Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille, ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat. Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä, mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle, hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen, hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin musiikki.
Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen »ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann. Sinä et tiedä mitä se merkitsee… se on teeman toisinto lopusta alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen… se on hyvin vaikeata. Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee… Mutta minä en tule milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan sellaisia… Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»
Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä, jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.
»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä olet varmaan varastanut sen jostakin… Mistä se on kotoisin? Jopa minä tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia… Muuta loppu, lapseni, sitten se on koko sievä kappale.»
Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten, Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.
Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona; nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.
Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään, joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua. Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan, keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän vaikutusvoiman… Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen… Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!… Ei vielä… ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi… Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen… Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta… nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, — vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.
Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi rakastetun päänsä painumisen sivulle… ja tuo näky oli liikuttanut mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.
»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän, rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä… »Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi…» ja löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä, aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.
»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä ajat hänen päähänsä…»
SEITSEMÄS LUKU.
Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku
Johannin lahjoihin ja kehitykseen.
Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään. Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä, muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa, jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?
Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta, viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan. Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä, herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.
Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista arvoa…»
Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo 'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»
Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki, jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen nopeaa täyttymystä… Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä… Käykö elämässä niin?… Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän kaltainen?… Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»
Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät, jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet säälimättömällä kädenliikkeeltä… ja murheissaan näki hän, miten Gerda katosi sen sisään pojan kanssa.
Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus. »No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä… Mitä kuuluu? Mitä sinä olet hommannut? Lukenut… ja soittanut? Se on oikein. Mutta älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle — ja painui sitten ääneti lautasensa yli.
Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta. Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan, tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään… Montako asukasta kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin? Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan. Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta, jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta, vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa, turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne… Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti. »Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.
Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.
Hannon terveys oli aina ollut heikko. Varsinkin hänen hampaansa olivat jo kauan olleet monenlaisten kipujen ja häiriöiden aiheena. Maitohampaiden puhkeaminen myötäseuraavine kuumeineen ja kouristuskohtauksineen oli vähällä viedä häneltä hengen. Ja myöhemminkin olivat hänen ikenensä vähän väliä tulehtuneet ja työnsivät ajoksia, jotka mamsseli Jungmann, niiden kypsyttyä, puhkaisi parsinneulalla. Nyt hampaiden vaihtumisen aikaan olivat kivut vielä kovemmat. Hän sai kokea tuskia, joihin hän oli menehtyä, ja vietti monet yöt valvoen, hiljaa ähkien ja itkien, lievän kuumeen vallassa, jolla ei ollut muuta syytä kuin tuo hampaiden tuottama kipu. Hampaat, jotka olivat päältäpäin yhtä kauniit ja valkoiset kuin hänen äitinsä hampaat, mutta heikkoa ja haurasta lajia, kasvoivat vinoon ja painoivat toinen toisiaan. Ja että kaikki tuo epäsäännöllisyys ohjattaisiin oikeaan uomaansa, täytyi nuoren Johannin tehdä tuttavuutta erään hirmuisen miehen kanssa. Tämä oli hammaslääkäri herra Brecht, joka asui Mühlstrassen varrella…
Jo tuon miehen nimi muistutti peloittavasti ääntä, joka syntyy leukaluissa, kun hammasjuuria kiskotaan ikenistä vääntäen ja murtaen, ja Hannon sydän pusertui kokoon hänen kyyhöttäessään tuolissa uskollista Idaa vastapäätä herra Brechtin odotushuoneessa selaillen kuvalehtiä ja tuntien koko ajan väkevän lääkeaineiden hajun, kunnes hammaslääkäri ilmestyi vastaanottohuoneen ovelle sanoen kohteliaasti, mutta peloittavasti: »Olkaa hyvä».
Yksi vetovoima ja harvinainen viehätysvoima oli tässä odotushuoneessa kuitenkin, ja se oli komea, kirjava papukaija myrkyllisine pienine silmineen; se istui huoneen nurkkauksessa messinkilankahäkin keskellä ja oli nimeltään Josephus, luoja tiesi minkätähden. Sillä oli tapana sanoa kirkuvalla vanhan akan äänellä: »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, pyydän…» ja vaikka se oloihin nähden kuului inhoittavalta pilkanteolta, oli Hanno kiintynyt siihen rakkauden ja pelon tuntein. Papukaija, iso, kirjava papukaija, jonka nimi oli Josephus ja joka osasi puhua — sepäs oli jotakin! Se oli aivan kuin karannut lintu Grimmin satujen lumotuista metsistä, joista Ida oli lukenut hänelle kotona?… Ja kun tohtori sanoi »olkaa hyvä», toisti se senkin mitä kohteliaimmin, jolloin tapahtui se kumma, että Hanno astui nauraen tohtorin huoneeseen ja kiipesi ikkunan luona olevaan kamalan näköiseen tuoliin, jonka vieressä oli porauskone.
Mitä herra Brechtiin itseensä tulee, oli hän aivan saman näköinen kuin Josephus, sillä hänen nenänsä kaartui aivan yhtä kovana ja käyränä mustan- ja harmaankirjavia viiksiä kohti. Mutta pahin ja kauhistavin asia oli se, että hän oli hermostunut eikä kärsinyt itse nähdä virkansa puolesta aikaansaamiaan tuskia. »Meidän täytyy kiskoa se pois, neiti», sanoi hän Ida Jungmannille kalveten. Ja kun Hanno sitten kylmän hien vallassa, silmät auki revähtäneinä, kykenemättä panemaan vastaan, kykenemättä pötkimään pakoon, mielentilassa, joka ei eronnut suurestikaan hirtettävän pahantekijän kuolemanpelosta, näki herra Brechtin tulevan häntä kohden pihdit kädessä, huomasi hän, että hammaslääkärinkin kaljulla otsalla oli pieniä hikipisaroita ja että hänenkin suunsa oli pelosta vääntynyt… Ja kun tuo kauhea toimitus oli ohi, kun Hanno kalpeana, vavisten, vetisin silmin ja kasvot turvonneina sylki verta sivullaan olevaan siniseen kuppiin, täytyi herra Brechtin asettua hetkeksi istumaan jonnekin, kuivata otsaansa ja juoda vähän vettä…
Pikku Johannille vakuutettiin, että tuo mies teki hänelle hyvää ja säästi hänet monilta vielä suuremmilta kivuilta. Mutta kun Hanno vertasi kipua, jonka herra Brecht oli tuottanut hänelle, siihen näkyvään ja tuntuvaan hyvään, mistä hänen täytyi olla kiitollinen tälle, oli edellinen niin paljon suurempi, että hänen täytyi pitää käyntejä Mühlstrassen varrella suurimpina kaikista hyödyttömistä kärsimyksistä. Viisaudenhampaiden tähden, jotka kerran olivat kasvavat taakse, täytyi nyt ottaa pois neljä valkoista, kaunista, täysin tervettä poskihammasta, ja siihen meni, ettei lapsi rasittuisi, neljä kokonaista viikkoa! Ja voi, millaista aikaa se oli! Pitkällinen kiusa, jolloin tulevan tuskan pelko jo valtasi mielen ennenkuin vasta kärsityn kivun tuottama rasitus vielä oli ehtinyt mennä ohi, oli suorastaan rääkkäystä. Kun viimeinen hammas oli vedetty pois, makasi Hanno kahdeksan päivää sairaana ylenpalttisen uupumuksen tähden.
