä emännältä vielä pientä palasta!» Jonka jälkeen hän iski veitikkamaisesti silmää konsulittarelle. Hän puhui konsulin kanssa liikeasioista ja politiikasta, ilmaisten vakavia ja harkittuja mielipiteitä, jutteli konsulittaren kanssa teatterista, seuraelämästä ja puvuista. Ja Tomille, Christianille, Klothilde-paralle, jopa mamsseli Jungmannillekin hän puheli rakastettavasti… Tony pysytteli ääneti, eikä vieras puolestaan tehnyt minkäänlaista lähesty uusyritystä, vaan katsoi tyttöä vain silloin tällöin pää kallellaan, silmissä samalla murheellinen ja kehoittava ilme.

Kun herra Grünlich sitten lausui jäähyväiset, oli hänen aikaisemman vierailunsa tekemä vaikutus vahvistunut: »Mallikelpoinen mies», sanoi konsulitar. »Kristillismielinen ja kunnioitettava ihminen», sanoi konsuli. Christian osasi tällä kertaa matkia hänen liikkeitään ja puhettaan vieläkin elävämmin, ja Tony toivotti hyvää yötä otsa kurtussa, sillä hän aavisti hämärästi, ettei hän ollut vielä päässyt tuosta herrasta, joka niin tavattoman nopeasti oli valloittanut hänen vanhempainsa sydämet.

Palatessaan iltapäivällä erään tyttötuttavansa luota hän tapasikin herra Grünlichin maisemahuoneessa, jossa tämä luki konsulittarelle Walter Scottin »Wawerleytä» — sujuvalla englanninkielellä, sillä vilkkaat liikeasiat olivat hänen kertomansa mukaan johtaneet hänet myöskin Englantiin. Tony kävi istumaan syrjittäni heihin ja otti toisen kirjan, jolloin herra Grünlich kysyi pehmein äänin: »Tämä, mitä minä luen, ei kai miellytä teitä, neitiseni?» Ja Tony vastasi päätään keikauttamalla purevasti: »Ei vähääkään!»

Mutta toinen ei antanut sen häiritä, vaan alkoi kertoa liian varhain manalle menneistä vanhemmistaan, varsinkin isästään, joka oli ollut pappi, pastori, erittäin kristillinen ja kuitenkin samalla maailmaatunteva mies… Vieras matkusti kuitenkin takaisin Hampuriin, eikä Tony ollut saapuvilla hänen jäähyväisvierailullaan. »Ida!» sanoi Tony mamseli Jungmannille, joka oli hänen uskottunsa. »Nyt siitä ihmisestä on päästy!» Mutta Ida Jungmann vastasi: »Lapsukainen, se ei ole vielä varma…»

Kahdeksan päivää tämän jälkeen tapahtui pöydässä seuraava kohtaus… Tony tuli kello yhdeksän alas huoneestaan ja oli suuresti ihmeissään tavatessaan vielä isänsä konsulittaren vieressä kahvipöydässä. Taivutettuaan otsansa suudeltavaksi, istuutui hän paikalleen reippaasti, nälkäisenä ja unesta punoittavin silmin, otti eteensä sokeria ja voita sekä vihreätä maustejuustoa.

»Kuinka hauskaa, isä, että kerran näen sinutkin täällä!» sanoi hän tarttuen ruokaliinallaan kuumaan munaan ja aukaisten sen lusikalla.

»Minä jäin tänään odottamaan unikekoamme», sanoi konsuli, joka poltti sikaria,, läpsäytellen odottavan näköisenä kokoonkäärityllä sanomalehdellä pöytää. Konsulitar lopetti hitaasti ja siroin liikkein aamiaisensa ja nojautui sitten sohvan selkämykseen.

»Thilda puuhaa jo keittiössä», jatkoi konsuli merkitsevästi, »ja minä olisin myöskin työssäni, ellei äidilläsi ja minulla olisi tärkeätä puhumista kanssasi.»

Tony, jolla oli suu täynnä ruokaa, katsoi isäänsä ja sen jälkeen äitiinsä uteliaasti ja pelästyneenä.

»Syö vain ensin, lapseni», sanoi konsulitar, ja kun Tony siitä huolimatta laski veitsensä kädestään huudahtaen: »Sano vain heti kaikki, isä», toisti konsuli, joka koko ajan leikki sanomalehdellä: »Syöhän nyt ensin.»

