NELJÄS LUKU.
Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.
Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään! Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan, kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä, kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.
Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään, sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään… Minkä vastakohdan muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi… Hän itse tunsi tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.
Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan päivällisverokseen… ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.
Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma, että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan, että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa. Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain sunnuntaisin… Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä, että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä, koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita… Hän tiesi enemmänkin. Hän tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan; kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.
Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa, — ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan aloitekykyä vailla.
Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää pois… Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime aikoina oli vaipunut.
Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä, pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia? Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti vastustaa»… Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!
Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin… kalastelemaan sameissa vesissä… saattamaan toisen perikatoon»… näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?
Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti, ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä, tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein, kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan… Mahtaisiko hän milloinkaan oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? — siitä oli kysymys.
Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän rahaa… mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää, edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!
Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?
O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.
Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä; mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan ollut menestystä… mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, — suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän vastakohtaisuuden seurausta?… Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä, kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!… Samantekevä!… Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä. voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!…
Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve. Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli koristettu palmuilla.
Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen, pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin, sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.
Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja, jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia…
Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen, viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.
Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä… mutta koko tuo siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista latuaan.
Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan. Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa. Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi? Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain siitä, antaa arvoa vain sille…
Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon puutarhassa riitaantuneena… Christian oli lausunut epähienolla ja loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut… Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan… Mutta miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain silloin…
»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä, ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt, kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta huoneeseen.
»Nyt sen pitää loppua!» toisti hän. »Pitää! Minusta tulee tyhjäntoimittaja, tylsämielinen, suurempi houkkio kuin Christianista!» Oli mainio asia, että hän nyt tiesi mihin hän oli ollut joutumaisillaan! Hänen oli korjattava suuntansa! Väkisin!… Saammepa nähdä… saammepa nähdä… minkälainen ehdotus hänelle olikaan tehty? »Sato… Pöppenraden kasvava vilja? Minä suostun!» sanoi hän huohottaen ja ravistaen toista kättään etusormi ojossa. »Minä suostun!»
Tämä oli niinsanottua uhkapeliä. Tilaisuus kaksintaa kädenkäänteessä neljänkymmenen tuhannen markan pääoma!… Se oli merkki, viittaus nousuun! Oli kysymyksessä uusi alku, uusi yritys, jonka vaaranalaisuus perustui oikeastaan vain siveellisten epäilysten kumoamiseen. Jos se onnistuisi, oli hän jälleen päässyt entiseen tahtiinsa, saisi takaisin rohkeutensa, pitelisi taas onnea ja menestystä käsissään sisäisillä jäntevillä voimillaan…
Tämä tilaisuus oli nyt ainakin livahtava herrojen Strunck & Hagenströmin käsistä! Seudulla oli liike, joka henkilökohtaisten suhteiden vuoksi oli etuoikeutettu!… Juuri nuo henkilökohtaiset suhteet olivat päätekijänä asiassa. Tämä ei ollut mikään tavallinen kauppa, joka solmitaan kylmästi ja muodollisesti. Sillä oli Tonyn välityksellä esitettynä puolittain yksityisasian leima, jonka käsittelyssä tarvittiin hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta! Hermann Hagenström ei olisi ollut paikallaan tässä!… Thomas tahtoi ottaa tilaisuudesta vaarin, koska oli kauppias, ja jälkeenkin päin, myydessään, oli hän pitävä puolensa! Toiselta puolen saattoi hän tehdä ahdinkoon joutuneelle tilanomistajalle palveluksen, johon hän, juuri hän, sen kautta, että Tony oli tämän rouvan ystävä, oli ainoa oikea mies. Kirje valmiiksi siis… vielä tänä iltana… ei virkapaperille, vaan yksityisarkille, johon oli painettu vain »senaattori Buddenbrook» — kirje, jonka tuli olla mitä huomaavaisin ja jossa hän kysyisi, sopiko hänen saapua lähipäivinä käymään. Oli se sentään hiukan pulmallinen asia, hiukan hyllyväpohjainen yritys, jota tuli käsitellä varoen… Mutta juuri siksi omiaan hänelle!
Ja hänen käyntinsä kiihtyi ja hengityksensä syveni. Hän istahti hetkiseksi, hypähti pystyyn ja käveli uudelleen huonerivin halki, ajatteli vielä kerran kaiken alusta alkaen, ajatteli herra Marcusta, Hermann Hagenströmiä, Christiania ja Tonyä, näki Pöppenraden keltaisen viljan huojuvan tuulessa, uneksi kauppahuoneen yleisestä noususta, joka oli seuraava tätä yritystä, karkoitti vihaisesti kaikki empivät äänet, ravisti kättään ja sanoi: »Minä teen sen!»
