Buuritytön tarina

BUURITYTÖN TARINA

Kirj.

H. Rider Haggard

Englannista suomentanut

Jalmari Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.

SISÄLTÖ:

        Omistus.
        Esipuhe.
     I. Allan opiskelee ranskaa.
    II. Hyökkäys Maraisfonteiniin.
   III. Pelastus.
    IV. Hernando Pereira.
     V. Ampumakilpailu.
    VI. Lähtö.
   VII. Allanin kutsumus.
  VIII. Taistelu kuolemasta.
    IX. Lupaus.
     X. Rouva Prinsloo lausuu mielipiteensä.
    XI. Laukaus rotkossa.
   XII. Dingaanin vedonlyönti.
  XIII. Harjoitus.
   XIV. Näytös.
    XV. Retief pyytää suosionosoitusta.
   XVI. Neuvottelu.
  XVII. Avioliitto.
 XVIII. Sopimus.
   XIX. Lähtekää rauhassa!
    XX. Sotaoikeus.
   XXI. Viatonta verta.

OMISTUS.

Ditchingham, 1912.

Parahin Sir Henry.

Lähes kolmekymmentä seitsemän vuotta — enemmän kuin miespolven aika — on kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran näimme Afrikan rannikon kohoavan merestä. Miten paljon onkaan senjälkeen tapahtunut: Transvaalin yhdistäminen, zulusota, ensimmäinen buurisota, Randin löytö, Rhodesian valtaus, toinen buurisota ja paljon muuta, mikä näinä nopeasti vierivinä aikoina lasketaan jo historiaan kuuluvaksi.

No niin! Pelkäänpä, että, jos uudelleen siellä kävisimme, löytäisimme vain muutamia ennen tuntemistamme kasvoista. Yhdestä asiasta kuitenkin saamme olla iloisia. Nuo historialliset tapaukset, joista sinä muutamissa näyttelit suurta osaa ollessasi Natal'in valtiaana ja minäkin jouduin esittämään pienempää osaa, ovat — mikäli saatamme nähdä tulevaisuutta — vihdoinkin tuoneet rauhan aikakauden Etelä-Afrikaan. Tänään Englannin lippu liehuu Zambes'ista Kapniemen kärkeen. Sen alla unohtukoot kaikki vanhat riidat ja veriset kiistat. Tuntekoot alkuasukkaat itsensä onnellisiksi ja hallittakoon heitä oikeamielisesti, sillä joka tapauksessa maa oli alkuaan heidän. Tiedän sinun toivomuksesi käyvän samaan suuntaan kuin omanikin.

Tässä kertomuksessa tullaan kuitenkin aikaisemman Afrikan kanssa tekemisiin. Vuonna 1836 viha ja epäluulo kohosi korkealle paikallisen hallituksen ja sen hollantilaisten alamaisten välillä. Orjien vapautuksen ja molemminpuolisten väärinkäsitysten johdosta Kap-siirtokunnassa syntyi sekasorto, melkeinpä kapina, ja buurit etsivät tuhatlukuisina uusia asuinpaikkoja tuntemattomassa, villien asumassa pohjoisessa. Tästä verisestä ajasta olen koettanut kertoa, suuresta maastamuutosta ja sitä seuranneista murhenäytelmistä, kuten uskollisen Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaaminen zulukuninkaan, Dingaanin, luona.

Mutta sinähän olet lukenut kertomuksen ja tunnet sen aiheen. Mitä sitten jää minulle sanottavaksi? Ei muuta kuin, että kauan sitten kuluneiden päivien muistoksi omistan sen sinulle, jonka kuva aina johtuu mieleeni, kun yritän kuvailla englantilaista ihannemiestä. Ystävällisyyttäsi en milloinkaan unhoita; muistaen sen tarjoan sinulle tämän kirjan.

Alati uskollinen ystäväsi

H. Rider Haggard.

ESIPUHE.

Tekijä toivoo, että lukija löytäisi jotain historiallista mielenkiintoisuutta siitä tarinasta, joka näillä sivuilla on kerrottu buurikenraali Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaamisesta zulukuninkaan, Dingaanin, luona. Muutamia lisättyjä piirteitä lukuunottamatta hän luulee sen olevan yksityiskohtiaan myöten täsmällisen.

Sama on sanottava selostuksesta, joka annetaan niiden buurien kauheista kärsimyksistä, jotka vaelsivat kuumeseudulle, siellä tuhoutuakseen Delagoa Bay'n läheisyydessä. Näistä kärsimyksistä, erittäinkin Triechard'in ja hänen kumppaniensa, on vieläkin olemassa muutamia lyhyitä samanaikaisia kertomuksia hautautuneina niukkoihin aikakirjoihin. Mainittakoon myöskin, että sen sukupolven buurien kesken oli yleisenä luulona, että Retiefin ja hänen toveriensa julma kuolema sekä muut heitä kohdanneet onnettomuudet johtuivat erään englantilaisen tai englantilaisten petollisista vehkeilyistä hirmuvaltias Dingaanin kanssa.

JULKAISIJAN HUOMAUTUS.

Seuraava ote selittää, miten tämän kertomuksen ja muutamien muiden — niistä yksi nimeltään "Myrskyn lapsi" — käsikirjoitukset joutuivat julkaisijan käsiin. Se on eräästä 17 p:nä tammikuuta 1910 päivätystä kirjeestä, jonka on kirjoittanut mr George Curtis, Sir Henry Curtis'in veli, joka oli yksi mr Allan Quatermain vainajan ystäviä ja tovereita sillä seikkailuretkellä, jolla hän löysi kuningas Salomonin kaivokset, ja joka myöhemmin hävisi hänen kanssaan Keski-Afrikaan.

Tämä ote kuuluu seuraavasti:

'Muistanet, että yhteinen rakas ystävämme, vanha Allan Quatermain, jätti minut ainoaksi testamenttinsa toimeenpanijaksi, jonka hän kirjoitti ennen lähtöään veljeni Henry'n kanssa Zuvendis'iin, missä hän sai surmansa. Tuomioistuin kuitenkaan ei tullut vakuutetuksi siitä, että hänen kuolemansa oli laillisesti todistettavissa, ja muutti sentähden hänen omaisuutensa luotettaviksi arvopapereiksi, jättäen minun neuvostani hänen Yorkshiressä olevan maatilansa vuokraajalle, joka on pitänyt sitä hallussaan kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. Nyt tämä vuokraaja on kuollut, ja hyväntekeväisyysyhdistyksen, joka hyötyy Quatermain'in testamentista, sekä minun hartaasta pyynnöstä — sillä epävarman terveydentilani tähden olen kauan kovasti pelännyt, etten voi suorittaa loppuun toimitsijan tehtävääni — tuomioistuin noin kahdeksan kuukautta sitten vihdoin suostui jakamaan tämän laajan omaisuuden testamentin määräysten mukaan.

Tähän tietysti sisältyi kiinteimistön myyminen, ja ennenkuin se joutui huutokaupattavaksi, menin käymään talossa tuomioistuimen määräämän asianajajan seurassa. Huoneessa, jossa Quatermain tavallisesti oleskeli, me löysimme lukitun kaapin, jonka minä avasin. Se osoittautui olevan täynnä erilaisia esineitä, joita hän varmaankin piti suuressa arvossa niiden muistojen tähden, jotka niihin liittyivät hänen aikaisemmasta elämästään. Näitä minun ei tarvitse luetella tässä, koska olen säilyttänyt ne hänen pääperillisenään ja ne minun kuoltuani siirtyvät testamenttini mukaan sinulle.

Näiden esineiden joukosta löysin lujan rasian, joka oli tehty jostain punaisesta ulkomaalaisesta puusta. Se sisälsi erilaisia asiapapereita ja kirjeitä sekä pinkan käsikirjoituksia. Nauhan alla, jolla käsikirjoitukset on sidottu yhteen, on paperipala, jolle on kirjoitettu sinisellä kynällä Allan Quatermain'in allekirjoittama määräys, että, jos hänelle jotain tapahtuisi, nämä käsikirjoitukset olisi lähetettävä sinulle (jota hän, kuten tiedät, suuresti kunnioitti), ja sinä saisit ominpäin joko polttaa tai julkaista ne, miten vain sopivaksi näkisit.

Näin vuosien kuluttua, kun kumpikin meistä vielä elää, täytän vanhan ystävämme pyynnön ja lähetän sinulle hänen lahjansa, jonka uskon olevan sekä mielenkiintoisen että arvokkaan. Olen lukenut "Marie" nimisen käsikirjoituksen ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on julkaistava, sillä se on mielestäni omituinen ja liikuttava kertomus suuresta rakkaudesta, ja sitäpaitsi täynnä unohdettua historiaa.

Toinen, jonka nimi on "Myrskyn lapsi" näyttää myöskin hyvin mielenkiintoiselta tutkielmalta villi-ihmisten elämästä, ja toiset lienevät samaten mieltäkiinnittäviä. Mutta silmäni ovat vaivautuneet niin paljon, etten ole voinut niitä tavailla. Toivon kuitenkin eläväni niin kauan, että näen ne painettuina.

Vanha Allan Quatermain raukka! On kuin hän olisi äkkiä ilmestynyt kuolleista! Niin ainakin ajattelin, kun tutkiskelin näitä kertomuksia siltä hänen elämänsä kaudelta, josta en muista hänen minulle puhuneen.

    Ja nyt vastuuni tässä asiassa on päättynyt ja sinun alkaa.
    Menettele niinkuin haluat käsikirjoitusten kanssa.

George Curtis.'

Kuten saattaa kuvitella, olin minä, julkaisija, jotenkin hämmästynyt saadessani tämän kirjeen ja mukana seuraavan nipun tiheään kirjoitettuja käsikirjoituksia. Minustakin tuntui siltä kuin vanha ystäväni olisi noussut haudastaan ja vielä kerran seisonut edessäni, kertoen jotain tarinaa myrskyisestä ja traagillisesta menneisyydestään rauhallisella, hillityllä äänellään, jota en koskaan ole voinut unohtaa.

