Candida

TOINEN NÄYTÖS

Sama päivä, myöhemmin iltapuolella. Sama huone. "Vieraitten tuoli" on asetettu paikoilleen pöydän ääreen, jossa on, jos mahdollista vieläkin enemmän tavaraa. Marchbanks, yksin ja toimettomana, koettaa ottaa selkoa siitä, miten kirjoituskone toimii. Kun hän kuulee jonkun tulevan, hiipii hän syyllisen tunnolla ikkunan luo ja on syventyvinään näköalan katselemiseen. Miss Garnett astuu sisään kädessä muistiinpanokirja, johon hän Morellin sanelun mukaan kirjoittaa pikakirjoituksella hänen kirjeensä. Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen ja alkaa kirjoittaa puhtaaksi niin työhönsä vaipuneena, ettei hän kiinnitä mitään huomiota Eugeneen. Onnettomuudeksi takertuu ensimäinen kosketin kiinni, kun hän yrittää lyödä sitä.

Proserpine. Kas niin! Nyt te olette naputellut minun koneellani, Mr Marchbanks! Ei siitä apua, vaikka te koetattekin näyttää viattomalta.

Marchbanks (hämillään). Suokaa anteeksi, Miss Garnett! Minä koetin vain sillä kirjoittaa.

Proserpine. Tietysti! Ja sitten te saitte tämän koskettimen takertumaan kiinni.

Marchbanks (vakavasti). Minä vakuutan, etten koskenutkaan koskettimiin. Sitä en tosiaankaan tehnyt. Minä vain kiersin tuota pientä pyörää. (Hän osoittaa hämillään kiristyspyörää.)

Proserpine. Ah, nyt minä ymmärrän! (Hän panee koneen kuntoon ja puhuu koko ajan hyvin suulaasti.) Te luulitte kai, että tämä oli jonkinmoinen posetiivi? Ei muuta kuin pyörittää pyörää, niin se suoraa päätä kirjoittaa kauniin rakkauskirjeen teille, vai mitä?

Marchbanks (juhlallisesti). Kyllä kai kone osaisi kirjoittaa rakkauskirjeitä. Nehän ovat kaikki aivan samanlaisia, vai mitä?

Proserpine (hiukan suuttuneena — sillä tällainen keskustelu, jollei se ole vain leikkiä, ei ole ensinkään hänen tapaisensa). Mistä minä tiedän? Miksi te sitä minulta kysytte?

Marchbanks. Suokaa anteeksi! Minä luulin, että tuollaisilla viisailla ihmisillä, jotka osaavat kirjoittaa kirjeitä ja hoitaa asioita — että heillä olisi — aina olisi — rakkausasioitakin.

Proserpine (suunniltaan). Mr Marchbanks! (Hän katsoo ankarasti häneen ja marssii suurella arvokkaisuudella kaapin luo.)

Marchbanks (lähestyy arvokkaasti). Toivottavasti minä en loukannut teitä. Minun ei olisi ehkä pitänyt viitata teidän rakkausasioihinne?

Proserpine (ottaa sinisen kirjan hyllyltä, kääntyy pois ja sanoo terävästi). Minulla ei ole minkäänlaisia rakkausasioita! Kuinka te uskallatte väittää jotakin sellaista?

Marchbanks (yksinkertaisesti). Todellako! Oi, silloin te olette yhtä ujo kuin minäkin! Vai mitä?

Proserpine. Ei, minä en ole ujo. Mitä te sillä tarkoitatte?

Marchbanks (salaperäisesti). Kyllä te varmaan olette! Siinä syy, miksi maailmassa on niin vähän rakkausasioita. Me kuljemme kaikki ja kaipaamme rakkautta: se on meidän luonteemme ensimäinen tarve, sydämemme ensimäinen pyyntö. Mutta me emme puhu kaipauksestamme, me olemme siksi liian ujoja ja arkoja. (Syvällä vakavuudella). Oi, Miss Garnett, mitäpä te ette antaisi, jos voisitte voittaa pelkonne ja ujoutenne — — —

Proserpine (hyvin loukkaantuneena). No, onpas tämä!

Marchbanks (vallattomalla kärsimättömyydellä). Älkää puhuko tuollaisia tyhmyyksiä minulle! Eivät ne minua petä. Mitä hyötyä niistä on? Miksi te pelkäätte olla oma itsenne minun edessäni? Minä olen aivan sellainen kuin tekin.

Proserpine. Sellainen kuin minä! Tahdotteko te imarrella minua vai itseänne? En ole varma siitä, kumpaako te tarkoitatte. (Hän kääntää hänelle selkänsä ja aikoo mennä takaisin kirjoituskoneen luo).

Marchbanks (estää häntä, salaperäisesti). Kuulkaahan! Minä kuljen ympäri ja etsin rakkautta, ja minä huomaan, että sitä on vaikka kuinka paljon muitten ihmisten rinnoissa. Mutta kun minä yritän pyytää sitä, niin tuo kauhea ujous on aivan tukehduttaa minut; ja silloin minä tulen aivan mykäksi — tai mikä vielä pahempi, minä sanon tolkuttomuuksia, tyhmiä valheita. Ja sitä rakkautta, jota minä kaipaan, tuhlataan kissoille ja koirille ja kanarialinnuille, siksi että ne pyytävät sitä. (Melkein kuiskaten). Sitä on pakko pyytää. Se on kuin sadun haltia-olento: se ei osaa puhua, jollei sitä puhuttele ensin. (Tavallisella äänellä, mutta syvän alakuloisesti). Kaikki rakkaus maailmassa tahtoo puhua; mutta se ei uskalla, sillä se on ujo, ujo, ujo! Siinä on maailman traagillisuus. (Syvällä huokauksella hän heittäytyy vierastuoliin ja peittää kasvot käsiinsä.)

Proserpine (hämillään, mutta säilyttää tavallisen näykkimisäänensä, mikä on hänelle kunnia-asia joutuessaan väittelyyn vieraitten, nuorten herrojen kanssa). Pahat ihmiset voivat joskus voittaa tuon ujoutensa, eikö totta?

Marchbanks (hyökkää ylös melkein vimmoissaan). Pahat ihmiset, ne ovat ne, joilla ei ole rakkautta; siksi he eivät ole myöskään ujoja. He osaavat pyytää rakkautta, siksi etteivät he sitä tarvitse; he voivat tarjota sitä, siksi ettei heillä ole sitä. (Hän vajoo kokoon tuoliinsa ja lisää surullisesti). Mutta me, joilla on rakkautta ja jotka tahtoisimme voittaa vastarakkautta: me emme saa sanaakaan suustamme. (Ujosti). Ettekö te ole tehnyt samaa huomiota?

Proserpine. Mr Marchbanks, jos te puhutte yhä tuohon tapaan, niin minä lähden pois, sen teen todellakin. Se ei ole sopivaa!

Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen, avaa sinisen kirjan ja valmistautuu kirjoittamaan lauseen siitä.

Marchbanks (toivottomasti). Ei mikään, jota maksaa vaivaa sanoa, ole sopivaa. (Hän nousee ja astuu edes-takaisin huoneessa). Minä en ymmärrä teitä, Miss Garnett. Mistä minä sitten puhun?

Proserpine (nenäkkäästi). Puhukaa jokapäiväisistä asioista! Puhukaa ilmasta!

Marchbanks. Voisitteko te puhua jokapäiväisistä asioista, jos täällä olisi lapsi, joka itkisi nälissään?

Proserpine. Sitä minä en voisi.

Marchbanks. Tietysti ette! Enkä minä voi puhua jokapäiväisistä asioista, sillä minun sydämeni näkee nälkää ja itkee katkerasti.

Proserpine. No, olkaa sitten vaiti!

Marchbanks. Niin, se siitä aina lopuksi tulee. Me olemme vaiti. Voiko se vaimentaa teidän sydämenne itkua — sillä se itkee: eikö totta? Sen täytyy itkeä, jos teillä on sydäntä.

Proserpine (nousee äkisti ylös ja painaa kätensä sydämelleen). On aivan turha yrittääkään tehdä työtä, kun te puhutte tuolla tavalla. (Hän nousee pienen pöydän äärestä ja käy istumaan sohvalle. Hän on hyvin kiihoittunut.) Ei se teihin kuulu, itkeekö minun sydämeni vai ei; mutta minun tekisi sittenkin mieleni puhua teille siitä.

Marchbanks. Sitä teidän ei tarvitse. Minä tiedän sittenkin, että sen täytyy itkeä.

Proserpine. Mutta muistakaa, jos te joskus väitätte minun niin sanoneen, niin minä en myönnä sitä.

Marchbanks (säälivästi). Niin, kyllä tiedän. Teillä ei ole rohkeutta sanoa sitä hänelle.

Proserpine (säikähtäen). Hänelle! Kelle?

Marchbanks. Kelle se nyt lieneekin. Sille miehelle, jota te rakastatte. Joku se varmaan on. Ehkä Mr Mill, apulainen?

Proserpine (halveksien). Mr Mill! Sepä olisi oikea mies murtamaan minun sydämeni! Valitsisinpa sittenkin mielemmin teidät kuin Mr Millin.