Mutta nuo hammashäiriöt eivät vaikuttaneet ainoastaan hänen mielialaansa, vaan myös yksityisten elinten toimintaan. Puremishankaluudet synnyttivät ruoansulatushäiriöitä, jopa vatsakuumettakin; ja nuo vatsavaivat olivat yhteydessä epäsäännöllisen, milloin liian kiihkeän, milloin liian heikon sydämentoiminnan ja satunnaisten pyörrytyskohtausten kanssa. Ja kaiken lisäksi jatkui tuo omituinen sairaloisuus, tuo tohtori Grabowin toteama »pavor nocturnus». Kului tuskin ainoatakaan yötä, ettei pikku Johann olisi kavahtanut pari kolme kertaa seisoalleen vuoteessa ja huutanut apua ja armahdusta käsiä väännellen, kauhistavan hädän alaisena. Oli kuin hän olisi ollut tulen keskellä tai kuin olisi hänet tahdottu tukehduttaa; jotakin hirveätä hän näki… Mutta aamulla hän ei tiennyt siitä mitään. — Tohtori Grabow koetti parantaa tätä sairautta määräämällä hänelle illalla mustikkamehua; mutta siitä ei ollut pienintäkään apua.
Haitat, joiden alainen Hannon ruumis oli, kivut, joita hänen täytyi kestää, kehittivät hänessä ennenaikaisen kypsyyden, jota tavallisesti nimitetään »pikkuvanhuudeksi». Mutta vaikka se älyn ja hyvän maun hillitsemänä ei monasti ilmennyt eikä milloinkaan epähienosti, pilkisti se kuitenkin toisinaan esiin alakuloisen tietäväisyyden muodossa… Kun joku hänen omaisistaan, isoäiti tai Breitestrassen naiset, kysyivät: »Miten sinä voit, Hanno?»… oli pieni, alistuvainen suun liike ja merimieskauluksen peittämän olkapään nytkähdys hänen ainoa vastauksensa.
»Onko hauska käydä koulua?»
»Ei», vastasi Hanno tyynesti ja avomielisesti, sillä hän ei katsonut maksavan vaivaa valehdella.
»Eikö? Älä ihmettä! Mutta pitäähän jokaisen oppia kirjoittamaan, laskemaan, lukemaan…»
»Ja niin edespäin», sanoi pikku Johann.
Ei, totta se oli, ettei hänestä ollut hauska käydä koulua, nähdä yhä uudelleen tuota entistä luostarikoulua ristikäytävineen ja goottilaisine, holvikattoisine luokkahuoneineen. Alituinen sairauden aiheuttama poissaolo ja täydellinen tarkkaamattomuus, johon hän vaipui, ajatusten askarrellessa jossakin soinnullisessa yhdistelmässä tai jonkin äidin ja herra Pfühlin esittämän soittokappaleen toistaiseksi hämärissä ihmeissä, ei juuri edistänyt hänen tietojaan. Ja tuntiopettajat ja kokelaat, jotka opettivat alemmilla luokilla ja joiden matalasäätyisyys, henkinen ahtaus ja ulkoasun hoidottomuus kiusasi häntä, herättivät hänessä rankaisun pelon ohella salaista ylenkatsetta. Herra Tietge, laskennon opettaja, pieni, tahraiseen takkiin puettu ukko, joka jo Marcellus Stengel-vainajan aikoina oli ollut laitoksen palveluksessa ja joka katsoi mahdottomasti kieroon koettaessaan tutkia tehtyä virhettä silmälasien läpi, jotka olivat pyöreät ja paksut kuin laivan ikkunat, — herra Tietge muistutti pikku Johannille joka tunti, miten ahkera ja teräväpäinen hänen isänsä oli ollut. Ankarat yskänkohtaukset pakottivat herra Tietgen vähän väliä syljeksimään kateederin lattialle.
Hannon suhde tovereihin oli yleensä aivan ulkonaista ja vierovaa laatua; vain erääseen heistä hän oli liittynyt ensimmäisistä päivistä alkaen lujasti ja pysyvästi. Tämä oli ylhäissyntyinen lapsi, jonka ulkoasu oli aivan laiminlyöty, muuan kreivi Mölln, etunimeltään Kai.
Hän oli Hannon kokoinen poika, mutta hänellä ei ollut tanskalaista merimiespukua, vaan köyhän näköinen, epämääräisen värinen puku, josta siellä täällä puuttui joku nappi ja jossa oli suuri paikka takapuolen kohdalla. Hänen kätensä, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, olivat kuin pölyn ja lian läpäisemät ja muuttumattoman harmaat, mutta kapeat ja erittäin hienomuotoiset pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja noiden käsien mukainen oli pääkin, jonka piirteissä, joskin se oli jätetty hoidotta, kampaamatta ja huonolle pesulle, näkyivät kaikki jalon ja puhtaan rodun tuntomerkit. Punakellertävä tukka, johon oli vedetty hätäisesti jakaus keskelle päätä, kohosi alabasterinvalkoiselta otsalta, jonka alla välkkyi terävä ja synkkäkatseinen silmäpari. Poskiluut olivat hiukan ulkonevat, ja hienosti kaartuva, herkkäsieraiminen nenä oli jo nyt, samoin kuin suu hiukan ulospäin kääntyvine ylähuulineen, selvästi luonteenomainen.
Hanno Buddenbrook oli jo ennen koulunkäyntiään nähnyt pikku kreivin pari kolme kertaa ollessaan Idan kanssa kävelyllä pohjoiseen päin, Burgtor'in taakse. Siellä oli näet kaukana maalla, ennen ensimmäistä kylää, pieni maalaistalo, vähäinen, miltei arvoton asumus, jolla ei edes ollut nimeä. Jos katsoi sisään portista, näki tunkion, kanaparven, koirankopin ja ränsistyneen hökkelintapaisen rakennuksen, jossa oli matala punainen katto. Tämä oli heidän herraskartanonsa ja siinä asui Kain isä, kreivi Eberhard Mölln.
