Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan. Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.

Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»

Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta. Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello yhdeksältä käytiin pöytään.

Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön.
Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:

»Tule, Jeesus vieraaksemme Siunaa meidän einehemme.»

jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu… Ja kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.

Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti, etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan, jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan, koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa, Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä — rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun…

Kastanjoilla, rusinoilla ja omenilla täytetty kalkkuna herätti yleistä mielihyvää. Verrattiin sitä edellisten vuosien kalkkunoihin ja huomattiin, ettei pitkään aikaan oltu nähty näin mahtavaa paistia. Sen kera oli paistettuja perunoita, kahdenlaisia vihanneksia ja kahdenlaista hilloa, ja jokaista lajia oli sellaiset määrät kuin eivät ne olisi olleet lisäruokia vaan pääruokalaji, jolla jokaisen tuli täyttää vatsansa. Paistin ohella juotiin Möllendorpf-toiminimen vanhaa punaista viiniä.

Pikku Johann istui vanhempiensa välissä ahtaen vaivalla valkoista rintalihapalasta murekkeineen vatsaansa. Hän ei enää jaksanut syödä niin paljon kuin Thilda-täti, vaan oli väsynyt eikä voinut oikein hyvin. Mutta hän oli ylpeä siitä, että sai istua isojen ihmisten pöydässä, että hänenkin taidokkaasti käännetyllä ruokaliinallaan oli ollut tuollainen mainio valmunsiemenillä peitetty vehnäsämpylä, että hänenkin edessään oli kolme viinilasia; hän sai näet tavallisesti juoda pienestä kultaisesta pikaristaan, joka oli Krögerin sedän kummilahja… Mutta kun Justus-setä alkoi kaataa öljynkeltaista kreikkalaista viiniä pienimpiin laseihin ja kun jäätelöpallukat — punaiset, valkoiset ja ruskeat — ilmestyivät pöytään, parani hänenkin ruokahalunsa. Hän söi, vaikka se teki melkein sietämättömän kipeää hampaisiin, yhden punaisen ja puolet valkoisesta pallerosta, mutta viimein hänen täytyi maistaa hiukan ruskeaakin suklaajäätelöä, ja hänen narskutti sen kera vohvelia, joi vähän imelää viiniä ja kuunteli Christian-setää, joka oli tullut puhetuulelle.

Setä kertoi klubissa viettämästään joulusta, joka oli kulunut hyvin vilkkaasti. »Hyvä Jumala!» sanoi hän joka toisella sanalla, kuten silloin, kun hänen oli tapana kertoa Johnny Thunderstormista. »Ne miehet joivat ruotsalaista punssia kuin vettä!»

»Hyi», sanoi konsulitar lyhyesti luoden alas katseensa.

Mutta Christian ei huomannut mitään. Hänen silmänsä alkoivat harhailla esineestä toiseen ja hänen ajatuksensa ja muistonsa olivat niin elävät, että ne liikkuivat varjojen tavoin hänen laihoilla kasvoillaan.

»Tietääkö kukaan teistä», hän kysyi, »miltä tuntuu, kun on juonut liian paljon ruotsalaista punssia? Minä en tarkoita itse juopumusta, mutta sitä, mikä tulee perästäpäin, seurauksia… ne ovat ihmeellisen inhoittavat… samalla ihmeelliset ja inhoittavat.»

»Ja siinä on syytä kyllin käydä kuvailemaan niitä», sanoi senaattori.

»Assez, Christian, se ei huvita meitä vähääkään», sanoi konsulitar.

Mutta Christian ei huomannut koko vastaväitettä. Se oli hänen omituisuutensa, ettei hän sellaisina hetkinä huomannut mitään. Hän oli hetken aikaa vaiti, sitten tuntui se, mikä hänessä liikkui, kypsyneen.

»Ensin tuntee voivansa pahoin», hän alkoi kertoa kääntyen nenä rypyssä veljeensä päin. »Päätä kivistää ja suolia kaivaa… niin no, sellaista sattuu muulloinkin. Mutta kun on juonut punssia, tuntee itsensä likaiseksi —» Christian hieroi kasvot irvessä käsiään — »tuntee koko ruumiinsa likaiseksi. Peset kätesi, mutta siitä ei ole apua, ne tuntuvat vain yhä kosteilta ja likaisilta, ja kynnet ovat kuin rasvassa… Otat kylvyn, mutta se ei tunnu missään, koko ruumiisi tuntuu mielestäsi epäpuhtaalta ja tahmaiselta. Koko ruumiisi vaivaa sinua, harmittaa sinua, inhoat itseäsi… Oletko sinä kokenut tämän, Thomas?»

»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.

Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta, että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat levänneet jo kauan maan mullassa… lasten tulevaisuuden malja, joille tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului…

Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla, täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon leukaa katsoakseen tätä silmiin… Hän ei tavannut pojan katsetta, sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.

Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin, suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»

— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.

»Nyt taitaa tulla paha yö, Ida.»

»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi… Näätkö, ken salaisesti viittaa tuolla?… Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan…»

»Niin… ehkä se meneekin hyvin… Milloin saan tavarani tänne, Ida?»

»Aamulla, poikaseni.»

»Ne pitää tuoda tänne, että minä näen ne heti aamulla!»

»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä, sammutti kynttilän ja lähti.

Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa, jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse, Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti, voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin, kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.

Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa, alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla: pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja, kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset runot, Krummacherin Parabelit j.n.e…. Hanno oli jo saanut häneltä erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.

Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota, joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa. Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella, imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti sisään… Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa. Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään, ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity, takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui, että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen. »Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla, sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta…

Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen, kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.

YHDEKSÄS LUKU.

Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen. Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon…

Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina, nekin kuin eteenpäin rientäen… hänen hiuslaitteensa oli joutunut epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli epäkunnossa.

Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan käsittävä sitä!… ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta. »Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista…

Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen, että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja meni häntä vastaan.

»Mitä kuuluu?» kysyi veli kohottaen toisen kulmansa…

»Silmänräpäys, Thomas… minulla on hyvin tärkeätä asiaa… en voi odottaa hetkeäkään… »

Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn kysyvästi.

»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa… toistaiseksi… vakuus, hyvä, rakas Tom…. Eihän meillä ole mitään… Mistä me voisimme ottaa kaksikymmentä viisituhatta markkaa?… Saat varmasti takaisin koko summan… mutta pian… ymmärräthän… asia on niin, että… sanalla sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän poistu paikkakunnalta…»

»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään pudistaen.

»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle…!» Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti…»

»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen, nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen… »Sanohan suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»

Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja epätoivoisesti: »En, Tom… Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut. Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen… Jo kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt hänen suhteensa… hän on tunnustanut sen itkien… erehtynyt hänestä, mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta koko asiasta… Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi… ja hän on vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan… ja jos kolkuttaa ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!… mitä asiaa?»

Tony vaikeni.

»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt», jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen, »hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön hyväksi, ja silloin… Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän sukuumme… hän kuuluu meihin… Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!… »

Thomas kohautti olkaansa.

»Sinä kohautat olkaasi, Tom… Sinä siis aiot sietää sen, että nuo roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin! Häntä ei saa tuomita!… Sinä olet pormestarin oikea käsi… hyvä Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?… Minäpä sanon jotakin… juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan… Hän on poliisimestari…»

»Voi, hyvä lapsi, sinun hassutuksiasi.»

»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä minä…?»

»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu. Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman; en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies…»

Tony pudisti itkien päätään.

»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet kodin sisustukseen ja tauluihin… ja myydessä saa tuskin neljättä osaa koko summasta… Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan… Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt rangaistuksensa… ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me sitten menemme?… Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.

»Kivillä?»

»Se on vain sellainen puheenparsi… kuvannollinen puheenparsi. Ei se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon… En tiedä, millä olen sen ansainnut… mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin tähden… mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä ja kääntynyt pahaksi… Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta Jumalan!… Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa… Ja nyt tämäkin sortuu. Näin se nyt päättyy… tämä viimeinen yritys…»

Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä, jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.

Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.

Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta, voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle! Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu, tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan pehmittää itseään.

Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen huomionsa omana tietonaan.

YHDEKSÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki oven perästään.

»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni… olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»

»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään… »Huolestuttava se ei ole ollenkaan; hyvänen aika… potilas, jolla on sellainen vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon… Rakas ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme…»

»Niin niin, mutta juuri hänen iässään…», sanoi senaattori levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.

»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää, että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein, ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että keuhkossa on hiukan vikaa…»

»Keuhkotulehdus siis?» sanoi senaattori katsoen toisesta lääkäristä toiseen.

»Niin, — pneumonia», sanoi tohtori Langhals tehden vakavan, täsmällisen kumarruksen.

»Aivan niin, pieni tulehdus oikeassa keuhkossa», vastasi kotilääkäri, »jota meidän on koetettava estää levenemästä…»

»On siis kuitenkin vakavan huolen syytä?» Senaattori istui paikallaan aivan hiljaa katsoen puhujaa kasvoista kasvoihin.

