BUDDENBROOKIT II

Erään suvun rappeutumistarina

Kirj.

THOMAS MANN

Tekijän luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SEITSEMÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ristiäiset!… Ristiäiset Breitestrassella!

Kaikki se, mitä m:me Permaneder oli nähnyt toivon päivinä edessään, on toteutumassa. Sillä ruokasalin pöydän ääressä kaataa sisätyttö kermavaahtoa suunnattoman suurelle kultakorvaiselle tarjottimelle ladottuihin kuppeihin, joissa on tulikuumaa suklaata — liikkuen hiljaa ja varovasti, ettei häiritsisi yläkerran juhlatoimitusta — Antonin leikellessä viipaleiksi mahtavaa kaakkua, järjestellessä tuoreita kukkia hopeaisiin jälkiruokakulhoihin ja katsellessa pää kallellaan aikaansaamaansa vaikutusta, pikkusormien harittaessa etäällä toisista sormista…

Ei ole kestävä enää kauan, ennenkuin koko tämä ihanuus lähtee vaeltamaan arkihuoneeseen ja salonkiin, herrasväen asetuttua istumaan. Toivottavasti on kaikkea myös riittävästi, sillä suku on nyt koolla oikein perusteellisesti, joskaan ei kaikkein laajimmassa muodossa, sillä Överdieckien kautta ovat Kistenmakeritkin kaukaista sukua, näiden kautta Möllendorpfit ja niin yhä edelleen. Olisi mahdotonta vetää rajaa!… Mutta Överdieckeillä on edustajansa, vieläpä itse perheenpää, yli kahdeksankymmenvuotias tohtori Kaspar Överdieck, nykyinen pormestari.

Hän on saapunut vaunuilla ja noussut ylös portaita Thomaksen tukemana kainalosauvaan nojaten. Hänen läsnäolonsa lisää tilaisuuden juhlallisuutta… ja se onkin todella juhlallinen.

Sillä salissa, alttariksi muodostetun, kukilla koristetun pienen pöydän ääressä, jonka takaa puhuu mustaan viittaan ja lumivalkoiseen, kovetettuun, myllynkivenmuotoiseen kaulukseen puettu nuori pappi, seisoo runsaasti kullalla kirjailtuun punaiseen pukuun puettu kookas, mehevävartaloinen naishenkilö pidellen pulleilla käsivarsillaan pienen pientä, pitseihin ja atlasnauhoihin kiedottua kääryä… talon perillistä! Siinä on suvun toivo! Uusi Buddenbrook! Tietääkö herrasväki, mitä se merkitsee?

Käsittääkö kukaan sitä hiljaista riemua, jolla sanoma, ensimmäisen, aavistelevan, ennustavan sanan langettua asiasta, tuotiin Breitestrasselta Mengstrasselle? Sitä äänetöntä ihastusta, jonka valtaamana rouva Permaneder tämän sanoman kuultuaan syleili äitiään, veljeään ja — varovammin — kälyään. Ja nyt on vihdoinkin, keväällä vuonna kuusikymmentäyksi, perillinen talossa, ottamassa vastaan Pyhän Kasteen sakramenttia, perillinen, johon jo niin kauan ovat monet toiveet liittyneet, josta jo niin kauan on puhuttu, jota niin monet vuodet on odotettu ja kaivattu, jota on rukoiltu Jumalalta ja jolla on kiusattu tohtori Grabowia… siinä se nyt on melkein näkymättömän pienenä.

Sen pikkuruiset kädet tapailevat imettäjän povella olevia kultanauhoja, ja pieni pää, jota peittää sinisin nauhoin koristettu myssy, lepää hiukan syrjittäin tyynyllä, kääntyneenä varsin epäkohteliaasti poispäin pastorista sukua kohden, jota se katselee pikkuvanhoin, tarkastelevin silmin. Noissa silmissä, joiden ripset ovat hyvin pitkät, on isän silmien vaalea sini ja äidin silmien ruskeus muuttunut epämääräiseksi kullanruskeaksi, joka vaihtelee valosta riippuen. Mutta sieramien uurteet ovat syvät ja sinertävät. Tämä suo ennenaikaisen luonteikkuuden piirteen noille kasvoille, joita tuskin voi vielä kasvoiksi kutsuakaan, eikä kaunista niitä. Mutta suokoon Jumala, ettei se merkitsisi mitään pahaa, sillä äidilläkin, joka on terve, on samanlaiset uurteet… Ja pääasia on, että lapsi elää ja että se sen lisäksi on poika.

Se elää, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Konsuli ei ole ikinä unohtava tohtori Grabowin kädenpuristusta tämän palatessa synnytystilaisuudesta ja sanoessa: »Voitte olla kiitollinen, rakas ystävä, vähällä oli, ettei…» Konsuli ei uskaltanut kysyä, mikä oli vähällä. Hän karkoitti kauhulla luotaan ajatuksen, että tälle pikkuruikkuiselle olennolle, joka tuli maailmaan niin äänettömästi, olisi voinut käydä kuten Antonien toiselle tyttärelle… Mutta sen hän tietää, että sekä äiti että lapsi olivat kestäneet vaikean ottelun neljä viikkoa sitten, ja hän kumartuu nyt hellästi ja onnellisen näköisenä Gerdan puoleen, joka istuu nojatuolissa vanhan konsulittaren vieressä, kiiltonahkakenkiin puetut jalat ristissä samettijakkaralla.

Gerda on vielä kovin kalpea! Ja oudon kaunis kalpeudessaan kuparinruskeine tuuheine hiuksineen ja arvoituksellisine silmineen, jotka katsovat pappiin hieman verhotun pilkallisina. Tämä on herra Andreas Pringsheim, pastor marianus, joka on jo nuorella iällään päässyt vanhan Köllingin äkillisen kuoleman jälkeen kaupungin pääkirkkoherraksi. Hän on vienyt kätensä palavan innon vallassa kohotetun leukansa alle. Hänellä on vaalea, pikkukiharainen tukka ja luisevat, sileäksiajellut kasvot, joiden ilme vaihtelee hiukan mahtipontisesti ankaran vakavuuden ja hehkuvan uskoninnon välillä. Hän on kotoisin Frankiasta, jossa hän on muutaman vuoden paimentanut pientä luterilaista seurakuntaa mustan katolilaisuuden keskellä, ja hänen puhetapansa on muuttunut, hänen pyrkiessään oikeaan ja voimakkaaseen lausuntaan, aivan omalaatuiseksi pitkine, suljettuine, äkkiä korostettuine vokaaleineen ja hampaissa pyörivine r:ineen…

Hän ylistää nyt Herraa milloin hiljaisella, milloin kasvavalla tai huutavalla äänellä, suvun keskellä. Siinä on rouva Permaneder, joka salaa ilonsa ja ylpeytensä juhlalliseen arvokkuuteen; Erika Grünlich, melkein viisitoistavuotias, terve nuori tyttö, jolla on isänsä rusottava iho ja kaksinkerroin käännetty palmikko niskassa; Christian, joka on tullut Hampurista aamulla ja nyt pyörittelee syvällä olevia silmiään puolesta toiseen… Pastori Tiburtius vaimoineen, jotka eivät ole pelänneet matkaa, vaan ovat tulleet Riiasta asti saadakseen olla läsnä juhlassa: Sievert Tiburtius, joka on työntänyt pitkän ohuen poskipartansa päät yli hartioiden ja jonka pienet, harmaat silmät saattavat laajeta, pullistua, melkein pursua ulos arvaamattomalla tavalla… ja Klara synkkine, vakavine, ankaroine silmineen; hän pyyhkäisee silloin tällöin päätään, sillä sitä kivistää… He ovat tuoneet Buddenbrookeille upean lahjan, suuren, takajaloillaan seisovan, täytetyn ruskean karhun ammottavine kitoineen, jonka eräs pastorin sukulainen on ampunut Sisä-Venäjällä ja joka nyt seisoo eteisessä käyntikortti käpälien välissä.