Hän oli erakko, jota harvoin nähtiin missään ja joka harjoitti kanan- ja koiranhoitoa sekä vihannesten viljelystä asuen erillään muusta maailmasta pienessä talossaan. Hän oli pitkä, kaulussaappaisiin ja vihreään friisinuttuun puettu herra, jolla oli kalju päälaki ja suunnaton, harmaantunut Rübezahl-parta; hän kulki aina ratsupiiska kädessä, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan hevosta, ja toisen tuuheakarvaisen kulman alle oli painettu monokkeli. Paitsi häntä ja hänen poikaansa ei koko maassa ollut muita Mölln-sukuisia kreivejä. Tuon muinoin niin rikkaan, mahtavan ja ylvään suvun haarat olivat vähitellen rappeutuneet ja kuolleet sukupuuttoon, ja vain eräs pikku Kain täti, jonka kanssa hänen isänsä ei kuitenkaan ollut kirjeyhteydessä, oli vielä elossa. Hän kirjoitti ihmeellisellä salanimellä varustettuja romaaneja kuvalehtiin. — Mitä kreivi Eberhardiin tulee, muistettiin, että hän, saadakseen olla rauhassa ja suojellakseen itseään kyselyiltä, tarjouksilta ja kerjuulta, oli paikalle muutettuaan pannut matalan ovensa ulkopuolelle kilven, joka oli saanut olla siinä kauan ja jossa oli seisonut: »Tässä asuu kreivi Mölln aivan yksin. Hän ei tarvitse mitään, ei osta mitään eikä anna mitään.» Kun kilpi oli tehnyt vaikutuksensa, poisti hän sen jälleen.
Ollen äiditön — sillä kreivitär oli kuollut hänen syntyessään, ja taloutta hoiti vain muuan vanha nainen — oli pikku Kai saanut kasvaa villinä kuin eläin kanojen ja koirien keskellä, ja täällä oli Hanno arastellen ja pitkän matkan päästä nähnyt hänen hyppelevän kaniinien tavoin kaalimaassa, peuhaavan koiranpentujen kera ja säikyttävän kanoja kuperkeikoillaan.
Koulussa hän oli tavannut pojan jälleen, eikä hänen arkuutensa toisen villiytynyttä näköä kohtaan aivan heti hälvennyt. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin varma vaisto opetti hänet näkemään tuon laiminlyödyn kuoren läpi, kiinnittämään huomiota hänen valkoiseen otsaansa, tuohon kapeaan suuhun, noihin soikeihin vaaleansinisiin silmiin, joissa oli ollut vihaisen vieroksuva ilme; ja hänet täytti suuri myötätunto tuota ainoata toveria kohtaan; mutta hän oli sittenkin luonteeltaan siksi kaino, ettei hän olisi rohjennut alkaa tuttavuutta, joten he ilman pikku Kain häikäilemätöntä aloitetta olisivat kai jääneet vieraiksi toisilleen. Kiihkeys, jolla Kai oli lähestynyt häntä, oli alussa melkein peloittanut pikku Johannia. Tuo pieni villivesa oli pyrkinyt niin tulisesti, niin riehakan miehekkäästi hiljaisen, hienosti puetun Hanno Buddenbrookin suosioon, ettei tämä ollenkaan kyennyt vastustamaan. Tosin Kai ei voinut auttaa häntä kertomataulun oppimisessa, sillä se oli yhtä vastenmielistä hänen vapaalle ja kesyttömälle luonteelleen kuin pikku Hannon uneksivalle hajamielisyydelle. Mutta hän oli antanut Hannolle kaiken mitä omisti, lasipallonsa, puiset hyrränsä, jopa pienen kiverän läkkipistoolinkin, suurimman aarteensa… Ja kulkien Hannon kanssa käsikkäin koulun pihalla kertoi hän tälle kodistaan, koiristaan ja kanoistaan ja saattoi häntä kotiinlähtiessä niin kauas kuin suinkin, vaikka Ida Jungmann oli aina odottamassa holhokkiaan kouluportin ulkopuolella voileipäpaketti kädessä, viedäkseen hänet kävelylle. Tällaisella kävelyllä Kai kuuli, että pikku Johann Buddenbrookia kutsuttiin kotona Hannoksi, omaksui heti tuon lempinimen, eikä enää sen koommin nimittänyt häntä muuksi.
Kerran hän pyysi, että Hanno, joka tavallisesti teki kävelynsä Mühlenwalliin päin, lähtisi hänen kanssaan hänen isänsä taloon katsomaan vastasyntyneitä marsun poikasia, ja neiti Jungmann oli viimein suostunut poikien hartaaseen pyyntöön. He olivat lähteneet kreivin asuntoa kohti, olivat katselleet lantatunkiota, vihanneksia, koiria, kanoja ja marsuja ja astuneet viimein taloonkin, jossa kreivi Eberhard oli istunut pitkässä, matalassa, multalattialla varustetussa huoneessa karkeatekoisen talonpoikaispöydän ääressä lukien, koko ulkonäöltään uhmaavan yksinäisyyden perikuvana, ja kysynyt äreästi heidän asiaansa…
Ida Jungmannia ei saanut millään uudistamaan tuota vierailua. Hän sanoi, että jos pojat tahtoivat olla yhdessä, voi Kai tulla Hannon luokse. Ja niin sitten pikku kreivi astui ensi kertaa ystävänsä komeaan kotiin, jossa kaikki täytti hänet vilpittömällä ihastuksella saattamatta häntä kuitenkaan ymmälle. Siitä alkaen hän tuli yhä useammin, ja viimein saattoi vain talvinen huono keli estää häntä tekemästä toisen kerran päivässä tuota pitkää matkaa, saadakseen viettää pari tuntia Hanno Buddenbrookin luona.
He istuivat suuressa lastenkamarissa toisessa kerroksessa lukien läksyjään, koettaen ratkaista laskuesimerkkejä, kirjoittaen kivitaulun molemmat puolet täyteen yhteenlaskuja, vähennyslaskuja, kertolaskuja ja jakolaskuja, joiden tulos oli oleva nolla — ja ellei niistä tullut nollaa, oli johonkin pujahtanut virhe, jota sai hakea ja hakea kunnes tuo pahansisuinen pikku ilkiö oli löytynyt. Toivottavasti se ei ollut kovin korkealla, muuten täytyi melkein kaikki kirjoittaa uudestaan. Sitten oli opittava saksan kielioppi-läksy, harjoitettava taivutusta ja kirjoitettava alekkain siististi ja suorin rivein tämäntapaisia lauseita: »Sarvi on läpinäkyvä, lasi on läpinäkyvämpi, ilma on läpinäkyvin». Tämän jälkeen he ottivat esiin oikeinkirjoitusvihot opetellakseen oikeinkirjoituksen vaikean taidon monimutkaisia ja juonikkaita ongelmia. Mutta kun kaikki oli valmista, työnnettiin kirjat syrjään ja istuuduttiin ikkunalaudalle kuuntelemaan Idan ääneenlukua.
Tuo rakastettava olio luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta — syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin, sillä hän osasi jo melkein ulkoa nuo sadut, joita hän oli lukenut monet monituiset kerrat elämässään, käännellen koneellisesti kirjan lehtiä suussaan kastamallaan sormenpäällä.