Ensimmäinen lukemani käsikirjoitus oli "Marie" nimellä varustettu. Se kertoo mr Quatermain'in ihmeellisistä kokemuksista, kun hän hyvin nuorena miehenä seurasi onnetonta Pieter Retiefia ja buurien lähetystöä zuluvaltiaan, Dingaanin, luo. Tämä päättyi siten, että heidät murhattiin ja ainoastaan Quatermain itse ja hänen hottentottipalvelijansa Hans pääsivät hengissä teurastuksesta. Myöskin siinä kerrotaan toisesta, häntä itseään läheisemmin koskevasta asiasta, nimittäin hänen rakastumisestaan ja avioliitostaan ensimmäisen vaimonsa, Marie Marais'n, kanssa.

Tästä Mariesta en koskaan kuullut hänen puhuvan, yhtä kertaa lukuunottamatta. Muistan erään tilaisuuden — se oli paikallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen hyväksi pidetyssä puistojuhlassa —, jolloin seisoin Quatermain'in vieressä, kun joku esitti hänelle nuoren tytön, joka seisoi jonkun matkan päässä ja joka oli herättänyt huomiota laulamalla erittäin kauniisti juhlassa. Hänen sukunimensä olen unohtanut, mutta hänen etunimensä oli Marie. Quatermain joutui hämilleen sen kuullessaan ja kysyi, oliko hän ranskalainen. Nuori nainen vastasi kieltäen; hän oli vain ranskalaista syntyperää isoäitinsä kautta, joka myöskin oli Marie.

"Niinkö?" hän sanoi. "Tunsin kerran jotenkin teidän näköisenne tytön, joka myöskin oli ranskalaista syntyperää ja jonka nimi oli Marie. Olkoon elämänne onnellisempi kuin hänen, vaikka ette koskaan voikaan olla häntä parempi tai jalompi." Hän kumarsi yksinkertaisella, kohteliaalla tavallaan, ja kääntyi poispäin. Myöhemmin, ollessamme kahdenkesken, kysyin häneltä, kuka oli tämä Marie, josta hän oli puhunut nuorelle naiselle. Hän oli hetkisen vaiti ja vastasi sitten:

"Hän oli ensimmäinen vaimoni, mutta pyydän sinua olemaan puhumatta hänestä minulle tai jollekulle muulle, sillä minä en jaksa kuulla hänen nimeään. Kenties jonain päivänä saat tietää kaiken hänestä." Sitten hän, surukseni ja hämmästyksekseni, purskahti ikäänkuin nyyhkytykseen ja poistui nopeasti huoneesta.

Luettuani kertomuksen tästä Mariesta voin hyvin ymmärtää, miksi hän oli niin liikutettu. Painan sen aivan sellaisena kuin se hänen kädestään on lähtenyt.

Yksi niistä käsikirjoituksista, nimeltä "Myrskyn lapsi" kertoo liikuttavan tarinan kauniista ja — täytynee minun lisätä — turmeltuneesta zulutytöstä, Mameena'sta, joka eläissään teki paljon pahaa ja poistui katumattomana maailmasta.

Eräässä, muitten muassa, kerrotaan salainen tarina syistä, miksi
englantilaiset vuonna 1879 voittivat Cetewayo'n ja hänen armeijansa.
Tämä tapahtui vähän aikaisemmin kuin Quatermain tapasi Sir Henry
Curtisin ja kapteeni Goodin.

Nämä kolme kertomusta ovat enemmän tai vähemmän yhteydessä toistensa kanssa. Ainakin muuan iäkäs kääpiö,Zikali, peloittava poppamies, esiintyy niissä kaikissa, vaikka ensimmäisessä hänet vain ohimennen mainitaan Retiefin murhan yhteydessä, mihin hän epäilemättä oli pääyllyttäjänä. Koska "Marie" on aikajärjestyksessä ensimmäinen ja koska tekijä oli sen asettanut pinkkaan päällimmäiseksi, julkaisen sen ensin. Muita toivon voivani käsitellä myöhemmin, kun saan alkaa ja tilaisuutta.

Mutta tulevaisuus pitäköön itsestään huolen. Me emme voi sitä tarkastaa, eivätkä sen tapaukset ole meidän määrättävissämme. Toivon siis, että ne, jotka nuoruudessaan ovat lukeneen kuningas Salomonin kaivoksista ja Zuvendis'ista, ja kenties jotkut nuoremmat, löytäisivät yhtä paljon mielenkiintoisuutta näissä uusissa luvuissa Allan Quatermain'in itse kirjoittamaa elämäkertaa, kuin minä itse olen löytänyt.

I Luku.

ALLAN OPISKELEE RANSKAA.

Vaikka minä, Allan Quatermain, vanhoilla päivilläni olen ryhtynyt kirjoittamaan — muotia seuraten — en kuitenkaan koskaan ole sanallakaan kertonut ensimmäisestä rakkaudestani ja niistä seikkailuista, jotka liittyvät rakastettuni kauniiseen ja traagilliseen elämän tarinaan. Luulen sen johtuneen siitä, että se aina on näyttänyt minusta liian pyhältä ja kaukaiselta asialta, yhtä pyhältä ja kaukaiselta kuin tuo taivas, joka säilyttää Marie Marais'n kirkkaan, loistavan sielun. Mutta nyt, tällä iälläni, se mikä oli kaukaista, tulee lähemmäksi jälleen; ja öisin minä tähtien lomitse avaruudessa olen toisinaan näkevinäni avonaiset ovet, joiden kautta minun tulee kulkea, ja taivuttautuneena kynnyksen yli maahan päin, ojennetuin käsin ja tummat silmät kosteina, esiintyy minulle näyssä varjo, jonka aikoja sitten ovat unohtaneet kaikki muut paitsi minä, — Marie Marais'n varjo.

Vanhan miehen unelmia epäilemättä, ei muuta. Kuitenkin tahdon koettaa piirtää paperille tämän tarinan, joka päättyi niin suureen ja muistamista ansaitsevaan uhraukseen, vaikka toivon, ettei yksikään ihmissilmä sitä lue, ennenkuin minutkin on unohdettu tai joka tapauksessa olen hämärtynyt unohduksen pilvien verhoon. Olenpa iloinen, että olen odottanut näin kauan, kunnes ryhdyin tähän kokeeseen, sillä minusta tuntuu siltä, että vasta viime aikoina olen tullut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sen naisen luonteen todellisen arvon, josta kerron, ja sen intohimoisen kiintymyksen, jota todisti hänen aulis uhrautumisensa niin perin vähäpätöiselle miehelle kuin minä. Ihmettelen, mitä olen tehnyt sellaista, joka osakseni on määrännyt kahden sellaisen naisen rakkauden kuin Marien ja Stellan, hänkin jo aikoja sitten kuollut, — ainoa ihminen maailmassa, jolle olen kertonut Marien koko tarinan. Muistan kovin pelänneeni hänen siitä pahastuvan, mutta niin ei käynyt. Tosiasia on, että hän lyhyen avioliittomme aikana ajatteli ja puhui paljon Mariesta, ja hänen viimeisiä sanojaan minulle olivat, että hän meni etsimään häntä, ja että he yhdessä odottaisivat minua rakkauden maassa, puhtaina ja kuolemattomina.

Stellan kuollessa koko tämä puoli elämästä päättyi minuun nähden, senjälkeen en niiden pitkien vuosien aikana, jotka sen ja nykyisen ajan välillä ovat kuluneet, ole suonut ainoatakaan hyväilysanaa naisille. Myönnän tosin, että kerran, paljoa myöhemmin, muuan zuluheimoon kuuluva pikku lumoojatar sanoi hyväileviä sanoja minulle, ja tunniksi tai niillä paikoin pani pääni pyörälle, — taito, jossa hän oli hyvin perehtynyt. Tämän sanon ollakseni aivan oikeudenmukainen, vaikka se — tarkoitan päätäni, sillä sydän ei ollut mitenkään sekaantunut tähän juttuun — pian asettui paikalleen jälleen. Hänen nimensä oli Mameena, ja minä olen toisessa yhteydessä kertonut hänen huomattavan tarinansa.

Palatkaamme takaisin ajassa. Kuten jo olen kirjoittanut eräässä toisessa kirjassa, minä vietin nuoruuteni vanhan isäni kanssa, joka oli Englannin valtiokirkon pappi, seudulla, missä on nykyään Cradockin piiri Kap-siirtomaassa.

Silloin se vielä oli jotenkin villiä seutua, jossa oli aivan pieni valkoinen asutus. Harvalukuisten naapuriemme joukossa oli eräs suuri farmari nimeltä Henri Marais, joka asui noin viidentoista mailin päässä meidän asuinpaikaltamme, kauniilla Maraisfontein nimisellä maatilalla. Sanoin, että hän oli buuri, mutta, kuten hänen sekä etu- että sukunimestään voi arvata, hän oli syntyperältään hugenotti, hänen esi-isänsä, jonka nimi myös oli Henri Marais — vaikka luulen, että Marais kirjoitettiin hiukan toisin silloin — oli aikoinaan ollut ensimmäisiä tähän uskoon kuuluvista, jotka muuttivat Etelä-Afrikaan välttääkseen Ludvig XIV:n julmuuksia Nantes'in ediktin uudistamisen aikoina.

Toisin kuin useimmat samanlaista alkuperää olevat buurit, tämä omituinen Marais-suku — sillä tietysti oli useita muita samannimisiä perheitä — ei koskaan unohtanut syntyperäänsä. Niinpä he isästä poikaan saivat jonkinlaiset tiedot ranskankielessä, ja keskenään usein puhuivat sitä hyvän tavan mukaan. Joka tapauksessa Henri Marais, joka oli harvinaisen uskollinen, tapasi lukea lukunsa Raamatusta (jota buurien on tai oli tapana lukea ääneen joka aamu, mikäli heidän lukutaitonsa vain sen teki mahdolliseksi), ei hollannin kielellä, vaan vanhalla hyvällä ranskankielellä. Minulla on sama kirja, josta hänen oli tapana lukea, sillä, kummallista kyllä näin vuosien perästä, kun kaikki nämä tapaukset ovat kauan olleet menneisyyteen kätkeytyneinä, satuin ostamaan sen Maritzburgissa erään kirjanipun mukana eräästä viikottain pidetystä huutokaupasta, jossa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Muistan, että kun avasin tuon suuren niteen, joka oli sidottu alkuperäisiin hirvennahkakansiin, ja näin kenelle se oli kuulunut, purskahdin kyyneliin. Siinä ei ollut mitään epäilemistä, sillä, kuten entisinä aikoina oli tapana, tässä Raamatussa oli erilaisia etulehtiä, jotka oli sidottu siihen kiinni tarkoituksella johtaa mieleen tapauksia, jotka sen omistajalle olivat tärkeitä.