Rouva Permaneder aukaisi ruokasalin oven ja huusi hänelle »hyvää yötä!» Hän vastasi tietämättään. Gerda, josta Christian oli eronnut portilla, astui sisään, ja hänen erikoisissa, lähekkäin olevissa silmissään oli musiikin luoma arvoituksellinen ilme. Senaattori jäi koneellisesti seisomaan hänen eteensä, kysyi koneellisesti espanjalaisen soittoniekan menestystä ja konsertin kulkua ja sanoi sitten tulevansa myös aivan heti nukkumaan:
Mutta hän ei mennyt levolle, vaan alkoi taas kulkea. Hän ajatteli vehnä-, ruis-, kaura- ja ohrasäkkejä, jotka olivat täyttävät »Löwen», »Walfischin», »Eichen» ja »Linden» varastohuoneet, mietti hintaa, jonka tarjoaisi, meni keskiyöllä hiljaa alas konttoriinsa ja kirjoitti herra Marcuksen steariinikynttilän valossa yhteen menoon kirjeen herra von Maiboomille Pöppenradeen, kirjeen, joka tuntui hänestä — hänen lukiessaan sen läpi pää kuumeisena ja raskaana, parhaimmalta ja hienotunteisimmalta minkä hän koko elämässään oli laatinut.
Tämä tapahtui yöllä vasten toukokuun 27:ttä päivää. Seuraavana päivänä ilmoitti hän sisarelleen keveästi ja leikkisästi harkinneensa nyt asiaa joka puolelta ja tulleensa siihen tulokseen, ettei hän voinut antaa rukkasia herra Maiboomille ja jättää tätä jonkun kiristäjän käsiin. Toukokuun 30:ntenä lähti hän Rostockiin ja sieltä vuokravaunuissa maalle.
Hänen mielialansa oli lähipäivinä mitä parhain, hänen käyntinsä jäntevä ja vapaa, hänen ilmeensä ystävällinen. Hän kiusoitteli Klothilde-parkaa, nauroi sydämestään Christianin vehkeille, ilvehti Tonyn kanssa, leikki pyhänä kokonaisen tunnin Hannon kanssa tämän »korokkeella» toisessa kerroksessa auttaen poikaansa vipuamaan pikkuruikkuisia viljasäkkejä pieneen tiilenpunaiseen varastoaittaan, matkien työmiesten pitkäveteisiä hoilaavia huutoja… ja piti raatihuoneella 3:na päivänä kesäkuuta niin repäisevän hauskan puheen maailman ikävimmästä asiasta, jostakin verokysymyksestä, että kaikki kannattivat häntä ja konsuli Hagenström, joka oli vastustanut häntä, joutui yleisen naurun alaiseksi.
VIIDES LUKU.
Ei puuttunut paljoa — johtuipa se sitten senaattorin huomaamattomuudesta tai tahdosta — ettei eräs tosiseikka jäänyt unhoon, tosiseikka, jota nyt rouva Permaneder, joka oli parhaiten ja hartaimmin perehtynyt sukupapereihin, alkoi toitottaa koko maailmalle. Se oli, että papereiden mukaan kauppahuoneen perustamispäivä oli heinäkuun seitsemäs päivä vuonna 1768 ja että nyt koitti tuon perustamisen satavuotispäivä.
Näytti melkein siltä kuin Thomas olisi tullut kiusaantuneeksi Tonyn täydellä äänellä huomauttaessa hänelle tästä. Hänen mielialansa ei ollut pysynyt valoisana. Pian oli hän jälleen tullut hiljaiseksi, kenties entistä hiljaisemmaksi. Hän saattoi lähteä konttorista kesken työtä puutarhaan, jossa alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin kuin pidätettynä paikalleen ja peittäen huoahtaen silmänsä kädellään. Hän ei sanonut mitään, ei purkanut kenellekään ajatuksiaan… kenellepä hän olisikaan sen tehnyt? Herra Marcus oli — mikä ihmeellinen näky — ensi kertaa elämässään suuttunut kumppaninsa ilmoittaessa hänelle lyhyesti Pöppenraden kaupasta ja oli kieltäytynyt kaikesta osanotosta ja vastuusta. Mutta sisarelleen, rouva Permanederille, ilmaisi Thomas eräänä torstai-iltana kadulla erotessaan huolensa tämän mainitessa jotakin Pöppenraden viljasta, puristi tämän kättä ja sanoi nopeasti ja hiljaa: »Voi Tony, kunpa minä olisin jo myynyt tuon viljan!» Sitten hän kääntyi äkkiä pois jättäen Antonie-rouvan ällistyneenä ja liikutettuna kadulle… Tuo äkillinen kädenpuristus oli ilmaissut murtumaisillaan olevaa epätoivoa, tuo kuiskauksentapainen lause kauan pidätettyä pelkoa… Mutta Tonyn yrittäessä toisen kerran palata asiaan oli hän sulkeutunut sitä suurempaan vaiteliaisuuteen, häveten hetkellistä heikkouttaan, katkeroituneena siitä, ettei voinut vastata yrityksestä itsensä edessä…
Ja hän sanoi raskaasti ja kiusaantuneesti: »Voi, hyvä ystävä, jospa pääsisimme muistamasta koko asiaa!»