Mutta heidän yhdessä ollessaan tapahtui sellainen kumma, että pikku Kaissa alkoi herätä halu kertoa itse jotakin samantapaista kuin kirjassa; ja se oli erittäin hauskaa, sillä he osasivat pian kaikki painetut sadut, ja Idankin täytyi silloin tällöin saada levähtää. Kain kertomukset olivat alussa lyhyet ja yksinkertaiset, mutta ne kävivät vähitellen rohkeammiksi ja monimutkaisemmiksi, ja niillä oli aivan oma mielenkiintonsa siksi, etteivät ne olleet aivan tuulesta temmattuja, vaan lähtivät todellisen elämän pohjalta, luoden siihen harvinaista salaperäistä loistetta… varsinkin piti Hanno eräästä kertomuksesta, jossa kerrottiin pahasta, mutta mahtavasta velhosta, joka oli lumonnut erään kauniin ja lahjakkaan Josephus-nimisen prinssin kirjavaksi linnuksi, jota hän säilytti vangittuna luonaan, kiusaten kaikkia ihmisiä sen kavalilla tempuilla. Mutta kaukana oli jo syntynyt valittu sankari, joka kerran oli lähtevä taisteluun velhoa vastaan voittamattoman koira-, kana- ja marsuarmeijan kera ja vapauttava miekan iskulla prinssin ja koko maailman, mutta ennen kaikkea Hanno Buddenbrookin sen vallasta. Sitten saattoi Josephus palata vapautettuna ja lumoista päässeenä takaisin valtakuntaansa, jossa hän tuli kuninkaaksi ja koroitti Hannon ja Kain suureen loistoon ja kunniaan…
Senaattori Buddenbrook, joka näki lasten askartelevan yhdessä kulkiessaan lastenkamarin ohi, ei paheksunut tuota ystävyyttä, sillä oli helppo huomata, että nuo kaksi sopivat yhteen. Hanno vaikutti hillitsevästi, kesyttävästi, melkeinpä jalostavasti Kaihin, joka puolestaan rakasti häntä hellästi, ihaili hänen valkoisia käsiään ja antoi hänen mielikseen neiti Jungmannin hoitaa omia käsiäänkin harjalla ja saippualla. Ja kun Hannoon joskus tarttui pikku kreivin into ja reippaus, oli se erinomaisen hauskaa, sillä senaattori Buddenbrook ymmärsi, että alituinen naisellinen hoiva, jonka alainen poika oli, ei juuri ollut omiaan kasvattamaan hänen miehisiä taipumuksiaan.
Kelpo Idan yli kolmikymmenvuotinen uskollisuus ja antautuva alttius ei ollut rahalla maksettavissa. Hän oli hoidellut jo edellistä polvea vaivojaan säästämättä. Mutta Hannoa hän aivan kantoi käsillään, ympäröi hänet hellyydellä, jumaloi häntä ja meni toisinaan mahdottomuuksiin lapsellisessa, horjumattomassa uskossaan tämän ehdottomaan, etuoikeutettuun asemaan maailmassa. Hän oli pojan puolta pitäessään toisinaan hämmästyttävän, jopa kiusallisen rohkea. Ollessaan esimerkiksi ostoksilla leipomaliikkeessä ei hän milloinkaan unohtanut etsiä aivan kursailemattomasti jotakin makupalaa näytteille asetetuilta lautasilta maksamatta siitä mitään. Täytyihän myyjän ymmärtää, että se oli vain kunnia hänen liikkeelleen! Ja jonkun näyteikkunan edessä, jossa oli paljon katselijoita, ei hän häikäillyt vaatia länsipreussiläisellä murteellaan ystävällisesti, mutta varmasti sijaa suojatilleen. Tämä oli hänen silmissään niin ihmeellinen olento, ettei hän pitänyt ketään toista lasta kyllin arvokkaana liittymään pojan seuraan. Mitä pikku Kaihin tulee, oli lasten molemminpuolinen kiintymys kuitenkin hänen epäluuloaan voimakkaampi; ja Kain arvonimi oli myös tehnyt hiukan vaikutusta häneen. Mutta jos heihin, heidän istuessaan Mühlenwallilla, yritti liittyä toisia lapsia saattajineen, nousi neiti Jungmann melkein samassa paikaltaan ja lähti pois syyttäen päivällistä tai tuulta. Selitykset, jotka hänen tämän johdosta täytyi antaa pikku Johannille, herättivät tässä sen käsityksen, että kaikissa muissa lapsissa oli risatauti tai muuta saastaa. Eikä se lisännyt hänen muutenkin hataraa luottavaisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan näihin.
Senaattori Buddenbrook ei tiennyt noista yksityiskohdista, mutta hän näki, ettei hänen poikansa kehitys luonnostaan ja ulkonaisten vaikutusten johdosta sujunut siihen suuntaan kuin hän olisi toivonut. Jospa hän olisi ehtinyt pitää huolta hänen kehityksestään ja alati ohjata hänen luonnettaan! Mutta hänellä ei ollut aikaa. Ja hänen täytyi nyt nähdä surukseen, miten hänen tilapäiset yrityksensä epäonnistuivat ja miten isän ja pojan suhde kylmeni ja vieraantui. Hänen mielessään väikkyi eräs esikuva, jonka mukaiseksi hän olisi tahtonut muovailla poikansa: Hannon isoisänisän kuva, sellaisena kuin hän itse tämän lapsuudestaan muisti — teräväpäisen, hyväntahtoisen, yksinkertaisen, leikillisen ja voimakkaan miehen kuva… Eikö hän voinut tulla sellaiseksi? Oliko se mahdotonta? Miksi?… Kun hän edes olisi voinut hävittää ja karkoittaa musiikin, joka etäännytti pojan käytännöllisestä elämästä, vahingoitti varmasti hänen heikkoa terveyttään ja lamautti hänen henkiset lahjansa! Hänen uneksiva käytöksensä vivahti toisinaan suorastaan syyntakeettomuuteen!
Hanno oli kerran iltapäivällä mennyt yksin yläkertaan kolmeneljännestuntia ennen päivällistä, joka syötiin kello neljältä. Hän oli harjoitellut jonkun aikaa soittoa ja oleksi sen jälkeen joutilaana arkihuoneessa. Hän oli puoleksi loikovassa asennossa leposohvalla, pyöritteli kauluksensa merimiessolmua ja katseli hajamielisesti ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä sirolla pähkinäpuisella kirjoituspöydällä avatun nahkasalkun — sukupaperisalkun. Painaen kyynärpäänsä sohvan selkämykseen ja posken kättään vasten katsoi hän ensin vähän aikaa kapineita kaukaa. Isä oli varmaan liikutellut niitä aamiaisen jälkeen ja jättänyt ne esille tutkiakseen niitä edelleen. Osa oli salkussa, mutta ulos otettujen papereiden painona oli rautainen viivotin, ja iso kultareunainen kirjoitusvihko erilaisine paperiliitteineen oli auki.
