Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa, muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi. oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi kaikkien huulilla… Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia….
Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä? Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli, että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa…
Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle, hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä häpeä julkiseksi… Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin, ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin, vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän ahdistavaa, hätäistä pelkoa….
Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.
Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen, väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja julkisen häpeän pelon ahdistamana…
Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:
»Mitä sinä hommaat, Hanno?»
»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä… »
»Miten työ sujuu? Mitä sinulla on huomiseksi?»
Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet… saksan kirjoitusta…»
Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.
Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen, jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona… Hanno…»
Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina, heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen myötätunnosta.
Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen ja uupumuksen merkistä… Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.
Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia. Hän teki sen vain pari kolme kertaa… ja niin kävi joka asiassa. Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan. Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti. Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän velvollisuutenne… hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne, aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te voitte katsella miten se tapahtuu… Tehkäämme yhdessä jotakin minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako… se ei ole mikään sukkeluus… Ihminen on niin yksin… Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»
Ja hän aukaisi tulalaisen savukekotelonsa…
Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan, vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä etäisyydestä… Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:
»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön… Koeta siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma itsestäsi?… 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä… Vai luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän, että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin kuin minä…»
Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta, joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan… Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään, selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin… ja heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.
Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja valmiuden tunnetta.
Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua! Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon… Ja Thomas Buddenbrook kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena, ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa hänellekin…
Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin ruusunoksalle… Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.
Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin. Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein ääneen… Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä…
Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä… Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja, ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa….
Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon… Se oli kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.
Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.
Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti, tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä, pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä. Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme katoamattomuuteen». —
Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan, sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.
Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse… Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle…? Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli… tiedän vain, että se on liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni…
Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän, kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on nousemassa oraalle.
Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.
Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen valon kaukonäky… Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen, tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää… se, ettei olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!… Miksi? — Tuo kysymys sai jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken oli saanut kokea.
Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla, että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa…
Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä, tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon korvaus.
Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa… Tämä hänen minänsä ja olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!
Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan! Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja vapauteen…
Yksilöllisyys!… Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan vihaksi.
Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin… Missä minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea, ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa, jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!
Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa, horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä teen pojalla? En tarvitse poikaa!… Missä minä olen oleva kuoltuani? Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin…
Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton, puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun poikani. Se olen minä, kohta, kohta… heti kun kuolema vapauttaa minut siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin minä…
Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää? Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut, siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä… teitä kaikkia onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin… teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —
Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa, joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko — tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon nykyolevaisuuteen.
Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki… eikä seuraavalla hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys. Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun vallassani?… Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki oli lähtenyt.
Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.
Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalle?…
Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus, joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.
Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja kärsimyksistä… Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen turvana viimeisen kamppailun hetkinä… Todellako?
Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa, vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta lihan ylösnousemuksen päivänä… Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä peläten olevansa naurettava.
Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo kauan pohtimaansa aietta.
Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.
»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä…»
»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä. »Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»
»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui herrojen jälkeen.
Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä, jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä, miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua hajua.
Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni, minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»
Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja kysyi senaattoria.
Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa, mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»
KUUDES LUKU.
Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin nainen: »Hermot, herra senaattori… kaikkeen ovat syynä vain hermot. Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan… Nyt on syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan…»
Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.
»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.
Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja- ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut, ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla. Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen, nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä, niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi… Se oli jo liian vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta halua syöksyä alas… hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen ikkunan luo sulkeakseen sen… Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.
Tämän ja muiden samantapaisten ilmiöiden toteaminen tuotti hänelle eräänlaista kamalaa tyydytystä. Mutta se, mitä hän ei tarkastellut, joka jäi häneltä huomaamatta ja joka siitä syystä yhä paheni, oli harvinainen soveliaisuuskäsitysten puute, joka vuosien kuluessa oli yhä enemmän muuttunut hänen luonnokseen. Oli paha, että hän kertoi perhepiirissä juttuja, jotka korkeintaan olisivat olleet paikallaan klubissa. Mutta oli myös havaittavissa selviä merkkejä siitä, että hänen ruumiillinenkin kainouden tunteensa oli rappeutumassa. Tahtoessaan osoittaa kälylleen Gerdalle, jonka kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä, miten hyvää kudosta hänen englantilaiset sääryksensä olivat ja miten laihaksikin hän oli tullut, ei hän hävennyt vetää tämän silmien edessä leveitä, ruudukkaisia housujaan paljon yläpuolelle polven… »Katso, miten laiha minä olen… Eikö se ole tavattoman kummallista?» kysyi hän huolissaan, osoittaen nenä kurtussa luisevaa, ulospäin väärää säärtään ja laihaa polveaan, joka pisti esiin surkean näköisenä valkeitten alushousujen alta…
Hän oli, kuten sanottu, jättänyt kaiken kaupallisen toiminnan; mutta hän koetti kuitenkin saada jotenkuten kulumaan ne tunnit, joita hän ei viettänyt »klubissa», ja hän selitti innolla, ettei hän ollut koskaan lakannut kokonaan tekemästä työtä. Hän laajensi kielitaitoaan ja oli tieteellisestä harrastuksesta, ilman käytännöllisiä tarkoitusperiä, alkanut vastikään tutkia kiinan kieltä, pannen siihen kahden viikon kuluessa paljon aikaa. Hän täydensi myös parast'aikaa erästä englantilais-saksalaista sanakirjaa, joka hänestä tuntui riittämättömältä; mutta koska ilmanvaihdos saattoi taas tehdä hyvää ja koska myös oli suotavaa, että senaattorilla olisi seuraa, ei tämä askartelu estänyt häntä lähtemästä mukaan…
Veljekset lähtivät meren rannalle. He ajoivat sinne sateen ropistessa vaunun kuomia vasten, maantietä pitkin, joka oli yhtenä ainoana kuravellinä, puhumatta keskenään tuskin sanaakaan. Christianin silmät harhailivat sinne tänne kuin olisi hän kuunnellut jotakin arveluttavaa. Thomas istui väristen vaippansa sisällä, raukeakatseiset silmät punaisina; ja hänen pitkät, suipot viiksensä törröttivät jäykkinä kauas ohi kalpeiden poskien. Näin saapuivat he iltapäivällä kylpylaitokselle, jonka vetisillä hiekkakäytävillä vaununpyörät ratisivat. Vanha kaupanvälittäjä Gosch istui päärakennuksen lasiparvekkeella juoden rommitotia. Hän nousi paikaltaan sihauttaen kieltään hammasten välissä, ja sitten he istuivat hänen luokseen, nauttiakseen hekin jotakin lämmintä sillä välin kun heidän matka-arkkujaan kannettiin sisään.