»Koko asiaa, Tom! Mahdotonta! Kuinka me voisimme sivuuttaa tuon tosiseikan? Pitäisikö koko kaupungin unohtaa tuon päivän merkitys?»
»En sanokaan sen olevan mahdollista, sanon vain, että minä mieluummin näkisin tuon päivän sujuvan huomaamattomasti. On kaunista juhlia menneisyyttä silloin, kun toivoo hyvää tulevaisuudelta… On mieluisaa muistella isiään, kun tietää olevansa heidän kanssaan yhtä sekä toimineensa aina heidän tapansa mukaisesti… Kun tuo juhlapäivä olisi sattunut parempaan aikaan… En ole juhlimistuulella.»
»Et saa puhua noin, Tom. Et voi tarkoittaa totta, sillä tiedät, että olisi häpeä, ikuinen häpeä, jos kauppahuone Johann Buddenbrookin satavuotispäivä menisi ohi kenenkään tietämättä! Olet vain hiukan hermostunut nyt, ja minä tiedän mistä syystä… vaikka en huomaa mitään hermostumisen syytä… Mutta kun se päivä on edessä, olet sinä oleva yhtä iloinen kuin kaikki me muut…»
Hän oli oikeassa, tuota päivää ei saanut sivuuttaa vaieten. Eikä aikaakaan, niin »Sanomissa» näkyi edeltävä uutinen, jossa luvattiin vanhan tunnetun kauppahuoneen perinpohjainen historiikki juhlapäivän ehtiessä — eikä sitäkään olisi tarvittu herättämään arvoisan kauppasäädyn huomiota. Mutta mitä itse sanottuun sukuun tulee, oli Justus Kröger ensimmäinen, joka otti asian puheeksi torstaina, ja rouva Permaneder huolehti siitä, että kunnianarvoisa nahkasalkku ilmestyi jälkiruoan perästä juhlallisesti pöydälle, ja luki siitä alkujuhlallisuudeksi edesmenneen Johann Buddenbrookin, Hannon isoisänisoisän, liikkeen perustajan elämää koskevat päivämäärät. Hän luki milloin tällä oli ollut nokkosrokko ja milloin oikea rokko, milloin tämä oli pudonnut alas kolmannesta kerroksesta kuivaushuoneen lattialle ja milloin hän oli ollut ankarassa kuumetaudissa saaden raivokohtauksen — luki tämän kaiken uskonnollisella hartaudella. Mutta se ei vielä riittänyt, hän luki yhä vanhempia asioita, alkaen 16:nnesta vuosisadasta, jossa kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, ja vielä siitäkin taapäin Grabaun raatiherraan ja rostockilaiseen pukuräätäliin asti, joka oli ollut »hyvin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja jolla oli ollut niin summaton määrä kuolleita ja eläviä lapsia… »Miten erinomainen ihminen!» huudahti hän ja ryhtyi sitten lukemaan vanhoja kellastuneita, revenneitä kirjeitä ja juhlarunoja…
* * * * *
Herra Wenzel oli luonnollisesti ensimmäinen onnittelija seitsemäntenä päivänä heinäkuuta.
