»Et sinä ole vuodattava yhtään kyyneltä, vaikka minä kuolisinkin.»
»Ethän sinä kuole», sanoi senaattori halveksuvasti.
»Ettenkö minä kuole? Hyvä, minä en siis kuole! Saammepa nähdä kumpi meistä kahdesta ensiksi kuolee!… Tee työtä! Mutta ellen minä voi? Ellen minä voi tehdä työtä kauan aikaa kerrallaan, hyvä Jumala sentään?! En voi tehdä kauan aikaa samaa työtä, tulen sairaaksi siitä! Jos sinä olet voinut ja voit, niin iloitse, mutta älä mene tuomitsemaan toisia, sillä se ei ole sinun ansiosi… Jumala suo toiselle voimaa, toiselle ei… Mutta sinä olet semmoinen, Thomas», jatkoi hän kumartuen yhä kurjemman näköisenä pöydän yli ja koputtaen yhä kiivaammin pöytään… »Sinä olet omahyväinen… odotahan, en minä aikonut sanoa näin, ei minun pitänyt sanoa tätä sinua vastaan… Mutta en tiedä mistä alkaisin ja jos sanon jotakin, on se vain tuhannes osa kaikesta… vain miljoonasosa siitä, mitä minun sydämelleni on kerääntynyt sinua vastaan! Olet vallannut itsellesi paikan elämässä, arvossapidetyn paikan, ja siitä sinä nyt työnnät luotasi kylmästi ja tietoisesti kaiken, mikä hetkeksikään saattaisi sinut hairahtumaan ja rikkoisi tasapainoasi, joka on sinulle tärkeintä. Mutta se ei ole tärkeintä, Thomas, se ei ole, kautta Jumalan, pääasia maailmassa. Sinä olet itsekäs, sitä sinä olet! Voin rakastaa sinua silloinkin, kun sinä haukut ja pidät melua ja löylytät minua. Mutta pahin on sinun vaikenemisesi, pahinta on, kun sinä minun sanottuani jotakin äkkiä vaikenet ja vetäydyt kuoreesi ja työnnät luotasi kaiken edesvastuun, ylhäisenä ja koskemattomana, jättäen toisen häpeineen oman onnensa nojaan… Sinulla ei ole yhtään sääliä, rakkautta, nöyryyttä… Oh!» huusi hän äkkiä heilutellen käsiään päänsä päällä ja syösten ne sitten eteenpäin kuin työntäen koko maailman luotaan… »Miten minua kyllästyttää tuo kaikki, tuo hienotunteisuus ja tahdikkuus ja tasapaino ja arvokkuus ja ryhti… Miten minä olen saanut tarpeekseni siitä!…» Ja tuo viimeinen huudahdus oli niin aito, se tuli niin suoraan sydämestä ja puhkesi esiin niin suurella inholla ja ponnella, että siinä todella oli jotakin musertavaa ja että Thomas lysähti vähän matalammaksi suorasta asennostaan ja jäi hetkeksi katsomaan sanattomana ja väsyneen näköisenä alas.
»Minusta on tullut se, mikä minusta on tullut», sanoi hän viimein, ja hänen äänessään oli liikutuksen väre, »siksi, etten tahtonut tulla sellaiseksi kuin sinä. Jos olen karttanut sinua sisällisesti, olen tehnyt sen siksi, että minun täytyi suojella itseäni sinua vastaan, siksi että sinun olemuksesi ja elämäsi on vaarallinen minulle… sanon totuuden.»
Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: »Olemme muuten eksyneet kauas varsinaisesta asiastamme. Sinä olet pitänyt minulle puheen luonteeni laadusta… hiukan sekavan puheen, jossa kuitenkin on nimeksi tottakin. Mutta nyt ei ole kysymys minusta, vaan sinusta. Olet ajatellut naimisiinmenoa, ja minä tahtoisin nyt saada sinut perinpohjin vakuutetuksi siitä, että sen toteuttaminen sinun aikomassasi muodossa on mahdoton. Ensiksikään eivät korot, jotka minä olen suorittava sinulle, tule olemaan erittäin ilahduttavat…»
»Alinella on hiukan säästöjä.»
Senaattori nieli, ja hän hillitsi itsensä.
»Hm… säästöjä. Aiot siis liittää äidin perinnön tuon naisen säästöihin…»
»Aion. Kaipaan kotia ja ihmistä, joka säälii minua vähän, kun olen sairas. Me sovimme yhteen muutenkin. Olemme kumpikin hiukan murjotuita…»
»Aiot siis myös ottaa ottolapseksesi aikaisemmat lapset, kenties antaa heille… nimesi?»
»Aion.»
»Niin että siis perintösi kuolemasi jälkeen on joutuva noille ihmisille? — Senaattorin lausuessa nämä sanat laski rouva Permaneder kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi pyytävästi: »Thomas… äiti makaa viereisessä huoneessa!…»
»Niin», vastasi Christian» »kai se kuuluu asiaan.»
»Sinä et ole tekevä tuota kaikkea!» huusi senaattori hypähtäen pystyyn. Myöskin Christian nousi, astui tuolinsa taa, tarttui siihen toisella kädellään, painoi leuan rintaansa vasten ja katsoi veljeensä arasti ja järkytettynä.
»Sinä et ole tekevä sitä…»toisti Thomas Buddenbrook melkein älyttömänä vihasta, kalpeana, vavisten, koko ruumis nytkähdellen. Niin kauan kuin minä olen maan päällä, ei se ole tapahtuva… vannon sen!… Varo itseäsi…! On mennyt liiaksi rahaa onnettomuuksiin, hullutuksiin ja alhaisuuksiin; minä en voi sallia, että neljäs osa äidin perinnöstä lankeaisi tuon naishenkilön ja hänen äpäröittensä hyväksi!… Varsinkin kun toinen neljännes jo hupeni Tiburtiuksen käsiin!… Sinä olet tuottanut suvulle liiaksi häpeää, onneton; ei ole enää tarpeellista tuoda meidän sukuumme huonoa naista ja antaa meidän nimeämme hänen lapsilleen. Kiellän sen, kuuletko? Kiellän sen!» huusi hän äänellä, joka sai huoneen kaikumaan ja karkoitti rouva Permanederin itkien sohvan nurkkaan. »Äläkä yritäkään nousta tätä kieltoa vastaan, varoitan sinua! Olen jo tähän asti halveksinut sinua, ummistanut silmäni… mutta jos aiot vaatia minut taisteluun, olet saava nähdä, kumpi meistä vie voiton! Varo itseäsi, sanon minä! En tunne enää sääliä! Olen julistava sinut syyntakeettomaksi, antava sulkea sinut hullujenhuoneeseen, tuhoava sinut! Tuhoava! Ymmärrätkö?!…»
»Ja minä sanon sinulle…»alkoi Christian… Ja nyt hukkui kaikki sanakiistaan, katkonaiseen, arvottomaan, surkuteltavaan sanakiistaan, jossa ei ollut muuta varsinaista aihetta kuin saada loukata toisiaan veriin asti. Christian moitti taas veljensä luonnetta ja kaivoi esiin varhaisimpien vuosien muistoja, kiusallisia yksityispiirteitä, joiden tuli osoittaa Thomaksen itsekkyyttä ja joita Christian ei ollut voinut unohtaa, vaan joita hän oli hautonut mielensä pohjalla valaen niihin katkeruutta. Ja senaattori vastasi hänelle kertaamalla liioitellun halveksuvasti ja uhkaavasti äskeisiä sanojaan. Gerda oli nojannut päänsä kättään vasten ja tarkasti molempia verhottu, määrittelemätön ilme silmissään. Rouva Permaneder hoki alituiseen: »Ja äiti makaa viereisessä huoneessa… Äiti makaa viereisessä huoneessa…»
Christian, joka jo viimeisten sanojen aikana oli liikuskellut edestakaisin, peräytyi viimein taistelu-paikalta.
»Hyvä on! Saammepa nähdä!» huusi hän puhkuen ja lähti ovea kohti silmät punaisina, takki avoinna, nenäliina kädessään, sekä paukahutti sen kiinni perästään.
Tätä seuranneen äkillisen hiljaisuuden aikana seisoi senaattori vielä kotvasen paikallaan katsellen oveen, josta hänen veljensä oli kadonnut. Sitten hän istuutui ääneti, otti taas paperit käteensä ja suoritti sen, mikä vielä oli suorittamatta, minkä jälkeen hän nojautui taapäin, soljutti viiksiensä päitä sormiensa lomitse ja vaipui ajatuksiinsa.
Rouva Permanederin sydän tykytti pelosta. Kysymys, tuo suuri kysymys ei enää ollut lykättävissä, sen täytyi päästä esille, saada vastaus… mutta oliko Thomas nyt siinä mielentilassa, että hän oli taipuvainen lempeyteen ja tunteellisuuteen?
»Entä… Tom —,» alkoi hän epäröiden katsoen ensin helmaansa ja koettaen sitten arasti tutkia veljensä ilmettä… »Huonekalut… Sinä olet tietysti jo miettinyt kaiken valmiiksi… Tavarat, jotka kuuluvat meille, tarkoitan Erikalle ja pikkuiselle ja minulle… jäävät kai tänne… meidän kanssamme… tarkoitan… miten olet ajatellut talon suhteen?» kysyi hän väännellen salaa käsiään.
Senaattori ei vastannut heti, vaan kierteli yhä viiksiään ja antoi ajatustensa kulkea synkkää latuaan. Sitten hän huokasi ja suoristausi.
»Talon suhteen?» sanoi hän… »Se kuuluu tietysti meille kaikille, sinulle, Christianille ja minulle… sekä, naurettavaa kyllä, myös pastori Tiburtiukselle, sillä tämä osuus kuuluu Klaran perintöön. Minä en voi päättää siitä yksin, vaan tarvitsen teidän suostumuksenne. Se on tietysti myytävä niin pian kuin suinkin», sanoi hän olkaansa kohauttaen. Samalla hänen kasvoillaan kuitenkin näkyi sellainen häive kuin olisi hän pelästynyt omia sanojaan.
Rouva Permanederin pää painui syvälle, hänen kätensä eivät enää pusertaneet toisiaan, vaan höltisivät liikkumattomiksi.
»Meidän suostumuksemme!» toisti hän hetken aikaa vaiettuaan surullisesti, melkeinpä katkerasti. Hyvänen aika, tiedäthän sinä tekeväsi oikeuden mukaan, emmekä me voi olla antamatta suostumustamme… Mutta jos saamme sentään sanoa sanan… pyytää», jatkoi hän melkein soinnuttomasti ylähuulen alkaessa väristä… »Talo! Äidin talo! Kotimme! Jossa me olemme olleet niin onnelliset! Täytyykö meidän se myydä…?»
Senaattori kohautti jälleen olkaansa.
»Usko minua, lapsi, että kaikki, mitä sinä nyt esität, liikuttaa minua yhtä paljon kuin sinua… Mutta ne eivät ole mitään vastaperusteita, vaan tunteita. Se, mitä on tehtävä, on selvä. Meillä on tämä suuri kiinteistö… mitä me teemme sillä? Jo vuosia, jo isän kuolemasta saakka on takarakennus ollut rappiotilassa. Biljardisali on kissojen valtakuntana, ja jos astuu liian lähelle, on vaarassa suistua lattian alle…. Ellei minulla olisi Fischergruben-taloani, niin — Mutta se on olemassa ja minne minä sen panisin? Onko minun ennemmin myytävä se? Päätä itse… ja kenelle? Menettäisin melkein puolet siitä rahasta, jonka olen pannut siihen. Voi, Tony, meillä on kylliksi kiinteistöjä, meillä on liiaksi niitä! Varastohuoneet ja kaksi suurta taloa. Kiinteistöjen arvo ei ole liikepääoman tasalla! Ei, ei, myydä meidän täytyy!…»
Mutta rouva Permaneder ei kuullut tätä. Kokoon kyyhähtäneenä ja itseensä sulkeutuneena istui hän siinä tuijottaen kyyneleisin silmin avaruuteen.
»Meidän talomme!» mutisi hän… Muistan vielä sen vihkimistilaisuuden… Emme silloin olleet tätä korkeampia. Koko suku oli koolla. Ja setä Hoffstede lausui runon… Se on salkussa… Osaan sen ulkoa. Venukselt' on… Maisemahuone! Ruokasali! Vieraiden ihmisten käsiin…!»
»Niin, Tony, samoin kai ajattelivat ne, joiden täytyi poistua talosta isoisän ostaessa sen. He olivat menettäneet omaisuutensa ja heidän täytyi lähteä, ja ovat nyt kuolleet ja kuopatut. Kaikella on aikansa. Meidän tulee iloita ja kiittää Jumalaa, ettemme me vielä ole siinä asemassa kuin Ratenkampfit silloin, ja että saamme lähteä täältä suotuisissa oloissa…»
Nyyhkytys, syvä, tuskallinen nyyhkytys keskeytti hänet. Rouva Permanederin suru oli niin suuri, ettei hän edes ajatellut kuivata kyyneleitään, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän istui etukumarassa, kokoon lyyhistyneenä, ja kuuma pisara putosi hänen helmassa lepääville käsilleen hänen huomaamattaan.
»Tom», sanoi hän koettaen tehdä itkuun hukkumaisillaan olevan äänensä lujaksi. »Et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, et tiedä. Sisarellesi ei ole käynyt hyvin elämässä. Olen saanut kestää kaikki mahdolliset onnettomuudet… en tiedä millä olen ansainnut sen. Mutta olen kestänyt kaiken nurkumatta, Grünlichin, Permanederin, Weinschenkin asiat. Sillä vaikka Jumala antoi yhä uudelleen minun elämäni sortua, en menettänyt sittenkään kaikkea toivoa. Tiesin paikan, turvallisen sataman, niin sanoakseni, jossa olin suojassa, jonne saatoin paeta kaikista elämän vastoinkäymisistä… Vielä sittenkin kun Weinschenk vietiin vankilaan… 'Äiti', sanoin minä, 'saammeko me tulla sinun luoksesi?' 'Kyllä, lapsukaiset, tulkaa vaan!'… Kun olimme lapsia ja leikimme 'hippasilla', oli aina joku rajoitettu paikka, maali, johon sai juosta hädässään ja ahdingossaan ja jossa sai olla turvassa. Äidin talo, tämä talo tässä oli minun turvapaikkani elämässä, Tom… Ja nyt… se… aiotaan myydä…»
Hän painoi päänsä tuolin selkämykseen, kätki kasvot nenäliinaan ja itki katkerasti.
Thomas veti hänen toisen kätensä alas ja sulki sen omiensa väliin.
»Tiedän sen, rakas Tony, tiedän sen kaiken! Mutta olkaamme nyt hieman järkevät! Hyvä äitimme on kuollut… emme voi kutsua häntä takaisin. Mikä on edessä nyt? On ollut järjetöntä pitää tätä taloa kuolleena pääomana… tottapahan minä sen tiedän, vai mitä! Teemmekö me siitä vuokrakasarmin?… Sinusta on raskasta ajatella, että se joutuisi vierasten käsiin. Mutta silloinhan on parempi, ettei sinun tarvitse nähdä sitä, vaan että etsit itsellesi pienen sievän talon tai asunnon jostakin, esimerkiksi Burgtor'in luota… Vai olisiko sinusta hauskempi asua tässä vuokralaisten parissa?… Ja onhan sinulla yhä sukulaisesi, Gerda ja minä ja Breitestrassen Buddenbrookit ja Krögerit ja neiti Weichbrodt… puhumatta Klothildesta, joka ehkä ei taida enää oikein hyväksyä seuraamme. Hän on tullut vähän yksipuoliseksi uudessa ympäristössään…»
Sisarelta pääsi huokaus, joka oli puoleksi naurua, hän kääntyi ja painoi nenäliinan tiukemmin kasvojaan vastaan, murjottaen kuin lapsi, jota koetetaan lepyttää leikkipuheella. Mutta sitten hän paljasti päättävästi kasvonsa ja oikaisi ryhtinsä keikauttaen päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun kysyttiin luonnetta ja arvokkuutta.
»Kas niin, Tom», hän sanoi, ja hänen itkettyneissä silmissään oli vakava ja luja ilme, kun hän loi ne räpytellen ikkunaan päin, »tahdon olla järkevä… olen jo järkevä. Anna anteeksi… anna sinäkin anteeksi, Gerda… että olen itkenyt. Sille ei joskus mahda mitään… se on sellainen heikkous. Mutta se on vain ulkonaista, uskokaa minua. Te tiedätte kumpikin, että minä olen elämän karkaisema nainen… Tom, tuo, mitä sinä sanoit kuolleesta pääomasta, valaisee minulle asian. Toistan vielä kerran, että sinun tulee tehdä minkä oikeaksi näet. Sinun tulee ajatella ja toimia meidän puolestamme, sillä Gerda ja minä olemme naisia, ja Christian… Jumala olkoon hänelle armollinen!… Emme voi vastustaa sinua, sillä me emme voi esittää mitään vastaperusteita, vaan ainoastaan tunteita, se on päivänselvää. Kenelle sinä mahtanet sen myydä, Tom? Joko se tapahtuu piankin?»
»Jospa minä tietäisin, hyvä lapsi… Sittenhän se nähdään… puhuin jo tänä aamuna pari sanaa asiasta Goschille, vanhalle kaupanvälittäjä Goschille; hän ei näyttänyt haluttomalta…»
»Se olisi hyvä, hyvin hyvä. Sigismund Goschilla on omat heikkoutensa… Nuo hänen espanjankielestä tekemät käännöksensä, joista puhutaan — en muista koskaan runoilijan nimeä — ovat hiukan omituista hommaa, eikö totta, Tom. Mutta hän oli jo isän ystävä ja perin rehellinen mies. Ja hänellä on sydäntä, se on tunnettu asia. Hän on käsittävä, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta kaupasta, mistä talosta hyvänsä… Mitä olet ajatellut pyytää, Tom? Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä?»
»Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä, Tomi» sanoi hän vielä pitäessään kiinni ovesta, kun hänen veljensä rouvineen jo oli menossa portaita alas. Yksin jäätyään hän jäi sitten seisomaan hiljaa keskelle huonetta, kädet ristissä, kämmenpuolet alaspäin, katsellen suurin, neuvottomin silmin ympärilleen. Hänen pienellä mustalla pitsimyssyllä peitetty päänsä, jota hän huojutteli hiljaa edestakaisin, vaipui ajatusten painamana hitaasti yhä alemma ja alemma olkapäälle.
KOLMAS LUKU.
Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti. Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori, näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa, syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa, jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt, ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.
Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot, jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen näköisenä…
Tämä oli isoäiti. Tuo oli isoäidin juhlamyssy valkoisine silkkinauhoineen, ja sen alta näkyi isoäidin punaisenruskea tukka. Mutta tuo terävä nenä, nuo sisäänpäin vajonneet huulet, tuo esiinpistävä leuka, nuo keltaiset, läpikuultavat, ristissä olevat kädet, jotka näyttivät jäykiltä ja kylmiltä, eivät olleet hänen. Tämä oli vieras vahanukke, jonka asetteillepano ja juhliminen kammotti. Ja hän katsoi maisemahuoneeseen odottaen, että oikea isoäiti astuisi sieltä seuraavalla hetkellä… Mutta häntä ei kuulunut. Hän oli kuollut. Kuolema oli ainiaaksi vaihtanut hänet tähän vahaolentoon, joka piti silmäluomiaan ja huuliaan niin hirveän tiukasti suljettuina…
Hanno seisoi nojaten vasempaan jalkaansa, oikea polvi niin koukussa, että jalka oli melkein varpaiden varassa, ja piteli toisella kädellään kauluksensa merimiessolmusta toisen riippuessa hervottomana alas. Hänen päänsä otsalle kiertyvine vaaleanruskeine kiharoineen oli kääntynyt sivulle, ja rypistettyjen kulmakarvojen alta katsoivat hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä räpyttäen, luotaantyöntävästi ja miettivän näköisinä kuolleen kasvoja. Hän hengitti hitaasti ja pidättäen, sillä joka hengenvedolla saattoi hän tuntea tuon hajun, tuon vieraan ja samalla merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei voinut aina hälventää. Ja kun hän tunsi, huomasi sen taas, vetäytyivät hänen kulmakarvansa syvempiin ryppyihin ja hänen huulensa alkoivat väristä… Viimein hän huokasi; mutta tuo huokaus oli niin nyyhkytyksen kaltainen, että rouva Permaneder kumartui hänen puoleensa, suuteli häntä ja vei hänet pois.
Ja kun senaattori rouvineen, rouva Permaneder ja Erika Weinschenk olivat ottaneet vastaan kaupunkilaisten monta tuntia kestävät surunvalittelut, tapahtui Elisabeth Buddenbrookin, syntyisin Kröger, ruumiinsiunaus. Vierasseutulaisia oli myös läsnä; Frankfurtin ja Hampurin sukulaiset olivat saapuneet viimeiselle käynnille Mengstrassen taloon. Ja surevien joukko täytti salin ja maisemahuoneen, pylväikön ja eteisen pastori Pringsheimin pitäessä hautauspuhetta arkun pääpuolessa palavien kynttilöiden keskellä, mahtavan suorana, leveän röyhelökauluksen keskeltä kohoavat ajellut kasvot taivasta kohti käännettyinä, niiden ilmeen vaihdellessa vuoroin synkän innoituksen ja lempeän kirkastuksen välillä.
Hän ylisti milloin paisuvin, milloin vaimenevin äänin vainajan ominaisuuksia, hänen ylevyyttään ja nöyryyttään, hänen iloisuuttaan ja hurskauttaan, hänen hyväntekeväisyyttään ja lempeyttään. Hän puhui »Jerusalemin illoista» ja »pyhäkoulusta» ja loihti manallemenneen koko elämän vielä kerran esiin koko sanahelinänsä loistossa… ja koska sana »loppu» tarvitsee määräsanan, puhui hän viimein tämän autuaallisesta lopusta.
Rouva Permaneder tiesi, mitä hän tällä hetkellä oli velkaa itselleen ja kaikille läsnäoleville. Hän oli asettunut arvokkaana ja edustavana tyttärensä Erikan ja tyttärensätyttären Elisabethin kera näkyvimmälle paikalle aivan pastorin viereen, seppeleillä koristetun arkun pääpuoleen, Thomaksen, Gerdan, Christianin, Klothilden ja pikku Johannin sekä vanhan konsuli Krögerin, joka istui tuolilla, tyytyessä toisarvoisten sukulaisten kera seuraamaan toimituksen kulkua vähemmän silmiinpistävältä paikalta. Suorana, olkapäät hieman koholla, mustaraitainen nenäliina käsissään seisoi hän siinä, ja hänen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että hän sai näytellä pääosaa tässä juhlatilaisuudessa, oli niin suuri, että se toisinaan hälvensi kokonaan surun ja sai sen unohtumaan. Hänen silmänsä, jotka hän enimmäkseen piti alaslaskettuina tietäessään olevansa koko kaupungin tarkastavien katseiden alaisena, eivät malttaneet olla silloin tällöin vilkaisematta hautajaisvieraisiin, joiden joukossa hän keksi myös Julchen Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, puolisoineen… Heidän oli kaikkien täytynyt tulla, Möllendorpfien, Kistenmakerien, Langhalsien ja Oeverdieckien! Ennenkuin Tony Buddenbrook lähti vanhempienkodistaan, oli heidän vielä kerran täytynyt tulla joukolla paikalle lausumaan hänelle, huolimatta Grünlichistä, huolimatta Permanederistä, huolimatta Hugo Weinschenkistä, kunnioittava surunvalittelunsa…!
Ja pastori Pringsheim kaiveli hautauspuheineen kuoleman iskemää haavaa, hän teki ihmeellisen selväksi kullekin, mitä tämä oli kadottanut vainajan kera, ja osasi puristaa esiin kyyneleitä sellaisistakin silmistä, joista niitä itsestään ei olisi vuotanut; ja liikutuksen valtaan joutuneet olivat itse eniten kiitolliset hänelle siitä. Hänen alkaessaan puhua »Jerusalemin illoista» rupesivat kaikki vainajan ystävät nyyhkimään, lukuunottamatta madame Kethelseniä, — joka ei kuullut mitään, vaan katseli eteensä tylsähköin silmin, kuten kuurojen on tapana — ja Gerhardt-sisaruksia, Paul Gerhardtin jälkeläisiä, jotka seisoivat käsikädessä kirkkain silmin eräässä huoneen nurkassa; sillä he iloitsivat ystävänsä kuolemasta ja olivat kadehtimatta tätä ainoastaan siitä syystä, että kateus oli vieras tunne heidän sydämilleen.
Mitä mademoiselle Weichbrodtiin tulee, niisti hän herkeämättä nenäänsä lyhyeen ja tarmokkaasti. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset eivät itkeneet; se ei kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän ilmeensä, joka oli hiukan vähemmän terävä kuin tavallisesti, osoitti lempeää tyydytystä kuoleman oikeamielisyyden johdosta…
Kun sitten oli kaikunut pastori Pringsheimin viimeinen aamen, tuli neljä kantajaa kolmikolkkahattuineen, mustat kauhtanat kahahdellen, hiljaa, mutta nopeasti sisään, ja he tarttuivat arkkuun. Nämä olivat tunnettuja vuokrapalvelijoita, joiden kasvot jokainen tunsi, jotka olivat läsnä parhaimmissa piireissä pidetyillä päivällisillä kantaen raskaita vateja ja juoden Möllendorpfin tehtaan punaviiniä karahveista käytävien nurkissa. Mutta he olivat välttämättömät myös kaikissa parhaiden ja lähinnä parhaiden piirien hautajaistilaisuuksissa ja he täyttivät tehtävänsä kiitettävän taitavasti. He tiesivät, että hetki, jolloin arkku nostetaan ja viedään pois jäljellejääneiden omaisien keskeltä, vaatii hienotunteisuutta ja taitoa. Parilla kolmella reippaalla, voimakkaalla, äänettömällä otteella nostivat he arkun paareilta hartioilleen, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tuntea käsillä olevan hetken kaameutta, keinui kukkien peittämä arkku jo eteenpäin tasaisessa pysähtymättömässä tahdissa ja katosi pylväikköön.
Naiset tungeksivat hellävaroen rouva Permanederin ja hänen tyttärensä ympärillä pusertaakseen heidän käsiään, mutisten alasluoduin silmin juuri ne sanat, jotka tällaisessa tilaisuudessa ovat asiaankuuluvat, herrojen valmistautuessa lähtemään vaunuihin…
Ja sitten alkoi tuon mustan saaton hidas, hiljainen kulku harmaita, märkiä katuja pitkin, Burgtor'in läpi, pitkin lehtensä ravistaneiden, kylmässä sateessa värjöttävien puiden reunustamaa kujaa hautausmaalle, jossa seurattiin arkkua jalkaisin, surumarssin säveleiden kaikuessa alastoman pensaikon takaa, metsikön laitaan, jossa näkyi Buddenbrookien perintöhauta suurine hiekkakivikoristeineen ja goottilaisine nimilevyineen… Haudan kivinen päällyslaatta, johon oli kaiverrettu suvun kilpi, oli mustan, kostean nurmen reunustaman haudan vieressä.
Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä. Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä linnun viserrys.
Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan poikien ja veljen kättä.
Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana. Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.
NELJÄS LUKU.
Viikkoa myöhemmin istui senaattori Buddenbrookin yksityiskonttorissa kirjoituspöydän viereisessä nojatuolissa pieni vanhus, jolla oli sileäksiajellut kasvot ja syvään otsalle kammattu lumivalkea tukka. Hän nojasi selkä kumarassa molemmin käsin keppinsä valkoiseen koukkuun, oli painanut terävän ulkonevan leukansa käsiään vasten ja katsoi niin vihaisen läpitunkevasti ja kavalasti, huulet kiinni nipistettyinä, alta kulmain senaattoriin, että tuntui käsittämättömältä, miten tämä ei mieluummin karttanut sellaista seuraa. Mutta Thomas Buddenbrook istui huomattavampaa levottomuutta osoittamatta tuolillaan ja puhui tuon häijyn ja pirullisen näköisen olennon kanssa kuin jonkun kunnon porvarin… Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja ja kaupanvälittäjä Sigismund Gosch neuvottelivat Mengstrassen varrella sijaitsevan vanhan talon myynnistä.
Se vaati aikansa, sillä herra Goschin tekemä tarjous, 28 000 taaleria, tuntui senaattorista liian pieneltä, kun taas kaupanvälittäjä vannoi maanalaisten voimien nimessä, että olisi hulluutta lisätä tuohon summaan ainoatakaan hopeagroschenia. Thomas Buddenbrook puhui talon keskeisestä asemasta ja tontin tavattomasta laajuudesta, mutta herra Gosch piti sähisevällä, pihisevällä ja puhisevalla äänellä, huulet väärässä ja peloittavia liikkeitä tehden esitelmän tappionvaarasta, jonka hän otti niskoilleen, esitelmän, joka elämänkylläisessä innossaan oli melkein runollinen… Haa! Kuka sen tiesi milloin, kenelle ja millä hinnalla hän saisi myydyksi tuon talon? Montako kertaa vuosisatojen kuluessa tapahtui, että joku tahtoi ostaa tällaista taloa? Saattoiko hänen korkeastikunnioitettu ystävänsä ja suosijansa luvata, että Büchenin junalla tulisi huomenna kaupunkiin joku Intian nabob asettuakseen Buddenbrookien taloon? Hän — Sigismund Gosch — jäisi varmaan pitämään sen taakkanaan… niin… ja silloin hän oli oleva mennyttä miestä, auttamattomasti mennyttä miestä, jolla ei enää olisi aikaa nousta, sillä hänen hetkensä oli lyövä pian, hänen hautansa aukeava… Ja koska tämä viimeinen käänne miellytti häntä, mutisi hän vielä kumeasti jotakin arkun kannelle tömähtävistä multakokkareista.
Mutta senaattori ei taipunut sittenkään. Hän puhui tontin erinomaisesta jakamismahdollisuudesta, huomautti sisaruksiaan kohtaan tuntemastaan edesvastuusta ja vaati 30 000 taaleria käteistä kuunnellakseen sitten taas hermostuneen hyväntahtoisesti herra Goschin taidokasta vastaesitystä. Tähän kaikkeen meni runsaasti kaksi tuntia, joiden kuluessa herra Goschilla oli tilaisuus osoittaa koko luonneasteikkonsa laajuus. Hän pelasi kaksinaista peliä, hän esitti teeskentelevää ilkimystä. »Kättä päälle, herra senaattori, nuori suosijani… 84 000 markkaa… se on vanhan rehellisen miehen tarjous!» sanoi hän mairealla äänellä katsoen isäntään kallella päin, vetäen irvistelyn vääristämät kasvonsa lapsellisen viattomaan hymyyn ja ojentaen esiin kätensä, suuren, valkoisen käden pitkine vapisevine sormineen. Mutta se oli valhetta ja petollisuutta! Lapsikin olisi nähnyt tuon petollisen naamarin läpi, jonka takaa tämän miehen sisäinen konnuus irvisti…
Vihdoin viimein ilmoitti Thomas Buddenbrook tahtovansa ajatusaikaa ennenkuin suostui tyytymään tarjottuihin 28 000 taalariin, joka tuskin oli tapahtuva koskaan. Hän ohjasi keskustelun yleiselle alalle, kysyi herra Goschin liiketointen menestystä ja hänen henkilökohtaista vointiaan…
Herra Goschille ei kuulunut hyvää. Hän kumosi kauniilla, laajalla kädenliikkeellä olettamuksen, että hän muka kuuluisi elämän suosikkeihin. Hankala ukkoikä läheni, oli jo saapunut, hänen hautansa aukeaisi pian, kuten sanottu. Hän saattoi iltaisin tuskin enää viedä grogilasia huulilleen, ilman että puolet siitä läikkyi maahan; piru se niin hänen kättänsä keikutti, eikä siinä auttanut kiroileminen… Tahto ei enää ollut herran asemassaan… Semmoista se oli! Hänen elämänsä ei ollut ollut aivan köyhä. Hän oli katsellut maailmaa valppain silmin. Vallankumoukset ja sodat olivat mullistaneet oloja, ja niiden aallot olivat lyöneet hänen sydämensä läpi… niin sanoaksemme. Haa, ne olivat olleet toisia aikoja, kun hän senaattorin isän rinnalla, konsuli Johann Buddenbrookin rinnalla oli uhmannut raivoavan roskaväen hyökkäystä! Tuota hirmuisinta kaikista hirmuista… Ei, ei hänen elämänsä ollut ollut aivan köyhä, ei sisäisestikään. Hän oli tuntenut sisällään voimia, ja 'millaiset voimat, sellaiset ihanteet' sanoo Feuerbach. Ja vieläkään, nytkään, ei hänen sielunsa ollut köyhtynyt, hänen sydämensä oli pysynyt nuorena, se ei ollut milloinkaan lakannut, ei ollut milloinkaan lakkaava ottamasta vastaan suurenmoisia elämyksiä, hoivaamasta lämpimästi ja hartaasti ihanteitaan… Hän oli vievä ne hautaansa kanssaan, varmasti! Mutta olivatko ihanteet olemassa toteutuakseen? Eivät suinkaan! Tähtiä ei tavoitella, mutta toivo… oi, toivo, ei sen täyttymys, toivo itse oli parhainta elämässä. L'espérance tute trompeuse qu'elle est, sert au moins à nous menerà la fin de la vie par un chemin agréable. Näin sanoo Larochefoucauld, ja se on kauniisti sanottu, eikö ole?… Niin, eihän hänen korkeastikunnioitetun ystävänsä ja suosijansa tarvinnut tietää sellaista! Sen, jonka todellisuuden aallot ovat nostaneet korkealle ja jonka otsalta onni sädehtii, ei tarvinnut hautoa päässään sellaisia. Mutta se, joka uneksii yksin pimeyden kuilussa, se tarvitsee sellaisia!…
»Te olette onnellinen», sanoi hän äkkiä laskien kätensä senaattorin polvelle ja katsoen häneen haaveellisin silmin. »… Kyllä, aivan varmasti! Teette syntiä, jos kiellätte sen! Te olette onnellinen! Teillä on onni käsissänne! Te olette valittu ja olette valloittanut sen vahvalla kädellä… vahvoin käsivarsin», paransi hän, koska häntä vaivasi saman sanan liian pikainen toistaminen. Sitten hän vaikeni, ja ottamatta korviinsa senaattorin epäävää ja alistuvaa vastausta katsoi tätä yhä syvä haaveellisuus silmissään.
»Mutta me lörpöttelemme turhia», sanoi hän, »olemme tulleet puhumaan kauppa-asioista. Aika on kallista — älkäämme tuhlatko sitä viivyttelyyn! Kuulkaahan nyt… Koska on kysymys teistä… ymmärrättehän? Koska…» Näytti siltä kuin herra Gosch aikoisi uudelleen vaipua kauniisiin haaveisiinsa, mutta sitten hän ryhdistäysi ja huusi, tehden laajan, lennokkaan, haltioituneen liikkeen: »Kaksikymmentäyhdeksäntuhatta taalaria… Kaksikymmentäseitsemäntuhatta käteistä äitinne talosta! Joko kelpaa?…»
Rouva Permanederin mielestä oli ostohinta, kuten arvata saattaa, naurettavan pieni. Jos joku olisi lyönyt pöytään miljoonan, taloon sisältyvien muistojen tähden, olisi se ollut hänestä vain kunniallinen teko — ei muuta. Nyt tottui hän kuitenkin pian veljensä ilmaisemaan lukuun, varsinkin koska kaikki hänen ajatuksensa ja toiveensa olivat suuntautuneet tulevaisuuteen.
Hän iloitsi sydämestään monista hyvistä huonekaluista, jotka olivat langenneet hänen osalleen, ja vaikka ei kukaan ensi aluksi aikonut ajaa häntä vanhempiensa kodista, puuhasi hän innokkaasti uuden asunnon hakua ja vuokraamista itselleen ja omilleen. Hyvästijättö tuli olemaan vaikea… sitä ajatellessa nousivat kyyneleet silmiin. Mutta toiselta puolen oli muutolla ja uusilla oloilla myös oma viehätyksensä… Eikö se ollut melkein kuin uuden, neljännen kodin perustamista? Jälleen katseli hän huoneita, jälleen keskusteli hän verhoilija Jacobsin kanssa, jälleen neuvotteli hän puodeissa oviverhoista ja lattiamatoista… Hänen sydämensä, hänen vanha, elämän runtelema sydämensä löi todellakin kiivaammin!
Näin kului viikkoja, neljä, viisi, kuusi viikkoa. Tuli ensimmäinen lumi, tuli talvi, uuneissa räiskyi valkea, ja Buddenbrookit tuumivat suruisasti, miten tänä vuonna joulu sujuisi. Silloin tapahtui odottamatta jotakin, jotakin erittäin jännittävää, jotakin äärettömän yllättävää; asiain kulku sai käänteen, joka ansaitsi mitä suurinta mielenkiintoa ja joka sitä myös herätti; tapahtui jotakin, joka iski heihin kuin salama ja joka sai rouva Permanederin pysähtymään kesken puuhiaan!
»Thomas», sanoi hän, »olenko minä hullu? Houriiko Gosch? Eihän se voi olla mahdollista! Se on liian mahdotonta, liian käsittämätöntä ollakseen…» Hän vaikeni ja piteli ohimoltaan molemmin käsin. Mutta senaattori kohautti olkaansa.
»Rakas lapsi, eihän mitään ole vielä päätetty. Mutta tuo ajatus, tuo mahdollisuus on sukeltanut esiin, ja tyynesti asiaa harkitessasi olet huomaava, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Onhan se hiukan hämmästyttävää, se on tosi. Minäkin astuin askeleen takaperin Goschin ilmoittaessa sen minulle. Mutta käsittämätöntä? Mikä siis estäisi?…»
»Minä en kestä sitä», sanoi sisar, istuutui ja jäi liikkumattomana paikalleen.
Mitä oli tekeillä? — Talolle oli ilmaantunut ostaja tai ainakin ostohaluinen henkilö, joka oli lausunut toivomuksen saada tarkastaa perinpohjin myytävänä olevaa kiinteistöä jatkuvien neuvottelujen perusteeksi. Ja tuo henkilö oli herra Hermann Hagenström, tukkukauppias ja Portugalin kuningaskunnan konsuli.
Ensi huhun saavuttua rouva Permanederin korviin tämä aivan kuin herpaantui, joutui ymmälle, oli kuin puulla päähän lyöty eikä kyennyt sulattamaan ajatusta kaikessa laajuudessaan. Mutta kun ajatus alkoi muuttua kouriintuntuvammaksi, kun konsuli Hagenströmin vierailu Mengstrassen varrella oli jo oven edessä, silloin hän havahtui. Hän ei pannut vastaan, hän uhmasi. Hänen suustaan sinkoili hehkuvia, viiltäviä sanoja, joita hän käytteli kuin tulisoihtua tai taistelutapparaa.
»Se ei ole tapahtuva, Thomas! Ei minun elämäni aikana! Kun myy koiransa, katsoo minkälaiselle isännälle se joutuu. Äidin talo! Meidän talomme! Maisemahuone!…»
»Mutta minä kysyn sinulta, mikä sitten estäisi?»
»Mikä estäisi? Taivaan Jumala, mikä estäisi? Kokonaiset vuoret estävät sen, kokonaiset vuoret ovat estävät tuota paksua ihmistä astumasta tänne, Thomas! Vuoret! Mutta hän ei näe niitä! Hän ei välitä niistä! Hän ei tajua niitä! Onko hän lehmä?… Ikiajoista asti ovat Hagenströmit olleet meidän vihamiehiämme… Ukko Hinrich on rettelöinyt isoisän ja isän kanssa, ja joskaan Hermann ei vielä ole tehnyt sinulle mitään mainittavampaa haittaa, joskaan hän ei vielä ole viskannut sinua halolla, on se tapahtunut siksi, ettei hänellä vielä ole ollut tilaisuutta siihen… Ollessamme lapsia annoin hänelle korvapuustin keskellä katua, johon minulla oli oikeus, ja hänen suloinen sisarensa Julchen oli raapia minulta silmät päästä sen tähden. Nuo ovat lapsellisuuksia… niin kyllä! Mutta he ovat katselleet pilkaten ja vahingoniloisina meidän onnettomuuksiamme, ja minä olen ollut se henkilö, joka on tuottanut heille eniten huvia… Jumala on sallinut sen tapahtua… Mutta onko konsuli tuottanut sinulle kaupallista vahinkoa ja mitä hävyttömyyksiä sinun on täytynyt kärsiä hänen puoleltaan, sen tiedät sinä, Tom; minun asiani ei ole saattaa niitä sinun mieleesi. Ja kun sitten kaiken lopuksi Erika teki hyvän naimakaupan, kaiveli se heitä siihen asti kunnes he saivat toimitetuksi johtajan vankilaan tuon heidän veljensä, tuon kissan, tuon saatanallisen virallisen syyttäjän avulla… Ja nyt he julkeavat… julkeavat…»
»Kuule, Tony, ensiksikään meidän ei kannata enää puhua vakavasti koko asiasta, sillä olemme antaneet sen Goschin käsiin ja nyt on hänen asiansa solmia kauppa kenen kanssa hän haluaa. Myönnänhän minä, että siinä olisi hiukan kohtalon ivaa…»
»Kohtalon ivaa? Niin, Tom, se on sinun tapasi ilmaista asia! Mutta minä kutsun sitä häväistykseksi, iskuksi vasten silmiä, ja sitä se olisi!… Etkö sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi, Thomas! Se merkitsisi: Buddenbrookit ovat poissa pelistä, he ovat lopullisesti tuhotut, he peräytyvät asemastaan ja sijaan astuvat soitoin ja päristyksin Hagenströmit… Minä en suostu ikinä, en ikinä tuohon näytelmään! En ole ikinä ojentava kättäni tuon alhaisen kaupan päättämiseksi! Jos hän uskaltaa, julkenee tulla tänne taloa katsomaan, niin minä en ole ottava häntä vastaan, sen minä sanon! Minä istuudun tyttäreni ja tyttärentyttäreni kera johonkin huoneeseen ja väännän oven lukkoon ja kiellän häneltä pääsyn sisään, ole varma siitä…»
»Sinä saat tehdä miten viisaaksi näet, hyvä ystävä; mutta tuumi sentään etukäteen, eikö ole parasta noudattaa seuratapoja. Oletan sinun uskovan, että se on nujertava maahan konsuli Hagenströmin? Erehdyt, rakas lapsi. Se ei olisi herättävä hänessä iloa eikä suuttumusta vaan ainoastaan ihmetystä, kylmää, välinpitämätöntä ihmetystä… Sinä oletat hänessä samanlaisia tunteita itseäsi ja meitä kohtaan kuin mitä sinä tunnet heitä kohtaan. Erehdyt, Tony! Eihän hän vihaa sinua ollenkaan. Miksi hän vihaisi sinua? Hän ei vihaa ketään ihmistä. Hän nauttii hyvinvoinnistaan ja menestyksestään ja on täynnä hyvänsuopuutta. Olen vakuuttanut sinulle enemmän kuin kymmenen kertaa, että hän tervehtisi sinua kadulla mitä rakastettavimmin, jos sinä kerrankin menisit hänen ohitseen hiukan vähemmän sotaisena ja mahtavana tuijottaen ilmaan. Hän ihmettelee sitä, tuntee parin minuutin ajan tyyntä, ivallista ihmetystä, mutta se ei saa pois tasapainosta miestä, jota kohtaan kellään ei ole muistuttamista… Mistä sinä syytät häntä? Jos hän on mennyt paljon minun edelleni kaupallisessa suhteessa ja vastustanut minua silloin tällöin menestyksellisesti yleisissä asioissa, niin hyvä on! — Hänen täytyy siis olla minua taitavampi kauppias ja minua parempi poliitikko… Ei ole ollenkaan syytä nauraa noin hurjasti! Mutta palatkaamme taloasiaan. Eiväthän menneet asiat koske enää juuri nimeksikään perhettämme, vaan ovat vähitellen siirtyneet minun niskoilleni… sanon sen lohduttaakseni sinua. Toiselta puolen on selvä, mistä syystä konsuli Hagenströmissä on herännyt ostoajatus. He ovat nousseet korkeampaan asemaan, heidän lukunsa lisääntyy, he ovat vetäneet Möllendorpfit sukuunsa ja kuuluvat varojensa ja arvonsa vuoksi kaupungin ensimmäisiin. Mutta heiltä puuttuu jotakin, jotakin ulkonaista, näkyvää, jota he tähän asti ovat olleet vailla… Historiallinen vihkimys, aviosyntyisyys, niin sanoaksemme… He näkyvät nyt päässeen sen makuun ja koettavat hankkia sitä edes siten, että ostavat meidän talomme kaltaisen talon… Saat nähdä, että konsuli on koettava säilyttää täällä entisellään kaiken, minkä suinkin saattaa, hän ei ole rakennuttava mitään uudestaan, hän on jättävä paikoilleen tuonkin vanhan oven yläpuolella olevan Dominus providebit'in, vaikkakin meidän on oltava oikeudenmukaiset ja tunnustettava, ettei Herra ole saattanut kauppahuone Strunck & Hagenströmiä niin ilahduttavaan asemaan, vaan hän itse…»'
»Hyvä, Tom! Kuinka hyvää tekeekään kuulla kerran sinun suustasi häntä
kohtaan suunnattu ilkeys! Enhän minä oikeastaan muuta tahdokaan! Hyvä
Jumala, jos minulla olisi sinun älysi, niin miten huimisinkaan häntä!
Mutta siinä sinä nyt seisot…»
»Huomaat, ettei minun älyni auta minua paljoakaan.»
»Mutta siinä sinä nyt seisot, sanon minä, ja puhut asiasta noin käsittämättömän tyynesti, selittäen Hagenströmin menettelytapaa… Puhu miten tahdot, sinulla on sydän rinnassasi samoin kuin minulla, enkä niinä usko, että sinä olet sisäisesti niin tyyni kuin mitä olet olevinasi! Sinä vastaat valituksiini… mutta ehkä tahdotkin lohduttaa itseäsi…»
»Nyt sinä olet nenäkäs, Tony. Tuo 'olet olevinasi' on sana, jota minä en tahdo kuulla! Eikä muu kuulu kehenkään ihmiseen.»
»Sano minulle vain yksi asia, Tom, rukoilen sinua: Eikö se olisikin kuumehoure?»
»Täydellisesti.»
»Painajainen?»
»Miksikä ei.»
»Maailman viheliäisin hullutus?»
»Jo riittää, jo riittää!» —
* * * * *
— Ja konsuli Hagenström ilmestyi Mengstrassen taloon, ilmestyi herra Goschin seurassa, joka kumaraisena, jesuiittahattu kädessään, petollisesti ympärilleen vilkuen astui konsulin perästä maisemahuoneeseen sisäkön ohi, joka oli vienyt sisään heidän käyntikorttinsa ja nyt piteli avoinna lasiovea…
Hermann Hagenström oli maataviistävine, paksuine, raskaine, auki olevine turkkeineen ja vihreänkeltaisine, kuituisine, hyvästä englantilaisesta kankaasta valmistettuine pukuineen suurkaupunkilaismallinen henkilö, vaikuttava pörssityyppi. Hän oli niin harvinaisen lihava, että paitsi hänen leukaansa oli koko kasvojen alaosa kaksinkertainen, jota seikkaa ei edes lyhyeksileikattu, vaalea täysiparta pystynyt peittämään; saattoipa melkein nähdä päänahan vetäytyvän varjoisiin poimuihin otsan ja kulmakarvojen tehdessä määrätyitä liikkeitä. Hänen nenänsä riippui litteämpänä kuin koskaan ylähuulen päällä, ja hän hengitti vaivalloisesti viiksiensä sisään; mutta silloin tällöin täytyi suun tulla avuksi, jolloin se aukeni tuottoisaan siemaisuun. Siihen yhtyi lisäksi hiljainen maiskahdus, joka syntyi kielen irtaantumisesta kitalaesta.
Rouva Permaneder punastui kuullessaan tuon tutun äänen. Hänen mielessään vilahti muisto sitruunasämpylöistä ja hanhenmaksaviipaleista, ja se oli hetkeksi horjuttaa hänen ryhtinsä arvokkuutta… Surumyssy sileästi jakaukselle kammatulla päälaella, oivallisesti sopiva musta puku yllään, jota volangit ympäröivät vyötäisille asti, istui hän käsivarret rinnalla, olkapäät hieman koholla sohvalla, lausuen vielä herrojen sisäänastuessa jonkun välinpitämättömän ja tyynen huomautuksen veljelleen senaattorille, joka ei olisi voinut jättää häntä tällä hetkellä pulaan… Hän istui vielä silloinkin, kun senaattori, joka oli astunut vieraita vastaan lattian puoliväliin, vaihtoi sydämellisen tervehdyksen kaupanvälittäjä Goschin kanssa ja tervehti konsulia asianmukaisen kohteliaasti. Vasta sen jälkeen nousi hänkin paikaltaan, kumarsi arvokkaasti molemmille yhteisesti ja uudisti sitten kiirehtimättä sanoin ja liikkein veljensä kohteliaan istuutumiskehoituksen. Hän piti muuten järkkymättömän välinpitämättömästi silmänsä melkein kokonaan suljettuina.
Istuutuessaan ja seuraavien minuuttien aikana puhuivat vuoroin konsuli ja kaupanvälittäjä. Herra Gosch pyyteli vastenmielisen teeskennellyllä nöyryydellä, jonka takaa väijyi selvästi havaittava kavaluus, suomaan hyväntahtoisesti anteeksi heidän tuottamansa häiriön; mutta herra konsuli Hagenström halusi saada tehdä kierroksen talossa, koska hän tuumi ostoa… Ja konsuli uudisti saman toisin sanoin äänellä, joka taas palautti rouva Permanederin mieleen sitruunasämpylät. Niin oli asia, selitti hän, hänessä oli syntynyt sellainen ajatus, joka sitten pian oli muuttunut toivomukseksi jonka hän toivoi voivansa toteuttaa itsensä, omaistensa iloksi, edellyttäen, ettei herra Gosch aikonut hyötyä liian paljon välityksestään, hah-hah!… eikä hän epäillyt asian järjestymistä kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Hänellä oli vapaa, huoleton, miellyttävä maailmanmiehen käytös, joka ei ollut tekemättä vaikutusta rouva Permanederiin, varsinkin kun toinen kohteliaisuuden vuoksi melkein aina kääntyi sanoineen hänen puoleensa. Jopa hän ryhtyi melkein anteeksipyytävällä äänellä perustelemaan toivoaan talon ostoon nähden. »Me tarvitsemme tilaa! Enemmän tilaa!» sanoi hän. »Minun taloni Sandstrassen varrella.. ette usko sitä, armollinen rouva, mutta ehkä te, herra senaattori… ehdottomasti liian ahdas, pääsen monesti tuskin enää liikkumaan siinä. En puhu vain pitotilaisuuksista… en lainkaan. Lähin sukumme tarvitsee ehdottomasti enemmän tilaa, Huneukset, Möllendorpfit, veljeni Moritzin omaiset… me asumme nykyään todellakin kuin sillit tynnyrissä. Siis — miksikä ei?»
Hän puhui hiukan nyreällä äänenpainolla, liikutellen käsiään kuin sanoakseen: »Ymmärrättehän… eihän minun tarvitse sitä selitellä… olisinhan tyhmä… ja kun minulta sentään, Jumalan kiitos, ei puuta tärkeintä välikappaletta asian järjestämiseksi…»
»Olin aikonut odottaa», jatkoi hän, »olin aikonut odottaa siihen asti kun Zerline ja Bob tulevat tarvitsemaan taloa jättääkseni heille oman taloni ja hankkiakseni itselleni vähän isomman; mutta… tiedättehän, että tyttäreni Zerline ja veljeni vanhin poika Bob ovat olleet kihloissa jo vuosia,» sanoi hän toisella äänellä… »Häitä ei enää tulla lykkäämään kauan. Korkeintaan kaksi vuotta… He ovat nuoria — sitä parempi! Mutta miksi minä odottaisin heitä ja päästäisin käsistäni hyvän tilaisuuden? Eihän siinä ehdottomasti olisi mitään järkeä…»
Huoneessa vallitsi myöntyväinen mieliala, ja keskustelu liikkui vähän aikaa tuossa perheasiassa, tuossa tulevassa avioliitossa; sillä koska edullisia avioliittosopimuksia serkuksien väliä ei pidetty minään ihmeenä kaupungissa, ei kukaan loukkaantunut siitä. Kysyttiin nuoren herrasväen suunnitelmia, jopa häämatkaakin… Nämä aikoivat lähteä Rivieralle, Nizzaan j.n.e. Heidän teki mieli matkustaa — miksikä siis ei?… Nuoremmatkin lapset tulivat puheeksi, ja konsuli puhui heistä mielihyvällä ja suopeudella, keveästi olkaansa kohauttaen. Hänellä itsellään oli viisi lasta ja hänen veljellään Moritzilla neljä. Tyttäriä sekä poikia… kiitos, he olivat kaikki terveitä lapsia. Miksikä ei? Heille kuului pelkkää hyvää. — Siitä hän sitten jälleen joutui puhumaan perheen lisääntymisestä ja talonsa ahtaudesta. »Tämä on toista!» sanoi hän. »Näin sen jo tänne tullessani — talo on helmi, epäilemättä, edellyttäen, että tuota vertausta saattaa käyttää näihin tilavuussuhteisiin nähden, hah, hah… Seinätkin… ihailen tässä kaiken aikaa näitä seiniä, armollinen rouva. Ehdottomasti hurmaava huone! Ja te olette saanut viettää niin monet vuodet tämän ihanuuden keskellä.»
»Kyllä, — muutamia keskeytyksiä lukuunottamatta», lausui rouva Permaneder tuolla määrätyllä kurkunpää-äänellä, joka toisinaan oli ominainen hänelle.
»Keskeytyksiä — niin», toisti konsuli suopeasti hymyillen. Sitten hän katsahti senaattori Buddenbrookiin ja herra Goschiin, ja koska nämä olivat syventyneet keskusteluun, veti hän tuolinsa lähemmä rouva Permanederia, joka istui sohvassa, ja kumartui tämän puoleen, niin että hänen nenänsä raskas tuhina kuului aivan tämän edestä. Ollen liian kohtelias kääntyäkseen poispäin tai vetäytyäkseen hänen hengityksensä lähettyviltä, istui Tony kankeana ja mahdollisimman suorana paikallaan katsoen toiseen alasluoduin silmin, mutta tämä ei huomannut ollenkaan tilanteen kiusallisuutta ja epämiellyttävyyttä.
»Miten onkaan, armollinen rouva», hän sanoi… »muistelen kuin meillä olisi jo kerran ennen ollut kaupantekoa keskenämme? Silloin oli tietysti kysymys vain… mistä se nyt olikaan? Jostakin makupalasta, makeasta, eikö niin?… Ja nyt kokonaisesta talosta.»
»Minä en muista», sanoi rouva Permaneder ojentaen kaulansa vielä suoremmaksi, sillä toisen kasvot olivat sopimattoman, sietämättömän lähellä häntä…
»Ettekö muista?»
»En, minä en suoraan sanoen muista mitään makeiskauppaa. Muistan hämärästi olleen puhetta joistakin sitruunasämpylöistä, jotka olivat päällystetyt rasvaisella makkaralla… inhoittavista koulueväistä… En tiedä kuuluivatko ne minulle vai teille… Olimme silloin lapsia… mutta tämä talonkauppahan on kokonaan herra Goschin asia…»
Hän loi veljeensä nopean, kiitollisen katseen, sillä tämä oli nähnyt hänen hätänsä ja tuli nyt avuksi pyytäen saada kysyä, halusivatko herrat siis tarkastaa taloa. Herrat sanoivat haluavansa, lausuivat väliaikaiset hyvästit rouva Permanederille toivoen saavansa tavata tämän vielä myöhemmin… ja seurasivat senaattoria ruokasalin kautta ulos.
Senaattori vei heidät portaita ylös, toisia alas, näytti heille toisen kerroksen huoneet, ensi kerroksen käytävän viereiset huoneet ja pohjakerroksen, jopa keittiön ja kellarinkin. Mitä konttoreihin tulee, ei niitä nyt voitu katsoa, koska oli palovakuutusyhtiön herrojen työaika. Vaihdettiin pari sanaa uudesta johtajasta, jota konsuli Hagenström kaksi kertaa perätysten kiitti perin rehelliseksi mieheksi, niihin senaattorilla ei ollut mitään sanomista.
He kävivät lehdettömässä, puoleksisulaneen lumen peittämässä puutarhassa, loivat silmäyksen »porttaaliin» ja palasivat etupihaan, jossa oli pesutupa; sitten he lähtivät kapeata, kivettyä, muurien välissä kulkevaa solaa myöten takapihan poikki, suuren tammen ohi takarakennukseen. Siellä ei ollut nähtävänä muuta kuin rappeutumista. Pihakivityksen välissä rehoitti ruoho ja sammal, rakennuksen portaat olivat luhistumaisillaan ja biljardisalin kissalauma antoi häiritä itseään vain hetkeksi, ovea avattaessa, sillä lattia ei enää ollut luotettavassa kunnossa.
Konsuli Hagenström oli vaitelias ja teki nähtävästi suunnitteluitaan. »No niin —» sanoi hän tavantakaa välinpitämättömän torjuvasti, viitaten siihen, että jos hän tulisi tämän kaiken omistajaksi, ei tämä tietenkään voisi jäädä entiseen asuunsa. Sama ilme kasvoilla seisoi hän myös tuokion kovalla multalattialla katsellen ylös tyhjää varasto-ullakkoa kohti. »No niin —» kertasi hän ja töykkäsi paksua, kulunutta nostoköyttä, joka oli vuosikausia riippunut paikallaan keskellä ullakkoaukkoa ruostuneine rautaisine koukkuineen, niin että se joutui pieneen liikkeeseen, ja kääntyi sitten ympäri.
»Suuret kiitokset vaivastanne, herra senaattori; olemme kai katsoneet kaiken», sanoi hän ja oli sitten melkein mykkä koko matkan eturakennukseen palattaessa, samoin myöhemmin, maisemahuoneeseen tultuaan, heittäessään herra Goschin kanssa hyvästejä rouva Permanederille torjuen luotaan istuutumiskehoituksen. Tällainen hän oli vielä Thomas Buddenbrookin saattaessa heitä portaita alas pihalle. Mutta herrat olivat tuskin jääneet kahden ja astuneet kadulle, kun konsuli Hagenström kääntyi seuralaisensa, kaupanvälittäjän puoleen, ja heidän välillään alkoi erittäin vilkas keskustelu….
Senaattori palasi maisemahuoneeseen, jossa rouva Permaneder istui selustaan nojaamatta ankaran näköisenä ikkunan luona kutoen kahdella pitkällä puisella puikolla mustaa villamekkoa tyttärensätyttärelle, pikku Elisabethille, ja luoden silloin tällöin katseen katupeiliin. Thomas käveli hetken aikaa kädet housuntaskuissa ääneti edestakaisin.
»Niin, minä olen nyt jättänyt asian kaupanvälittäjän käsiin», sanoi hän sitten, »meidän täytyy odottaa, miten käy. Luulen hänen ostavan talon kaikkineen päivineen, asettuvan eturakennukseen ja suunnittelevan jotakin muuta takatonttiin nähden…»
Sisar ei katsonut häneen, hän ei myöskään muuttanut vartalonsa suoraa asentoa eikä lakannut kutomasta; päinvastoin, vauhti, jolla puikot liikkuivat hänen käsissään, lisääntyi huomattavasti.
»Tietysti hän ostaa sen kaikkineen päivineen», sanoi hän, ja se tapahtui kurkunpää-äänellä. »Miksikä ei? Eihän siinä olisi ehdottomasti mitään järkeä.»
Näin sanoen hän katsoi kulmakarvat koholla silmälasien läpi, — joita hänen oli täytynyt alkaa käyttää käsitöitä tehdessään, mutta joita hän ei osannut asettaa oikealle paikalle, — jäykästi ja kiinteästi puikkojaan, jotka suihkivat päätäpyörryttävän nopeasti, hiljaa kalahdellen edestakaisin.
* * * * *
Tuli joulu, ensimmäinen joulu vailla konsulitarta. Aatto-ilta vietettiin senaattorin talossa ilman Breitestrassen Buddenbrookin naisia ja ilman vanhoja Krögereitä; sillä, kuten Thomas Buddenbrook oli lopettanut säännölliset »sukupäivät», samoin ei hän myöskään halunnut nähdä tuona iltana luonaan kaikkia konsulittaren tavallisia jouluvieraita ja ostaa lahjoja näille. Vain rouva Permaneder, Erika Weinschenk ja pikku Elisabeth, Christian, Klothilde ja mademoiselle Weichbrodt olivat kutsutut; ja viimeksimainittu piti taas seuraavana päivänä tulikuumissa huoneissa tavanmukaisen lahja-illan.
Puuttuivat ukot ja akat, joiden oli ollut tapana saada Mengstrassen talossa jalkineita ja villasukkia, ja puuttui pikkupoikien laulu. Salissa viritettiin nyt aivan yksinkertaisesti »Jouluyö, juhlayö», jonka jälkeen Therese Weichbrodt luki joulutekstin mitä selvimmin korostein senaattorin rouvan sijasta, josta se ei ollut varsin mieluista. Sitten lähdettiin juhlakulussa, laulaen puoliääneen »Joulupuu on rakennettu», huoneiden läpi suureen saliin.
Ei ollut ollut erikoisempiin juhlavarustuksiin aihetta. Kasvot eivät olleet erittäin loistavat eikä keskustelu erittäin vilkas. Mistäpä olisikaan juteltu? Maailmassa ei ollut paljon hupaisia aiheita. Muisteltiin äiti-vainajaa, puhuttiin talon myynnistä, valoisasta asunnosta, jonka rouva Permaneder oli vuokrannut Holstentor'in lähettyviltä eräästä sievästä talosta, josta oli näköala »Lindenplatzille», ja siitä, millaisiksi olot olivat muodostuvat sitten, kun Hugo Weinschenk oli jälleen pääsevä vapaalle jalalle…välillä soitti pikku Johann flyygelillä jotakin, jonka hän oli harjoitellut herra Pfühlin johdolla, ja säesti hiukan virheellisesti, mutta kauniilla kosketuksella äitiään, tämän soittaessa muuatta Mozartin sonaattia. Häntä kiitettiin ja suudeltiin, mutta sitten hänen täytyi lähteä Ida Jungmannin seuraamana levolle, koska hän oli vielä kalpea ja väsynyt äskeisen vatsataudin jälkeen.
Christiankin, joka ei tuon aamiaishuoneessa sattuneen yhteentörmäyksen jälkeen enää ollut maininnut mitään naima-aikeistaan, vaan eli edelleen vanhassa, ei erittäin kunniakkaassa suhteessa veljeensä, oli aivan puhumaton ja haluton leikinlaskuun. Hän teki silmät harhaillen pienen yrityksen herättää läsnäolevissa hiukan myötätuntoa vasemmassa kyljessä olevaa »vaivaansa» kohtaan ja lähti sitten klubiin, palatakseen vasta illalliselle, joka oli perittyjen tapojen mukainen… »Siinä tämä Buddenbrookien joulu-ilta oli, ja kun se päättyi, olivat he melkein iloiset.
Alussa vuotta seitsemänkymmentäkaksi lopetettiin konsulitarvainajan talous. Palvelustytöt lähtivät pois, ja rouva Permaneder ylisti Jumalaa, kun myös mamsseli Severin, joka oli viimeiseen asti mitä sietämättömimmällä tavalla osoittanut, kuka kantoi talon avaimia, vihdoinkin poistui anastamiensa silkkipukujen ja liinavaatteiden kera. Sen jälkeen nähtiin Mengstrassella muuttorattaita, ja vanhan talon tyhjentäminen alkoi. Suuri leikkauksilla koristettu arkku, kullatut kandelaaberit ja muut tavarat, jotka olivat langenneet senaattorin ja hänen puolisonsa osaksi, vietiin nyt Fischergrubelle, Christian kalusti omillaan kolmen huoneen laajuisen vanhanpojanasuntonsa lähellä klubia, ja pieni Permaneder-Weinschenkin perhekunta siirtyi valoisaan ja huomattavan hienosti kalustettuun asuntoonsa Lindenplatzin varrelle. Se oli kaunis pieni asunto, ja sen ovella olevaan kuparilaattaan oli kaiverrettu siroin kirjaimin: A. Permaneder-Buddenbrook, leski.
Mutta heti kun Mengstrassen talo oli tyhjennetty, ilmestyi paikalle työmiesparvi, joka alkoi repiä alas takarakennusta, niin että ilma pölisi… Talo oli nyt lopullisesti konsuli Hagenströmin hallussa. Hän oli ostanut sen, hän näkyi pitävän sen ostoa kunnia-asianaan, sillä hän oli viipymättä tarjonnut lisää herra Sigismund Goschin ilmoittaessa saaneensa Bremenistä toisen tarjouksen ja alkoi nyt hoitaa uutta omaisuuttaan sillä älykkäällä tavalla, jota jo kauan oli ihailtu hänessä. Jo keväällä muutti hän perheineen eturakennukseen, jättäen siellä kaiken, mikäli mahdollista, entiseen kuntoon, lukuunottamatta eräitä aivan pieniä korjauksia ja uuden ajan vaatimia muutoksia; muun muassa hävitettiin kaikki kilistyskellot ja koko talo varustettiin sähkökellolaitteilla… Mutta takarakennus oli hävinnyt maan päältä, ja sen paikalle kohosi uusi kaunis, ilmava rakennus, jonka pääty oli Bäckergrubelle päin ja jossa oli korkeita, tilavia suojia makasiini- ja puotitarkoituksia varten.
Rouva Permaneder oli vannonut veljelleen Thomakselle useita kertoja, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä enää edes katsahtamaan entiseen kotiinsa päin. Mutta tämä oli mahdoton vala, hänen askeleensa johdattivat hänet sittenkin joskus takarakennuksen nopeasti ja edullisesti vuokrattujen puotien ja näyteikkunoiden ohi, tai sivu tuon toisen, kunnianarvoisen suippopäädyn, jossa nyt luettiin »Dominus providebit»-kirjoituksen alla konsuli Hermann Hagenströmin nimi. Mutta silloin alkoi rouva Permaneder-Buddenbrook keskellä katua, monien ihmisten nähden, ääneensä itkeä. Hän kohotti päänsä kuin lintu, joka rupeaa laulamaan, painoi nenäliinan silmilleen ja päästi haikean valitusvirren, joka samalla ilmaisi vastarintaa, ja jättäytyi kyynelten valtaan huolimatta ohikulkijoista tai tyttärensä tyynnyttelyistä.
Se oli yhä hänen entistä, välitöntä, virkistävää lapsenitkuaan, joka oli pysynyt muuttumattomana kaikissa elämän myrskyissä ja haaksirikoissa.