»Huolen? Noo… meidän tulee huolehtia sairauden rajoittamisesta, yskän lieventämisestä, kuumeen poistamisesta… kiniini on tekevä hyvää… Ja sitten vielä eräs seikka, rakas senaattori. Emme saa pelätä jokaista yksityistä taudinoiretta! Jos hengenahdistus lisääntyisi, jos hän alkaisi hiukan houria yöllä tai syleksiä huomenna… sellaista ruskeanpunaista sylkeä, jossa saattaa olla vertakin… niin emme saa hätäillä. Se on kaikki asiaankuuluvaa, aivan kuten olla pitää. Kertokaa, olkaa hyvä, tästä myös herttaiselle rouva Permanederillemme, joka hoitaa häntä niin suurella antaumuksella… A propos, mitä hänelle kuuluu? Olen aivan unohtanut kysyä, millainen hänen vatsansa on ollut viime päivinä…»

»Kiitos, kuten tavallisesti. Minä en tiedä mitään erinomaisempaa. Hän ei tietenkään nyt ehdi huolehtia niin paljon omasta voinnistaan…»

»Ymmärrettävästi. Mutta… muistuupa mieleeni muuan asia. Sisarenne tarvitsee lepoa, varsinkin yöllä, ja mamsseli Severin ei kai jouda hoitamaan yksin… miten olisi, jos hankkisimme sairaanhoitajattaren, rakas senaattori? Meillähän on hyvät katolilaiset harmaat sisaremme, joita te aina olette puoltaneet niin suopeasti… Johtajatar on iloitseva voidessaan palvella teitä.»

»Pidätte sitä siis tarpeellisena?»

»Ehdottaisin sitä. Se on niin miellyttävää… Nuo sisaret ovat verrattomat. Heidän kokemuksensa ja tyyneytensä tekee niin hyvää sairaalle… varsinkin näissä sairaustapauksissa, joihin, kuten sanottu, kuuluu hiukan peloittavia oireita… Toistan siis vielä kerran: malttia, rakas senaattori! Ja saammehan sitten nähdä… saammehan sitten nähdä… Kai me neuvottelemme vielä kerran tänään…»

»Tiettävästi», sanoi tohtori Langhals, otti silinterinsä maasta ja nousi samalla kuin hänen virkatoverinsa. Mutta senaattori jäi istumaan, hänellä oli vielä jotakin kysyttävää…

»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana… Veljeni Christian on hermostunut eikä siedä kovin paljoa… Neuvotteko minua ilmoittamaan hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»

»Eikö veljenne Christian ole kaupungissa?

»Ei, hän on Hampurissa. Käymäseltään. Asioissa, tietääkseni…»

Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin vielähän hän ehtii sittenkin… sittenkin saada tietää…»

Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista, politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista ja muutoksista… »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra senaattori? On rahaa maassa… Ja virkeää mieltä kaikkialla…»

Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot olivat langenneet hyvin epätasaisesti.

Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin, palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin sanoja… Niissä oli ollut niin paljon peitettyä… Saattoi huomata, että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle. Keuhkotulehdus konsulittaren iällä… Sekin, että talossa kävi kaksi lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan vaikutuspiiriin…

Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.

Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä, väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan…

»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.

»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen hänen kättään… »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä, että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin… se ei ole suorastaan keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä läpitunkevammaksi… »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia. On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat molemmat, ja voivathan he olla oikeassa… Missä on Severin?»

»Apteekissa», sanoi rouva Permaneder.

»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien' johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa…»

»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle…»

»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä naimisiin… Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä, inhimillisiä… Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi vapaa…»

Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa, vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä, ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa, miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle, mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.

Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen, lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja hyväntekeväisyyteen… miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista, kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään, ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus, tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä… suorittamatta tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti, tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun… Ei, vanha konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan; ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.

Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja koetti pidättää yskäänsä… Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta, lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti… Kuumetta kesti taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.

Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä, seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti: »Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan vilkkaasti ja perusteellisesti…

Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään, eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa, aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle, kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että huomenaamulla minä…»

Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei enää käynyt käännyttäminen.

»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta pimittää teitä… Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte, onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään muotoa… Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra, minä olen aina pitänyt hänestä… Älkää Jumalan tähden tehkö mitään liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei ole mitään välitöntä vaaraa… olin tyhmä, kun mainitsin sellaista sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori… Olemme erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa meitä, ei jätä meitä pulaan… ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia, hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä, toivokaamme, rakas herra senaattori!»

Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle. Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan…

Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan. Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla, mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.

Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata… Sehän on kauheata… Minä en kestä enempää.»

Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.

Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan, tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..

»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna hänen puuhata niin paljon kuin ennen…»

Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää sadetta ikkunaruutua vasten.

Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan. Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.

Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä, vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä muutosta tullut.

»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös heihin nenäliina suulla.

»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori
Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua,
mutta voi myös elää vielä useita tunteja… en voi sanoa mitään varmaa.
On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»

»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä… keuhkopussiin kerääntyy silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi hengittää… Minä tiedän, mitä se on… »

Kädet ristissä rinnalla katsoi senaattori uudinvuoteeseen.

»Miten julmasti hän mahtaa kärsiä!» kuiskasi hän.

