KAHDEKSAS LUKU.

Rouva Permaneder tuli pääportaita ylös kannattaen helmojaan toisella kädellä ja painaen toisella suurta ruskeata puuhkaansa poskeaan vasten. Hän syöksyi puolijuoksua eteenpäin, kapottihattu huolimattomasti päähän nakattuna, posket hohtaen; eikä hänen eteenpäintyöntyvässä ylähuulessaan ollut yhtään hikipisaraa. Vaikka ei näkynyt ketään, mutisi hän lakkaamatta rientäessään eteenpäin, ja hänen mutinastaan erottui silloin tällöin joku sana, jolle pelko antoi kuuluvan muodon… »Ei se ole mitään…» hän sanoi. »Ei se merkitse mitään… Hyvä Jumala ei voi tahtoa sellaista… Hän tietää mitä tekee; siihen minä uskon… Se ei varmastikaan ole sen vaarallisempaa… Voi, Herra Jumala, totisesti minä tahdon rukoilla sinua…» Hän höpisi peloissaan mitä sattui, ryntäsi toiseen kerrokseen ja sitten yli käytävän…

Etuhuoneen ovi oli avoinna, ja sieltä tuli hänen kälynsä häntä vastaan.

Gerda Buddenbrookin kauniit valkoiset kasvot olivat vääntyneet kauhun ja inhon irveeseen, hänen lähekkäin olevat, ruskeat, sinisten varjojen ympäröimät silmänsä räpyttivät ja niiden katse oli vihainen, hämmentynyt ja iljetyksen täyttämä. Nähdessään rouva Permanederin levitti hän käsivartensa ja syleili tätä kätkien päänsä tämän olkapäätä vasten.

»Gerda, Gerda, mitä se on?» huusi rouva Permaneder. »Mitä on tapahtunut?… Mitä tämä merkitsee!… Minulle sanottiin hänen langenneen? Tiedoton?… Miten hän voi?… Eihän hyvä Jumala saata tahtoa pahinta… Sano jo toki, ole laupias…»

Mutta hän ei saanut heti vastausta, tunsi vain miten Gerdan koko olemus vääntelehti kauhun vallassa. Sitten hän kuuli olkapäänsä kohdalta ääntä…

»Ja minkä näköinen hän oli», ymmärsi hän, »kun he toivat hänet tänne! Koko elämänsä aikana ei hän sallinut vaatteissaan yhtään tomuhiukkasta… On kohtalon ivaa, että loppu saattaa tulla siten…!»

He kuulivat hiljaista liikettä. Pukeutumishuoneen ovi oli avautunut, ja Ida Jungmann seisoi kynnyksellä valkoinen esiliina edessään, vatia kantaen. Hänen silmänsä olivat itkettyneet. Kun hän huomasi rouva Permanederin, astui hän taapäin maahan katsoen antaakseen tietä. Hänen ryppyinen poskensa vapisi.

Pitkät, kukikkaat ikkunaverhot häilähtivät vedossa, kun Tony kälynsä seuraamana astui makuuhuoneeseen. Karboolin, eetterin ja muiden lääkkeiden haju lemahti heitä vastaan. Leveässä mahonkisängyssä, punaisen peitteen alla makasi Thomas Buddenbrook riisuttuna, kudottuun yöpaitaan puettuna selällään. Hänen raollaan olevat silmänsä olivat murtuneet ja vääntyneet, huulet liikkuivat lallattaen pörrööntyneiden viiksien alla ja hänen kurkustaan kuului tavantakaa kurahtelevia ääniä. Nuori tohtori Langhals kumartui hänen ylitseen, otti verisen hauteen hänen kasvoiltaan ja kastoi uuden kulhoon, joka oli yöpöydällä. Sitten hän kuunteli sairaan rintaa ja koetteli valtimoa… Sängyn jalkopäässä istui pikku Johann, pyöritti merimiessolmuaan ja kuunteli miettivän näköisenä isänsä ääntelyitä. Likaantuneet vaatteet olivat jossakin tuolilla.

Rouva Permaneder kyykistyi vuoteen viereen, tarttui veljensä käteen, joka oli raskas ja kylmä, ja tuijotti tämän kasvoihin… Hän alkoi tajuta, että tiesipä hyvä Jumala tai ei mitä teki, hän sittenkin tahtoi »pahinta».

»Tom», vaikeroi hän. »Etkö tunne minua? Mikä sinun on? Jätätkö meidät?
Ethän jätä meitä?! Voi, se ei voi olla mahdollista…!»

Ei seurannut mitään, jonka olisi voinut käsittää vastaukseksi. Tony katsoi apua anoen tohtori Langhalsiin. Tämä seisoi siinä kauniit silmät alasluotuina, ja hän ilmaisi kasvoillaan, ei aivan itserakkaudetta, hyvän Jumalan tahdon…

Ida Jungmann tuli taas sisään auttamaan, jos oli jotakin auttamista. Vanha tohtori Grabow tuli omassa persoonassaan loukkaantunutta katsomaan, puristi jokaisen kättä pitkät kasvot lempeän näköisinä, tarkasti päätään pudistaen sairasta ja teki juuri samoin kuin tohtori Langhals vähää ennen oli tehnyt… Tieto tapahtumasta oli levinnyt tuulen nopeudella kaupungille. Vähänväliä soi alaoven kello ja makuuhuoneeseen tunki senaattorin vointia koskevia kysymyksiä. Se oli muuttumaton, muuttumaton… jokainen sai saman vastauksen.

Molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että yöksi oli joka tapauksessa hankittava laupeudensisar. Lähetettiin noutamaan sisar Leandraa, ja tämä tuli. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmettelyn tai kauhun ilmettä, kun hän astui sisään. Hän laski vain nytkin hiljaa nahkalaukkunsa, päähineensä ja kaapunsa syrjään ja ryhtyi hiljaisin, ystävällisin liikkein työhönsä.

Pikku Johann istui paikallaan tunti tunnin jälkeen, katseli kaikkea ja kuunteli isänsä kurkusta tulevia kurahtelevia ääniä. Hänen olisi oikeastaan pitänyt mennä laskento-yksityistunnilleen, mutta hän ymmärsi, että nämä olivat sellaisia tapauksia, joiden edessä kampalankatakkien täytyi vaieta. Läksyjenlukuakin hän muisti vain silmänräpäyksen pilkallisesti… Kun rouva Permaneder pari kertaa tuli hänen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten, vuodatti hän kyyneleitä; mutta muuten katsoi hän ympärilleen kuivin silmin, luotaantyöntävän ja miettivän näköisenä, hengitti säännöttömästi ja varoen kuin olisi hän pelännyt tuntevansa tuon vieraan ja samalla niin tutun hajun…

Kellon lähestyessä neljää teki rouva Permaneder päätöksen. Hän pyysi tohtori Langhalsin seuraamaan häntä viereiseen huoneeseen, vei käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas.