»Niin, herra senaattori, siitä on nyt sata vuotta!» sanoi hän käytellen kätevästi partaveistä ja hiomahihnaa… »Ja minä voin sanoa ajaneeni Buddenbrook-suvun herrojen partoja viisikymmentä vuotta. Sitä ehtii nähdä yhtä ja toista, kun joutuu ensimmäiseksi puheisiin johtajan kanssa aamulla… herra konsulivainaja oli myös aina puheliain aamulla ja kysyi minulta usein: 'Wenzel, mitä te arvelette rukiin hinnasta? Onko minun myytävä nyt vai vieläköhän se nousisi?'…»
»Niin, Wenzel, enkä minä voi kuvitella koko liikettämme ilman teitä. Teidän ammattinne on sangen viehättävä, kuten jo monesti olen sanonut. Kun te aamulla olette tehnyt kierroksenne, olette viisaampi kaikkia muita, sillä silloin teidän veitsenne alla ovat istuneet melkein kaikki suurimpien kauppahuoneiden johtajat ja te olette saanut nähdä millä tuulella kukin heistä on ollut. Ja tuota täytyy jokaisen kadehtia, sillä se on erittäin mieltäkiinnittävää.»
»Kyllä se on niin, herra senaattori. Mutta mitä herra senaattorin omaan tuuleen tulee, niin on herra senaattori, jos uskallan huomauttaa, taas tänään hiukan kalpea!»
»Niinkö? Minulla onkin päänsärky, eikä se arvatenkaan mene aivan heti ohi, sillä minulta taidetaan tänään vaatia yhtä ja toista.»
»Niin minäkin luulen, herra senaattori. Mielenkiinto on suuri, hyvin suuri. Katsokaapas, herra senaattori, ulos ikkunasta, kun minä olen ajanut ensin parran. Siellä on aikamoinen määrä lippuja! Ja Fischergruben rannassa seisovat 'Wullenwewer' ja 'Friederike Oeverdieck' aivan liputettuina…»
»No, kiirehtikää sitten, Wenzel, minulla ei ole hetkeäkään liikaa.» —
Senaattori ei tänään pukeutunut ensiksi konttoritakkiinsa, vaan puki ylleen vaaleihin housuihinsa kuuluvan mustan, avonaisen takin, jonka välistä näkyi valkoiset pikeeliivit. Aamulla oli odotettavissa vieraita. Hän heitti viimeisen silmäyksen pukeutumispeiliin, antoi vielä kerran pitkien viiksiensä kulkea käherrysraudan läpi ja kääntyi huoahtaen menemään. Päivä alkoi… Kunpa se olisi ollut jo ohi! Kunpa hän saisi hetkisenkään olla yksin, antaa piirteittensä höltyä! Nyt täytyi koko päivä ottaa vastaan satojen ihmisten onnentoivotuksia, vastata joka taholle sopivalla tavalla, löytää sattuvat sanat ja vivahdukset, vastata kenelle kunnioittavasti, kenelle vakavasti, kenelle ystävällisesti, sitten taas ivallisesti, leikillisesti, lempeästi, sydämellisesti… ja illalla oli yöhön asti kestävä juhla-ateria herroille raatihuoneenkellarissa…
Se ei ollut totta, että hänellä olisi ollut päänsärky. Hän oli vain väsynyt ja tunsi jälleen, hermojen ensi aamurauhan jälkeen, joutuvansa kalvavan epämääräisen alakuloisuuden valtaan… Miksi hän oli valehdellut? Eikö hänellä aina ollut ikäänkuin paha omatunto pahoinvointinsa johdosta? Minkätähden? Miksi?… Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä tuumimaan tätä.
Hänen astuessaan ruokasaliin tuli Gerda vilkkaasti häntä vastaan. Hänkin oli jo vastaanottopuvussa. Hänellä oli sileäkuosinen skottilaisesta kankaasta tehty hame, valkoinen pusero ja sen yllä ohut silkkinen, hänen paksun kuparinruskean tukkansa värinen zuaavijakku. Hän paljasti hymyillen leveät, tasaiset hampaansa, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen kauniit kasvonsa, ja hänen silmänsäkin, nuo lähetysten olevat, arvoitukselliset, ruskeat silmät sinertävine varjoineen, hymyilivät tänään.
»Minä olen ollut jo monta tuntia jalkeilla, josta voit arvata miten innokkaasti minä onnittelen sinua.»
»Älä ihmettä! Nuo sata vuotta ovat tehneet vaikutuksen sinuun!»