Herra Gosch oli vielä kylpyvieraana, kuten muutamat toiset: eräs englantilainen perhe, eräs naimaton hollannitar ja eräs naimaton hampurilaisherra, jotka nyt todennäköisesti olivat viettämässä pientä lepohetkeä ennen table d'hôtea, sillä joka puolella oli kuolemanhiljaista, sade vain läiski ja lotisi. Nukkukoot. Herra Gosch ei nukkunut päivällä. Hän oli iloinen, jos yöllä sai vaipua pariksi tunniksi tiedottomuuden tilaan. Hän ei ollut hyvässä voinnissa, hän tarvitsi tätä myöhäistä ilmaparannusta vapisemista vastaan, kaikkien jäsentensä vapisemista vastaan… kirottu juttu! Hän osasi tuskin enää pitää totilasia käsissään, ja — piru vieköön! — hän ei voinut enää kirjoittaa kuin hyvin harvoin, joten hän edistyi surkean hitaasti Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistyössä. Hän oli erittäin masentuneella mielellä ja hänen herjauksensa olivat vailla tavallista iloista pontevuuttaan. »Kohta sitä kupsahtaa!» sanoi hän, ja tuo näkyi muuttuneen hänen mielilauseekseen, sillä hän toisti sitä alituiseen, sopi tai oli sopimatta.
Entä senaattori? Mikä häntä vaivasi? Miten kauan aikoivat herrat viipyä?
Tohtori Langhals oli lähettänyt hänet tänne hermojen tähden, vastasi Thomas Buddenbrook. Hän oli tietenkin totellut, koiranilmasta huolimatta, sillä mitä ei tee lääkäriään peläten! Hän tunsi itsensä todellakin vähän kurjanpuoleiseksi. He aikoivat jäädä tänne siihen asti kunnes hän virkistyisi hiukan…
»Niin, en minäkään ole hyvässä voinnissa», sanoi Christian kateellisena ja katkeroituneena siitä, että Thomas puhui vain itsestään, ja hän oli juuri aikeissa puhua nyökkäävästä haamusta, spriiputelista ja avonaisesta ikkunasta, kun hänen veljensä nousi mennäkseen huoneeseensa.
Sade ei lakannut. Se liotti maan ja tanssi hyppivinä pisaroina vedessä, joka lounaistuulen ajamana oli paennut kauemmas. Kaikkialla oli harmaata. Laivat kulkivat kuin varjot tai aavelaivat ohi rannan ja katosivat sekavan näköpiirin taa.
Toisia kylpyvieraita tapasi vain aterioiden aikana. Thomas teki sadetakkiin ja kalosseihin puettuna kävelyretkiä kaupanvälittäjä Goschin kanssa Christianin juodessa ravintolan tarjoilijaneidin kanssa ruotsalaista punssia.
Parina kolmena iltapäivänä, kun aurinko jaksoi pilkistää esiin, oli table d'hôtella pari tuttavaa kaupungista, jotka mielellään poistuivat vähäksi aikaa omaistensa parista. Nämä olivat senaattori tohtori Gieseke, Christianin koulutoveri, ja konsuli Peter Döhlmann, joka muuten oli huonon näköinen, sillä hän pilasi terveytensä liialla Hunyadi-Janos-vedellä. Herrat istuutuivat sitten päällystakit yllään ravintolan telttakaton alle, vastapäätä soittokojua, joka ei enää ollut käytännössä, joivat kahviaan ja sulattivat viittä ruokalajiaan katsellen ulos syksyiseen puutarhaan ja puhellen niitä näitä…
Tulijat kertoivat kaupungin uutisia. Siellä oli juuri ollut suuri tulva, joka oli tunkeutunut moniin kellareihin ja joka oli tehnyt sen, että alavimmissa kujissa soudettiin veneillä; sitten oli ollut muuan tulipalo rannalla, erään vajarakennuksen palo, ja uuden senaatinjäsenen vaali… Senaattoriksi oli valittu viime viikolla Alfred Lauritzen, kauppahuone Stürmann & Lauritzenin, siirtomaatavara-, tukku- ja vähittäisliikkeen toinen omistaja, eikä senaattori Buddenbrook ollut tyytyväinen siihen. Hän istui kaulusvaippaansa kiedottuna tupakoiden ja puuttui keskusteluun vain viimeistä asiaa kosketeltaessa, tehden pari huomautusta. Ei hän olisi antanut herra Lauritzenille ääntään, sanoi hän, se oli varma. Lauritzen oli läpirehellinen mies ja mainio kauppias, epäilemättä. Mutta hän kuului keskiluokkaan, alempaan keskiluokkaan, hänen isänsä oli vielä omakätisesti kaivanut happamia sillejä tynnyreistä ja käärinyt ne paperiin… ja nyt oli senaattiin siis tullut yksi vähittäiskaupan omistaja. Hänen, Thomas Buddenbrookin isoisä oli lopettanut välinsä vanhimman poikansa kanssa siksi, että tämä oli nainut itselleen puodin; sellaiset olivat asiat siihen aikaan. »Mutta taso on laskemassa, senaatin arvoluokkataso on laskemassa, senaatti kansanvaltaistuu, hyvä Gieseke, eikä se ole hyvä. Ei siinä riitä yksinomaan kaupallinen kykeneväisyys; minun mielipiteeni mukaan ei pitäisi lakata vaatimasta hiukan enemmän. Minusta on epämieluista ajatella Alfred Lauritzenia suurine jalkoineen ja laivurinkasvoineen raatihuoneen salissa… en tiedä miksi. Se on vastoin kaikkia tyylikäsityksiä, se on sanalla sanoen mautonta.»