»Herra tohtori», hän sanoi, »eräs asia on teidän vallassanne; pyydän, että tekisitte sen! Sanokaa minulle totuus! Minä olen elämän koettelema nainen. Olen oppinut katsomaan totuutta silmiin, uskokaa minua… Onko veljeni elävä huomiseen? Puhukaa suoraan!»

Tohtori Langhals käänsi pois kauniit silmänsä, katsoi kynsiään ja puhui ihmisen voimattomuudesta ja kykenemättömyydestä arvaamaan, oliko herra senaattori elävä yli yön vai kutsuttaisiinko hänet pois seuraavassa silmänräpäyksessä…

»Sitten minä tiedän mitä teen», hän sanoi, lähti ulos ja lähetti hakemaan pastori Pringsheimiä.

Osittaiseen virkapukuun puettuna, ilman kaularöyhystä, mutta pitkä kauhtana yllään tuli tämä huoneeseen, loi kylmän katseen sisar Leandraan ja istuutui tuolille vuoteen viereen, joka oli työnnetty hänelle. Hän pyysi sairasta tuntemaan hänet ja kuuntelemaan hiukan mitä hän sanoisi; mutta kun tuo pyyntö jäi tuloksettomaksi, kääntyi hän suoraan Jumalan puoleen, puhutteli häntä frankkilaismurteisella saksankielellä ja muunteli ääntään, milloin alentaen sen matalaksi ja synkän intoilevaksi, milloin koroittaen sen lempeään kirkastukseen, kasvonilmeiden muuttuessa aina sitä mukaa… Hänen pyöräyttäessään r-äännettä oudon paksulla tavalla kitalaessaan arveli pikku Johann hänen juuri juoneen kahvia voisämpylöiden kera.

Pastori Pringsheim sanoi, ettei hän eivätkä nämä muut läsnäolevat henkilöt enää rukoilleet tämän kalliin uskonveljen henkiinjäämistä, sillä he ymmärsivät Herran pyhän tahdon olevan ottaa hänet luokseen, vaan he rukoilivat hänelle vain autuaallista loppua… Sitten hän luki vielä vaikuttavalla tavalla kaksi tapaukseen soveltuvaa rukousta ja nousi. Hän puristi Gerda Buddenbrookin ja rouva Permanederin kättä, otti pikku Johannin pään käsiensä väliin ja katsoi minuutin verran surusta ja hellyydestä väristen hänen alasluotuja luomiaan, kumarsi neiti Jungmannille, loi uudelleen kylmän katseen sisar Leandraan ja poistui.

Tohtori Langhalsin palatessa kotoaan, jonne hän oli pistäytynyt vähäksi aikaa, oli kaikki aivan ennallaan. Hän neuvotteli vain lyhyeen hoitajattaren kanssa ja poistui taas. Myöskin tohtori Grabow kävi vielä kerran kysymässä sairaan vointia ja katsoi sitten lempeästi sivulle. Thomas Buddenbrookin silmät olivat yhä murtuneet, hänen huulensa lallattivat ja hänen kurkustaan kuului edelleen kurahtelevia ääniä. Hämärä laskeutui. Ulkona näkyi kalpea iltarusko, ja sen valo lankesi ikkunasta likaantuneille vaatekappaleille, jotka olivat jossakin tuolilla.

Kello viisi ryhtyi rouva Permaneder ajattelemattomaan tekoon. Istuen vastapäätä kälyään vuoteen laidalla alkoi hän yhtäkkiä sanella kurkkuäänellään hyvin kovasti ja ristissä käsin erästä virttä… »Lopeta, Herra, tuskansa», hän lausui kaikkien kuunnellessa häntä hiiskahtamatta, — lopeta, Herra, tuskansa; ja vahvista myös jalkansa; niin kuolemahan mennen… » Mutta hän rukoili niin sydämensä pohjasta, että hän koko ajan vain ajatteli niitä sanoja, joita parastaikaa lausui, muistamatta, ettei hän osannut ollenkaan loppua, vaan sai pysähtyä surkeasti kolmannen säkeen jälkeen. Hän teki sen, keskeytti rukouksensa koroitetulla äänellä ja korvasi lopun sitä suuremmalla ryhdin arvokkuudella. Jokainen huoneessa-olijoista oli odottanut loppua ja vetäytynyt hämillään itseensä. Pikku Johann rykäisi niin kovasti, että se kuului kuin voihkaisulta. Sen jälkeen ei huoneessa kuulunut muuta kuin Thomas Buddenbrookin kuolemaa ennustavat kurahtelut.

Tuntui vapauttavalta, kun sisätyttö ilmoitti viereiseen huoneeseen kannetun hiukan ruokaa. Mutta juuri kun oli alettu nauttia vähän lientä Gerdan makuukamarissa, ilmestyi sisar Leandra ovelle viitaten ystävällisesti.

Senaattori kuoli. Hän henkäisi pari kolme kertaa hiljaa, vaikeni ja lakkasi liikuttamasta huuliaan. Siinä oli koko muutos; hänen silmänsä olivat jo sitä ennen olleet kuolleet.

Tohtori Langhals, joka saapui muutaman minuutin perästä paikalle, asetti mustan kuulotorvensa sairaan rinnalle, kuunteli kauan ja lausui tunnontarkan harkinnan jälkeen: »Hän on kuollut.»

Ja sisar Leandra sulki hellävaroen kuolleen silmäluomet kalpean, lempeän kätensä nimettömällä sormella.

Silloin viskautui rouva Permaneder polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvonsa peitteeseen ja itki ääneen, antautui hillittömästi, mitään salaamatta tuon virkistävän tunteenpurkauksen valtaan, joka oli hänen onnellisen luontonsa käytettävissä… Kasvot likomärkinä, mutta vahvistuneena, keventyneenä ja täydellisessä sielullisessa tasapainossa nousi hän maasta ja ryhtyi heti ajattelemaan kuolemanilmoituksia, jotka oli viipymättä toimitettava eri tahoille — suunnaton määrä hienosti painettuja surukirjeitä…

Christian tuli näkyviin. Hänen laitansa oli siten, että hän oli saanut tiedon senaattorin kaatumisesta klubiin, josta hän oli paikalla poistunut. Mutta peläten näkevänsä jotakin kauheata oli hän ensin tehnyt laajan kävelyn Burgtor'in ulkopuolelle, niin ettei kukaan ollut löytänyt häntä. Nyt hän sitten tuli ja kuuli jo alhaalla veljensä kuolleen.

»Eihän se saata olla mahdollista!» sanoi hän nousten ontuen ja silmät harhaillen portaita ylös.