Ensimmäisenä esiintyy alkuperäinen Henri Marais mainiten, kuinka hän ja hänen maanmiehensä olivat lähteneet Ranskasta, hänen isänsä menetettyä henkensä uskonnollisissa vainoissa. Tämän jälkeen seuraa pitkä luettelo syntymisistä, avioliitoista ja kuolemantapauksista, jatkuen sukupolvesta sukupolveen, joukossa muistiinpanoja, jotka kertovat asioista sellaisista kuin perheen asuntopaikan muutoksista, kaikki ranskankielellä. Luettelon loppupuolella ilmestyy merkintä sen Henri Marais'n syntymästä, jonka minä tunnen liiankin hyvin, sekä hänen ainoan sisarensa. Sitten on kirjoitettu hänen avioliitostaan Marie Labuschagne'n kanssa, joka, kuten mainitaan, myös on hugenottisukua. Seuraa vuotta myöhemmin minun Marieni, Marie Marais'n syntymä, ja pitkän väliajan perästä, sillä muita lapsia ei syntynyt, hänen äitinsä kuolema. Heti alempana on nähtävänä seuraava merkillinen kohta:

"Le 3 Janvier, 1836. Je quitte ce pays voulant me sauver du maudit gouvernement Britannique comme mes ancêtres se sont sauvés de ce diable — Louis XIV. A bas les rois et les ministres tyranniques! Vive la liberté!" ["3 päivä tammikuuta 1836. Jätän tämän maan pelastuakseni Britannian kirotulta hallitukselta, kuten esi-isäni ovat pelastuneet tuon paholaisen, Ludvig XIV:n käsistä. Alas kuninkaat ja itsevaltiaat ministerit! Eläköön vapaus!"]

Se ilmaisee sangen selvästi Henri Marais'n luonteen ja mielipiteet sekä trek-buurien keskuudessa vallitsevat tunteet näihin aikoihin.

Tähän merkintä päättyy ja Marais'n historia on lopussa siinä, mihin Raamattuun tehdyt muistiinpanot loppuvat, sillä tämä perheen haara on nyt sammunut.

Heidän tarinansa viimeisen luvun tulen aikanaan kertomaan.

Tutustumisessani Marie Marais'hen ei ollut mitään merkillistä. En pelastanut häntä missään kahakassa villiltä pedolta enkä onkinut häntä ylös kohisevasta virrasta, niinkuin olisi sopivaa romaanissa. Me vaihdoimme nuoria ajatuksiamme pienen ja tavattoman raskaan pöydän yli, joka aikoinaan oli toimittanut lihanpaloittelemisessa tarvittavan pölkyn virkaa. Vielä tällä hetkellä saatan nähdä ne sadat naarmut, jotka kulkivat ristiin rastiin sen pinnalla, erittäinkin sillä puolella olevat, missä minä tavallisesti istuin.

Eräänä päivänä, useita vuosia senjälkeen kuin isäni oli muuttanut Kap-maahan, mynheer Marais saapui taloomme etsien, luullakseni, muutamia kadonneita härkiä. Hän oli siihen aikaan laiha, parrakas mies, jonka melkein villit, tummat silmät, jotka olivat hyvin lähellä toisiaan, sekä vilkas, hermostunut esiintyminen eivät vähintäkään muistuttaneet hollantilaista buuria — ei ainakaan sellaista kuin minä olin kuvitellut. Isäni otti hänet kohteliaasti vastaan ja pyysi häntä jäämään päivälliselle, minkä hän tekikin.

He puhuivat keskenään ranskaa, jota kieltä isäni hyvin osasi, vaikkei hän sitä moneen vuoteen ollut käyttänytkään; hollantia hän ei osannut, tai, paremminkin, ei tahtonut puhua, jos vain muuten tuli toimeen, ja mr Marais ei taasen pitänyt parempana puhua englantia. Häntä ilahdutti tavatessaan jonkun, joka saattoi keskustella ranskaksi, ja vaikka hänen puhetapansa oli sellaista, jota kaksi vuosisataa aikaisemmin käytettiin, ja isäni taasen puhui nykyistä kirjakieltä, he mieltyivät toisiinsa heti sangen hyvin, vaikka ei kenties liian kestävästi.

Vihdoin, hetken vaitiolon jälkeen, mr Marais, osoittaen minua, laihaa, paksutukkaista ja terävänenäistä nuorukaista, kysyi isältäni, eikö hän mielellään haluaisi hankkia minulle opetusta ranskankielessä. Vastaus oli, ettei mikään häntä enemmän miellyttäisi.

"Vaikka", isäni lisäsi totisena, "tehdäkseni, johtopäätöksiä omista kokeistani, kun on ollut kysymys latinasta ja kreikasta, epäilen hänen kykyään oppia mitään?"

Järjestettiin sitten niin, että minä menisin kahdeksi päiväksi joka viikko Maraisfontein'iin, nukkuen siellä niiden välisen yön, saamaan opetusta ranskankielessä eräältä kotiopettajalta, jonka mr Marais oli palkannut opettamaan tytärtään tässä kielessä sekä muissa aineissa. Muistan, että isäni suostui maksamaan määrätyn osan tämän kotiopettajan palkkiosta, ehdotus, joka säästäväisestä buurista oli erittäin mieluisa tietenkin.

Niinpä minä sitten määrättyyn aikaan menin sinne, lainkaan pahoittelematta, sillä meidän asuinpaikkamme ja Maraisfonteinin välillä saattoi löytää monia pauw ja koran nimisiä kurkia, puhumattakaan mitään vuohipukeista, joita myös saattoi tavata, ja minun sallittiin kantaa pyssyä, mikä juuri noina aikoina oli minulle suureksi hyödyksi. Määrättynä päivänä minä siis ratsastin Maraisfontein'iin erään Hans nimisen hottentotin saattamana, josta minulla tulee olemaan paljon kerrottavaa. Harjoitin matkalla erittäin menestyksellistä urheilua, sillä saapuessani paikalle minulla oli selässäni yksi pauw, kaksi koran'ia ja pieni vuorikauris, jonka onnistuin ampumaan, kun se hyppäsi esiin muutamien edessäni olevien kallionkielekkeiden takaa.

Maraisfonteinin ympärille oli laitettu persikkapuuistutuksia, jotka juuri silloin peittivät sen kokonaan ihanilla, punertavilla kukillaan, ja kun minä ratsastin niiden keskitse hitaasti, tuntematta tarkoin tietä taloon, ilmestyi eteeni hento tyttönen puettuna mekkoon, joka väriltään oli aivan persikan kukan näköinen. Saatan nähdä hänet tällä hetkellä, tumma tukka alas niskaan riippuen, ja suuret arat silmät tuijottaen minuun hollantilaisen kapotin varjosta, joka hänellä oli päässään. Hän todellakin näytti olevan pelkkänä silmänä, kuin dikkop eli paksupäinen rantarauku; joka tapauksessa minä huomasin vähän muutakin hänessä.

Pysäytin ponyni ja tuijotin häneen, tuntien itseni hyvin araksi ja tietämättä, mitä sanoa. Hetkisen hän tuijotti minuun takaisin, otaksuttavasti saman kiusallisen tunteen vaivaamana, sitten hän ponnistautui puhumaan äänellä, joka oli hyvin pehmeä ja miellyttävä.

"Oletko sinä se pieni Allan Quatermain, jonka pitäisi tulla opiskelemaan ranskaa minun kanssani?" hän kysyi hollanniksi.

"Olenpa kylläkin", vastasin samalla kielellä, jota hyvin taisin; "mutta miksi sinä, neitiseni, kutsut minua pieneksi? Olen pitempi kuin sinä", lisäsin pahastuneena, sillä kun olin nuori, oli pituuden puute minulla aina arka kohta.

"Minä en usko", hän vastasi. "Mutta päästähän irti tuo hevonen, niin mittaamme tässä tätä muuria vasten."

Astuin alas hevosen selästä, ja, saatuani hänet vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään korkoja apunani (minulla oli jalassani jonkinlaiset raakavuodasta tehdyt tohvelit, joita buurit nimittivät nimellä veld-shoon), hän otti kirjoitustaulun, joka hänellä oli mukanaan — siinä ei ollut, kuten hyvin muistan, mitään kehystä, vaan oli se todellisuudessa vain kappale ainetta, jota käytettiin katon kattamiseen — ja painaen sen alas kankeaan tukkaani, joka oli pystyssä silloin niinkuin nytkin, hän teki syvän merkin muurin pehmeään hiekkakiveen kovakärkisellä kynällä.

"Noin", hän sanoi, "nyt se on oikein tehty. Nyt, pikku Allan, on sinun vuorosi mitata minut."

Sitten minä mittasin hänet, ja katso, hän oli kokonaista puoli tuumaa pitempi minua.

"Sinä seisot varpaillasi", sanoin harmissani.

"Pikku Allan", hän vastasi, "varpailla seisominenhan olisi valehtelemista hyvän Herran edessä, ja kun sinä opit minut paremmin tuntemaan, sinä tulet myöskin tietämään että, vaikka minulla on peloittava luonne ja monia muita syntejä, minä en valehtele."

Luulen, että näytin nolatulta ja masentuneelta, sillä hän jatkoi vakavalla, aikaihmisen puhetavalla: "Miksi sinä olet pahastunut sentähden, että Jumala teki minut pitemmäksi kuin sinut, erittäinkin kun minä olen kokonaisia kuukausia vanhempi, sillä isäni on minulle niin kertonut. Tule, kirjoittakaamme nimemme näiden merkkien kohdalle, niin että vuoden tai parin perästä saatat nähdä, kuinka sinä kasvat minun ohitseni." Sitten hän kivikynällä raaputti "Marie" oman merkkinsä päälle hyvin syvään, että se kestäisi, kuten hän sanoi; senjälkeen minä kirjoitin oman merkkini kohdalle "Allan".

Viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa kohtalo saattoi minut kerran vielä kulkemaan Maraisfonteinin ohi. Rakennus oli aikoja sitten uudelleen rakennettu, mutta tämä omituinen muuri oli yhä paikallaan. Ratsastin sen luo ja katsoin, ja tosiaankin siinä heikosti saattoi vielä nähdä Marien nimen ja sen vieressä merkin, jonka minä olin tehnyt. Oma nimeni ja sen mukana mittamerkit olivat hävinneet, sillä välillä kuluneen neljänkymmenen vuoden kuluessa hiekkakivi oli lohkeillut pois paikaltaan. Ainoastaan hänen nimikirjoituksensa oli säilynyt, ja sen nähdessäni luulen tunteneeni samaa kuin havaitessani, kenen oli se vanha Raamattu, jonka olin ostanut Maritzburgissa.

Tiedän, että ratsastin pois nopeasti pysähtymättä edes tiedustamaan, kenen käsiin farmi oli joutunut. Ratsastin läpi persikkatarhan, missä puut — kenties samat, kenties toiset — olivat yhäti kukassa, sillä vuodenaika oli sama, jona Marie ja minä ensiksi kohtasimme toisemme.

Mutta tässä tulkoon mainituksi, että Marie aina pysyi juuri puolituumaa pitempänä ruumiillisesti, ja kuinka paljon korkeampana hengeltään ja sielultaan, en voi sanoa.

Kun me olimme lopettaneet mittaamiskilpailumme, Marie kääntyi johtamaan minua taloon, ja kohdistaen huomionsa ensinnäkin kauniiseen kanakurkeen ja kahteen koran'iin, jotka riippuivat satulastani, ja sitten myöskin vuorikauriiseen, jota hottentotti-Hans kantoi hänen takanaan hevosensa selässä, hän kysyi:

"Ammuitko sinä kaikki nämä, Allan Quatermain?"

"Kyllä", vastasin ylpeästi; "surmasin ne neljällä laukauksella, ja pauw ja koran olivat lennossa, eivätkä istumassa, mikä on enemmän kuin mitä sinä olisit voinut tehdä, vaikka oletkin pitempi, neiti Marie."

"Enpä tiedä", hän vastasi miettiväisenä. "Minä osaan ampua erittäin hyvin rihlapyssyllä, sillä isäni on minua opettanut, mutta minä en koskaan ole tahtonut ampua eläviä olentoja paitsi pakosta silloin kun olen ollut nälkäinen, sillä minusta tappaminen on julmaa. Mutta tietystikin on miesten laita toisin", hän lisäsi nopeasti, "ja epäilemättä sinusta kerran tulee suuri metsästäjä, Quatermain, kun sinä jo osaat niin hyvin tähdätä."

"Se on toivomukseni", vastasin, punastuen tästä kohteliaisuudesta, "sillä minä rakastan metsästystä, ja kun on niin paljon villiä eläimiä, ei haittaa, vaikka surmaamme muutamia. Minä ammuin nämä sinulle ja isällesi syötäväksi."

"Tulehan sitten antamaan ne hänelle. Hän kiittää sinua", ja hän johdatti meidät hietakivimuurissa olevasta portista pihalle, missä olivat ulkorakennukset, joissa ratsuhevosia ja parasta rotukarjaa pidettiin yöllä, ja niin ohi pitkän yksikerroksisen, kivestä rakennetun ja valkeaksi sivellyn talon päädyn sen etupuolella olevalle kuistille.

Tällä leveällä kuistilla, joka tarjosi miellyttävän näköalan yli laajan, puistonkaltaisen maan, missä mimosa ja muut puut kasvoivat ryhmissä, kaksi miestä istui juoden väkevää kahvia, vaikka tuskin oli vielä kymmenen aika aamulla.

Kuullessaan hevosten kopinaa toinen näistä, mynheer Marais, jonka jo tunsin, nousi ylös nahkapäällyksisestä nojatuolistaan. Hän ei, kuten luullakseni olen sanonut, vähimmässäkään määrässä muistuttanut flegmaattista buuria, ei ulkomuodoltaan eikä luonteenlaadultaan, vaan pikemmin tyypillistä ranskalaista, vaikkei kukaan hänen sukunsa jäsenistä ollut jalallaankaan astunut Ranskaan sadan viidenkymmenen vuoden aikana. Ainakin havaitsin myöhemmin niin, sillä tietystikään en silloin tiennyt mitään ranskalaisista.

Hänen seuralaisensa oli myös ranskalainen, nimeltään Leblanc, mutta aivan erilaatuinen. Kooltaan hän oli lyhyt ja tanakka. Hänen suuri päänsä oli kalju lukuunottamatta raudanharmaata kiharaa hiuskehää, joka kasvoi sen ympärillä korvien yläpuolella ja valui hänen hartioilleen, saaden hänet näyttämään papilta, jolta päälaki on ajeltu mutta muualla hiukset jätetty valloilleen. Hänen silmänsä olivat siniset ja vesiset, suu oli heikko, ja hänen poskensa olivat kalpeat ja veltot. Kun mynheer Marais nousi, minä, ollen tarkkaavainen nuorukainen, huomasin, että monsieur Leblanc käytti hyväkseen tilaisuutta ojentaen jonkunverran vapisevan kätensä täyttääkseen kahvikuppinsa mustasta pullosta, jonka hajusta päättelin sisältävän persikkaviiniä.

Tosiaankin, olkoon se kerta kaikkiaan sanottu, tuo miesraukka oli juomari, joka selittää sen, miksi hän, korkeasti sivistynyt ja lahjakas mies, saattoi pitää alhaista kotiopettajan paikkaa syrjäisellä buurifarmilla. Vuosia aikaisemmin hän väkijuomien vaikutuksesta oli tehnyt joitakin rikoksia Ranskassa — mitä ne olivat, en tiedä enkä myös koskaan kysellyt — ja paennut Kap-maahan välttääkseen takaa-ajon. Täällä hän sai opettajanpaikan eräässä yliopistossa, mutta jonkun ajan perästä hän ilmestyi luentosaliin aivan juovuksissa ja menetti toimensa. Sama asia tapahtui muissa kaupungeissa, kunnes hän vihdoin joutui kaukaiseen Maraisfonteiniin, missä hänen työnantajansa sieti hänen heikkouttaan sen henkevän seuran vuoksi, jota hänen omassa luonteessaan jokin näytti vaativan. Hän sitäpaitsi katsoi häneen kuin onnettomuustoveriin, ja tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään oli heidän molemminpuolinen katkera vihansa Englantia ja kaikkea englantilaista kohtaan, mikä monsieur Leblanciin nähden, joka nuoruudessaan oli taistellut Waterloon luona ja tullut tuntemaan suuren keisari Napoleonin, ei ollutkaan aivan luonnotonta.

Henri Marais'n laita oli toisin, mutta siitä minulla on myöhemmin enemmän sanottavaa.

"Vai niin, Marie", sanoi hänen isänsä, puhuen hollantia, "sinä olet hänet viimeinkin löytänyt", ja hän nyökkäsi minuun päin, lisäten: "Sinun pitäisi tuntea itsesi imarrelluksi, pikku mies. Katsohan, tämä pikku neiti on istunut kaksi tuntia auringonpaisteessa odotellen sinua, vaikka minä sanoin hänelle, ettet sinä saapuisi paljon ennen kello kymmentä, koska isäsi, pastori, sanoi sinun syövän aamiaista ennenkuin lähdet. Niin, onhan se luonnollista, sillä Marie on yksin täällä, ja sinä olet saman ikäinen, vaikkakin eri rotua"; hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän lausui nämä sanat.

"Isä", vastasi Marie, jonka punastumisen minä saatoin hänen päähineensäkin varjosta eroittaa, "minä en istunut auringonpaisteessa, vaan persikkapuun alla. Sitäpaitsi minä laskin niitä lukuja, jotka monsieur Leblanc oli kirjoittanut taululleni. Kas tässä ne ovat", ja hän piti ylhäällä taulua, joka oli koukeroita täynnä, tosin hiukan tahraantuneena minun kankean tukkani ja hänen päähineensä hankaamisesta.

Sitten monsieur Leblanc tarttui keskusteluun, puhuen ranskaa, josta, kun se toistettiin, minä ymmärsin ajatuksen, sillä isäni oli antanut minulle perustuksen tässä kielessä, ja sitäpaitsi olen luonnostani nopea oppimaan vieraita kieliä. Joka tapauksessa sain selville että hän kysyi, olinko se pieni "cochon d'anglais" eli englantilainen porsas, jota hän syntiensä vuoksi joutuisi opettamaan. Hän lisäsi, että hän arveli minut siksi, koska tukkani pörrötti pystyssä päässäni — olin ottanut hatun päästäni kohteliaisuudesta — aivan kuin sian niskassa.

Tämä oli minusta liikaa, niin että, ennenkuin kukaan muu ennätti puhua, vastasin hollanniksi, sillä raivo teki minut puheliaaksi ja rohkeaksi:

"Kyllä, olen se; mutta, mynheer, jos teistä pitää tuleman minun opettajani, niin toivon, ettette kutsu enää toistamiseen minua englantilaiseksi porsaaksi."

"Tietysti, gamin" (se on, pikku tyhjäntoimittaja), "ja mitä tapahtuisi, pyydän kysyä, jos olen kyllin rohkea toistaakseni tuon totuuden?"

"Luulen, mynheer", minä vastasin, tullen valkoiseksi raivosta tämän uuden loukkauksen johdosta, "käyvän samoin, kuin kävi tuon pukin", ja minä osoitin vuorikaurista Hansin satulassa. "Tarkoitan, että ammun teidät."

"Peste! Au moins il a du courage, cet enfant" (lapsi on ainakin rohkea), huudahti monsieur Leblanc hämmästyneenä. Tästä hetkestä hän kunnioitti minua, eikä koskaan enään lausunut vasten kasvojani loukkausta maastani.

Sitten puhkesi Marais puhumaan, käyttäen hollanninkieltä, jota minä saatoin ymmärtää:

"Sinua, Leblanc, pitäisi nimittää porsaaksi, ei tätä poikaa, sillä, niin aikainen hetki kuin onkin, sinä olet ollut juomassa. Kas! Viinipullo on puolillaan. Tällaistako esimerkkiä sinä näytät nuorille? Puhupa vielä sellaista, niin ajan sinut pellolle nälkään kuolemaan. Allan Quatermain, vaikka minä, kuten lienet kuullut, en pidä englantilaisista, pyydän kuitenkin anteeksi. Toivon, että annat anteeksi ne sanat, jotka tämä juopporatti lausui arvellen, että sinä et ymmärtäisi", ja hän otti hatun päästään ja kumarsi minulle oikein juhlallisella tavalla, kuten hänen esi-isänsä varmaan olivat tehneet Ranskan kuninkaalle.

Leblanc'in naama kävi noloksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli pois melkoisesti horjuen; kuten myöhemmin sain tietää, hän meni upottamaan päänsä kylmään vesiastiaan ja nielasemaan tuopillisen nuorta maitoa, joka oli hänen suosimaansa vastamyrkkyä nautittuaan liian paljon väkeviä juomia. Joka tapauksessa hän, ilmaannuttuaan jälleen puoli tuntia myöhemmin alkaakseen opetustuntimme, oli aivan raitis ja erinomaisen kohtelias.

Kun hän oli mennyt, ja minun lapsellinen suuttumukseni oli tyyntynyt, esitin mynheer Marais'lle isäni tervehdykset, sekä myöskin pukin ja linnut, joista viimeksimainittu näytti häntä miellyttävän enemmän kuin edellinen. Sitten tuotiin satulapussini huoneeseeni, joka oli pieni komero sen paikan vieressä, minkä monsieur Leblanc oli vallannut, ja Hans lähetettiin viemään hevosia laitumelle muitten farmille kuuluvien hevosten kanssa, sidottuaan sitä ennen niiden jalat lujasti yhteen, etteivät ne pääsisi juoksemaan kotia.

Kun tämä oli tehty, mynheer Marais näytti minulle huoneen, jossa meidän oppituntimme tulisivat pidettäviksi, sitkammer'in eli istumahuoneen, joita, useimmista buuriasunnoista poiketen, tämä talo saattoi kerskata omaavansa kaksi. Muistan, että permanto oli tehty daga'sta, se on, muurahaispesästä tuodusta mullasta, johon oli sekotettu lehmänlantaa, ja siihen sitten siroteltu tuhansia persikan kiviä sen vielä pehmeänä ollessa, jotta se kestäisi jalkineen astunnan — karkea mutta kauniilta vaikuttava rakennusaine, eikä silmälle suinkaan epämiellyttävä. Muuten siinä oli kuistille aukeneva ikkuna, joka tässä kirkkaassa ilmanalassa, vaikka olikin varjossa, antoi riittävästi valoa, erittäinkin kun se aina oli avoinna. Katto oli pelkistä ruo'oista tehty. Iso kirjahylly oli nurkassa sisältäen useita ranskalaisia teoksia, useimmat monsieur Leblancin omaisuutta, ja huoneen keskellä oli jykevä, karkeatekoinen, luonnostaan keltaisesta puusta tehty pöytä, joka aikoinaan oli toimittanut teurastuspölkyn virkaa. Muistan myös erään värikuvan suuresta Napoleonista hänen komentaessaan eräässä taistelussa, josta hän suoriutui voittajana, istuen valkoisen hevosen selässä ja heiluttaen sotamarsalkan sauvaa kuolleiden ja haavoittuneiden yläpuolella. Lähellä ikkunaa riippui ruokokatosta pesä, jossa asusti pari punapyrstöistä pääskystä, kauniita lintuja, jotka, aikaansaamastaan likaisuudesta huolimatta, tuottivat Marielle ja minulle loppumatonta huvia työmme lomassa.

Kun minä tuona päivänä arasti hiivin tähän kodikkaaseen paikkaan ja, luullen olevani yksin, aloin sitä tutkia, sai minut äkkiä seisahtumaan omituinen ääni, joka näytti lähtevän kirjakaapin takaa. Ihmetellen, mikä siihen oli syynä, lähestyin varovaisesti ja huomasin punertavapukuisen olennon seisovan nurkassa kuin pahantapaisen lapsen, nojaten päätään seinää vasten ja hiljaa nyyhkyttäen.

"Marie Marais, miksi sinä itket?" minä kysyin.

Hän kääntyi, työnsi sivuun pitkät, mustat kiharansa, jotka riippuivat hänen kasvoillaan, ja vastasi:

"Allan Quatermain, minä itken sen häväistyksen tähden, joka on tapahtunut sinulle ja meidän talollemme tuon juopuneen ranskalaisen puolelta."

"Mitä siitä?" kysyin. "Hän vain nimitti minua porsaaksi, mutta luulen osoittaneeni hänelle, että porsaallakin on kulmahampaat."

"Kyllä", hän vastasi, "mutta hän ei tarkoittanut sinua, vaan kaikkia englantilaisia, joita hän vihaa; ja pahinta on, että isänikin on samaa mieltä. Hänkin vihaa englantilaisia. Voi, olenpa varma, että murhetta seuraa hänen vihastaan, murhetta ja kuolemaa monille."

"No, jos niin on, emme mitään sille asialle voi, vai mitenkä?" minä vastasin varhaisen nuoruuden iloisuudella.

"Mikä sinut tekee niin varmaksi?" hän sanoi juhlallisesti. "Huh! tuossa tulee monsieur Leblanc."

II Luku.

HYÖKKÄYS MARAISFONTEIN'IIN.

Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kertomaan niistä vuosista, jotka kulutin ranskankielen ja erilaisten muitten aineitten opiskelemiseen, oppineen, mutta ennakkoluuloisen monsieur Leblancin opastuksella. Eikä siinä totisesti mitään kertomista olekaan. Kun monsieur Leblanc oli raitis, oli hän mitä erinomaisin ja taitavin opettaja, vaikkakin taipuvainen tekemään monia sivuhyppäyksiä, jotka itsessään kyllä olivat hyvin rakentavaisia. Kun hän oli hiprakassa, hän innostui pitämään meille juhlallista esitelmää, etupäässä politiikasta ja uskonnosta, tai pikemmin sen varjopuolista, sillä hän oli valistunut vapaa-ajattelija, vaikka hän tätä puolta luonteestaan, juovuksissakin ollessaan, koetti peittää mynheer Marais'lta. Lisätä sopii, että jonkinlainen lapsellinen kunniantunto esti meitä ilmaisemasta hänen mielipiteitään tästä ja monesta muusta asiasta. Kun hän oli aivan täysihumalassa, mikä tapahtui keskimäärin kerran kuussa, hän yksinkertaisesti nukkui, ja me teimme, mitä halutti — seikka, jota ilmiantamasta lapsellinen kunniantuntomme meitä myöskin esti.

Mutta, suurin piirtein katsoen, me sovimme erittäin hyvin keskenämme, sillä ensimmäisen kohtauksemme jälkeen monsieur Leblanc oli aina kohtelias minulle. Marie'ta hän jumaloi, kuten teki jokainen talon asukkaista, hänen isästään alhaisimpaan orjaan asti. Tarvitseeko minun lisätä, että minä jumaloin häntä enemmän kuin kaikki toiset yhteensä, ensin rakkaudella, jota muutamat lapset tuntevat toisiinsa, ja myöhemmin, täysikasvaneina, tuolla laajemmalla rakkaudella, joka on edellisen siirtänyt ja tehnyt täydelliseksi. Kummallista olisikin ollut, jollei asianlaita olisi ollut näin, kun ottaa huomioon, että me lähes puolet joka viikosta vietimme melkein yksinämme, ja että Marie, jonka luonne oli yhtä avoin kuin kirkas puolipäivä, alunpitäenkään ei koskaan salannut kiintymystään minuun. Totta kyllä, se oli hyvin hillittyä kiintymystä, melkein sisarellista tai kerrassaan äidillistä, päältäpäin katsoen, ikäänkuin hän ei koskaan voisi unohtaa, että hän oli puolta tuumaa pitempi tai kuukauden pari vanhempi.

Sitäpaitsi hän tuli lapsesta naiseksi, kuten sanoisi irlantilainen, sillä olosuhteet ja luonne olivat hänet sellaiseksi luoneet. Hiukan toista vuotta aikaisemmin, kun tapasimme toisemme, hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli, ja jota hän koko sydämensä voimalla ja intohimoisuudella rakasti, kuoli hivuttavan taudin sairastettuaan, jättäen hänet pitämään huolta isästään ja hänen taloudestaan. Luulen, että tämä raskas menetys hänen aikaisessa nuoruudessaan antoi hänen luonteelleen surumielisyyden harmaan värityksen ja saattoi hänet näyttämään paljon vanhemmalta kuin hän vuosiensa puolesta oli.

Näin meni aika menojaan, minun salaisesti mielessäni ihaillessa Marieta, sanomatta siitä kuitenkaan mitään, ja Marien puhuessa ja käyttäytyessä minua kohtaan kuin olisin hänen rakas nuorempi veljensä. Ei kukaan, ei edes hänen isänsä tai minun, tai monsieur Leblanc, huomannut vähintäkään tästä omituisesta tuttavuussuhteesta, tai näyttänyt uneksivankaan, että se saattaisi johtaa lopulta selkkauksiin, jotka todella olisivat käyneet hyvin kiusallisiksi heille kaikille syistä, jotka aion selittää.

Tarpeetonta sanoa, että aikanaan, kuten välttämätöntä oli, nämä selkkaukset syntyivät, ja suuren fyysillisen sekä moraalisen kiihoituksen painosta totuus tuli ilmi. Näin se tapahtui.

Jokainen, joka on lukenut Kap-siirtomaan historiaa, on kuullut suuresta kafferisodasta vuonna 1835. Tätä sotaa käytiin suurimmaksi osaksi Albanyn ja Somersetin alueilla, joten me Cradockin asukkaat, kokonaisuudessaan, kärsimme erittäin vähän. Sentähden me, meille ominaisen optimismin tähden ja pelkäämättä vaaraa villiasukkaiden puolelta, aloimme uskoa olevamme kokonaan turvattuja hyökkäykseltä. Todellisuudessa olisikin niin käynyt, jollei olisi tapahtunut erästä typerää tekoa monsieur Leblancin puolelta.

Näytti siltä, että eräänä sunnuntaina, jonka päivän aina vietin kotona isäni kanssa, monsieur Leblanc lähti yksin ratsastamaan muutamille kummuille, jotka sijaitsivat noin viiden penikulman päässä Maraisfonteinista. Häntä oli usein varoitettu seudun epävarmuudesta, mutta totuus on, että tuo hullu mies luuli löytäneensä rikkaan kuparikaivoksen noilla kummuilla, ja oli peloissaan, että joku pääsisi osalliseksi hänen salaisuudestaan. Sentähden hän sunnuntaisin, jolloin ei ollut mitään oppituntia ja mynheer Marais'lla oli tapana pitää perherukous, joka Leblancia ei miellyttänyt, tavallisesti ratsasti näille kummuille ja kokosi siellä geoloogisia näytteitä sekä koetti määrätä kuparisuonensa paikan. Tänä puheenaolevana pyhäpäivänä, joka oli erittäin kuuma, hän tehtyään tehtävänsä laskeutui alas hevosensa, kesyn vanhan eläimen, selästä. Jättäen sen irralleen hän ryhtyi syömään mukana tuomiaan eväitä, joihin näytti sisältyneen pullo persikkaviiniä, joka hänet vaivutti uneen. Herätessään iltapuolella hän havaitsi, että hänen hevosensa oli hävinnyt, ja teki heti sen johtopäätöksen, että kafferit olivat sen varastaneet, vaikka todellisuudessa eläin oli vain kiertänyt erään mäentöyrään taakse etsimään ruohoa. Juostessaan edestakaisin hän samassa tuli tämän mäen yli ja tapasi hevosensa, jonka ilmeisesti oli vienyt pois kaksi punakafferia, jotka, kuten tavallisesti, olivat asestetut assegailla. [Assegai on nimeltään kafferien käyttämä heittokeihäs. Suom. muist.]. Tosiasiassa nämä miehet olivat löytäneet eläimen ja, tietäen, kenelle se kuului, etsivät sen omistajaa, jonka he aikaisemmin päivällä olivat nähneet kummulla, jättääkseen sen hänelle takaisin. Tämä ei kuitenkaan koskaan pystynyt monsieur Leblancin päähän, joka oli persikkaviinin höyryjen kiihoittama.

Kohottaen kaksipiippuisen pyssynsä, jota hän kantoi mukanaan, hän laukaisi ensimmäistä kafferia kohti, joka oli nuori mies ja sattui olemaan heimon päällikön vanhin poika ja perillinen, ja koska välimatka oli hyvin lyhyt, ampui hänet kuoliaaksi. Tämän jälkeen hänen kumppaninsa, jättäen hevosen, lähti henkensä edestä juoksemaan. Häntä kohti Leblanc myöskin laukaisi, haavoittaen häntä lievästi kylkeen, mutta ei muualle, niin että hän pääsi pakoon kertoakseen tapauksen, josta hän ja jokainen muu alkuasukas peninkulmien päähän asti sai sen käsityksen, että se oli tahallinen ja edeltäpäin harkittu murha. Tekonsa tehtyään tulinen vanha ranskalainen nousi juoksijansa selkään ja ratsasti rauhallisesti kotia. Matkalla kuitenkin, kun viinin höyryt haihtuivat hänen päästään, tulivat sijaan epäilykset, josta oli seurauksena, että hän päätti olla sanomatta mitään seikkailustaan Henri Marais'lle, jonka hän tiesi erittäin huolellisesti välttävän kaikenlaista riidan aihetta kafferien kanssa.

Niinpä hän piti oman neuvonsa ja meni vuoteeseen. Ennenkuin hän seuraavana aamuna oli jalkeilla, mynheer Marais, epäilemättä mitään levottomuutta tai vaaraa, oli ratsastanut eräälle kolmenkymmenen mailin tai enemmänkin päässä sijaitsevalle maatilalle maksamaan sen omistajalle muutamia nautaeläimiä, jotka hän äskettäin oli ostanut, jättäen talonsa ja tyttärensä aivan suojatta, lukuunottamatta Leblancia ja muutamia alkuasukaspalvelijoita, jotka oikeastaan olivat orjia ja asuivat maatilalla.

Nyt maanantai-iltana menin tavalliseen aikaan vuoteeseen ja nukuin, niinkuin aina läpi elämäni olen tehnyt, kuin pölkky noin kello neljään aamulla, jolloin heräsin siihen, että kuulin jonkinlaista rapinaa ikkunaruudussa. Hyppäsin vuoteestani ja tunnustelin pistooliani, kun oli aivan pimeä, hiivin ikkunan luo, avasin sen, ja pitäen päätäni ikkunalaudan alapuolella, peläten, että sen ilmestymistä tervehdittäisiin assegailla, kysyin kuka siellä oli.

"Minä, baas" [baas (hollantilainen sana) = mestari, herra. Suom. muist.], sanoi Hans, hottentottipalvelijamme, joka, kuten muistetaan, seurasi jäljessäni ratsastaen, kun ensimmäisen kerran tulin Maraisfonteiniin. "Minulla on huonoja uutisia. Kuulkaa! Baas tietää, että minä olen ollut ulkona etsimässä punaista lehmää, joka katosi. No, minä löysin sen ja nukuin sen vieressä erään puun alla kedolla, kun noin kaksi tuntia sitten eräs vaimo, jonka tunnen, tuli nuotioni luokse ja herätti minut. Kysyin häneltä, mitä hänellä oli tekeillä tähän aikaan yöstä, ja hän vastasi tulleensa kertomaan minulle jotain. Hän sanoi että jotkut nuoret miehet päällikkö Quabin heimosta, joka asuu noilla kukkuloilla, olivat käyneet heidän kraalissaan [kraal on hottentottikylä. Suom. muist.], ja tämä tapahtui muutamaa tuntia aikaisemmin kuin saapui sanantuoja päällikön luota ilmoittaen, että heidän täytyy heti palata takaisin, koska tänään aamun koittaessa hän ja kaikki hänen miehensä tekevät hyökkäyksen Maraisfonteiniin ja surmaavat siellä jokaisen sekä vievät mukanaan karjan."

"Hyvä Jumala!" minä huudahdin. "Miksi?"

"Koska, nuori baas", pitkitti hottentotti ikkunan toiselta puolelta, "koska joku Maraisfonteinista — luulen, että se oli Korppikotka (alkuasukkaat antoivat tämän nimen Leblancille hänen kaljun päänsä ja kyömynenänsä tähden) — ampui Quabin pojan sunnuntaina, kun tämä piteli hänen hevostaan."

"Hyvä Jumala!" sanoin jälleen, "se vanha hölmö on varmasti ollut juovuksissa. Milloin sanoitkaan hyökkäyksen tapahtuvan — aamun koittaessa?" ja minä silmäilin tähtiä, lisäten: "Voi, siihen ei ole enään tuntiakaan, ja baas Marais on poissa."

"Niin", rääkyi Hans; "ja neiti Marie — ajatelkaahan, mitä punakafferit tekevät neiti Marielle, kun heidän verensä kiehuu."

Työnsin nyrkkini ikkunan läpi ja sivelin hottentotin irvistelevää naamaa, jota tähtienloiste heikosti valaisi.

"Lurjus!" sanoin, "satuloi tammani ja se punertavanharmaa kimo ja ota pyssysi. Tulen kahden minuutin kuluttua. Ole nopsa tai ammun sinut."

"Minä menen", hän vastasi ja hävisi yöhön kuin pelästynyt käärme.

Sitten aloin pukeutua, huutaen pukeutuessani, kunnes isäni ja kaffereita tuli huoneeseen. Pannessani ylleni vaatekappaleitani kerroin heille kaikki.

"Lähettäkää sananviejä", sanoin, "Marais'n luo — hän on Bothan maatilalla — ja kaikkien naapurien luo. Lähettäkää, henkenne tähden; kootkaa yhteen meille ystävälliset kafferit ja ratsastakaa hiiden kyytiä Maraisfonteiniin. Älkää puhuko minulle, isä; älkää puhuko! Menkää ja tehkää, mitä teille sanon. Seis! Antakaa minulle kaksi pyssyä, täyttäkää satulapussit ruutirasioilla ja ammuksilla, ja sälyttäkää ne tammani selkään. Oh, joutukaa, joutukaa!"

Nyt vihdoin he ymmärsivät ja lähtivät juoksemaan sinne tänne kynttilöineen ja lyhtyineen. Kahta minuuttia myöhemmin — enempää tuskin oli kulunut — olin tallin edustalla, juuri kun Hans talutti ulos punertavanruskeata tammaa, — kuuluisa eläin, jonka ostamista varten kaksi vuotta sitten olin säästänyt kaikki rahani. Joku kiinnitti satulapussien hihnoja, kun minä koettelin vöitä; joku muu ilmestyi taluttaen komeata punertavanharmaata tallioritta, jonka tiesin tammaa seuraavan kuolemaan asti. Ei ollut aikaa sitä satuloida, näin että Hans kiipesi sen selkään kuin munkki, pitäen kainalossaan pyssyä, sillä minä kannoin vain yhtä ja kaksipiippuista pistooliani.

"Lähettäkää matkaan sanansaattajat", huusin isälleni. "Jos tahdotte nähdä jälleen minut, lähettäkää heidät nopeasti, ja seuratkaa niin monen miehen kanssa, kuin voitte saada liikkeelle." —

Sillä meillä oli edessämme viidentoista mailin matka ja kolmekymmentäviisi minuuttia päivänkoittoon.

"Hiljaa ylös rinnettä", sanoin Hansille, "kunnes eläimet ovat ennättäneet vetää henkeä, ja sitten ratsastakaa sellaista vauhtia kuin ette koskaan ennen ole ratsastanut."

Nuo ensimmäiset kaksi mailia ylämaata! Luulin, ettemme koskaan pääsisi sen päähän, ja kuitenkaan en uskaltanut hellittää tamman ohjaksia, peläten, että se tappaisi itsensä ruohon syömisellä. Onneksi se ja sen kumppani, talliori — erittäin kestävä hevonen, vaikkakaan ei kovin nopea — olivat seisseet laiskoina viimeiset kolmekymmentä tuntia, ja tietystikään eivät olleet syöneet tai juoneet auringonlaskun jälkeen. Siksipä ne, ollen mainiossa kunnossa, olivat innostuneita hommaan; me olimme myöskin kevyitä painoltamme.

Minä pidättelin tammaa, kun se kapusi ylös jyrkännettä, ja ori asetti askeleensa sen mukaan. Me saavuimme huipulle, ja eteemme levisi laaja tasanko, yksitoista mailia pitkä, ja sitten kaksi mailia kukkulaa alas Maraisfonteiniin.

Tamma kiiti sellaista vauhtia, että kolea yöilma vinkui korvissani, ja sen jäljessä pinnisteli kunnon punertavanharmaa ori hottentottimunkki selässään. Oh, millaista ratsastusta se oli!