»Mitä syvimmän vaikutuksen!… Mutta onhan mahdollista, että sen on saanut aikaan myös yleinen juhlahumu… Mikä päivä! Katsopas tätäkin», sanoi hän osoittaen aamiaispöytää, joka oli ympäröity puutarhasta tuoduin kukkasin. »Tämä on neiti Jungmannin työtä… Mutta älä luule, että voit juoda teetä nyt. Salongissa odottavat sinua jo suvun tärkeimmät henkilöt, jotka ovat tuoneet lahjan, johon minäkin olen hiukan osallinen… Kuule, Thomas, tämä on tietysti vasta alkua. Minä koetan kestää päivälliseen asti, mutta sitten minä vetäydyn syrjään, sanon sen jo etukäteen. Taivas on vielä hävyttömän sininen, vaikka ilmapuntari on laskenut — se näyttää tosin kauniilta lippujen liehuessa… koko kaupunki on liputettu — mutta se merkitsee myös hirveätä kuumuutta… Tule nyt toisten luo… teen täytyy odottaa. Sinun olisi pitänyt nousta aikaisemmin ylös. Nyt sinun täytyy kestää ensimmäinen liikutus tyhjin vatsoin…»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Ida Jungmann, rouva Permaneder ja Hanno olivat salongissa ja kaksi viimemainittua piteli vaivalla perheen lahjaa, suurta muistotaulua, pystysuorassa asennossa… Konsulitar syleili esikoistaan syvästi liikutettuna. »Rakas poikani, tämä on ihana päivä… ihana päivä…» saneli hän. »Me emme saa milloinkaan lakata kiittämästä Jumalaa hänen suuresta armostaan… suuresta armostaan…» Hän itki.
Senaattorin valtasi heikkous äidin syleillessä häntä. Oli kuin hänen sisimmässään jokin olisi irtaantunut ja jättänyt hänet. Hänen huulensa värisivät. Hänet valtasi raukea tarve saada jäädä äitinsä syliin, äitinsä rinnalle, tämän silkkipuvusta leviävään vienoon hajuveden tuoksuun silmät ummessa, näkemättä enää muuta, tarvitsematta sanoa muuta… Hän suuteli äitiä ja oikaisi vartalonsa ojentaakseen kätensä veljelleen, joka puristi sitä hajamielisen ja nolon näköisenä, jollainen hän oli kaikissa juhlatilaisuuksissa. Klothilde sanoi jotakin hidasta ja ystävällistä. Ja neiti Jungmann kumarsi ainoastaan syvään, samalla kuin hänen kätensä hypisteli hopeaisia kellonvitjoja, jotka riippuivat hänen litteällä rinnallaan…
»Tule tänne, Tom», sanoi rouva Permaneder vapisevin äänin, »me emme enää jaksa pidellä tätä Hannon kanssa.» Hän kannatti taulua melkein yksin, sillä Hannon käsivarsissa ei ollut paljon voimaa, ja oli haltioituneessa uupuneisuudessaan melkein marttyyrin näköinen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, hänen poskensa hehkuivat ja hänen kielenkärkensä liputti samalla epätoivoisen ja vallattoman näköisenä ylähuulta vasten…
»Niin, nyt on teidän vuoronne!» sanoi senaattori. »Mitäs teillä siinä on? Heittäkää irti, pannaan se maahan.» Hän asetti taulun flyygelin viereen seinää vasten ja jäi omaistensa ympäröimänä sen eteen.
Raskas, leikkauksin koristettu pähkinäpuukehys ympäröi lasilla päällystettyä pahvilevyä, johon oli kiinnitetty kauppahuone Johann Buddenbrookin neljän omistajan kuvat; näiden nimet ja syntymävuodet oli merkitty alle kultakirjaimin. Siinä oli erään vanhan öljymaalauksen mukaan tehty kuva Johann Buddenbrookista, perustajasta, pitkästä vakavasta herrasta, joka katsoi ankarin, tahdonlujin silmin kaularöyhyksensä yli; siinä oli Johann Buddenbrookin, Jean Jacques Hoffsteden ystävän leveät hymyilevät kasvot; siinä oli konsuli Johann Buddenbrookin kuva kohokauluksen sisään hukkuvine leukoineen, leveine poimuisine suineen ja henkevine, uskonnollisen haaveilun täyttämine silmineen; ja viimeksi Thomas Buddenbrookin oma, hiukan nuoremmalta ajalta oleva kuva… Tyylitelty kultainen rukiintähkä kulki kuvien välissä, joiden alle, samoin kullalla painettuna, oli merkitty rinnakkain vuodet 1768 ja 1868. Mutta ylinnä oli korkein goottilaisin kirjaimin, vanhanaikaisessa muodossaan, kantaisän suvulleen jättämä lause: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi.»
Kädet selän takana tarkasti senaattori taulua kauan.
»Niin», sanoi hän viimein pilkallisesti, »hyvä yöuni on tärkeä asia…» Sitten hän sanoi vakavasti, vaikka hiukan ylimalkaisesti: »Kiitän teitä sydämellisesti, rakkaat ystävät! Tämä on hyvin kaunis ja syvämielinen lahja!… Minnekähän me sen panemme? Yksityiskonttoriini?»