Sitten hän seisoi sisarensa ja kälynsä välissä kuolinvuoteen ääressä, seisoi siinä paljaine päälakineen, sisäänvajonneine poskineen, riippuvine viiksineen, suunnattomine, luisevine nenineen ja väärine laihoine säärineen; seisoi hiukan alakuloisena, hiukan kysyvän näköisenä, ja hänen pienet, syvällä olevat silmänsä katsoivat veljen kasvoja, jotka näyttivät niin äänettömiltä, kylmiltä ja luoksepääsemättömiltä. Thomaksen suupielet olivat vetäytyneet alas miltei pilkallisen näköisinä. Veli, jonka Christian oli väittänyt olevan itkemättä hänen kuollessaan, makasikin nyt itse siinä, oli kuollut muitta mutkitta, sanaakaan sanomatta, vetäytynyt ylhäisesti äänettömyyteen ja jättänyt toisen säälimättömästi häpeän valtaan, kuten niin monasti elämässä! Oliko hän tehnyt oikein vai väärin kohdellessaan Christianin kärsimyksiä, hänen »vaivaansa», nyökkäävää miehenhaamua, spriiputelia ja avonaista ikkunaa vain kylmällä ylenkatseella? Tuo kysymys oli turha, sillä kuolema oli nyt itsepäisessä ja arvaamattomassa puolueellisuudessaan valinnut hänet, tehnyt hänet syytteiden saavuttamattomaksi, ottanut hänet hoiviinsa ja holhoukseensa, tehnyt hänet kunnianarvoiseksi ja korottanut hänet käskijävallallaan ihmisten aran mielenkiinnon kohteeksi — samalla kuin se hylkäsi halveksuen Christianin ja oli virittävä ilkkuen hänen eteensä vielä kymmenet kiusat ja häpeät. Milloinkaan ei Thomas Buddenbrook ollut tehnyt veljeensä niin valtavaa vaikutusta kuin tällä hetkellä. Menestys on mahtava voima. Toisten kunnioituksen kärsimyksiämme kohtaan herättää yksin kuolema; se tekee vähäpätöisimmänkin niistä kunnianarvoiseksi. Sinun puolellasi on nyt oikeus, minä taivun, ajatteli Christian; ja äkkiä taivutti hän kömpelösti toisen polvensa ja laskeutui sille sekä suuteli peitteellä lepäävää kylmää kättä. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea edestakaisin silmien harhaillessa ympäri huonetta.

Saapui sitten muitakin surunvalittelijoita, vanhat Krögerit, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja vanha herra Marcus. Klothilde-parkakin tuli taloon, seisoi laihana ja tuhkanharmaana vuoteen ääressä ja risti tylsän näköisenä kudotuilla käsineillä peitetyt kätensä. »Älkää luulko, Tony ja Gerda», sanoi hän äärettömän hitaasti ja valittavasti, »että minulla on kylmä sydän, kun en itke. Minulla ei ole enää kyyneleitä… » Ja jokainen uskoi nuo sanat hänen seisoessaan siinä niin toivottoman värittömänä ja kuivettuneena…

Viimein poistuivat kaikki erään vaimoihmisen tieltä, erään epämiellyttävän vanhan olion tieltä, jolla oli väkättävä, hampaaton suu ja joka oli tullut pesemään ja pukemaan ruumista sisar Leandran kanssa.

* * * * *

Vielä myöhään illalla istuivat arkihuoneessa Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, Christian ja pikku Johann suuren kaasulampun alla pyöreän keskipöydän ympärillä uutterassa toiminnassa, oli saatava kokoon luettelo henkilöistä, joille täytyi lähettää kuolemanilmoitus, sekä varustettava kirjekuoret osoitteilla. Kaikkien kynät rapisivat. Silloin tällöin muisti joku taas uuden nimen ja merkitsi sen luetteloon… Hannonkin täytyi olla avullisena, sillä hänellä oli hyvä käsiala, ja aika oli täpärällä.

Talossa ja kadulla oli hiljaista. Harvoin vain kajahtivat jonkun kulkijan askeleet. Kaasulamppu puhahteli, joku mutisi nimen, paperi rapisi. Välistä yhtyivät kaikkien katseet hetkeksi tapahtunutta muistellen.

Rouva Permanederin kynä liikkui vauhdikkaasti. Mutta joka viides minuutti, aivan kuin kellon mukaan laskettuna, pani hän kynän kädestään, kohotti yhteenliitetyt kätensä suunsa tasalle ja puhkesi valitukseen. »Minä en käsitä sitä!» huusi hän osoittaen sillä, että hän vähitellen rupesi käsittämään, mitä oikein oli tapahtunut. »Nyt on siis kaikki lopussa!» huusi hän aivan odottamatta viiltävän epätoivon vallassa ja kiersi itkien käsivartensa kälynsä kaulaan, minkä jälkeen hän taas vahvistuneena jatkoi puuhaansa.

Christian oli samassa tilassa kuin Klothilde-parka. Hän ei ollut vuodattanut vielä ainoatakaan kyyneltä ja häpesi sitä hiukan. Nolouden tunne oli hänessä voimakkaampi kuin mikään muu. Sitäpaitsi oli ainainen askartelu omien mielentilojen ja omituisuuksien kanssa tylsyttänyt ja kuluttanut häntä. Hän oikaisi itsensä väliin, pyyhkäisi paljasta otsaansa ja sanoi tukahtuneella äänellä: »Niin, se on hirveän surullista!» Hän sanoi sen itseään varten, pakotti itseään muistamaan tapausta ja koetti pusertaa silmistään hiukan kosteutta….

Äkkiä tapahtui sellaista, mikä sai kaikki hämmennyksen valtaan. Pikku Johann purskahti nauruun. Hän oli kirjoitellessaan sattunut huomaamaan jonkun outokaikuisen nimen, joka tuntui vastustamattoman koomilliselta. Hän toisti sen, pyrski nenän läpi, taivuttautui eteenpäin, vapisi, nieli, mutta ei voinut olla nauramatta. Alussa saattoi luulla hänen itkevän, mutta ei se ollut sitä. Aikuiset katsoivat häneen luullen erehtyneensä ja ollen ymmällä. Sitten lähetti äiti hänet nukkumaan…

YHDEKSÄS LUKU.

Hammassärkyyn… Senaattori Buddenbrook oli kuollut hammassärkyyn, sanottiin kaupungilla. Mutta tuhat tulimmaista, kuoliko nyt kukaan hammassärkyyn! Hänen hammastaan oli kivistänyt, herra Brecht oli taittanut hampaan, ja sen jälkeen hän oli kaatunut kadulle. Oliko moista kuultu?!…

Mutta olipa asia miten hyvänsä, nyt oli edessä seppeleiden lähettäminen, suurten seppeleiden, kalliiden seppeleiden, seppeleiden, jotka tuottivat kunniaa, joista mainittaisiin sanomalehdissä ja joista näkyi, että ne tulivat velvollisuudentuntoisilta, maksukykyisiltä ihmisiltä. Ne lähetettiin surutaloon, niitä tulvi kaikkialta, yhdistyksiltä, perheiltä ja yksityisiltä; niissä oli laakeriseppeleitä, väkevätuoksuisia kukkaseppeleitä, hopeaseppeleitä; seppeleitä, joissa oli mustat nauhat, ja toisia, joissa oli kaupungin värien mukaiset nauhat, sellaisia, joissa oli mustat kirjaimet, ja sellaisia, joissa oli kultaiset. Ja joukossa oli palmunlehtiä, suunnattoman suuria palmunlehtiä….

