»Niin, Tony, minun täytyy koettaa tehdä se. Anna nyt Klaran ja pastorin kirjeet. Sinusta on kai hyvä, että minä otan asian huolekseni ja puhun äidin kanssa huomenna. Voi meidän hyvää äitiämme! Jos Klarassa on tuberkeleja, on kaikki toivo mennyttä.»

SEITSEMÄS LUKU.

»Minulta kysymättä?! Syrjäyttäen minut täydellisesti?!»

»Olen tehnyt, kuten minun täytyi tehdä!»

»Olet tehnyt äärettömän hullusti ja järjettömästi.»

»Järki ei ole korkeinta maan päällä!»

»Korulauseita!… On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»

»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»

»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä johtajana, isäni edustajana!…»

»Ole vaiti, Thomas!»

»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman järjettömyytesi ja heikkoutesi!»

»Voin käyttää omaisuuteni kuten haluan!»

»Kohtuus ja järki asettavat sille rajoja!»

»En olisi uskonut, että sinä voisit loukata minua näin!»

»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin häikäilemättömän iskun…!»

»Tom…! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä…

Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!

Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa… Ja nyt, kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi…

»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta, vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut…!»

»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä toisin? Saatoinko?!… Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa kuolinvuoteeltaan… lyijykynällä… vapisevin sormin… 'Äiti', kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini… Kirjoitan ne vielä tajuissa ollessani; mieheni vuoksi… Jumala ei ole siunannut meitä lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen — anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen pyyntöni… kuolevan pyyntö… Ethän jätä sitä täyttämättä…' Ei, Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun…» Konsulitar itki kiihkeästi.

»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut syrjäytetään!» toisti taas senaattori.

»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun täytyi täyttää kuolevan tahto… ja tiesin sinun tahtovan estää minua siitä!»

»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»

»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat minun puolellani.»

»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin ajatusta…»

»Sinä puhut yhtä rakkaudettomasti sisaristasi kuin puhut minulle!»

»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi — joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?… Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa… Kuka olisi voinut ajatella hänestä sellaista?!… Etkö sinä vieläkään tiedä, vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön tavoittelija…!»

»Vävyt ovat aina lurjuksia», sanoi rouva Permaneder kolkolla äänellä.

»Perinnöntavoittelija! Mitä hän tekee? Matkustaa Hampuriin, istuutuu Christianin vuoteen ääreen ja taivuttaa hänet puolelleen. 'Kyllä', sanoo Christian. 'Kyllä minun puolestani, Tiburtius. Mutta voitteko käsittää minkälainen vaiva minulla on vasemmassa kyljessäni?… Äh! Tyhmyys ja kehnous ovat liittyneet minua vastaan —!» Senaattori, joka seisoi epätoivoisena nojaten uunin rautaristikkoon, painoi molemmat nyrkkiin puristetut kädet otsaansa vasten.

Tuo järkkynyt mielentila ei vastannut olosuhteita! Eivät nuo 127 000 markkaa olleet saaneet häntä tällaiseen tilaan, jollaisena kukaan ei vielä ollut nähnyt häntä! Se johtui siitä, että tämä viimeinen isku muodosti uuden renkaan viimeaikaisten tappioiden ja nöyryytysten ketjussa, joita hän oli saanut kokea kauppa- ja yleisissä asioissa, ja ärsytti hänen aristanutta mieltään yhä enemmän… Ei mikään sujunut enää! Ei mikään käynyt enää hänen tahtonsa mukaan! Oltiinko siis niin pitkällä, että hänet »syrjäytettiin» hänen isiensä talossa tärkeimmistä asioista päätettäessä…? Muuan Riiasta oleva pappi oli siis salaa pettänyt hänet?… Hän olisi voinut sen ehkäistä, mutta hänen neuvoaan ei oltu ollenkaan kysytty. Tapaukset olivat sujuneet ilman häntä! Mutta hänestä tuntui siltä kuin ei se tähän asti olisi ollut mahdollista, ettei sitä tähän asti olisi uskallettu tehdä! Tämä järkytti uudelleen hänen uskoaan onneen, voimaan, tulevaisuuteen… Ja hän paljasti nyt äitinsä ja sisarensa edessä oman sisäisen heikkoutensa ja epätoivonsa.

Rouva Permaneder nousi syleilemään häntä.

»Tom», sanoi hän, »tyynny toki! Tule toki järkiisi. Oliko se niin pahasti tehty? Sinähän tulet sairaaksi! Ehkei Tiburtius elä niin kauan… ja hänen kuoltuaan lankeaa perintö takaisin meille! Ja voihan päätöksen muuttaakin, jos sinä tahdot! Eikö voikin, äiti?»

Konsulitar vastasi vain nyyhkyttäen.

»Ei… ei voi!» sanoi senaattori kohoten suoraksi ja tehden kädellään torjuvan liikkeen. »Mikä on tehty, se on tehty. Vai luuletteko te minun rupeavan juoksemaan oikeudessa ja käräjöimään äitiäni vastaan sekä muuttamaan perheenkeskisen häpeän julkiseksi? Käyköön miten käy…» lopetti hän puheensa ja lähti veltosti lasiovea kohti, jossa hän vielä kerran seisahtui.

»Mutta älkää luulko, että meidän asiamme ovat kovinkaan loistavat», sanoi hän hiljaa. »Tony on menettänyt 80.000 markkaa… Christian on hävittämiensä 50.000 markan lisäksi saanut jo 30.000 perinnöstään… joka summa on nouseva siksi että hän on ihan ilman tointa ja tulee tarvitsemaan hoitoa Öynhausenissa… Nyt on vielä Klaran myötäjäissumma iäksi mennyttä ja sitäpaitsi koko hänen perintöosuutensa joutuva suvun käytettävistä epämääräisiksi ajoiksi… Ja liikeasiat ovat käyneet huonosti, toivottoman huonosti siitä hetkestä alkaen, jolloin minä panin yli satatuhatta talooni… Voi hyvät ihmiset, ei ole hyvä sen perheen laita, jossa riidellään, kuten me olemme tehneet. Uskokaa minua — uskokaa mitä minä nyt sanon: Jos isä olisi elossa, jos hän olisi nähnyt tämän, olisi hän ristinyt kätensä ja rukoillut meidän kaikkien puolesta.»

KAHDEKSAS LUKU.

Sota ja sotahuutoja, majoitusta ja hyörinää! Preussiläisiä upseereja kulkee senaattori Buddenbrookin loistokerroksen parkettilattioilla, suutelee talonrouvan kättä ja käy klubissa Christianin kanssa, joka on palannut Öynhausenista, — samalla kuin Mengstrassen varrella mamsseli Severin, konsulinnan uusi neitsyt, raahaa palvelustyttöjen kanssa aluspatjoja »porttaaliin», vanhaan puutarhamajaan, joka on sotamiesten olinpaikkana.

Vilinää ja jännitystä kaikkialla! Sotaväkeä menee portista, toista virtaa sijaan vaatien ruokaa, juomaa ja nukkumasijaa, täyttäen asukkaiden korvat rummunpärrytyksellä, torventörähdyksillä, ja komennussanoilla ja marssien taas pois. Kuninkaallisia prinssejä tervehditään; läpikulkujoukkoja tulvii myötänään. Sitten jäädään hiljaisuuden ja odotuksen valtaan.

Myöhemmin syksyllä ja talvella palaavat joukot voitokkaina takaisin, vaativat taas majoitusta ja marssivat helpotuksesta huokaavien asukkaiden koteihin näiden hurratessa. — Rauha. Lyhyt, kohtalokas rauha vuonna kuusikymmentäviisi.