»Niin, Tom, sinun kirjoituspöytäsi yläpuolelle yksityiskonttoriisi!» vastasi rouva Permaneder syleillen veljeään. Sitten hän veti tämän ikkuna-ulokkeeseen ja osoitti ulos.
Kirkkaan sinistä kesätaivasta vasten liehuivat kaksiväriset liput jokaisessa Fischergruben talossa Breitestrasselta alkaen satamaan asti, jossa myöskin »Wullenwewer» ja »Friederike Oeverdieck» olivat liputetut omistajansa kunniaksi.
»Koko kaupunki on samanlainen», sanoi rouva Permaneder, ja hänen äänensä vapisi… »Olen jo ollut kävelemässä, Tom. Hagenströminkin talossa liehuu lippu! Hahaa, eiväthän he muuta voi… Minun tekisi mieli viskata rikki heidän ikkunansa…»
Thomas hymyili, ja Tony veti hänet takaisin pöydän luo.
»Tässä ovat sähkösanomat, Tom… vasta ensimmäiset, sukulaisten ja henkilökohtaisten tuttavien tietysti. Kauppaystävien sähkösanomat menevät tietysti konttoriin…»
He avasivat pari kappaletta, Hampurista ja Frankfurtista tulleet, herra Arnoldsenin ja hänen omaistensa lähettämän ja Jürgen Krögerin Wismarista lähettämän… Yhtäkkiä rouva Permaneder punastui.
»Hän on tavallaan hyvä ihminen», sanoi hän työntäen veljelleen sähkösanoman, jonka hän juuri oli avannut. Sen alla seisoi »Permaneder».
»Mutta aika kuluu», sanoi senaattori aukaisten taskukellonsa kuoren. »Minä tahtoisin juoda teetä. Tahdotteko olla seuranani? Talo on myöhemmin oleva kuin kyyhkyslakka…»
Hänen vaimonsa, jolle Ida Jungmann oli antanut merkin, pidätti häntä.
»Silmänräpäys, Thomas… Tiedäthän, että Hannolla on aivan kohta tuntinsa… Hän tahtoisi lausua sinulle runon… Tule, Hanno. Älä ole tietävinäsi, että täällä on ketään. Ole aivan rauhallinen!»
Pikku Hannon täytyi loma-aikoinakin — sillä heinäkuussa oli kesäloma — ottaa yksityisopetusta laskennossa voidakseen seurata luokkansa mukana. Jossakin Sankt Gertrudin esikaupungin kuumassa kamarissa, jossa ei haissut varsin hyvältä, odotti häntä punapartainen mies, jolla oli mustat kynnenalukset, opettaakseen hänelle tuota mahdotonta kertomataulua. Mutta ensin täytyi hänen lausua isälleen runo jonka hän oli valmistanut huolellisesti Idan kanssa korokkeellaan…
Hän nojasi flyygeliä vasten puettuna Kööpenhaminasta tuotuun merimiespukuunsa, jossa oli valkoinen edusta ja paksu merimiessolmu. Hän seisoi siinä hennot jalat ristissä, pää ja vartalo hiukan syrjin, arassa ja itsetiedottoman sirossa asennossa. Pari kolme viikkoa sitten oli hänen pitkä tukkansa leikattu, koska koulussa paitsi tovereita myös opettajat olivat nauraneet sille. Mutta pään päältä se oli vielä tuuhea ja kiharainen ja lankesi syvälle alas ohimoille ja hennolle otsalle. Hän oli luonut alas luomensa, niin että pitkät ruskeat ripset koskettivat silmien sinertäviä varjoja, ja hänen suljetut huulensa olivat hiukan vinossa.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Hän oli alkava itkeä eikä ollut voiva lopettaa itkulta runoaan, jota ajatellessa sydän pusertui kokoon samoin kuin sunnuntaina kirkossa herra Pfühlin, urkurin, soittaessa erästä määrättyä, karmivan juhlallista säveltä… hän oli alkava itkeä kuten aina, kun häntä tahdottiin esiintymään, kun häntä kuulusteltiin, kun koetettiin hänen taitoaan ja tarkkaavaisuuttaan, kuten isä halusi tehdä. Jospa ei äiti olisi sanonut mitään rauhallisuudesta! Sen tuli olla rohkaisuna, mutta hän tunsi sen vaikuttavan toisin. Tuossa he nyt kaikki seisoivat ja katsoivat häneen. He pelkäsivät ja odottivat, että hän rupeaisi itkemään… ja oliko silloin mahdollista ettei hän olisi itkenyt? Hän kohotti luomensa ja etsi katseellaan Idaa, joka hypisteli kellonvitjojaan ja nyökkäsi hänelle juron vilpittömällä tavallaan. Ja hänet valtasi halu hiipiä tämän kaulaan, kannatuttaa itsensä pois ja kuulla vain Idan syvän, matalan äänen sanovan: »Ole huoleti, Hanno, ei sinun tarvitse lausua…»
»No poikaseni, annapas kuulua», sanoi senaattori lyhyeen. Hän oli istahtanut nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti. Hän ei hymyillyt — ei tänään senkään vertaa kuin muissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.