»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin ryppyihin… »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys! Tietoisuus on enää hyvin heikko… Nämä ovat suurimmaksi osaksi refleksiliikkeitä… Uskokaa minua…»

Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä tajussaan ja tunsi kaiken…

Istuttiin jälleen… Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.

Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa tajuttomuutta kuulunut!

Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.

Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan…!» sai hän sanotuksi. »Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.

Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»… Ja senjälkeen: »Minä tulen, rakas Klara!…»

Sitten alkoi taistelu uudelleen… Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan. »Minä tahtoisin mielelläni…» läähätti hän… »en voi… antakaa unilääkettä… hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!…»

Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa. Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan niitä… He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.

Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi. Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa, appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!» huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä… aivan heti… niin… en voi enää… lääkettä, hyvät herrat…»

Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen, ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä, minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa: »Tässä minä olen!»… ja kuoli.

Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut, jota hän oli empimättä seurannut?

Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.

Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen.
Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.

TOINEN LUKU.

Avonaisesta ovesta näkyi rouva Permaneder polvillaan kuolinhuoneen lattialla. Hän oli yksin, rukoukseen vaipuneena, surupuvun laskokset aaltoina ympärillään, ristissä olevat kädet vuoteen lähellä olevaa tuolia vasten, mumisten hiljaa pää kumarassa. Hän kuuli selvästi, että hänen veljensä ja kälynsä tulivat aamiaishuoneeseen, johon he jäivät seisomaan keskelle lattiaa odottaen hartauden päättymistä, mutta ei kiirehtinyt erityisesti, vaan yskäisi lopuksi kuivan yskähdyksensä, keräsi liepeensä lattialta ja astui omaisiaan vastaan vähääkään hämilleen joutumatta ja täysin arvokkaasti.

»Thomas», sanoi hän nyreästi, »mitä Severiniin tulee, näyttää minusta siltä, että äiti vainajamme on ruokkinut povellaan kyykäärmettä.»

»Kuinka niin?»

»Minua harmittaa niin kauheasti. Saattaa aivan menettää malttinsa ja hillintänsä… Onko tuolla naisella oikeus katkeroittaa näiden päivien tuskaa niin arkipäiväisellä tavalla?»

»Mitä nyt sitten on tapahtunut?»

»Ensiksikin on hänen ahneutensa mieltäkuohuttava. Hän menee kaapin luo, ottaa sieltä äidin silkkiset vaatteet, latoo ne käsivarrelleen ja aikoo poistua. »Rieckchen, sanon minä, minne nuo viedään?! — 'Konsulitar on luvannut ne minulle!' — 'Hyvä mamsseli Severin!' sanon minä ja moitin hänen menettelytapansa ennenaikaisuutta. Mutta luuletteko siitä olevan apua? Hän ei ota vain silkkipukuja, vaan myös kasan liinavaatteita, ja menee. Enhän minä voi ruveta tappelemaan hänen kanssaan, vai mitä?… Eikä hän yksin ole sellainen… kaikki toiset tytöt myös… Kokonaiset pyykkikorilliset liina- ja pitovaatteita häviävät talosta… Palveluskunta liikuttelee minun nähteni talon tavaroita, sillä Severinillä on kaappien avaimet. 'Neiti Severin —', sanon minä, 'haluaisin avaimet!' Mitä hän vastaa? Hän sanoo minulle vasten silmiä, ettei minulla ole mitään määräämistä, hän ei ole minun palveluksessani eikä hän tule luovuttamaan avaimia ennenkuin lähtiessään!»

»Onko sinulla hopeakalujen avaimet? — Hyvä. Anna muun olla. Sellaista ei voi välttää taloutta lopetettaessa, jota jo viime aikoina on hallittu vähän ylimalkaisesti. Liinavaatevarasto on vanha ja kulunut… mutta kyllähän me näemme, mitä on jälellä. Onko sinulla luettelot? Pöydällä? Hyvä. Katsokaamme paikalla.»

He astuivat makuuhuoneeseen, jossa jäivät hetkeksi seisomaan äänettöminä vuoteen ääreen, Antonie-rouvan siirrettyä valkoisen liinan kuolleen kasvoilta. Konsulitar oli jo puettu silkkivaatteisiin, joissa hänet tänään oli pantava arkkuun ja vietävä isoon saliin; oli kulunut vuorokausi hänen viimeisestä hengenvedostaan. Hänen suunsa ja poskensa olivat, tekohampaiden puuttuessa, vajonneet eukkomaisesti sisään, ja leuka kohosi esiin terävänä ja kulmikkaana. Kaikki kolme koettivat tuskan valtaamina, tarkastaessaan noita peruuttamattoman tiukasti suljetuita luomia, etsiä noissa kasvoissa äitinsä piirteitä. Mutta myssyn alta, jota vanha rouva oli käyttänyt sunnuntaisin, näkyi punertava, sileäjakauksinen tekotukka, jota Breitestrassen Buddenbrookin naiset olivat niin usein ivailleet… Kukkia oli siroteltu peitteelle.