Kaikki kukkakaupat tekivät suurenmoisia kauppoja, ei vähimmin Iversenin liike, joka oli vastapäätä surutaloa. Rouva Iversen soitti monta kertaa päivässä ulko-oven kelloa tuoden erilaisia laitteita; mikä oli senaattori siltä ja siltä, mikä konsuli siltä ja siltä, mikä joltakin virkakunnalta… Kerran hän kysyi, eikö hän saisi käväistä sisällä katsomassa senaattorivainajaa. Kyllä, sen hän mielellään sai tehdä, tuli vastaukseksi, ja sitten hän seurasi neiti Jungmannia pääportaita ylös luoden mykkiä katseita häikäisevään ympäristöön.

Hänen käyntinsä oli raskasta, sillä hän odotti pieniä, kuten tavallisesti. Hänen näkönsä oli muutenkin vuosien kuluessa muuttunut hiukan epäedulliseksi, mutta kapeamuotoiset mustat silmät ja malaijilaiset poskiluut olivat edelleenkin viehättävät, ja näkyi yhä, että hän varmaan kerran oli ollut erinomaisen kaunis. — Hänet päästettiin salonkiin, sillä Thomas Buddenbrookin paarit oli viety sinne.

Vainaja makasi tuon suuren ja valoisan huoneen keskellä, josta huonekalut olivat poistetut, valkosilkkisillä patjoilla, valkoiseen silkkiin käärittynä ja valkoisella silkillä peitettynä tuberoosien, orvokkien ja kymmenien muiden kasvien väkevässä, huumaavassa tuoksussa. Hänen pääpuolessaan, puolipiiriin asetettujen hopeaisten haarakynttilöiden keskellä, joiden alustat olivat verhotut mustalla suruharsolla, seisoi Thorvaldsenin siunaava Kristus. Kukkavihkoja, seppeleitä, kukkakoreja ja -laitteita oli pitkin seinävieriä pystyssä ja nojallaan lattialla ja peitteellä; palmunlehtiä oli järjestetty paarien ympärille ja ne taipuivat yli kuolleen jalkojen. — Hänen kasvonsa olivat paikotellen ruhjoontuneet, ja nenä varsinkin oli pahasti vioittunut. Mutta hänen hiuksensa olivat käherretyt, kuten hänen eläessäänkin, ja viikset, jotka vanha herra Wenzel vielä kerran oli hoitanut käherrysraudalla, ulottuivat jäykkinä kauas ohi valkoisten poskien. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivuun ja hänen ristiin asetettujen käsiensä välissä oli norsunluinen risti.

Rouva Iversen jäi seisomaan oven suuhun, katsoen sieltä silmiään räpytellen paareja; vasta kun rouva Permaneder ilmestyi kokonaan mustiin puettuna, kasvot itkusta pöhöllään arkihuoneen oviverhojen väliin ja kehoitti häntä lempeästi astumaan lähemmä, rohkeni hän astua kappaleen matkaa eteenpäin parkettilattialla. Hän seisoi kädet riskissä ulkonevan vatsansa päällä katsellen kapeine, mustine silmineen kasveja, haarakynttilöitä, silkkinauhoja, koko tuota valkoisen silkin paljoutta, ja Thomas Buddenbrookin kasvoja. Olisi ollut vaikea määritellä noiden kalpeiden, raskaudentilan kuluttamien kasvojen ilmettä. Viimein hän sanoi: »Niin…», nyyhkäisi kerran — yhden ainoan kerran — aivan lyhyeen ja melkein huomaamattomasti ja kääntyi menemään.

Rouva Permanederiä miellyttivät tuollaiset vierailut. Hän ei poistunut talosta, vaan valvoi väsymättömällä innolla kunnianosoituksia, jotka tulivat hänen veljensä maallisten jäännösten osaksi. Kurkunpää-ääntään käyttäen luki hän moneen kertaan sanomalehtikirjoitukset, joissa ilmaistiin kaikki veljen ansiot, samoin kuin suvun satavuotisjuhlapäivänä, ja valitettiin hänen henkilönsä korvaamattomuutta. Hän oli läsnä arkihuoneessa lausumassa tervetulleiksi kaikkia surunvalittelijoita, jotka Gerda otti vastaan salongissa; ja näiden luku oli leegio. Hän neuvotteli useiden henkilöiden kanssa hautajaisista, joista oli tuleva suurenmoisen hienot. Hän järjesteli jäähyväiskohtauksia. Hän antoi konttorihenkilökunnan tulla sisään sanomaan johtajalleen viimeiset jäähyväiset. Ja sitten oli varastotyömiesten vuoro. Nämä vääntäytyivät suurine jalkoineen yli parketin, vetivät suunnattoman alamaisesti suupielensä alas ja levittivät ympärilleen paloviinan, purutupakan ja ruumiillisen työn hajua. He töllistelivät komeata paarilaitetta lakkejaan pyöritellen, ihmettelivät ensin ja ikävystyivät sitten, kunnes eräs viimein uskalsi tehdä lähtöä, minkä jälkeen kaikki muut mennä lohjustivat hänen kintereillään ulos… Rouva Permaneder oli haltioissaan. Hän väitti nähneensä monelta tipahtaneen kyyneleen partaan. Se ei ollut totta. Sellaista ei ollut tapahtunut. Mutta samapa se, kun hän nyt kerran oli luullut nähneensä sen ja se teki hänet onnelliseksi!

Tuli sitten maahanpaniaispäivä. Metalliarkku oli ilmanpitävästi suljettu ja kukilla peitetty, haarajalkojen kynttilät paloivat, talo täyttyi ihmisistä, ja surevien keskellä, niin perheenjäsenten kuin vieraiden, seisoi valtavimmassa majesteettisuudessaan pastori Pringsheim paarien pääpuolessa, ja hänen ilmeikäs päänsä nökötti kaularöyhelöllä aivan kuin lautasella.