Kauemmaksi olen samanlaisesta syystä ratsastanut, mutta en koskaan sellaisella kiireellä, sillä minä tunsin eläinten kestävyyden ja miten kauan sitä riittäisi. Puoli tuntia ne sitä kestäisivät, sen jälkeen ne tällä menolla varmasti kaatuisivat tai kuolisivat.

Ja kuitenkin oli pelkoni aiheuttama tuska niin suuri, että tuntui minusta, kuin matelisin pitkin maata kilpikonnan tavoin.

Kimo oli jäänyt jälkeen, sen kavioitten ääni kuoli pois, ja minä olin yksin yössä pelkoineni. Maili liittyi mailiin, silloin tällöin tähtivalo näytti minulle jonkun kiven tai kuolleen eläimen luurangon. Kerran syöksyin valtavaan eläinlaumaan niin äkkiä, että eräs antiloopi, kykenemättä pysähtymään, hyppäsi suoraan ylitseni. Kerran tamma pisti jalkansa erääseen muurahaiskarhun koloon ja melkein kaatui, mutta pääsi jälleen jalkeilleen — Jumalan kiitos vahingoittumattomana — ja minä toimitin itseni takaisin satulaan, josta olin ollut aivan putoamaisillani.

Olimme lähellä tasangon päätä, ja tammani voimat alkoivat olla lopussa. Olin hoputtanut sitä liiaksi; välimatka oli liian kauhea. Sen vauhti väheni tavalliseen nopeaan raviin, kun se katseli sitä töyrästä, joka sen silmien eteen ilmestyi. Ja nyt minä taasen uudelleen kuulin takanani kimon kavioiden kapseen. Sillä se tuli väsymättömänä perässä. Samaan aikaan kun me saavuimme ylätasangon päähän, se oli aivan lähellä, tuskin viidenkymmenen yardin päässä, sillä minä kuulin sen hirnunnan heikosti.

Sitten alkoi laskeutuminen. Aamutähti laski ja itä alkoi käydä harmaaksi valosta. Oi, ennätämmekö sinne ennen aamunkoittoa? Vastaukseksi kaikuivat korvissani hevoseni kavioitten iskut.

Nyt saatoin nähdä paikalla joukon puita. Ja nyt syöksyin johonkin, vaikka vasta sitten, kun olin päässyt lävitse, sain tietää sen olleen miesketjun, sillä heikko valo välkkyi erään keihäästä, joka oli tullut yliajetuksi.

Se ei siis ollut valetta! Kafferit olivat siellä! Kun minä sitä ajattelin, täytti uudelleen kauhu sydämeni; kenties heidän murhatyönsä jo oli tehty ja he olivat poistumassa.

Minuutin epätietoisuus — tai liekö ollut vain sekunteja — tuntui ikuisuudelta. Mutta se loppui vihdoin. Olin nyt korkean, ulkorakennuksia talon takana ympäröivän muurin portilla, ja siellä minä innoissani pysäytin tamman — iloinen se raukka kyllä olikin päästessään seisahtumaan — sillä minun pisti päähäni, että jos minä ratsastaisin rakennuksen edustalle, minut hyvin luultavasti keihästettäisiin assegailla eikä minusta sitten olisi enempää hyötyä. Koettelin ovea, joka oli tehty lujista hajupuun laudoista. Tarkoituksella tai sattumalta se oli jätetty sulkematta. Kun minä työnsin sen auki, saapui Hans tömisten, lujasti pidellen kiinni hevosesta ja kasvot kätkettyinä sen harjaan. Eläin pysähtyi tamman viereen, jota se oli seurannut, ja heikossa valossa näin, että sen kylkeen oli isketty assegai.

Viisi sekuntia myöhemmin me olimme pihalla sulkien ja teljillä varustaen oven takanamme. Sitten, siepaten ampumatarpeita sisältävät satulapussit hevosten selästä, jätimme ne siihen seisomaan, ja minä juoksin talon takakäytävää kohti, käskien Hansin herättämään alkuasukkaat, jotka nukkuivat ulkorakennuksissa, ja seuraamaan heidän mukanaan. Jos joku niistä osoittaisi uskottomuuden merkkejä, hänen pitäisi ampua hänet heti. Muistan, että tullessani vedin ulos keihään tallioriin kyljestä ja toin sen mukanani.

Nyt minä kolkutin talon takaovelle, jota en voinut aukaista. Hetken kuluttua, joka tuntui pitkältä, avattiin ikkuna, ja ääni — se oli Marien — kysyi pelästyneesti kuka siellä oli.

Hän riensi ovelle yöpuvussaan, ja vihdoin olin paikalla.

"Jumalan kiitos, olet vielä vahingoittumaton", läähätin. "Pue päällesi vaatteet sillä aikaa kun kutsun Leblancia. Ei, pysähdyhän, kutsu sinä hänet; minun täytyy odottaa täällä Hansia ja palvelijoitasi."

Hän kiiruhti pois sanaakaan sanomatta, ja samassa Hans saapui, tuoden mukanaan kahdeksan pelästynyttä miestä, jotka siihen asti tuskin tiesivät, olivatko he nukuksissa vai hereillä.

"Onko tässä kaikki?" kysyin. "Siinä tapauksessa avatkaa ovi ja seuratkaa minua arkihuoneeseen, missä baas pitää pyssyjään."

Juuri kun saavuimme sinne, Leblanc astui sisään, puettuna paitaan ja housuihin, ja hänen jälessään tuli samassa Marie kynttilä kädessä.

"Mistä on kysymys?" kysyi Leblanc.

Otin kynttilän Marien kädestä ja asetin sen permannolle lähelle seinää, ettei se osoittaisi paikkaa assegaille tai pyssyn kuulalle. Juuri niinä päivinä kaffereilla oli jonkun verran tuliaseita, jotka he suurimmaksi osaksi olivat valloittaneet tai varastaneet valkoisilta miehiltä. Sitten kerroin heille kaikki muutamin sanoin.

"Ja koska sait tämän kaiken tietää?" kysyi Leblanc ranskaksi.

"Lähetysasemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten", vastasin, katsoen kelloani.

"Asemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten! Peste! Se ei ole mahdollista. Sinä uneksit tai olet juovuksissa", hän huusi kiihtyneenä.

"Hyvä, monsieur, pohdimme sitä myöhemmin", vastasin. "Sillävälin kafferit ovat täällä, sillä ratsastin heidän keskitsensä; ja jos haluatte säilyttää henkenne, lopettakaa puhuminen ja toimikaa. Marie, montako pyssyä siellä on?"

"Neljä", hän vastasi, "isäni pyssyä; kaksi roeria ja kaksi pienempää pyssyä."

"Ja kuinka moni näistä miehistä" — osoitin kaffereita — "osaa ampua?"

"Kolme hyvin ja yksi huonosti, Allan."

"Hyvä", sanoin. "Anna heidän ladata pyssynsä loopereilla" — se on, särmikkäillä, ei pyöreillä, kuulilla — "ja anna muiden seistä käytävässä assegait kädessä, siltä varalta, että kvaabit yrittäisivät vallata takaoven."

Nyt tässä talossa oli kaikkiaan vain kuusi ikkunaa, yksi kummassakin arkihuoneessa, yksi kummassakin isommassa makuuhuoneessa, aueten nämä kaikki neljä kuistille, ja yksi talon kummassakin päässä, antamassa valoa kahdelle pienelle makuuhuoneelle, joihin päästiin isompien makuuhuoneiden kautta. Takana onneksi ei ollut yhtään ikkunaa, sillä rakennus oli vain yksikerroksinen ja varustettu käytävällä, joka kulki etupuolelta takaovelle asti, ollen vähän yli viisitoista jalkaa pitkä.

Niin pian kuin pyssyt oli ladattu, jaoin miehet siten, että yksi pyssymies tuli kuhunkin ikkunaan. Oikeanpuoleisen arkihuoneen ikkunan otin haltuuni itse, varustautuneena kahdella pyssyllä, Marien tullessa mukaani lataamaan, jota hän, tämän villin maan kaikkien tyttöjen tavoin, osasi tehdä varsin hyvin. Sitten me asetuimme valmiiseen ampuma-asentoon, ja sitä tehdessämme me olimme erittäin iloisella tuulella kaikki, lukuunottamatta monsieur Leblancia, joka, kuten huomasin, näytti erittäin tyrmistyneeltä.

En tahdo hetkeäkään uskotella, että hän oli pelästynyt, vaikka niin olisi hyvin saattanut ollakin, sillä hän oli tavattoman rohkea ja vieläpä äkkipikainen mies; mutta luulen, että tietoisuus siitä, että hänen juovuspäissään tekemänsä teko oli tuonut tämän kauhean vaaran meille kaikille, painoi hänen mieltään. Myöskin lienee siihen ollut muita syitä; jonkinlainen hieno ennakkotieto sen elämän lähestyvästä lopusta, jota, kun kaikki myönnytykset oli tehty, tuskin saattoi sanoa hyvin vietetyksi. Joka tapauksessa hän liikkui ikkunapaikallaan, kiroten hiljaa, ja pian näin hänen alkavan seurustella rakkaan persikkaviinipullonsa kanssa, jonka hän veti esiin eräästä kaapista.

Myöskin palvelijat olivat apealla mielellä, kuten kaikki alkuasukkaat ovat, kun heidät äkkiä herätetään yöllä; mutta kun tuli valoisa, kävivät hekin iloisemmiksi. Kafferi raukka ei juuri pidä tappelemisesta, erittäinkin, kun hänellä on pyssy ja valkoinen mies tai kaksikin häntä johtamassa.

Kun sitten olimme tehneet sellaisia pieniä valmistuksia kuin saatoimme, — joita minä, ohimennen, täydensin kasaamalla muutamia huonekaluja etu- ja takaovia vastaan, — seurasi väliaika, joka, puhuakseni omasta puolestani — olin kaikessa tapauksessa silloin vain nuori poika — minusta tuntui kovin hermoja koettelevalta. Siinä minä seisoin ikkunassani kahden pyssyn kera, joista toinen oli kaksipiippuinen ja toinen yksinkertainen roer, eli elefanttipyssy, johon mahtui tavaton lataus, mutta molemmat olivat, se muistettakoon, piilukkoja; sillä, vaikka nallit jo oli otettu käytäntöön, me olimme Cradockissa vähän ajastamme jälessä. Lisäksi siinä, kyyristyneenä maahan sivullani, ja pidellen ampumatarpeita valmiina uudelleen lataamista varten, pitkä musta tukka valuen hartioille, oli Marie Marais, josta nyt oli tullut hyvin kehittynyt nuori nainen. Syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuiskasi minulle:

"Miksi tulit tänne, Allan? Sinä olit siellä turvassa, ja nyt sinä kenties saat surmasi."