»Tänne on tuotu suurenmoisia seppeleitä», sanoi rouva Permaneder hiljaa. »Kaikista perheistä… koko maailmalta! Olen antanut asettaa ne kaikki eteiseen; teidän täytyy myöhemmin mennä katsomaan niitä, Gerda ja Tom. Se on niin surullisen kaunista. Niissä on näin pitkiä atlasnauhoja…»

»Miten pitkälle salissa on ehditty?» kysyi senaattori.

»Siellä ollaan pian valmiit, Tom. Aivan pian. Verhoilija Jacobs on pannut parhaansa. Myöskin» — hän nyyhkäisi — »arkku on jo täällä. Mutta riisukaa nyt päällysvaatteenne, rakkaat ihmiset», jatkoi hän vetäen hellävaroen valkoisen liinan paikalleen. »Täällä on kylmä, mutta aamiaishuoneessa on hiukan lämmitetty… Anna minun auttaa, Gerda; tuollaista vaatekappaletta täytyy käsitellä varovasti… Saanko antaa sinulle suudelman? Tiedät, että rakastan sinua, vaikka sinä olet aina inhonnut minua… Älä pelkää, en minä saata epäkuntoon sinun tukkalaitettasi hattua irroittaessani… Voi sinun ihania hiuksiasi! Tällainen tukka oli äidilläkin nuorena. Eihän hän ole ollut koskaan niin ihana kuin sinä, mutta on sentään ollut sellainenkin aika, jolloin hän on ollut todella kaunis olento. Mutta entä nyt… Grobleben oli oikeassa sanoessaan, että meidän kaikkien kerran täytyy muuttua mullaksi —! Tuo yksinkertainen mies oli oikeassa… Tässä, Tom, ovat sitten tärkeimmät luettelot.»

He olivat palanneet viereiseen huoneeseen ja istuutuivat nyt pyöreän pöydän ympärille, senaattorin alkaessa tutkia papereita, joihin oli merkitty lähimmille omaisille jaettavat tavarat… Rouva Permaneder ei nostanut katsettaan veljensä kasvoista, vaan tarkasti niitä kiihkeällä jännityksellä. Häntä painoi raskas, polttava kysymys, joka seuraavalla hetkellä oli purkautuva esiin…

»Minun mielestäni», aloitti senaattori, »on meidän pysyttävä siinä yleisessä periaatteessa, että lahjat on luovutettava takaisin ja että siis… »

Hänen vaimonsa keskeytti hänet.

»Anteeksi, Thomas, minusta tuntuu… että Christianin… missä hän on?»

»Herranen aika, Christian, todellakin!» huudahti rouva Permaneder.
Mehän unohdamme hänet!»

»Aivan oikein», sanoi senaattori päästäen paperit kädestään »Eikö häntä kutsuta?»

Rouva Permaneder meni nyt soittokellon luo. Mutta samalla hetkellä aukaisi Christian itse oven ja astui sisään. Hän tuli huoneeseen jokseenkin nopeasti, sulki oven hiukan äänekkäästi ja jäi seisomaan kulmakarvat rypyssä, samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä ketään katsomatta harhailivat ympäri huonetta ja hänen tuuheiden, punertavien viiksiensä ympäröimä suunsa liikkui kiihkeästi.

… Hän näytti olevan uhmaavassa ja ärtyneessä mielentilassa.

»Kuulin teidän tulleen tänne», sanoi hän lyhyesti. »Kun näistä asioista puhutaan, täytyy toki minullekin lähettää sana.»

»Aioimme juuri tehdä sen», vastasi senaattori välinpitämättömästi. »Ole hyvä ja istuudu.»

Mutta samalla pysähtyi hänen katseensa Christianin valkoisiin paidanrinnusnappeihin. Hän itse oli täydellisessä surupuvussa, ja hänen paidankauluksessaan, joka loisti häikäisevän valkoisena mustan verkatakin reunaa vastaan ja jonka yläpäässä oli leveä musta kaulaliina, oli hänen tavallisesti käyttämiensä kultanappien sijasta mustat napit. Christian huomasi tuon katseen, sillä vetäessään esiin tuolin ja käydessään istumaan sipaisi hän rintamustaan ja sanoi: »Tiedän, että minulla on valkoiset napit. En ole vielä tullut ostaneeksi mustia, tai oikeammin, olen jättänyt sen tekemättä. Minun on usein viime vuosien kuluessa täytynyt lainata viisi killinkiä hammaspulveriin ja mennä nukkumaan tulitikun valossa… en tiedä, lienenkö itse ehdottomasti syypää siihen. Eivätkähän mustat napit ole pääasia maailmassa. En rakasta äärimmäisyyksiä. En ole milloinkaan ollut niiden ihailija.»