Ja noiden kahden sodan vaiheen välillä leikkii pehmeäkiharainen, laajaan esiliinamekkoonsa puettu pikku Johann puutarhan suihkukaivon luona tai »korokkeella», joka on vartavasten erotettu hänen käytettäväkseen toisen kerroksen ulokkeesta pienellä pylväsrivillä, leikkii neljän ja puolen vuotiaan viattomia leikkejä… Noita leikkejä, joiden syvämielisyyttä ja viehätystä kukaan täysikasvanut ei enää ymmärrä ja joihin ei tarvita muita välikappaleita kuin kolme kiveä tai puupalikka, jonka kypärintöyhtönä on leijonankitakukka, mutta joissa ennen kaikkea ilmenee tuon ikäkauden puhdas, voimakas, palava, tahraton, pilaantumaton ja häiriintymätön mielikuvitus, ikäkauden, jota elämä vielä karttaa, jolloin ei vielä velvollisuus eikä pakko tohdi koskea meihin, jolloin näemme, kuulemme, nauramme, ihmettelemme ja uneksimme maailman vaatimatta meiltä palveluksia… jolloin eivät ne, joita me tahtoisimme rakastaa, vielä kärsimättömästi odota, miten me voimme nuo palvelukset täyttää… Oi, ei ole kestävä kauan ennenkuin raaka voima on hyökkäävä kimppuumme väkivaltaisena, kouluttaen, kiusaten, typistäen, pilaten olemustamme…

Tapahtui suuria asioita Hannon noin leikkiessä. Sota raivosi, voitto vaappui puolelta toiselle ja pysähtyi paikalleen, ja Hanno Buddenbrookin synnyinkaupunki, joka oli ymmärtäväisesti pysynyt Preussin puolella, saattoi katsoa vahingonilolla rikasta Frankfurtia, joka sai maksaa uskonsa Itävaltaan sillä, että lakkasi olemasta vapaakaupunki.

Mutta erään Frankfurtin suurkauppahuoneen vararikossa heinäkuussa, heti aselevon jälkeen, kadotti kauppahuone Johann Buddenbrook yhdellä iskulla kaksikymmentätuhatta taalaria.

KAHDEKSAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kun herra Hugo Weinschenk, joka oli ollut jonkun aikaa kaupungin palovakuutusyhtiön johtaja, astui keinuvin ja itsetietoisin askelin suuren eteisen poikki tiukasti napitettuine takkeineen, kapeine, mustine, vakavuutta osoittavalla tavalla suupieliin kasvatettuine viiksineen ja hiukan riippuvine alahuulineen, mennäkseen etumaisista virkahuoneista takimmaisiin kädet nyrkissä ja kyynärpäät hiukan heiluen, oli hän toimeliaan, vakavaraisen ja vaikuttavan miehen perikuva.

Ja Erika Grünlich, joka oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli suurikasvuinen, kukoistava, punaposkinen ja terveyttä uhkuva neito. Jos hän sattui kulkemaan portaita alas samalla kun herra Weinschenk kulki eteisessä — eikä se sattunut harvoin — kohotti johtaja hattunsa mustilta lyhyeksileikatuilta hiuksiltaan, jotka alkoivat harmahtaa ohimoilta, keikutti enemmän kävelytakkiin puettua vartaloaan ja loi nuoreen tyttöön hämmästyneen ja ihailevan katseen rohkeista, ruskeista silmistään… jonka jälkeen Erika juoksi pois, kätkeytyi jollekin ikkunapenkille ja itki kotvan aikaa neuvottomuudesta ja hämmingistä.

Neiti Grünlich oli kasvanut Therese Weichbrodtin hoivissa kurituksessa ja Herran nuhteessa, eivätkä hänen ajatuksensa kantaneet kauas. Hän itki herra Weinschenkin silinteriä, tapaa, jolla tämä hänet nähdessään kohotti ja jälleen laski kulmakarvansa, tämän kuninkaallista ryhtiä ja heilahtelevia nyrkkejä. Mutta hänen äitinsä, rouva Permaneder, näki pitemmälle.

Tyttären tulevaisuus oli jo vuosikausia huolestuttanut häntä, sillä Erika oli toisiin nuoriin tyttöihin verraten epäedullisessa asemassa. Rouva Permaneder ei elänyt ainoastaan seuraelämän ulkopuolella, vaan suhtautui myös vihamielisesti siihen. Olettamus, että häntä hänen kaksinkertaisen avioeronsa tähden halveksittiin, oli muuttunut melkein päähänpinttymäksi, ja hän luuli näkevänsä ylenkatsetta ja vihaa siinäkin, missä oli ainoastaan välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi konsuli Hermann Hagenström, jonka rikkaus oli tehnyt iloiseksi ja hyväntahtoiseksi, olisi luultavasti tervehtinyt häntä kadulla, ellei katse, joka sivuutti hänen kasvonsa, nuo »hanhenmaksakasvot», joita rouva Permaneder »vihasi kuin ruttoa», olisi kieltänyt sitä mitä ankarimmin. Ja siitä johtui sekin, että myös Erika Grünlich jäi ulkopuolelle enonsa, senaattorin, piirin, ettei hän ottanut osaa tanssiaisiin ja että hänellä oli hyvin vähän tilaisuutta tehdä herratuttavuuksia.

Mutta Antonie-rouvan kiihkein toivo oli kuitenkin, varsinkin sen jälkeen kun hän itse oli siirtynyt syrjään, että hänen tyttärensä voisi täyttää ne toiveet, jotka häneen, äitiin, nähden olivat pettäneet, ja että hän voisi tehdä naimakaupan, joka ollen samalla edullinen ja onnekas koituisi perheen kunniaksi ja painaisi unhoon äidin kohtalot. Hän toivoi sitä etenkin vanhemman veljensä vuoksi, joka viime aikoina oli ollut niin masentuneella mielellä. Hän tahtoi voida osoittaa, ettei suvun onni vielä ollut menetetty, ettei sen aika ollut vielä ohi… Hänen myöhempi myötäjäissummansa, nuo 17 000 taaleria, jotka herra Permaneder oli niin auliisti luovuttanut takaisin, odottivat Erikaa. Ja heti kun hän oli huomannut tarkoilla ja kokeneilla silmillään sen hellän suhteen, joka oli syntynyt hänen tyttärensä ja johtajan välillä, alkoi hän anoa, että taivas lähettäisi herra Weinschenkin heidän luokseen vierailulle.

Ja taivas oli suopea. Herra Weinschenk ilmestyi vierailulle, talon kolme naista, isoäiti, tytär ja tyttärentytär olivat häntä vastassa, hän keskusteli kymmenen minuuttia ja lupasi pistäytyä joskus kahville juttelemaan.

Sekin tapahtui, ja tutustuttiin kummankinpuolin. Johtaja oli kotoisin Schlesiasta, jossa hänen vanha isänsä vielä oli elossa, mutta hänen omaisensa eivät olleet erittäin huomioonotettavaa väkeä. Hugo Weinschenk oli pikemminkin »oman teon» mies, eikä hänen itsetietoisuutensa ollut synnynnäistä, vaan hiukan liioiteltua ja epäluuloista; hän ei myös tuntenut kaikkia muotoja, ja hänen keskustelutaitonsa oli erittäin kankea. Hänen hiukan pikkuporvarimaisessa kävelytakissaan oli muutamia kiiltäviä kohtia, hänen kalvosensa suurine mustine nappeineen eivät olleet aivan moitteettoman puhtaat, ja vasemman käden keskisormen kynsi oli jonkin tapaturman kautta vioittunut aivan mustaksi ja muodottomaksi — mikä oli sangen iloton näky. Mutta Hugo Weinschenk oli kunnianarvoisa, ahkera, tarmokas mies, hänellä oli 12 000 markan vuotuiset tulot, ja hän oli Erika Grünlichin silmissä suorastaan kaunis mies.

Rouva Permaneder oli tajunnut nopeasti asian tilan ja arvioinut sen. Hän vastusti avomielisesti konsulitarta ja senaattoria. Oli päivänselvää, että asiasta oli oleva molemminpuolista hyötyä. Johtaja Weinschenkillä samoin kuin Erikalla ei ollut seuratuttavia; molemmat olivat kuin luodut toisiaan varten. Jos johtaja Weinschenk, jonka tukka alkoi harmaantua ja joka läheni neljääkymmentä, aikoi perustaa asemaansa vastaavan oman kodin, avasi liitto Erika Grünlichin kanssa hänelle pääsyn erääseen kaupungin tunnetuimpaan perheeseen ja oli tukeva häntä hänen työssään ja asemassaan. Ja mitä Erikan menestykseen tulee, rohkeni rouva Permaneder ainakin sanoa sen, että tämä säästyisi hänen kokemuksiltaan. Herra Permanederiä Hugo Weinschenk ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä ja Bendix Grünlichistä hän erosi säännöllisten tulojensa ja vankan taloudellisen virkamiesasemansa puolesta, josta hän saattoi kohota vielä korkeammalle.