Mutta senaattori Gieseke oli loukkaantunut. Hänkin oli vain pankinjohtajan poika… Ei niin, ansion tuli päästä kunniaansa. Siksi tässä oltiin tasavaltalaisia. »Teidän ei muuten pitäisi polttaa niin paljon, Buddenbrook, sillä sitten meri-ilma ei auta teitä yhtään.»
»Minä lopetankin juuri», sanoi Thomas Buddenbrook viskaten pois imukkeen ja sulkien silmänsä.
Keskustelu sujui harvakseen sateen alkaessa uudestaan ja himmentäessä koko näköalan. Johduttiin puhumaan kaupungin viimeisestä häpeäjutusta, eräästä vekselinvaärennyksestä, jonka oli tehnyt tukkukauppias P. Philipp Kassbaum, joka nyt istui telkien takana. Ei kiihdytty ensinkään, nimitettiin herra Kassbaumin tekoa tuhmuudeksi, naurahdettiin lyhyeen ja kohautettiin olkaa. Senaattori tohtori Gieseke kertoi, että tukkukauppias muuten oli hyvällä tuulella. Uudessa olinpaikassaan oli hän ensimmäiseksi pyytänyt pukeutumispeiliä, jota vankilan kopissa ei ollut. »Pitäähän minulla olla peili!» oli hän sanonut.
Ilmettään rävähdyttämättä naurahtivat herrat nenäänsä. Sigismund Gosch tilasi rommitotia äänellä, joka ilmaisi: »Mitä hyötyä tästä kurjasta elämästä on?»… Konsuli Döhlmann muisti viinaryyppynsä, ja Christian oli taas ruotsalaisen punssin kimpussa, jonka senaattori Gieseke oli tilannut itselleen ja ystävälleen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Thomas Buddenbrook jälleen alkoi vedellä haikuja.
Ja puhetta jatkettiin — laiskasti, halveksivasti ja epäilevän yhtäkaikkisesti, kylläisinä ja haluttomina raskaan ruoan ja juoman jälkeen ja sateen kiusaamina. Puheltiin kauppa-asioista, kunkin yksityisistä kauppa-asioista; mutta tuo keskustelun aihe ei innostanut ketään.
»Siitä ei ole paljon iloa» sanoi Thomas Buddenbrook raskaasti ja laski päänsä väsyneesti tuolin nojaa vasten.
»Entä miten on teidän laitanne, Döhlmann?» tiedusti senaattori Gieseke haukotellen… »Te olette tainnut antautua kokonaan paloviinan palvelukseen, vai kuinka?»
»Mistäpä piippu savua päästäisi», vastaa konsuli. »Kurkistan pari kertaa päivässä konttoriini. Lyhyt tukka on pian kammattu.»
»Ja huolehtiihan Strunck & Hagenström kaikesta tärkeimmästä», huomautti kaupanvälittäjä Gosch nyreästi. Hän oli laskenut kyynärpäänsä pöydälle kauaksi toisistaan ja nojannut ilkeän ukonpäänsä käsiään vasten.
»Lantatunkion lähellä ei tunnu toiset hajut», sanoi konsuli Döhlmann niin tarkoituksellisen alkuperäisesti että jokaisen täytyi vaipua murheelliseen mielentilaan, toivottoman epäilyn lamauttamana. »No, entä te, Buddenbrook, vieläkö te puuhaatte mitä?»
»En», vastasi Christian; »en minä enää». Ja sitten hän yht'äkkiä, ilman edelläkäyvää siirtymistä, ainoastaan vallitsevan äänettömyyden kehoittamana ja tarpeesta syventää sitä, alkoi puhua, hattu toisella korvallisella, Valparaison ajasta ja Johnny Thunderstormista… Semmoisessa kuumuudessa, hah haa! Voi hyvä Jumala!… työtä? No, sir, kuten näette, sir!» Ja hän kertoi miten he olivat puhaltaneet tupakansavun esimiehensä silmille. Hyvä Jumala!… Hänen ilmeensä ja liikkeensä ilmaisivat verrattoman hyvin tuota röyhkeän vaativaa ja hyväntahtoisen holtitonta laiskuutta. Hänen veljensä ei hievahtanut.