Gerda tarkasti häntä hänen puhuessaan ja nauroi hiljaa. Senaattori sanoi: »Tuota viimeistä väitettäsi sinä et voi puolustaa, hyvä ystävä.»

»Enkö? Ehkä sinä siis tiedät sen asian paremmin, Thomas. Olen nähnyt siksi paljon maailmaa ja elänyt niin monenlaisten ihmisten parissa, etten… Minä olen muuten täysi mies», sanoi hän äkkiä ääneen, »olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, olen oma herrani eikä minun tarvitse sallia kenenkään sekaantua asioihini.»

»Minusta tuntuu kuin sinä hautoisit jotakin mielessäsi, hyvä ystävä», sanoi senaattori ihmetellen. »Mitä nappeihin tulee, en minä tietääkseni ole sanonut niistä yhtään sanaa. Voit valita surupukusi aivan oman makusi mukaan; mutta älä luule, että sinun halpahintainen ennakkoluulottomuutesi voi tehdä minuun mitään vaikutusta…»

»En minä ole sitä tahtonutkaan…»

»Tom… Christian…», moitti rouva Permaneder. »Emmehän me viitsi ruveta riitelemään… tänään… ja tässä huoneessa, jonka vieressä… Jatka lukua, Thomas. Lahjat on siis luovutettava takaisin? Sehän on aivan luonnollista.»

Ja Thomas jatkoi lukuaan. Hän alkoi suuremmista kappaleista ja pani merkin niiden kohdalle, jotka hän tuli tarvitsemaan omassa talossaan, kuten ruokasalin kynttiläjalat ja suuren, leikkauksilla koristetun arkun, joka oli eteisessä. Rouva Permaneder otti erinomaisella innolla osaa asiaan ja lausui aina verrattoman näppärästi, kun tuleva omistaja hiukankaan epäili jonkun kappaleen tarpeellisuutta: »Minä voin ottaa sen…» Ja hänen ilmeensä osoitti suunnatonta uhrautuvaisuutta. Hän sai itselleen, tyttärelleen ja tyttärensälapselle suurimman osan huonekalustoa.

Christian oli saanut muutamia huonekaluja, erään empire-tyylisen pöytäkellon ja harmonion, ja näytti olevan tyytyväinen. Mutta kun siirryttiin hopeoiden ja liinavaatteiden sekä ruokakalustojen jakoon, alkoi hän osoittaa kaikkien ihmeeksi melkein ahneudelta näyttävää harrastusta.

»Entä minä? Entä minä?» kysyi hän… »Pyydän, ettette unohtaisi kokonaan minua…»

»Kuka sinut sitten unohtaa? Johan minä olen… Katso tänne, johan minä olen merkinnyt sinulle kokonaisen teekaluston hopeaisine tarjottimineen. Juhlapöytäkalustoa tarvitsemme kaiketi vain me, ja…»

»Minä voin ottaa jokapäiväisen ruokakaluston, jossa on sipulimalli», sanoi rouva Permaneder.

»Entä minä!» huudahti Christian kuohuksissaan; hänen poskensa näyttivät vielä laihemmilta ja koko hänen kasvonsa olivat merkillisen näköiset… »Minä pyytäisin myös saada osan ruokakalustoa! Montako lusikkaa ja haarukkaa minä sitten saan? Huomaan, ettei minun osalleni lankea juuri mitään!…»

»Mutta, hyvä ystävä, mitä sinä teet sellaisilla tavaroilla? Ethän sinä voi käyttää niitä mihinkään! En ymmärrä… On kai parempi, että nämä tavarat jäävät sukuun…»

»Vaikkapa äidin muistoksi», sanoi Christian uhmaavasti.

»Hyvä ystävä», vastasi senaattori jotakuinkin kärsimättömästi… »minua ei haluta laskea leikkiä… mutta sinun sanoistasi päättäen näyttää siltä kuin tahtoisit asettaa liemimaljan äidin muistoksi piironkiasi koristamaan! Toivon, ettet sinä luule meidän tahtovan jättää sinua vähemmälle osalle. Jos sinä jäät vähemmille tavaroille, korvataan se sinulle toisessa muodossa. Samoin on laita liinavaatteisiin nähden…»

»Minä en tahdo rahaa, minä tahdon liinavaatteita ja ruoka-astioita.»

»Mutta minkä ihmeen tähden?»

Nyt antoi Christian sellaisen vastauksen, joka sai Gerda Buddenbrookin kääntymään äkkiä häneen päin ja katsomaan häntä arvoituksellinen katse silmissään, senaattorin ottamaan silmälasit nenältään ja tuijottamaan häntä jäykästi kasvoihin ja rouva Permanederin ristimään kätensä. Hän sanoi näet: »Minä aion mennä piakkoin naimisiin.»