Hanno nousi veltosti sohvalta ja meni kirjoituspöydän luo. Kirja oli aukaistu siltä kohden, mihin jo monen aikaisemman esi-isän ja viimeksi isän käsialalla oli merkitty Buddenbrookin sukupuu, asiaankuuluvine sulkuhakasineen, luokitteluineen, vuosilukuineen ja päivämäärineen. Toinen polvi kirjoitustuolilla, pehmeäkiharainen vaaleanruskea tukka sormien lomasta tunkien tarkasti Hanno kirjaa syrjästä, kasvoillaan täysin välinpitämätön, raukean arvosteleva ja hiukan halveksivan vakava ilme, samalla kuin hänen vapaana oleva kätensä leikitteli äidin kullasta ja ebenholzista tehdyllä kynänvarrella. Hänen katseensa kulki koko tuon miesten ja naisten nimien paljouden yli, joita oli siinä alekkain ja vieretysten ja joista toiset olivat kirjoitetut vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla monine pitkine koukeroineen; niihin käytetty muste oli kellahtavaa, iän vaalentamaa tai väkevän mustaa, kultahiekalla kuivatettua… Ja hän löysi lopusta, isän pienellä joutuisalla käsialalla merkittynä, vanhempiensa nimen alla myös omansa — Justus, Johann, Kaspar, synt. 15 p. huhtik. 1861. Se huvitti häntä, sitten hän muutti asentoaan, otti veltosti viivottimen ja kynän, asetti viivottimen nimensä alle, katsahti vielä kerran koko tuota genealogista vilinää ja veti sitten hiljaa ja ajatuksettoman tarkasti, koneellisesti ja haaveksivasti kultakynällä kaksi kaunista säännöllistä viivaa sivun laidasta toiseen, joista ylempi oli hiukan paksumpi alempaa, kuten ne, jotka hän oli oppinut tekemään laskuvihkoonsa… Sitten hän painoi päänsä tarkastavasti kallelleen ja kääntyi pois.
Päivällisen jälkeen huusi senaattori hänet luokseen ja vaati hänet tilille kulmakarvat rypyssä.
»Mitä tämä on? Mistä se on tullut? Oletko sinä vetänyt ne siihen?»
Hannon täytyi ensin hiukan tuumia oliko hän vetänyt ne siihen; sitten sanoi hän arasti ja peloissaan: »Olen».
»Mitä se merkitsee! Miten sinä voit keksiä semmoista? Vastaa!» huusi senaattori lyöden kokoonkäärityllä viholla Hannoa poskelle.
Ja pikku Johann änkytti peräytyen, tavaten kädellään poskeaan: »Minä luulin… minä luulin… ettei siihen tulisi enempää…»
KAHDEKSAS LUKU.
Suvun istuessa torstaina tyynesti hymyilevien jumaltenkuvien keskellä päivällispöydässä oli läsnäolijain pohdittavana jonkun aikaa liikkeellä ollut keskustelunaihe, uusi, erittäin vakava keskustelun aihe, joka nosti Breitestrassen Buddenbrookin naisten kasvoille kylmän, umpimielisen ilmeen, mutta synnytti rouva Permanederissa äärimmäisen kiihtymyksen. Hän puhui pää takakenossa, ojennellen molempia käsiään ylös ja eteenpäin, vihan vimmassa, todellisen, syvän suuttumuksen vallassa asiasta. Hän siirtyi esilläolevasta tapauksesta yleisemmälle alalle, puhui pahoista ihmisistä yleensä ja lausui kuivan, hermostuneen, vatsasta johtuvan yskänsä keskeyttämänä terävällä kurkunpää-äänellä, joka oli hänelle ominainen hänen suuttuessaan ja joka kaikui kuin torventörähdys: »Itku-Trieschke!» »Grünlich!» »Permaneder-!»… mutta noihin nimiin oli liittynyt uusi, jonka hän lausui sanoin kuvailemattomalla ylenkatseella ja vihalla, ja se kuului: »Virallinen syyttäjä!»
Kun johtaja Hugo Weinschenk astui saliin monien puuhiensa tähden myöhästyneenä ja asettui paikalleen nyrkit heiluen ja keinutellen tavattoman eloisasti vartaloaan, alahuulen riippuessa kapeiden viiksien alla tomeran näköisenä, vaikeni keskustelu ja pöytään levisi kiusallinen, painostava hiljaisuus, kunnes senaattori vapautti tunnelman kysyen tulijalta keveästi ja ohimennen, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin kaupasta, asian tilaa. Ja Hugo Weinschenk vastasi asian olevan hyvällä kannalla, aivan kuin ei voisi toisin ollakaan… sekä puhui sitten iloisesti ja keveästi muusta. Hän oli paljon iloisempi kuin ennen, katseli ympärilleen huolettomasti ja kysyi moneen kertaan, vastausta saamatta, Gerda Buddenbrookin viulunsoittoa. Hän puheli paljon ja vallattomasti eikä siinä ollut muuta vikaa kuin se, ettei hän aina malttanut valita riittävästi sanojaan, vaan eksyi pursuavassa hyväntuulisuudessaan kertomaan juttuja, jotka eivät olleet oikein paikallaan. Eräs juttu esimerkiksi oli imettäjästä, joka oli vahingoittanut hänen hoitoonsa uskotun lapsen terveyttä sen kautta, että hänellä oli niin paljon ilmaa vatsassa. Ja hän matki nyt perhelääkäriä, joka oli huudahtanut: »Kuka täällä haisee? Kuka täällä haisee niin kauheasti?» — tavalla joka hänestä itsestään oli varmaan mitä leikillisin. Vasta perästäpäin, jos aina sittenkään, huomasi hän vaimonsa ankaran punastuksen, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan äänettömyyden, Buddenbrookin naisten keskenään vaihtamat läpitunkevat katseet ja Rieckchen Severinin loukkaantuneen ilmeen pöydän alemmasta päästä. Ainoa, joka ehkä pyrskähti hiljaiseen nauruun, oli konsuli Kröger…
Mikä johtaja Weinschenkiä vaivasi? Tuota vakavaa, uurasta ja pontevaa miestä, joka vieroksui kaikkea seuraelämää ja oli tavallisesti niin miehekkään juro eikä välittänyt muusta kuin työstään? Tuota miestä vastaan oli nostettu syyte siitä, että hän jo useampaan kertaan oli tehnyt itsensä syypääksi pahaan hairahdukseen, virallinen, julkinen syyte kepposen johdosta, joka ei ollut ainoastaan arveluttava, vaan ruma ja rikollinen. Häntä vastaan oli nostettu oikeusjuttu, jonka tulosta ei voinut aavistaa! — Mistä häntä siis syytettiin? — Eri seuduilla oli sattunut tulipaloja, suuria tulipaloja, jotka olisivat maksaneet asianomaiselle palovakuutusliikkeelle tuntuvia summia. Nyt sanottiin johtaja Weinschenkin, saatuaan asiamiehiltään pikaisen, salaisen tiedon asiasta, siis tietoisen rikollisesti, tehneen jälleenvakuutuksen jossakin toisessa palovakuutusliikkeessä ja siten siirtäneen vahingot näiden niskoille. Asia oli jätetty virallisen syyttäjän, tohtori Moritz Hagenströmin käsiin…
»Thomas», sanoi konsulitar pojalleen heidän kahdenkesken ollessaan, »minä en ymmärrä mitään koko asiasta. Mitä minun tulee ajatella!»