Herra Gosch koetti viedä totilasia huulilleen, laski sen kieltään sihauttaen takaisin pöydälle ja hinautui itse nyrkin avulla vastahakoisen käsivarren varaan, jonka jälkeen hän uudelleen lähensi kaidat huulensa lasin reunaan, läikytti osan pöydälle ja kulautti loput yht'aikaa suuhunsa.
»Voi teitä ja vapisemistanne, Gosch!» sanoi Döhlmann, »teidän pitäisi antaa asioiden mennä kuten minä. Tämä kirottu Hunyadi-Janos… Minä keperryn, ellen juo joka päivä litraani, semmoista se on, ja jos minä juon, keperryn vielä varmemmin. Tiedättekö, miltä tuntuu kun ei saa kunnon päivällistä… Tarkoitan, kun se ei pysy vatsassa?…» Ja nyt hän alkoi kertoa inhoittavan yksityiskohtaisesti voinnistaan, jota Christian Buddenbrook kuunteli peloittavalla mielenkiinnolla nenä kurtussa ja jonka hän palkitsi antamalla pienen tarkan kuvauksen vasemmalla puolella olevasta »vaivastaan».
Sade oli jälleen yltynyt. Se valui rankkana kohtisuoraan alas, ja sen toivoton, taukoamaton ropina kuului autiosta kylpylaitoksen puistosta.
»Niin, elämä on mätää», sanoi senaattori Gieseke, joka oli juonut hyvin paljon.
»Minä en viitsi enää olla maan päällä ollenkaan», sanoi Christian.
»Pian sitä kupsahtaa!» sanoi herra Gosch.
»Tuossa tulee Fiken Dahlbeck!» sanoi senaattori Gieseke.
Mainittu henkilö oli navetan omistajatar; hän kulki maitoämpäri kädessä herrojen ohi, hymyillen heille. Hän oli neljänkymmenen korvissa oleva, lihava ja julkea nainen.
Senaattori Gieseke katsoi häntä palavin silmin.
»Mikä povi!» hän sanoi; ja konsuli Döhlmann säesti noita sanoja äärettömän saastaisella sukkeluudella, josta oli se seuraus, että herrat taas nauraa hörähtivät nenäänsä.
Sitten huudettiin tarjoilijaa.
»Minä olen juonut litrani, Schröder», sanoi Döhlmann. »Voimme vaikka maksaakin. Kerranhan se on kuitenkin edessä… Entä te, Christian? Vaikka Giesekehän se taitaa maksaa teidän puolestanne.»
Mutta nyt elostui senaattori Buddenbrook. Hän oli istunut kaulusvaippaansa kääriytyneenä, kädet helmassa ja sikari suupielessä melkein kuin seuran ulkopuolella. Hän nousi paikaltaan ja sanoi terävästi: »Eikö sinulla ole rahaa mukanasi, Christian? Sallit kai sitten, että minä suoritan tuon pienen erän.»
Avattiin sateenvarjot ja astuttiin ulos katoksen alta. Teki hyvää lähteä vähän kävelemään…
— Toisinaan kävi rouva Permaneder veljeään tervehtimässä. Silloin he kulkivat yhdessä »Mövenstein»-kiven luo tai »meritemppeliin», jossa Tony Buddenbrook tuntemattomista syistä aina joutui innokkaaseen ja kapinoivaan mielentilaan. Hän puhui kaikkien ihmisten vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, hylkäsi empimättä valtiopäivien säätyjärjestelmän, tuomitsi ankarasti etuoikeudet ja mielivallan ja vaati pontevasti, että ansion oli oltava kaiken perustus. Ja sitten hän johtui puhumaan elämästään. Hän puhui hyvin, hän hauskutti veljeään suuresti. Tuon onnellisen olennon ei ollut tarvinnut koko elämänsä aikana salata mitään, ei vähäisintäkään seikkaa, eikä voittaa vaieten mitään. Hän ei ollut jättänyt ilmaisematta yhtään imartelevaa sanaa eikä yhtään loukkausta, jonka elämä oli tuottanut hänen kohdalleen. Kaiken, jokaisen onnen ja murheen oli hän ilmaissut arkipäiväisin, lapsellisin sanoin, jotka riittivät täydellisesti hänen ilmaisutarpeelleen. Hänen vatsansa ei ollut aivan terve, mutta hänen sydämensä oli kevyt ja vapaa — hän ei itse tiennyt miten vapaa. Häntä eivät kalvaneet mitkään kätketyt salaisuudet; ei yksikään mykkä elämys painanut häntä. Ja siksi hänellä ei ollutkaan kantamista menneisyydessään. Hän tiesi, että hänellä oli ollut erilaisia kovia kohtaloita, mutta ne eivät olleet sittenkään jättäneet jälkeensä raskautta ja väsymystä, eikä hän pohjaltaan uskonut niihin ollenkaan. Mutta kun hän ei voinut kieltää yleisesti tunnettuja tosiseikkoja, käytti hän niitä hyväkseen kerskuakseen niillä ja puhuakseen niistä äärettömän vakavan näköisenä… Hän saattoi joutua vihan valtaan lausuessaan niiden henkilöiden nimet, jotka olivat vaikuttaneet haitallisesti hänen elämäänsä — ja luonnollisesti myös Buddenbrook-suvun elämään — ja joiden luku vähitellen oli kasvanut kunnioitettavaksi. »Itku-Trieschke!» hän huudahti »Grünlich! Permaneder! Tiburtius! Weinschenk! Hagenströmit! Severin! Voi sentään, Thomas, tuota häpeämätöntä joukkoa! Kyllä Jumala kerran on rankaiseva heitä, siihen minä uskon!»