Sanalla sanoen: hyvää tahtoa ei puuttunut kummaltakaan puolelta. Johtaja Weinschenkin kahvinjuontivierailut tihenivät tihenemistään ja tammikuussa vuonna 1867 rohkeni hän pyytää Erika Grünlichin kättä parilla suoralla, miehekkäällä, selvällä sanalla.

Siitä alkaen kuului hän perheeseen, alkoi käydä »sukupäivillä» ja sai kokea ystävällisyyttä morsiamen sukulaisten puolelta. Epäilemättä hän tunsi heti, ettei hän ollut aivan paikallaan heidän joukossaan, mutta hän peitti tuon tunteen sitä reimempaan esiintymiseen. Ja konsulitar, Justus-setä ja senaattori Buddenbrook osoittivat tuota kykenevää virastomiestä, tuota seuratottumusta vailla olevaa tulevaa sukulaista kohtaan mitä suurinta hienotunteisuutta — mitä ei voi sanoa Breitestrassen Buddenbrookin naisista.

Sitä tarvittiinkin, sillä yhä uudelleen täytyi jonkun perheen jäsenen koettaa karkoittaa parilla toisaanne johtavalla sanalla äänettömyys, joka syntyi ruokapöydässä, kun johtaja leikitteli liian kouriintuntuvasti Erikan poskilla tai käsivarsilla, kysyi, oliko appelsiini-marmeladi jälkiruokaa tai ilmoitti, että »Romeo ja Julia» oli Schillerin kirjoittama… Tämän kaiken hän teki reippaasti ja itsetietoisesti, huolettomasti käsiään hykerrellen, istuen syrjittäin tuolin selkänojaa vasten.

Parhaiten hän sopi yhteen senaattorin kanssa, joka osasi ohjata varmalla kädellä politiikkaa ja kauppa-asioita koskevaa keskustelua, ilman että toinen joutui karille. Mutta hänen suhteensa Gerda Buddenbrookiin muodostui kerrassaan toivottomaksi. Tuon naisen olemus vaikutti häneen niin vieroittavasti, ettei hän keksinyt kuolemakseen edes pari minuuttia kestävää keskustelunaihetta. Tietäessään rouvan soittavan viulua, joka seikka oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen, tyytyi hän kysymään tältä joka torstaina leikkisästi: »Miten on viulun laita?» — Mutta kolmannen kerran jälkeen pidättyi senaattorin rouva antamasta mitään vastausta.

Christian tarkasti uutta sukulaista nenä kurtussa ja matki seuraavana päivänä tarkasti hänen käytöstään ja puhettaan. Edesmenneen konsuli Johann Buddenbrookin toinen poika oli parantunut nivelleinistään Öynhausenissa, mutta hänen jäsenissään oli vieläkin kankeutta ja ajoittainen »vaiva» vasemmalla puolella — siellä, missä kaikki hermot olivat liian lyhyet — myöskään hänen muut häiriönsä, hengitys- ja nielemisvaikeudet, sydämen epäsäännöllisyydet ja halvautumisoireet tai niiden pelko eivät olleet suinkaan kadonneet. Eikä hänen ulkomuotonsakaan vastannut kolmenkymmenen loppupuolella olevan miehen näköä. Hänen päälakensa oli aivan kalju, vain niskapuolella ja ohimoilla oli vielä harvaa punaista haiventa. Ja hänen pienet pyöreät silmänsä, jotka harhailivat levottomina ja vakavina paikasta toiseen, olivat entistä syvemmällä kuopissaan. Mutta hänen iso kyhmyinen nenänsä törrötti myös entistä luisevampana ja mahtavampana sisäänvajonneiden poskien ja suun yli riippuvien tuuheiden viiksien keskellä. Ja hienosta, kestävästä englantilaisesta kankaasta tehdyt housut huljuivat hänen kaitojen, väärien sääriensä ympärillä.

Kotiin tultuaan oli hän asunut kuten ennenkin eräässä ensimmäisen kerroksen käytävän viereisessä huoneessa äitinsä talossa, mutta oleskeli enemmän klubissa kuin Mengstrassen varrella, sillä kotona ei hänen elämänsä ollut erittäin suloista. Siellä hallitsi nyt Riekchen Severin, Ida Jungmannin seuraaja, konsulittaren palveluskuntaa ja talousasioita. Hän oli vanttera 27-vuotinen maalaistyttö, joka oli talonpoikaisella tosiasiavaistollaan havainnut, että tuota toimetonta juttujen kertojaa, joka vuoroin oli mahtava, vuoroin vaikeroi surkeuttaan ja jota talon arvohenkilö, senaattori, katsoi yli olan, ei tarvinnut häikäillä liikoja. Ja hän laiminlöi muitta mutkitta tämän tarpeet.

»Kyllä, kyllä, herra Buddenbrook!» hän sanoi, »mutta minulla ei nyt ole aikaa!» Jolloin Christian katsoi häneen nenä kurtussa aivan kuin kysyen: Etkö häpeä?… ja lähti jäykin säärin pois.

»Luuletko sinä, että minulla lähimainkaan aina on huoneessani kynttilää?» kysyi hän Tonyltä… »Hyvin harvoin! Enimmäkseen minun täytyy riisuutua tulitikun valossa…» Tai sitten hän saattoi selittää — sillä taskuraha, jonka hän sai äidiltään, oli riittämätön —: »niin, ajat ovat huonot!… Toista oli ennen! Mitä sanot esimerkiksi siitä, että minun täytyy usein lainata viisi killinkiä hammaspulveriin!»

»Christian!» huusi rouva Permaneder. »Miten arvotonta! Tulitikun valossa! Viisi killinkiä! Älä ainakaan puhu siitä!» Hän oli kiihtynyt, kuohuksissaan, loukkaantunut pyhimpiä tunteitaan myöten; mutta se ei muuttanut asiaa…

Nuo viisi killinkiä, jotka Christian tarvitsi hammaspulveriin, lainasi hän vanhalta ystävältään Andreas Giesekeltä, molempien oikeuksien tohtorilta. Hänellä oli etua ja kunniaa tuosta ystävyydestään, sillä asianajaja Gieseke, tuo »hummaaja», joka osasi säilyttää arvokkuutensa, oli viime talvena valittu senaattoriksi vanhan Kaspar Överdieckin ummistaessa hiljaa silmänsä ja tohtori Langhalsin jouduttua tämän paikalle. Mutta hänen elämäntapoihinsa se ei vaikuttanut mitään. Tiedettiin hänen omistavan paitsi keskikaupungilla sijaitsevaa avaraa taloansa, jonka hän oli saanut naituaan neiti Huneuksen, myös pienen, sievän, viiniköynnöksen peittämän huvilan esikaupungissa, St. Gertrudissa, jossa asui eräs vielä nuori, erinomaisen kaunis, tuntematonta sukuperää oleva nainen aivan yksin. Huvilan oven yläpuolella komeili siroin kullatuin kirjaimin nimi: »Quisisana», ja koko kaupungissa tunnettiin tuo rauhaisa huvila sillä nimellä; se äännettiin pehmeästi epäselvin a-ääntein Mutta Christian Buddenbrook, joka oli senaattori Gieseken paras ystävä, oli hankkinut itselleen pääsyn Quisisanaan ja järjestänyt asiansa samoin kuin Aline Puvogelin luona ja muissa samanlaatuisissa tapauksissa Lontoossa ja Valparaisossa ja toisissa maailman kolkissa. Hän oli jutellut hänen kanssaan vähän, »pitänyt häntä vähän hyvänä», ja kävi nyt tuossa vihreässä talossa yhtä säännöllisesti kuin senaattori Gieseke. On tietymätöntä, tapahtuiko tämä jälkimmäisen suostumuksella, mutta se on ainakin varma, että Christian Buddenbrook nautti Quisisanassa aivan maksuttomasti samaa viehättävää vaihtelua, josta senaattori Gieseken täytyi maksaa suuret rahat vaimonsa kassasta.