Juodessaan kahviansa ääneti ja vastahakoisesti ja syödessään munaa, vihreää juustoa ja leipää alkoi Tony aavistaa, mistä oli kysymys. Aamun raikkaus katosi hänen kasvoiltaan, hän kävi kalpeaksi, kiitti hunajasta ja ilmoitti sen jälkeen syöneensä kyllikseen…

»Rakas lapseni», lausui konsuli oltuaan vielä hetkisen vaiti, »asia, josta halusimme puhua kanssasi, on esitetty tässä kirjeessä.» Ja nyt hän läpsäytteli pöytää sanomalehden sijasta suurella sinertävällä kirjekuorella. »Siis: Herra Bendix Grünlich, jonka me kaikki olemme oppineet tuntemaan kunnolliseksi ja erittäin rakastettavaksi mieheksi, kirjoittaa minulle, että hän ollessaan täällä on kiintynyt syvästi tyttäreenne ja pyytää nyt hänen kättään asiaankuuluvassa järjestyksessä. Mitä ajattelee lapsemme tästä?»

Tony istui pää alas painuneena ja hänen oikea kätensä kieritteli hitaasti ruokaliinarengasta. Mutta äkkiä hän nosti silmänsä, silmät, jotka olivat tummat ja täynnä kyyneleitä. Ja hän sanoi ahdistuneesti.

»Mitä se ihminen tahtoo minusta? Mitä minä olen hänelle tehnyt?» —
Minkä jälkeen hän purskahti itkuun.

»Rakas Tony», virkkoi konsulitar lempeästi, »miksi sinä kiihdyt? Uskothan, että vanhempasi tarkoittavat ainoastaan sinun parastasi ja ettemme me voi kehoittaa sinua hyIkäämään asemaa, joka sinulle nyt tarjoutuu. Katsohan, minä ymmärrän, ettet sinä vielä tunne kyllin syviä tunteita herra Grünlichiä kohtaan, mutta ne heräävät vähitellen, voit olla siitä varma… Noin nuori tyttö ei koskaan tiedä, mitä hän oikein tahtoo… Pää on yhtä sekava kuin sydän.. Tulee antaa sydämelle aikaa ja pitää pää avoinna kokeneiden ihmisten kehoituksille, jotka huolehtivat järkevästi puolestamme…»

»Minä en tiedä mitään hänestä» — äännähti Tony painaen silmilleen pienen valkoisen batistiruokaliinan, jossa oli munatahroja. »Tiedän ainoastaan, että hänellä on kullankeltainen poskiparta ja että hänen liikkeensä toimii vilkkaasti…» Hänen ylähuulensa, joka värisi itkiessä, teki sanomattoman liikuttavan vaikutuksen.

Konsuli veti äkillisen hellyyden puuskassa tuolinsa hänen lähelleen ja silitti hymyillen hänen hiuksiaan.

»Pikku Tony», sanoi hän, »mitäpä sinä tietäisikään! Sinä olet lapsi, näetkös, etkä tulisi tietämään hänestä enempää, vaikka hän olisi ollut täällä viisikymmentäkaksi, eikä neljä viikkoa… Sinä olet pikku tyttö, joka ei vielä ymmärrä maailmaa ja jonka täytyy turvautua toisten ihmisten silmiin, sinun parastasi tarkoittavien…»

»Minä en ymmärrä… minä en ymmärrä…» nyyhkytti Tony avuttomasti, kyyristellen kuin kissa sivelevän käden alla. »Hän ilmestyy tänne… sanoo jokaiselle jotakin mairittelevaa… matkustaa jälleen pois… ja kirjoittaa, että hän… minä en ymmärrä… miten hän on voinut… mitä minä olen hänelle tehnyt?!…»

Konsulia nauratti jälleen. »Tuon sinä olet jo sanonut kerran, Tony, ja se osoittaa lapsellista neuvottomuuttasi. Minun tyttöni ei saa luulla, että minä tahdon kiusata ja pakottaa häntä… Asiaa voidaan ja tulee tarkasti punnita, sillä se on vakava asia. Saman minä olen kirjoittava myös aluksi herra Grünlichille antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta… Onhan sitä niin monenlaista ajattelemista… Kas niin… tapaammeko pian? Hyvä! Nyt lähtee isä työhönsä… Adieu, Bethsy…»

»Näkemiin, rakas Jean.»