Krögereillä on mukanaan Jürgeninsä, rostockilainen postivirkamies, yksinkertaisesti puettu, hiljainen herra. Missä Jakob on, sen tietää vain hänen äitinsä, syntyisin Överdieck, tuo heikkotahtoinen nainen, joka myy salaa hopeakalunsa voidakseen lähettää rahaa perinnöttömäksi julistetulle pojalleen… Buddenbrookin naiset ovat myös saapuvilla erittäin iloisina perhetapahtumasta, joka ei kuitenkaan estä Pfiffiä huomauttamasta, että lapsi on jokseenkin sairaloisen näköinen, johon konsulittaren, syntyisin Stüwing, ynnä Friederiken ja Henrietten on täytynyt yhtyä. Mutta harmaa, aina kärsivällinen ja nälkäinen Klothilde-parka on liikutettu papin sanoista ja suklaan ja kaakun toivosta… Sukuun kuulumattomia henkilöitä on läsnä Friedrich Wilhelm Marcus ja Sesemi Weichbrodt.

Nyt kääntyy pappi kummien puoleen ja puhuu heille velvollisuuksista. Toinen on Justus Kröger… vaikka konsuli Buddenbrook alussa aikoi olla pyytämättä häntä. »Älkäämme vaatiko tuolta vanhalta mieheltä mahdottomuuksia!» sanoi hän. »Hän saa kestää joka päivä hirveitä kohtauksia rouvansa kanssa poikansa vuoksi, ja hänen pieni omaisuutensa hupenee, ja hän alkaa huolien tähden jo laiminlyödä ulkoasunsa! Vai mitä te ajattelette? Jos me pyydämme hänet kummiksi, lahjoittaa hän lapselle raskaan kultaisen pöytäkaluston tahtomatta kuulla edes kiitoksia!» Mutta Justus-setä oli loukkaantunut niin pahoin kuultuaan kummiksi aiottavan Stephan Kistenmakeria, että hänet päätettiin pyytää sittenkin. Eikä kultainen pikari, jonka hän toi lahjaksi, ollut kovin painava, Thomas Buddenbrookin iloksi.

Entä toinen kummi? Se on tuo valkotukkainen, kunnianarvoisa vanha herra, joka istuu talon mukavimmassa nojatuolissa sauvansa yli kumartuneena, kaulassa korkea kaulaliina ja yllään pehmeä musta takkinsa, jonka takataskusta aina näkyy punaisen nenäliinan nurkka, pormestari tohtori Överdieck. Hänen läsnäolonsa on merkkitapaus, suurenmoinen valtti! Monet ihmettelevät, miten se on saatu aikaan. Hyvä Jumala, tuskinhan hän on sukuakaan! Buddenbrookit ovat varmaan kiskoneet ukon hiuksista paikalle… Ja toden totta, on siinä vehkeiltykin hiukan, käytetty pientä sotajuonta, jonka konsulitar on punonut yksissä toimin m:me Permanederin kanssa. Ensi ilossaan, lapsen ilmestyessä maailmaan ja sen sekä äidin päästyä vaarasta, oli konsuli huudahtanut leikillä: »Se on poika, Tony! — sille pitää panna kummiksi pormestari!» Mutta sisar alkoi tuumia asiaa vakavasti, jonka jälkeen hän itsekin alkoi aprikoida sitä ja suostui yritykseen. Ja niin he sitten turvautuivat Justus-setään, joka lähetti rouvansa tämän kälyn, puutavarakauppias Överdieckin puolison luo, joka vuorostaan lähti valmistamaan appiukkoansa, kunnes Thomas Buddenbrookin juhlallinen käynti ratkaisi asian…

Ja nyt pirskoittaa pappi varovasti pari kolme tippaa edessään olevasta hopeaisesta, sisäpuolelta kullatusta maljasta Buddenbrook-suvun nuorimman jäsenen harvoille hiushaituville, imettäjän pitäessä koholla myssyä, ja lausuu hitaasti ja painavasti: — Justus, Johan, Kaspar. Sitten seuraa lyhyt rukous, jonka jälkeen sukulaiset kulkevat lapsen ohi painaakseen onnittelusuudelman tuon hiljaisen, tyynen olennon otsalle… Viimeisenä tulee Sesemi Weichbrodt, ja imettäjän täytyy laskea lapsi alemmaksi. Mutta siitä hyvästä antaa Sesemi lapselle kaksi napsahtavaa suudelmaa ja sanoo niiden välillä: »Hövä lapsi!»

Kolmen minuutin kuluttua on seura hajaantunut salonkiin ja arkihuoneeseen, jossa nautitaan kantamalla tarjoiltuja herkkuja. Pastori Pringsheim istuu myös toisten joukossa kaularöyhelöineen ja pitkine papinkauhtanoineen, jonka alta hänen leveät, kiiltäviksi harjatut kenkänsä pistävät esiin, maistelee kuuman suklaan pinnalla kelluvaa kermavaahtoa ja juttelee kirkastuneen näköisenä kepeän huolettomasti, mikä kuuluu oudolta hänen aikaisempaan puhetapaansa verraten. Hänen jokaisesta eleestään kuvastuu: Katsokaa, osaan minä olla tavallinen iloinen arki-ihminenkin, enkä ainoastaan pappi! Hän on ovela, mukautuva mies. Vanhan konsulittaren kanssa hän puhuu hiukan tekohurskaasti, Thomaksen ja Gerdan kanssa notkean maailmanmiehen tavoin, rouva Permanederin kanssa sydämellisen leikillisesti… Väliin hän ristii mietteissään kätensä, painaa päänsä taapäin, rypistää kulmakarvansa ja antaa naaman venyä pitkäksi. Nauraessaan hän siemaisee ilmaa hampaittensa läpi, josta syntyy pihisevä ääni.

Äkkiä syntyy eteisessä liikettä, kuuluu palvelijoiden naurua ja ovelle ilmestyy outo onnittelija. Se on Grobleben, jonka laihan nenän päässä aina riippuu pitkulainen pisara, joka ei milloinkaan tipahda maahan. Grobleben on konsulin varastomiehiä, jolle hänen isäntänsä sitäpaitsi on suonut kengänkiilloittajan toimen. Varhain aamulla ilmestyy hän Breitestrasseile, noutaa ovelle asetetut kengät ja puhdistaa ne alhaalla eteisessä. Mutta perhejuhlallisuuksiin hän saapuu juhlapuvussa, tuo kukkia ja pitää itkuisella, hurskaalla äänellä puheen, pisaran heiluessa nenän päässä, ja saa kolikon. Mutta sitä varten hän ei ole pitänyt puhettaan!

Hän on vetänyt ylleen mustan takin — se on konsulin vanha takki — mutta jalassa hänellä on rasvanahkasaappaat ja kaulassa sininen kudottu kaulahuivi. Laihassa punaisessa kädessä hänellä on suuri kimppu vaaleita, hiukan liiaksi auenneita ruusuja, joista lehdet jo osittain varisevat lattialle. Hänen pienet, kipeännäköiset silmänsä katsovat sameasti ympäri… Hän jää seisomaan ovelle, pitää kukkavihkoa edessään ja alkaa heti puhua. Vanha konsulitar nyökkää hänelle vähänväliä kehoittavasti ja auttaa häntä pienillä oikaisuilla; konsuli katselee häntä toisen silmän yläpuolella olevat vaaleat kulmakarvat koholla, ja muutamat suvun jäsenet, esimerkiksi rouva Permaneder, peittävät suunsa nenäliinalla.

»Minä olen köyhä mies, hyvät herrasväet, mutta minulla on hellä sydän, ja onnea ja iloa herralleni, kunsuli Buddenbrookille, joka on aina tehnyt hyvää minulle, ja nyt minä olen tullut onnittelemaan herra kunsulia ja rouva kunsulitarta ja koko korkeastikunnioitettua perhettä kaikesta sydämestä, että lapsi menestyisi, sillä sen he ansaitsevat Jumalan ja ihmisten edessä, sillä niin jaloa herraa ei ole monta ja Jumala on palkitseva kaiken…»

»Oikein, Grobleben! Hyvin puhuttu! Paljon kiitoksia, Grobleben! Mitä te aiotte noilla ruusuilla?»

Mutta Grobleben ei ole vielä päässyt loppuun asti, hän pinnistää itkuisaa ääntään, niin että se kaikuu konsulin äänen yli.

»… ja Jumala on palkitseva kaiken, sanon minä, hänelle ja hänen korkeastikunnioitetulle perheelleen, kun meidän kerran on seisottava hänen istuimensa edessä, sillä kerran meidän kaikkien pitää mennä hautaan, rikkaan ja köyhän, se on hänen pyhä tahtonsa ja päätöksensä, ja yksi saa kalliin kiilloitetun arkun, vaan toinen vanhan puulaatikon, mutta mullaksi meidän pitää kaikkien muuttuman, mullaksi meidän pitää… mullaksi…!»

»Ei, Grobleben! Nyt meillä on ristiäiset, älkää te puhuko mullasta!…»

»Ja tässä olisi vähän kukkasia», lopettaa Grobleben.

»Suuret kiitokset, Grobleben! Se on vain aivan liikaa! Olette saanut maksaa näistä paljon! Enkä minä ole pitkään aikaan kuullut tuollaista puhetta!… Kas tässä! Viettäkää iloinen päivä!» Ja konsuli laskee kätensä hänen olalleen antaessaan hänelle taalerin.

»Kuulkaahan, Grobleben!» sanoo vanha konsulitar. »Rakastatteko te myös
Vapahtajaanne?»

»Kaikesta sydämestä, rouva konsulitar, se on niin totta kuin…!»

Ja Grobleben saa häneltäkin taalerin ja vielä kolmannen madame Permanederilta, jonka jälkeen hän vetäytyy takaisin jalkaa raapaisten ja vie ajatuksissaan ruusut mukanaan mikäli niistä vielä kannattaa puhua…

… Sitten nousee pormestari — konsuli saattaa hänet vaunuihin — ja se
on yleisen lähdön merkki, sillä Gerda Buddenbrook tarvitsee jo rauhaa.
Huoneisiin tulee hiljaisuus. Vanha konsulitar, Tony, Erika ja mamsseli
Jungmann ovat viimeiset.

»Niin, Ida», sanoo konsuli, »olen ajatellut ja äitini on samaa mieltä, että kun te olette vaalinut kerran meitä kaikkia ja kun pikku Johann tulee vähän suuremmaksi — nythän hänellä on vielä imettäjä ja sen jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa lapsentytön, mutta sitten, — että te muuttaisitte meille. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

»Ei mitään, herra konsuli, jos rouva myös tahtoo…»

Gerdakin on tyytyväinen suunnitelmaan ja niin muuttuu esitys samalla päätökseksi.

Mutta lähtiessä kääntyy rouva Permaneder vielä takaisin ovelta. Hän menee veljensä luo, suutelee tätä molemmille poskille ja sanoo: »Tämä on ollut ihana päivä, Tom, olen iloisempi kuin moneen vuoteen! Me Buddenbrookit emme vielä vedä viimeistä virttä, jumalankiitos, turha sitä on luulla! Nyt meillä on pikku Johann — et usko kuinka hauska on taas kuulla tuota nimeä — ja minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!»

TOINEN LUKU.

Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester & Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen, jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello oli puoli kymmenen.

»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle tärkeätä puhumista… Suo anteeksi, Gerda… Sillä olisi kiire, Thomas.»

He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin puheen… Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle koetukselle vuosien kuluessa»… Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä…

»Anna kuulua», sanoi konsuli.

»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien välissä.

»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.

»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari…

»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta kylkeään ruumistaan liikuttamatta… »Sitä ei kivistä, mutta siinä on semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet… Voitko kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin kummallista… minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus… Sinä et voi kuvitella miltä se tuntuu… En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi, että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun valtaan… Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista… koetan kuvailla sen sinulle oikein tarkasti… Se on…»

»Älä viitsi», sanoi konsuli kylmästi. »Et kai sinä ole tullut tänne sitä kertoaksesi?»

»En, Thomas, jospa se olisikin vain se, mutta ei siinä kaikki! Liikehän se… mutta se ei käy enää.»

»Joko sinun asiasi taas ovat epäkunnossa!» Konsuli ei enää kiivastunut, hän tuskin muutti ääntään. Hän teki kysymyksensä aivan rauhallisesti katsoen veljeensä sivusta kylmän välinpitämättömästi.

»Eivät, Thomas. Totta puhuen — sehän on samantekevä— eiväthän ne ole koskaan oikein kuntoon tulleetkaan, eivät edes noiden kymmenentuhannen avulla, kuten itse tiedät… Ne auttoivat vain sen verran, ettei minun tarvinnut heti lopettaa liikettä. Mutta nyt… Minulla on senkin jälkeen ollut tappioita, kahviasioissa… ja Antwerpenin vararikon vuoksi… Se on totta. Mutta myöhemmin en ole oikeastaan ryhtynyt enää mihinkään, vaan pysytellyt hiljaa. Mutta täytyyhän sitä elää… ja nyt minulla on vekseleitä ja muita velkoja… viisituhatta taaleria… Et aavista, kuinka kurjassa asemassa niinä olen! Ja kaiken lisäksi vielä tämä vaiva…»

»Sinä olet siis pysytellyt hiljaa!» huusi konsuli aivan suunniltaan. Nyt hän sittenkin menetti malttinsa. »Olet jättänyt rattaat rapakkoon ja pitänyt sillä aikaa iloisia päiviä! Luuletko sinä, etten minä näe, miten sinä olet elänyt, käynyt teatterissa ja sirkuksessa ja seurustellut huonojen naisten kera…»

»Tarkoitat Alinea… Niin, sinä et tunne suurta viehätystä noihin asioihin, Thomas, ja se on ehkä minun onnettomuuteni, että ne viehättävät minua liiaksi; sillä siinä sinä olet oikeassa, että se on maksanut minulle paljon ja on maksava edelleen, sillä sanon sinulle jotakin… näin miesten kesken… Kolmas lapsi, pikku tyttö, joka nyt on puolen vuoden vanha… on minun.»

»Aasi.»

»Älä sano niin, Thomas. Sinun täytyy olla oikeudenmukainen häntä kohtaan vihassakin ja… miksi se ei voisi olla minun. Ja mitä Alineen tulee, ei hän ole mikään huono nainen; niin et saa sanoa. Hänestä ei ole ollenkaan yhdentekevä, kenen kanssa hän elää, ja hän on minun tähteni rikkonut välinsä konsuli Holmiin, jolla on paljon enemmän rahaa kuin minulla, hän pitää siis minusta… Sinä et voi kuvitella, Thomas, miten ihana olento hän on! Niin terve… niin terve ihminen…!» toisti Christian pitäen toista kättään selkäpuoli ulospäin sormet koukussa kasvojensa edessä, kuten hänen oli tapana tehdä kertoessaan »That's Mariasta» ja Lontoon paheista. »Näkisitpä vain hänen hampaansa, kun hän nauraa! En ole nähnyt sellaisia hampaita vielä kellään koko maailmassa, en Valparaisossa enkä Lontoossa… En ole ikinä unohtava iltaa, jolloin tutustuin häneen… Uhlichin osterituvassa… Hän seurusteli siihen aikaan konsuli Holmin kanssa; mutta minä juttelin hänelle hiukan ja pidin häntä hiukan hyvänä… Ja kun sitten myöhemmin sain hänet omakseni… niin, Thomas! Se on aivan toisenlainen tunne kuin mikä syntyy, kun tekee hyvän kaupan… Mutta sinä et kuuntele mielelläsi tämmöisiä asioita, huomaan sen jälleen, ja se onkin jo taas lopussa. Tulen sanomaan hänelle jäähyväiset, vaikka minun lapsen tähden täytyy pysyä yhteydessä hänen kanssaan… Aion maksaa kaikki Hampurissa olevat velkani ja lopettaa liikkeen. Se ei käy enää. Olen puhunut äidin kanssa, hän aikoo antaa minulle vielä viisituhatta taaleria etukäteen, että saan tehdä selvän. Ja siinä olet kai samaa mieltä, sillä onhan parempi että sanotaan: 'Christian Buddenbrook suorittaa maksunsa ja lähtee ulkomaille'… kuin että teen vararikon. Eikö totta? Aion nimittäin taas lähteä Lontooseen, Thomas, ottaa paikan siellä. Itsenäisyys ei sovellu minulle, huomaan sen yhä enemmän. Tuo edesvastuu… Kun on toisen palveluksessa, voi mennä illalla huolettomana kotiin… Ja Lontoossa viihdyin hyvin… Onko sinulla mitään sitä vastaan?»

Konsuli oli veljensä selityksen aikana kääntänyt hänelle selkänsä ja seisoi kädet housuntaskuissa piirrellen jalallaan kuvioita lattialle.

»Hyvä, lähde siis Lontooseen», sanoi hän yksinkertaisesti. Ja kääntymättä enää vähääkään jätti hän Christianin taakseen ja astui takaisin arkihuoneeseen.

Mutta Christian seurasi häntä sinne. Hän meni Gerdan luo, joka istui yksin lukemisineen ja ojensi hänelle kätensä.

»Hyvää yötä, Gerda. Asiat on niin, Gerda, että minä nyt taas pian lähden Lontooseen. On kumma, miten ihmistä heitellään. Nyt sitä joutuu taas tietymättömiä kohtaloita kohti, suureen kaupunkiin, jossa odottaa seikkailu joka kolmannella askeleella ja jossa voi kokea niin paljon. Ihmeellistä… tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Se tuntuu täällä jossakin, vatsan puolella… se on niin ihmeellinen tunne…»

KOLMAS LUKU.

James Möllendorpf, vanhin kauppasenaattori, kuoli julmalla ja kauhealla tavalla. Tuon sokeritautisen vanhuksen itsesäilytysvaisto oli joutunut niin rappiolle, että hän viimeisinä elinvuosinaan oli tullut yhä enemmän leivosten ja kaakkujen orjaksi. Tohtori Grabow, joka oli Möllendorpfienkin kotilääkäri, oli pannut liikkeelle kaiken tarmonsa varoittaakseen häntä, ja huolestuneet perheenjäsenet olivat lempeällä väkivallalla kätkeneet häneltä imelät leivokset. Mutta mitä teki senaattori? Henkisesti murtunut kun oli, oli hän vuokrannut jostakin halvemmasta kaupunginosasta, Kleine Gröpelgruben, An der Mauerin tai Engelswischin puolelta huoneen, oikean luolan, jonne hän oli hiipinyt leivoksia syömään… ja sieltä hänet sitten löydettiin kuolleena, suu täynnä leivosta, jonka jätteitä vielä näkyi hänen takinedustallaan ja kehnolla pöydällä. Kuolettava halvaus oli ennättänyt ennen vähittäistä näivettymistä.

Kuolemantapauksen vastenmielisiä yksityiskohtia salattiin mahdollisuuden mukaan, mutta ne levisivät sittenkin kaupunkilaisten tietoon ja olivat yleisenä puheenaineena pörssissä, »klubissa», »Sopusoinnussa» ja konttoreissa, raatihuoneella, tanssiaisissa, päivällisillä ja iltakutsuissa, sillä tapaus sattui helmikuussa — helmikuussa vuonna kuusikymmentäkaksi — jolloin seuraelämä, vielä oli täydessä käynnissä. Konsulitar Buddenbrookin ystävättäretkin kertoivat »Jerusalemin-iltana» senaattori Möllendorpfin kuolemasta Lea Gerhardtin keskeyttäessä hetkiseksi lukunsa; jopa pienet pyhäkoulutytötkin kuiskivat siitä keskenään kulkiessaan arvokkaasti Buddenbrookin suuren eteisen halki. Ja herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta neuvotteli siitä pitkään vaimonsa kanssa, joka seurusteli parhaimmissa piireissä.

Mutta mielenkiinto ei pysynyt kauan menneessä asiassa. Heti ensi tiedon levittyä vanhan senaattorin kuolemasta sukelsi esiin muuan toinenkin kysymys… joka hänen maahanpaniaistensa jälkeen muuttui ainoaksi polttavaksi kysymykseksi: Kuka oli tuleva hänen seuraajakseen?

Mikä jännitys ja maanalainen touhu koko kaupungissa! Muukalainen, joka on tullut kaupunkiin katsomaan sen keskiaikaisia nähtävyyksiä ja ympäristöjä, ei huomaa mitään erikoista; mutta pinnan alla käy ja liikkuu. Mikä kiihoitustyö! Kunnialliset, terveet, epäröintiä tuntemattomat mielipiteet hyökkäävät kallionlujina vastatusten, pauhaavat itsevarmoina, arvioivat toisiaan ja sopivat viimein hitaasti, hyvin hitaasti. Intohimot ovat vallalla. Kunnianhimo ja turhamaisuus kuohuvat hiljaisuudessa. Vanha kauppias Kurz Bäckergruben varrelta, joka on saanut pari kolme ääntä joka vaaleissa, on taas istuva vapisten asunnossaan odottaen kutsua, mutta on tälläkin kertaa pettyvä ja saava astua edelleen kaupungin katua rehellisen ja itsetyytyväisen näköisenä keppiään maahan kopsautellen sekä vaipuva hautaan pettynein senaattoritoivein…

Kun James Möllendorpfin kuolemasta puhuttiin Buddenbrookin sukupäivällisillä, oli rouva Permaneder muutaman säälittelevän sanan jälkeen alkanut liputtaa kielenpäätään ylähuulta vastaan ja vilkaissut salaa veljeensä, jonka johdosta Buddenbrookin naiset olivat luoneet toisiinsa sanomattoman teräviä katseita ja sitten kaikki yhtäaikaa, aivan kuin käskystä, sulkeneet tiukasti silmänsä ja suunsa sekunniksi. Konsuli oli vastannut sisarensa viekkaaseen silmäykseen ja kääntänyt sitten puheen toisaanne. Hän tiesi kaupungilla pohdittavan ajatusta, jota Tony tuuditteli mielessään…

Nimiä esitettiin ja hyljättiin. Uusia sukelsi esiin arvosteltaviksi. Henning Kurz Bäckengruben varrelta oli liian vanha. Tarvittiin vihdoinkin vereksiä voimia. Konsuli Huneus, puutavarakauppias, jonka miljoonat muuten painoivat paljon vaa’assa, jäi asetuksenmukaisesti valinnan ulkopuolelle siksi että hänen veljensä kuului senaattiin. Listalla olivat myös nimet Eduard Kistenmaker, viinikauppias, ja konsuli Hermann Hagenström.

Mutta alusta asti mainittiin myös nimeä Thomas Buddenbrook. Ja mitä lähemmäksi vaalipäivä tuli, sitä selvemmäksi kävi, että hänellä ja Hermann Hagenströmillä oli suurimmat mahdollisuudet.

Hermann Hagenströmillä oli epäilemättä kannattajansa ja ihailijansa. Hänen yleisissä asioissa osoittamansa into, kauppahuone Strunck & Hagenströmin yllättävän nopea nousu ja laajeneminen, konsulin ylelliset elämäntavat, hänen vieraspitonsa ja hanhenmaksapiiras, jonka hän söi aamupalakseen, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Tuo iso, vähän liian lihava mies punertavine, lyhyeksileikattuine täysipartoineen ja litteine, hiukan riippuvine nenineen, mies, jonka isoisää ei kukaan, ei hän itsekään ollut tuntenut, jonka isä rikkaan, mutta arveluttavan naimisensa kautta oli vielä ollut melkein mahdoton ilmiö seuraelämässä ja joka kuitenkin, ollen sukulaissuhteessa sekä Huneusten että Möllendorpfien kanssa, oli liittänyt nimensä kaupungin viiden tai kuuden hallitsevan perheen joukkoon, oli kieltämättä huomattava ilmiö kaupungissa. Hänen olemuksensa vapaamielisyys ja suvaitseva laatu oli uusi puoli, joka samalla viehätti ja soi hänelle monien silmissä johtavan aseman. Kepeä ja samalla suurenmoinen tapa, jolla hän ansaitsi ja liikutteli rahoja, oli aivan toista kuin hänen kilpailijansa sitkeä, kärsivällinen, ankarien periaatteiden mukainen uurastus. Tämä mies seisoi omilla jaloillaan, eivätkä häntä sitoneet perinnäistapojen ja vanhojen menetelmien kahleet; kaikki vanhanaikainen oli vierasta hänelle. Hän ei asunut tuollaisessa vanhassa ylimystalossa, jotka olivat rakennetut järjettömästi tilaa tuhlaten ja joiden suunnattomia kivilattioita ympäröivät seinille maalatut valkoiset pylväistöt. Hänen asumansa talo Sandstrassen, Breitestrassen eteläisen jatkon varrella oli uusi ja vapaatyylinen yksinkertaisine öljyväripäätyineen, käytännöllisesti järjestettyine tilavuussuhteineen ja rikkaine, ylellisine, mukavine sisustuksineen. Hän oli muuten aivan äskettäin pitänyt talossaan suuret iltakutsut erään kaupunginteatteriin kiinnitetyn laulajattaren kunniaksi, oli pyytänyt tätä laulamaan illallisen jälkeen vierailleen, joiden joukossa oli myös hänen taidetta rakastava, kaunosieluinen veljensä, lakimies, sekä palkinnut juhlavieraansa kuninkaallisesti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat kannattaneet suurten rahasummien määräämistä keskiaikaisten muistomerkkien korjausta ja kuntoonpanoa varten. Mutta hän oli ensimmäinen, ehdottomasti ensimmäinen koko kaupungissa, joka oli laitattanut kaasuvalon asuinhuoneisiinsa ja konttoreihinsa. Ja ainoa perintätapa, josta hän välitti, oli hänen isältään, vanhalta Heinrich Hagenströmiltä perimänsä rajoittamaton, edistysmielinen, suvaitseva ja ennakkoluuloton ajatustapa. Ja siihen perustui hänen nauttimansa ihailu.

Thomas Buddenbrookin vaikutusvalta perustui muuhun. Hänessä ei kunnioitettu vain häntä itseään, vaan samalla hänen isänsä, isoisänsä, isoisänisänsä muistoa. Hän oli oman kaupallisen ja julkisen ansiokkuutensa ohella satavuotisen maineen kantaja. Tärkein tekijä siinä suhteessa oli hänen kevyt, aistikas ja vastustamattoman rakastettava käytöksensä sekä hänelle ominainen, kaupungin oppineidenkin piirissä harvinaisen laaja yleinen sivistys, joka ilmetessään herätti ihmettelyä ja kunnioitusta…

Torstaina puhuttiin Buddenbrookilla päivällispöydässä vain yleisin, ohimenevin sanoin tulevista vaaleista vanhan konsulittaren luodessa vaaleat silmänsä hienotunteisesti toisaalle. Mutta rouva Permaneder ei malttanut olla sentään silloin tällöin hieman komeilematta hämmästyttävällä laintuntemuksellaan, jonka hän oli hankkinut vaaleja koskeviin pykäliin nähden, kuten ennen eropykäliä tutkiessaan. Hän puhui vaalipiireistä, valitsijoista ja äänestyslipuista, punnitsi kaikkia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia, osasi sananmukaisesti ja takertumatta ulkoa valitsijoilta vaadittavan juhlallisen valan, puhui eri vaalipiireissä toimitettavasta ehdollaolijoiden avujen arvioimisesta ja lausui, että hän mielellään haluaisi olla läsnä Hermann Hagenströmiä arvioitaessa. Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi laskea veljensä lautasella olevia luumukiviä: Rikas — köyhä — kerjäläinen —— senaattori! Hän sanoi viimeisen painokkaasti ja singautti veitsensä kärjellä puuttuvan kiven omalta lautaseltaan veljensä eteen… Mutta syötyä hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan veti konsulin käsipuolesta ikkunakomeroon.

»Voi hyvä Jumala, Tom, jos sinä tulet senaattoriksi, — jos meidän vaakunakilpemme joutuu raatihuoneen varushuoneeseen, niin minä kuolen ilosta! Pötkähdän pitkälleni maahan, saat nähdä!»

»Voi sinua, rakas Tony! Käyttäydypäs nyt vähän arvokkaammin, ole hyvä! Eihän sinulle tavallisesti tarvitse huomauttaa siitä! Olenko minä mikään Henning Kurz? Me olemme jo jotakin ilman senaattorin-arvonimeäkin… Ja sinä jäät toivottavasti eloon kävipä niin tai näin.»

Vaalikiihoitusta, neuvotteluja, mielipiteiden vaihtoa jatkui. Konsuli Peter Döhlmann, seurasankari ja hummaaja, jonka liike oli aivan rappiolla ja oli olemassa enää vain nimellisesti ja joka söi tyttärensä perinnöt, otti osaa niihin siten, että kutsui vuoroin kumpaistakin ehdokasta meluavalla äänellä »herra senaattoriksi», ollessaan ensin toisen sitten toisen, toimeenpanemilla päivällisillä. Mutta Siegismund Gosch, vanha kaupanvälittäjä Gosch, kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura uhaten niellä säälimättä jokaisen, joka ei äänestäisi konsuli Buddenbrookia.

»Konsuli Buddenbrook, hyvät herrat… siinä on miestä, haa! Olen seisonut hänen isänsä rinnalla kun tämä anno 48 hillitsi parilla sanalla kansanjoukon raivon… Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi jo hänen isänsä ja hänen isoisänsä pitänyt kuulua senaattiin.»

Mutta pohjimmaltaan ei konsuli Buddenbrook itse herättänyt tuollaista haltioitumista herra Goschissa, vaan nuori rouva konsulitar, syntyisin Arnoldsen. Tosin ei kaupanvälittäjä ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hän ei kuulunut rikkaiden kauppiaiden piiriin, ei ollut heidän pöytävieraitaan eikä ollut kanssakäymisissä heidän kanssaan. Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli Gerda Buddenbrook heti kaupunkiin ilmestyttyään sattunut kaupanvälittäjä Goschin iäti uutta kaipaavaan silmään. Hän oli varmalla vaistolla heti havainnut, että tuo henkilö oli omiaan luomaan hiukan enemmän sisältöä hänen tyydytystä vaille jääneeseen elämäänsä ja oli antautunut hänen orjakseen, tuskin tuntien häntä nimeltä. Sen jälkeen oli hän kierrellyt tuota hermostunutta ja äärimmäisen pidättyvää naista ajatuksissaan kuin tiikeri kesyttäjäänsä, sama umpimielinen ilme kasvoilla, sama vaaniva nöyryys olemuksessa, kuin kadulla tullessaan konsulitarta vastaan, ja kohotti jesuiittahattuaan toisen sitä odottamatta… Nykyisen keskinkertaisuuden maailma ei suonut hänelle mahdollisuutta suorittaa tuon naisen kunniaksi mitään julmaa, katalaa tekoa, jonka seuraukset hän olisi ottanut vastaan viittaansa kääriytyneenä, kyttyräselkäistä näytellen, synkkänä, kylmänä ja pirullisen välinpitämättömänä! Konsulittaren arkipäiväinen elämä ei sallinut hänen korottaa tuota naista valtaistuimelle minkään murhan, rikoksen tai verisen teon avulla. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin äänestää tämän katkerasti kunnioitettua puolisoa raatihuoneessa ja omistaa tälle itselleen kenties joskus Lope de Vegan koottujen teosten käännös.

NELJÄS LUKU.

Jokainen senaatin avoimeksi joutunut paikka tulee täyttää neljän viikon kuluessa; sellainen on asetus. On kulunut kolme viikkoa James Möllendorpfin manallemenosta ja nyt on käsissä vaalipäivä, suojainen päivä helmikuun lopulla.

Breitestrassella, raatihuoneen edustalla, joka kohoaa harmaata taivasta kohti lasituskivisine julkisivuineen, torneineen, esiintyöntyvien pilarien alaisine porraskäytävineen ja suippoine holvikaarineen, joiden välitse näkyy tori suihkukaivoineen… tämän vanhan raatihuoneen edustalla on tungoksenaan väkeä kello yhden aikaan päivällä. Ihmiset seisovat liikahtamatta likaisessa sohjuisessa lumessa, joka läiskii heidän jalkojensa alla, katselevat toisiaan, katsovat sitten taas eteensä kaulojaan kuroitellen. Sillä tuolla, pääoven takana, raatihuoneen salissa, jossa on neljätoista kaareen asetettua nojatuolia, odottaa yhä senaatin ja porvariston jäsenistä toimeenpantu vaalilautakunta vaalikamarien ehdotuksia…

Asia on pitkittynyt. Kamarien neuvottelut eivät näy johtavan mihinkään tulokseen, siellä otellaan tuimasti, ja tähän asti ei ole ehdotettu vain yhtä henkilöä, sillä pormestari julistaisi hänet heti valituksi… Ihmeellistä. Huhuja tunkee pääoven kautta, kadulla seisojien keskeen, kenenkään tietämättä miten, ja leviää sitten edelleen. Ilmoittaako sisältä herra Kaspersen, vanhempi raatihuoneen vahtimestari, joka ei koskaan salli kutsuttavan itseään muuksi kuin »valtionvirkamieheksi», tietonsa hampaiden välistä, toisesta suupielestä, poispäin katsoen! Nyt kuullaan, että ehdotukset ovat joutuneet istuntosaliin ja että kullakin vaalipiirillä on oma ehdokkaansa: Hagenström, Buddenbrook ja Kistenmaker! Jumala suokoon, että nyt ainakin yleiset vaalit antaisivat salaisen lippu-äänestyksen kautta ehdottoman ääntenenemmistön! Ne, joilla ei ole lämpimiä päällyskenkiä, rupeavat nostelemaan ja tömistelemään jalkojaan, joita palelee märässä.

Odottajien joukossa on kansaa kaikista kansanluokista. Siellä näkyy avokaulaisia, tatuoituja merimiehiä kädet avaroissa, matalalla olevissa housuntaskuissa, viljankantajia mustine kiiltolankaisine puseroineen, polvihousuineen ja vilpittömine ilmeineen, kuorman-ajajia, jotka istuvat viljasäkkiensä päällä, piiska kädessä, huivipäisiä palvelustyttöjä esiliinoineen ja paksuine raitaisine hameineen, pieni valkoinen myssy takaraivolla ja suuri koppa paljaalla käsivarrella; tuossa seisoo myös kala- ja vihannes-akkoja olkihattu päässä ja pari sievää puutarhatyttöä hollantilaisille päähineineen, lyhyine hameineen ja pitkine, leveine, valkoisine hihoineen, jotka pursuavat esiin kirjavista liiveistä… Ja lopuksi porvareita, pikkukauppiaita, jotka ovat tulleet ulos puodeistaan lakittomin päin, vaihtamaan mielipiteitään, nuoria, siististipuettuja kauppiaan-alkuja, jotka suorittavat isänsä tai jonkun tämän ystävän konttorissa kolmi- tai nelivuotista oppiaikaansa, koulupoikia reppuineen ja kirjoineen…

Parin tupakkamälliä pureksivan työmiehen takana, joilla on sankka laivurinparta, seisoo nuori säätyläisnainen, joka kääntelee kiihkeästi päätään voidakseen kurkistaa noiden tukevien hartioiden välistä raatihuoneelle. Naisella on yllään pitkä, ruskealla turkiksella reunustettu iltavaippa, jota hän pitelee kiinni sisältäpäin molemmilla käsillään, ja hänen kasvojaan peittää tiheä ruskea harso. Hän liikuttelee lakkaamatta päällyskenkien peittämiä jalkojaan…

»Hitto vie, ei se Kurz päässyt nytkään», sanoi toinen miehistä.

»Ei, vaan ei sinun tarvitse kertoa sitä minulle, senkin hölmö. Nyt äänestetään Hagenströmin, Kistenmakerin ja Buddenbrookin välillä.»

»Niin, ja nyt nähdään kuka noista kolmesta tulee.»

»Nyt se nähdään!»

»Kuule. Minä luulen, että ne valitsevat Hagenströmin.»

»Tomppeli… Mitäs sinä tiedät.»

Sitten hän sylkee tupakkansa maahan, sillä hän ei voi ahtaudessa ruiskauttaa sitä kaarena ilmaan, kiskaisee housunsa korkeammalle ja jatkaa: »Hagenström se on semmoinen lihasäkki, ettei sillä enää käy henkikään nenän läpi… Ei, mutta kun ei herra Kurz joutunut mukaan, pääsee kai Buddenbrook. Se on semmoinen sukkela mies…»

»Onhan se. Mutta Hagenström on rikkaampi.. »

»Ei se siihen kuulu. Ei sitä oteta lukuun.»

»Ja Buddenbrook on niin helvetin hieno mansetteineen ja kaulaliinoineen ja pitkine viiksineen… Oletko sinä nähnyt häntä? Se käydä keksauttelee kuin lintu…»

»Ei sekään tule kysymykseen, hölmöläinen.»

»Sillä taitaa olla semmoinen sisar, joka on karannut kahden miehen luota.»

… Iltavaippaan puettu nainen värisee…

»Se on kyllä paha juttu. Mutta emmehän me tiedä siitä sen enempää, ja eihän se ole konsulin syy.»

Ei, aivan niin, ajattelee harsoon puettu nainen pusertaen käsiään vaipan alla… Aivan niin! Jumalankiitos!

»Ja sitten», jatkaa Buddenbrookin kannattaja, »sitten oli pormestari
Överdieck hänen poikansa kummina, ja se kuuluu jo vähän asiaan…»

Aivan niin! ajattelee nainen. Jumalan kiitos, se on tehonnut!… Hän säpsähtää. Uusi huhu on taas päässyt ulos, kulkenut ristiin rastiin ja saapunut hänen kohdalleen. Yleiset vaalit ovat ratkaisseet asian. Eduard Kistenmaker on suljettu pois vähimmän äänimäärän saaneena. Taistelu Hagenströmin ja Buddenbrookin välillä jatkuu. Eräs kaupungin porvari huomauttaa tärkeän näköisenä, että jos äänet menevät tasan, täytyy valita viisi »esimiestä», jotka viimein päättävät äänestyksen…

Äkkiä huutaa ääni aivan oven edestä: »Seehase on valittu!»

Seehase on muuan juoppolalli, joka kuljettaa käsikärryillä leipiä. Kaikki nauravat ja kohoavat varpailleen nähdäkseen leikinlaskijan. Myös harsokasvoinen nainen yhtyy nauruun hermostuneesti, olkapäät nytkyen. Mutta sitten hän hillitsee itsensä ja näyttää tahtovan ilmaista koko olemuksellaan: Onko tämä leikin hetki?… ja kurkkii taas miesten päiden välitse raatihuonetta kohti. Mutta samassa hänen kätensä herpaantuvat, vaippa aukeaa raolleen ja hän seisoo siinä olkapäät lysyssä, lamautuneena, murtuneena…

Hagenström! Tieto on saapunut kenenkään tietämättä mistä. Se on tullut kuin maan alta tai taivaasta ja on kaikkialla sama. Se on vastaansanomatonta. Hagenström! — No niin, se on siis päätetty. Muuta ei tule. Harsokasvoisen naisen olisi pitänyt tietää se jo edeltäkäsin. Se on tavallinen elämän meno. Nyt ei voi muuta kuin mennä kotiin. Hän tuntee itkun nousevan kurkkuunsa…

Mutta tuota tilaa on tuskin kestänyt sekunnin verran ennenkuin ihmisjoukon läpi käy äkillinen humahdus, liike, joka jatkuu etumaisista takimmaisiin, jokaisen kääntyessä takanaanseisovan puoleen. Ja samalla pilkottaa pääoven takaa jotakin punaista: Kaspersenin ja Uhlefeldtin punaiset takit, vahtimestarien, jotka tulevat rinnakkain juhlapuvussa kolmikulma-hattuineen, valkoisine ratsuhousuineen, keltaisine saappaankauluksineen ja koristemiekkoineen tietä antavan ihmisjoukon läpi.

He kulkevat kuin kohtalo: totisina, äänettöminä, suljettuina, katsomatta oikeaan tai vasempaan, silmät maahan luotuina… kääntyen juhlallisesti ja päättävästi siihen suuntaan, johon vaalien päätös, josta heille on ilmoitettu, on pannut heidät kulkemaan. Ja tuo suunta ei ole Sandstrasse, vaan he kulkevat oikealle, Breitestrassea alas!

Harsokasvoinen nainen ei ole uskoa silmiään. Mutta hänen ympärillään olevat käsittävät tämän ihmeen ja töykkivät toisiaan raatihuoneen vahtimestarien jälkeen sanellen toisilleen: »Ei, ei, Buddenbrook se tulikin, ei Hagenström!» — Ja nyt tulee jo oviaukosta esiin kiihkeästi keskustelevia herroja, jotka kääntyvät Breitestrasselle ja alkavat nopeasti kulkea sitä alas, ollakseen ensimmäiset onnittelijat.

Silloin vetää nainen iltavaippansa kokoon ja lähtee juoksuun. Hän juoksee tavalla, jolla säätyläisnaisen ei oikeastaan sopisi juosta. Hänen harsonsa lentää syrjään paljastaen kiihtyneet kasvot, mutta se on samantekevää. Ja vaikka toinen hänen turkisreunaisista päällyskengistään koko ajan leksuu, estäen hänen kulkuaan, saavuttaa hän kaikki edelläkulkijat. Ensimmäisenä saapuu hän Bäckergruben kulmatalon luo, hälyyttää soitollaan liikkeelle koko talon ja huutaa avaavalle palvelustytölle: »Ne tulevat, ne tulevat, Kathrin!» Sitten hän juoksee ylös portaita, ryntää arkihuoneeseen, jossa hän tapaa jonkun verran kalpean veljensä, joka laskee sanomalehden kädestään ja tekee torjuvan liikkeen, syleilee tätä ja hokee: »Ne tulevat, Tom, ne tulevat! Sinut on valittu, Hermann Hagenström on syrjäytetty!»

Oli perjantaipäivä. Jo seuraavana päivänä seisoi senaattori Buddenbrook raatihuoneen salissa James Möllendorpf-vainajan paikalla lausuen kerääntyneiden kaupunginisien edessä seuraavan valan: »Tahdon hoitaa tunnollisesti virkaani, edistää kaikin voimin valtion parasta, seurata uskollisesti sen lakeja, hoitaa rehellisesti yleisiä asioita ja osoittaa virantoimituksessa, varsinkin kaikissa vaaleissa vilpitöntä mieltä, ollen katsomatta omaa etua, sukulaisuutta, tai ystävyyttä. Tahdon valvoa valtion lakeja ja tehdä oikeutta jokaiselle, niin rikkaalle kuin köyhälle. Lupaan myös vaieta silloin kun se on tarpeellista ja pitää salassa sen, mikä on pidettävä salassa. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»

VIIDES LUKU

Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita on vaikea määritellä sanoilla.

Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa, joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista ja voimienkulutusta…

Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan, vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa, ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.

Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot, sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.

Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien tyhjäksitekeminen… tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden, virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt silmänsä määrättyyn paikkaan.

Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.

Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan, että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen, lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.

»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut minut senaattoriksi, olen ajatellut että… Mutta voinkohan minä vaatia sellaista?…

Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.

»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000 taalaria… Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi minulle. Se oli kauniisti tehty!… Ja jos rakennat, niin laita hienoa, muista se…!»

»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku…»

Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin. Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan. Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani, senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.

Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa, mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti… Christianista eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna… vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava, myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder! Hagenströmit!… Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla, soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.

Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti kävelemään ja puhumaan… He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava, että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.

Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa vanhempien käsiä… Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen. Loppu näytti toivottavalta.

Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon vallassa.

Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet. Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu, joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien silmiensä katseen kanssa…

Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä, — alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann, jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen…

Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda iltapäiväkahvia… Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin, sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.

Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä tuli tip-top, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?… Mutta kyllä sen oli täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin yrityksiin… Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan, katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.

Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien kiitolliset eläköönhuudot.

Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä, seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva, villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli, -viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.

Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti miehensä kynkässä.

Thomas seisahtui ja osoitti kepillään harjaseppelettä.

»Tuo on kaunis ja hyvin tehty, Iwersen!»

»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen valmistanut.»

»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.

KUUDES LUKU.

Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.

»Hyvä on, Anton, minä menen sinne.»

Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen… »Kovin hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea kohti.

Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi kätensä sisarelleen.

»Hyvää iltaa, Tony. Mitä hyvää sinä tiedät?»

»Enpä erittäin hyvää, Tom!… Portaat ovat ihanat!… Mutta mitä sinä kirjoitat täällä pimeässä?»

»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»

Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta väreilevä viulu-adagio.

»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen… »Gerda soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän on… kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»

»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti…»

»Kyllä se muuttuu, Tom, ole varma siitä! Oletteko tyytyväiset Idaan?»

»Kuinka emme olisi…»

He kulkivat talon takapuolella olevan porstuan läpi, jonka oikealla puolella oli keittiö, ja astuivat lasioven kautta tuoksuvaan puutarhaan.

»Kerrohan nyt», sanoi senaattori.