Vakavana, toinen kulmakarva koholla tarkasti hän pikku Hannon vartaloa tutkivin, melkein kylmin silmin.
Hanno kohentausi. Hän siveli kädellään flyygelin sileäksikiilloitettua pintaa, loi aran katseen kaikkiin läsnäolijoihin ja sanoi hiljaisella, hiukan karhealla äänellä, rohkaistuneena isoäidin ja Tony-tädin lempeästä katseesta: »Paimenen pyhä… kirjoittanut Uhland.»
»Voi hyvä ystävä, eihän tuo ole mitään!» huusi senaattori. Ei se sovi, että sinä seisot soittokoneen luona kädet ristissä vatsan päällä… Seiso suorana ja lausu ääneen! Se on ensimmäinen ehto. Mene tuonne oviverhojen väliin! Ja sitten pää pystyyn… ja käsivarret hiljaa sivuilla…»
Hanno asettui arkihuoneen kynnykselle ja laski käsivarret alas. Kuuliaisesti kohotti hän päänsä, mutta piti luomensa niin alhaalla, ettei silmiä näkynyt ollenkaan. Luultavasti niiden alla oli jo kyyneleitä.
»Nyt Herran päivä on», aloitti hän aivan hiljaa, mutta sitä kovempaa kajahti hänen isänsä ääni, kun tämä keskeytti hänen lausuntansa: »Esitystä alkaessa on ensin kumarrettava, kuulepas, poikani! Ja sitten paljon äänekkäämmin. Vielä kerran, ole hyvä! 'Paimenen pyhä'…»
Tämä oli julmaa, ja senaattori tiesi kyllä riistävänsä siten lapsen viimeisenkin rohkeuden ja vastustuskyvyn. Mutta poika ei saanut antaa riistää rohkeuttaan! Hän ei saanut joutua ymmälle! Hänen täytyi osoittaa lujuutta ja miehekkyyttä… »Paimenen pyhä…!» toisti hän vaativasti ja kehoittavasti…
Mutta Hannon itsehillintä oli loppunut. Hänen päänsä riippui rinnalla ja hänen oikea kätensä, joka pisti esiin hentona, kelmeänä ja sinisuonisena kudotun merimiespuvun tummansinisestä, ankkurilla varustetusta ahdassuisesta hihasta, kouri suonenvedontapaisesti oviverhon brokadikudosta.
»Nyt Herran päivä on», alkoi hän uudestaan, mutta siihen se loppui. Hänet valtasi niin rajaton sääli itseään kohtaan, että ääni kieltäytyi tottelemasta ja kyyneleet kumpusivat auttamattomasti esiin luomien alta. Ja hän alkoi äkkiä ikävöidä sellaisia öitä, jolloin hän oli maannut pienessä kaulataudissa tai kuumeessa sängyssään ja jolloin Ida oli tullut antamaan hänelle juotavaa ja pannut hellästi uuden kääreen hänen otsalleen… Hän kääntyi syrjin, painoi päänsä kättä vasten, jolla hän piti kiinni oviverhosta, ja nyyhkäisi.
»No, tästä ei ole suurta huvia!» sanoi senaattori vihaisesti ja nousi paikaltaan. »Mitä sinä itket? Siinä olisi itkun syytä, ettet sinä tämmöisenä päivänä voi pusertaa itsestäsi sen verran tarmoa, että tuottaisit minulle ilon. Oletko sinä tyttö? Mikä sinusta tulee, jos et muuta tapojasi? Aiotko aina kylpeä kyynelissä, kun sinun on puhuttava ihmisille?…»
Minä en puhu milloinkaan ihmisille, ajatteli Hanno epätoivoisesti.
»Mieti asiaa iltapäivään asti», päätti senaattori puheensa. Ja Ida Jungmannin polvistuessa kasvattinsa eteen, kuivatessa tämän silmät ja puhellessa tälle puoleksi nuhdellen, puoleksi lempeän lohduttavasti, meni hän ruokasaliin.