»Sinun pitäisi syödä vielä vähän hunajaa, Tony», sanoi konsulitar jäätyään kahdenkesken tyttärensä kanssa, joka istui liikkumatta paikallaan, allapäin. »Täytyy syödä tarpeeksi…»

Tonyn kyyneleet lakkasivat vähitellen juoksemasta. Hänen päätään polttivat monenlaiset ajatukset… Hyvä Jumala tätä kaikkea! Olihan hän tiennyt, että hänestä kerran oli tuleva jonkun kauppiaan rouva, että hän oli joutuva hyviin, edullisiin naimisiin, asemaan, joka vastasi perheen ja liikkeen kunniaa… Mutta nyt tapahtui ensi kerran, että joku tahtoi todella ja vakavissaan naida hänet! Miten siihen oli suhtauduttava? Hän, Tony Buddenbrook, ymmärsi nyt äkkiä, että nuo hirveän vakavat sanat, joista hän tähän asti oli vain lukenut kirjoissa, sellaiset kuin »antaa kätensä», »myöntävä vastaus»… »elämän ajaksi» olivat tulleet lähelle häntä… Hyvä Jumala! Mikä ihka uusi asema yht'äkkiä!

»Entä sinä, äiti?» kysyi hän. »Sinäkin siis kehoitat minua antamaan… myöntävän vastauksen?» Hän viivähti hiukan ennenkuin sanoi »myöntävän vastauksen», koska se tuntui hänestä liian juhlalliselta ja nololta; mutta sitten lausui hän sen ensi kerran elämässään arvokkaasti. Hän alkoi hiukan hävetä ensi hätäännystään. Hänestä ei ollut vähemmän järjetöntä nyt kuin viisi minuuttia sitten mennä naimisiin herra Grünlichin kanssa, mutta hänen asemansa tärkeys alkoi täyttää hänen ajatuksensa mielihyvällä.

Konsulitar sanoi:

»Kehoitanko, lapseni? Onko isäsi kehoittanut? Hän ei ole käskenyt hylkäämään tarjousta, siinä kaikki. Ja olisi anteeksiantamatonta hänen samoin kuin minun puoleltani tehdä niin. Liitto, joka on tarjolla, on täydelleen sitä, mitä tarkoitetaan sanalla 'hyvä naimakauppa', rakas Tony… Saisit elää Hampurissa erinomaisissa oloissa, hyvissä varoissa…»

Tony istui hievahtamatta. Hänen silmissään väikkyi äkkiä silkkisiä oviverhoja, sellaisia, joita hän oli nähnyt isovanhempien salongissa… Mahtaisikohan hän saada juoda suklaata aamulla madame Grünlichinä? Ei sopinut kysyä sellaista.

»Kuten isäsi sanoi, saat sinä miettimisaikaa», jatkoi konsulitar. »Mutta meidän on huomautettava sinulle, ettei näin onnellista tilaisuutta satu joka päivä ja että tämä avioliitto on juuri sellainen, jota velvollisuus ja syntyperäsi edellyttävät. Tämäkin minun täytyy sanoa. Tie, joka tänään on auennut eteesi, on kuin sinulle luotu, sen tiedät sinä itse…»

»Ehkä», sanoi Tony miettien. »Niin.» Hän tiesi velvollisuutensa perhettä ja kauppahuonetta kohtaan ja hän oli ylpeä noista velvollisuuksista. Hän, Antonie Buddenbrook, jonka edessä kantaja Matthiesen nosti syvään kumartaen hattuaan ja joka liikkui kaupungilla konsuli Buddenbrookin tyttärenä kuin pieni valtiatar, oli voimakkaasti perheensä historian elähyttämä. Jo rostockilainen räätäli oli ollut »hyvin hyvissä varoissa», ja hänen jälkeensä oli suvun elämä ollut yhtämittaista nousua. Hänen täytyi omalla tavallaan edistää »Johann Buddenbrook»-suvun ja kauppahuoneen kunniaa, ja hän saattoi tehdä sen solmimalla rikkaan ja hienon avioliiton… Tom työskenteli konttorissa saman tarkoituksen hyväksi… Niin, siinä suhteessa oli tämä naimatarjous varmasti sopiva tilaisuus, mutta oliko juuri herra Grünlich… Hän näki tämän edessään, näki hänen kullankeltaisen poskipartansa, hänen rusottavat, hymyilevät kasvonsa, syylän nenän juuressa, hänen lyhyet askeleensa; hän oli tuntevinaan käsissään kosijan villaisen puvun ja kuulevinaan hänen äänensä…

»Tiesinhän minä», sanoi konsulitar, »että sinä pystyt pohtimaan asiaa rauhallisesti… oletko kenties jo tehnyt päätöksesi?»

»Varjelkoon!» huusi Tony korostaen ensi tavua äkillisen vastenmielisyyden vallassa. »Miten mieletöntä olisi mennä naimisiin Grünlichin kanssa! Olen näykkinyt häntä alinomaa terävillä sanoilla… En voi käsittää, miten hän sietää minua enää ollenkaan! Pitäisihän hänellä olla jonkunverran ylpeyttä nahassaan…»

Näin sanoen hän alkoi tiputtaa hunajaa leipäviipaleelle.