Ja tämä vastasi: »Rakas äiti… mitä siitä voisi sanoa! On valitettavasti mitä todennäköisintä, ettei kaikki ole kuten olla pitäisi. Mutta en voi myöskään uskoa, että Weinschenk olisi siinä määrin syyllinen, joksi eräät häntä väittävät. Nykyaikaisessa kauppaelämässä on olemassa eräs käsite, jota nimitetään usanssiksi… Usanssi on muuan ei aivan moitteeton, ei aivan lain kirjaimen mukainen temppu, joka näyttää maallikon silmällä katsottuna epärehelliseltä, mutta joka on yleinen liike-elämässä ja joka sivuutetaan äänettömällä yhteisellä suostumuksella. Usanssin ja sitä pahemman vehkeilemisen välinen raja on vaikea määrätä… Mutta joskin Weinschenk olisi hairahtunut, ei hän luultavasti ole sen enemmän syypää kuin hänen ammattitoverinsa, jotka ovat selvinneet asiasta ehjin nahoin. Mutta… minä en silti ole ollenkaan varma oikeusjutun suotuisasta tuloksesta. Ehkä hänet vapautettaisiin jossakin suuremmassa kaupungissa; mutta täällä, missä kaikki käy nurkkakuntatyyliin ja riippuu henkilökohtaisista suhteista, ei ole varma… hänen olisi pitänyt ottaa huomioon tämä seikka puolustusasianajansa valinnassa. Koko kaupungissa ei ole yhtään etevää asianajajaa, ei ainoatakaan tosiälykästä ja sujuvapuheista oikeusoppinutta, joka tuntisi kaikki mutkat ja arveluttavimmatkin tapaukset. Siksipä meidän herra juristimme ovatkin liittyneet yhteen ja tulleet riippuviksi toisistaan yhteisten päivälliskutsujen, yhteisten harrastusten, mahdollisesti myöskin sukulaisuuden perusteella. Minun ajatukseni mukaan olisi ollut viisasta, jos Weinschenk olisi ottanut puolustajakseen jonkun täkäläisen asianajajan. Mutta sensijaan on hän katsonut olevansa pakotettu, — minä sanon pakotettu, joka seikka saa epäilemään hänen puhdasta omaatuntoaan — tilaamaan itselleen Berliinistä tohtori Breslauerin, oikein pirunmoisen konstailijan, ovelan sananiekan, jonka sanotaan pelastaneen monta petollista vararikon tekijää kuritushuonerangaistuksesta. Ja hän on nyt vaativa hyvin suuren palkkion ajaakseen asiaa sen mukaisella viekkaudella… Mutta onko siitä oleva hyötyä? Aavistan, että omat oikeusoppineemme ovat kynsin ja hampain koettavat vastustaa tuota vierasta tungettelijaa, ja tuomioistuin on kuunteleva mieluummin tohtori Hagenströmiä… Entä todistajat? En usko hänen oman henkilökuntansakaan kannattavan häntä kovin halukkaasti. Se, mitä me hyväätarkoittavat sukulaiset — ja luullakseni hän itsekin — kutsumme karkeaksi kuoreksi, on hankkinut hänelle monta vihamiestä… Sanalla sanoen, pelkään pahinta, äiti. Olisihan se ikävä Erikan tähden, mutta eniten minä sittenkin säälisin Tonya. Näetkös, hän on aivan oikeassa sanoessaan Hagenströmin ryhtyneen ilolla asiaan. Se koskee meitä kaikkia, ja häpeällinen ratkaisu kohtaisi myös meitä kaikkia, sillä Weinschenk kuuluu joka tapauksessa perheeseen ja istuu meidän pöydässämme. Minä kyllä selviän. Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Minun täytyy suhtautua asiaan aivan vieraasti julkisuudessa, en saa milloinkaan käydä oikeusistunnoissa — vaikka olisi mielenkiintoista kuunnella Breslaueria — enkä saa olla tietävinäni mistään, jo siksi, ettei minua voitaisi syyttää henkilökohtaisesta vaikutuksesta asian kulkuun. Mutta Tony? En tahdo ajatella, miten surullista se olisi hänelle. Kuulen jo nyt, miten hänen äänekkäästä väärämielisyyden ja kateellisten juonittelujen syyttelystään kajahtaa pelko — pelko vielä kerran, kaikkien kestettyjen onnettomuuksien jälkeen joutua kokemaan kovaa, menettämään viimeinenkin kunniakas asemansa tyttärensä talouden ohjaajana. Saat nähdä, että hän on vakuuttava sitä pontevammin Weinschenkin viattomuutta mitä enemmän hän alkaa sitä epäillä… Mutta voihan hän myös olla viaton, aivan viaton, aivan niin… Meidän tulee odottaa, äiti, ja kohdella häntä ja Erikaa hienotunteisesti. Mutta pelkään pahinta…»
Tällaisten olosuhteiden vallitessa lähestyi tällä kertaa joulu, ja pikku Johann seurasi Idan valmistaman kalenterin avulla, josta sai repiä pois lehden joka päivä, ja jonka viimeiselle sivulle oli piirustettu joulupuun kuva, sykkivin sydämin tuon vertaa vailla olevan juhlan saapumista.