"Koettaakseni pelastaa sinut", vastasin yksinkertaisesti. "Miten olisit tahtonut minun menettelevän?"

"Koettaaksesi pelastaa minut? Oi, teit siinä hyvin, mutta sinun olisi pitänyt ajatella itseäsi."

"Sitten minä olisin kuitenkin ajatellut sinua, Marie."

"Miksi, Allan?"

"Koska sinä olet minulle sama kuin oma itseni ja enemmänkin. Jos jotain sinulle tapahtuisi, minkälaiseksi kävisikään elämäni?"

"En oikein ymmärrä, Allan", hän vastasi luoden katseensa maahan.
"Sano minulle, mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan, sinä yksinkertainen tyttö", sanoin; "mitäpä muuta voin tarkoittaa kuin että rakastan sinua, minkä luulin sinun jo kauan sitten tienneen."

"Ah!" sanoi hän, "nyt minä sen ymmärrän." Sitten hän nousi polvilleen, ja kohotti huulensa suudeltaviksi, lisäten: "Kas, tässä on vastaukseni, ensimäinen ja kenties viimeinen. Kiitos, Allan rakas; olen iloinen kuultuani tämän, sillä, katsohan, toinen tai kumpikin meistä saattaa pian kuolla."

Kun hän nämä sanat lausui, lensi ikkuna-aukosta assegai, kulkien aivan päittemme välitse. Niinpä jätimmekin rakastelun ja kiinnitimme huomiomme sotaan.

Nyt alkoi päivä valjeta valon levitessä helmikirkkaalta itäiseltä taivaalta; mitään hyökkäystä ei vielä oltu tehty, vaikka sen uhka olikin olemassa, kuten takanamme olevaan seinään tarttunut keihäs meille selvästi osoitti. Kenties oli kaffereita säikähdyttänyt hevosten ravaaminen pimeässä heidän ketjunsa läpi, kun he eivät tietäneet, montako niitä siinä oli ollut. Tai ehkä he odottivat nähdäkseen paremmin, minne tehdä hyökkäyksensä. Nämä ajatukset johtuivat mieleeni, mutta kumpikin oli väärä.

He pidättyivät mihinkään ryhtymästä, kunnes sumu haihtuisi hiukan sen paikan alapuolelta olevasta notkosta, missä karjakraalit [kraal merkitsee tässä eräänlaista karja-aitausta. Suom. muist.] sijaitsivat, sillä niin kauan kuin sumu säilyi, he eivät nähneet viedä eläimiä ulos. Nämät he halusivat varmuuden vuoksi ajaa pois ennen taistelun alkua, ettei sen kuluessa saattaisi tapahtua jotain, joka riistäisi heiltä heidän saaliinsa.

Tällä hetkellä näistä kraaleista, missä mynheer Marais'n sarvikarjaa ja lampaita säilytettiin öisin, noin sata viisikymmentä edellisiä ja ehkä kaksi tuhatta jälkimmäisiä, — puhumattakaan hevosista, sillä hän oli varakas ja hyvinvoipa farmari, — kuului mylvimistä, hirnumista ja määkimistä, ja sen ohella ampumista.

"Ne ajavat ulos karjaa", sanoi Marie. "Oi, isäparkani, hän on tuhoutunut; se murtaa hänen sydämensä."

"Paha kylläkin", vastasin, "mutta on asioita, jotka saattavat olla pahemmin. Kuuntele!"

Puhuessani alkoi kuulua jalkojen töminää ja villiä sotalaulua. Sitten sumusta, joka leijaili sen notkon yläpuolella, missä karjakraalit sijaitsivat, tuli näkyviin olioita, liikkuen hiljaa edestakaisin, aavemaisen ja epätodellisen näköisinä. Kafferit järjestelivät miehiään hyökkäystä varten. Minuuttia myöhemmin se jo oli alkanut. He tulivat ylös rinnettä pitkissä epätasaisissa riveissä, luvultaan useita satoja, viheltäen ja huutaen, heilutellen keihäitään, sotatöyhdöt ja hiuskoristeet tuulessa liehuen, ja murhanhimo silmistä loistaen. Kahdella tai kolmella heistä oli pyssyt, joita juostessaan laukaisivat, mutta minne kuulat menivät, sitä en tiedä; kenties yli rakennuksen.

Huusin Leblancille ja kaffereille, etteivät he ampuisi ennen minua, sillä tiesin, että he olivat huonoja tähtäämään ja että paljon riippui siitä, miten vaikuttava ensimäinen yhteislaukauksemme olisi. Kun sitten hyökkäyksen johtaja tuli kolmenkymmenen yardin päähän paikalta, minä — sillä nyt valo, vähitellen lisääntyen, oli kyllin voimakas tehdäkseen minulle mahdolliseksi eroittaa hänet hänen puvustaan ja rihlapyssystä, jota hän piti kädessään — laukaisin häntä kohden roer'ini ja ammuin hänet kuoliaaksi. Vieläpä raskas kuula läpäistyään hänen ruumiinsa haavoitti kuolettavasti erästä toista kvaabia hänen takanaan. Nämä olivat ensimmäiset miehet, jotka taistelussa olen kaatanut.

Kun he kaatuivat, Leblanc ja loput väestämme laukaisivat myöskin, jolloin heidän luotinsa saivat aikaan suurta tuhoa vihollisten rivissä, mikä oli juuri tarpeeksi pitkä salliakseen heidän hajaantua. Kun savu hieman hälveni, näin lähes tusinan miehiä makaavan maassa, ja lopun, tästä vastaanotosta peljästyneinä, pysähtyneen. Jos he olisivat hyökänneet eteenpäin, kun me parhaillaan latasimme, he epäilemättä olisivat vallanneet paikan; mutta, tottumattomina tuliluikkujen peloittaviin vaikutuksiin, he pysähtyivät hämmentyneinä. Osa heistä, noin kaksi- tai kolmekymmentä, kerääntyi kaatuneitten kafferien ruumiitten ympärille, ja, tarttuen toiseen pyssyyni, minä laukaisin molemmat piiput heitä kohti sillä peloittavalla seurauksella, että koko rykmentti sai kintut alleen ja pakeni, jättäen maahan kuolleensa ja haavoittuneensa. Kun he juoksivat, hurrasivat palvelijamme, mutta minä huusin heitä vaikenemaan ja lataamaan hiljalleen, hyvin tietäen, että vihollinen pian palaisi.

Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaikka me saatoimme kuulla heidän puhelevan jossain karjakraalin läheisyydessä, noin sadan viidenkymmenen yardin päässä rakennuksestamme. Marie käytti hyväkseen tätä keskeytystä tuodakseen ruokaa ja jakaakseen sen meidän keskemme. Minä omasta puolestani olin kylläkin iloinen sitä saadessani.

Nyt oli aurinko noussut, jonka nähdessäni kiitin Jumalaa, sillä joka tapauksessa meitä ei enään voitu yllättää. Myöskin päivän valjetessa joku määrä pelkoani hävisi, koska pimeys aina tekee vaaran kaksikertaa pelottavammaksi miehelle ja hevoselle. Kun me vielä söimme ja varustimme ikkunapaikkoja parhaamme mukaan tehdäksemme sisäänpääsyn niistä vaikeaksi, ilmestyi näkyviin yksi kafferi, heiluttaen päänsä yläpuolella seivästä, johon oli kiinnitetty valkoinen härän häntä rauhan merkiksi. Määräsin, ettei kukaan saanut ampua, ja kun mies, joka oli rohkea veitikka, oli saapunut sille paikalle, missä kuollut päällikkö makasi, huusin hänelle, kysyen hänen asiaansa, sillä osasin hyvin puhua hänen kieltään.

Hän vastasi, että hän oli tullut tuomaan sanomaa Quabilta. Tämä sanoma oli seuraava: että lihava valkoinen mies, jota nimitettiin Korppikotkaksi ja joka asui mynheer Marais'n talossa, oli julmasti murhannut Quabin vanhimman pojan, ja että hän, Quabi, vaati veren verestä. Lisäksi, hän ei halunnut surmata nuorta valkoista emäntää (se oli Marie) tai muita talon asukkaista, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa. Jos me siis luovuttaisimme lihavan valkoisen miehen, jotta hän antaisi hänen "hitaasti kuolla", tyytyisi Quabi hänen henkeensä ja siihen karjaan, jonka hän jo oli ottanut, ja jättäisi meidät sekä talomme rauhaan.

Nyt, kun Leblanc ymmärsi tämän tarjouksen laadun, joutui hän aivan suunniltaan sekä pelosta että raivosta, ja alkoi kiljua ja kirota ranskaksi.

"Olkaa hiljaa", sanoin; "emme aio teitä luovuttaa, vaikkakin olette kaiken tämän ikävyyden meille saattanut. Teidän elämismahdollisuutenne ovat yhtä hyvät kuin meidänkin. Ettekö häpeä esiintyä tuolla tavoin näiden mustien miesten edessä."

Kun hän vihdoin jonkun verran rauhoittui, huusin sanantuojalle, ettei meillä valkoisilla miehillä ollut tapana luopua toisistamme, ja että me eläisimme tai kuolisimme yhdessä. Vielä pyysin häntä kertomaan Quabille, että jos me kuolisimme, kosto, joka kohtaisi häntä ja koko hänen heimoaan, huuhtelisi heidät pois niin tarkoin, ettei ainoakaan jäisi jälelle, minkätähden hän tekisi hyvin varoessaan, ettei kenenkään meidän veremme tulisi vuotamaan. Myöskin lisäsin, että meitä oli talossa kolmekymmentä miestä (mikä tietysti oli vale) ja meillä oli runsaasti ampumatarpeita ja ruokaa, niin että jos hän pitäisi parempana jatkaa hyökkäystä, se päättyisi onnettomasti hänelle ja hänen heimolleen.

Kuullessaan tämän lähetti huusi takaisin, että me olisimme jokainen kuolleita ennen iltaa, jos asia hänestä riippuisi. Kuitenkin hän lupasi ilmoittaa sanani uskollisesti Quabille ja tuoda hänen vastauksensa.