Kun he tulivat »Meritemppeliin», alkoi jo hämärtää; syksy oli pitkällä. He seisoivat eräässä merenpuoleisessa, avonaisessa osastossa, joissa haisi puulta samoin kuin uimalaitoksen kopeissa ja joiden seinät olivat täynnä nimikirjoituksia, sydämenkuvia ja runoja. He seisoivat rinnakkain katsellen alas kosteanvihreän jyrkänteen laitaa ja yli kapean kivisen rantahiekan harmaanmustalle aaltoilevalle merelle.
»Valtavat aallot…» sanoi Thomas Buddenbrook. »Miten ne vyöryvät esiin ja murtuvat toinen toisensa perästä, loppumattomina, tarkoituksettomina ja kuolleina. Ja kuitenkin ne rauhoittavat ja lohduttavat, kuten kaikki yksinkertainen ja välttämätön maailmassa. Olen oppinut pitämään yhä enemmän merestä… ennen pidin vuoristosta enemmän, mutta ehkä vain siksi, että se oli kauempana. Nyt en enää välittäisi siitä. Luulen, että pelkäisin ja häpeäisin. Siellä on liian monipuolista, liian oikullista ja epätasaista… jäisin varmasti alakynteen siellä. Mitähän ihmisiä ne ovat, jotka antavat etusijan meren yksitoikkoisuudelle? Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat sellaisia, jotka ovat tuijottaneet liian kauan ja syvälle sisäisten asioiden mutkiin ja jotka tarvitsevat ainakin yhdessä asiassa yksinkertaisuutta… Vuoristossa täytyy osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä hiekassa. Minä tunnen katseen, jolla kumpaakin tervehditään. Varmat, uhmailevat, onnelliset silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo ja elämänhalu, katsovat kukkulalta kukkulalle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää aaltojaan salaperäisellä ja herpaannuttavalla kohtaloonalistumisella, uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on jossakin kerran katsonut syvälle surullisiin totuuksiin… Terveys ja sairaus, siinä on näiden kahden asian ero. Ihminen kiipeilee reippaasti vuoriston louhikkojen, sakaroiden ja huippujen keskellä koetellakseen voimiaan, joita hän ei vielä tunne. Mutta se, joka on väsynyt sisäiseen kamppailuun, saapuu lepäämään ulkonaisen yksinkertaisuuden helmaan.»
Rouva Permaneder oli vaiti ja vaivaantunut, kuten huolettomat ihmiset ovat seurassa, jossa joku äkkiä sanoo jotakin kaunista ja vakavaa. Eihän sellaista puhuta! ajatteli hän katsellen kiinteästi etäisyyteen jottei kohtaisi veljensä katsetta. Ja aivan kuin hiljaa anteeksipyytäen, että häntä kamostutti, veti hän veljensä käsivarren kainaloonsa.
SEITSEMÄS LUKU.
Oli tullut talvi, joulu oli ohi, oli kulumassa tammikuu vuonna 1875. Lumi, joka peitti jalkakäytävät kovaksitallattuna, tuhkan ja hiekan sekaisena kerrostumana, oli muodostanut molemmin puolin ajotietä korkeita kinoksia, jotka kävivät yhä harmaammiksi, kuopallisemmiksi ja hatarammiksi, sillä ilmassa oli lämpöasteita. Kivitys oli märkä ja likainen, ja tummista räystäistä tippui vettä. Mutta niiden yläpuolella levisi taivas vaaleansinisenä ja pilvettömänä, ja avaruudessa näytti tanssivan miljardeja säkenöiviä valohiukkasia…
Kaupungin keskuksessa oli vilkasta, sillä oli lauantai ja toripäivä. Raatihuoneen pylväikön suippokaarien alla olivat lihakauppiaiden kojut, joissa he punnitsivat tavaroitaan verisin käsin Mutta itse torilla, suihkukaivon ympärillä oli kalamarkkinat. Siellä istui lihavia vaimoja kädet karvavieruisissa puuhkissa ja jalat hiilipatojen ääressä, vartioiden kylmänliukasta saalistaan ja kutsuen ympäri liikuskelevia keittäjättäriä ja talonrouvia levein puheenparsin ostoon. Ei ollut petoksen pelkoa. Saattoi olla varma tavaran tuoreudesta, sillä kalat elivät melkein kaikki, nuo lihavat, voimakkaat kalat… Toisilla oli hyvät päivät. Ne uiskentelivat, tosin ahtaudessa, mutta iloisin mielin vesisangoissa tarvitsematta kärsiä minkäänlaista hätää. Mutta toiset lojuivat hirveästi pullottavin silmin ja haukkovin kiduksin sitkeähenkisinä ja kituen laudallaan, pieksäen kovasti ja epätoivoisesti pyrstöllään, kunnes ne vihdoin napautettiin laudan laitaan ja verinen veitsi viilsi auki niiden kurkun. Pitkät ja paksut ankeriaat kiemurtelivat ja kääntyilivät mitä oudoimpiin mutkiin. Syvissä soikoissa vongerteli mustanaan Itämeren krapuja. Välistä vetäytyi joku voimakas kampela kouristuksenomaisesti kokoon ja ponnahti mielettömässä pelossaan kauas laudalta liukkaalle, totkujen tahraamalle levitykselle, niin että omistajattaren täytyi juosta sen perästä ja tuoda se ankarasti nuhdellen ja velvollisuudentuntoa teroittaen takaisin paikalleen…
