"Mutta nyt me kerran vielä olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, aivan niinkuin kunnianarvoisa isänne sanoi niille käyvän, jotka sunnuntaisin menevät kirkkoon kuten minä, kun minulla ei ollut muuta tekemistä." Ja uudelleen hän alkoi suudella jalkaani.
"Hans", sanoin, "sinä näit leirin. Oliko missie Marie siellä?"
"Baas, kuinka minä sen tiedän, kun en ollenkaan sinne päässyt? Ainakaan vaunuja, joissa hän nukkui, ei ollut siellä; ei myöskään rouva Prinsloon eikä mynheer Meyer'in vaunuja."
"Jumalan kiitos!" huoahdin ja jatkoin: "Minne sinä yritit päästä,
Hans, kun juoksit pois leiriltä?"
"Baas, ajattelin, että mahdollisesti missie ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet olivat menneet sille kauniille farmille, jonka te valikoitte, ja päätin mennä katsomaan, olivatko he siellä. Olin nimittäin varma, että, jos he olisivat siellä, he ilostuisivat saadessaan tietää teidän todellakin kuolleen ja palkkioksi uutisistani antaisivat minulle jotain syötävää. Mutta pelkään kulkea avoimen lakeuden poikki, peläten zulujen näkevän ja surmaavan minut. Sentähden kiersin joen rannalla kasvavan tiheän pensaikon läpi, missä voi vain hitaasti kulkea, erittäinkin onttona", ja niin sanoessaan hän taputti tyhjää vatsaansa.
"Mutta, Hans", kysyin, "olemmeko sitten lähellä farmiani, minne asetin miehiä rakentamaan asuntoja joen yläpuolella olevalle kukkulalle?"
"Tietenkin, baas. Ovatko aivonne pehminneet, kun ette löydä tietä aavikon poikki? Neljän, korkeintaan viiden tunnin matka hevosen selässä, hiljaa ratsastaen, niin olette perillä."
"Tule, Hans", sanoin, "ja joudu, sillä luulen, etteivät zulut ole kovin kaukana jälessämme."
Sitten me lähdimme, Hans pidellen kiinni jalustimestani ja opastaen minua, sillä tiesin aivan hyvin, että, vaikka hän ei koskaan ollut kulkenut tätä tietä, ei värilliselle miehelle ominainen paikallisuusvaisto häntä pettäisi, hän kun voi löytää tiensä poluttoman aavikon läpi yhtä varmasti kuin pukki tai ilman lintu.
Niin jatkui matkamme yli tasangon, ja matkan varrella minä aivan lyhykäisesti kerroin hänelle tarinani, sillä mieleni oli siksi kauhujen runtelema, etten voinut puhua paljoa. Hän myöskin puolestaan kertoi lisää paostaan ja seikkailuistaan. Nyt ymmärsin, mitä ne uutiset olivat, jotka olivat järkyttäneet Kambulaa ja hänen sotureitaan. Oli ilmeistä, että zulujen armeijat olivat tuhonneet suuren joukon buureja, jotka eivät olleet varustautuneet hyökkäyksen varalta, mutta sen jälkeen muista leireistä saapuneet apujoukot olivat ajaneet heidät pakosalle.
Siinä oli syy, miksi minua koko sen ajan oli pidetty vankina. Dingaan pelkäsi, että minä ennättäisin ajoissa Nataliin varoittamaan hänen uhrejaan.
XX Luku.
SOTAOIKEUS.
Tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia, ja sitten äkkiä näkyi erään kukkulan huipulta kaunis Mooi River, joka mutkitteli tasangon poikki kuin suuri hopeakäärme; eräässä sen mutkassa näin tasahuippuisen mäennyppylän, johon olin toivonut saavani itselleni kodin. Olin toivonut! Miksi en vieläkin toivoisi? Mikäli tiesin, saattoi kaikki olla vielä hyvin. Marie oli saattanut päästä teurastusta pakoon, kuten minäkin, ja siinä tapauksessa kenties meitä kaikkien vastuksien jälkeen odotti monien vuosien onnellinen elämä. Se vain tuntui liian hyvältä ollakseen totta.
Hoputin hevostani, mutta eläinraukka oli perinpohjin väsynyt ja saattoi vain ponnistautua lyhyeen hölkötykseen, mikä pian hiljeni jälleen kävelyksi. Mutta sekä sen juosta hölköttäessä että kävellessä tuntuivat sen kavioista kajahtelevan sanat: "liian hyvä ollakseen totta!" Toisinaan ne kaikuivat nopeasti, toisinaan hitaasti, mutta aina tuntui niiden sanoma samalta.
Hans oli myöskin uupunut ja nälän heikontama. Sitäpaitsi hänellä oli jalassa haava, joka haittasi häntä niin paljon, että hän vihdoin sanoi, että minun oli parasta jatkaa yksin; hän seuraisi jälessä hitaammin. Minä astuin silloin alas hevosen selästä ja nostin hänet sijalleni, kävellen itse sen sivulla.
Sattui niin, että säteilevä auringonpaiste oli päättynyt ja taivas käynyt harmaaksi, ennenkuin illan suussa saavuimme kukkulan juurelle. Vaipuvan auringon viimeiset säteet olivat ennen riutumistaan kuitenkin näyttäneet minulle jotain. Kukkulan rinteellä kohosi muutamia savi- ja risumajoja, jollaisia olin käskenyt rakentaa, ja niiden läheisyydessä oli muutamia valkotelttaisia vaunuja. En vain nähnyt minkäänlaisen savun kohoavan noista rakennuksista, kuten olisi pitänyt tähän aikaan päivästä, jolloin keitettiin iltaruokaa. Tiesin kuun aivan heti tulevan näkyviin, mutta hetkisen oli pimeätä, ja väsynyt hevonen kompasteli kiviin, joita oli kukkulan juurella.
En voinut kauemmin malttaa.
"Hans", sanoin, "seiso tässä hevosen kanssa. Minä hiivin talojen luo katsomaan, asuuko niissä kukaan."
"Olkaa varovainen, baas", hän vastasi, "ettette tapaisi zuluja, sillä noita mustia paholaisia on kaikkialla."
Nyökkäsin, sillä en voinut puhua, ja sitten aloin kiivetä ylöspäin. Useita satoja yardeja ryömin kiveltä kivelle, tunnustellen tietä, sillä kafferien polku, joka johti pienelle ylängölle lähteen luo, jonka yläpuolella majat sijaitsivat, kulki kukkulan toisessa päässä. Tavoittelin puroa, joka sai alkunsa mainitusta lähteestä, ja veden solina johtikin minut sen luo. Seurasin sen reunamaa pitkin, kunnes kuulin äänen, joka sai minut kyyristymään ja kuuntelemaan.
En voinut saada varmuutta puron lakkaamattoman lorinan tähden, mutta ääni kuulosti nyyhkytykseltä. Odotellessani täysikuu äkkiä ilmestyi tumman pilven liepeiltä, valaen seutuun valoa. Tässä valossa näin jotain, joka pikemmin muistutti taivaallista olentoa kuin naista, näin — Marien!
Hän seisoi tuskin viiden askeleen päässä minusta, joen partaalla, mistä hän oli tullut ammentamaan vettä, sillä hänellä oli astia kädessään. Hän oli puettu jonkinlaiseen mustaan pukuun, jollaista lesket käyttävät, mutta se oli tehty karkeasta kankaasta. Hänen kasvonsa näyttivät aivan valkoisilta kuun valkoisessa säteilyssä. Katsellessani häntä varjosta saatoin nähdä kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin, sillä hän se oli, joka tuolla yksinäisellä paikalla nyyhkytti, nyyhkytti sen puolesta, joka ei koskaan palaisi.
Ääneni takertui kurkkuuni. En saanut sanaakaan lausutuksi. Nousten erään kiven takaa astelin häntä kohti. Hän näki minut ja tuli minua vastaan, kuiskaten värisevällä äänellä:
"Oi, mieheni! Onko Jumala sinut lähettänyt minua kutsumaan? Olen valmis, mieheni, olen valmis!" Hän ojensi kätensä rajusti minua kohti, antaen astian kilahtaen pudota maahan.
"Marie!" sain vihdoin sanotuksi. Tämän sanan lausuttuani veri syöksyi hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa, ja näin hänen vetävän henkeä ikäänkuin huutaakseen.
"Hiljaa!" kuiskasin. "Minä olen Allan, joka on päässyt elävänä pakoon."
Muistan, että hän seuraavassa hetkessä lepäsi käsivarsillani. — — —
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin, kun olin kertonut seikkailuni, tai osan siitä.
"Ei mitään, Allan", hän vastasi. "Sain kirjeesi leiriin, ja me lähdimme pois sieltä, kuten pyysit, sanomatta toisille syytä lähtöömme, koska Retief kirjeessään — kuten muistat — kehoitti meitä niin menettelemään. Niin pelastuimme siitä suuresta teurastuksesta, sillä zulut eivät tienneet, minne me olimme menneet, eivätkä koskaan seuranneet meitä tänne, vaikka olen kuullut heidän etsineen minua. Isäni ja serkkuni Hernan saapuivat leirille vasta kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen ja, saatuaan tietää tai arvattuaan kätköpaikkamme, jatkoivat matkaansa tänne. He sanoivat tulleensa kehoittamaan buureja olemaan varuillaan, sillä he eivät luottaneet Dingaaniin, mutta he tulivat liian myöhään. Siten hekin pelastuivat teurastuksesta, sillä hyvin, hyvin moni, Allan, sai surmansa, — puheitten mukaan viisi- tai kuusisataa, joista suurin osa naisia ja lapsia. Mutta — Jumalan kiitos! — monet myöskin pelastuivat, sillä miehiä tuli toisista leireistä etäämpää sekä ampumaretkiltä, ja nämä ajoivat zulut pakoon, surmaten heitä joukottain."
"Ovatko isäsi ja Pereira nyt täällä?" kysyin.
"Eivät ole, Allan. He saivat kuulla mainitusta joukkomurhasta sekä, että zulut olivat kaikki lähteneet eilen aamulla. Myöskin he kuulivat sen huonon uutisen, että Retief kaikkine seuralaisineen oli surmattu Dingaanin pääkaupungissa, — erään englantilaisen kavaltamina, kuten sanottiin, joka neuvoi Dingaania tappamaan heidät."
"Se on vale", sanoin, "mutta jatka."
"Sitten, Allan, he tulivat ja sanoivat minun olevan lesken kuten monen muun vaimon, — minun, joka en koskaan ole ollut vaimo. Heraan sanoi, ettei minun kannattaisi sinua surra, sillä sinä olit kohtalosi ansainnut joutuessasi omaan ansaasi petettyäsi buureja. Rouva Prinsloo vastasi hänelle vasten kasvoja, että hän valehteli, ja minä sanoin, Allan, etten puhuisi hänen kanssaan, ennenkuin Jumalan tuomioistuimen edessä, enkä myöskään aio sitä tehdä."
"Mutta minä aion puhua hänelle", mutisin. "No, missä he nyt ovat?"
"Tänä aamuna he ratsastivat takaisin muiden buurien luo. Luulen, että he haluavat tuoda osan heistä tänne asumaan, jos paikka heitä miellyttää, sillä tätä on niin helppo puolustaa. He sanoivat palaavansa huomenna. Sillävälin me voisimme olla rauhallisia, sillä heillä oli varmat tiedot siitä, että kaikki zulut olivat Tugela-joen toisella puolella, jonne he olivat vieneet mukanaan muutamia haavoittuneitaan ja myöskin buurien karjaa lahjaksi Dingaanille. Mutta tule huoneeseen, Allan, — kotiimme, jonka sinua varten olen laittanut kuntoon niin hyvin kuin olen osannut, kotiimme, jonka kynnykselle en luullut sinun koskaan asettavan jalkaasi. Kun kuu kohosi tuon pilven alta, uskoin niin, ja katso, ne ovat vieläkin aivan lähellä toisiaan. Mutta kuulehan, mitä tuo on?"
Kuuntelin ja eroitin hevosen kavioiden kapseen kivikossa.
"Älä säikähdä", vastasin. "Sieltä tulee vain Hans hevoseni kanssa. Hän pelastui myöskin. Millä tavoin hän pelastui, sen kerron myöhemmin sinulle." Minun vielä puhuessani hän tuli näkyviin surullisen ja nääntyneen näköisenä.
"Hyvää päivää, missie". hän sanoi, koettaen näyttää iloiselta. "Nyt teidän pitäisi antaa minulle kelpo ateria, sillä katsokaahan, minä olen tuonut baasin terveenä takaisin. Enkö sanonut teille, baas, että kaikki kävisi hyvin?"
Sitten hän vaikeni uupumuksesta. Eikä se meitä surettanutkaan, sillä me emme sillä hetkellä halunneet kuunnella tuon miesparan puhetta. — — —
Hiukan yli kaksi tuntia oli kulunut sen jälkeen, kun kuu pujahti esiin pilvistä. Olin käynyt tervehtimässä rouva Prinsloo'ta ja kaikkia muita ystäviäni, jotka ottivat minut ihastuksella vastaan ikäänkuin kuolleista nousseen. Jos he jo ennenkin olivat minua rakastaneet, niin nyt liittyi heidän rakkauteensa uusi kiitollisuus, sillä ilman minun varoitustani hekin olisivat saaneet tehdä tuttavuutta zulujen keihäiden kanssa ja tuhoutuneet. Juuri siihen osaan leiriä, jossa he olivat olleet, oli hyökkäys ankarimpana kohdistunut. Siellä olleista vaunuista tuskin ainoakaan pääsi pakoon.
Olin kertonut heille kaikki seikkailuni ja he olivat kuolon hiljaisuuden vallitessa kuunnelleet. Lopetettuani kertomukseni mynheer Meyer, jonka luontainen raskasmielisyys oli lisääntynyt kaikkien näiden tapausten kuulemisesta, sanoi:
"Allemachte! Sinulla oli onnea, Allan, kun yksinäsi kaikista muista jäit jälelle. Jos en tuntisi sinua niin hyvin, niin totisesti luulisin Hernan Pereiran tavoin, että sinä ja tuo Dingaan paholainen olitte liittoutuneet keskenänne."
Rouva Prinsloo kääntyi raivostuneena häneen päin.
"Kuinka uskallattekaan lausua sellaisia sanoja, Carl Meyer?" hän huudahti. "Pitääkö Allania aina solvata vain sentähden, että hän on englantilainen, mitä hän ei voi auttaa? Minä puolestani olen sitä mieltä, että jos joku on liittoutunut Dingaanin kanssa, on se ollut hätähousu Pereira. Kuinka hän muuten olisi osannut poistua ennen murhaamisen alkamista ja tuoda mukanaan hullun Henri Marais'n?"
"En todellakaan tiedä", sanoi Meyer säveästi, sillä, kuten kaikki muutkin, hän pelkäsi rouva Prinsloota.
"Miksi ette sitten voi hillitä kieltänne puhumasta tyhmyyksiä, jotka tuottavat tuskaa?" kysyi rouva. "Ei, älkää vastatko, sillä, sillä se vain pahentaa asioita. Viekää loput tästä lihasta hotttentotti paralle, Hansille", — minun on selitettävä, että olimme juuri aterioineet — "joka varmasti voi ajaa sisäänsä naulan tai parin verran, vaikka hän onkin syönyt niin paljon, että kenen tahansa valkoisen miehen vatsa halkeaisi."
Meyer totteli nurisematta, ja toiset haihtuivat myöskin pois, kuten heidän oli tapana rouvan näyttäessä sotaisia merkkejä, joten me jäimme kahdenkesken.
"No", sanoi rouva, "jokainen on väsynyt, ja nyt on mielestäni aika mennä levolle. Hyvää yötä, Allan poikaseni ja Marie lapsukaiseni!" Senjälkeen hän tallusteli pois, jättäen meidät kahdenkesken.
"Mieheni", sanoi samassa Marie, "etkö tule katsomaan kotia, jonka laitoin sinua varten kuntoon, ennenkuin luulin sinun olevan kuollut? Se on vähäpätöinen paikka, mutta rukoilen Jumalaa, että tulisimme siellä onnellisiksi." Hän tarttui käteeni ja suuteli minua kerran, toisen ja kolmannenkin. — — —
Puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä minä ja vaimoni nauroimme ja pohdimme eräitä pikku seikkoja, jotka koskivat köyhän asuntomme järjestelyä — niin pian saa ylitulvehtiva ilo unohtamaan suuret surut —; äkkiä näin hänen kasvojensa muuttuvan ja kysyin syytä siihen.
"Hiljaa!" hän sanoi. "Kuulen hevosten ääntä", ja hän osoitti erääseen suuntaan.
Katsahdin ja näin kukkulan takaa ilmestyvän joukon buureja jälkiratsastajineen, — kolmekymmentäkaksi tai -kolme kaikkiaan, niistä kaksikymmentä valkoihoista.
"Katso", sanoi Marie, "isäni on heidän joukossaan, ja serkkuni Hernan ratsastaa hänen rinnallaan."
Se oli totta. Siellä oli Henri Marais, ja aivan hänen takanaan, hänen korvaansa supatellen, ratsasti Hernan Pereira. Muistan, kuinka näiden kahden näkeminen johti mieleeni lukemani tarinan miehestä, jonka paha henki oli riivannut, vetäen häntä jotain kauheata tuomiotaan kohti hänen paremman luontonsa kuiskauksista huolimatta. Laiha, kuihtunut ja hurjakatseinen Marais sekä lihavanaamainen ja aistillinen Pereira, kuiskien viekkaasti hänen korvaansa: he vastasivat aivan täydellisesti noita tyyppejä sadun miehestä ja hänen pahasta hengestään, joka veti häntä alas helvettiin. Jonkin mielijohteen vaikutuksesta kiedoin käsivarteni Marien ympäri syleillen häntä, ja sanoin:
"Olemmehan ainakin hetkisen olleet hyvin onnellisia."
"Mitä tarkoitat, Allan?" hän kysyi epäröivästi.
"Sitä vain, että onnen hetkemme ovat tällä kertaa päättyneet."
"Kenties", hän vastasi verkalleen. "Mutta ne ovat joka tapauksessa olleet varsin onnellisia hetkiä, ja jos minun tänään olisi kuoltava, olisin iloinen, että olen saanut niistä nauttia."
Sitten buurien ratsujoukkue saapui perille. Hernan Pereira, jonka aisteja vihan ja mustasukkaisuuden vaistot kenties terästivät, tunsi ensimmäisenä minut.
"Kas, mynheer Allan Quatermain", hän sanoi, mistä johtuu, että te olette täällä? Mistä johtuu, että te vielä elätte? Päällikkö, hän lisäsi, kääntyen noin kuusikymmentä vuotiaan tumman ja synkkäkatseisen miehen puoleen, jota en silloin tuntenut, "tämä on kummallinen juttu. Tämä englantilainen, mynheer Quatermain, oli käskynhaltija Retiefin mukana zulukuninkaan pääkaupungissa, kuten mynheer Henri Marais voi todistaa. Nyt tiedämme varmasti, että Pieter Retief ja koko hänen väkensä ovat kuolleet, Dingaanin murhaamina. Kuinka sitten on mahdollista, että tämä mies on pelastunut?"
"Miksi asetatte minulle arvoituksia, mynheer Pereira?" kysyi tumma buuri. "Epäilemättä englantilainen on valmis selittämään."
"Tietysti, mynheer", sanoin. "Haluatteko, että puhun nyt heti?"
Päällikkö epäröi. Kutsuttuaan Henri Marais'n sivummaksi ja puhuttuaan hänen kanssaan hetkisen hän vastasi:
"Ei, ei nyt, luullakseni. Asia on liian vakava. Syötyämme kuuntelemme kertomustanne, mynheer Quatermain, ja siihen mennessä kiellän teitä poistumasta tältä paikalta."
"Tarkoitatteko, että olen vanki, herra päällikkö?" kysyin.
"Niin, jos niin tahdotte, mynheer Quatermain, — vanki, jonka on selitettävä, kuinka noin kuusikymmentä veljistänne, jotka olivat seuralaisianne, joutuivat eläinten tavoin teurastettavaksi Zulumaassa, kun te sitävastoin pelastuitte. Ei sen enempää sanoja tällä kertaa. Pian epäilemättä saamme kuulla niitä hyvän joukon. Hei, Carolus ja Johannes, vartioikaahan tätä englantilaista, josta kuulen kummallisia juttuja, ladatuin pyssyin; kun lähetämme sanan, tuokaa hänet eteemme."
"Kuten tavallisesti, serkkusi Hernan tuo huonoja lahjoja", sanoin
Marielle katkerasti. "No, syökäämme mekin päivällisemme, jonka herrat
Carolus ja Johannes kenties suvaitsevat jakaa kanssamme — tuoden
ladatut pyssynsä mukanaan."
Carolus ja Johannes ottivat kutsun vastaan, ja heiltä me kuulimme paljon uutisia, kaikki varsin kauheita; erityisesti saimme kuulla yksityiskohtia teurastuksesta sillä seudulla, joka tämän kauhean tapauksen johdosta nyt ja aina tunnetaan nimellä Weenen eli Itkupaikka. Tarvinneeko sanoa, että ne riittivät viemään meiltä ruokahalun kokonaan, vaikka Carolus ja Johannes, jotka silloin jo olivat jotenkin tointuneet tuon verisen kauhun yön hyökkäyksestä, söivät tavalla, joka olisi täyttänyt Hansinkin kateudella.
Vähän ajan perästä aterioimisemme päätyttyä Hans, joka näytti jotakuinkin tointuneen uupumuksestaan, tuli korjaaman pois astioita. Hän ilmoitti meille, että kaikki buurit pitivät suurta "puhetta" ja että he aikoivat lähettää noutamaan minua. Muutamia minuutteja myöhemmin saapuikin kaksi asestettua miestä ja käski minun seurata mukanaan. Käännyin lausuakseni muutamia jäähyväissanoja Marielle, mutta hän sanoi:
"Menen sinne, minne sinäkin, mieheni", ja, kun vartiosto ei mitenkään estänyt, hän tuli.
Noin kahdensadan yardin päässä tapasimme buurit erään vaunun katoksen alla istumassa. Kuusi heistä oli istuutunut puoliympyrään tuoleille tai mitä kukin oli istuimekseen löytänyt. Synkkäkatseinen päällikkö istui keskellä, ja hänen edessään oli karkea pöytä kirjoitustarpeineen.
Näiden kuuden vasemmalla puolella olivat Prinsloo'n ja Meyerin perheen jäsenet, jotka minä olin pelastanut Delagoasta, ja oikealla puolella olivat muut buurit, jotka sinä aamuna olivat saapuneet leiriin. Ensi silmäyksellä näin, että oli muodostettu sotaoikeus ja että kuusi vanhinta toimi tuomareina, päällikön toimiessa oikeuden presidenttinä.
En mainitse heidän nimiään tarkoituksellisesti, sillä minulla ei ole mitään halua saattaa jälkimaailman tietoon sen kauhean erehdyksen aiheuttaneita syyllisiä, josta aion kertoa. He toimivat joka tapauksessa rehellisesti omalta näkökannaltaan katsoen, ja he olivat vain roistomaisen Hernan Pereiran välikappaleita.
"Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "teidät on tuotu tänne tutkittavaksi sotaoikeudessa, joka laillisesti on kutsuttu kokoon emigranttibuurien leirissä julkaistujen asetusten mukaan. Tunnustatko mainitut lait?"
"Tiedän sellaisten lakien olemassaolon, päällikkö", minä vastasin, "mutta en tunnusta teidän sotaoikeudellanne olevan valtaa tutkia miestä, joka ei ole buuri, vaan Ison Britannian kuningattaren alamainen."
"Olemme neuvotelleet tästä kohdasta, Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "ja me hylkäsimme sen. Kenties muistatte, että Bushman River'in luona ennen lähtöänne Pieter Retief vainajan kanssa päällikkö Sikonyelan luo te saitte hänen mukanaan seuranneet zulut komennettaviksenne ja vannoitte silloin tulkitsevanne oikein ja olevanne uskollinen joka suhteessa kenraali Retiefille, hänen seuralaisilleen ja hänen asialleen. Sen valan me katsomme antavan tälle oikeudelle tuomiovallan teihin nähden."
"Minä kiellän teidän tuomiovaltanne", vastasin, "vaikkakin on totta, että vannoin tulkitsevani uskollisesti. Pyydän, että kieltoni merkitään pöytäkirjaan."
"Tapahtuman pitää", sanoi päällikkö ja teki vaivaloisesti merkinnän edessään olevalle paperille.
Lopetettuaan hän katsahti ylös ja sanoi:
"Teitä syytetään, Allan Quatermain, siitä, että te ollessanne jäsenenä siinä lähetystössä, joka äskettäin kävi zulukuningas Dingaanin luona edesmenneen käskynhaltijan ja kenraalin Pieter Retiefin johtamana, epärehellisesti ja rikollisesti yllytitte sanotun Dingaanin murhaamaan mainitun Pieter Retiefin ja hänen kumppaninsa, erittäinkin Henri Marais'n, appiukkonne, ja Hernan Pereiran, hänen sisarenpoikansa, joiden molempien kanssa te olitte riidassa. Edelleen, että te myöhemmin panitte täytäntöön sanotun murhan, sovittuanne sitä ennen zulukuninkaan kanssa, että teidät siirrettäisiin sen toimeenpanon ajaksi turvalliseen paikkaan. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"
Kuullessani tämän väärän ja inhoittavan syytöksen sai raivo ja kiukku minut ääneen nauramaan.
"Oletteko, päällikkö, hullu", huudahdin, "kun puhutte tuollaista? Minkä todistuksen perusteella tämä törkeä vale syytetään minua vastaan?"
"Ei, Allan Quatermain, minä en ole hullu", hän vastasi, "vaikka onkin totta, että minä, jolta zulujen keihäät ovat riistäneet vaimon ja kolme lasta, olen kärsinyt teidän pahoista töistänne kylliksi tullakseni hulluksi. Mitä todistuksiin tulee, saatte ne pian kuulla. Mutta ensin merkitsen pöytäkirjaan, että te ilmoitatte tyytymättömyyttä."
Hän teki niin ja sanoi sitten:
"Jos te tunnustatte erinäisiä seikkoja, voitamme siten paljon aikaa, jota meillä tällä hetkellä on varsin niukasti. Nämä seikat ovat: Tietäen,mitä tulisi tapahtumaan lähetystölle, te yrititte välttää siihen liittymistä. Onko se totta?"
"Ei ole", vastasin. "En tiennyt mitään, mitä lähetystölle tulisi tapahtumaan, vaikka pelkäsinkin jotain, kun juuri olin pelastanut ystäväni" — osoitin Prinsloon perhettä — "kuolemasta Dingaanin käsistä. En halunnut seurata lähetystön mukana siitä syystä, että olin lähdön edellisenä päivänä mennyt naimisiin Marie Marais'n kanssa. Menin kuitenkin lopulta, koska ystäväni kenraali Retief pyysi minua tulemaan tulkikseen."
Nyt jotkut läsnäolevista buureista sanoivat:
"Se on totta. Me muistamme kyllä."
Mutta päällikkö jatkoi, ottamatta ollenkaan huomioon vastaustani ja näitä välihuomautuksia.
"Tunnustatteko, että olitte huonoissa väleissä Henri Marais'n ja
Hernan Pereiran kanssa?"
"Kyllä", vastasin, "koska Henri Marais teki kaiken voitavansa estääkseen avioliittoani tyttärensä Marien kanssa, käyttäytyen erittäin kehnosti minua kohtaan, joka olin pelastanut hänen ja hänen eloonjääneen väkensä hengen Delagoassa ja myöhemmin Umgungundhlovussa. Hernan Pereira koetti ryöstää minulta Marien, vaikka olin pelastanut hänet kuolemasta hänen sairaana ollessaan, myöhemmin koetti murhata minut ampumalla minua yksinäisellä paikalla. Tässä on siitä merkki." Osoitin ohimossani olevaa pientä naarmua.
"Se on totta. Niin se hätähousu teki", melusi rouva Prinsloo, saaden käskyn pysyä vaiti.
"Tunnustatteko", jatkoi päällikkö, "että lähetitte vaimollenne ja hänen seuralaisilleen kehoituksen poistua Bushman River'iin leiriltä, koska sitä vastaan tehtäisiin hyökkäys, ja samalla käskitte heitä pitämään asian salassa? Tunnustatteko, että myöhemmin sekä te että hottentottipalvelijanne palasitte yksin vahingoittumattomina Zulumaasta, missä kaikki muut mukananne seuranneet lepäävät kuolleina?"
"Tunnustan", vastasin, "että kirjoitin vaimolleni kehoittaen häntä tulemaan tänne, jonne olen rakentanut asuntoja, kuten näette, ja tuomaan mukanaan jonkun seuralaisistamme, joka halusi tänne muuttaa, tai päinvastaisessa tapauksessa tulemaan yksin. Tämän tein siksi, että Dingaan oli minulle kertonut — joko leikillään tai tosissaan, en sitä tiennyt — antaneensa määräyksen ryöstää puolisoni, koska hän halusi tämän ottaa vaimokseen; hän oli nimittäin nähnyt vaimoni ja ihastunut häneen. Sen minkä tein, tein käskynhaltija Retief vainajan tieten ja toivomuksesta, minkä osoittaa todeksi hänen kirjoituksensa kirjeeni alareunaan. Tunnustan myöskin, että minä samoin kuin hottentotti Hans, pelastuin, kun sitävastoin kaikki veljeni saivat surmansa. Jos haluatte tietää, miten ja miksi pelastuimme, kerron sen teille."
Päällikkö teki uudelleen muistiinpanoja ja sanoi sitten:
"Kutsuttakoon todistaja Hernan Pereira valalle."
Hänet kutsuttiin ja käskettiin kertomaan, mitä tiesi.
Kuten saattaa kuvitella, oli se pitkä puhe ja suurella huolella valmistettu. Tahdoin vain panna paperille sen mustimmat valheellisuudet. Hän vakuutti oikeudelle, ettei hän tuntenut mitään vihamielisyyttä minua kohtaan eikä ollut koskaan yrittänyt minua tappaa eikä mitenkään vahingoittaa, vaikka totta olikin, että hänen sydämensä oli haavoittunut, kun olin häneltä varastanut hänen kihlattunsa — nykyisen vaimoni — rakkauden vastoin tytön isän tahtoa. Hän sanoi jääneensä Zulumaahan, koska hän tiesi minun naivan tytön niin pian kun tämä tulisi täysi-ikäiseksi, ja se olisi ollut hänestä liian tuskallista nähdä. Hän sanoi, että hänen siellä ollessaan, ennen lähetystön tuloa, Dingaan ja muutamat hänen sotapäälliköistään olivat hänelle kertoneet, että minä olin tämän tästä kiihoittanut häntä, Dingaania, surmaamaan buurit, koska nämä olivat pettäneet Englannin hallitsijan; Dingaan kuitenkin oli kieltäytynyt niin tekemästä. Retiefin lähetystöineen tultua hän sanoi varoittaneensa häntä minun suhteeni, mutta Retief oli minun sokaisemani kuten moni muukin — näin sanoessaan hän katsahti Prinsloo'n perhettä kohti — eikä halunnut kuulla sellaista puhuttavankaan.
Sitten tuli pahin kaikesta. Hän sanoi kerran olleensa korjaamassa Dingaanin pyssyjä eräässä hänen majassaan, ja silloin hän oli kuullut minun ja Dingaanin välisen keskustelun, joka tapahtui majan ulkopuolella, minun tietysti aavistamatta, että hän oli sisäpuolella. Tämän keskustelun aiheena oli se, että minä uudelleen yllytin Dingaania surmaamaan buurit ja myöhemmin lähettämään sotajoukkonsa teurastamaan heidän vaimonsa ja perheensä. Minä vain pyysin aikaa saadakseni toimitetuksi pois tytön jonka heidän joukostaan olin nainut, sekä hänen mukanaan muutamia ystävistäni, jotka tahdoin säästää päästäkseni jonkinlaiseksi johtajaksi heidän keskuudessaan ja — siinä tapauksessa, että hän suostuisi — pitääkseni koko Natalin alueen hänen hallintonsa alaisena ja englantilaisten suojeluksessa. Näihin ehdotuksiin Dingaan vastasi, että "ne näyttivät viisailta ja hyviltä, ja hän pohtisi niitä erittäin huolellisesti."
Pereira sanoi edelleen, että tullessaan ulos majasta Dingaanin mentyä hän soimasi minua ankarasti rikollisista puuhistani ja ilmoitti varoittavansa buureja, minkä hän myöskin teki sekä suusanallisesti että kirjeellisesti. Senjälkeen minä olin muka saanut aikaan sen, että zulut pidättivät hänet; itse menin Retiefin luo, ja kerroin tälle jonkun väärän jutun hänestä, Pereirasta, minkä johdosta Retief ajoi hänet pois leiristään ja kielsi ketään buureja edes puhuttelemasta häntä. Sitten hän oli toiminut ainoalla mahdollisella tavalla. Hän meni enonsa Henri Marais'n luo ja kertoi tälle — ei koko totuutta, vaan että hän oli saanut varman tiedon, että Marieta uhkasi kauhea hengenvaara zulujen aikoessa tehdä hyökkäyksen ja että kaikki buurit, joiden keskuudessa hän asui, myöskin olivat hengenvaarassa.
Sentähden hän antoi Henri Marais'n ymmärtää, että, kun kenraali Retief oli sokaistu eikä tahtonut kuulla hänen puhettaan, paras keino oli ratsastaa pois varoittamaan buureja. Sen he sitten tekivätkin salassa, Retiefin tietämättä, mutta yksi ja toinen seikka — jotka hän yksityiskohtaisesti selitti — viivytti heidän matkaansa, joten he saapuivat Bushman River'in leiriin liian myöhään, kun joukkomurha jo oli tapahtunut. Kuten päällikkö tiesi, olivat he, kuultuaan huhun mukaan Marie Marais'n ja muiden buurien muuttaneen tälle seudulle ennen teurastusta, tulleet tänne ja saaneet tietää näiden toimineen siten Allan Quatermain'in varoituksen johdosta: sitten he palasivat ja veivät nämä uutiset Bushman River'iin eloon jääneille buureille.
Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.
Lykkäsin ristikuulusteluni siksi kunnes kuulin kaikki todistukset itseäni vastaan. Pereiran jälkeen kutsuttiin siis valalle Henri Marais, joka vahvisti tyttärenpoikansa todistuksen useassa kohdassa, mitä tuli esimerkiksi suhteisiin hänen tyttäreensä, siihen, että hän vastusti avioliittoani tämän kanssa, koska olin englantilainen, joita hän halveksi ja joihin hän ei luottanut, ja niin edelleen. Hän lisäsi vielä, että Pereira oli ollut oikeassa kertoessaan saaneensa varmasti tietää, että Marieta ja buureja uhkasi vaara, koska Allan Quatermain ja Dingaan olivat päättäneet järjestää hyökkäyksen heidän kimppuunsa. Hän sanoi myös kirjoittaneensa Retiefille ja koettaneensa puhua hänelle, mutta Retief oli kieltäytynyt häntä kuuntelemasta. Sen jälkeen hän oli ratsastanut pois Umgungundhlovu'sta yrittääkseen pelastaa tyttärensä ja varoittaa buureja. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.
Sitten kutsuin omat todistajani, Marien, jonka todistusta he kieltäytyivät kuuntelemasta sillä perusteella, että hän oli minun vaimoni ja niin ollen jäävi, rouva Prinsloon ja hänen perheensä sekä Meyer'it. Kaikki he kertoivat totuuden mukaisesti suhteistani Hernan Pereiran, Henri Marais'n ja Dingaanin kanssa, mikäli niistä tiesivät.
Senjälkeen, kun päällikkö oli kieltäytynyt hyväksymästä Hans'ia todistajaksi, koska hän oli hottentotti ja minun palvelijani, minä käännyin oikeuden puoleen, kertoen tarkoin kaiken, mitä oli tapahtunut minun ja Dingaanin välillä ja miten minä ja Hans pelastuimme toisella käynnillämme hänen kraalissaan. Viittasin myös siihen, että onnettomuudekseni en voinut näyttää toteen sanojani, koska Dingaan ei ollut kelvollinen todistajaksi ja kaikki muut olivat kuolleet. Edelleen vedin esiin Marielle kirjoittamani kirjeen, jonka Retief oli hyväksynyt, ja Marais'n sekä Pereiran allekirjoittaman kirjeen Retiefille, joka jäi haltuuni.
Kun olin lopettanut puheeni, oli aurinko parhaillaan laskemassa ja jokainen oli väsynyt. Minun käskettiin vartijain saattamana poistua siksi aikaa kun oikeus neuvotteli, mikä kesti pitkän ajan. Sitten minut huudettiin jälleen esiin, ja päällikkö sanoi:
"Allan Quatermain, me olemme rukoiltuamme Jumalaa pohtineet tätä asiaa parhaimman arvostelumme ja kykymme mukaan. Toiselta puolelta merkitsemme sen seikan, että olette englantilainen, sen rodun jäsen, joka vihaa ja aina on sortanut kansaamme. Sitäpaitsi oli teidän etujenne mukaista päästä eroon niistä molemmista, joiden kanssa olitte ollut riidassa. Henri Marais'n ja Hernan Pereiran todistukset, joiden luotettavuutta emme voi epäillä, osoittavat, että olitte kylliksi turmeltunut joko tehdäksenne tämän tai, vihamielisenä buureille, liittoutuaksenne raakalaisen kanssa heidän tuhoamisekseen. Tulos on, että noin seitsemänsataa miestä, naista ja lasta on menettänyt henkensä hyvin julmalla tavalla, jota vastoin te, palvelijanne, vaimonne ja ystävänne yksin ovat vahingoittumattomina pelastuneet. Tämän laatuisesta rikoksesta ei sata kuolemanrangaistusta riittäisi sovitukseksi. Kuitenkin vain Jumala yksin voi siitä määrätä oikean rangaistuksen, ja sentähden on velvollisuutemme lähettää teidät hänen tuomittavakseen. Me tuomitsemme teidät petturina ja murhamiehenä ammuttavaksi, ja olkoon Herra sielullenne armollinen."
Nämät kauheat sanat kuullessaan Marie vaipui tiedottomana maahan. Seurasi lyhyt keskeytys, kun hänet kannettiin pois Prinsloo'n majaan, jonne rouva Prinsloo seurasi häntä hoitamaan. Senjälkeen päällikkö jatkoi:
"Vaikka näin olemmekin tuominneet teidät ansioittenne mukaan, pidämme kuitenkin oikeana — koska olette englantilainen, jota vastaan meillä voidaan väittää olevan ennakkoluuloja, ja koska teillä ei ole ollut tilaisuutta valmistella puolustustanne, eikä teillä myöskään ole ollut yhtään todistajaa, koska kaikki ne, jotka sanojenne mukaan voisivat puolestanne todistaa, ovat kuolleet — että tämä yksimielinen päätöksemme alistetaan emigranttibuurien pääoikeusistuimen vahvistettavaksi. Sentähden teidät huomenna aamulla viedään Bushman River'in leirille, missä asia tutkitaan ja, tarpeen vaatiessa, mestaus toimitetaan leirin kenraalien ja alapäälliköiden päätöksen mukaan. Siihen mennessä teitä pidetään vartioituna omassa talossanne. Onko teillä nyt mitään sanomista tätä päätöstä vastaan?"
"On kyllä", vastasin, "senverran, että, vaikka ette sitä tiedä, tämä tuomionne on väärä. Se perustuu sellaisen miehen valheisiin, joka aina on ollut viholliseni, miehen, jonka aivot ovat turmeltuneet. En ole koskaan pettänyt buureja. Jos kukaan on heitä pettänyt, on se juuri Hernan Pereira itse, joka, kuten näytin toteen kenraali Retiefille, oli pyytänyt Dingaania tappamaan minut, jonkatähden Retief uhkasi asettaa hänet syytteeseen tästä suuresta rikoksesta; siitä syystä, eikä mistään muusta, Pereira pakeni kraalista, ottaen mukaansa välikappaleensa Henri Marais'n. Te olette pyytäneet Jumalaa tuomitsemaan minut. No, minä pyydän myöskin Jumalaa tuomitsemaan hänet ja Henri Marais'n, ja tiedän hänen sen tekevän tavalla tai toisella. Minä kyllä puolestani olen valmis kuolemaan, kuten olen ollut jo kuukausia sitten, jolloin teidän buurien hyväksi olen toiminut. Ampukaa minut nyt, jos haluatte, ja tehkää loppu. Mutta vakuutan teille, että, jos teidän käsistänne pelastun, en salli tämän osakseni tulleen kohtelun jäädä rankaisematta. Esitän asiani kansani hallitusmiehille ja, jos niin tarvitaan, kuningattarelleni, vaikka minun sitä varten olisi matkustettava Lontooseen. Te buurit saatte silloin oppia, että te ette voi tuomita viatonta englantilaista väärän todistuksen nojalla joutumatta maksamaan siitä korvausta. Vakuutan sen hinnan tulevan suureksi, jos minä elän, ja kuoltuani siitä tulee vielä suurempi."
Näiden sanojeni — myönnän, että ne olivat sangen tyhmiä, jotka nuoruuden kokemattomuudessa sanoin englantilaisen ylpeydellä — näin tekevän mahtavan vaikutuksen tuomareihin. He uskoivat — ollakseni oikeudenmukainen minun on se myönnettävä, — että he olivat tuominneet oikein. Ennakkoluulon ja valheellisten puheiden sokaisemina sekä niistä kauheista tappioista tylsistyneinä, jotka olivat kohdanneet heidän kansaansa muutamien viime päivien aikana julmurimaisen raakalaisen taholta, he uskoivat minun yllyttäneen noihin tihutöihin, ja sentähden minun täytyi kuolla. Tosiasia on, että kaikki, tai melkein kaikki buurit olivat vakuutettuja siitä, että Dingaan oli englantilaisten neuvosta toimeenpannut tämän joukkomurhan. Jo yksistään se seikka, että minä ja palvelijani ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet, kun kaikki kumppanini olivat tuhoutuneet, todisti minut heidän silmissään syylliseksi ilman Pereiran todistusta; tämän seikan he myöskin, lakia tuntemattomina, katsoivat riittävän tuomionsa puolustukseksi.
He tunsivat kuitenkin kiusallista epäilyä, ettei tämä todistus ollut ratkaiseva, ja että sen saattaisi pätevämpi oikeus useilla perusteilla hyljätä in toto. He tiesivät myös itse olevansa kapinoitsijoita, joilla ei ollut laillista oikeutta muodostaa tuomioistuinta, ja pelkäsivät Englannin pitkälle ulottuvan käden voimaa, josta he vain joku aika sitten olivat pelastuneet. Jos minä pääsisin kertomaan tietoni Lontoon parlamentille, miten kävisikään silloin heidän, jotka olivat uskaltaneet tuomita kuolemaan Ison Britannian kuningattaren alamaisen? Eikö vaaka silloin saattaisi kääntyä heidän vahingokseen? Eikö saattaisi käydä niin, että Britannia raivostuneena nousisi ja murskaisi heidät, jotka uskalsivat vedota sen lainkäyttöön voidakseen surmata sen alamaisen? Nämä ajatukset — kuten myöhemmin sain tietää — risteilivät heidän mielessään.
Toinenkin ajatus välähti heidän mieleensä. Jos tuomio heti pantaisiin täytäntöön, ei kuollut mies voisi vedota mihinkään; täällä ei minulla myöskään ollut ketään ystävää, joka ottaisi asiaani ajaakseen ja kostaakseen puolestani. Mutta kaikesta tästä he eivät puhuneet mitään. Annettiin vain merkki viedä minut pois pieneen talooni, jossa minua vartioston silmälläpidon alaisena pidettiin vankina.
Nyt ryhdyn kertomaan loppua tästä traagillisten tapausten historiasta. Yksinkertaisempana ja helpompana pidän kertoa tapaukset siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, vaikka muutamat niistä sainkin tietää vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.
XXI LUKU.
VIATONTA VERTA.
Näyttää siltä, että, senjälkeen kun minut oli viety pois, oikeus kehoitti Hernan Pereiraa ja Henri Marais'ta seuraamaan yksinäiselle paikalle jonkun matkan päähän, missä he eivät luulleet kenenkään kuulevan neuvotteluja. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä he olivat unohtaneet hottentotti Hansin kettumaisen viekkauden. Hans oli kuullut minun tuomioni ja luultavasti pelkäsi joutuvansa osalliseksi samasta tuomiosta, koska hänkin oli tehnyt saman rikoksen, että oli pelastautunut Dingaanin käsistä. Myöskin hän oli halukas tietämään noiden buurien salaisesta neuvottelusta; heidän kieltään hän tietysti ymmärsi yhtä hyvin kuin omaansakin.
Hän kiersi kukkulan ympäri ja ryömi heitä kohti vatsallaan kuin käärme, kiemurrellen edellisen vuoden ruohonpeittämien kuivuneiden mättäiden lomitse, liikuttamatta edes heinän latvoja. Vihdoin hän jäi hiljaa makaamaan erään pensaikon keskelle, joka kasvoi puhujista noin viiden askeleen päässä olevan kiven takana; sieltä hän kuunteli tarkkaavasti jokaista sanaa, joka heidän huuliltaan pääsi.
Heidän keskustelunsa sisältö oli seuraava. Syistä, jotka jo olen maininnut, he pitivät parhaana, että heti kärsisin kuolemantuomioni. Tuomio, sanoi päällikkö, oli langetettu, eikä sitä voitu peruuttaa, ja vaikka peruutettaisiinkin, pysyisi heidän loukkauksensa yhtä raskaana englantilaisten silmissä. Mutta jos he veisivät minut pääleiriinsä suuren neuvostonsa uudelleen tutkittavaksi, saattaisi tapahtua, että tuomio peruutettaisiin ja heidät jätettäisiin yksitellen ja yhdessä vastaamaan siitä, mitä olivat tehneet. He tiesivät minut myöskin erittäin nokkelaksi, joten saattaisin jollain tavoin päästä pakoon ja tuoda englantilaisia tai mahdollisesti zuluja heidän kimppuunsa, sillä heistä oli selvää, että minä ja Dingaan työskentelimme yhdessä heidät tuhotaksemme, ja, koska minussa oli rohkeutta, en missään tapauksessa luopuisi kostoaikeistani.
Kun kävi selville, että he olivat kaikki samaa mieltä tässä asiassa, nousi kysymys: mitä olisi tehtävä? Joku ehdotti, että minut heti ammuttaisiin, mutta päällikkö huomautti, että sellainen teko yön aikana suoritettuna näyttäisi murhalta, erittäinkin kun he siten rikkoisivat sanansa.
Tehtiin sitten toinen ehdotus, että minut vietäisiin ulos asunnostani ennen aamunkoittoa sillä verukkeella, että oli aika lähteä matkalle; minulle annettaisiin sitten tilaisuus karata ja ammuttaisiin heti maahan. Tai myöskin saatettaisiin väittää minun yrittäneen paeta, samanlaisella tuloksella. Kuka tietäisi sellaisessa puolihämärässä, olinko tosiaan yrittänyt vai enkö paeta tai uhannut heidän henkeään, jollaisissa tapauksissa laki myöntää oikeuden ampua vangin, joka jo muodollisesti on tuomittu kuolemaan?
Tähän mustaan tuumaan he kaikki suostuivat, peläten niin kauheasti vähäistä englantilaista poikaa, jonka elämä riistettäisiin väärän todistuksen perusteella, — tosin useimpien heistä sitä tietämättä. Mutta sitten nousi uusi kysymys: kenen käden kautta se toimitettaisiin? Ei yksikään heistä näyttänyt haluavan täyttää tätä veristä tehtävää; päinvastoin he kaikki kieltäytyivät siitä. Esitettiin ehdotus, että jotkut alkuasukasorjista pakoitettaisiin toimimaan pyöveleinä. Kun oikeuden yleinen mielipide kuitenkin tämän hylkäsi, oli kaikki neuvot käytetty loppuun.
Sitten, jonkun ajan kuiskailtua, päällikkö lausui seuraavat peloittavat sanat.
"Hernando Pereira ja Henri Marais", hän sanoi, "tämä nuori mies on tuomittu teidän todistustenne perusteella. Me luotamme näihin todistuksiin, mutta jos vähänkin niissä on väärin, ei tapahdu oikeus, vaan törkeä murha, ja hänen viaton verensä olkoon ikuisesti teidän päällänne. Hernando Pereira ja Henri Marais, oikeus määrää teidät vartijoina tuomaan vangin asunnostaan huomenaamuna juuri taivaan alkaessa valjeta. Teitä hän koettaa paeta, ja te saatte hänen kuolemallaan estää hänen pakonsa. Sitten teidän on tultava määräpaikkaan, missä teitä odotamme, ja ilmoitettava ampumisesta."
Nämät sanat kuultuaan Henri Marais huudahti: "Jumalan nimessä vannon, etten sitä voi tehdä. Onko oikein tai luonnollista, että mies pakoitetaan surmaamaan oma vävypoikansa?"
"Saatoittehan te todistaa vävypoikaanne vastaan, Henri Marais", vastasi synkkäkatseinen päällikkö. "Miksi ette sitten voi surmata pyssyllänne miestä, jonka surmaamisessa jo olette kielellänne ollut avullisena?"
"En tahdo, en voi!" sanoi Marais, repien partaansa. Mutta päällikkö vain vastasi kylmästi:
"Olette saanut oikeuden määräyksen. Jos aiotte olla niitä tottelematta, alamme uskoa teidän tehneen väärän valan. Silloin te ja sisarenpoikanne joudutte myös suuren neuvoston eteen, kun englantilaista on uudelleen tutkittu. Meille on kuitenkin yhdentekevää, laukaisetteko te pyssyn vaiko Hernan Pereira. Se on teidän asianne, kuten juutalaiset sanoivat Judakselle, joka oli pettänyt viattoman Herransa."
Sitten hän pysähtyi, ja jatkoi Pereiraan kääntyen: "Kieltäydyttekö tekin, Hernando Pereira? Muistakaa, ennenkuin vastaatte, että, jos kieltäydytte, me vedämme siitä omat johtopäätöksemme. Muistakaa myös, että antamanne todistus, joka osoittaa tämän turmeltuneen englantilaisen vehkeilleen ja aiheuttaneen veljiemme, vainajiemme ja lastemme kuoleman, ja jota me pidämme oikeana todistuksena, — muistakaa, että tämä todistus punnitaan ja tutkitaan sana sanalta suuressa neuvostossa."
"Todistaminen on eri asia, ja petturin sekä murhamiehen ampuminen eri asia", sanoi Pereira. Sitten hän lisäsi kiroten — niin vakuutti Hans —: "Mitä syytä olisi minulla, joka tunnen tämän lurjuksen koko syyllisyyden, kieltäytyä panemasta täytäntöön lain määräämää rangaistusta. Älkää pelätkö, päällikkö; kirottu Allan Quatermain ei huomenaamuna onnistu karkaamisyrityksessään."
"Olkoon niin", sanoi päällikkö. "Painakaa mieleenne nämä sanat, te, jotka ne kuulitte."
Kun Hans näki neuvoston olevan hajaantumaisillaan ja kun hän pelkäsi joutuvansa kiinni ja surmatuksi, hän hiipi pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän ajatteli varoittaa minua, mutta vartijoiden tähden hän ei voinut sitä tehdä. Hän meni sitten Prinsloo'n luo ja tapasi rouvan yksin Marien kanssa, joka oli tullut tajuihinsa; hän kertoi rouvalle kaiken, mitä oli kuullut.
Hänen puhuessaan Marie polvistui ja rukoili tai ajatteli kauan, nousi sitten ylös ja sanoi:
"Täti, yksi asia on selvä, että Allan murhataan aamun koittaessa. Jos hänet sitävastoin voidaan kätkeä, saattaa hän paeta."
"Mutta minne ja kuinka me voimme hänet kätkeä", kysyi rouva, "kun paikka on vartioitu?"
"Täti", sanoi Marie uudelleen, "talonne takana on kafferien tekemä vanha karja-aitaus, ja tässä karja-aitauksessa olen nähnyt maissikuoppia, minne kafferit ovat panneet jyvänsä säilöön. Nyt minä ehdotan, että kätkemme mieheni yhteen noista maissikuopista ja peitämme sen päältäpäin. Sieltä buurit eivät häntä voisi löytää, vaikka kuinka tarkoin etsisivät."
"Se on hyvä ajatus", sanoi rouva; "mutta miten Herran nimessä me saamme Allanin ulos vartioidusta talosta viedäksemme hänet maissikuoppaan?"
"Täti, minulla on oikeus mennä mieheni asuntoon, ja minä menen sinne. Myöhemmin minulla on myöskin oikeus jättää talo, ennenkuin hänet viedään pois. No, hän jättäköön sen minun sijastani, minuna, ja te sekä Hans saatte auttaa häntä. Seuraavana aamuna sitten buurit tulisivat tarkastamaan talon eivätkä löytäisi ketään muita kuin minut."
"Se on kaikki sangen somaa", vastasi rouva. "Mutta luuletko, tyttöseni, että nuo kirotut korppikotkat menevät tiehensä, ennenkuin ovat nokkineet Allanin luut? Eivät varmastikaan, sillä liian paljon riippuu siitä. He kyllä ymmärtävät, ettei hän voi olla kaukana, ja he nuuskivat koko paikan, kunnes löytävät hänet maissikuopastaan tai kunnes hän itse tulee esiin. He himoitsevat verta — kiitos serkkusi Hernanin, sen valehtelijan — ja verta he tarvitsevat oman turvallisuutensa tähden. He eivät missään tapauksessa poistu täältä, ennekuin näkevät Allanin makaavan kuolleena maassa."
Nyt Marie, Hansin sanojen mukaan, ajatteli taasen kotvan aikaa.
Sitten hän vastasi:
"Meidän on uskallettava paljon, täti; mutta ei auta, se on tehtävä. Lähettäkää miehenne rupattelemaan noiden vartijoiden kanssa, ja antakaa hänelle pullo viinaa. Minä juttelen tämän Hansin kanssa ja koetan katsoa, mitä voidaan saada aikaan."
Marie siirtyi sivummaksi Hansin kanssa, kuten tämä myöhemmin minulle kertoi, ja kysyi häneltä, tunsiko hän lääkettä, joka vaivutti ihmiset pitkäksi ajaksi sikeään uneen. Hans vastasi myöntävästi; kaikki värilliset heimot tunsivat koko joukon sellaisia lääkkeitä. Epäilemättä hän saisi jotain paikkakunnalla asuvilta kaffereilta tai, ellei hän heiltä saisi, hän voisi kaivaa kasvin juuria, jonka hän oli nähnyt kasvavan lähistössä ja joka soveltuisi tähän tarkoitukseen. Marie lähetti hänet etsimään tätä ainetta. Myöhemmin hän puhui rouva Prinsloolle:
"Suunnitelmani on, että Allanin on paettava talostamme minun vaatteisiini pukeutuneena. Mutta tiedän hyvin, ettei hän tajuissaan ollen juokse pois, koska hän niin tehdessään tunnustaisi syyllisyytensä. Senvuoksi ehdotan, että häneltä otetaan tajunta pois huumausjuomalla. Sitten ehdotan, että te ja Hans kantaisitte hänet tämän rakennuksen taakse ja sieltä, kun ei kukaan näe, vanhaan jyväkuoppaan, joka on vain muutamien yardien päässä; senjälkeen peittäisitte sen suun kuivilla heinillä. Siellä hän pysyy siksi, kunnes buurit väsyvät hänen etsimiseensä, ja ratsastavat matkoihinsa. Jos taasen sattuisi niin, että he löytäisivät hänet, ei hänen kävisi huonommin kuin aikaisemmin."
"Hyvä suunnitelma kylläkin, Marie, vaikka ei sellainen, jonka kanssa Allan tahtoisi olla missään tekemisissä niin kauan kun hän olisi järjissään", vastasi rouva, "katsoen siihen, että hän aina on, nuoruudestaan huolimatta, selviytynyt pulasta. Me koetamme kuitenkin pelastaa hänet, hänestä itsestään välittämättä, tuon lurjuksen Pereiran kynsistä — tulkoon Jumalan kirous hänen päälleen! — ja isältäsi, hänen välikappaleeltaan. Kuten sanot, ei pahimmassa tapauksessa hänelle koidu mitään vahinkoa, vaikka hänet löydetäänkin, kuten luultavasti käy, sillä he eivät jätä tätä paikkaa verettä."
Sellainen oli suunnitelma, jonka Marie valmisti rouva Prinsloon kanssa. Oikeastaan minun piti sanoa: näytti valmistavan, sillä hän ei maininnut tälle mitään oikeasta tarkoituksestaan, hän kun tiesi rouvan olevan oikeassa, tiesi, etteivät buurit omista yksityisistä syistään ja siitä syystä, että luulivat harjoittavansa oikeutta, koskaan jättäisi sitä paikkaa, ennenkuin näkisivät veren virtaavan ruohikossa.
Marien todellinen ja kauhea suunnitelma oli — antaa henkensä minun henkeni sijasta! Hän oli vakuutettu siitä, että Hernan Pereira kerran tapettuaan uhrinsa ei pysähtyisi tutkimaan ruumista. Hän ratsastaisi pois rikollisen omantuntonsa ahdistamana, ja sillä välin minä saattaisin paeta.
Hän ei miettinyt asiaa kaikkia yksityisseikkoja myöten, sillä kauhu oli hänet tylsistyttänyt, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aikaa. Hän vain tunnusteli tietä askel askeleelta, hämärästi nähden vapautukseni matkan päässä. Marie ei sanonut rouva Prinsloolle mitään muuta kuin, että hän aikoi antaa minulle huumausainetta, ellen ilman sitä lähtisi. Sitten rouvan tulisi kätkeä minut niin hyvin kuin voisi, joko jyväkuoppaan tai muualle, tai, jos olisin tajuissani, antaa minun itse kätkeytyä. Myöhemmin hän, Marie, menisi buurien luo ja käskisi heitä etsimään minua, jos minut halusivat.
Rouva Prinsloo vastasi, että hän oli keksinyt paremman suunnitelman. Hän järjestäisi miehensä, poikansa ja Meyer'ien kanssa, jotka kaikki rakastivat minua, asian siten, että nämä pelastaisivat minut tai tarpeen vaatiessa surmaisivat tai tekisivät vaarattomaksi Pereiran, ennenkuin hän ennättäisi ampua minut.
Marien mielestä suunnitelma oli hyvä, jos se vain oli toteutettavissa, ja rouva meni noutamaan aviomiestään ja muita miehiä. Pian hän kuitenkin palasi naama pitkänä, sanoen päällikön asettaneen heidät kaikki silmälläpidon alaisiksi. Hänen mieleensä näytti juolahtaneen, tai pikemminkin Pereiran mieleen, että Prinsloo't ja Meyer'it, jotka pitivät minua veljenään, yrittäisivät jotain pelastusta tai antaisivat muulla tavoin aihetta pelkoon. Sentähden heidät varovaisuuden vuoksi oli pistetty arestiin ja otettu heiltä aseet kuten minultakin. Päällikkö puolestaan vakuutti ryhtyneensä näihin jonkunverran omavaltaisiin toimenpiteisiin voidakseen olla varma siitä, että Prinsloo't ja Meyer'it olisivat seuraavana aamuna valmiit ratsastamaan hänen ja vangin mukana pääleiriin, missä suuri neuvosto kenties halusi kuulustella heitä.
Yhden myönnytyksen rouva kuitenkin oli saanut päälliköltä, jolla, tietäessään, miten minun kävisi, ei ollut luullakseni sydäntä siitä kieltäytyä. Se oli, että vaimoni ja hän saisivat käydä luonani tuomassa ruokaa sillä ehdolla, että molemmat jättäisivät talon, johon minut oli teljetty, kello kymmenen aikaan illalla.
Asia oli siis sillä kannalla, että, jos jotain oli tehtävä, oli se näiden kahden naisen tehtävä, sillä he eivät saattaneet toivoa minkäänlaista apua suunnitelmissaan. Tässä lisättäköön, että rouva kertoi Marielle Hansin läsnäollessa ajatelleensa hyökkäystä päällikön kimppuun. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin luopui siitä kahdestakin syystä, ensiksi, koska hän pelkäsi vain pahentavansa asioita ja riistävänsä minulta ainoat auttajat, ja toiseksi, koska hän pelkäsi hankkivansa Hansille kuoleman, sillä jutun jäljet varmasti johtaisivat häneen.
Koska hän oli salahankkeen ainoa todistaja, oli ilmeistä, että hänen tuskin sallittaisiin päästä pakoon levittämään tietojaan. Näin erittäinkin siitä syystä, että hottentotin, jota epäiltiin petoksesta kuten isäntäänsä, selittämätön kuolema ei ollut sen arvoinen asia, että se olisi ansainnut huomiota noina raakoina ja verisinä aikoina. Hän olkoon ollut oikeassa tai väärässä, mutta punnitessa hänen ratkaisuaan on aina muistettava, että hän oli ja loppuun asti pysyi täysin tietämättömänä Marien sankarillisesta aikeesta mennä kuolemaan minun sijastani.
Molemmat naiset ja hottentotti ryhtyivät siis toteuttamaan suunnitelmia, jotka pääpiirteissään olen esittänyt. Hans ehdotti kuitenkin toista vaihtoehtoa. Sen mukaan heidän oli yritettävä juottaa vartiostolle jonkunverran siitä yrttijuomasta, joka oli tarkoitettu minulle, ja senjälkeen Marie, minä ja hän hiipisimme alas joelle ja kätkeytyisimme ruovostoon. Sieltä me kenties pääsisimme Port Nataliin, missä asui englantilaisia, jotka suojelisivat meitä.
Tietysti tämä ajatus oli toivoton alusta alkaen. Kuunvalo oli melkein yhtä kirkas kuin päivällä ja tienoo laajalti yltympäri avoin, joten meidät varmasti olisi nähty ja otettu uudelleen kiinni, mikä tietysti olisi merkinnyt kuolemaa heti paikalla. Edelleen sattui niin, että vartiostoa oli varoitettu koskemasta minkäänlaisiin väkijuomiin, koska pidettiin luultavana, että heidät yritettäisiin huumata. Naiset kuitenkin päättivät koettaa tätä menetelmää, jos vain saisivat tilaisuuden. Ainakin se oli toinen jänne heidän jousessaan.
Sillävälin he tekivät valmistuksiaan. Hans poistui hetkeksi ja palasi mukanaan unilääkettään, vaikka en muista, saiko hän sen kaffereilta vai kokosiko hän itse. Joka tapauksessa se oli keitetty vedessä, mistä he valmistivat kahvia minun juodakseni. Se ei kuitenkaan ollut samaa, jota Marie oli juovinaan kanssani, sillä kahvin kirpeä maku ja musta väri kätkivät erinomaisesti kaiken tuoksun tai värin, joka kasvista saattoi lähteä. Rouva Pnnsloo koetti myös jotain ruokaa, jonka hän antoi Hansin kannettavaksi. Ensin tämä kuitenkin meni tutkimaan vanhaa maissikuoppaa, joka oli Prinsloon talon takaovesta muutamien askelten päässä. Hän ilmoitti että sinne saattaisi hyvin kätkeä miehen, erittäinkin kun sen suulla kasvoi korkeata heinää ja pensaita.
Sitten he kaikki kolme lähtivät liikkeelle, ja kun he saapuivat minun noin sadan yardin päässä olevan taloni ovelle, huusivat vartijat tietenkin, mitä asiaa heillä oli.
"Herrat", sanoi Marie. "Päällikkö on antanut meille luvan tuoda ruokaa miehelleni, jota te täällä vartioitte. Pyydän, ettette estä meiltä sisäänpääsyä."
"Saatte mennä", vastasi yksi heistä varsin kohteliaasti, sillä häntä säälitti Marien asema. "Meille on annettu määräys laskea teidät, rouva Prinsloo ja alkuasukaspalvelijanne, vaikka en tosin ymmärrä, miksi tarvitaan kolme viemään ruokaa yhdelle miehelle. Minä puolastani olisin luullut, että hän sellaisena aikana olisi mieluummin ollut yksin vaimonsa kanssa."
"Rouva Prinsloo haluaa tehdä erinäisiä kysymyksiä hänen täällä olevan omaisuutensa suhteen sekä tiedustaa, mitä on tehtävä sillä aikaa kun hän on pääleirissä toista kuulustelua varten, sillä minä, jonka sydän on täynnä suruja, en jaksa sellaisia asioita miettiä. Myöskin hottentotin täytyy saada määräykset minne hänen on tuotava hevonen hänen ratsastaakseen. Pyydän siis, päästäkää meidät, mynheer."
"Erittäin hyvä; meillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, rouva Quatermain. — — Pysähtykäähän, ei suinkaan teillä ole mitään aseita tuon vaippanne alla."
"Etsikää, jos haluatte, mynheer", hän vastasi, avaten vaippansa, jolloin mies pikaisen silmäyksen luotuaan nyökäytti ja kehoitti heitä astumaan sisään, sanoen:
"Muistakaa, että teidän on tultava pois kello kymmenen aikaan. Te ette saa viettää yötä tässä talossa, sillä muuten pikku englantilainen nukkuu aamulla liian pitkään."
Senjälkeen he astuivat sisään ja tapasivat minut pöydän ääressä valmistamassa muistiinpanoja puolustustani varten ja merkitsemässä muistiin pääkohtia suhteistani Pereiraan, Dingaaniin ja edelliseen päällikköön Retiefiin.
Tässä yhteydessä lisättäköön, ettei asemani koko aikana tuntunut peloittavalta, pikemminkin tunsin vain hehkuvaa suuttumusta. Minulla ei tosiaan ollut vähintäkään epäilystä siitä, että, jos asiani tutkittaisiin uudelleen suuressa neuvostossa, kykenisin osoittamaan täydellisen viattomuuteni niihin kauheisiin syytöksiin, joita minua vastaan oli tehty. Kun Marie siis ehdotti, että koetettaisiin paeta, pyysin melkein tylysti häntä olemaan mainitsematta uudelleen sellaista asiaa.
"Juosta pakoon!" sanoin. "No, sehän olisi samaa kuin tunnustaa itseni syylliseksi, sillä vain syyllinen juoksee pakoon. En muuta toivo kuin että tämä juttu selviäisi ja tuon pirullisen Pereiran vehkeet paljastuisivat."
"Mutta, Allan", sanoi Marie, "entä jollet näkisikään sen koskaan selviävän? Entä jos sinut ammutaan sitä ennen?" Sitten hän nousi ylös ja, katsottuaan, että pieni ikkunaluukku oli suljettu ja hänen säkkikankaasta tekemänsä verho edessä, hän palasi ja kuiskasi: "Hans on kuullut kauhean jutun, Allan. Kerro se baas'ille, Hans."
Sillä aikaa kun rouva Prinsbo, johtaakseen meitä mahdollisesti vaanivat silmät harhaan, puuhaili sytyttäen tulta toisen huoneen takkaan lämmittääkseen ruokaa, Hans kertoi tietonsa melkein niinkuin edellä jo on selostettu.
Kuuntelin sitä yhä lisääntyvällä epäuskoisuudella. Asia näytti minusta mahdottomalta. Joko Hans oli pettynyt tai hän valehteli; viimemainittu oli hyvin luultavaa, sillä tunsin erinomaisesti hottentottien mielikuvituksen voiman. Tai kenties hän oli juovuksissa; hän tosiaankin tuoksui väkijuomilta, joita tiesin hänen sietävän suuren määrän näyttämättä mitään ulkonaisia juopumuksen merkkejä.
"En saata sitä uskoa", sanoin, kun hän oli lopettanut. "Vaikka Pereira minua vihaakin siinä määrässä, kuten on mahdollista, niin voisiko isäsi Henri Marais - joka kuitenkin on aina ollut hyvä ja Jumalaa pelkäävä mies — suostua tekemään sellaisen rikoksen tyttärensä miestä vastaan, vaikka hän tätä vihaakin?"
"Isäni ei ole sama kuin hän on ollut, Allan", sanoi Marie. "Toisinaan tulen ajatelleeksi, että hän on menettänyt järkensä."
"Ei ainakaan hänen puheensa tänään iltapäivällä todista sitä, että hän olisi menettänyt järkensä", vastasin. "Mutta olettakaamme, että tämä kertomus on tosi. Mitä siinä takauksessa toivoisit minun tekevän?"
"Allan, toivon, että pukeudut minun vaatteisiini ja lähdet kätköpaikkaan, jonka Hans ja rouva Prinsloo tietävät, jättäen minut tänne sijallesi."
"Kuinka niin, Marie?" sanoin. "Sittenhän sinut ammuttaisiin minun sijastani, otaksuen, että he aikovat ampua minut. Minä sitäpaitsi varmasti joutuisin kiinni ja saisin surmani, sillä heillä olisi oikeus ampua minut yrityksestä paeta valepuvussa. Se on siis hullu suunnitelma, mutta minulla on parempi. Rouva Prinsloo, menkää suoraan päällikön luo ja kertokaa hänelle koko juttu. Tai, jollei hän halua teitä kuunnella, huutakaa se kimakalla äänellä, että kaikki kuulevat; tulkaa sitten takaisin ja kertokaa tuloksesta. Yhdestä seikasta olen varma: jos tämän teette, niin suunnitelma minun ampumisestani huomenna hylätään, vaikka sellaista olisikin ajateltu. Voitteko kieltäytyä ilmoittamasta, kuka asian teille kertoi."
"Niin, olkaa hyvä ja tehkää se", mumisi Hans, "sillä muuten tiedän sellaisen, joka ammutaan."
"Hyvä, minä menen", sanoi rouva Prinsloo ja hän meni, vartijoiden päästettyä hänet jonkun sanan sanottuaan, joita emme kuulleet.
Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ja huusi meitä avaamaan oven.
"No?" kysyin.
"Niin", hän sanoi, "olen epäonnistunut. Noita oven ulkopuolella olevia vartijoita lukuunottamatta ovat päällikkö ja kaikki buurit ratsastaneet pois — en tiedä, minne — vieden meidän väkemme mukanaan."
"Sepä kummallista", vastasin, "mutta kenties heillä ei mielestään ole ollut tarpeeksi heinää hevosilleen tai, Herra tietäköön, mitä he ovat ajatelleet. Jääkää tänne, aion ryhtyä johonkin." Avasin oven ja huusin vartijoille, jotka olivat tavallaan kunnollisia miehiä ja jotka aikoinaan olin tuntenut.
"Kuulkaa, ystävät", sanoin. "Minulle on kerrottu, ettei minua viedäkään isolle leirille, jotta neuvosto tutkisi asiani, vaan aiotaan minut kylmäverisesti ampua, kun huomenaamuna tulen ulos tästä rakennuksesta. Onko se totta?"
"Allemachte, englantilainen!" vastasi eräs heistä. "Pidätkö meitä murhaajina? Meillä on määräys viedä teidät päällikön luo niinpian kuin hän käskee, joten teidän ei ensinkään pidä pelätä, että ammumme teidät kuin kafferin. Joko te tai se, joka teille sellaista on kertonut, on hullu."
"Sitä ajattelinkin, ystävät", vastasin. "Mutta missä päällikkö on ja missä ovat kaikki muut? Tämä rouva Prinsloo on käynyt heitä etsimässä ja ilmoittaa, että he ovat kaikki menneet."
"Se on hyvin todennäköistä", sanoi buuri. "Huhu tietää, että jotkut zuluveljistänne ovat tulleet Tugelan yli jälleen metsästämään meitä, mikä — jos haluatte kuulla totuuden — on syynä tähän vierailuun. No, päällikkö on ottanut miehensä ratsastusmatkalle nähdäkseen, voisiko näitä zuluja tavata tällaisessa kirkkaassa kuunvalossa. Sääli, etteivät he voineet ottaa teitäkin, joka olisitte niin hyvin tiennyt, mistä he ovat löydettävissä. Olkaa nyt hyvä ja lakatkaa puhumasta meille loruja, joiden kuunteleminen tekee meidät sairaiksi. Älkää myöskään luulko, että voitte livistää tiehenne, koska meitä on vain kaksi, sillä tietäkää, että pyssymme ovat ladatut, ja meille on annettu käsky käyttää niitä."
"Siinä sen nyt itse kuulitte", sanoin sulkiessani oven. "Kuten ajattelinkin, ei tuossa mainiossa jutussa ole yhtään perää, kuten tekin luultavasti tulitte vakuutetuiksi."
Rouva Prinsloo ja Marie eivät kumpikaan vastanneet mitään, ja Hans pysyi myöskin vaiti. Kuitenkin — kuten myöhemmin muistin — näin kumpaisenkin naisen vaihtavan omituisia silmäyksiä, sillä he eivät olleet ensinkään vakuutettuja. He olivatkin nyt — vaikka en sellaista voinut uneksiakaan — päättäneet viedä perille oman epätoivoisen suunnitelmansa. Mutta tästäkin rouva Prinsloo ja Hans tiesivät vain puolet; loppu oli kätkettynä Marien rakastavaan sydämeen.
"Kenties olet oikeassa, Allan", sanoi rouva Prinsloo sellaisella äänellä, joka antaa myöten ymmärtämättömälle lapselle. "Toivon sitä, ja joka tapauksessa voit huomenaamulla kieltäytyä tulemasta ulos rakennuksesta, kunnes olet aivan varma. Ja nyt syökäämme hiukan illallista, sillä nälkäisenä ollen asiat eivät parane. Hans, tuo ruoka."
Me söimme siis, tai olimme syövinämme, ja minä join janoissani kaksi kuppia mustaa kahvia, johon oli sekoitettu viinaa maidon asemesta. Sen jälkeen tunsin kummallista uneliaisuutta. Viimeinen muistoni on, kuinka Marie katsoi minuun kauniilla silmillään, jotka olivat täynnä rakkautta, ja suuteli minua lakkaamatta huulille.
Näin kaikenlaisia unia, yleensä jotenkin miellyttäviä unia. Sitten heräsin askelten ääneen ja havaitsin olevani pullon muotoisessa maakuopassa. Mieleeni johtui Josef, jonka veljet olivat laskeneet erämaassa olevaan kaivoon. Kuka toden totta oli laskenut minut kaivoon, minulla kun ei edes ollut veljiä? Kenties en todellisuudessa ollutkaan kaivossa. Kenties tämä oli painajainen. Tai mahdollisesti olin kuollut. Aloin muistella, että oli hyviä syitä olemassa siihen, että olin kuollut. Mutta miksi he sitten olivat haudanneet minut naisten vaatteissa, jollaiset näkyivät olevan ylläni?
Ja mitä merkitsi se melu, johon olin herännyt?
Se ei voinut olla tuomiopasuuna, ellei tuomiopasunan täräys muistuta kaksipiippuisen pyssyn laukausta.
Yritin ryömiä esiin kuopastani, mutta kun se oli yhdeksän jalkaa syvä ja pullonmuotoinen, minkä sen suulta virtaava valo osoitti, huomasin yritykseni mahdottomaksi. Juuri kun olin aikeestani luopumaisillani, ilmestyi aukolle keltainen naama, joka minusta näytti Hansin naamalta, ja käsivarsi työnnettiin alas.
"Hypätkää, jos olette hereillä, baas", sanoi ääni — varmasti se oli
Hansin ääni — "niin minä vedän teidät ylös."
Minä hyppäsin ja tartuin käteen ranteen kohdalta. Sitten käden omistaja veti epätoivoisesti, ja loppujen lopuksi minun onnistui saada kiinni pullomaisen kuopan laidasta ja käden avulla vetää itseni ulos.
"Nyt, baas", sanoi Hans, sillä se oli Hans, "juoskaa, juoskaa, ennenkuin buurit saavat teidät kiinni."
"Mitkä buurit?" kysyin unisena; "ja kuinka minä voin juosta, kun nämä repaleet lepattavat kinttujeni ympärillä?"
Sitten katsahdin ympärilleni ja, vaikka päivä juuri alkoi sarastaa, aloin tuntea ympäristöni. Varmasti oli oikealla puolellani oleva talo Prinsloon, ja tuo taasen, joka heikosti häämöitti sumun läpi noin sadan askeleen päässä, oli Marien ja minun. Siellä näytti olevan jotain tekeillä, joka kiihoitti heräävää uteliaisuuttani. Näin olioita, jotka liikkuivat omituisella tavalla, ja halusin tietää, mitä he puuhasivat. Aloin kävellä heitä kohti ja Hans puolestaan koetti vetää minua päinvastaiseen suuntaan, lörpötellen kaikenlaista siitä, kuinka välttämätöntä minun oli juosta pakoon. Mutta minä en antanut itseäni vetää. Sivalsin häntä, niin että hän vihdoin tuskasta kiljaisten päästi minut ja hävisi.
Jatkoin matkaa yksinäni. Saavuin asuntoni luo ja näin siellä noin kymmenen tai viidentoista yardin päässä portaista oikealle ihmisolennon maassa makaamassa; hämärästi huomasin sen olevan puetun omia vaatteitani muistuttaviin pukimiin. Rouva Prinsloo hullunkurisessa yöpuvussaan laahusti olentoa kohti ja vähän etäämpänä seisoi Hernan Pereira, ilmeisesti lataamassa kaksipiippuista pyssyä. Hänen lähellään seisoi, häneen tuijottaen, kalpeakasvoinen Henri Marais kiskoen pitkää valkoista partaansa toisella kädellään ja toisessa kädessään pitäen pyssyä. Heidän takanaan oli kaksi satuloitua hevosta; ne olivat raa'an kafferin hoidettavana, joka katseli eteensä typerän näköisenä.
Rouva Prinsloo saapui ruumiin luo, joka makasi maassa puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat minun vaatteitani. Sitten hän vaivaloisesti taivutti alas uljaan vartalonsa ja kääntyi katsomaan maassa makaavaa. Hän tarkasti sen kasvoja ja alkoi sitten huutaa.
"Tulkaa tänne, Henri Marais", hän huudahti. "Tulkaa katsomaan, mitä rakastettu sisarenpoikanne on tehnyt! Teillä oli tytär, joka oli teille kaikki kaikessa, Henri Marais. Tulkaa nyt katsomaan häntä, kun rakastettu sisarenpoikanne on päättänyt työnsä häneen nähden!"
Henri Marais läheni hitaasti kuten sellainen, joka ei ymmärrä. Hän seisoi maassa makaavan ruumiin ääressä ja katseli sitä aamusumun läpi.
Sitten hän äkkiä sai raivokohtauksen. Hänen leveä hattunsa putosi hänen päästään ja hänen pitkä tukkansa näytti nousevan pystyyn. Myöskin hänen partansa laajeni ja törrötti kuin linnun sulat pakkassäällä. Hän kääntyi Hernan Pereiraan päin. "Sinä paholainen!" hän huusi ja hänen äänensä kaikui kuin villin pedon kiljunta. "Sinä paholainen olet murhannut tyttäreni! Kun et saanut Marieta itsellesi, olet hänet murhannut. No, minä maksan sen sinulle takaisin!"
Sen enempää siekailematta hän nosti pyssynsä ja laukaisi suoraan Pereiraa kohti, joka vaipui hitaasti maahan ja jäi siihen koristen makaamaan.
Juuri samalla hetkellä kuulin suuren joukon ratsastajia lähenevän meitä, vaikka en tiennyt, mistä he tähän aikaan tulivat. Yhden heistä tunsin puolijuopuneenakin, sillä hän oli erittäin elävästi painunut mieleeni. Se oli synkkäkatseinen päällikkö, joka minut oli tutkinut ja tuominnut kuolemaan. Hän astui hevosensa selästä ja, tuijottaen molempiin maassa makaaviin olentoihin, hän sanoi kovalla ja kolkolla äänellä:
"Mitä tämä merkitsee? Keitä nämä miehet ovat ja miksi heidät on ammuttu? Selittäkää, Henri Marais."
"Miehet!" vaikeroi Henri Marais "Eivät ne ole miehiä. Toinen on nainen — ainoa lapseni; toinen taasen on paholainen, joka sentähden, että on paholainen, ei tahdo kuolla. Kas! Hän ei tahdo kuolla. Antakaa minulle toinen pyssy, että saan hänet kuolemaan."
Päällikkö katseli ympärilleen rajusti, ja hänen silmänsä osuivat rouva Prinslooseen.
"Mitä on tapahtunut, rouva?" hän kysyi.
"Ei muuta", vastasi hän omituisen kalsealla äänellä, "kuin että murhaajanne, jotka te lain ja oikeuden nimessä asetitte, ovat erehtyneet. Teillä oli omat syynne kehoittaa heitä murhaamaan Allan Quatermain. No, he ovat sen sijaan murhanneet hänen vaimonsa."
Nyt päällikkö tarttui kädellään otsaansa ja valitti, ja minä puolihereillä juoksin eteenpäin, puiden nyrkkiäni ja höpisten.
"Kuka tuo on?" kysyi päällikkö. "Onko se mies vai nainen?"
"Se on mies naisen vaatteissa. Se on Allan Quatermain", vastasi rouva
Prinsloo, "jonka me juotimme ja koetimme kätkeä teurastajiltanne."
"Varjelkoon Jumala!" huudahti päällikkö. "Onko tämä maailma vai helvetti?"
Silloin haavoittunut Pereira kohottautui toisen kätensä varaan.
"Minä kuolen", hän huusi. "Elämäni juoksee kuiviin, mutta ennen kuolemaani minun täytyy puhua. Koko se juttu, jonka englantilaista vastaan kerroin, on väärä. Hän ei ole koskaan vehkeillyt Dingaanin kanssa buureja vastaan. Päinvastoin olin juuri minä se, joka vehkeili Dingaanin kanssa. Vaikka vihasin Retiefiä, koska hän paljasti minut, en toivonut häntä enkä hänen väkeään surmattavaksi. Mutta Allan Quatermain'in surmaa minä halusin, koska hän oli voittanut sen, jota minä rakastin. — Tapahtui kuitenkin niin, että kaikki muut saivat surmansa ja hän yksin pelastui. Sitten tulin tänne ja sain tietää, että Marie oli hänen vaimonsa, ja minä jouduin vihasta ja mustasukkaisuudesta pois suunniltani. Vannoin väärän valan häntä vastaan, ja te hullut uskoitte minua ja määräsitte minut ampumaan hänet, joka on viaton Jumalan ja ihmisten edessä. Sitten kävi asioitten hullusti. Nainen petti minut taasen — viimeisen kerran. Hän pukeutui mieheksi, ja aamuhämärässä minä erehdyin. Surmasin hänet, ainoan, jota rakastan. Nyt hänen isänsä, joka myöskin rakasti häntä, on surmannut minut."