Edeltävät merkit lisääntyivät… Ensimmäisestä adventtipyhästä asti oli isoäidin ruokasalin seinällä riippunut luonnollisessa koossa oleva värillinen kuva Knecht Ruprechtista, joulupukista. Eräänä aamuna olivat Hannon peite, sänkymatto ja vaatteet ripoitellut täyteen ritisevää kiiltohilettä. Ja muutaman päivän perästä, kun istuttiin iltapäivällä arkihuoneessa, isän lukiessa sanomalehteä pitkällään leposohvalla ja Hannon lukiessa Gervekin »Palmunlehdistä» runoa Endorin noidasta, ilmestyi taloon, kuten joka vuosi, mutta jälleen yhtä odottamatta »vanha ukko», joka kysyi »lapsia». Hänet kutsuttiin sisään ja hän laahusti esiin hitain askelin pitkään turkkiin puettuna, jonka karvat oli käännetty ulospäin ja jossa välkkyi kiiltohilettä ja lumihiutaleita, ja karvalakki päässä; hänen kasvoissaan oli syviä mustia juovia, hänellä oli suunnattoman iso valkoinen parta, joka myös, samoin kuin luonnottoman paksut kulmakarvat, välkkyivät kiiltohileestä. Hän julisti nyt, kuten joka vuosi, jyrisevällä äänellä, että tässä pussissa, joka oli hänen vasemmalla olkapäällään, oli omenia ja kultaisia pähkinöitä kilteille lapsille, jotka osasivat rukoilla, — mutta tässä, joka oli hänen oikealla olkapäällään, oli vitsa pahoja lapsia varten… Se oli Knecht Ruprecht. Ei tietenkään oikea joulupukki, ja ehkä oikeastaan vain parturi Wenzel, joka oli pukenut ylleen isän käännetyn turkin. Mutta jos joulupukki oli olemassa, oli se tämä, ja Hanno saneli taas tänä vuonna, syvästi järkytettynä ja vain kerran tai pari hermostuneen nielaisun keskeyttämänä, isämeidän-rukouksen, jonka jälkeen hän sai pistää kätensä kilttien lasten pussiin, jonka joulupukki unohti ottaa jälleen mukaansa…
Sitten tuli joululoma, ja hetki, jolloin isä luki todistuksen, sujui jotakuinkin siedettävästi. Todistus oli näytettävä ehdottomasti myöskin jouluna… Jo olivat suuren salin ovet salaperäisesti suljetut, marsipaanikonvehteja ja piparkakkuja oli levitetty pöydälle ja koko kaupunki oli jouluisen näköinen. Satoi lunta, tuli pakkanen, ja kirkkaassa ilmassa kaikuivat italialaisten posetiivinsoittajien lirittävät, kaihoisat sävelmät; nämä samettitakkiset, mustaviiksiset miehet olivat tulleet juhlaksi kaupunkiin. Puotien ikkunoissa oli joulunäyttelyitä ja korkean goottilaisen suihkukaivon ympärille torille oli pystytetty joulumarkkinoiden kirjavia kojuja ja huvittelulaitoksia. Ja kaikkialla tuntui myytävänä olevien kuusien juhlallinen tuoksu.
Ja niin saapui vihdoin joulukuun kahdennenkymmenennenneljännen päivän ilta ja joululahjojen jako isossa salissa Eischergruben varrella. Se tapahtui perhepiirissä ja oli vain pyhän jouluillan alkajaistilaisuus, esinäytös, sillä tämä ilta kuului konsulittaren vanhoihin oikeuksiin, ja myöhemmin kerääntyi maisemahuoneeseen koko suku, torstaipöytäkunta, ynnä lisäksi vielä Jürgen Kröger, joka oli tullut Wismarista, sekä Therese Weichbrodt sisarensa madame Kethelsenin kera.
Puettuna harmaa- ja mustaraitaiseen silkkiin, posket hehkuen ja silmät kiiltäen, vienon patshulin lemun ympäröimänä, otti tuo vanha rouva vastaan vähitellen saapuvat vieraansa, ja hänen syleillessään näitä äänettömästi kilisivät kultaiset ranneketjun renkaat hiljaa. Hän oli tänä iltana mykän, vapisuttavan jännityksen vallassa. »Hyvänen aika, sinullahan on kuumetta, äiti!» sanoi senaattori, joka oli tullut Gerdan ja Hannon kanssa… »Eihän tässä ole mitään pelkäämistä». Mutta vanha rouva sanoi kuiskaten, suudellen heitä jokaista: »Tervetuloa, Jeesuksen nimeen… Ja rakkaan Jean-vainajan muistoksi…»
Juhlallinen ohjelma, jonka konsuli-vainaja oli määrännyt täksi illaksi, täytyi pysyttää voimassa, ja edesvastuu illan arvokkaasta menosta, juhla syvine, vakavine ja hartaine ilon tunnelmineen sai hänet kulkemaan levottomasti paikasta toiseen — milloin oli hän pylväikössä, johon Marian-kirkon kuoropojat jo olivat kerääntyneet, milloin ruokasalissa, missä Rieckchen Severin viimeisteli joulupuuta ja lahjapöytää, milloin eteisessä, jossa seisoi vanhoja ukkoja ja akkoja arkana ja hämillään, avuntarvitsijoita, jotka myös olivat saavat lahjansa — kunnes palasi takaisin maisemahuoneeseen, jossa hän rankaisi jokaisen turhan sanan ja äänen mykällä silmäyksellä. Oli niin hiljaista, että kuului kaukaisen posetiivin soitto, jonka sävelet kantautuivat paikalle vienoina, mutta selvinä joltakin lumiselta kadulta. Sillä vaikka huoneessa oli kaksikymmentä henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat, oli hiljaisempaa kuin kirkossa, ja tunnelma muistutti, kuten senaattori varovasti huomautti Justus-sedälle, hautajaistunnelmaa.
Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan, että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla, sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder; Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy, joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen. Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.
Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk. Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät — liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti… Hänen päässään pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä, puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila, koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta, jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman. Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera! Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista pisteliäämpää…
Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen, jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä, kruunun kristalleja… mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele, jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui yhä hätäisemmäksi… Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.
Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.
»Tuhat tulimmaista», hän sanoi, »minä olin unohtaa koko asian!»
»Olit unohtaa…» toisti hänen äitinsä kysyvästi.
»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu… Istuin lukemassa erästä matkakertomusta… Etelä-Amerikasta…» lisäsi hän aikoen juuri ruveta kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.
»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit, jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä, että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä, lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.
Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän a capella-laulun täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen vallassa. Joulu… Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien… Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi. Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen, kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli »Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.
Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin, jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat, esirippu…
Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä, sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä… Olikohan isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin… Ja hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt hänet teatteriin mitä läheisimmin…
»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä. Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi lukea joulutekstiä.
Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella, sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel… Mutta se ei häirinnyt ensinkään laulun vaikutusta… Rouva Permaneder lauloi vapisevin huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen, jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä rauhassa muistelee mennyttä aikaa… Madame Kethelsen itki hiljaa ja katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.
Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin, ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti »Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina, kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan taivaaseen.
Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta. Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma, tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät, ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja köyhien lahjat.
Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta, kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.
Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin… teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso, oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale… voiko sekin olla tarkoitettu hänelle?
»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja… Herra Pfühl on antava sinulle tarpeelliset ohjeet… Näitä polkimia täytyy koko ajan polkea… väliin kovemmin, väliin hiljemmin… eikä käsiä saa ottaa välillä pois, sormia pitää siirrellä vain peu a peu…»
Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta… ja siitä lähti hiljainen urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään… Hanno syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.
Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma, mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden… Ah, siinä oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä. Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi. Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa. Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen muistiinsa… Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva. Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman…
Nyt tarjosivat mamsseli Severin ja sisätyttö tarjottimilta teetä ja leivoksia, ja kastaessaan leipää kuppiinsa ehti Hanno hiukan katsella ympärilleen. Sukulaiset seisoivat pöydän ympärillä tai kuljeksivat edestakaisin puhellen ja nauraen, ihaillen toisten lahjoja tai näytellen omiaan. Pöydällä oli kaikenlaatuisia tavaroita: porsliinisia, nikkelisiä, hopeaisia, kultaisia, puisia, silkkisiä ja kankaasta valmistettuja. Suuria manteleilla ja hyytelöviipaleilla koristettuja piparkakkuja oli ladottu pitkään riviin vuorotellen paksujen marsipaanileipien kanssa. Niissä lahjoissa, jotka rouva Permaneder oli valmistanut, kuten eräässä työpussissa, kukkaruukkujen alusliinassa ja jalkatyynyssä, oli suuret atlassilkkiset rusetit.