Breitestrassella oli päivällisaikaan erittäin vilkasta. Koululapset tulivat reppu selässään katua pitkin, täyttivät ilman naurullaan ja lavertelullaan ja nakkelivat toisiaan puolisulaan lumeen. Nuoret, hyviin perheisiin kuuluvat konttorioppilaat kulkivat arvonsa tuntien torin ohi tanskalaisiin merimieslakkeihin tai hienoihin englantilaiskuosisiin vaatteisiin puettuina, ylpeinä siitä, että olivat päättäneet realikoulukurssin. Vakiintuneet, harmaapartaiset ja mitä arvossapidetyimmät porvarit kulkivat katua pitkin järkkymätön kansallis-vapaamielinen ilme kasvoillaan, kopautellen kävelykeppiään katuun ja katsellen tarkkaavasti raatihuoneen lasitiilipäätyä kohti, jonka portaille oli asetettu kaksi vartiaa. Sillä senaatti oli koolla. Jalkaväkeen kuuluvat sotilasvahdit kulkivat viittoihinsa kietoutuneina, kivääri olalla, kylmäverisesti, määrättyä alaa edestakaisin likaisessa sohjussa. He kohtasivat toisensa puolitiessä, katsoivat toisiinsa, vaihtoivat pari sanaa ja jatkoivat taas kulkuaan toistensa ohi. Kun joku upseeri sattui kohdalle kaulus ylöskäännettynä ja molemmat kädet taskuissa, seuraten jonkun pikku mamsselin jälkiä ja antaen samalla rikkaiden talojen nuorten neitien ihailla heitä, asettuivat sotamiehet kumpikin vahtikoppinsa eteen, vilkaisivat hätäisesti asuaan ja tekivät kunniaa… Kesti vielä kauan ennenkuin he saisivat tervehtiä senaattoreita näiden tullessa ulos. Istuntoa oli kestänyt vasta kolmeneljännes tuntia. Kai tässä ennen sen loppumista ehtisi tapahtua vaihtokin…
Mutta silloin, yht'äkkiä, kuuli toinen sotilaista lyhyen, hiljaisen kuiskauksen rakennuksen sisältä; samassa vilahti pylväikössä raatihuoneenvahtimestari Uhlefeldtin tulipunainen hännystakki, ja tämä ilmestyi esiin sanomattoman touhukkaana kolmikolkkahattu päässä ja koristemiekka sivulla, sanoi hiljaa »huomio!» ja vetäytyi takaisin. Samassa kuului kaikuvasta käytävästä jo läheneviä askeleita…
Jalkaväkisotilaat asettuivat asentoon, löivät kantapäänsä yhteen, pullistivat rintaansa, veivät kiväärin jalalle ja tekivät kunniaa parilla täsmällisellä otteella. Heidän välitseen astui kutakuinkin nopeasti, silinteri koholla, keskipituinen herra, joka oli vetänyt toisen kulmansa ylös ja jonka pitkät, suipot viikset ulottuivat kauas ohi kalpeiden poskien. Senaattori Buddenbrook lähti tänään paljon ennen istunnon loppua raatihuoneelta.
Hän kääntyi oikealle eikä siis kotiaan kohden. Täsmällisenä, moitteettoman hienona ja siistinä kulki hän eteenpäin hiukan hypähtelevine askeleineen, ollen kaiken aikaa pakotettu tervehtimään joka suunnalle. Hänellä oli kädessään valkoiset hansikkaat ja hänen hopeakoukkuinen keppinsä oli pistetty vasempaan kainaloon. Hänen leveän turkinkauluksensa yläpuolelta näkyi valkoinen hännystakin kravatti. Mutta hänen huolellisesti hoidetut kasvonsa olivat valvoneen näköiset. Monet huomasivat ohikulkiessa, että hänen tulehtuneissa silmissään oli kyyneleitä ja että hän oli puristanut huulensa yhteen aivan erikoisella, varovaisella ja vääntyneellä tavalla. Usein hän nieli aivan kuin hänen suunsa olisi täyttynyt jollakin nesteellä. Ja poskien ja ohimoiden liikkeistä näkyi, että hän oli purrut yhteen hampaansa.
»Mitäs nyt, Buddenbrook, sinä karkaat istunnosta! Onpas se uutta!» sanoi Mühlstrassen kulmassa hänen vieressään joku, jota hän ei ollut huomannut. Se oli Stephan Kistenmaker, hänen ystävänsä ja ihailijansa, joka yleisissä asioissa omaksui kaikki hänen mielipiteensä. Hänellä oli pyöreäksileikattu, harmahtava täysiparta, tavattoman paksut kulmakarvat ja pitkä, punainen nenä. Hän oli pari vuotta sitten, ansaittuaan aika määrän rahaa, lopettanut viiniliikkeensä, jota nyt hoiti hänen veljensä Eduard omissa nimissään. Siitä alkaen oli hän elänyt koroillaan. Mutta koska hän hiukan häpesi nykyistä toimettomuuttaan, oli hänellä aina olevinaan kauhean kiire.
»Kauhean kiire. Minusta tulee pian loppu!» sanoi hän sivellen harmaata, käherrysraudalla kiharoitua tukkaansa. »Mutta mitä varten ihminen olisi muutenkaan olemassa?» Hän saattoi seista tuntimääriä pörssissä, ilman että hänellä oli siellä mitään tekemistä. Hänellä oli monta joutavaa virkaa. Viimeksi oli hän hommannut itsensä kaupungin kylpylaitoksen johtajaksi. Hän hääri vilkkaasti valamiehenä, kaupanvälittäjänä, testamentintoimeenpanijana pyyhkien hikeä otsaltaan…
»Onhan nyt istunto, Buddenbrook», sanoi hän uudelleen, »ja sinä olet kävelyllä.»