Pian sen jälkeen kun johtaja Hugo Weischenk oli julkaissut kihlauksensa Erika Grünlichin kanssa, teki hän langolleen ehdotuksen, että tämä astuisi vakuutusyhtiön palvelukseen, ja Christian tekikin ahkerasti työtä palovakuutusyhtiön konttorissa kahden viikon ajan. Mutta sitten kävi valitettavasti ilmi, että hänen vasemmassa kyljessään oleva vaivansa ja muutkin vammansa pahenivat, että johtaja oli kovin kiivas mies ja että tämä oli juljennut nimittää häntä erään erehdyksen johdosta »hylkeeksi»…. Seuraus oli, että Christianin oli pakko jättää tuokin paikka.

Madame Permaneder oli onnellinen, ja hänen valoisa mielialansa ilmeni muun muassa senkaltaisissa lausunnoissa, että elämällä oli sentään joskus hyvätkin puolensa. Ja hän puhkesi uuteen kukoistukseen noina viikkoina, jotka vilkkaine puuhineen, lukuisine suunnitelmineen, asuntohuolineen ja myötäjäiskuumeineen muistuttivat hänen omaa kihlausaikaansa, nuorensivat hänen mieltään ja täyttivät sen riemuisalla toivolla. Hänen tyttöaikaiset ilmeensä ja liikkeensä palasivat ja hän rikkoi erään Jerusalemin-illan hartauden niin tyystin vallattomalla hilpeydellään, että Lea Gerhardtkin laski käsistään esi-isiensä suuren hartauskirjan katsoen ympärilleen kuuron ihmisen suurin, tietämättömin ja epäluuloisin silmin…

Erikan ei tarvinnut erota äidistään. Johtajan luvalla ja hänen toivomuksestaan päätettiin, että Antonie-rouva ainakin aluksi asuisi Weinschenkien luona opastaakseen tottumatonta Erikaa taloudenpitoon… ja juuri tämä seikka se oli, joka herätti hänessä sen miellyttävän tunteen kuin ei Bendix Grünlichiä eikä Alois Permanederiä olisi milloinkaan ollutkaan ja kuin kaikki hänen elämänsä epäonnistumiset, pettymykset ja kärsimykset häviäisivät olemattomiin ja hän nyt vielä kerran saisi aloittaa kaiken alusta uusin toivein.

Tosin hän kehoitti Erikaa kiittämään Jumalaa siitä, että tämä oli suonut hänelle hänen rakastamansa miehen, kun sitävastoin hänen äitinsä oli täytynyt tukahduttaa ensimmäinen mieltymyksensä velvollisuuden ja järjen äänen tähden. Tosin hän kirjoitti Erikan ja johtajan nimet sukupapereihin ilosta vapisevin sormin… mutta hän, hän itse, Tony Buddenbrook, oli sittenkin varsinainen morsian. Hän se vielä kerran tarkasteli oviverhoja ja mattoja, tutki läpi huonekalu- ja taloustavarakaupat, katsasti ja vuokrasi hienon asunnon. Hän se vielä kerran tuli jättämään hurskaan, laajan vanhempienkotinsa ja oli lakkaava olemasta eronnut rouva; vielä kerran oli hänellä oleva tilaisuus kohottaa päänsä ja aloittaa uusi elämä, herättää yleistä mielenkiintoa ja edistää suvun kunniaa… Ja… oliko se unta vai totta — esiin ilmestyi kaksi aamupukua! Kaksi aamupukua, toinen hänelle ja toinen Erikalle, kaksi pehmeätä, kudotusta kankaasta valmistettua aamupukua, joissa oli pitkät laahukset ja paksu samettinauhakimppu, joka kulki kaula-aukosta helmaan asti.

Mutta viikot kuluivat, ja Erika Grünlichin kihlausaika läheni loppuaan. Nuori pari oli tehnyt vierailuja vain muutamiin perheisiin, sillä johtaja, vakava ja seuraelämään tottumaton työihminen, tahtoi omistaa vapaahetkensä kotielämälle… Kihlajaispäivälliset, joihin paitsi morsiusparia, Thomas, Gerda, Friederike, Henriette ja Pfiffi Buddenbrookia, otti osaa senaattorin lähin ystäväpiiri, pidettiin Fischergruben talon suuressa salissa; eikä johtajan alituinen Erikan paljaan kaulantaputtaminen taaskaan voinut olla herättämättä ihmettelyä… Ja häät lähenivät.

Pylvässali oli, kuten kerran ennen rouva Grünlichin seisoessa myrttiseppel päässä, valittu vihkiäistoimituksen paikaksi. Rouva Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, auttoi morsianta atlaspuvun laskoksien järjestämisessä ja vihreiden myrtinoksien kiinnittämisessä. Senaattori Buddenbrook oli ensimmäinen ja Christianin ystävä senaattori tohtori Gieseke toinen sulhaspoika, kaksi Erikan entistä täysihoitolatoveria oli kutsuttu morsiustytöiksi, ja johtaja Hugo Weinschenk oli komea ja miehekäs sulhanen, joka astui johdattaessaan morsianta tilapäisen alttarin ääreen vain kerran Erikan maataviistävälle hunnulle. Pastori Pringsheim toimitti vihkimisen kaikella mahdollisella juhlallisuudella kädet ristissä rinnalla, ja kaikki sujui asiaankuuluvalla arvokkuudella. Kun oli vaihdettu sormukset ja salissa oli kajahtanut kaksi »tahdon» sanaa, toinen syvä, toinen heleä, molemmat hiukan käheät, purskahti rouva Permaneder entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtaamana äänekkääseen itkuun — itku oli yhä hänen entistä välitöntä lapsellista itkuaan — ja Buddenbrookin naiset, joista Pfiffi juhlan kunniaksi oli kiinnittänyt kultaisen ketjun silmälaseihinsa, hymyilivät hiukan happamasti, kuten tavallisesti tämänkaltaisissa tilaisuuksissa… Mutta m:lle Weichbrodt, Therese Weichbrodt, joka viime vuosina oli kutistunut entistä pienemmäksi, Sesemi Weichbrodt, jolla oli laihalla kaulallaan soikea rintaneulansa, jossa oli hänen äitinsä muotokuva, lausui tuolla ponnekkaalla juhlallisuudella, jonka tulee salata syvää sisäistä liikutusta: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»

Sitten seurasi valkoisten jumaltenkuvien keskellä, jotka piirtyivät sinisestä taustastaan muuttumattoman levollisissa asennoissaan, juhlallinen, upea ateria, jonka loppupuolella vastanaineet poistuivat lähteäkseen häämatkalle muutamien suurkaupunkien läpi… Se tapahtui huhtikuun keskivaiheilla. Ja seuraavan kahden viikon kuluessa suoritti rouva Permaneder yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa yhden mestarinäytteistään, heidän tilavan asuntonsa hienon sisustamisen, joka oli vuokrattu Mittlere Bäckergruben varrelta ja jonka runsaasti kukilla koristetut huoneet määräajan kuluttua sulkivat huomaansa palaavan pariskunnan.

Ja niin alkoi Tony Buddenbrookin kolmas avioliitto.

Niin, tämä oli sattuvasti sanottu; senaattori oli lausunut tuon sutkauksen eräänä torstaina, jolloin Weinschenkit eivät olleet saapuvilla, ja rouva Permaneder oli hyväksynyt sen innolla. Hänen niskoillaan lepäsivät kaikki taloudenpidon huolet ja vaivat, mutta hänellä oli myös ilon ja ylpeyden aihetta. Ja eräänä päivänä, tavatessaan arvaamatta kadulla konsulitar Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, loi hän tähän niin voitonvarman ja vaativan katseen, että rouva Möllendorpf huomasi vihdoinkin tervehtiä ensin… Ilo ja ylpeys yhtyivät hänen kasvoissaan vakavaksi juhlallisuudeksi hänen näytellessään uutta kotia sukulaisille, jolloin Erika kulki vieressä melkein kuin ihaileva vieras.

Vetäen perässään pitkää laahustaan, olkapäät hiukan koholla, pää takakenossa, käsivarrella atlasnauhoilla somistettu avainkoppa — hän oli hullaantunut atlasnauhoihin — näytteli Antonie-rouva talossakävijöille huonekaluja, oviverhoja, läpinäkyvää porsliinia, välkkyviä hopea-astioita ja suuria öljymaalauksia, jotka esittivät yksinomaan ruokatavarahiljaiselokuvia ja alastomia naisvartaloita, sillä sellainen oli Hugo Weinschenkin maku, ja hänen jokaisesta liikkeestään saattoi lukea: Katsokaa, tämän minä vielä olen saanut aikaan elämässä. Tämä on melkein yhtä hienoa kuin Grünlichillä ja paljon hienompaa kuin Permanederilla!

Vanha konsulitar tuli taloon musta- ja harmaaraitaiseen silkkipukuun puettuna, levittäen ympärilleen hienoa patshulin tuoksua, antoi vaaleiden silmiensä kulkea rauhallisesti esineestä toiseen ja ilmaisi äänekkääseen ihastukseen puhkeamatta olemuksellaan tyydytyksensä. Senaattori tuli myös vaimoineen ja lapsineen, nauroi Gerdan kanssa Tonyn onnellista intoa ja sai vaivoin estetyksi tämän yritykset tappaa jumaloitu pikku Hanno korinttileivillä ja portviinillä… Sitten tulivat Buddenbrookin naiset, jotka huomauttivat yksimielisesti kaiken olevan niin kaunista, etteivät he, vaatimattomat naiset, olisi mitenkään tulleet toimeen sen keskellä… Ja harmaa, kärsivällinen ja laiha Klothilde antoi toisten nauraa itselleen ja joi neljä kupillista kahvia, kiittäen sen jälkeen kaikkea muutakin hitaalla, ystävällisellä äänellään… Silloin tällöin, kun ei klubissa ollut ketään toisia, käväisi heidän luonaan myös Christian, joi lasillisen benediktiini-likööriä ja kertoi aikovansa ruveta erään samppanja- ja konjakkitehtaan asiamieheksi, jota alaa hän sanoi ymmärtävänsä. Se oli helppo, miellyttävä toimi ja siinä sai olla oma herransa, kirjoittaa silloin tällöin jonkun rivin muistikirjaansa ja ansaita kädenkäänteessä kolmekymmentä taalaria. Sitten hän lainasi rouva Permanderilta neljäkymmentä killinkiä, voidakseen ojentaa kukkavihkon kaupunginteatterin ensimmäiselle rakastajattarelle ja joutui, herra ties kuinka, puhumaan Lontoosta ja »Mariasta» ja »paheesta», kertoi syyhyisestä koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon, ja jutteli, kerran vauhtiin päästyään, niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että hän olisi voinut ylläpitää sillä suuren seuran mielenkiinnon.

Hän innostui, hän puhui kielillä. Hän puhui englantia, espanjaa, alasaksaa ja Hampurin murretta, hän kertoi chileläisiä puukkojuttuja, Whitechapelin varkausjuttuja, koetti muistella kuplettivarastoaan ja alkoi esittää puoleksi laulaen, puoleksi lausuen, verrattomasti elehtien seuraavaa:

    »Mä kuljin lystiksein
    Noin aivan hiljalleen
    Katua keikaillen.
    Sattuupa neitinen
    Nyt justiin etehein.
    Se mennä hepsailee
    Ja silmää heittelee
    Ja nupin päässä keikkuu heissantei.
    Mä virkan: 'Hempusein,
    Kuin sievä oletten
    Niin sallitteko käydä rinnallen?'
    Hän kohden pyörähtää
    Kurkkailee — veikistää — ja sanoo näin:
    'Ka, mennään sitten, poika, lystäämään!'»

Tuskin hän oli ehtinyt loppuun, kun hän jo siirtyi juttelemaan sirkus Renzistä ja kuvasi erään englantilaisen puheklovnin esiintymistä niin elävästi, että luuli istuvansa sirkuksessa. Kuultiin alkumeteli klovnin pyrkiessä näkyviin esiripun takaa huutaen »avatkaa ovi!», kuultiin hänen toraamisensa tallimestarin kanssa ja miten hän leveällä, uikuttavalla englantilaisella saksankielen murtamisella kertoi pitkän jonon kaskuja ja juttuja. Hän kertoi miehestä, joka oli niellyt unessa hiiren ja menee siitä syystä eläinlääkärin luo, joka neuvoo häntä nielemään myös kissan… Toinen kertomus oli »isoäidistäni, terveestä ja kukkeasta rouvasta», joka joutuu moniin seikkailuihin matkallaan asemalle, koska hän oli terve ja kukkea, ja joka viimein saapuu perille junan lähtiessä hänen nenänsä edestä… Christian taittoi tämän jutun kärjen käskien riemuitsevasti: »Soittoa, herra kapellimestari!» ja aivan kuin havahtui, kun ei soittoa kuulunut…

Sitten hän yht'äkkiä vaikeni, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen liikkeensä veltostuivat. Hänen pienet, ruskeat, syvällä olevat silmänsä alkoivat pyöriä levottoman vakavasti, hän siveli vasenta kylkeään ja oli aivan sen näköinen kuin olisi hän kuunnellut ihmeellisiä, sisältään kuuluvia ääniä… Hän joi vielä lasillisen likööriä, valpastui uudestaan, koetti kertoa vielä yhden jutun ja lähti sitten pois jotakuinkin raukealla tuulella.

Rouva Permaneder, joka tähän aikaan oli erittäin naurunhaluinen ja jolla oli ollut erinomaisen hauska, saattoi veljeään ilakoiden portaita alas. »Näkemiin, herra asiamies!» hän sanoi. »Laulattaja, naurattaja! Pässinpää! Tule taas pian käymään!» Hän nauroi täyttä kurkkua ja palasi sisään.

Mutta Christian Buddenbrook ei huomannut sitä; hän oli ajatuksissaan. Mitähän, jospa minä kävisin Quisisanassa! Ja hattu hiukan kallellaan, nojaten nunnanpäällä varustettuun keppiinsä laskeutui hän portaita hitaasti, jäykästi ja hiukan ontuen.

TOINEN LUKU.

Oli kevät vuonna kuusikymmentäkahdeksan rouva Permanederin ilmestyessä eräänä iltana kymmenen aikaan Fischergruben taloon. Senaattori Buddenbrook istui yksin arkihuoneessa, jonka huonekalut olivat päällystetyt oliivinvärisellä ripsikankaalla, pyöreän keskipöydän ääressä ison kaasulampun valossa, joka riippui katosta. Hän oli levittänyt eteensä Berlinin pörssilehden ja luki sitä pöydän yli kumartuneena, savuke vasemman käden etu- ja keskisormen välissä, nenällä kultasankaiset silmälasit, joita hänen viime aikoina oli täytynyt käyttää työtä tehdessään. Hän tunsi sisarensa askeleet tämän tullessa ruokasalin läpi, otti lasit nenältään ja katsoi jännittyneesti pimeään, kunnes Tony sukelsi esiin oviverhojen välistä.

»Sinäkö siinä olet. Hyvää iltaa. Joko olet tullut takaisin
Pöppenradesta? Miten ystäväsi voivat?»

»Iltaa, Tom! Kiitos kysymästä, Armgard voi hyvin… Istutko yksin?»

»Istun. Tulet kuin kutsuttuna. Minä olen syönyt illallista yhtä yksin kuin paavi, sillä neiti Jungmann ei ole mikään varsinainen seuratoveri, hän kun juoksee aina parin minuutin kuluttua katsomaan miten Hanno jaksaa… Gerda on kasinolla. Tomayo soittaa viulua. Christian kävi häntä hakemassa…»

»Hyvänen aika. — Olen muuten huomannut viime aikoina, että Gerda ja
Christian viihtyvät hyvin yhdessä.»

»Minä myös. Christianin jäätyä tänne on Gerda alkanut tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja hän kuuntelee myös tarkkaavasti kun Christian kuvailee kipujaan… Ajatteles, hän huvittaa Gerdaa. Äskettäin Gerda sanoi minulle: Hän ei ole porvari, Thomas! Hän on vielä vähemmän porvari kuin sinä…»

»Porvari… Porvari, Tom?! Haa, minusta tuntuu siltä, ettei taivaan alla ole parempaa porvaria kuin sinä…»

»No niin; eihän sitä tarvitse käsittää aivan sanojen mukaan!…
Riisu pois päällysvaatteet, lapsukainen. Sinä olet terveen näköinen.
Maalaisilma on kai tehnyt hyvää!»

»Mainion hyvää!» sanoi toinen riisuen vaippansa ja sinipunaisilla nauhoilla koristetun kapottihattunsa ja laskeutui majesteetillisesti pöydän viereiseen nojatuoliin… »Vatsa ja yöuni ja kaikki on parantunut tässä lyhyessä ajassa. Vastalypsetty maito ja makkara ja kinkku panee lihomaan kuin karjan. Ja lisäksi tuore hunaja, Tom, jota minä aina olen pitänyt tärkeimpiin ravintoaineisiin kuuluvana. Se on puhdasta luonnontuotetta! Silloin tietää mitä nielee! Armgard oli todella rakastettava muistaessaan meidän vanhaa kouluystävyyttämme ja kutsuessaan minut luokseen. Ja herra von Maiboom oli samoin erittäin huomaavainen… He pyysivät kovasti minua jäämään vielä pariksi viikoksi, mutta tiedäthän, että Erika ei tahdo tulla toimeen ilman minua, varsinkaan nyt kun pikku Elisabeth on maailmassa…»

»A propos, miten tuo pienokainen jaksaa?»

»Kiitos, kutakuinkin hyvin, Tom; lapsi on sangen vauraissa voimissa neljäkuukautiseksi, vaikka Friederike, Henriette ja Pfiffi eivät pitäneet häntä elämänkelpoisena…»

»Entä Weinschenk? Miten hän käyttäytyy isänä? Minähän tapaan häntä enimmäkseen vain torstaisin…»

»Hän on muuttumaton! Näetkös: hän on kunnollinen ja ahkera mies ja tavallaan myös aviomiehen esikuva, sillä hän inhoaa ravintoloita, tulee suoraapäätä kotiin konttorista ja viettää vapaahetkensä meidän parissamme. Mutta, Tom, — voimmehan puhua vapaasti näin kahden kesken: Hän vaatii, että Erikan pitäisi aina olla iloinen, aina puhua ja laskea leikkiä, sillä kun hän palaa väsyneenä ja masentuneena kotiin, tahtoisi hän, että Erika puhelisi kepeästi ja iloisesti ja huvittaisi ja virkistäisi häntä. Hän sanoo, että vaimo on sitä varten maailmassa…»

»Pöllöpää!» mutisi senaattori.

»Miten sanoit?… Mutta pahinta on, että Erikalla on taipumusta alakuloisuuteen, Tom, hän on varmaan perinyt sen minulta. Hän on toisinaan totinen ja vaitelias ja miettiväinen, ja silloin Weinschenk haukkuu häntä ja kiivastuu ja sanoo sanoja, jotka eivät aina ole kovin hienotunteisia. Sen huomaa muuten sangen usein, ettei hän ole hienosta perheestä eikä ole valitettavasti saanut hyvää kasvatusta. Tunnustan suoraan, että hän esimerkiksi pari päivää ennen minun Pöppenradeen lähtöäni paiskasi maahan liemimaljan kannen siksi, että liemi oli liian suolaista…»

»Sievästi tehty!»

»Ei, päinvastoin! Mutta älkäämme moittiko häntä siitä. Hyvänen aika, onhan meillä kaikilla puutteemme, ja hän on niin mainion kunnollinen ja luotettava ja uuttera mies… Niin, Thomas, karkea ulkokuori ja hyvä sydän eivät ole pahinta maailmassa. Tulen juuri oloista, jotka niinsanoakseni ovat surullisemmat. Armgard itki katkerasti meidän joutuessamme kahden kesken…»

»Mitä sanot! — Herra von Maiboom?…»

»Niin, Tom; ja siksi minä tulin tänne. Tässä me istumme ja puhelemme, mutta minä olen oikeastaan tullut puhumaan eräästä hyvin tärkeästä ja vakavasta asiasta.»

»Anna kuulua? Koskeeko se herra von Maiboomia?»

»Ralf von Maiboom on hyvin rakastettava mies, Thomas, mutta aika veitikka ja huijari. Hän on pelannut Rostockissa ja Warnemündessä ja hänen velkansa ovat lukuisat kuin meren hieta. Sitä ei uskoisi, kun elää pari viikkoa Pöppenradessa! Kartano on komea ja kaikki näyttää rikkaalta, eikä maidosta ja makkarasta ja kinkusta ole puutetta. Tuollaisella maatilalla ei monasti tiedä mitään olosuhteiden todellisesta laidasta… He ovat mitä kurjimmassa tilassa, Tom, Armgard tunnusti sen minulle sydäntäsärkevästi itkien.»

»Sangen surullista.»

»Se on helppo sanoa. Mutta asia on sellainen, etteivät nuo ihmiset minun nähdäkseni pyytäneet minua luokseen aivan epäitsekkäistä syistä.»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon sen sinulle, Tom. Herra von Maiboom tarvitsee rahaa, hän tarvitsee nyt heti suuremman summan rahaa, ja tuntiessaan vaimonsa ja minun vanhan ystävyyden ja tietäessään, että minä olin sinun sisaresi, on hän pannut vaimonsa puhumaan omassa nimessään minulle, ja minä puhun nyt vuorostani hänen nimissään… ymmärrätkö?»

Senaattori siveli oikean kätensä sormenpäillä päälakeaan ja irvisti hiukan.

»Luulen ymmärtäväni», hän sanoi. »Sinun tärkeä ja vakava asiasi näkyy viittaavan Pöppenraden viljapeltoihin, ellen erehdy. Mutta sinä ja ystäväsi ette ole kääntyneet oikean miehen puoleen. Ensiksikään minä en ole ollut milloinkaan asioissa herra von Maiboomin kanssa, ja tämä olisi jotakuinkin omituinen suhteiden solmimistapa. Toiseksi olemme me, isoisänisä, isoisä, isä ja minä tosin kyllä joskus antaneet luottoa maalaisille, kun he ovat olleet luotettuja henkilöitä tai kun heidän olosuhteensa ovat antaneet takeita takaisinmaksusta… Mutta se mitä sinä pari minuuttia sitten kerroit herra von Maiboomista ja hänen asioistaan, ei juuri tunnu varsin luotettavalta…»

»Sinä erehdyt, Tom. Olen antanut sinun puhua loppuun, mutta erehdyt. Tässä ei ole kysymyskään luotosta. Maiboom tarvitsee kolmekymmentäviisituhatta markkaa…»

»Tuhat tulimmaista!»

»Kolmekymmentäviisituhatta markkaa vajaan kahden viikon sisään. Hänellä on puukko kurkulla; sanalla sanoen: hänen täytyy koettaa myydä heti paikalla!»

»Kasvavaa viljaa! Mies-parka!» Senaattori, joka leikki silmälaseillaan, ravisti päätään. »Mutta tämä olisi meidän menettelytavoillemme outo tapaus», hän sanoi. »Olen kuullut puhuttavan sellaista Hessenissä, jossa suuri osa maalaisista on juutalaisten käsissä… Kuka tietää minkä nylkyrin verkkoon herra von Maiboom on takertunut…»

»Juutalaisten? Nylkyrin?» huudahti rouva Permaneder aivan ymmällä…
»Sinustahan tässä on puhe, Tom, sinusta itsestäsi!»

Thomas Buddenbrook heitti äkkiä lasit pöydälle, niin että ne liukuivat vähän matkaa sanomalehteä pitkin, ja kääntyi kokonaan sisareensa päin.

»Minusta?» äänsivät hänen huulensa kuulumattomasti; sitten hän sanoi ääneen: »Mene nukkumaan, Tony! Sinähän puhut unissa.»

»Niin, sanoi Ida Jungmannkin aina illalla, kun meillä juuri alkoi olla oikein hauska. Mutta vakuutan sinulle, etten ole milloinkaan ollut valppaampi ja virkumpi kuin nyt, vaikka tulen sinun luoksesi näin öiseen aikaan ilmoittaakseni sinulle Armgardin — toisin sanoen Ralf von Maiboomin ehdotuksen…»

»Ja minä panen tuon ehdotuksen sinun lapsellisuutesi ja Maiboomin neuvottomuuden laskuun.»

»Neuvottomuuden? Lapsellisuuden? En ymmärrä sinua, Thomas, en ikävä kyllä ole ollenkaan lapsellinen enää! Sinulle tarjoutuu tilaisuus hyvän työn tekoon samalla kuin voit solmia elämäsi edullisimman kaupan…»

»Voi sinua, hyvä lapsi, sinähän puhut paljasta pötyä!» huudahti senaattori heittäytyen kärsimättömästi tuolin selustaa vasten. »Suo anteeksi, mutta sinä saat minut lapsellisuudellasi aivan vimmastumaan! Et siis käsitä, että kehoitat minua mitä arvottomimpiin, epäpuhtaisiin vehkeilyihin? Vaadit, että minun olisi ruvettava kalastelemaan sameissa vesissä? Että minun pitäisi hyötyä toisen kustannuksella, käyttää hyväkseni tuon tilanomistajan hätää ja sysätä hänet perikatoon? Pakottaa hänet myymään minulle vuoden sato puolella hinnalla, jotta voisin kiskoa kiskurinkoron?»

»Siltäkö kannalta sinä katsot asiaa?» sanoi nyt rouva Permaneder arasti ja ajatuksiin vaipuen. Mutta sitten hän jatkoi taas vilkkaasti: »Mutta eihän ole ollenkaan tarpeellista katsoa asiaa siltä kannalta, Tom! Pakoittaa hänet? Ethän sinä pakota häntä, kun hän tulee itse luoksesi. Hän tarvitsee rahaa ja tahtoisi järjestää asian tuttavien kautta, miehestä mieheen, kaikessa hiljaisuudessa. Siksi hän on etsinyt käsiinsä meidät, ja siksi minut kutsuttiin sinne!»

»Hän erehtyy siis minuun ja kauppahuoneemme laatuun nähden. Minulla on omat perityt tapani. Tuollaista kauppaa ei meidän liikkeessämme ole tehty sataan vuoteen, enkä minä halua olla senkaltaisten yritysten aloittaja.»

»Onhan sinulla perityt tapasi, se on totta, Tom, ja kunnia sille! Eikä isä olisi sellaiseen kauppaan ryhtynyt, se on varma, en minä sitä väitäkään… Mutta vaikka olen tyhmä, tiedän kuitenkin, että sinä olet toisenlainen ihminen kuin isä ja että sinä ryhtyessäsi kauppahuoneen johtoon annoit puhaltaa aivan toisen tuulen ja että sinä olet tehnyt monta sellaista asiaa, jota hän ei olisi tehnyt. Sinä olet nuori ja yritteliäämpi. Mutta pelkään, että sinä viime aikoina olet tullut aremmaksi jonkun epäonnistuneen yrityksen tähden… ja että sinun menestyksesi väheneminen johtuu liiasta varovaisuudesta ja tunnontarkkuudesta, joten päästät livahtamaan käsistäsi monta hyvää kauppaa…»

»Voi, rakas lapsi, ole jo vaiti, sinä kiihdytät minua!» sanoi senaattori terävällä äänellä kääntelehtien puolesta toiseen.

»Puhukaamme jostakin muusta!»

»Näen, että sinä olet kiihtynyt, Tom. Olit sitä alusta alkaen, ja minä jatkoin puhettani siksi, että saisin osoittaa sinun loukkaantuneen aiheettomasti. Mutta jos tahdot tietää, miksi sinä olet kiihtynyt, on syy siihen se, ettet sinä pohjaltasi sentään ole aivan tätä ehdotusta vastaan. Sillä vaikka minä olen vain tyhmä nainen, tiedän kuitenkin itsestäni ja muista, että ihminen kiihtyy ja suuttuu vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa vastustaa kyllin voimakkaasti, ja johon hän olisi sisimmässään suostuvainen.»

»Erittäin terävästi ajateltu», sanoi senaattori, puri rikki savuke-imukkeensa ja oli vaiti.

»Terävästi? Selvä kokemus sen on vain opettanut minulle. Mutta olkoon miten on, Tom. En tahdo kiusata sinua. Ja kuinka voisin koettaa taivuttaa sinua! En toki, minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoja. Olen vain tyhmeliini… Ikävä juttu… Mutta samantekevä. Asia innostutti minua. Olin toiselta puolen järkytetty ja peloissani Maiboomien tähden ja iloinen sinun puolestasi. Ajattelin: Tom on ollut viime aikoina alakuloinen. Aikaisemmin hän valitteli, mutta nyt hän ei tee enää sitäkään. Hän on kärsinyt joitakin tappioita, ajat ovat huonot, juuri nyt kun minun asemani Jumalan armosta on jälleen parantunut ja kun minä tunnen itseni onnelliseksi. Ja niin ajattelin sitten: Tuossa olisi hänelle sopiva, edullinen kauppa. Sen avulla hän voi parantaa monta vauriota ja osoittaa, ettei kauppahuone Johann Buddenbrookin menestys ole vielä mennyt. Ja jos sinä olisit suostunut ehdotukseen, olisin ollut ylpeä siitä, että olin voinut välittää tuon kaupan, sillä kuten tiedät, olen minä aina uneksinut ja toivonut saada olla hyödyksi niinellemme… No niin… asia on kai sitten selvä. — Minua harmittaa vain, että Maiboomin sittenkin joka tapauksessa täytyy myydä vilja etukäteen, Tom, ja jos hän etsii ostajaa tästä kaupungista, on sellainen kyllä löytyvä… ja se on oleva Hermann Hagenström, tuo veijari..»

»Niin kyllä, ei tarvitse luulla, että hän päästäisi tuon tilaisuuden käsistään», sanoi senaattori katkerasti. Johon rouva Permaneder vastasi kolme kertaa peräjälkeen: »Näetkös, näetkös, näetkös!»

Äkkiä alkoi Thomas Buddenbrook pudistaa päätään ja nauraa.

»Se on niin hassua… Tässä me puhumme hirveän vakavasti — ainakin sinä — asiasta, joka on aivan epämääräinen! Minä en tietääkseni ole edes vielä kysynyt, mistä on kysymys, mitä herra von Maiboom tahtoo myydä… En tunne koko Pöppenradea…»

»Sinun pitäisi tietysti mennä sinne ensin!» sanoi Tony innokkaasti. Rostockiin ei ole kuin pieni pyörähdys, eikä siitä ole heille senkään vertaa! Mitäkö hän tahtoo myydä? Pöppenrade on suuri tila. Tiedän varmasti sen tuottavan yli tuhat säkkiä vehnää… tarkalleen en voi sanoa. Rukiin, kauran ja ohran määrää en tiedä. Lieneekö niitä 500 säkkiä kutakin lajia, enemmän vai vähemmän, en tiedä. Kaikki on mainiossa kunnossa, sen voin sanoa. Mutta lukuja en voi sinulle esittää, Tom, olen hanhi. Sinun pitäisi tietysti matkustaa sinne…»

Syntyi äänettömyys.

»Ei kannata enää puhua asiasta», sanoi senaattori päättävästi, tarttui silmälaseihinsa, työnsi ne liivintaskuun, napitti takkinsa ja alkoi kävellä edestakaisin reippain, varmoin askelin, poistaakseen pienimmänkin horjuvaisuuden merkin.

Sitten hän jäi seisomaan pöydän ääreen ja sanoi, kumartuen sisarensa puoleen ja naputtaen pöydän laitaa koukistetulla etusormellaan: »Minä kerron sinulle, rakas Tony, erään tapauksen, joka on selvittävä minun kantani tähän asiaan nähden. Tunnen sinun ihailusi aatelia kohtaan yleensä ja Mecklenburgin ylimystöä kohtaan eritoten, siksi pyydän sinua kuuntelemaan kärsivällisesti erään tuollaisen herran kunniakirjaa… Tiedäthän, että heidän joukossaan on monta, jotka eivät anna liikaa arvoa kauppasäädylle, vaikka he tarvitsevat sitä ja päinvastoin, ja jotka — suomastaan tunnustuksesta huolimatta — yliarvioivat tuottajan aseman välittäjään nähden. Jotka siis, sanalla sanoen, eivät pidä kauppiasta juuri kaupustelevaa juutalaista parempana, jolle he, tietäen tulevansa puijatuiksi, luovuttavat käytetyt vaatteensa. Olen ylpeä siitä, etten minä ylimalkaan ole tehnyt noihin herroihin tunnottoman nylkyrin vaikutusta, ja olen toiselta puolen tavannut heidän joukossaan paljon kitsaampia henkilöitä kuin mitä itse olen. Kerran minun täytyi tehdä seuraava pieni voimatemppu saattaakseni itseni seurustelusuhteessa vähän lähemmäksi erästä sellaista herraa… Se oli Gross-Poggendorfin omistaja kreivi Strelitz, hyvin sukuylpeä herra, josta sinä varmaan olet kuullutkin ja jonka kanssa minulla joku vuosi sitten oli paljon yhteisiä asioita; hän käytti neliskulmaista monokkelia — en ymmärrä miten se ei leikannut hänen ihoaan — kiiltonahkaisia kaulussaappaita ja kultakahvaista ratsupiiskaa. Hänen oli tapana katsoa minuun suu puoliavoinna ja silmät puoliummessa jostakin luoksepääsemättömästä korkeudesta… Ensi käyntini hänen luonaan oli merkitsevä. Edellä olleen kirjeenvaihdon jälkeen menin hänen luokseen ja astuin palvelijan ilmoittamana hänen työhuoneeseensa. Kreivi Strelitz istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän vastaa kumarrukseeni kohoten puoleksi istualtaan, kirjoittaa loppuun kirjeen viimeisen sivun, kääntyy sitten puoleeni katsoen ohitseni ja alkaa neuvotella tavarastaan. Minä nojaan sohvapöytää vastaan, panen käsivarret ja jalat ristiin ja nautin hupaisasta tilanteesta. Viisi minuuttia keskustelen seisoaltani. Seuraavien kymmenen minuutin kuluessa istun pöydän laidalla, heiluttaen toista jalkaa ilmassa. Neuvottelut jatkuvat, ja neljännestunnin kuluttua sanoo hän minulle tosiylimyksellisen arvokkaasti tuolia osoittaen: »Ettekö halua istua?» — »Istua?» sanon minä…. »Kiitoksia, minä olen istunut jo hyvän aikaa.»

»Sanoitko niin? Sanoitko niin?» huudahti rouva Permaneder ihastuksissaan… Hän oli unohtanut koko edellä olleen keskustelun ja ajatteli nyt vain Thomaksen kertomusta. »Olit istunut jo hyvän aikaa! Mainiota!»…

»No niin. Ja tuosta hetkestä alkaen muuttui kreivin käytös, hän ojensi minulle kätensä tullessani ja pyysi heti istumaan… ja meistä tuli vähitellen melkein hyvät ystävät. Mutta miksi luulet minun kertoneen tämän? Kysyäkseni sinulta: Luuletko, että minulla olisi sydäntä, oikeutta ja kylliksi sisäistä varmuutta opettaakseni herra von Maiboomiakin samalla tapaa, jos hän neuvotellessaan kanssani satonsa hinnasta unohtaisi pyytää minua istumaan…?»

Rouva Permaneder oli vaiti. »Hyvä», sanoi hän ja nousi. »Sinä voit olla oikeassa, Tom, enkä minä tahdo kiusata sinua. Tottapa sinä tiedät mitä teet ja mitä et tee, ja sillä hyvä. Mutta se sinun pitää uskoa, että minä olen tarkoittanut hyvää… Se on siis päätetty! Hyvää yötä, Tom!… Ai ei, odotahan. Minun täytyy ensin suudella Hannoa ja sanoa hyvästit kelpo Idalle… Käväisen sitten vielä täällä…»

Ja niin hän meni.

KOLMAS LUKU.

Hän nousi toiseen kerrokseen, kulki ulokkeen sivu, joka jäi oikealle, astui pylväskäytävän valkoisen, kullalla koristetun kaidepuun viertä etuhuoneeseen, jonka ovi oli auki ja josta toinen käytävä vei vasemmalle senaattorin pukeutumishuoneeseen. Sitten hän painoi varovasti vastapäätä olevan oven ripaa ja astui sisään.

Huone, johon hän tuli, oli erittäin tilava ja sen ikkunoiden edessä oli runsaslaskoksiset, suurikukalliset verhot. Seinät olivat hiukan paljaat. Isoa, mustakehyksistä vaskipiirrosta lukuunottamatta, joka riippui neiti Ida Jungmannin vuoteen yläpuolella, ja Giacomo Meyerbeerin kuvaa, jonka ympärillä oli hänen oopperoittensa henkilöhahmoja, ei seinillä ollut muuta kuin joku englantilainen kuvapainos, joka esitti keltakutrisia, koreapukuisia lapsia ja joka oli kiinnitetty seinälle nuppineuloilla. Ida Jungmann istui keskellä huonetta suuren aukivetopöydän ääressä parsien Hannon sukkia. Uskollinen preussitär oli yli viidenkymmenen vuoden vanha, mutta vaikka hän oli alkanut harmaantua varhain, ei hänen sileä päälakensa ollut vieläkään kokonaan valkoinen, vaan oli jäänyt epätasaiseksi, hänen suora vartalonsa oli yhtä luiseva ja vankka, hänen ruskeat silmänsä yhtä kirkkaat ja väsymättömän valppaat kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

»Hyvää iltaa, rakas Ida!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, mutta iloisesti, sillä veljen tarina oli saanut hänet mitä parhaimmalle tuulelle. »Mitä sinulle, vanhalle konkarille, kuuluu?»

»Ai, ai, Tonychen, lapsukainen? Näin myöhään täällä?»

»Niin, olin veljeni luona… meillä oli kiireellistä puhuttavaa… Asiasta ei valitettavasti tullut mitään… Nukkuuko poika?» kysyi hän nyökäten päätään pientä vuodetta kohti. Vuode oli vasemmalla sivuseinällä, vihreän verhon peittämä pääpuoli korkean oven vieressä, joka vei senaattori Buddenbrookin ja hänen puolisonsa makuuhuoneeseen…

»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.

Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista, oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä… Pitkät ripset eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.

»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.

»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua muullaisena!»

»Niin, Tonyseni… Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti sukkia kouluun jouduttuaan!»

»Mutta hänhän on niin hiljainen ja kiltti lapsi?»

»Niin kyllä… Mutta sittenkin.»

»Onko hänestä hauska käydä koulua?»

»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten häntä on opetettava… Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän väsyy usein pian…»

»Lapsi parka! Joko häntä on lyöty?»

»Eihän toki! Herranen aika… eiväthän he nyt voisi olla niin kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään…»

»Miten hän oikein selvisi ensi kerralla? Itkikö hän?»

»Itki. Hän itkee niin vähästä… Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen… ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin…»

»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?… Niin, se on vaikea hetki, Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen! Minäkin itkin… ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla. Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen… Hyvä Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»

Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten neljä viisi kertaa peräjälkeen… »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki tai koki… Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine, kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen…

»Ei mikään», sanoi Ida. »Pavor. Se on usein vielä paljon ankarampi.» Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.

»Niinkö, vai 'pavor'… » sanoi rouva Permaneder. »Herääkö hän nyt?»

Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat…

»Mitä? Kas niin… Kas niin… Emme me nyt enää lorua… Mitä sinä sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen tuota levotonta muminaa ja hokemista.

»… Tahdon… pikku… puutarhaan…» sanoi Hanno kankein kielin… »kastaa kukkiani…»

»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!…»

»Silloin… siellä aivastaa… kyssäniska vaari…» saneli Hanno huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:

»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo kaksitoista, Herra auta angervoista!…»

Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin… ja silloin hän heräsi. Hän syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti »Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.

»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»

»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä… Hannolla on ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?… Se oli aivan kaamea. Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot, varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille… ja viimeksi hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan. Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa… Hän tekee niin siksi, että hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi… Mutta kun rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta…»

»Rukoiliko hän?»

»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata…»

»Mutta mikä siinä sitten on niin surullista?»

»Mistä minä tiedän… Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti… ja lopummalla hän taas itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan…»

Rouva Permaneder nauroi liikutettuna, mutta tuli sitten vakavaksi.

»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika, sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua kerran vakavasti Grabowille… Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa… Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja sanoo sen latinalaisen nimen: pavor nocturnus… hyvä Jumala, se on sangen opettavaa… Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen… Hänen pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa ruokalusikallisen kamomillateetä… Hyvää yötä, Ida… Ehei, maailmassa on aivan toisenlaisia lääkäreitä!… Vahinko, etten saanut tavata Gerdaa…. Kiitos, käytävässä on vielä valoa… Hyvää yötä.»

Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.