Hän sanoi tämän hiljaa ja nopeasti, heilauttaen kättään aivan kuin olisi viskannut veljelleen jotakin pöydän yli. Sitten hän nojautui taapäin ja katseli jurosti ympäri huonetta, samalla loukkaantuneen ja hajamielisen näköisenä. Syntyi pitkähkö äänettömyys. Viimein sanoi senaattori: »Tunnustan, Christian, että sinun aikeesi on hiukan myöhäinen… olettaen tietenkin, että se on rehellisesti tarkoitettu ja mahdollinen toteuttaa, eikä sellainen kuin se, jonka sinä jo kerran aikaisemmin esitit äidillemme…»

»Aikeeni on sama kuin silloin», sanoi Christian yhä luomatta katsettaan kehenkään ja yhä samanlainen ilme kasvoillaan.

»Se lienee toki mahdotonta. Olisitko siis odottanut äidin kuolemaa voidaksesi…»

»Olen tehnyt sen, aivan niin. Sinä näyt olettavan, että koko maailman hienotunteisuus ja huomaavaisuus on ainoastaan sinun vallassasi…»

»En tiedä mikä oikeuttaa sinut käyttämään tällaista puhetapaa. Mutta minun täytyy ihmetellä sinun hienotunteisuutesi laajuutta. Äidin kuoleman jälkeisenä päivänä tahdot ilmaista tottelemattoman tahtosi…»

»Koska se tuli puheeksi. Ja pääasia on, ettei äidin enää tarvitse kiihtyä siitä. Ja silloin on yhdentekevä, tapahtuuko se tänään vai vuoden perästä… Hyvä Jumala, Thomas, eihän äiti ollut ehdottomasti oikeassa, vaan ainoastaan omalta kannaltaan katsoen, jota kohtaan minä olen osoittanut huomaavaisuutta hänen elossa ollessaan. Hän oli toiseen aikaan kuuluva vanha rouva, jolla oli toisenlainen katsantokanta…»

»Siispä ilmoitan, että minun katsantokantani tässä asiassa on täsmälleen sama.»

»En voi ottaa sitä huomioon.»

»Sinun täytyy ottaa se huomioon, ystäväni.»

Christian katsoi häneen.

»En —!» huudahti hän. »Minä en voi! Sanon sinulle, etten voi! Täytyyhän minun tietää mitä teen. Olen täysi mies!…»

»Tuo sinun 'täysi miehesi' on hyvin ylimalkaista. Et tiedä ollenkaan mitä teet…»

»Tiedänpähän!… Ensiksikin teen kuten kunnian mies… Sinä et ota ollenkaan huomioon asian laatua, Thomas! Tässä istuvat Tony ja Gerda… emme voi puhua siitä yksityiskohtaisesti, mutta olen sanonut sinulle jo sen, että minulla on velvollisuuksia! Viimeinen lapsi, pikku Gisela…»

»Minä en tunne ketään pikku Giselaa enkä tahdo tietää sellaisesta! Olen varma siitä, että sinua on petetty. Missään tapauksessa sinulla ei ole senkaltaista henkilöä kohtaan, jota tarkoitat, muita velvollisuuksia kuin ne, jotka ovat määrätyt laissa ja jotka sinun kai täytyy täyttää edelleen, kuten tähänkin asti…»

»Henkilöä, Thomas? Henkilöä? Sinä erehdyt hänen suhteensa, Thomas.
Aline…»

»Vaikene!» huusi senaattori Buddenbrook jyrisevällä äänellä. Veljekset tuijottivat toisiinsa pöydän yli, Thomas kalpeana ja vihasta vavisten, Christian pyörittäen pieniä, pyöreitä, syvällä olevia silmiään, joiden luomet äkkiä olivat tulleet punaisiksi ja jotka olivat revähtäneet selkoselälleen samalla kuin hänen suunsakin oli auennut mielen kiihtymyksestä, niin että hänen laihat poskensa näyttivät paljaalta luulta ja nahalta. Vähän alapuolella silmien oli pari punaista täplää… Gerda katsoi jokseenkin pilkallisesti toisesta toiseen ja Tony väänteli käsiään ja sanoi rukoilevasti: »Hyvä Jumala, Tom… ja Christian… Äiti makaa viereisessä huoneessa!»