Oli lämmin ja hiljainen ilta. Ilmassa tuntui säännöllisistä kukkasarekkeista nouseva lemu, ja sinisten, pitkävartisten liljojen ympäröimä suihkulähde heitteli säteitään hiljaista lipinää pitäen tummaa iltataivasta kohti, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä. Puutarhan perältä johtivat kahden matalan obeliskin väliset portaat ylemmälle penkereelle, missä oli avoseinäinen puinen huvimaja, jonka puutarhatuoleja varjosti alaslaskettu kaihdin. Vasemmalla eroitti alueen naapurin alueesta kivinen muuri, mutta oikealla olevan talon sivuseinä oli alhaalta ylös asti säleristikon peittämä, joka oli tarkoitettu köynnöskasvien tueksi. Portaiden ja huvimajapenkereen molemmin puolin oli pari viini- ja karviaismarjariviä. Muita koko puutarhassa oli vain yksi iso puu, mukurainen pähkinäpuu, joka kasvoi vasemmanpuolisen muurin vierustalla.

»Asia on nyt sellainen», vastasi rouva Permaneder hitaasti, heidän alkaessaan kulkea vitkalleen edestakaisin penkereen laitaa… »Tiburtius kirjoittaa…»

»Klarastako!?» kysyi Thomas… Sano pian ja suoraan!»

»Niin, Tom, hänen laitansa on huonosti, tohtori pelkää hänellä olevan tuberkeleja… aivoissa… se on niin vaikea sanoa. Tässä on hänen miehensä kirje. Tämä liite, joka on osoitettu äidille ja jonka hän sanoo sisältävän samaa, on meidän annettava hänen luettavakseen valmistettuamme häntä ensin hiukan. Tiburtius kertoo Klaran sanoneen tuomionsa kuullessaan, että nämä ovat hänen viimeiset rivinsä, sillä hän ei kuulu koettavankaan vastustaa tautia. Hän on muka aina toivonut pois maailmasta…» lopetti rouva Permaneder silmiään kuivaten.

Senaattori käveli ääneti, kädet selän takana, katse maahan luotuna hänen sivullaan.

»Sinä olet niin hiljainen, Tom… Ja olet oikeassa: mitäpä siihen voisi sanoa? Ja tämä sattuu nyt samaan aikaan kun Christian makaa sairaana Hampurissa…»

Sillä niin oli todellakin laita. Christianin vasemmassa sivussa tuntuva »vaiva» oli käynyt viime aikoina Lontoossa niin ankaraksi ja muuttunut niin selväksi tuskan tunteeksi, että hän oli unohtanut kaikki pienemmät raihnautensa. Hän ei ollut enää ymmärtänyt mihin ryhtyä, oli kirjoittanut äidilleen, että hänen täytyi tulla kotiin hoidettavaksi, oli jättänyt lontoolaisen paikkansa ja lähtenyt matkalle. Mutta hän oli tuskin ehtinyt Hampuriin, kun hänen täytyi käydä vuoteeseen. Lääkäri oli sanonut sen olevan nivelreumatismia ja toimittanut Christianin hotellista sairaalaan, koska matkan jatkaminen aluksi oli mahdotonta. Siellä hän nyt makasi sanellen kirjoittajalleen murheellisia kirjeitä…

»Niin», vastasi senaattori hiljaa, »onnettomuus ei tule tavallisesti yksin.»

Sisar kietoi hetkeksi käsivartensa hänen kaulalleen.

»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea…»

»Niinhän minun pitäisi, se on totta!»

»Mitä sinä tarkoitat, Tom!… Sanopas, minkätähden sinä olit toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»

»Ainahan niitä on asioita… rakas lapsi. En ollut myynyt erästä ruismäärää oikein edullisesti… toisin sanoen: olin myynyt suuren määrän ruista hyvin epäedullisesti…»

»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata mielialaa…»

»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»

»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää vielä… ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan…»

»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin… Olen iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita…»

»Ei enää oikein jaksa iloita, Tom? Mutta sinähän olet niin nuori!»

»Ihminen on niin nuori tai vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. — Ja jos tuo toivottu hyvä sitten tulee, hankalasti ja hitaasti, tulee se niin monen pienen häiritsevän seikan seuraamana, kaikenlaisen sivukaman pilaamana, todellisuuspölyn peittämänä, jota ei laskuissaan ole ottanut lukuun ja joka kiusaa… kiusaa… »

»Niin… Mutta jos tuntee itsensä nuoreksi, Tom —?»

»Niin, Tony, jos. Ehkä tämä on ohimenevää… saattaa olla. Mutta olen tuntenut itseni viime aikoina vanhemmaksi kuin mitä olen. Minulla on liikehuolia, ja eilen puhui konsuli Hagenström minut kumoon Büchenin rautatien tarkastustoimikunnassa, vastustaen mielipidettäni ja saattaen minut melkein naurunalaiseksi… Minusta tuntuu siltä, kuin ei minulle tätä ennen olisi voinut tapahtua sellaista, kuin minun käsistäni alkaisi luistaa jotakin, kuin en pitäisi enää yhtä lujasti kuin ennen kiinni tuota määrittelemätöntä jotakin… Mitä on menestys? Salainen, kuvaamaton voima, varovaisuus, valppaus… tieto, että ihminen pelkällä läsnäolollaan vaikuttaa eteenpäintyöntävästi ympäristöönsä… Usko elämän mukautumiseen ihmisen tahdon mieleiseksi… Onni ja menestys ovat meissä itsessämme. Meidän tulee pitää kiinni niistä lujin kourin. Sillä kun sisällä alkaa herpautuminen, laimeneminen, väsymys, niin samassa irtaantuvat ohjat käsistämme ja kaikki käy vastaiseksi, kapinoitsevaksi, kaikkoaa vaikutuksemme alta… Ja silloin liittyy yksi velttouden hetki toiseen ja mies on mennyttä.

Eräs turkkilainen sananparsi on viime päivinä pyörinyt usein mielessäni, luin sen sattumalta jostakin, se kuuluu: 'Kun talo on valmis, tulee kuolema'. Eihän sen nyt tarvitse aivan kuolemakaan olla. Mutta taantumusta… alamäkeen luisumista, lopun alkua.. Näetkös, Tony», jatkoi hän työntäen kätensä sisaren käsikynkkään äänen käydessä samalla yhä hiljaisemmaksi: »Muistatko Hannon ristiäisiä? Sinä sanoit silloin minulle: minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!» Kuulen sen vielä aivan selvästi korvissani, ja sinä näytit ensin olevan oikeassa, sillä sitten tuli senaattorinvaalit ja minua seurasi onni, ja tämä talo nousi maasta. Mutta senaattorin nimi ja talo ovat ulkonaista, ja minä tiedän jotakin, mitä sinä et ole ajatellut, tiedän sen elämästä ja historiasta. Tiedän, että usein ulkonaiset, näkyvät ja kouraantuntuvat onnen ja menestyksen merkit ilmaantuvat vasta sitten kun kaikki jo alkaa painua takaisinpäin. Nuo ulkonaiset merkit tarvitsevat aikaa ilmetäkseen, kuten, tuollaisen tähden valo, josta emme tiedä, onko se jo sammumassa vai sammunut, silloin kun se meistä näyttää kaikkein kirkkaimmalta…»

Hän vaikeni, ja he kävelivät hetken ääneti, suihkulähteen loristessa ja pähkinäpuun latvan humistessa. Viimein henkäisi rouva Permaneder niin syvään, että se kuului huokaukselta.

»Sinä puhut niin surullisesti, Tom! Surullisemmin kuin koskaan! Mutta on hyvä, että sinä olet saanut sen sanotuksi, sinun tulee nyt olemaan helpompi olla ja voit jättää sen mielestäsi.»