Marchbanks (hämmästyy). Ei, ei millään muotoa! Olen hyvin pahoillani, mutta sitä te ette saa ajatella! Minä — —

Proserpine (kiusoittaen, menee uunin luo ja asettuu seisomaan selin häneen). Oi, älkää pelätkö! Ette te se ole! Ei se ole kukaan erityinen.

Marchbanks. Minä ymmärrän. Te tunnette, että te voisitte rakastaa ketä hyvänsä, joka vain tarjoutuisi — — —

Proserpine (vihastuen). Ken vain tarjoutuisi! Ei, sitä minä en voisi. Miksi te minua luulette?

Marchbanks (alakuloisesti). Se on yhdentekevää. Te ette tahdo antaa minulle suoraa vastausta. Te puhutte vaan, niinkuin kaikki muutkin. (Hän menee hitaasti sohvan luo ja käy istumaan synkän näköisenä.)

Proserpine (loukkaantuneena, arvelee toisen kohtelevan häntä aristokraatin halveksumisella). Jos te haluatte originelliä keskustelua, niin voitte mennä juttelemaan itsenne kanssa.

Marchbanks. Sitä juuri kaikki runoilijat tekevätkin! He puhuvat ääneen itsensä kanssa ja koko maailma kuuntelee heitä. Mutta tuntuu niin kovin yksinäiseltä, kun ei koskaan kuule kenenkään muun puhuvan.

Proserpine. Odottakaahan kunnes Mr Morell tulee! Hän puhuu kyllä teidän kanssanne. (Marchbanks hätkähtää). Ei teidän tarvitse näyttää noin happamelta; hän osaa puhua paremmin kuin te. (Kiivaasti). Hän osaa puhua, niin että teidän pieni päänne menee pyörälle. (Aikoo suuttuneena mennä paikallensa, mutta Marchbanks saa äkkiä päähänpiston, hyökkää ylös ja estää häntä.)

Marchbanks. Ah, nyt minä ymmärrän!

Proserpine (punastuu). Mitä te ymmärrätte?

Marchbanks. Teidän salaisuutenne. Sanokaa minulle: onko todellakin mahdollista, että nainen voi rakastaa häntä?

Proserpine (niinkuin keskustelu menisi jo kaikkien rajojen yli). Onpas sekin!

Marchbanks (kiihkeästi). Ei, vastatkaa minulle! Minä tahdon tietää! Minun täytyy saada se tietää! Minun on aivan mahdoton sitä ymmärtää. Minä en näe hänessä muuta kuin sanoja, sanoja, sanoja, hurskaita päätöksiä, joita ihmiset sanovat hyvyydeksi. Sellaista te ette voi rakastaa!

Proserpine (koettaa nuhdella häntä näyttämällä arvokkaan kylmältä). Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en käsitä teitä.

Marchbanks (kiivaasti). Kyllä te ymmärrätte! Te ette puhu totta!

Proserpine. Oh!

Marchbanks. Kyllä te ymmärrätte! Ja kyllä te tiedätte! (Päättäen vaatia esille vastauksen.) Voiko nainen todellakin rakastaa häntä?

Proserpine (katsoo häntä suoraan silmiin). Niin… (Marchbanks peittää kasvonsa käsiinsä.) Mikä teitä vaivaa? (Marchbanks ottaa kädet kasvoiltaan ja katselee häntä. Pelästyen hänen traagillista ilmettänsä pakenee Proserpine niin kauaksi kuin suinkin hänestä, pitäen häntä silmällä, kunnes hän kääntyy pois ja käy istumaan tuolille uunin ääreen syvän alakuloisena. Kun Proserpine lähestyy ovea, avautuu se ja Burgess astuu sisään. Kun hän näkee hänet, niin hän huudahtaa). Jumalan kiitos, että joku tulee! (ja käy levollisena pöytänsä ääreen istumaan. Hän panee uuden paperin kirjoituskoneeseen, kun Burgess astuu Eugenen luo.)

Burgess (tahtoo innokkaasti suojella hienoa vierasta). Vai niin! Tälläkö tavalla he jättävät teidät yksin, Mr Marchbanks! Minä pidän teille seuraa. (Marchbanks katsoo häneen ihmetellen, mikä kuitenkin on aivan turhaa.) James ottaa parasta aikaa vastaan lähetystöä ruokasalissa, ja Candy koettaa kasvattaa erästä ompelijaa, jonka hän on keksinyt. Hän istuu siellä ja opettaa häntä lukemaan "Taivaallisista kaksoisista". (Valittaen). Teillä on varmaan täällä ikävä, kun teillä ei ole ketään muuta seurananne kuin tuo konekirjoittaja! (Hän kääntää nojatuolin ja käy istumaan.)

Proserpine (hyvin kiihoittuneena). Ei hänellä enää hätää ole, kun hänellä on onni saada kuunnella teidän hienoa keskusteluanne. Se on aina suuri etu. (Hän alkaa kiivaasti kirjoittaa niin että kone räiskyy.)

Burgess (ihmetellen hänen röyhkeyttään). En minä luullakseni puhutellut teitä, neiti.

Proserpine (terävästi Marchbanksille). Oletteko te ennen nähnyt mokomaa hävyttömyyttä, Mr Marchbanks?

Burgess (juhlallisella ankaruudella). Mr Marchbanks on gentleman ja tietää mitä hänen arvonsa vaatii. Sitä eivät kaikki tiedä!

Proserpine (nenäkkäästi). Sepä hyvä, että te ja minä emme kuulu hienostoon! Te saisitte kuulla suoraa puhetta, jollei Mr Marchbanks olisi täällä. (Hän vetää niin kiivaasti paperin koneesta, että se repeytyy.) Kas nyt — nyt tämä kirje meni pilalle — saan kirjoittaa sen uudestaan! Oi, minä en osaa hillitä itseäni — te vanha, hupsu pöllöpää!

Burgess (nousee, voi tuskin hengittää suuttumuksesta). Mitä? Olenko minä vanha, hupsu pöllöpää! Niinkö te sanoitte? Vai tosiaankin! (Vetää henkeä). Hyvä, hyvä, tyttöseni, hyvä, hyvä! Odottakaa vain, kunnes isäntä tulee! Minäpä sanon sen hänelle, saattepa nähdä! Kyllä minä teitä opetan — totta totisesti!

Proserpine. Minä — — —

Burgess (keskeyttää hänet). Ei, ei se nyt enää auta. Ei maksa vaivaa enää pyytääkään. Kyllä te saatte nähdä kuka minä olen! (Proserpine kuljettaa koneen vaunua kovalla melulla ja jatkaa halveksivan näköisenä työtänsä.) Älkää välittäkö hänestä, Mr Marchbanks! Sitä hän ei ansaitse! (Hän käy ylpeästi istumaan.)

Marchbanks (hyvin hermostuneesti ja kiusaantuneena). Eikö olisi parasta vaihtaa puheenainetta? En minä — en minä luule, että Miss Garnett tarkoitti mitään pahaa.

Proserpine (pannen painoa sanoihinsa). Ah, sitä minä juuri tarkoitinkin!

Burgess. Minä en välitä hänestä hituistakaan.

Sähkökello soi kaksi kertaa.

Proserpine (kokoaa muistiinpanokirjansa ja paperinsa). Minua kutsutaan. (Kiiruhtaa ulos.)

Burgess (huutaa hänen jälkeensä). Kyllä me tulemme toimeen ilman teitä! (Hiukan keventyneenä, kun hän on saanut sanoa viimeisen sanan ja ikäänkuin haluten vieläkin parantaa sanojansa, hän katsoo hetken hänen jälkeensä, vaipuu sitten tuoliinsa Eugenen viereen ja puhuttelee häntä tuttavallisesti.) Nyt me olemme yksin, Mr Marchbanks, sallikaa että annan teille ystävällisen viittauksen, jota en antaisi kelle hyvänsä. Kuinka kauan te olette tuntenut vävyäni, Jamesiä?

Marchbanks. En tiedä. Minun on niin vaikea muistaa sellaista. Muutamia kuukausia, ehkä.

Burgess. Ettekö ole koskaan huomannut mitään kummallista hänessä?

Marchbanks. Ei minun tietääkseni.

Burgess (vakuuttaen). Niin, ette tekään ole sitä huomannut. Siinäpä juuri vaara onkin. Katsokaapas, hän on hullu!

Marchbanks. Mielisairasko!

Burgess. Täysi hullu! Pitäkää häntä silmällä, niin te kyllä huomaatte!

Marchbanks (levottomana). Te tarkoitatte kai, että hänen mielipiteensä —

Burgess (koskettaa etusormellaan hänen polveansa ja painaa kovasti kiinnittääkseen hänen huomiotansa). Niin minäkin luulin, Mr Marchbanks. Minä luulin kauan aikaa, että siihen olivat vain hänen mielipiteensä syynä. Vaikka muistakaa se, mielipiteet voivat tulla vaarallisiksi, jos niitä rupeaa toteuttamaan sillä tavalla kuin hän tekee. Mutta sitä minä en nyt tarkoita. (Hän katselee ympärilleen ollakseen varma siitä, että he ovat yksin ja kumartuu Eugenen puoleen, aivan hänen korvansa juureen.) Mitä te luulette, että hän sanoi minulle tänään juuri tässä samassa huoneessa?