Muuan hartiakas kantaja, eräänlainen mukava tarjoilijan ja juhlanjärjestäjän välimuoto, huolehti tilaisuuden ulkonaisesta menosta. Hän juoksi silinteri kädessä hiljaisin askelin portaita alas ja huusi läpitunkevalla kuiskausäänellä eteiseen, joka juuri oli täyttynyt virkapukuisista tullivirkamiehistä ja puseroihin, polvihousuihin ja silinteriin puetuista viljankantajista: »Huoneet ovat aivan täydet, mutta pylväskäytävässä on vielä tilaa… »

Sitten syntyi hiljaisuus; pastori Pringsheim alkoi puhua, ja hänen taidokas äänensä täytti mahtavana ja muuntelevana koko talon. Mutta hänen oikoessaan siunaten käsiään Kristuskuvan vieressä saapui talon eteen kalpean talvitaivaan valossa nelivaljakkoiset ruumisvaunut, ja toiset vaunut asettuivat niiden jälkeen jonoksi, joka ulottui katua pitkin alas virtaan asti. Talon ovea vastapäätä seisoi kivääri jalalla komppania sotamiehiä luutnantti von Throtan johdolla, joka paljastettu miekka kädessään katsoi hehkuvin silmin salongin uloketta kohti… Monet ympärillä olevissa ikkunoissa ja kadulla olijoista kurkottivat silloin kaulojaan.

Viimein syntyi liikettä eteisessä, luutnantin hiljainen komennushuuto kajahti, sotamiehet tekivät kunniaa kivääreillään, herra von Throta laski miekkansa alas, ja arkku tuli näkyviin. Neljän mustaan viittaan ja kolmikolkkahattuun puetun kantomiehen kantamana se keinui varovasti ulos ovesta, ja tuuli toi kukkien tuoksun uteliaita katsojia kohti, leyhäyttäen ruumisvaunujen katolla olevaa mustaa sulkatöyhtöä, liikuttaen hevosten turpakarvoja, hevosten, joita seisoi rivissä virtaan asti, sekä viputtaen ruumiskuskin ja ajajien mustia hatunharsoja. Silloin tällöin leijaili ilmassa joku yksinäinen lumihiutale painuen pehmeästi maahan.

Ruumisvaunuja vetävät hevoset, jotka olivat verhotut kokonaan mustalla peitteellä, jonka alta vain niiden levottomat silmät vilkkuivat, lähtivät liikkeelle neljän mustiin puetun miehen taluttamina, ja toiset saattohevoset lähtivät liikkeelle toinen toisensa jälkeen. Christian Buddenbrook astui pastorin kanssa ensimmäisiin vaunuihin. Seuraavassa ajoi pikku Johann hyvinvoivan näköisen hampurilaisen sukulaisen kanssa. Ja vitkalleen, vitkalleen, alakuloisena ja juhlallisena solui Thomas Buddenbrookin ruumissaatto eteenpäin, tuulen liehuttaessa kaikkien talojen puolitankoon vedettyjä lippuja… Virkakunnat ja viljankantajat kulkivat jalan.

Arkun edetessä surevien jonon saattamana hautuumaan käytäviä pitkin, ohi ristien, patsaiden, kappelien ja lehdettömien itkupajujen sekä lähetessä Buddenbrookien sukuhautaa seisoi siellä jo sotilaskunniavahti uudelleen kunniaa tehden, ja erään pensaikon takaa kajahtivat surumarssin hitaat, raskaat sävelet.

Jälleen oli suuri hautakivi kaiverrettuine sukukilpineen siirretty syrjään, ja jälleen seisoivat kaupungin herrat lehdettömän metsikön laidassa avonaisen haudan äärellä, johon nyt laskettiin Thomas Buddenbrook vanhempiensa viereen. Siinä he seisoivat, nuo arvon ja rikkauden edustajat, katse maahan luotuna tai pää alakuloisesti kallellaan, ja senaattorit erotti heidän joukostaan heidän valkoisista hansikkaistaan ja kravateistaan. Mutta kauempana tungeksivat muut virkamiehet, viljankantajat, konttoristit ja varastomiehet.

Soitto vaikeni, pastori Pringsheim puhui. Ja kun hänen siunaussanansa olivat kajahtaneet koleassa ilmassa, varustautuivat kaikki pusertamaan vielä kerran edesmenneen veljen ja pojan kättä.

Se oli pitkällinen toimitus. Christian Buddenbrook otti vastaan surunvalittelut puolittain hajamielisen, puolittain nolon näköisenä, jollainen ilme hänellä tavallisesti oli juhlatilaisuuksissa. Pikku Johann seisoi paksuun kultanappiseen merimiespukuunsa puettuna hänen vieressään, piti sinertävien varjojen ympäröimiä silmiään alasluotuina, katsomatta kehenkään, ja käänsi päänsä arasti irvistäen vinosti tuulta vasten.

YHDESTOISTA OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Juuri kun ajattelee jotakin henkilöä tuumien, että mitenkähän hänenkin on käynyt elämässä, voikin äkkiä muistaa, ettei tämä enää kävelekään kaupungin kaduilla, ettei tämän ääni enää kaiukaan yleisessä äänikonsertissa, vaan että hän on kadonnut iäksi näyttämöltä ja nukkuu jonkin multakummun alla kaupungin portin ulkopuolella.

Kosulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, Gotthold-sedän leski, oli kuollut. Hänellekin, joka kerran oli ollut niin ankaran riidan aiheuttaja perheen keskuudessa, oli kuolema suonut sovittavan ja kirkastavan kruununsa, ja hänen kolme tytärtään, Friederike, Henriette ja Pfiffi, tunsivat nyt olevansa oikeutetut ottamaan vastaan sukulaisensa, näiden tullessa surunvalittelulle, loukkaantuneen näköisinä, aivan kuin sanoen: »Siinä nyt näette, teidän vainonne on saattanut hänet hautaan!»… Vaikka konsulitar oli elänyt ikivanhaksi…

Madame Kethelsen oli myös saanut rauhan. Kärsittyään viimeisen vuoden leinisärkyä oli hän hiljaa, koruttomasti, lapsenuskoineen muuttanut manalle, sisarensa kadehtimana, joka vielä nytkin silloin tällöin sai taistella pieniä järkeisuskoisia kiusauksia vastaan, vaikka hän tuli yhä kumarammaksi ja pienemmäksi ja oli sitkeämmän rakenteensa vuoksi pakotettu viipymään tässä pahassa maailmassa.

Konsuli Peter Döhlmann oli myös kutsuttu isiensä luo. Hän oli pannut koko omaisuutensa aamiaisiin, oli viimein kuollut Hunyadi-Janokseen ja jätti tyttärelleen kahdensadan markan vuotuiset korot, esitettyään tunnetun Döhlmann-nimen perusteella, että hänet otettaisiin Johannis-klosteriin.

Justus Kröger oli myös kuollut, ja se oli paha juttu, sillä nyt ei mikään enää estänyt hänen heikkotahtoista vaimoaan myymästä viimeisiä hopeoitaan voidakseen lähettää rahaa rappiolle joutuneelle pojalleen Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla kulkurinelämäänsä….