»Sinähän siinä olet», sanoi senaattori hiljaa, liikuttaen vaikeasti huuliaan… Menee minuutteja, etten voi nähdä mitään. Minulla on hirveät tuskat.»
»Tuskat? Missä?»
»Hampaassa. Jo eilisestä asti. En ole ummistanut silmääni koko yönä… En ole vielä käynyt lääkärillä, sillä minulla oli aamulla tekemistä konttorissani enkä tahtonut olla poissa istunnosta. Mutta lopulta en sittenkään jaksanut kestää kauemmin ja nyt olen matkalla Brechtin luo…»
»Mikä hammas se on?»
»Täällä alhaalla vasemmalla… Poskihammas… Siinä on tietysti kolo… Se on sietämätöntä… Hyvästi, Kistenmaker! Ymmärräthän, minulla on kiire…»
»Luuletko, ettei minulla ole kiire? Hirveästi, hirveästi hommaa… Hyvästi! Ja hyvää vointia! Anna vetää se pois! Aina heti pois, se on parasta…»
Thomas Buddenbrook kulki eteenpäin purren hampaansa yhteen, vaikka se vain pahensi asiaa. Siinä tuntui viiltävä, polttava, kolottava tuska, ilkeänlaatuinen särky, joka oli levinnyt kipeästä poskihampaasta koko vasempaan leukaluuhun. Sitä jomotti kuin takoen, ja se sai kuumeisen punan nousemaan hänen kasvoilleen ja kyynelten silmiin. Uneton yö oli tehnyt hirveän pahaa hänen hermoilleen. Hänen oli juuri äsken puhuessaan täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ettei hänen äänensä olisi sortunut itkuun.
Mühlstrassella astui hän keltaisenruskealla öljymaalilla maalattuun taloon, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilaatassa seisoi »Hammaslääkäri Brecht». Hän ei nähnyt palvelustyttöä, joka avasi oven. Eteisessä tuntui pihvin ja kukkakaalin lemu. Sitten hän yht'äkkiä tunsi ympärillään odotushuoneen kirpeän hajun, jonne hänet oli johdettu. »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, olkaa hyvä!» huusi vanhan naisen ääni. Se oli Josephus, joka istui huoneen perällä kiiltävässä häkissään ja katsoi häneen pienin, terävin silmin kierosti ja salakavalasti.
Senaattori sijoittui pyöreän pöydän ääreen, ja koetti etsiä »Fliegende Blätterin» sukkeluuksista lievitystä tilaansa, mutta työnsi sitten kirjan inhoten luotaan, painoi keppinsä hopeakoukun poskeaan vasten, sulki polttavat silmänsä ja voihkaisi. Huoneessa oli aivan hiljaista, Josephus pureskeli vain jotakin narskutellen häkissään.
Herra Brechtin velvollisuus oli antaa odottaa itseään hiukan, vaikka hän olisi ollut toimetonkin.
Thomas Buddenbrook nousi äkisti ja kaatoi erään pikku pöydän luona olevasta karahvista lasillisen vettä, jonka hän nielaisi ja joka haisi ja maistoi kloroformille. Sitten hän aukaisi eteisen oven ja huusi kärsimättömällä äänellä, että ellei herra Brechtillä ollut kovin tähdellistä estettä, pyytäisi hän hiukan kiirehtimään, sillä hänen hammastaan särki.
Heti tämän jälkeen ilmestyi hammaslääkärin harmahtava poskiparta, kyömynenä ja paljas otsa vastaanottohuoneen ovelle. »Olkaa hyvä», hän sanoi »Olkaa hyvä», kirkui Josephus. Senaattori seurasi kutsua nauramatta. Vaikea tapaus! ajatteli tohtori Brecht kalveten…
He kulkivat kiireesti valoisan huoneen läpi isoa kääntötuolia kohden, jossa oli pehmeä päänalus ja vihreällä sametilla päällystetyt käsinojat ja joka sijaitsi ikkunan alla. Istuessaan selitti Thomas Buddenbrook lyhyesti mistä oli kysymys, laski päänsä taapäin ja sulki silmänsä.
Herra Brecht asetteli tuolia ja alkoi sitten tutkia hammasta pienellä peilillä ja rautapuikolla. Hänen kätensä haisi mantelisaippualle ja hänen hengityksensä pihville ja kukkakaalille.
»Meidän täytyy vetää se pois», sanoi hän tuokion kuluttua kalveten yhä enemmän.
»Vetäkää vaan», sanoi senaattori sulkien luomensa vielä tiukemmin.
Nyt syntyi äänettömyys. Herra Brecht puuhasi jotakin kaapin luona ja etsi esiin kojeita. Sitten hän lähestyi uudestaan potilastaan.
»Minä pensselöin ensin vähän», sanoi hän. Ja samassa ryhtyi hän toimeen, voidellen hammaslihaa huolellisesti väkevähajuisella aineella. Sitten hän pyysi hiljaa ja sydämellisesti potilastaan pysymään hiljaa ja aukaisemaan suunsa hyvin auki sekä aloitti tehtävänsä.