Marchbanks. Mitä sitten?

Burgess. Hän sanoi minulle — niin totta kuin minä istun tässä, hän sanoi: "Minä olen hullu", sanoi hän, "ja sinä olet lurjus", sanoi hän — niin levollisesti kuin suinkin. Ajatelkaahan, että minä olisin lurjus! Ja sitten hän puristaa minun kättäni, aivan kuin hän olisi kehunut minua. Voiko väittää, että se mies on viisas?

Morell (ulkopuolella, huutaa Proserpinea, avatessaan oven). Pitäkää huolta siitä, että saatte kaikkien nimet ja osoitteet, Miss Garnett!

Proserpine (kaukaa). Kyllä, Mr Morell!

Morell tulee sisään lähetystön paperit kädessä.

Burgess (hiljaa Marchbanksille). Hullu hän on! Pitäkää häntä silmällä, niin saatte nähdä. (Nousee äkkiä). Olen pahoillani, että minun täytyy tehdä valitus. En tee sitä mielelläni, mutta minä tunnen, että minun täytyy, se on ikäänkuin minun velvollisuuteni.

Morell. Mikä 011 hätänä?

Burgess. Mr Marchbanks voi todistaa. Hän oli saapuvilla. (Hyvin juhlallisesti). Sinun nuori naisesi on unohtanut itsensä siihen määrään, että hän sanoi minua vanhaksi, hupsuksi pöllöpääksi.

Morell (tavattoman sydämellisesti). Niin, se on aivan Prossyn tapaista! Hän puhuu aina suunsa puhtaaksi, hän ei voi hillitä itseänsä! Prossy parka! Ha! Haa!

Burgess (vapisee vihasta). Luuletko sinä minun tyytyvän siihen, että se on vain hänen tapaistansa?

Morell. Tyhmyyksiä! Ei sinun pidä sellaisesta välittää! (Hän astuu asiakirjakaapin luo ja pistää paperin laatikkoon).

Burgess. En minä siitä välitäkkään. Minä seison aivan sen yläpuolella. Mutta onko se nyt oikein? Sitä minä tahtoisin tietää. Onko se oikein?

Morell. Se kysymys koskee kirkkoa eikä seurakuntaa. Onko siitä sinulla ollut vahinkoa? se kysymys koskee sinua, mitä? Eihän se ole vähintäkään vahingoittanut sinua. Älä viitsi sitä sen enempää ajatella! (Hän estää keskustelun jatkumista tästä aineesta menemällä pois ja istahtamalla pöydän ääreen, tarkastellen kirjeenvaihtoaan.)

Burgess (hiljaa Marchbanksille). Mitä minä sanoin! Aivan täysi hullu! (Hän menee pöydän luo ja kysyy nälkäisen miehen epäilystä herättävällä kohteliaisuudella.) Milloin te syötte päivällistä, James?

Morell. Emme vielä pariin tuntiin.

Burgess (alakuloisella kohtaloon tyytymisellä). Anna minulle joku hauska kirja, niin olet ystävällinen, ja minä käyn istumaan ja lukemaan tuonne uunin ääreen.

Morell. Millaisen kirjan? Hyvänkö?

Burgess (vastustaa melkein huutaen). Ei, ei! Jotakin huvittavaa, jolla saan aikani kulumaan! (Morell ottaa kuvalehden pöydältä ja antaa sen hänelle. Hän ottaa sen nöyrästi vastaan.) Kiitos, kiitos, James! (Hän menee suuren tuolin luo uunin ääreen ja käy siihen rauhallisesti ja mukavasti istumaan.)

Morell (kirjoittaessaan). Candida tulee heti teille pitämään seuraa. Hän pääsi jo suojatistaan. Hän täyttää vain lamput.

Marchbanks (hyökkää hätäisenä ylös). Hänen kätensähän tahraantuvat! Minä en voi sitä sallia, Morell: se on suuri häpeä! Minä menen täyttämään lamppuja! (Lähestyy ovea.)

Morell. Parasta kun ette sitä tee. (Marchbanks pysähtyy kahdenvaiheilla.) Hän panee teidät vain kiilloittamaan minun saappaitani, säästääkseen sen vaivan minulta huomis-aamuna.

Burgess (moittivasti). Eikö sinulla ole yhtään palvelijaa, James?

Morell. On. Mutta hän ei ole mikään orja, ja talo on siinä kunnossa kuin minulla olisi kolme. Se merkitsee, että jokainen saa olla työssä. Se ei ole niinkään huono järjestys: Prossy ja minä keskustelemme asioista pestessämme astioita. Ei ole yhtään vaikea pestä astioita, kun työssä on kaksi.

Marchbanks (kiusaantuneella ilmeellä). Luuletteko, että kaikki naiset ovat yhtä kovaluontoisia kuin Miss Garnett?

Burgess (vilkkaasti). Se on oikein, Mr Marchbanks, se on aivan oikein! Hän on kovaluontoinen!

Morell (levollisesti ja arvokkaasti). Marchbanks!

Marchbanks. Niin!

Morell. Kuinka monta palvelijaa on teidän isällänne?

Marchbanks. Oi, en minä tiedä. (Hän menee epämieluisan tunteen vallassa sohvan luo tullakseen niin kauas kuin mahdollista Morellin kysymyksistä ja istuu siinä suuressa sieluntuskassa ajatellen lamppuöljyä.)

Morell (hyvin vakavasti). Niin monta, että te ette edes sitä tiedä! (Hyökkäävämmin). Joka tapauksessa kun jotakin karkeaa työtä on tehtävä, niin te soitatte kelloa ja annatte sen jonkun muun tehtäväksi, vai kuinka? Se ainakin on yksi suuri tosiasia teidän elämässänne, eikö totta?

Marchbanks. Oi, älkää kiusatko minua! Ainoa suuri tosiasia minun elämässäni on nyt vain se, että teidän vaimonne kauniit kädet tahraantuvat öljystä, ja että te istutte täällä mukavasti ja saarnaatte siitä — alituisesti saarnaatte ja saarnaatte, sanoja, sanoja, sanoja vain.

Burgess (suuresti ihastuneena). Hyvä, hyvä! Kerrassaan mainiota! (Loistaen). Siinä sait, James! Suoraa puhetta!

Candida tulee sisään edessään siro esiliina, kädessä pöytälamppu, puhdistettuna, täytettynä ja valmiina sytyttämistä varten. Hän laskee sen pöydälle Morellin viereen.

Candida. Jos te jäätte meille, niin minä taidankin uskoa teille lamppujen hoidon.

Marchbanks. Minä jään sillä ehdolla, että te annatte kaiken karkean työn minulle.

Candida. Sehän on mainio tarjoumus; mutta enköhän minä ensin halua nähdä, miten te siitä suoriudutte. (Kääntyen Morellin puoleen). James, sinä et ole hoitanut huolellisesti taloa!

Morell. Mitä minä sitten olen tehnyt — tai laiminlyönyt — ystäväni?

Candida (vakavasti pahastuneena). Minun lempiharjaani, kuurausharjaani on käytetty saappaitten kiilloittamiseen! (Sydäntäsärkevä huudahdus kuuluu Marchbanksin huulilta, Burgess katsoo ihmeissään ympärilleen, Candida kiiruhtaa sohvan luo.) Mikä on hätänä? Voitteko te huonosti, Eugene?

Marchbanks. En, en! Mutta minua värisyttää, minua värisyttää!

Burgess (kiihoittuneena). Mitä kummaa! Sairastatteko te vilutautia, Mr Marchbanks? Se ei ole hyvä teidän iällänne! Siitä teidän täytyy vähitellen päästä.

Candida (rauhoittaen). Loruja isä! Ne ovat vain runollisia väristyksiä. Vai mitä, Eugene? (Hyväilee häntä.)

Burgess (hämillään). Vai niin! Vai niin! Runollisia väristyksiä! Pyydän tuhannesti anteeksi! (Kääntyy taas uuniin päin ikäänkuin karkoittaakseen pikaisen johtopäätöksensä seuraukset.)

Candida. Miten teidän laitanne nyt on, Eugene — kuurausharjako oli siihen syynä? (Hän värisee jälleen). No, älkää siitä välittäkö! (Käy istumaan hänen viereensä). Ettekö te haluaisi antaa minulle uutta norsunluista harjaa, jossa olisi helmiäiskoristeita?

Marchbanks (pehmeästi ja soitannollisesti, mutta surullisesti ja kaihoten). Ei, ei kuurausharjaa, vaan veneen — kevyen, pienen aluksen. Ja sitten me purjehtisimme kauaksi koko maailmasta, sinne missä sade pesee marmorilattiat ja aurinko ne kuivaa, missä etelätuuli puhaltaa tomun pois viheriäisistä ja purppuraisista matoista. Tai vaunut, jotka kantaisivat meidät ylös pilviin, missä tähdet loistavat, eikä lamppuja tarvitse joka päivä täyttää öljyllä.

Morell (karkeasti). Ja missä ei tarvitse muuta tehdä kuin laiskotella ja olla itsekäs ja hyödytön.

Candida (pahoillaan). Mutta, James, kuinka sinulla oli sydäntä pilata kaikki!

Marchbanks (kiihoittuen). Niin, olla laiska, itsekäs ja hyödytön, se on samaa kuin olla kaunis ja vapaa ja onnellinen! Eikö jokainen mies ole toivonut sitä sille naiselle, jota hän rakastaa? Se on minun ihanteeni! Mikä on teidän ihanteenne, teidän ja kaikkien niiden kauheiden ihmisten, jotka elävät näissä inhottavissa kasarmeissa? Saarnat ja kuurausharjat! Te saarnaatte ja teidän vaimonne kuuraa!

Candida (merkillisellä äänenpainolla). Hän harjaa saappaat, Eugene. Te saatte harjata ne huomenna, rangaistukseksi siitä, mitä te nyt sanoitte hänelle.

Marchbanks. Oi, älkää puhuko saappaista! Kuinka kauniit teidän jalkanne olisivat ylhäällä kukkuloilla!

Candida. Minun jalkani eivät olisi kauniit kengittä Hackney Roadilla.

Burgess. (hämillään). No, mutta Candy! Älä ole epähieno! Mr Marchbanks ei ole tottunut sellaiseen. Hän saa uudestaan väristyskohtauksen. Niin, niin, minä tarkoitan runollisen väristyksen! (Morell on vaiti, ulkonaisesti syventyneenä kirjeihinsä, mutta todellisuudessa tuumien uusia, huolestuttavia kokemuksiaan, sillä mitä kovempia moraalisia hyökkäyksiä hän tekee, sitä nopeammin ja varmemmin Eugene niihin vastaa. Hänestä tuntuu vaikealta, että hänen täytyy ruveta pelkäämään miestä, jota hän ei kunnioita. Miss Garnett tulee sisään, sähkösanoma kädessä.)

Proserpine (ojentaa sähkösanoman Morellille). Vastaus maksettu. Lähetti odottaa. (Candidalle mennessään koneensa luo ja käyden istumaan.) Maria on valmis aloittamaan työtänsä kyökissä, Mrs Morell. (Candida nousee). Sipulit ovat tulleet.

Marchbanks (kouristuksentapaisesti). Sipulit!

Candida. Niin, sipulit. Eivätkä ne ole edes espanjalaisia. Aivan tavallisia punasipuleita. Te saatte auttaa minua leikkaamaan niitä hienoiksi. Tulkaa pois!

Hän tarttuu häntä ranteeseen ja juoksee ulos, vetäen häntä jäljessään. Burgess nousee hämillään ja jää kummissaan uunin edessä olevalle matolle seisomaan ja katsoo heidän jälkeensä.

Burgess. Candyn ei pitäisi kohdella päärin veljenpoikaa tuolla tavalla! Hän menee aivan liian pitkälle. Kuules, James! Onko hän usein noin kummallinen?

Morell (lyhyesti, kirjoittaen sähkösanomaa). En minä tiedä.

Burgess (hempeämielisesti). Hän puhuu kauniisti. Minä olen aina ollut hiukan hullaantunut runouteen. Candy on sen perinyt minulta. Hänellä oli tapana pyytää minua kertomaan hänelle satuja keijukaisista ja peikoista, kun hän oli vain noin pikkuinen. (Hän osoittaa noin kahden jalan korkeutta.)

Morell (ennakolta tehdyllä päätöksellä). Vai niin, todellako! (Hän pyyhkii imupaperilla sähkösanomaa ja menee ulos).

Proserpine. Oliko teillä tapana keksiä keijukaisjutut aivan omasta päästänne?

Burgess ei vastaa, vaan näyttää hyvin halveksivalta.

Proserpine (levollisesti). Minä en olisi koskaan uskonut, että teillä olisi sellaisia ajatuksia. Mutta, asiasta toiseen, on parasta, että varoitan teitä, koska te näytte niin ihastuneen Mr Marchbanksiin. Hän on hullu.

Burgess. Hullu! Mitä! Hänkö myöskin!

Proserpine. Hullu kuin keväinen jänis. Uskokaa pois, hän peloitti minua juuri ennenkuin te tulitte sisään. Ettekö ole huomannut, kuinka kummallisesti hän puhuu?

Burgess. Vai niin, sitäkö he tarkoittavat runollisella väristyksellä! Tuhat tulimmaista, enkö jo pari kertaa ajatellut, että hänellä varmaan on joku ruuvi irti! (Hän astuu huoneen poikki ja sanoo kovalla äänellä). Onpa tämä hauska hulluinhuone, johon ei ole hyvä jäädä. Eihän täällä ole ketään muuta kuin te, joka voisi pitää ihmisestä huolta!

Proserpine (kun Burgess menee hänen ohitsensa). Niin, ajatelkaa, miten julmaa, jos teille jotakin tapahtuisi!

Burgess (kopeasti). Pitäkää huomautuksenne ominanne! Sanokaa isännälle, että minä menin puutarhaan tupakoimaan.

Proserpine (pilkallisesti). Oo!

Ennenkuin Burgess ehtii vastata, palaa Morell.

Burgess (hempeämielisesti). Minä menen puutarhaan tupakoimaan, James.

Morell (äkäisesti). Vai niin, vai niin! (Burgess menee mahdikkaasti ulos, ryhti on kuin väsyneen vanhan ukon. Morell seisoo pöydän ääressä, koskettelee papereitaan ja sanoo puoleksi leikillisesti, puoleksi poissaolevasti Proserpinelle.) No, Miss Prossy, miksi te haukuskelitte appiukkoani?

Proserpine (punastuen, katsoo nopeasti häneen, puoleksi pelokkaasti, puoleksi moittien). Minä — — (Hän purskahtaa itkuun.)

Morell (hellällä iloisuudella, kumartuen pöydän yli hänen puoleensa, lohduttaen häntä). No, no, no! Älkää panko sitä pahaksenne, Prossy! Hän on vanha, hupsu pöllöpää, eikö niin?

Huoaten Proserpine syöksee ovelle ja katoaa, paiskaten oven jälkeensä kiinni. Morell pudistaa päätään ja astuu väsyneenä tuolinsa luo, jonne hän istahtaa työtä tekemään. Hän näyttää vanhalta ja rasittuneelta.

Candida tulee sisään. Hän on lopettanut taloustoimensa ja ottanut esiliinansa pois. Hän huomaa Morellin alakuloisen ilmeen ja käy levollisesti istumaan vierastuoliin, katsellen Morellia tarkkaavasti. Hän ei sano mitään.

Morell (katsoo ylös, kynä valmiina kirjoittamaan). No? Missä Eugene on?

Candida. Hän pesee käsiään vesijohdossa. Hänestä tulisi mainio kokki, jos hän voisi voittaa vastenmielisyytensä Mariaa kohtaan.

Morell. Hm! Epäilemättä! (Rupeaa taas kirjoittamaan.)

Candida (menee lähemmäksi, laskee pehmeästi kätensä hänen kädelleen estääkseen häntä ja sanoo). Tule tänne, ystäväni! Näytäppä itseäsi! (Morell antaa kynän pudota kädestään ja antautuu kokonaan hänen valtaansa. Candida saa hänet nousemaan ja vie hänet pois pöydän luota, koko ajan katsellen häntä tarkasti.) Käännä kasvosi valoon! (Hän asettaa hänet vasten ikkunaa). Sinä et näytä terveeltä, poikaseni. Sinä olet ehkä tehnyt liiaksi työtä?

Morell. En tavallista enemmän.

Candida. Sinä näytät kalpealta ja harmaalta ja vanhalta ja ryppyiseltä. (Morellin alakuloisuus yltyy; Candida puhuu tahallaan vallattomasti). Tulehan. (Vetää hänet nojatuolin luo). Tältä päivältä olet kirjoittanut kylliksi. Anna Prossyn tehdä loput ja tule juttelemaan minun kanssani!

Morell. Mutta —

Candida (varmasti). Niin, minun täytyy saada jutella jonkun kanssa. (Hän saa hänet istumaan ja käy itse matolle hänen jalkojensa juureen. Taputtaa hänen kättänsä). Nyt sinä jo näytät virkeämmältä. Miksi et jätä kaikkea tätä rasittavaa ylimääräistä työtä — noita joka iltaisia puheita ja esitelmiä? Tosin kaikki, mitä sinä sanot, on totta ja hyvää, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Eivät he välitä hituistakaan siitä, mitä sinä sanot. He myöntävät kyllä, että sinä olet oikeassa, mutta mitä hyötyä siitä on, kun he tekevät aivan päinvastoin kuin sinä käsket, niinpian kuin sinä käännät heille selkäsi. Ajattelehan meidän seurakuntaamme St. Dominioissa! Miksi he tulevat joka sunnuntai kuuntelemaan kun sinä saarnaat kristinuskoa? Etkö luule että he tulevat vain siksi, että he noina kuutena päivänä ajattelevat vain liikeasioitansa ja raha-ansiotansa, ja tahtovat unohtaa ne seitsemäntenä päivänä ja levätä niistä hiukan — voidakseen uusin voimin palata niihin jälleen ja ansaita vielä entistä enemmän rahaa? Sinä autat heitä oikeastaan paljoa enemmän kuin estät.

Morell (suurella vakavuudella). Sinä tiedät varsin hyvin, Candida, että minä luen heille useinkin lakia sen johdosta. Mutta jos he menevät kirkkoon vain levätäksensä ja saadaksensa aikansa kulumaan, niin miksi he eivät etsi hauskempia ja vallattomampia huveja? Jotakin hyvää lienee siinä varmaan, että he mielemmin menevät kirkkoon sunnuntaisin kuin huonompiin paikkoihin.

Candida. Oi, huonommat paikat eivät ole avoinna, ja vaikka olisivatkin, niin he eivät uskalla näyttäytyä niissä. Ja sitten sinä saarnaat niin erinomaisen hyvin, rakas James, että se on heille yhtä hauskaa kuin joku näytelmä. Miksi sinä luulet, että naiset ovat niin innostuneita?

Morell (kiihoittuneena). Candida!

Candida. Oi, kyllä minä sen tiedän! Sinä tyhmä poika, sinä luulet, että siihen on sinun sosialismisi ja uskontosi syynä! Mutta jos niin olisi, niin he eläisivät sanojesi mukaan, eivätkä tulisi vain sinua katselemaan. He sairastavat kaikki Prossyn tautia.

Morell. Prossyn tautia? Mitä sinä tarkoitat, Candida?

Candida. Niin, Prossy ja kaikki muutkin sihteerit, joita sinulla on ollut! Miksi Prossy pesee astioita ja kuorii perunoita ja tekee kaikenlaisia palvelijan toimia, vaikka hänellä on kuusi shillingiä vähemmän palkkaa kuin mitä hän voisi saada jossakin konttorissa kaupungilla? Hän on rakastunut sinuun, James, siinä koko syy! He ovat kaikki rakastuneet sinuun! Sinä olet rakastunut saarnaamiseen, siksi että sinä teet sitä niin kauniisti. Ja sinä luulet, että kaikki vain innoissaan tahtovat rakentaa Jumalan valtakuntaa tänne maan päälle, ja sitä hekin luulevat. Sinä pyhä yksinkertaisuus!

Morell. Candida, mikä hirveä sieluamurhaava kyynillisyys! Lasketko sinä leikkiä — vai — olisiko mahdollista — oletko sinä mustasukkainen?

Candida (miettivästi). Niin, joskus minä olen hiukan mustasukkainenkin.

Morell (epäillen). Prossylleko?

Candida (nauraen). Ei, ei, ei! En minä ole mustasukkainen kellekään! Mustasukkainen toisen tähden, jota ei rakasteta niinkuin häntä pitäisi rakastaa.

Morell. Tarkoitatko sinä minua?

Candida. Sinuako! Sinua on hemmoiteltu rakkaudella ja ihailulla. Sinä saat sitä enemmän kuin mikä on sinulle hyväksi. Ei, minä tarkoitan Eugenea.

Morell (säpsähtää). Eugenea!

Candida. Minusta tuntuu väärältä, että kaikki rakkaus tulee sinun osaksesi, eikä mitään hänen ja kuitenkin hän tarvitsisi sitä paljoa enemmän kuin sinä. (Kouristuksen tapainen väristys puistattaa Morellia vastoin hänen tahtoansa.) Mikä sinun on? Tuotanko minä sinulle tuskaa?

Morell (nopeasti). Et lainkaan! (Katselee häntä tuskallisella jännityksellä). Tiedäthän sinä, että minä luotan järkähtämättömästi sinuun, Candida.

Candida. Kuinka itserakas sinä olet! Oletko niin varma vastustamattomasta lumousvoimastasi?

Morell. Candida! Sinä loukkaat minua! En ole koskaan ajatellut mitään sellaista itsestäni. Minä ajattelin sinun hyvyyttäsi ja puhtauttasi — siihen minä luotan.

Candida. Kuinka rumia, ikäviä asioita sinä minulle sanot! Sinä olet todellakin pappi, James, pappi kiireestä kantapäähän!

Morell (kääntyy pois hänestä syvästi loukkaantuneena). Aivan samaa Eugenekin sanoo!

Candida (vilkkaalla mielenkiinnolla, kumartuu hänen puoleensa nojaten käsivarttaan hänen polveensa). Eugene on aina oikeassa! Hän on ihmeellinen poika. Poissa ollessani ihastuin häneen yhä enemmän. Tiedätkös James, vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä, niin on hän jo hyvällä alulla rakastua minuun aivan päättömästi.

Morell (synkästi). Vai eikö hänellä ole siitä aavistustakaan?

Candida. Ei vähintäkään! (Hän nostaa käsivartensa Morellin polvelta ja kääntyy miettivän näköisenä pois, vaipuen lepäävään asentoon, kädet sylissä.) Kerran hän saa sen tietää, sitten kun hän on täysi-ikäinen ja kokenut niinkuin sinä. Ja silloin hän saa myös tietää, että minä sen tiesin. Mitäpähän hän silloin ajattelee minusta?

Morell. Ei mitään pahaa, Candida! Ei mitään pahaa, sitä minä toivon ja uskon.

Candida. Se riippuu asianhaaroista!

Morell (tuskissaan). Mistä se riippuu?

Candida (katselee häntä). Niin, se riippuu siitä, miten hänen käy. (Morell katsoo häneen ilmeettömästi.) Etkö sinä ymmärrä. Se riippuu siitä, millä tavalla hän oppii ymmärtämään, mitä rakkaus on. Minä tarkoitan: minkälainen nainen sen hänelle opettaa.

Morell (ajatuksissaan). Niin. Ei. En minä ymmärrä mitä sinä tarkoitat.

Candida (selittäen). Jos hän oppii sen hyvältä naiselta, niin kaikki käy hyvin. Sitten hän antaa minulle anteeksi.

Morell. Antaa anteeksi!

Candida. Mutta oletappa, että hän oppii sen huonolta naiselta, niinkuin niin useiden miesten käy, varsinkin runoilijaluonteiden, jotka kuvailevat mielessään, että kaikki naiset ovat enkeleitä. Oleta, että hän ei ymmärrä rakkauden arvoa, ennenkuin hän on sen jo heittänyt pois ja alentanut itseään tietämättömyydessään. Luuletko sinä, että hän silloin voi antaa minulle anteeksi?

Morell. Antaa sinulle anteeksi? Mitä hänen pitäisi antaa anteeksi?

Candida (huomaa, ettei hän ymmärrä ja sanoo, hiukan pettyneenä vaikka hyvin hellästi). Etkö sinä ymmärrä? (Morell pudistaa päätään. Candida kääntyy taas hänen puoleensa ikäänkuin hellästi selittääkseen asiaa.) Minä tarkoitan, että hän antaa minulle anteeksi sen, etten itse sitä hänelle ole opettanut. Että minä jätin hänet tuolle huonolle naiselle oman hyvyyteni ja puhtauteni vuoksi, joksi sinä sitä nimität. Oi, James, kuinka vähän sinä ymmärrät minua, kun sinä sanot luottavasi minun hyvyyteeni ja puhtauteeni! Minä antaisin ne molemmat Eugene paralle yhtä mielelläni kuin shaalini kerjäläiselle, joka on kuolla viluun — jollei olisi jotakin muuta, mikä pidättäisi minua. Luota sinä minun rakkauteeni, James, sillä jos se katoaisi, niin minä vähät välittäisin sinun saarnoistasi — ne ovat vain turhia korupuheita, joilla sinä petät itseäsi ja muita päivästä toiseen. (Aikoo nousta.)

Morell. Aivan hänen sanansa!

Candida (kiireesti hillitsee haluaan nousta ylös). Kenen sanoja?

Morell. Eugenen.

Candida (ihastuneena). Hän on aina oikeassa! Hän ymmärtää sinua; hän ymmärtää minua; hän ymmärtää Prossya. Ja sinä, James, sinä et ymmärrä mitään! (Hän nauraa ja suutelee häntä lohdutukseksi, Morell peräytyy, ikäänkuin hän olisi saanut iskun ja hyökkää ylös.)

Morell. Kuinka sinä voit tehdä jotakin sellaista, kun — Candida! (Tuskallisella äänellä). Mielemmin saisit pistää puukolla minua sydämeen, kuin suudella minua!

Candida (nousee tuskallisena). Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

Morell (kiivaasti, torjuen). Älä koske minuun!

Candida (hämmästyneenä). James!

He keskeyttävät puheensa, sillä Marchbanks ja Burgess tulevat. Jälkimäinen pysähtyy ovelle tuijottamaan. Eugene kiiruhtaa heidän väliinsä.

Marchbanks. Onko jotakin tapahtunut?

Morell (kalmankalpeana, lujasti hilliten itseänsä). Ei mitään muuta, kuin että joko te olitte oikeassa tänä aamuna tai Candida on hullu.

Burgess (ääneensä vastustaen). Mitä! Onko Candykin hullu! Tuhat tulimaista! (Hän astuu yli huoneen uunin luo, innokkaasti vastustellen ja naputtaa tuhan piipustaan ristikkoa vasten. Morell käy istumaan poissa suunniltaan, kumartuu eteenpäin ja peittää kasvonsa käsiinsä, joita hän pitää lujasti yhteen puristettuina.)

Candida (Morellille, levollisesti ja nauraen). Oi, sinä vaan säikähdit! Ei mitään muuta! Millaisia konvenanssi-ihmisiä te olette, vaikka te ette itse sitä myönnä!

Burgess. No, no! Ajattele, miten sinä käyttäydyt, Candy! Mitä Mr Marchbanks sinusta ajattelee!

Candida. Se tulee siitä, että James on opettanut minua ajattelemaan itsenäisesti, niin etten koskaan pelkää mitä ihmiset sanovat. Se on varsin hyvä niin kauan kuin ajattelen samalla tavalla kuin hän. Mutta nyt, kun olen uskaltanut ajatella hiukan eri tavalla — katsokaa häntä! Katsokaa vaan! (Hän viittaa Morelliin, hyvin huvitettuna, Eugene katsoo Morelliin ja painaa äkkiä kätensä sydäntänsä vasten, ikäänkuin kova tuska viiltäisi häntä. Hän käy sohvaan istumaan ja hän näyttää siltä ikäänkuin hän olisi todistajana murhenäytelmässä.)

Burgess (seisoo matolla uunin edessä). Niin, James, et sinä näytä yhtä hurmaavalta kuin tavallisesti!

Morell (nauraen, samalla puoleksi huoaten). Kyllä minä sen uskon! Suokaa minulle anteeksi. Minä en tiennyt, että saisin aikaan tällaisen hälinän. (Koettaa rauhoittua). Niin, niin, niin, niin! (Menee takaisin pöydän luo ja istahtaa työskentelemään papereittensa ääreen koettaen näyttää iloiselta.)

Candida (menee sohvan luo ja käy istumaan Marchbanksin viereen, yhä laskien leikkiä). No, Eugene, miksi te näytätte niin synkältä? Oletteko sipuleista saanut kyyneleitä silmiinne?

Morell ei voi olla kiinnittämättä huomiotaan heihin.

Marchbanks (hiljaa Candidalle). Te olette julma! Minä vihaan julmuutta! On kauheaa nähdä ihmisen kiusaavan toista!

Candida (pilkallisen hyväilevästi). Poikaparka! Olenko minä ollut teille julma? Pakoitinko minä teitä leikkaamaan noita likaisia pieniä punasipuleita?

Marchbanks (vakavasti). Ei, olkaa vaiti! En minä itseäni tarkoita. Häntä te kiusaatte kauheasti! Minä tunnen hänen kärsimyksensä omassa rinnassani. Minä tiedän, ettei syy ole teidän — se on jotain, minkä täytyi tulla. Mutta älkää ottako sitä näin kevyesti! Minua värisyttää, kun te nauratte kiusatessanne häntä.

Candida (epäilevästi). Kiusaanko minä Jamesia! Loruja, Eugene, kuinka te liioittelette! Tyhmyyksiä! (Candida silmäilee Morelliin, joka nopeasti alkaa taas kirjoittaa. Hän menee hänen luokseen ja pysähtyy hänen tuolinsa taakse, kumartuen hänen ylitsensä.) Älä tee enää työtä, armaani! Tule juttelemaan meidän kanssamme!

Morell (hellästi, mutta katkerasti). Ei! Minä en osaa jutella! Minä vaan saarnaan!

Candida (hyväilee häntä). No, tule sitten saarnaamaan!

Burgess (panee voimakkaasti vastaan). Ei, ei, Candy! Paha periköön kaikki saarnat! Lexy Mill tulee sisään. Hän näyttää olevan täydessä toimessaan.

Lexy (kiiruhtaa puristamaan Candidan kättä). Mitä kuuluu, Mrs Morell! Hauska nähdä teitä täällä taaskin!

Candida. Kiitos, Lexy! Tunnettehan te Eugenen?

Lexy. Tietysti! Kuinka voitte, Mr Marchbanks?

Marchbanks. Kiitos, hyvin!

Lexy (Morellille). Minä tulen juuri Mateusseurasta. He ovat aivan suunniltaan teidän sähkösanomanne johdosta. Ei suinkaan mitään ole tapahtunut?

Candida. Mitä sinä sähköitit, James?

Lexy (Candidalle). Hänen oli määrä puhua heille tänä iltana. He ovat vuokranneet tuon suuren salin Mare Streetin varrelta ja kuluttaneet paljon rahoja ilmoituksiin. Morell sähköitti heille, ettei hän voi tulla. Se iski kuin salama heidän keskellensä.

Candida (hämmästyneenä, alkaa epäillä, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi). Kieltäytynyt pitämästä esitelmää!

Burgess. Minä lyön vetoa, ettei se koskaan ennen ole tapahtunut! Vai mitä luulet, Candy?

Lexy (Morellille). He päättivät lähettää teille pikasähkösanoman kysyäkseen teiltä, ettekö voisi muuttaa päätöstänne. Oletteko saanut sen?

Morell (hilliten kärsimättömyyttään). Kyllä, kyllä! Kyllä minä sain sen.

Lexy. Vastaus oli maksettu.

Morell. Niin, kyllä tiedän. Minä vastasinkin. Minä en voi tulla.

Candida. Mutta miksi et, James?

Morell (kiivaasti). Siksi etten tahdo! Nuo ihmiset unohtavat, että minä olen ihminen. He luulevat, että minä olen puhekone, jota voi joka ilta vetää vireeseen heidän huviksensa. Onko se liikaa, jos saan olla yhden ainoan illan kotonani vaimoni ja ystävieni kanssa?

    He hämmästyvät kaikki tätä purkausta paitsi Eugene,
    jonka kasvonilme ei muutu.

Candida. Oi, James, sinä saat vain omantunnon vaivoja huomenna. Ja siitä minä saan sitten kärsiä.

Lexy (puolustellen, mutta pyytäen). Tiedänhän minä, että he vaativat aivan liikoja teiltä. Mutta he ovat sähköittäneet puolelle ja toiselle saadakseen toisen puhujan. Heidän ei ole kuitenkaan onnistunut saada ketään muuta kuin agnostisen liigan johtajan.

Morell (varmasti). No niin! Se on erinomainen mies. Mitä he sen parempaa tahtovat?

Lexy. Mutta hän vaatii kiven kovaan sosialismin ja kristinuskon eroittamista. Hän voi pilata kaiken sen hyvän, minkä me olemme rakentaneet. Te ymmärrätte sen asian itse parhaiten, mutta — (Hän epäröi.)

Candida (mielistelevästi). Tietysti sinä menet, James! Me lähdemme kaikki yhdessä.

Burgess (äkäisestä). Kuule, Candy! Jäädään kotiin ja pidetään lystiä takan ääressä! Ei hän viivy kuin pari tuntia poissa.

Candida. Sinulla olisi yhtä hauska kokouksessa. Me saisimme istua lavalla ja tekeytyä oikein hienoiksi.

Marchbanks (kauhistuneena). Ei mennä lavalle istumaan! Sieltä kaikki näkevät meidät. Sitä minä en siedä. Minä tahdon istua niin kaukana kuin suinkin.

Candida. Älkää pelätkö! Heillä on kylliksi katselemista, kun James on siellä. Teitä ei kukaan huomaa.

Morell (kääntää päätään ja katselee merkitsevästi Candidaan). He sairastavat kaikki Prossyn tautia, Candida, eikö niin?

Candida (iloisesti). Niin juuri!

Burgess (salaperäisesti). Prossyn tautia? Mistä sinä puhut, James?

Morell (panematta häneen huomiota, nousee ylös, astuu ovelle, pitää sen auki ja huutaa käskevällä äänellä). Miss Garnett!

Proserpine (kaukaa). Kyllä, Mr Morell! Minä tulen.

    Kaikki odottavat paitsi Burgess, joka salaa
    menee Lexyn luo ja vetää hänet sivulle.

Burgess. Kuulkaahan, Mr Mill! Mikä on Prossyn tauti? Mikä häntä vaivaa?

Lexy (tuttavallisesti). En minä oikein tiedä, mutta hän puhui niin kummallisesti tänä aamuna. Minä pelkään, ettei hän aina ole aivan viisas.

Burgess (kauhistuen). Se on varmaan tarttuvaa. Neljä samassa talossa! (Hän menee takaisin uunin ääreen aivan masentuneena huomatessaan kuinka vähän voi luottaa ihmisten järkeen kirkollisessa ilmakehässä.)

Proserpine (näyttäytyy ovella). Mitä te haluatte, Mr Morell?

Morell. Sähköittäkää Mateusseuralle, että minä tulen!

Proserpine (hämmästyneenä). Eivätkö he odota teitä?

Morell (varmasti). Tehkää niinkuin minä pyydän!

Proserpine käy pelästyneenä istumaan koneen ääreen ja tottelee. Morell menee Burgessin luo. Candida pitää koko ajan häntä silmällä, vuoroin ihmetellen ja peläten.

Morell. Burgess, sinä et halua tulla mukaan?

Burgess (puolustelevalla äänellä). Älä sano sitä, James, Mutta katsoppas, eihän nyt ole sunnuntai.

Morell. Sepä ikävää! Minä luulin, että sinä tahtoisit tulla esitetyksi esimiehelle. Hän on valtuusmiesten työvaliokunnan jäsen ja hänen sanansa merkitsee paljon kontrahtien teossa. (Burgessin mielenkiinto herää heti. Morell, joka on olettanut jotakin sentapaista, odottaa hetken ja sanoo sitten). Tuletko mukaan?

Burgess (innokkaasti). Tietysti minä tulen, James! Enkö minä aina ole mielelläni kuunnellut sinua!

Morell (kääntyy Prossyn puoleen). Minä tahtoisin pyytää teitä tekemään hiukan muistiinpanoja esitelmästä, Miss Garnett, jollei teillä ole muuta tekemistä. (Proserpine nyökkää, uskaltamatta puhua.) Kai tekin tulette, Lexy?

Lexy. Tietysti.

Candida. Me tulemme kaikki, James.

Morell. Sinä et tule, eikä Eugene myöskään. Sinä jäät kotiin ja pidät hänelle seuraa — vietät siten kotiintuloasi. (Eugene nousee hengästyneenä.)

Candida. Mutta, James — —

Morell (arvokkaasti). Se on minun tahtoni! Sinä et halua tulla, eikä hän myöskään. (Candida aikoo sanoa vastaan.) Oi, älkää olko levottomia! Kyllä minä saan kylliksi kuulijoita ilman teitäkin. Teidän tuolinne tarvitaan kääntymättömiä ihmisiä varten, jotka eivät koskaan ennen ole kuulleet minua.

Candida (levottomasti). Eugene, ettekö te tahtoisi mennä mukaan?

Morell. Minä pelkäisin esiintyä Eugenen kuullen. Hän on niin kriitillinen, kun saarnoista on puhe. (Katsoo häneen). Hän tietää, että minä pelkään häntä, hän sanoi sen minulle tänä aamuna. No, minä näytän hänelle, kuinka paljon minä häntä pelkään, jättämällä hänet sinun huostaasi, Candida.

Marchbanks (itsekseen liikutettuna). Sehän on mainiota! Se on kaunista! (Käy istumaan, kuunnellen suu auki).

Candida (levottomana). Mutta — mutta — Mitä tämä merkitsee, James? (Hyvin levottomasti). Minä en ymmärrä —

Morell. Vai niin, minä luulin, että minä en ymmärtäisi, ystäväni. (Hän ottaa hänet syliin ja suutelee häntä otsalle; sitten hän katsoo levollisesti Marchbanksiin.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

Kymmenen jälkeen illalla. Kierrekaihtimet ovat alhaalla ja lamput sytytetyt. Kirjoituskone laatikossaan. Suuri pöytä on siistitty, kaikesta näkyy, että päivän työ on ohitse.

Candida ja Marchbanks istuvat takan ääressä. Pöytälamppu seisoo uuninreunalla Marchbanksin yläpuolella, joka istuu pienessä tuolissa lukien ääneen. Pinkka käsikirjoituksia ja pari runovihkoa on matolla hänen vieressään. Candida istuu nojatuolissa. Hänellä on kevyt messinkinen hiilihanko ojona kädessänsä. Hän ojentaa jalkansa tulta kohti, nojaten korkojaan uunin ristikkoa vasten. Hän istuu ajatuksissaan huomaamatta mitään.

Marchbanks (keskeyttää lukemisensa). Ei ole ollut ainoatakaan runoilijaa, joka ei olisi pukenut tätä ajatusta sonettimuotoon. Hänen täytyy se tehdä, hän ei voi sitä vastustaa. (Katsoo ylös odottaen myöntävää sanaa ja huomaa, että Candida tuijottaa vain hiilihankoon.) Ettekö te kuuntele? (Ei vastausta.) Mrs Morell!

Candida (säpsähtää). Mitä?

Marchbanks. Kuuntelitteko te?

Candida (liiallisella kohteliaisuudella, joka ilmaisee syyllisyyttä). Tietysti! Se oli hyvin kaunista. Jatkakaa, Eugene! Minä odotan jännityksellä, miten enkelin käy.

Marchbanks (antaa käsikirjoituksen vajota maahan). Suokaa anteeksi, että väsytän teitä!

Candida. Ette te väsytä minua, sen vakuutan. Jatkakaa, Eugene, minä pyydän!

Marchbanks. Minä lopetin runon enkelistä jo neljännes tuntia sitten. Olen lukenut sen jälkeen useita runoja.

Candida (katuvaisesti). Minä luulen, että hiilihanko hypnotiseerasi minut. (Hän panee sen pois.)

Marchbanks. Se rasitti minua kauheasti.

Candida. Miksi te ette sanonut? Minä olisin heti pannut sen pois.

Marchbanks. Minä pelkäsin, että tekin tuntisitte olevanne rasitettu. Se oli ikäänkuin joku ase. Jos minä olisin ollut entisajan sankareita, niin olisin laskenut paljastetun miekkani meidän välillemme. Jos Morell olisi tullut sisään, niin hän olisi voinut luulla, että te olitte ottanut hiilihangon, kun meidän välillämme ei ollut mitään miekkaa.

Candida (ihmetellen). Mitä ihmettä? (Katsoo epävarmasti häneen). Minä en voi oikein hyvin seurata teidän ajatusjuoksuanne. Teidän sonettinne ovat panneet pääni aivan pyörälle. Miksi pitäisi paljastetun miekan olla meidän välillämme?

Marchbanks (vältellen). Älkää välittäkö siitä! (Hän kumartuu alas ja ottaa ylös käsikirjoitukset.)

Candida. Pankaa nuo pois. Minun runoinnollanikin on rajansa — silloinkin kun teidän runonne ovat kysymyksessä. Nyt te olette lukenut minulle kolmatta tuntia — aina siitä saakka kuin James läksi. Nyt minä tahdon jutella.

Marchbanks (nousee kauhistuneena). Ei, minä en saa puhua! (Hän katsoo ympärilleen tavallisella hämmästyneellä tavallaan ja huudahtaa äkkiä). Parasta että lähden hiukan puistoon kävelemään! (Hän lähestyy ovea.)

Candida. Loruja, se on aikoja sitten suljettu. Käykää istumaan tänne matolle ja jutelkaa hölyn pölyä, niinkuin teillä on tapana tehdä! Minä tahdon pitää lystiä. Ettekö tekin sitä tahdo?

Marchbanks (puoleksi pelästyen, puoleksi ihastuen). Kyllä!

Candida. No, tulkaa sitten! (Hän siirtää tuolinsa hiukan taaksepäin, jotta Marchbanks saisi tilaa. Tämä epäröi, mutta sitten hän ojentaa itsensä pitkäkseen matolle ujona, kasvot ylöspäin käännettyinä ja nojaa päätään Candidan polviin, katsoen häneen.)

Marchbanks. Oi, minä olen ollut niin onneton koko illan, siksi että minä tein oikein! Nyt minä teen väärin ja olen onnellinen!

Candida (hellästi, huvitettuna). Niin. Minä olen varma siitä, että te mielestänne olette suuri, täysi-ikäinen, hirveä viettelijä — ettekö te ole oikein ylpeä itsestänne?

Marchbanks (nostaa äkisti päätään ja kääntää sitä hiukan nähdäkseen hänet). Varokaa! Jospa te tietäisitte, kuinka paljon minä olen teitä vanhempi! (Hän kääntyy, niin että hän joutuu polvilleen, kädet ovat ristissä, käsivarret Candidan sylissä. Hän puhuu yhä yltyvällä kiihkeydellä, sillä hänen verensä on tullut kuohuksiin.) Saanko minä sanoa teille jotakin hirveää?

Candida (ilman pelkoa tai kylmyyttä, täydellisesti kunnioittaen hänen tunnettansa, mutta viisaalla, äidillisellä huumorilla). Ette! Mutta te saatte sanoa kaikkia, mitä te todellakin tunnette. Ihan kaikki, olkoon se mitä hyvänsä! Minä en pelkää, jos te annatte sisällisen itsenne puhua, kun ette vaan turvaudu teeskenneltyihin sanoihin — ritarillisiin, tai alhaisiin, tai vaikkapa vain runollisiinkin sanoihin. Minä vetoan teidän kunniaanne ja totuudenrakkauteenne! Nyt te saatte sanoa mitä tahdotte.

Marchbanks (kiihkeä, innokas ilme katoaa kokonaan hänen huuliltaan ja sieramistaan ja hänen silmänsä loistavat intomielisen sielukkaina). Oi, nyt minä en voi sanoa mitään, sillä kaikki sanat, joita minä tunnen, ovat enemmän tai vähemmän vain sanoja — kaikki paitsi yksi ainoa.

Candida. Mikä sitten?

Marchbanks (hiljaa vajoten nimen musiikiin). Candida, Candida, Candida, Candida, Candida! Minun täytyy lausua tuo nimi siksi, että te vetositte minun kunniaani ja totuudenrakkauteeni; minun ajatuksissani ja tunteissani te ette koskaan ole Mrs Morell, vaan aina vain Candida!

Candida. Tietysti. Ja mitä sanottavaa teillä on Candidalle?

Marchbanks. Minä tahdon vain toistaa teidän nimeänne tuhat kertaa! Ettekö te tunne, että siihen joka kerta sisältyy pyyntö?