Kun hän joi nopeasti teetään, poistuivat konsulitar, Tony, Klothilde ja Christian. Heidät oli kutsuttu Gerdan luo päivälliselle yhdessä Krögereiden, Weinschenkien ja Buddenbrookin naisten kanssa, senaattorin ottaessa osaa raatihuoneen herrakutsuihin, jonne hänen oli pakko mennä, tekipä mieli tai ei, mutta jossa hän ei aikonut viipyä kovin pitkään, sillä hän tahtoi vielä tavata omaisensa kotonaan.
Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta, söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan. Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä, kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä. Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä käyntikorttilautasta.
»Kyll', herra senateeri, sata vuotta… ja toinen on köyhä ja toinen on rikas…»
»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen, joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät, esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset. Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.
Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä monesta sadasta vuodesta»… Senaattori lupasi heille huomattavan palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.
Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan »herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin… mutta en minä sitä varten…!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa… Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan ensimmäiset vieraat salongissa.
Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös. Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen; hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun… Hän hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.
Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.
Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla. Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä, rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra, jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan, senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa, erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen, syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin, poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa, syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi. Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista. Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten vetäytynyt pois seurasta…
Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen… Kaikki rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan… Mitä on tekeillä? Konsuli Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!
Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia… Se on sangen laaja ohjelma.
Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan…
Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään, sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi… Vain kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.
On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan… Tähän tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen, koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen… ja juuri tämä liikutuksen ja vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan…
Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas, lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa. Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden ohi työntyessään.
Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja, täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille jokainen sähkösanomatieto.
Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan. Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.
Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.
Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli kuuluva, loppu tuli kuiskaten.
Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa ja lähti portaita alas.
Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin, pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä päätään. »Hiukan rakeita… hiukan rakeita…»jupisi hän. Mutta sitten hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt, verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti päätään.
Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle. Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.
Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen, tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»
Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa luo.
Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto… soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa, jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä, teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —
KUUDES LUKU.
»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet polven ympärillä… »Aivan niin… olette aivan oikeassa… hän sai aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin… hän on nykyaikaisen sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!… Mihin olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas? Varoitan teitä… niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä sointuopillisista kokeiluista!»
Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan, jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva, neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin puolelle.
Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä, ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän, suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen töppönenä… Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti… Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän, hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen, jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä…
Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut, suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista arvokkuutta.
Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen, loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys… Se oli soittoniekan katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset käsitteemme voivat ilmaista.
Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille: »Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta, aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.
Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.
»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä jokseenkin puutteellisesti…»
Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri, pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen ohessa puhuttiin.
»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt kostean kiillon, poikaan päin…
Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.
»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa, joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton ja puheen jatkoa.
Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni… Hänen sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion vaikuttava marssiaihe… Nousu, keskitys, ylimeno… johon Gerdan viulu yhtyi fortissimossa. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.
Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi tätä puolelleen.
Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen »Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin väliä.
»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne, mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia… uskokaa minua… minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa! Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille, aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten flyygelin kannen huutaen:
»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta puhun suoraan… Te maksatte minulle palkkaa, olette vuosikausia korvannut vaivani… ja minä elän vaatimattomissa oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin kataluuksiin…! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»
Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä, tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.
»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle… Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen. Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan tapaan koulutetut aikalaisensa… ja itse Bachia syytettiin soinnin ja selvyyden puutteesta!… Puhutte siveellisyydestä… mutta mitä te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla. Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan vähemmän vieras kuin luulette!»
»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan… ja sen jälkeen alkoi hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme, joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin, mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti, liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja kansanlaulumusiikissa».
Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä, vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli. Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia kohtaan.
Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.
Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda, että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.
»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille, »ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden, joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät… Mutta siinä saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan taituruuden orjaksi… Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin. Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys, sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta oikeastaan sittenkin korkeampi soitin… Tarkoitan näin: piano on soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia, se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa musiikin välitystä… Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain sellaisia »soitonopettajia»… Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan… Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan musiikkia… Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin. Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on Buddenbrookien kädet… Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä opetukseen.
Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.
Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin — sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen… Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen, soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella. Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.
Gerda seurasi neuleensa tai kirjansa äärestä opetuksen kulkua.
»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman luovaa laatua… Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi mitään…»
»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä hänen silmiään… niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin, on hän ehkä saava tilaisuuden puhua…»
Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia, Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä teette.»
Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen, mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän, suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan….