KYMMENES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään, mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana. Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun, joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta. Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja kiusaantuneeksi.

Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut, ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan, jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.

Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi, sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä, jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi — lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon iloa…» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.

Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus, mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia. Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän, joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me» vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet oikeassa!… Mutta mitä varten oikeastaan?»

Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi, ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi, että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.

Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se, mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.

Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino, samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän poltteli työn ohessa… hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt. Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat, jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan, joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.

Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän, tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon. Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden, rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.

Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen, johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille. Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja uudistettiin…

Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja, vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon, jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa, pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen… Todellakin! Thomas Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka, muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta, vaatii ja kuluttaa kaikki voimat… Täydellinen vilpittömän, hehkuvan innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne, että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen, että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.

Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita, jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein. Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa, vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana… vain tämä soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys, hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus: saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa päänsä viileälle tyynylle.

* * * * *

Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella, sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien jälkeen.

Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa, heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun. Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja, lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi viiksiensä läpi sinertävänä juovana…

Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa, jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.

Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.

»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän. »Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos ikkunasta… Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole kerrassaan mitään…»

»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä…. »Mitäpä siinä olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä, tietysti, koska ei ole käsillä muuta… Mutta tukkukauppias konsuli sen ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka. Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin…»

Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan, pieneen viisiriviseen uutiseen… Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.

»Mahdotonta… Mahdotonta!… Eihän nyt ihmettä… Gerda, Tom… Miten sinä saatoit sivuuttaa sen!… Sehän on kauheata… Armgard-parka! Se oli siis hänen osansa…»

Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti, ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.

Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.

»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»

Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.

Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut, että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.

TOINEN LUKU.

Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä, vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä, ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa… tämä ainoa asia sai hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.

Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja, osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.

Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä, samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä, oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen… tosin arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä — mutta enimmäkseen turhaan.

Jos senaattorilla olisi ollut kaksi poikaa, olisi hän epäilemättä antanut nuoremman käydä kimnaasipuolta ja ruveta lukumieheksi. Mutta kauppahuone tarvitsi perillistä; ja sitäpaitsi luuli hän tekevänsä pojalle hyväntyön, kun säästi hänet turhalta kreikan pänttäämiseltä. Hän oli sitä mieltä, että realilinja oli helpompi ja että Hanno hitaaksi osoittautuneine käsityksineen, uneksivine tarkkaamattomuuksineen ja heikkoine ruumiinvoimineen, jotka usein pakoittivat hänen olemaan poissa koulusta, pääsisi edistymään sillä pikemmin ja helpommin. Jos pikku Johann Buddenbrookin kerran oli kyettävä saamaan aikaan se, mihin hän oli kutsuttu ja mitä hänen omaisensa häneltä odottivat, täytyi ennen kaikkea ottaa huomioon hänen heikonlainen ruumiinrakenteensa ja vahvistaa sitä järjestelmällisin karkaisevin keinoin…

Ruskeine tukkineen, joka nykyään oli sivujakauksella ja harjattu vinoon ylös valkoiselta otsalta, mutta joka sittenkin tahtoi varastautua pehmeinä kiharoina alas ohimoille, pitkine ruskeine ripsineen ja kullanruskeine silmineen oli Johann Buddenbrook kulkiessaan koulun pihalla ja kadulla kööpenhaminalaisesta merimiespuvustaan huolimatta sittenkin hiukan vieras ilmiö vaaleatukkaisten ja raudanharmaasilmäisten skandinaavilaistyyppisten tovereittensa joukossa. Hän oli viime aikoina kasvanut huomattavasti, mutta hänen mustiin sukkiin puetut säärensä ja tummansinisistä puhvihihoista esiinpistävät kätensä olivat hennot ja pehmeät kuin tytön, ja hänen silmiensä nurkissa oli yhä entiset sinertävät varjot, samanlaiset kuin hänen äidillään, — noiden silmien, joiden ilme varsinkin hänen sivulta katsoessaan oli sanomattoman arka ja poisvetäytyvä. Ja hänen suunsa pysyi yhä edelleen alakuloisen tiukasti suljettuna tai oli se hiukan vinossa Hannon kaivertaessa kielensä kärjellä jotakin hammasta, jota hän epäili; ja hän oli silloin kummasti palelevan näköinen…

Kuten tohtori Langhals sanoi, joka nyt oli ottanut haltuunsa vanhan tohtori Grabowin koko toiminta-alueen, oli Hannon epätyydyttävällä terveydentilalla ja hänen kalpeudellaan oma ikävä syynsä, nimittäin se, että lapsen ruumiissa ei ollut tarpeeksi punaisia verisoluja. Mutta tuon puutteen poistamiseksi oli olemassa erinomainen lääke, oivallinen lääke, jota tohtori Langhals määräsi hänen nautittavakseen rajattomat määrät. Se oli kalaöljy, hyvä, keltainen, paksu kalanmaksaöljy, jota tuli ottaa kahdesti päivässä porsliinilusikasta. Ja Ida Jungmann huolehti senaattorin tiukan käskyn perusteella hellällä ankaruudella siitä, että se tapahtui säännöllisesti. Alussa oksensi Hanno joka lusikallisen jälkeen eikä hänen vatsansa näyttänyt voivan sulattaa kalanmaksaöljyä; mutta vähitellen tottui hän siihen, ja kun heti sen jälkeen pureksi suussaan henkeä pidättäen hapanleipäpalasta, poisti se vähän tuota inhoittavaa makua.

Kaikki Hannon terveydelliset haitat olivat ainoastaan tuon punaisten verisolujen puutteen ilmiöitä, sanoi tohtori Langhals katsellen kynsiään. Mutta noitakin ilmiöitä täytyi alkaa vastustaa säälimättömästi. Hampaiden hoitamista, täyttämistä ja milloin tarvis oli, poistamista varten asui herra Brecht Josephuksineen Mühlstrassen varrella; ja ruuansulatuksen kurissapitämiseksi oli olemassa risiiniöljy, hyvä, paksu, kiiltävä, hopeanvärinen risiiniöljy, joka otettuna ruokalusikasta luikahti alas kurkusta kuin niljainen salamanteri ja jonka haju ja maku tuntui kolme päivää jälkeenpäin vaikka olisi tehnyt mitä… Oi, miksi tuon kaiken piti olla niin sietämättömän vastenmielistä? Yhden ainoan kerran, kun Hanno oli maannut oikein sairaana ja hänen sydämensä oli ruvennut reistaamaan, oli tohtori Langhals määrännyt hiukan hermostuneesti erästä lääkettä, joka oli tuottanut iloa pikku Johannille ja tehnyt sanomattoman hyvää: hän oli määrännyt arsenikkipillereitä. Hanno kysyi niitä myöhemmin usein, hänessä oli herännyt melkein hellä kaipaus noihin pieniin, imeliin onneatuottaviin pillereihin. Mutta niitä ei annettu hänelle enää.

Kalaöljy ja risiiniöljy olivat kaksi hyvää asiaa, mutta tohtori Langhals oli siinä asiassa aivan yhtä mieltä senaattorin kanssa, etteivät ne yksin riittäneet tekemään pikku Johannista elämänkelpoista, karaistunutta miestä, ellei tämä itse tehnyt kaikkea voitavaansa sen lisäksi. Sitä varten olivat olemassa esimerkiksi voimistelunopettaja herra Fritschen johtamat voimistelunäytökset, joita kesäiseen vuodenaikaan pidettiin joka viikko kaupungin ulkopuolella »Burgfeldillä» ja joissa nouseva miehinen nuoriso sai koetella ja näyttää voimiaan, rohkeuttaan, näppäryyttään ja kylmäverisyyttään. Mutta isänsä suuttumukseksi Hanno osoitti vain vastahakoisuutta, äänetöntä, hillittyä, melkein ylpeää vastahakoisuutta noita terveellisiä ajanvietetilaisuuksia kohtaan… Miksi hänellä ei ollut vähääkään kosketuskohtia luokka- ja ikätovereihinsa, joiden parissa hän myöhemmin joutui elämään ja toimimaan? Miksi hän kyhni aina vaan tuon pienen, huonostipestyn Kain kanssa, joka tosin oli hyvä lapsi, mutta jonkun verran hämäräperäinen olento, eikä mikään tulevaisuudessa etua tuottava ystävä? Jollakin muotoa täytyy pojan jo alusta alkaen koettaa voittaa itselleen sen ympäristön luottamus ja kunnioitus, joka varttuu hänen kerallaan ja jonka arvioinnista hän on riippuvainen koko vastaisen elämänsä ajan. Olivathan hänen tovereitaan konsuli Hagenströmin molemmat pojat, nelitoista- ja kaksitoistavuotiset paksut, voimakkaat ja vallattomat vekarat, oikeat jymymiehet, jotka suorittivat ympäristön metsiköissä ohjesääntöisiä nyrkkitaisteluita, jotka olivat koulun parhaita voimistelijoita, uivat kuin hylkeet, polttivat sikareita ja olivat valmiit vaikka mihin ilkitöihin. Heitä pelättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin. Heidän serkkunsa, virallisen syyttäjän tohtori Moritz Hagenströmin pojat, joilla oli heikommat voimat ja sävyisemmät tavat, olivat taas mallioppilaita luvuissa, kunnianhimoisia, hartaita, hiljaisia kirjatoukkia, hievahtamattoman tarkkaavaisia, yhden ainoan toivon elähdyttämiä: saada istua aina priimuksena luokalla ja kantaa kotiin parhaimmat arvosanat. He saavuttivat päämääränsä ja heidän tuhmemmat ja laiskemmat toverinsa kunnioittivat heitä. Mitähän nuo toverit arvelivat Hannosta, joka oli korkeintaan hyvin keskinkertainen oppilas ja päällepäätteeksi nahjus, joka väisti arasti kaikkea, missä tarvittiin jonkun verran voimaa, rohkeutta, näppäryyttä ja tarmoa? Ja kun senaattori Buddenbrook matkalla pukeutumishuoneeseensa kulki toisen kerroksen »korokkeen» ohi, kuuli hän keskimmäisestä yläkerran huoneesta, joka nyt oli Hannolla pojan tultua liian isoksi nukkumaan Ida Jungmannin kanssa, — harmonion soittoa tai Kain salaperäisen äänen tämän kertoessa satujaan…

Mitä Kaihin tulee, vältti hän voimistelunäytöksiä siksi, että hän inhosi niissä vallitsevaa ja vaadittavaa kuria ja säännöllistä järjestystä. »Ei, Hanno!» sanoi hän, »en minä mene sinne. Menetkö sinä? Lempo soikoon… Kaikki se, mikä niissä voisi olla hauskaa, ei ole muista minkään arvoista.» Tuollaiset sutkaukset kuin »lempo soikoon» oli hän perinyt isältään. Mutta Hanno vastasi: »Jos herra Fritsche kerrankaan haisisi muulle kuin hielle ja oluelle, saattaisi asiaa ajatella… Kerro sinä vaan eteenpäin, Kai. Se, mitä sinä kerroit suosta hakemastasi sormuksesta, ei ole vielä läheskään lopussa…» »Hyvä on», sanoi Kai. »Mutta kun minä annan merkin, täytyy sinun soittaa». Ja Kai kertoi eteenpäin.

Kertomansa mukaan oli hän joku aika sitten eräänä tukehduttavan kuumana yönä vaeltanut vieraassa, tuntemattomassa seudussa ja luisunut alas liukasta, äärettömän jyrkkää rinnettä, jonka juurelta hän oli löytänyt virvatulten kalpeassa häilyvässä valossa mustan suolammikon, jonka pinnalle kaiken aikaa kohoili pulahtelevia, hopeankirkkaita kuplia. Mutta yksi niistä, lähellä rantaa oleva, joka kohosi yhä uudelleen samasta paikasta, oli särkyessään aivan sormuksen muotoinen, ja se hänen viimein, monien vaivaloisten ja vaarallisten yritysten jälkeen, oli onnistunut siepata; eikä se hajonnut enää, vaan oli pysynyt sileänä, lujana sormuksena, jonka hän oli painanut sormeensa. Mutta tuolla sormuksella oli, kuten hän oli arvannutkin, harvinaisia ominaisuuksia, ja hän oli sen avulla päässyt kiipeämään takaisin tuon liukkaan rinteen reunaa ja oli löytänyt vähän matkan päästä punertavan usvan keskeltä hirveän tarkasti vartioidun linnan, johon hän oli tunkeutunut ja jossa hän taaskin sormuksen avulla oli suorittanut mitä ansiokkaimpia lumouksestapäästämis- ja vapauttamistekoja… Salaperäisimmissä kohdissa säesti Hanno häntä harmoniolla soittaen suloisia sointujaksoja… Toisinaan he myös esittivät näitä kertomuksia nukketeatterin avulla, elleivät ylipääsemättömät näyttämölliset esteet tehneet sitä mahdottomaksi… Mutta »voimistelunäytöksiin» meni Hanno vain isänsä nimenomaisesta, vastaansanomattomasta käskystä, ja silloin häntä seurasi pikku Kai.

Samaa vastahakoisuutta hän osoitti luistelua ja kesäistä uintia kohtaan herra Asmussenin puisessa uima-altaassa, joen rannalla… »Uiminen tekee hyvää!» oli tohtori Langhals sanonut. Ja senaattori oli aivan samaa mieltä. Mutta se, mikä sai Hannon pysymään poissa niin usein kuin suinkin kävi päinsä sekä uintitilaisuuksista että luistinradalta ja ennen kaikkea »voimistelunäytöksistä», oli se seikka, että konsuli Hagenströmin molemmat pojat, jotka ottivat menestyksellisesti osaa kaikkiin noihin taidonnäytteisiin, olivat huomanneet Hannon vastahakoisuuden ja kiusasivat ja nöyryyttivät nyt tätä kaikin tavoin voimillaan ja kyvyllään, vaikka he asuivat hänen isoäitinsä talossa. He nipistelivät ja pilkkasivat häntä 'voimistelunäytöksissä', kaatoivat hänet hankeen luistinradalla, syöksyivät häntä vastaan uima-altaassa uhkaavasti pyrskien… Hanno ei koettanut paeta, eikä siitä olisi juuri apua ollutkaan. Hän seisoi missä seisoi tyttömäisine käsivarsilleen, vatsaa myöten sameassa vedessä, jonka pinnalla siellä täällä uiskenteli vihreitä kasveja, ja katsoi syrjäkarein, kulmakarvat rypyssä ja huulet vinossa kun pojat lähestyivät häntä pitkin roiskuvin askelin, varmana saaliistaan. Heillä oli jänteet käsissään, noilla Hagenströmin veitikoilla, ja niillä he nyt tarttuivat häneen, työnsivät hänet veden alle ja pitelivät häntä siellä sangen kauan, niin että hän ilmoille päästyään sai niellä aikamoiset määrät sekaantunutta vettä ja tapailla kauan henkeä, käännellen itseään puolelta toiselle… Yhden ainoan kerran heitä kohtasi kosto. Juuri kun nuo molemmat Hagenströmit näet kerran taas pitelivät häntä veden alla, päästi toinen heistä äkkiä raivon ja tuskan huudon nostaen toista säärtään, josta tippui suuria veripisaroita. Hänen vierestään ilmestyi näkyviin kreivi Kai Mölln, joka jollakin käsittämättömällä tavalla oli hankkinut itselleen pääsylippurahat, sukeltanut huomaamatta paikalle ja purrut nuorta Hagenströmiä kaikin voimin jalkaan kuin pieni raivoisa koira. Hänen siniset silmänsä salamoivat punaisenruskean tukan alta, joka oli liimautunut otsalle… Pieni kreivi parka sai kärsiä tekonsa tähden ja nousi viimein tuntuvasti mukiloituna uima-altaasta. Mutta konsuli Hagenstxömin väkevä poika ontui sentään arveluttavasti kotiin mennessään…

Vahvistavat lääkkeet ja monipuolinen ruumiillinen liikunto — siinä senaattori Buddenbrookin isällisen huolenpidon sanelema ohje. Mutta yhtä pontevasti koetti hän vaikuttaa poikaansa henkisesti ja herättää hänessä käytännöllisen elämän alalta lainaamillaan vilkkailla esimerkeillä harrastusta siihen, koska se oli oleva hänen alansa.

Hän alkoi johdatella poikaansa vähitellen tämän tulevaan toimintapiiriin, otti hänet mukanaan kierroksilleen satamaan, antaen pojan kuunnella sivusta, kun hän puhui lossausmiesten kanssa tanskan ja alasaksan sekoitusta, — vei hänet pieniin pimeisiin varastomakasiineihin, joissa hän neuvotteli päällysmiesten kanssa tai jakeli määräyksiään miehille, jotka hilasivat viljasäkkejä korjuuseen pitkäveteisesti huudellen… Thomas Buddenbrookista oli tämä osa maailmaa, tämä sataman kolkka laivoineen, vajoineen ja viljavarastoineen, joissa haisi voille, kaloille, vedelle, tervalle ja öljytylle raudalle, ollut pienestä asti mitä mieluisin ja jännittävin olopaikka. Ja kun ei poika itsestään osoittanut samaa iloa ja osanottoa, täytyi hänen koettaa herättää sitä… Mitkä olivatkaan taas ne laivat nimeltään, jotka kulkivat Kööpenhaminan väliä? Najaden… Halmstadt… Friederike Oeverdieck… »Hyvä kun muistat nekin, se on jo jotakin. Ja pian sinä opit tuntemaan toisetkin… Ja noilla miehillä, jotka hilaavat säkkejä tuolla kauempana, on monella sama nimi kuin sinulla, hyvä ystävä, sillä he ovat saaneet nimensä sinun isoisäsi mukaan. Ja heidän lapsillaan on monella minun nimeni… ja myöskin äidin nimi… He saavat siitä hyvästä joka vuosi pienen lahjan… Kas niin. Ja nyt me menemme tämän varastohuoneen ohi sanomatta mitään; se on erään kilpailijan oma…»

Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva, joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä kastan sen. … Haluatko sinä nähdä?»

Ja Hanno ilmoitti haluavansa. Hän lähti mukaan ja kuunteli isänsä kastamispuhetta, näki miten tämä rikkoi samppanjapullon sen keulaan ja katsoi oudoksuvin silmin, miten laiva luisui vihreällä saippualla hierottua loivaa pintaa myöten alas, sujahtaen kuohahtavaan veteen…

Muutamina vuodenpäivinä, kuten palmusunnuntaina, jolloin yleinen rippikoululasten ripillepäästäminen tapahtui, tai uudenvuodenpäivänä, lähti senaattori Buddenbrook vaunuilla onnentoivotuskierrokselle muutamiin taloihin, joissa velvollisuus vaati häntä käymään; ja koska hänen puolisonsa tällaisissa tapauksissa enimmäkseen puolusti poisjäämistään päänkivistyksellä ja hermostuksella, pyysi hän Hannoa mukaan. Ja Hanno lähtikin mielellään. Hän nousi isänsä viereen vaunuihin ja istui ääneti hänen rinnallaan vastaanottohuoneissa, tarkaten hiljaisin silmin isän kepeätä, varmaa ja omalaatuista, huolellisesti punnittua esiintymistä. Hän näki, miten isä erään everstiluutnantin, piiripäällikkö von Rinnlingenin luona, joka lähtiessä lausui ilonsa vierailun johdosta, vastasi kohteliaisuuteen laskemalla rakastettavaa pelästystä ilmaisten kätensä isännän olkapäälle; miten hän toisessa paikassa otti samanlaisen huomautuksen vastaan tyynen vakavasti ja miten hän kolmannessa torjui sen luotaan ivallisen liioitellulla vastakohteliaisuudella… Tämä tapahtui kaikki sana- ja muotovalmiudella, jonka hän kernaasti asetti poikansa ihailtavaksi ja jonka hän toivoi olevan tälle opiksi.

Mutta pikku Johann näki enemmän kuin hänen tuli nähdä, nuo arat, kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmät olivat liian tarkkanäköiset. Hän ei nähnyt ainoastaan isänsä varmaa rakastettavuutta, jolla tämä voitti kaikkien suosion, hän näki myös — näki sen harvinaisella, kiduttavalla selvänäköisyydellä — miten tuo kaikki oli vaikeata hallita, miten hänen isänsä jokaisen uuden paikan jälkeen kävi yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi, nojaten suljetuin silmin, joiden luomet olivat alkaneet punertaa, vaununnurkkaan. Ja kauhu sydämessä näki hän, miten noille kasvoille seuraavan talon kynnyksellä levisi aivan kuin naamio ja miten tuon väsyneen ruumiin liikkeet äkkiä norjistuivat. Esiintyminen, puhuminen, käyttäytyminen, toimiminen ihmisten keskellä ei pikku Johannin käsityksessä muodostunut miksikään luonnolliseksi, yksinkertaiseksi ja puolittain itsetiedottomaksi yhteisten käytännöllisten harrastusten edustamiseksi ja vahvistamiseksi yhteisiä kilpailijoita vastaan, vaan eräänlaiseksi itsetarkoitukseksi, tietoiseksi ja teennäiseksi rasitukseksi, jossa vaadittiin vilpittömän, yksinkertaisen tunteen asemesta peloittavan vaikeata ryhdin ja selkärangan taituruutta. Ja ajatellessaan, että häntäkin vaadittaisiin kerran esiintymään julkisissa kokouksissa, puhumaan ja liikkumaan kaikkien nähden, sulki Hanno silmänsä pelokkaan kauhun vallassa…

Tuo ei ollut se vaikutus, jota Thomas Buddenbrook oli toivonut esiintymisestään! Hänen tarkoituksensa oli herättää pojassa reipasta, kursailematonta ja yksinkertaista käytännöllistä mieltä — sitä hän tarkoitti, eikä mikään muuta.

»Sinä näyt pitävän herkuttelusta, hyvä ystävä», sanoi hän Hannon pyytäessä toista annosta jälkiruokaa tai puoli kupillista kahvia aterian jälkeen… »Sitten sinusta pitää tulla hyvä kauppias ja sinun pitää ansaita paljon rahaa! Niinhän?» Ja pikku Johann vastasi: »Niin.»

Toisinaan, kun suku oli kutsuttu päivälliselle senaattorin luo ja Antonie-täti tai Christian-setä vanhan tavan mukaan kiusoitteli Klothilde-täti parkaa alkaen puhua tälle tämän hitaaseen ja nöyrän ystävälliseen tapaan, saattoi tapahtua, että Hanno tavallista väkevämmän punaviinin vaikutuksesta hänkin hetkeksi eksyi saamaan äänilajiin ja kääntyi Klothilde-tädin puoleen lausuen jonkun kompasanan. Silloin nauroi Thomas Buddenbrook — äänekästä, sydämellistä, tartuttavaa, melkeinpä kiitollista naurua, kuten ihminen, jolle on tapahtunut jokin suuri, odottamaton ilo — ja hän ryhtyi kannattamaan poikaansa ja otti osaa tämän pilantekoon. Ja kuitenkin oli hän jo vuosia sitten luopunut entisestä pilkallisuudestaan sukulaisparkaansa kohtaan. Oli niin helppoa, niin liian vaaratonta osoittaa ylemmyyttään tuon ahdasjärkisen, nöyrän, laihan ja ikuisesti nälkäisen Klothilden suhteen, että se hänestä kaikessa viattomuudessaan tuntui epämiellyttävältä. Hänestä oli vastahakoista tuntea tuollainen epämiellyttäväksi, hän kun jokapäiväisessä elämässään sai alati taistella luonteensa liikaa arkatuntoisuutta vastaan ja kokea tuontuostakin, ettei hän voinut käsittää, miten oli mahdollista ymmärtää ja tunnustaa joku tilanne ja sittenkin käyttää sitä häpeämättä hyväkseen, eikä omaksua tuota kantaa… Mutta juuri tuo tilanteen hyväksikäyttäminen ilman häpeän tunnetta oli elämänkelpoisuutta, sanoi hän itselleen!

Ja miten iloinen, miten onnellinen, miten riemuisan toivehikas hän olikaan havaitessaan pikku Johannissa pienimmänkin elämänkelpoisuuden merkin!

KOLMAS LUKU.

Jo vuosia sitten olivat Buddenbrookit luopuneet laajemmista kesäisistä matkoista, joita he ennen olivat tehneet säännöllisesti, ja kun senaattorin rouva edellisenä keväänä oli lausunut toivomuksen saada lähteä Amsterdamiin vanhaa isäänsä tervehtimään, soittaakseen hänen kanssaan pitkästä aikaa pari viuluduettia, oli hänen miehensä antanut suostumuksensa sangen kuivasti. Mutta kun Gerda lähti Pikku Johannin ja neiti Jungmannin kanssa kesäajaksi Travemünden kylpylaitokselle, tapahtui se pääasiallisesti Hannon terveyden vuoksi…

Kesäaika meren rannalla! Käsittikö kukaan täysin mitä se merkitsi? Toinen toistaan seuraavien, hitaastikuluvien, yksitoikkoisten koulupäivien jälkeen neljä viikkoa rauhaisaa, huoletonta hiljaisuutta, jonka täytti vain leväntuoksu ja aaltojen hiljainen kohina… Neljä viikkoa — aika, joka alkaessaan tuntui mittaamattomalta, jonka loppuun uskominen oli mahdottomuus ja siitä puhuminen oli häpeämätön teko. Pikku Johann ei voinut ymmärtää, miten joku opettaja saattoi lukukauden loppuessa saada suustaan sellaisia sanoja kuin esimerkiksi: »Jatkamme tästä kesäloman jälkeen ja siirrymme siihen ja siihen…» Kesäloman jälkeen! Ja tuo kampalankatakkiin puettu käsittämätön mies näytti vielä iloitsevan siitä! Kesäloman jälkeen! Olihan kaikki, mikä tuon ajan takaa häämöitti, niin hirveän kaukana!

Miten ihanata oli herätä ensimmäisenä aamuna toisessa kylkirakennuksessa, jota yhdisti toiseen kapea välirakennus ja joka muodosti ravintolan ja päärakennuksen kanssa suoran linjan. Herätä edellisen päivän todistuksen näyttämisen ja matkatavaroilla täytetyissä vaunuissa suoritetun maamatkan jälkeen! Epämääräinen onnentunne, joka tuntui hänen ruumiissaan ja sai hänen sydämensä vetäytymään kokoon, herätti hänet… hän avasi silmänsä ja katseli ahnain, autuaallisin silmin puhtaan pienen kamarin muinaisfrankkilaisia huonekaluja… Hetki unenpöppöröistä, riemuisaa ihmettelyä — sitten täysi tietoisuus siitä, että oltiin Travemündessä, neljä pitkää viikkoa Travemündessä! Hän ei hievahtanut. Hän makasi hiljaa selällään kapeassa keltaisessa puusängyssä, jonka vuodevaatteet olivat kulumisesta ohuet ja pehmeät, sulki sitten uudelleen silmänsä ja tunsi, miten hänen rintaansa vapisutti onni ja levottomuus hänen vetäessään syvään ja hitaasti henkeään.

Huoneeseen paistoi keltainen päivänvalo raitaisen kaihtimen läpi, mutta ympärillä oli vielä aivan hiljaista ja Ida Jungmann ja äiti nukkuivat. Ei kuulunut muuta kuin kylpylaitoksen puiston hiekkakäytävien tasainen ja viihdyttävä haravointi ja ikkunan ja kaihtimen väliin jääneen kärpäsen surina ja toivoton poksahtelu ruutua vasten. Sen varjo näkyi raitaisella kankaalla… Hiljaisuus! Haravan raaputus ja kärpäsen yksitoikkoinen surina! Nuo tutut äänet herättivät pikku Johannissa taas eloon sen verrattoman, rauhaisan, miellyttävän tunteen, joka liittyi kylpylaitoksen eristettyyn asemaan ja jota hän niin rakasti. Jumalan kiitos, täällä ei tarvinnut pelätä kiiltäviä kampalankatakkisia opettajia, jotka ajoivat oppilaiden päihin kielioppia ja muuta joutavaa, sillä täällä oli liian kallista heille…

Hän hyppäsi ilon puuskassa vuoteestaan ja juoksi paljain jaloin ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimen, aukaisi toisen ikkunapuoliskon irroittaen valkoisen haan ja seurasi katseellaan kärpästä, joka lensi pois käytävien ja ruusu-istutusten yli. Puksipuiden puolikaarena ympäröimä soittokoju seisoi vielä toistaiseksi tyhjänä vastapäätä hotellirakennuksia. »Leuchtenfeld», ranta, joka oli saanut nimensä oikealla esiinpistävästä majakasta, levisi laajana vaaleahkon taivaan alla. Siinä kasvoi lähinnä matalaa, paljaiden läikkien keskeyttämää ruohoa, joka vaihtui vähän matkan päässä korkeiksi, karkeiksi rantakasveiksi ja viimein hiekaksi, jonne oli asetettu riviin pieniä puisia yksityispaviljonkeja ja merelle päin käännettyjä rantatuoleja. Meri päilyi tyynenä aamuauringon valossa, sen pinnalla väreili vain putelin vihreitä ja sinisiä, säännöllisiä juovia, ja punaiseksimaalattujen merimerkkien välitse, jotka osoittivat kulkuväylää, tuli Kööpenhaminasta päin höyrylaiva, ilman että tarvitsi tietää oliko se »Najaden» vai »Friederike Oeverdieck». Ja jälleen hengitti Hanno Buddenbrook syvään ja onnellisena meren suolaista tuoksua ja tervehti sitä hellästi, äänettömästi, kiitollisesti ja rakkaasti.

Sitten alkoi päivä, ensimmäinen noista niukoista kahdestakymmenestäkahdeksasta päivästä, jotka alussa tuntuivat autuaalta ikuisuudelta ja loputtuaan ohikiitäneeltä hetkeltä… Aamiaista syötiin ulkoparvekkeella tai suuren kastanjan alla, joka kasvoi lasten leikkikentän edessä, missä suuri kiikku oli — ja kaikki, hätäisesti pestyn pöytäliinan lemu, jonka tarjoilija levitti pöydälle, silkkipaperiset ruokaliinat, vieraslaatuinen leipä, se, ettei täällä, kuten kotona, syöty munia luisella, vaan tavallisella teelusikalla metallisista kupeista — kaikki tämä viehätti pikku Johannia.

Ja sitten oli kaikki niin vapaata ja keveää, sujui niin mainion joutilaasti ja häiriintymättömästi ja huolettomasti ja mukavasti: Aamunvietto rannalla soittokunnan esittäessä aamuohjelmaansa ylempänä kylpylaitoksella, loikominen ja lepäily rantatuolin ympärillä, leikittely pehmeällä hiedalla, joka ei ollut likaista, silmien vaivaton ja tuskaton tuijottaminen sinivihreään avaruuteen, josta puhalsi vapaana, esteettömänä, tohisten voimakas, raitis, villi ja ihanalta tuoksuva tuuli, joka pani korvat umpeen ja herätti miellyttävän huumauksen tunteen, johon hukkui tietoisuus ajasta ja paikasta ja kaikista rajoituksista… Sitten tuli uinti, joka täällä oli toista kuin herra Asmussenin laitoksella, sillä täällä ei ollut »ämmänhiuksia», vaan vaaleanvihreä, kristallikirkas vesi oli läpikuultavan puhdasta ja räiskyi vapaasti joka puoleen, kun sitä kosketti; ja niljakan lautapohjan sijasta oli jalan alla kova, hienoviiruinen hiekkapohja; ja Hagenströmin pojat olivat kaukana, hyvin kaukana, Norjassa tai Tirolissa. Konsuli rakasti laajoja virkistysmatkoja kesäisin — ja miksikäs ei… Lämpimikseen käveleminen rantaa pitkin »Mövensteinille» tai »meritemppeliin», välipala rantatuolin luona — ja sitten takaisin huoneisiin, jossa vietettiin pieni lepohetki ennen table d'hôtelle pukeutumista. Table d'hôte sujui hauskasti, kylpykausi oli parhaimmillaan, kylpylaitoksen suuri sali oli täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli Buddenbrookeille tuttuja perheitä ja hampurilaista, jopa englantilaista ja venäläistä herrasväkeäkin. Eräässä pöydässä tarjosi parastaikaa muuan mustapukuinen herra lientä hopeankirkkaasta maljasta. Ja joka päivälliseksi oli neljä ruokalajia, jotka olivat maukkaammat, voimakkaammat tai ainakin jollakin erinomaisemmalla tavalla valmistetut kuin kotona, ja monessa pöydässä juotiin samppanjaa. Usein tuli kaupungista yksinäisiä herroja, jotka eivät viitsineet olla koko viikkoa toimissaan, vaan olivat tulleet tänne huvittelemaan ja pelaamaan hiukan rulettia aterian jälkeen. Heihin kuului konsuli Peter Döhlmann, joka oli jättänyt tyttärensä kaupunkiin ja kertoi kaikuvalla alasaksanmurteella niin kainostelemattomia juttuja, että hampurilaiset naiset yskivät naurusta ja pyysivät häntä taukoamaan hetkeksi. Sellaisia olivat myös senaattori tohtori Cremer, entinen poliisimestari, Christian-setä ja hänen koulutoverinsa, senaattori Gieseke, jolla myöskään ei ollut perhettä mukana ja joka maksoi kaikki Christianin laskut… Myöhemmin, kun täysikasvuiset joivat kahvia ravintolan telttakaton alla musiikin soidessa, istui pikku Hanno tuolilla soittokojun portaiden juurella kuunnellen väsymättömänä soittoa… Iltapäivällä oli oma ohjelmansa. Kylpylaitoksella oli ampumarata, ja sivurakennusten oikealla puolella oli tallirakennus hevosineen, aaseineen ja lehmineen, joiden maitoa sai juoda lämpimänä, kuohuvana ja tuoksuavana. Sitten saattoi lähteä kävelylle kaupunkiin »Vorderreiheä» pitkin tai veneellä »Privaliin», jonka rannalta löytyi merikultaa, ottaa osaa lasten leikkikentällä suoritettuun krokettipeliin tai istua metsäisen kukkulan harjalla penkillä, jonka luona riippui table d'hôte-kello, ja kuunnella Ida Jungmannin lukua… Ja sittenkin oli aina viisainta palata rantaan, istua vielä illan hämärtyessä aallonmurtajan reunalla, huiskuttaa nenäliinaa suurille laivoille ja kuunnella pienten laineiden loisketta rantakiviä vasten, koko avaruuden ollessa tuon saman vienon ja suurenmoisen äänen täyttämä, joka saapui pikku Johannia kohti, puhui hänelle leppeästi ja sai hänet sulkemaan luomensa äärettömän tyytyväisyyden vallassa. Mutta silloin sanoi Ida Jungmann: »Tule, Hannoseni; täytyy lähteä, on illallisaika; saat kuolemantaudin, jos jäät tähän nukkumaan…» Miten tyynesti, viihdytetysti ja säännöllisesti hänen sydämensä löikään meren rannalta palatessa. Ja syötyään illallista huoneessaan maidon tai mallasmakuisen ruskean oluen kera, äidin aterioidessa myöhemmin kylpylaitoksen lasiparvekkeella suuremmassa seurassa, painui hän heti paikalla, ilman kuumeista kauhua, pehmeiden lakanoiden väliin päästyään, unen helmaan, kuunnellen sydämen tasaisia, voimakkaita lyöntejä ja iltakonsertin etäisiä rytmejä…

Pyhäisin ilmestyi senaattori eräiden muiden herrojen keralla, joita toimet olivat pidättäneet kaupungissa, omiensa luo, ja viipyi maanantaiaamuun. Mutta vaikka silloin oli samppanjaa ja jäätelöä table d'hôte-pöydällä, vaikka tehtiin ajoretkiä aasilla ja purjehdusmatkoja merelle, ei pikku Johann pitänyt erittäin noista pyhäpäivistä. Kylpylaitoksen rauha ja yksinäisyys oli häiritty. Joukko kaupunkilaisia, jotka eivät lainkaan kuuluneet tänne ja joita Ida Jungmann nimitti hyväntahtoisella halveksunnalla »paremman keskiluokan päiväkärpäsiksi», täytti päivällä puutarhan ja rannan kahvia juoden, soittoa kuunnellen ja uiden, ja Hanno olisi mieluimmin odottanut noiden juhlapukuisten rauhanhäiritsijäin poistumista omassa huoneessaan… Sitten hän taas oli iloinen, kun kaikki maanantaina liukui entisiin raiteisiinsa ja kun myös isän silmät, nuo silmät, jotka olivat olleet etäällä kuusi päivää ja jotka taas, hän tunsi sen hyvin, olivat koko pyhän tarkastaneet häntä arvostelevasti ja tutkien, olivat poissa…

Kaksi viikkoa kului, ja Hanno vakuutti itselleen ja jokaiselle, joka vain kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä yhtä pitkä aika kuin Mikonpäivän viikot. Mutta tuo oli petollinen lohdutus, sillä kun loma-ajan keskikohta oli sivuutettu, alkoi aika luistaa alamäkeen huimaavan nopeasti, niin nopeasti, että hänen olisi pitänyt tarttua jokaiseen tuntiin estääkseen sitä vierimästä edelleen ja pidentää jokaista meri-ilman siemausta, ettei onni olisi päässyt livahtamaan huomaamatta käsistä.

Mutta aika kulki omaa latuaan antaen vuoroon sadetta, auringonpaistetta, meri- ja maatuulta, hiljaista paahtavaa hellettä ja jyrisevää ukkosta, jolla ei ollut valtaa veden yli ja josta ei näyttänyt tulevan loppua. Oli päiviä, jolloin koillistuuli ajoi lahden täyteen mustanvihreää nousuvettä, joka peitti rannan levillä, simpukoilla ja maneeteilla ja uhkasi kaataa paviljongit. Silloin oli musta, möyrivä meri kokonaan kuohun peittämä. Suuret voimakkaat aallot lähestyivät ulapalta peloittavan rauhallisina, taipuivat majesteetillisesti muodostaen tummanvihreän, metallinkirkkaan kaaren ja viskautuivat pauhaten, roiskuen ja kumisten rannalle… Toisina päivinä veti taas länsituuli veden poispäin, jolloin sirosti kumpuileva pohja paljastui laajalti ja kaikkialla näkyi alastomia hiekkasärkkiä, sateen valuessa virtoina alas, taivaan, maan ja meren sulaessa harmaaksi seinäksi ja tuulenpuuskien pieksäessä vettä ikkunaruutuja vastaan niin että ne kävivät läpinäkymättömiksi. Silloin Hanno tavallisesti oleksi kylpylaitoksen salissa pianinon ääressä, joka ikävä kyllä oli mennyt vähän pilalle seurusteluiltojen valssi- ja jenkkamusiikista ja josta ei lähtenyt niin kaunista kaikua kuin flyygelistä kotona, mutta josta sentään, joskin himmeällä ja rämähtelevällä sointuvärillä, sai esiin varsin hauskoja vaikutelmia… Ja oli sitten sellaisiakin päiviä, haaveellisia, sinisiä, peilityyniä, polttavan kuumia päiviä, jolloin siniset hyönteiset survoivat paikallaan ilmassa, ampaisten silloin tällöin kappaleen matkaa johonkin suuntaan, ja jolloin meri oli äänetön ja kirkas kuin kuvastin… Ja kun kolme päivää oli jälellä, sanoi Hanno itselleen ja jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä koko helluntain pituinen aika. Mutta vaikka tuo lasku oli eittämättömän oikea, ei hän itse uskonut sitä, vaan hänen sydämessään oli varmistunut käsitys, että kampalankatakkinen mies oli ollut sittenkin oikeassa, että nuo neljä viikkoa sittenkin loppuivat ja että sittenkin siis täytyi jatkaa siitä, mihin oli lopetettu, ja siirtyä siihen ja siihen asiaan…

Matkatavaroilla kuormitetut ajoneuvot pysähtyivät kylpylaitoksen eteen, lähtöpäivä oli käsissä. Hanno oli heittänyt jo varhain aamulla jäähyväiset merelle ja rannalle; hän hyvästeli nyt tarjoilijoita, jotka saivat juomarahansa, soittokojua, ruusu-istutuksia ja koko kesäaikaa..Sitten lähtivät vaunut liikkeelle hotellihenkilökunnan kumarrellessa ympärillä.

Ne ajoivat puistokujalle, joka vei kaupunkiin, ja vierivät »Vorderreiheä» pitkin… Hanno painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta Ida Jungmannin ohi, joka istui häntä vastapäätä takaistuimella virkkusilmäisenä, valkotukkaisena ja luisevana. Aamutaivas oli vaaleanharmaassa pilvessä ja Travella kävi pienet laineet, joita tuuli työnteli nopeasti edelleen. Joskus ripsahti yksinäinen vesitippa ruutuun. »Vorderreihen» loppupäässä istuivat ihmiset oviensa edessä verkkoja paikaten; paljasjalkaisia lapsia juoksi esiin ja asettui uteliaasti vaunuja tarkastamaan. He jäivät tänne…

Vaunujen ehtiessä viimeisten talojen ohi kumartui Hanno eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan. Sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä. »Ensi vuonna taas», lohdutti Ida Jungmann syvällä, matalalla äänellä. Mutta tuo lause sai Hannon leuan vapisevaan liikkeeseen, ja kyyneleet pulpahtivat esiin pitkien ripsien alta.

Hänen kasvonsa ja kätensä olivat meri-ilman päivetyttämät; mutta jos hänen oli luultu vahvistuvan ja karaistuvan tämän kylpykausioleskelun aikana, tulevan reippaammaksi, tarmokkaammaksi ja vastustuskykyisemmäksi, oli surkeasti petytty; tuo lohduton totuus oli Hannolle päivänselvä. Hänen sydämensä oli näiden neljän merenrannalla hartaudessa ja rauhassa vietetyn viikon jälkeen tullut vielä herkemmäksi, uneksivammaksi, aremmaksi kuin ennen, vielä kykenemättömämmäksi pysymään rohkeana herra Tietgen edessä, ja se oli murtua hänen muistaessaan jälleen historian vuosilukuja ja kieliopin sääntöjen ulkoaoppimista, hirveän kevytmielistä kirjojen nurkkaanviskaamista ja nukkumaanmenoa kesken läksyjen, ahdistavaa pelkoa herätessä ja tunnin alussa, osaamattomuutta, vihamielisiä Hagenströmejä ja isän asettamia vaatimuksia.

Mutta sitten virkisti aamuinen ajo häntä hiukan heidän ajaessaan lintujen laulaessa maantien vedellä täyttyneitä raiteita pitkin. Hän ajatteli Kaita ja tapaamista, herra Pfühlia, soittotunteja, flyygeliä ja harmoniotaan. Muuten oli huomenna pyhä, ja ensimmäinen koulupäivä, maanantai, oli vielä vaaraton. Hän tunsi nappikengissään olevan vielä vähän hiekkaa… hän tahtoi pyytää ukko Groblebeniä jättämään sen sinne… Ja tulkoonpa taas kampalankatakkien ja Hagenströmien aika ja kaikki muu. Hänellä oli mitä oli. Hän oli muisteleva merta ja kylpylaitoksen puistoa, kun kaikki ikävät seikat kävivät hänen kimppuunsa; ja yksi ainoa lyhyt muisto äänestä, jolla kaukaa uinuvasta, salaperäisestä etäisyydestä tulevat pikku laineet illan hiljaisuudessa loiskahtivat aallonmurtajaa vasten, oli tuova hänelle lohtua ja tekevä hänet tunnottomaksi kaikkia vastuksia kohtaan…

Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin kujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldille ja Burgtor'in luo, jonka vieressä vasemmalla olivat vankilan muurit, joiden takana setä Weinsehenk istui, ajettiin kolisten Burgstrassea pitkin ja yli Kobergin, ohi Breitestrassen ja alas Fischergrubea ankarasti jarruttaen… Tuossa oli kodin punainen pääty ulokkeineen ja naisenmuotoisine valkoisine pylväineen; ja kun he astuivat keskipäivänhelteiseltä kadulta viileään kiviseen eteiseen, tuli senaattori konttorista kynä kädessä heitä vastaan…

Ja hitaasti, hyvin hitaasti, salaa itkien, oppi pikku Johann taas tulemaan toimeen ilman merta, pelkäämään ja olemaan kauheasti ikävissään, näkemään aina edessään Hagenströmit ja tyytymään Kaihin, herra Pfühliin ja musiikkiin.

Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja Klothilde-täti- kysyivät heti hänet nähtyään miltä koulu maistui loman jälkeen — vilkuttaen kiusoittavasti silmiään, mikä ilmaisi heidän ymmärtävän hänen tilansa ja suhtautuvan siihen tuolla käsittämättömällä aikaihmisten ylpeydellä, joka kohtelee kaikkia lasten elämän ilmiöitä mahdollisimman ivallisesti ja pintapuolisesti. Mutta Hanno kesti tuon hetken.

Kolme tai neljä päivää kaupunkiin paluun jälkeen ilmestyi kotilääkäri tohtori Langhals Fisehergruben varrelle nähdäkseen loma-ajan vaikutukset. Kun oli pidetty pitkähkö neuvottelu senaattorin rouvan kanssa, kutsuttiin Hanno sisään ja hänen täytyi puoleksi riisuutuneena alistua yksityiskohtaisen tutkimuksen, hänen status praesens'insa selvittämiseksi — kuten tohtori Langhals kynsiään katsellen sanoi. Hän tutki Hannon heikot lihakset, hänen rintansa leveyden ja sydämensä toiminnan, antoi pojan tehdä selvää kaikista ruumiintoiminnoistaan, otti viimein neularuiskulla veripisaran hänen laihasta käsivarrestaan tehdäkseen verikokeen kotona eikä näyttänyt yleensä nytkään oikein tyytyväiseltä.

»Väriä meillä on kyllä», sanoi hän ravistaen Hannoa, joka seisoi hänen edessään, ja laskien pienen karvaisen kätensä hänen olkapäälleen katsoen senaattorin rouvaan ja Ida Jungmanniin, »mutta ilme on yhä liian murheellinen.»

»Hänellä on ikävä merta», huomautti Gerda Buddenbrook.

»Vai niin, vai niin… vai viihdyt sinä siellä niin hyvin!» sanoi tohtori Langhals katsoen pikku Johannia itserakkaine silmineen… Hanno punastui. Mitä tuo kysymys merkitsi, johon tohtori Langhals nähtävästi odotti vastausta? Mieletön, haaveellinen toivo, joka johtui siitä haaveellisesta vakaumuksesta, ettei kaikista maailman kampalankatakkisista opettajista huolimatta Jumalalle sittenkään mikään ollut mahdotonta, täytti hänen mielensä.

»Niin…» sai hän sanotuksi tuijottaen tohtoriin silmät suurina. Mutta tohtori Langhals ei ollut tarkoittanut mitään erikoista kysymyksellään.

»No niin, uinnin ja hyvän ilman vaikutus on pian tuntuva… pian tuntuva!» toisti hän lyöden pikku Johannia olalle, työntäen hänet loitomma ja nyökäten senaattorin rouvalle ja Ida Jungmannille — se oli varman, hyväätarkoittavan ja tietävän lääkärin rohkaiseva nyökkäys, lääkärin, joka on tottunut siihen, että hänen silmistään ja huulistaan luetaan kohtaloita. Sitten hän nousi, ja tutkimus oli päättynyt…

Auliinta ymmärtämystä hänen meren-kaipuutaan kohtaan, tuota haavaa, joka arpeutui niin hitaasti ja alkoi vuotaa uudelleen pienimmästäkin arkipäivän kouraisusta, osoitti Antonie-täti, joka näkyi kuuntelevan silminnähtävän hartaana kuvausta Travemünden tapauksista sekä yhtyi täysin sydämin hänen kaihoisiin ylistyksiinsä.

»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan, olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä, josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta, kaikenlaisia tapahtumia… niinkuin elämässä saattaa käydä… olisin minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat… Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!… Kun menin katsomaan niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä vähän leville…»

NELJÄS LUKU.

Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.

Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.

»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta jotakin, jotakin hyvin vakavaa!… Rakastathan miestäsi yhä kaikesta sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine jäädä tänne?»

Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet, jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa…

Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.

Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan, sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys; mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä, miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa, että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.

Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä. Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.

Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.

Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen, jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä. Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder, joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen, kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin» valoisaan asuntoon.

VIIDES LUKU.

Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa. Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän kuin muutamia harvoja tosiasioita… Ja asuin- ja makuukamareissa, klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.

Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta, tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen, äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen, molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää huomattavammin silmiin…

Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset varjot… Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea. Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä, herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin. Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela. Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.

He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen yli sopivaisuuden rajojen.

Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista, oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin haaveellisina, vakavina ja säihkyen…

Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista, metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja kasinoa hän sensijaan halveksi.

Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla… liian paljon, sanoivat ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori….

Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu »turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.

Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..

Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi, voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot, itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta, ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen, kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala, äänetön, salattu hiljaisuus… Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.

Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä, vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta… Sellaiselta näytti asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana, joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle…

Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään… Ei mitään, minkä olisi voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan! Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista ja syvyydenhiljaisista hetkistä.