Candida. Ettekö tunne itseänne onnelliseksi, kun voitte pyytää?

Marchbanks. Kyllä, hyvin onnelliseksi!

Candida. No, se onni on vastaus teidän pyyntöihinne. Mitä muuta te haluatte?

Marchbanks (onnellisena). Ei, minä olen tullut taivaaseen, eikä siellä ole enää mitään toiveita!

Morell tulee sisään. Hän pysähtyy kynnykselle ja huomaa silmänräpäyksessä koko tapauksen.

Morell (vakavasti ja levollisesti). Toivottavasti minä en häiritse.

Candida hyökkää ylös vähintäkään hämmästymättä, nauraen itselleen. Eugene yhä polvistuneena, estää itseään kaatumasta nojautumalla käsillään tuolin istuimeen ja jää siihen asentoon, tuijottaen Morelliin suu selällään.

Candida (noustessaan). Oi, James, kuinka sinä pelästytit minua! Minä puhelin niin innokkaasti Eugenen kanssa, etten kuullut sinun tuloasi. Kuinka kokous onnistui? Puhuitko sinä hyvin?

Morell. En ole koskaan eläissäni puhunut paremmin.

Candida. No, sepä erinomaista! Kuinka suuri oli kollehti?

Morell. En muistanut kysyä.

Candida (Eugenelle). Hän puhui varmaan erinomaisesti, koska hän unohti sitä kysyä! (Morellille). Missä muut ovat?

Morell. He menivät paljoa ennen kuin minä jouduin lähtemään. En luullut koskaan pääseväni sieltä eroon. He menivät varmaan jonnekin illallista syömään.

Candida (tavallisella emännänäänellään). No, siinä tapauksessa voi Maria panna maata. Minä menen hänelle sanomaan. (Hän menee kyökkiin.)

Morell (katsoo ankarasti Marchbanksiin). No?

Marchbanks (kyyryssä matolla, jalat ristissä, ei näytä yhtään kiusaantuneelta, vaikka Morell on läsnä — melkein epäkunnioittavan humoristisesti). No?

Morell. Onko teillä jotakin sanottavaa minulle?

Marchbanks. Ei muuta kuin että minä olen ollut täällä yksityisenä narrina sillä aikaa kuin te olette ollut julkisena narrina.

Morell. Tuskinpa kuitenkaan samalla tavalla.

Marchbanks (kiivaasti, hyökäten pystyyn). Niin, aivan samalla tavalla! Minä olen näytellyt kunnon miestä aivan niinkuin tekin! Kun te olitte niin suurenmoinen, että jätitte minut yksin Candidan kanssa — —

Morell (paheksuen). Candidan! Marchbanks. No niin! Niin pitkälle minä olen tullut! Suurenmoisuus on tarttuvaa. Sen taudin minä sain teiltä. Minä vannoin, etten lausuisi teidän poissaollessanne sanaakaan, jota en olisi voinut sanoa kuukausi sitten teidän läsnäollessanne.

Morell. Pidittekö te sananne?

Marchbanks (asettuu äkkiä lystikkääseen asentoon nojatuolinreunalle). Minä olin niin suuri aasi, että rikoin sanani vasta kymmenen minuuttia sitten. Siihen saakka minä luin kuin hullu hänelle ääneen — luin omia runojani — luin muitten runoja — estääkseni keskustelua. Minä seisoin taivaan portin edustalla, enkä astunut kuitenkaan sisään. Te voitte arvata kuinka suurenmoista se oli ja kuinka vaikeata! Sitten — — —

Morell (hilliten jännitystään). Sitten?

Marchbanks (proosallisesti istahtaen taas tavalliseen asentoon tuolilleen). Sitten hän ei jaksanut enää kuulla sen enempää.

Morell. Ja te lähestyitte vihdoinkin taivaan porttia?

Marchbanks. Niin!

Morell (vihoissaan). No? Puhukaa, ihminen! Eikö teillä ole yhtään sääliä minua kohtaan?

Marchbanks (pehmeästi ja musikaalisesti). Sitten hän muuttui enkeliksi; ja siinä oli tulinen miekka, joka esti eteenpäinpääsyn, niin etten voinutkaan astua sisään; sillä minä näin, että se portti olikin itse helvetin portti.

Morell (riemuiten). Hän työnsi teidät luotaan?

Marchbanks (nousee, hurjalla pilkalla). Ei, te hupsu! Jos hän olisi sen tehnyt, niin en koskaan olisi huomannut olleeni taivaassa. Työnsi minut luotaan! Luuletteko, että se olisi pelastanut minut — te moraalisaarnaaja! Oi, te ette ansaitse elää samassa maailmassa kuin hän! (Halveksivalla ilmeellä hän menee huoneen toiselle puolelle).

Morell (joka levollisesti on pitänyt häntä silmällä liikkumatta paikaltaan). Luuletteko kohottavanne omaa arvoanne herjaamalla minua?

Marchbanks. Tähän loppuu tuhannes ja ensimäinen opetus, Morell. Kun kaikki käy ympäri, niin en pane paljoakaan arvoa teidän saarnoihinne. Luulenpa, että osaisin itse paremmin siitä suoriutua. Se mies, jota tahdon kohdata, on se, jonka kanssa Candida on naimisissa.

Morell. Se mies, joka — —? Tarkoitatteko te minua?

Marchbanks. Minä en tarkoita hänen kunnia-arvoisuuttaan, pastori James Morellia, moraalisaarnaajaa ja loruilijaa! Minä tarkoitan sitä todellista miestä, jota pastori Jamesin täytyy pitää jossakin piilossa mustan takkinsa alla — sitä miestä, jota Candida rakasti. Te ette voi voittaa sellaisen naisen kuin Candidan rakkautta vain napittamalla kauluksenne takaa kiinni sen sijaan että kiinnittäisitte sen edestä käsin.

Morell (suoraan ja lujasti). Kun Candida lupasi mennä naimisiin minun kanssani, niin olin minä sama moraalisaarnaaja ja loruilija kuin nytkin. Minä käytin mustaa takkia, napitin kaulukseni takaa enkä edestä. Luuletteko että hän olisi rakastanut minua enemmän, jos olisin ollut teeskentelijä?

Marchbanks (sohvassa, tarttuen kiinni nilkkoihinsa). Oi, hän antoi teille anteeksi, aivan kuin hän antaa minulle anteeksi sen, että olen pehmeäluontoinen ja suuri raukka, pieni kurja koiranpentu, niinkuin te sanotte! (Uneksien). Sellaisella naisella kuin hänellä on jumalallinen kyky nähdä meidän lävitsemme: hän rakastaa meidän sielujamme eikä meidän hullutuksiamme, turhamaisuuttamme ja luulottelujamme, ei meidän kauluksiamme ja takkejamme eikä muita riepuja ja ryysyjä, joihin me käärimme itsemme. (Hän tuumii sitä hetken aikaa; sitten hän kääntyy Morellin puoleen ja kysyy kiihkeästi.) Minä tahtoisin vain tietää, miten te tulitte sen liekehtivän miekan ohi, joka minut hillitsi?

Morell (painolla). Elikä siksi, ettei minua keskeytetty kymmenen minuutin perästä.

Marchbanks (hämmästyen). Mitä?

Morell. Ihminen kiipeää aina korkeimmalle harjalle, mutta ei voi kauan pysyä siellä.

Marchbanks. Se ei pidä paikkaansa! Siellä voi pysyä ikuisesti, siellä ja yksin siellä! Elämämme muina hetkinä me emme voi löytää rauhaa, emme voi tuntea elämän äänetöntä, suurta ihanuutta. Missäpä minä mielemmin eläisin kuin korkeimmalla harjalla?

Morell. Kyökissä, leikkaamassa sipulia ja täyttämässä lamppuja.

Marchbanks. Tai saarnastuolissa, puhdistamassa likaisia sieluja.

Morell. Niin, sitä myöskin. Siellä minä voitin suuren onneni ja oikeuden pyytää häntä omakseni. Minä en ottanut sitä hetkeä velaksi, enkä käyttänyt sitä myöskään varastaakseni toisen onnea.

Marchbanks (melkein kyllästyneenä astuu takaisin uunia kohti). Minä en epäile, ettette te suorittanut sitä yhtä rehellisesti ja kunnollisesti, kuin jos olisitte ostanut naulan juustoa. (Hän pysähtyy maton reunalle ja sanoo itsekseen, selin Morelliin). Minä tulin hänen luokseen kerjäläisenä.

Morell (hätkähtää). Kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun! Joka pyysi hänen shaaliansa!

Marchbanks (kääntyy hämmästyneenä). Kiitos, että parannatte minun runoelmaani! Niin, jos niin haluatte, kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun ja pyysi hänen shaaliansa.

Morell (kiihtyneenä). Ja hän kielsi. Sanonko teille, miksi hän kielsi? Minä voin sanoa sen hänen puolestansa. Hän kielsi sentähden että — — —

Marchbanks. Hän ei kieltänyt!

Morell. Todellako?

Marchbanks. Hän tarjosi minulle kaikki, mitä minä halusin: sielunsa, siipensä, tähtidiademin otsaltansa, liljat käsistään, kuun jalkojensa alta — — —