Mitä Christian Buddenbrookiin tulee, olisi häntä ollut turha hakea kaupungista; hän ei enää elänyt sen muurien sisällä. Vajaan vuoden kuluttua veljensä senaattorin kuolemasta oli hän muuttanut Hampuriin, jossa hän oli Jumalan ja ihmisten edessä mennyt naimisiin erään neiti Aline Puvogelin kanssa, johon hän jo vuosia sitten oli ollut läheisessä suhteessa. Kukaan ei ollut voinut estää häntä siitä. Hänen äidinperintönsä, jonka koroista toiset puolet muuten aina olivat menneet Hampuriin, oli siirtynyt herra Stephan Kistenmakerin hoitoon, hänen kuolleen ystävänsä testamentin määräyksen mukaisesti; mutta muuten oli Christian oma herransa… Heti kun hänen avioliittonsa oli tullut tunnetuksi, kirjoitti rouva Permaneder rouva Aline Buddenbrookille Hampuriin pitkän, erittäin vihamielisen kirjeen, joka alkoi puhuttelusanalla »Madame!» ja sisälsi huolellisesti myrkytetyin sanoin sen ilmoituksen, ettei rouva Permaneder ollut milloinkaan pitävä häntä ja hänen lapsiaan sukulaisinaan.

Herra Kistenmaker oli Thomas Buddenbrookin testamentin toimeenpanija, Buddenbrookilaisen omaisuuden hoitaja ja pikku Johannin holhooja, ja hän ymmärsi pitää arvossa nämä toimet. Ne tuottivat hänelle mitä tervetulleinta askartelua, ne oikeuttivat hänet pyyhkimään pörssissä kaikkinaisin liikarasituksen elein päätänsä ja vakuuttamaan toisille, että työ oli tappaa hänet… puhumattakaan siitä, että hän sai nostaa jokaisesta vaivannäöstään kaksi prosenttia kokonaisomaisuudesta, jonka hän suoritti suurella täsmällisyydellä. Mutta muuten hänellä ei ollut paljon menestystä kauppa-asioiden alalla ja hän sai hyvin pian osakseen Gerda Buddenbrookin tyytymättömyyden.

Asiat olivat sillä kannalla, että kauppahuoneen piti lakata olemasta vuoden kuluessa. Se oli senaattorin viimeinen tahto. Rouva Permaneder oli äärimmäisen kiihtynyt tuon asian johdosta. »Entä Johann, pikku Johann, Hanno?!» kyseli hän… Tuo tosiasia, että hänen veljensä oli jättänyt ottamatta huomioon poikansa ja ainoan perillisensä, ettei hän ollut antanut kauppahuoneen jäädä eloon siirtymään kerran tämän käsiin, oli hänelle suuri pettymys ja suru. Usein itki hän sitä, että heidän kuuluisan, kunnianarvoisan kauppahuoneensa kilpi, tuo monien polvien perinnöksi jättämä kalleus, oli otettava alas ja sen historia loppuva, vaikka oli olemassa suoraan polveutuva perillinen. Mutta sitten hän lohdutteli itseään sillä, etteihän kauppahuoneen loppu sentään merkinnyt suvun loppua, vaan että hänen veljenpoikansa oli aloittava uuden ja voimakkaan elämäntyön ja suorittava korkean kutsumuksensa, joka oli hänen isiensä nimen kuuluksi tekeminen ja suvun saattaminen uuteen kukoistukseen. Eihän hän turhan vuoksi ollut niin paljon isoisänsä näköinen…

Liikkeen lopettaminen alkoi siis herra Kistenmakerin ja vanhan herra Marcuksen johdolla, ja se sai sanomattoman surkuteltavan lopun. Annettu määräaika oli ylen lyhyt, siitä täytyi pitää kiinni kirjaimellisen tarkasti ja aika oli täpärällä. Epävakaiset asiat saatettiin selviksi kiirehtien ja epäsuotuisasti. Toinen hätäilty ja epäedullinen myynti seurasi toistaan. Varasto, viljamakasiinit muutettiin rahaksi mitä vahingollisimmalla tavalla. Ja sen, mitä herra Kistenmakerin hätiköinti ei tärvellyt, pilasi vanhan herra Marcuksen vitkastelu, jonka kerrottiin talvella ennen kaupungille lähtöään lämmittävän huolellisesti uunin edessä ei vain päällystakkiaan ja hattuaan, vaan keppinsäkin, ja joka, jos kerrankin tarjoutui edullinen kaupantekotilaisuus, varmasti löi sen laimin… Sanalla sanoen, vahinkoja kasautui yhä enemmän. Thomas Buddenbrookin kirjojen mukaan oli hänen jälkeensä jättämä omaisuus kuudensadanviidenkymmenentuhannen markan suuruinen; vuosi testamentin avaamisen jälkeen havaittiin, ettei tuota summaa saatu kokoon lähimailleenkaan…

Kaupungissa oli liikkeellä epämääräisiä ja liioiteltuja huhuja epäsuotuisista kaupoista, ja näitä tuki vielä sekin seikka, että Gerda Buddenbrook aikoi myydä suuren talonsa. Kerrottiin kummia siitä, mikä hänet mahtoi pakottaa siihen ja mikä sai Buddenbrookilaisen omaisuuden sulamaan kokoon; ja niin tapahtui, että kaupungissa vähitellen alkoi levitä käsitys, joka ensin hämmästytti ja oudoksutti senaattori Buddenbrookin leskeä, mutta joka hänen sitten täytyi kokea kasvavalla vastenmielisyydellä omassa talossaan. Hänen kertoessaan eräänä päivänä kälylleen, että useat käsityöläiset ja hankkijat olivat vaatineet sopimattomalla tavalla muutamien suurempien maksuerien suorittamista, jäi rouva Permaneder pitkäksi aikaa katsomaan eteensä suu auki ja purskahti sitten raikuvaan nauruun… Gerda Buddenbrook oli niin loukkaantunut, että hän ilmaisi jo päättäneensä lähteä pikku Johannin kanssa koko kaupungista Amsterdamiin vanhan isänsä luo, jossa hän taas pitkästä aikaa saisi soittaa tämän kanssa viuluduettoja. Mutta se herätti rouva Permanederin taholta sellaisen kauhistuksen myrskyn, että hän toistaiseksi luopui tuumastaan.