Joku kävi aina väliin katsomassa pikku Johannia, laski kätensä hänen merimieskaulukselleen ja katseli hänen lahjojaan sillä ivallisella, liioitellulla ihailulla, jolla aikuiset ihmettelevät lasten leluja. Vain Christian-setä ei osoittanut tuota täysikasvuisten ylpeyttä; hänen ihastuksensa nukketeatteriin, kun hän sattui kulkemaan Hannon ohi timanttisormus sormessa, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, oli yhtä suuri kuin veljenpojan.
»Tuhat tulimmaista, onpas tämä hauska laitos!» sanoi hän vetäen esirippua ylös ja alas ja astuen sitten askeleen taapäin katsellakseen näyttämökuvaa. »Oletko sinä toivonut itsellesi tätä? — Vai olet sinä toivonut tätä», sanoi hän sitten äkkiä annettuaan katseensa harhailla tuokion verran kummallisen vakavana ja levottomana ympäri huonetta. »Miksi? Miten sinä keksit toivoa sellaista? Oletko käynyt teatterissa?… Vai 'Fideliota' katsomassa! Niin, se esitetään aika hyvin… Ja nyt sinä aiot esittää sen itse, ruveta itse tekemään oopperoita?… Tekikö se sinuun sellaisen vaikutuksen?… Kuulehan, lapsi, mitä minä sanon, älä ajattele liikaa tämmöisiä asioita… teatteria… ja sen sellaisia… se ei kelpaa, usko setääsi. Minä olen myös aina ollut liiaksi huvitettu niistä, siksi minusta ei ole tullut tämän enempää. Olen tehnyt suuria erehdyksiä…»
Hän puhui pikku veljenpojalleen vakavasti ja vakuuttavasti, Hannon katsoessa häneen uteliaasti. Mutta sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsellessaan teatteria, joka sai hänen luisevat, kuluneet kasvonsa kirkastumaan, pani erään teatterinuken liikkumaan eteenpäin näyttämöllä ja lauloi rämeällä, värisevällä äänellään: »Haa, on hirmurikos tää!» jonka jälkeen hän nosti harmonion tuolin teatterin eteen, istuutui sille ja alkoi esittää oopperaa, matkien laulaen ja liikehtien vuoroin kapellimestaria, vuoroin esittäviä henkilöitä. Hänen selkänsä taakse kerääntyi katsojia, jotka nauroivat, pudistelivat päätään ja olivat huvitetut hänen hommastaan. Hanno katsoi häntä vilpittömällä ihastuksella. Mutta hetken kuluttua keskeytti Christian aivan odottamatta esityksensä. Hän jäi istumaan mykkänä paikalleen, levoton vakavuuden ilme levisi hänen kasvoilleen, hän pyyhkäisi kädellään päälakeaan ja vasenta kylkeään ja kääntyi sitten nenä kurtussa ja murheellisen näköisenä yleisön puoleen.
»Niin, nyt se on taas lopussa», sanoi hän; »nyt tulee taas rangaistus. Kun minä yritän olla hetkenkään iloinen, tulee heti kosto. Sitä ei kivistä, siinä on vaan sellainen epämääräinen vaiva… epämääräinen vaiva, siksi että hermot kaikki ovat tällä puolen liian lyhyet. Ne ovat kaikki liian lyhyet…»
Mutta omaiset eivät ottaneet hänen vaivaansa vakavammalta kannalta kuin hänen ilveitänsäkään ja viitsivät tuskin vastata. He hajaantuivat välinpitämättöminä eri suunnille, ja Christian jäi istumaan vielä pitkäksi aikaa teatterin eteen katsellen sitä nopeasti ja miettivästi silmiään pyöritellen ja nousi viimein paikaltaan.
»No, onneksi olkoon, lapsi», sanoi hän silittäen Hannon päätä. »Mutta ei liikaa… äläkä unohda vakavia toimiasi tämän vuoksi, kuulitkos? Minä olen tehnyt paljon erehdyksiä… Minä lähden vähäksi aikaa klubiin!» huusi hän täysikasvuisille. »Sielläkin vietetään joulua tänään. Näkemiin!» Ja hän lähti jäykin, väärin säärin pylväikön läpi pois.
Kaikki olivat syöneet tänään tavallista aikaisemman päivällisen ja olivat nyt juoneet teetä runsaiden leipien kera. Mutta oli tuskin ehditty lopettaa teenjuonti, kun jo tarjoiltiin uutta herkkua, ryynimäistä puuroa isoista kristallimaljakoista. Se oli mantelikiisseliä, munista, hienonnetuista manteleista ja ruusuvedestä valmistettua jälkiruokaa, joka maistui mainiolta, mutta josta tuli mitä hirveimmät vatsanvaivat, jos sitä söi lusikallisenkaan liikaa. Mutta vaikka konsulitar kehoitti jättämään pienen loven illallisellekin, ei juuri arasteltu. Klothilde suoritti kerrassaan ihmetekoja. Hiljaa ja kiitollisesti lappoi hän lusikallaan mantelikiisseliä kuin olisi se ollut tattaripuuroa. Virvokkeena oli pöydällä myös viinihyytelöä, jotka syötiin englantilaisen luumukakun kanssa. Mutta vähitellen siirryttiin takaisin maisemahuoneeseen, jossa sijoituttiin lautasineen pöydän ympärille.
Hanno jäi yksin ruokasaliin, sillä pikku Elisabeth Weinschenk oli viety kotiin. Hanno sai tänä vuonna ensi kertaa ottaa osaa jouluillalliseen Mengstrassen talossa.
Palvelijat ja köyhät olivat vetäytyneet lahjoineen keittiön puolelle, ja Ida Jungmann lörpötteli eteisessä Rieckchen Severinin kanssa, vaikka hän kasvattajan asemassaan tavallisesti osoitti olevansa tätä paljon korkeammalla. Ison joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun ja sammutetut, ja seimi oli nyt pimeässä. Mutta pikku joulupuissa paloi vielä jokunen kynttilä, ja joskus joutui kuusenoksa liian lähelle liekkiä, syttyi rätisten palamaan ja lisäsi salissa tuntuvaa kuusenhajua. Joka kerran kun ilmanveto sattui sivuuttamaan puita, alkoivat hopealangat hiljaa heilua. Nyt oli taas niin hiljaista, että posetiivin vienot säveleet kuuluivat jostakin kauempaa kadulta kylmän pakkasilman läpi.
Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi. Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.
Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta. — Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa, Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo. Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa…
Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi — tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.