»Sinä olet niin häpeämätön», jatkoi senaattori, »että voit… ettei sinua arveluta lausua tässä paikassa ja näissä olosuhteissa tuota nimeä! Sinun tahdittomuutesi on luonnoton, se on sairaloisuutta…»

»En ymmärrä, miksi minä en saisi mainita Alinen nimeä!» Christian oli kauhean kiihtynyt, ja Gerda katsoi häntä kasvavalla mielenkiinnolla. »Minä mainitsen sen uudestaan, kuten kuulet, Thomas, ja aion naida hänet, — sillä minä kaipaan kotia, rauhaa ja lepoa, — ja minä kiellän, kuuletko, kiellän sinua puuttumasta tähän asiaan! Olen vapaa, olen oma herrani…»

»Narri sinä olet! Testamentin avaamispäivä on osoittava sinulle, missä määrin sinä olet oma herrasi! On pidetty huolta siitä, ymmärrätkö, ettet sinä saa haaskata äidin perintöä, kuten jo edeltäpäin olet haaskannut kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä olen hoitava sinun omaisuutesi jäännöstä, etkä sinä ole enää milloinkaan saava käsiisi muuta kuin kuukausirahasi, vannon sen sinulle…»

»Kaipa sinä itse tiedät parhaiten kuka on saanut äidin suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin. Mutta ihmettelen sentään, ettei äiti ole uskonut sitä tointa sellaisen henkilön käsiin, joka on minulle läheisempi ja joka on kiintynyt minuun veljellisemmillä tunteilla…» Christian oli nyt aivan poissa suunniltaan, hän alkoi sanoa sanoja, jollaisia ei vielä koskaan oltu kuultu hänen suustaan. Hän oli kumartunut pöydän yli, naputti taukoamatta koukistetulla etusormensa kärjellä pöytää ja tuijotti viikset pörhössä ja silmät punaisina veljeensä, joka seisoi suorana ja kalpeana ja katsoi häneen puoleksi alasluotujen luomien alta.

»Sinun sydämesi on niin täynnä kylmyyttä ja pahansuopuutta ja halveksuntaa minua kohtaan», jatkoi Christian äänellä, joka oli samalla ontto ja kähisevä… »Niin kauan kuin muistan, olet sinä antanut virrata itsestäsi kylmyyttä minua kohtaan, niin että minua aina on palellut sinun läheisyydessäsi… niin, tämä saattaa olla hiukan merkillinen vertaus, mutta siltä minusta on tuntunut… Sinä loitonnat minut luotasi… Loitonnat minut luotasi pelkällä katseellasi, etkä sinä edes katso minuun juuri koskaan. Mikä suo sinulle oikeuden siihen? Olethan sinäkin ihminen, jolla on heikkoutensa! Sinä olet aina ollut vanhemmillemme parempi poika, mutta jos todellakin olet heitä niin paljon lähempänä kuin minä, pitäisi sinulla olla myös hitunen heidän kristillistä maailmankatsomustaan; ja vaikka et tuntisi vähääkään veljellistä rakkautta, luulisi sinulta voivan odottaa sentään hiukan kristillistä rakkautta. Mutta sinä olet niin rakkaudeton, ettet edes käy katsomassa minua… et käynyt kertaakaan katsomassa minua sairashuoneella, kun makasin Hampurissa nivelreumatismissa…»

»Minulla on ollut vakavampaa ajateltavaa kuin sinun sairautesi. Oma terveyteni on muuten…»

»Ei, Thomas, sinun terveytesi on verraton! Sinä et olisi se mies joka olet, ellei se verrattuna minun terveyteeni olisi erinomainen…»

»Minä olen kenties sairaampi kuin sinä.»

»Ettäkö sinä olisit… Ei, tuo on toki liikaa! Tony! Gerda! Hän sanoo olevansa sairaampi kuin minä! Mitä se merkitsee? Oletko sinä maannut Hampurissa nivelreumatismissa kuoleman kynsissä?! Onko sinun täytynyt tuntea ruumiissasi jokaisen pienimmänkin epäsäännöllisyyden jälkeen vaivaa vasemmassa kyljessäsi?! Ovatko kaikki sinun vasemmanpuoliset hermosi liian lyhyet?! Erikoistuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että näin on asian laita minuun nähden! Tapahtuuko sinulle sellaista, että kun tulet hämärissä huoneeseesi, näet sohvalla istumassa miehen, joka nyökkää sinulle ja jota ei ole ollenkaan olemassa?!…»

»Christian!» sanoi rouva Permaneder kauhuissaan. »Mitä sinä kerrot?… Hyvänen aika, mistä te nyt oikeastaan riitelette? On aivan kuin teistä olisi kunnia olla toista sairaampi! Jos siitä on kysymys, voisimme Gerda ja minäkin sanoa sanamme!… Ja äiti makaa viereisessä huoneessa…!»

»Etkä sinä onneton ymmärrä», huusi Thomas Buddenbrook kiihkeästi, »että kaikki nuo inhoittavuudet ovat sinun paheellisuutesi seurauksia ja sikiöitä, sinun laiskottelusi ja itsetutkistelusi ilmausmuotoja?! Tee työtä! Herkeä hellimästä sairaloisuuksiasi ja puhumasta niistä!… Jos tulet hulluksi — ja sanon tieten tahtoen, ettei se ole mahdotonta — en minä ole vuodattava yhtään kyyneltä, sillä se on oleva sinun oma syysi, aivan oma syysi…»