Kuten odotettavissa oli, ulottui rouva Permanederin vastustus myös hänen veljensä rakennuttaman talon myyntiaikeisiin. Hän koetti selitellä, miten huonon vaikutuksen se kaupungilla aikaansaisi, ja valitti, että se oli merkitsevä heidän nimelleen uutta iskua. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa, että olisi ollut epäkäytännöllistä pitää kunnossa ja asuttuna tuota suurta ja komeaa taloa, joka oli ollut Thomas Buddenbrookin kalliiksi käyvä ylellisyys-oikku, ja että Gerdan halu asettua johonkin pieneen mukavaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle, luontoon, saattoi olla ymmärrettävissä…

Herra Goschin, kaupanvälittäjä Goscbin silmissä väikkyi nyt onnen päivä. Muuan tapahtuma kirkasti hänen vanhuuspäivänsä, niin että hänen jäsenensäkin lakkasivat vapisemasta moneksi tunniksi. Tapahtui näet, että hän sai katsahtaa Gerda Buddenbrookin salonkiin, istua tätä vastapäätä nojatuolissa ja neuvotella hänen kanssaan kasvoista kasvoihin hänen talonsa myyntihinnasta. Lumivalkean tukan harattaessa joka puolelta kasvoille tuijotti hän rouvan kasvoihin, alta kulmain, leuka hirmuisesti eteentyönnettynä, ja hänen onnistui näyttää aivan kyttyräselkäiseltä. Hänen äänensä sihisi, mutta hän puhui kylmästi ja virallisesti, eikä mikään ilmaissut hänen sielunsa järkytystä. Hän sitoutui ottamaan talon myytäväkseen, ojensi kätensä ja tarjosi siitä kavalasti hymyillen kahdeksankymmentäviisituhatta markkaa. Se oli hyväksyttävä hinta, sillä tappio oli väistämätön tämän loistorakennuksen myynnissä. Mutta ensin täytyi kuulla herra Kistenmakerin mieltä, ja Gerda Buddenbrookin täytyi päästää herra Gosch menemään sopimatta hänen kanssaan kaupasta; ja kävi ilmi, ettei herra Kistenmaker ollut halukas suostumaan minkäänlaisiin oikeutensa luovutuksiin. Hän ylenkatsoi herra Goschin tarjousta, nauroi sille ja vannoi, että talosta piti saada paljon enemmän. Ja hän vannoi ja manaili niin kauan, että hän viimein oli pakotettu myymään talon seitsemälläkymmenelläviidellätuhannella markalla eräälle vanhallepojalle, joka palattuaan pitkäaikaisilta matkoilta halusi asettua kaupunkiin…

Herra Kistenmaker huolehti myös uuden talon, miellyttävän pienen huvilan ostosta, josta ehkä tuli maksetuksi hiukan liian suuri hinta, mutta joka sijaitsi Burgtorin takana vanhan kauniin kastanjakujan varrella, jota ympäröi sievä puutarha ja keittiötarha ja joka oli Gerda Buddenbrookin toivomusten mukainen… Sinne nyt muutti senaattorin rouva poikineen, palvelusväkineen ja osittaisine huonekalustoineen syksyllä vuonna seitsemänkymmentäkuusi, huonekaluston toisen osan jäädessä rouva Permanederin suruksi entiseen taloon ja joutuessa tuon kaupunkiin asettuneen vanhanpojan saaliiksi.

Vielä lisää muutoksia! Mamsseli Jungmann, Ida Jungmann, siirtyi neljänkymmenenvuotisen palvelusajan jälkeen pois Buddenbrook-suvun keskuudesta ja palasi takaisin länsipreussiläiseen kotiseutuunsa viettääkseen omaisten keskuudessa elämänsä illan. Totta puhuaksemme senaattorin rouva antoi hänen mennä. Tuo kunnon sielu oli edellisen miespolven luisuessa pois hänen vaikutuspiiristään — löytänyt pikku Johannin, jota hän oli hellinyt ja hoidellut, jolle hän oli lukenut Grimmin satuja ja kertonut sedästään, joka oli kuollut nikotukseen. Mutta nyt ei pikku Johann ollut oikeastaan enää lainkaan pieni, vaan viisitoistavuotias nuorukainen, jota hän ei voinut, tämän heikkoudesta huolimatta, hyödyttää tarpeeksi… ja tämän äidin kanssa hän oli ollut jotakuinkin epämiellyttävissä väleissä jo kauan. Hän ei ollut koskaan pitänyt tätä rouvaa, joka oli tullut taloon niin paljon myöhemmin kuin hän itse, oikein perheeseen kuuluvana ja täysivertaisena, ja hän oli sitäpaitsi viime vuosina, vanhan palvelijan omahyväisyydellä, alkanut ottaa itselleen liikoja oikeuksia. Hän herätti pahennusta pitäessään itseään liian tärkeänä henkilönä ja sekaantuessaan joskus asiaankuulumattomalla tavalla taloudenpitoon… Asema kävi kestämättömäksi, syntyi kiivaita kohtauksia, ja vaikka rouva Permaneder puhui hänen puolestaan samalla sanavalmiudella, jolla hän oli rukoillut vanhojen asuinrakennusten ja huonekalujen säilyttämistä, sai vanha Ida lähteä talosta.

Hän itki katkerasti sen hetken lähestyessä, jolloin hänen oli sanottava hyvästit pikku Johannille. Tämä syleili häntä, vei sitten kädet selkänsä taa, nojasi toiseen jalkaansa ja katsoi Idan lähtöä sama miettivä, sisäänpäin kääntynyt ilme kullanruskeissa, sinertävien varjojen ympäröimissä silmissään, joka niissä oli ollut hänen isoäitinsä ruumiin ääressä, hänen isänsä kuollessa, suurta taloutta hajoitettaessa ja monen vähemmän mullistavan tapauksen sattuessa… Vanhan Idan lähtö muodostui hänen käsityksessään aikaisempien lohkomis- ja hajoamisilmiöiden johdonmukaiseksi jatkoksi, joita hän oli tullut näkemään. Se ei enää kummastuttanut häntä; se ei ollut milloinkaan kummastuttanut häntä sanottavammin. Toisinaan, kun hän kohotti vaaleanruskeiden kiharoiden peittämää päätään, huulet aina vähän vinossa, hienojen sierainten avautuessa herkästi, näytti siltä, kuin hän olisi haistellut tunnustellen ympärilleen, odottaen tuntevansa tuon hajun, tuon merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei ollut voinut hälventää hänen isoäitinsä paarien ääressä…

Joka kerran kun rouva Permaneder käväisi kälynsä luona, veti hän veljenpoikansa viereensä ja alkoi puhua tälle Buddenbrook-suvun menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jonka edustaja hän, pikku Johann, Jumalan armosta oli. Mitä autiommalta nykyisyys tuntui, sitä laajemmin hän kuvaili kuinka hienosti hänen isovanhempainsa talossa oli eletty ja kuinka Hannon isoisänisoisä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksan… Eräänä päivänä hän sai ankaran vatsakohtauksen sen johdosta, että Friederike, Henriette ja Pfiffi olivat yksimielisesti väittäneet Hagenströmien olevan kaupungin hienointa hienostoa…

Christianista kuului huolestuttavia tietoja. Avioliitto ei näyttänyt vaikuttaneen suotuisesti hänen vointiinsa. Kaameat harhanäöt ja pakkomielikuvat olivat lisääntyneet arveluttavassa määrässä, ja hän oli vaimonsa ja lääkärin neuvosta lähtenyt sairaalaan. Hän ei viihtynyt siellä, vaan kirjoitteli surkeita kirjeitä omaisilleen toivoen kiihkeästi pääsevänsä pois tuosta laitoksesta, jossa häntä tunnuttiin kohdeltavan hyvin ankarasti. Mutta häntä ei päästetty vapaaksi, ja se oli kai parasta hänelle. Joka tapauksessa oli hän saattanut vaimonsa sellaiseen asemaan, jossa tämä, käytännöllisten ja yhteiskunnallisten etujen turvin saattoi jatkaa aikaisempaa riippumatonta elämäntapaansa vastuksitta ja häiriöittä.