Thomas Buddenbrook rutisti molemmin käsin samettikäsinojaa. Hän tunsi tuskin ollenkaan pihtien asettamista, huomasi sitten vasta, suunsa sisältä kuuluvasta ritinästä ja lisääntyvästä, yhä julmemmaksi käyvästä paineesta, joka tuntui koko hänen päässään, että asia oli hyvällä alulla. Jumalan kiitos! ajatteli hän. Nyt on vaan annettava sen jatkua. Kipu on kasvava hirmuiseksi, äärettömäksi, kunnes tulee loppukouraus, kamala, järjetön, murskaava, epäinhimillinen tuska, joka repii koko aivot kappaleiksi… Sitten se on ohi; täytyy siis odottaa.
Sitä kesti kolme tai neljä sekuntia. Herra Brechtin vavahteleva voimanponnistus tuntui myös Thomas Buddenbrookin ruumiissa, hän tunsi kohoavansa istuimelta ja kuuli pienen uikahduksen hammaslääkärin kurkusta… Äkkiä tuli kamala tempaus, järistys, hän luuli niskan taittuvan; ja sitä seurasi lyhyt rätinä ja rasahdus. Hän avasi nopeasti silmänsä… Paine oli poissa, mutta hänen päässään jyrisi, tulehtuneessa ja raadellussa leuassa tuntui vihlova, julma polte, ja hän tunsi selvästi, ettei tämä ollut asian oikea ratkaisu, vaan ennenaikainen tapaus, joka vain pahensi asiaa… Herra Brecht oli astunut taapäin. Hän nojasi koneistokaappia vastaan, oli kalpea kuin kuolema ja sanoi: »Juuret… Johan minä sen arvasin.»
Thomas Buddenbrook sylki vähän verta siniseen kuppiin, joka oli hänen vieressään, sillä hammasliha oli revennyt. Sitten kysyi hän puolitiedottomasti: »Mitä te sanotte juurista?»
»Juuret jäivät sinne, herra senaattori… Pelkäsin jo sitä… Hammas on hyvin pilaantunut… Mutta minun velvollisuuteni oli yrittää…»
»Mitä nyt?»
»Jättäkää kaikki minun huolekseni, herra senaattori…»
»Mitä nyt tapahtuu?»
»Juuret täytyy ottaa pois. Vipukoneen avulla… Niitä on neljä…»
»Neljä? Täytyy siis vetää neljä eri kertaa?»
»Valitettavasti.»
»Tämä riittää täksi päiväksi!» sanoi senaattori aikoen nousta, mutta jäi sitten kuitenkin istumaan painaen päänsä alas.
»Hyvä herra, teidän ei tule vaatia yliluonnollista», hän sanoi. »Minä en ole parhaimmissa voimissa… Täksi kertaa olen kestänyt tarpeeksi… Tahdotteko olla hyvä ja aukaista ikkunan silmänräpäykseksi.»
Herra Brecht teki sen ja vastasi sitten: »Suostun aivan mielelläni siihen, että tulette huomenna tai ylihuomenna uudestaan johonkin aikaan ja että siirrämme loput siihen. Tunnustan, että itsekin… Sallitteko, että toimitan vielä huuhtelun ja pensselöimisen, lievittääkseni tuskaa toistaiseksi…»
Hän toimitti huuhtelun ja pensselöimisen, ja sen jälkeen lähti senaattori pois, lumivalkeaksi valahtaneen herra Brechtin koettaessa viimeisine voimineen kohauttaa säälivästi olkaansa.
»Hetkinen… olkaa hyvä!» huusi Josephus heidän astuessaan odotussalin läpi, ja se huusi sen uudelleen Thomas Buddenbrookin jo laskeutuessa portaita alas.
Vipukoneen avulla… niin, se oli tapahtuva huomenna. Mitä nyt? Kotiin lepäämään, koettamaan nukkua. Varsinainen hermosärky tuntui lauhtuneen; hänen suussaan tuntui vain epäselvä, vaikea polte. Kotiin siis… Hän kulki hitaasti katuja pitkin, tervehtien ja vastaten tervehdyksiin koneellisesti, miettivin, epävarmoin silmin aivan kuin pohtien miltä hänestä oikeastaan tuntui.
Hän saapui Fischergrubelle ja alkoi astua vasenta jalkakäytävää pitkin. Kaksikymmentä askelta kuljettuaan hän tunsi pahoinvointia. Minä menen toiselle puolen katua ja juon pienen viinaryypyn anniskeluliikkeessä, hän ajatteli ja astui kadulle. Kun hän oli saapunut jotakuinkin keskiväliin tapahtui seuraavaa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin joku olisi tarttunut hänen aivoihinsa ja alkanut pyörittää niitä vastustamattomalla voimalla ja yhä lisääntyvällä, hirvittävästi lisääntyvällä nopeudella ensin suurissa ympyröissä, sitten pienemmissä ja yhä pienemmissä, kunnes se murskasi ne suunnattomalla, raa'alla ja armottomalla voimalla noiden ympyröiden kivikovaa keskipistettä vasten… Hän teki puolikäännöksen ja kaatui kädet levällään suulleen märälle kivitykselle.
Koska katu oli hyvin jyrkkä, oli hänen yläruumiinsa sangen paljon korkeammalla kuin jalat. Hän oli kaatunut kasvoilleen, joiden alle heti alkoi muodostua verilammikko. Hänen hattunsa vieri kappaleen matkaa alemma. Hänen turkissaan oli loka- ja lumitahroja. Hänen valkoisiin hansikkaisiin puetut kätensä olivat kuralätäkössä.
Siinä hän makasi ja siihen hän jäi makaamaan, kunnes pari kaupunkilaista sattui kohdalle ja käänsi hänet toisinpäin.