TOINEN LUKU.

Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista, sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.

Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki, aamu-unesta heräten.

Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut herätyskellon siten… Eilen… eilen… Tuumien jännitetyin hermoin tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli täyttänyt hänen mielensä…

Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon. Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen… Nyt oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana »Lohengrinin»… Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta, soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja vastukset.

Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen… Tosin eivät orkesterin halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin, ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker, joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit…

Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta. Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin, joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä kerran sen musertaisi…

Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!

Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.

Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden… Oli järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa? Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan kummempiakin… Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.

Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat; uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten. Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan, tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea, kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi virrata huoneeseen aamun kalpea valo.

Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan… Aika oli niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä, tietämättömänä määrättyä rataansa…

Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.

Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.

Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa… latinaa… kemiaa…» ja latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten…

Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun, vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen, valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen, joka samoin oli joutunut nyt hänelle… Hän veti ylleen paksun, villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun, sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.

Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.

»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän hyvin tiesi ajan.

»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän pitää joutua, Hanno…» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.

Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota. Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht juuri oli korjannut… Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista ja lähti juosten talosta.

Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan, jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää talvista kujaa oikealle… Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen salvata häneltä hengen.

Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö missään enää näkyisi toisia koululaisia… Ei yhtään ainoata. Kaikki olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»… Ne soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä… Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä, siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita. Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä! Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi kuoliaana maahan!…

Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista, joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.

Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt…» sanoi hän päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään… Kenties, kenties hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta sisään…

Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen, luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-, fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki…

Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen ympärilleen… Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan, henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös. Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen, sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään, jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli turvassa luokassa.

Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa. Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella puolen oli suuri taulu jalustallaan.

Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta, työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa, oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti, oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton… Korkealla seinässä olevan lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah, nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen…

Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri… Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain, kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle, nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.

»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne — luulin sinua joksikin opettajaksi!»

Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja teräväkatseista silmää…. Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.

»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö sinäkin?»

»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan… Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät, hyvä ystävä… Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin. Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana… Ja vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin jäädä tänne… Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi Hannon viereen penkille… »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka! Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet otsalle… » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis liian kauan?… Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla», sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista… Nukuit siis liian kauan?»

Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.

»Oikein, olin unohtanut sen!… Oliko se kaunista?»

Kai jäi vastausta vaille.

»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa, eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne….»

»Kun ei olisi pohmeloa perästäpäin», sanoi Hanno.

»Niin, sen tilan minä tunnen hyvin.» Kai kumartui ottamaan ystävänsä päällystakkia ja hattua, jotka olivat lattialla penkin vieressä, nosti ne ylös ja kantoi ne hiljaa eteiseen.

»Sitten sinä et kai ole aivan selvillä muodonvaihdoksesta?» kysyi hän palatessaan.

»En», sanoi Hanno.

»Etkä ole valmistanut maantieteenkoetta?»

»En ole tehnyt mitään enkä osaa mitään», sanoi Hanno.

»Et siis myöskään kemiaa ja englantia! All right! Terve kaveri!» Kai oli silminnähtävästi keventynyt, »Minä olen samassa tilassa», selitti hän iloisesti. »En lukenut mitään lauantaina, koska senjälkeen oli sunnuntai, ja sunnuntaina minä en lukenut päivän kunniaksi… pyh, vielä mitä… pääasiallisesti siksi, että minulla oli parempaa tekemistä, tietysti», sanoi hän äkkiä vakavasti, kasvojen hitaasti punehtuessa. »Tästä on tuleva iloinen päivä, Hanno.»

»Jos minä saan vielä yhden muistutuksen, niin minä jään istumaan», sanoi pikku Johann. »Ja sitä ei voi välttää, jos minulta kysytään latinaa. Nyt on B-kirjaimen vuoro, Kai, siinä ei auta mikään… »

»Maltahan! Haa, Caesar menee ulos. 'Mua selästäpäin vaara uhannut on aina; kun otsan Caesarin he kerran… '» Mutta Kain taito loppui kesken. Hänelläkin oli hyvin epämiellyttävä olo. Hän meni kateederin luo, istui siihen ja alkoi synkän näköisenä kiikutella itseään nojatuolissa. Hanno Buddenbrook antoi yhä päänsä levätä pulpetilla. Näin istuivat he kotvan äänettöminä.

Äkkiä alkoi jostakin kuulua kaukaista töminää, joka kasvoi jyrinäksi ja vyöryi uhkaavasti pauhaten lähemmä…

»Kansa tulee», sanoi Kai katkerasti. »Voi Herra Jumala, miten pian he pääsivät! Tunti ei ole tullut edes kymmentä minuuttia lyhyemmäksi…»

Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään, veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.

Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä, liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat, Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi, tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita, joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa, joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa. Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä, se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen. Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä… Tällä oli merkillisen kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen, hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä, joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä, haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.

Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta, rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»… Sitten hän vielä haki hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.

Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa. Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa, söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli »klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti asian silleen… Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa….

»No…» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»

Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti, ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja; luku…»

»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa, Heinricy.»

Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään. Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.

»Minä olin poissa tätä valmistettaessa», sanoi hän karheasti.

Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään, liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla. Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän viimein sai sanotuksi: »No…», joka avasi sulun sanoille ja voitti alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy», jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä, Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»

Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä, jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä »yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä, ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään, ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle kirjakielelle… Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan. Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä puolueellisuuteen…

Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon palvelijoita.

Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui punaiseksi, sanoi: »No…» ja piti ennenmainittujen valmistelujen jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin, kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti milloinkaan loppuisi.

Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot suloisesta uinailusta.

»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti oli pidetty viran määräämässä muodossa.

Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten, hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli latinan vuoro… Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa opittavat säkeet olivat…. Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.

»Mitä merkitsee 'deciderant, patula Jovis arbore, glandes'?» kysyi hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja…»

»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan… »Jupiterin puun terhot… Se on tammi… En minä tiedä oikein itsekään…»

»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti, työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.

Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin. Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia… »Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä… »Ja kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»