YHDESTOISTA LUKU.
Muorin tarina.
Minunkaan silmäni eivät aina ole olleet verestävät ja punalaitaiset, minunkaan nenäni ei aina ole koskettanut leukaa enkä minä aina ole ollut palvelijan asemassa.
Olen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan prinsessan tytär. Aina neljänteentoista ikävuoteeni asti kasvatettiin minua palatsissa, jonka rinnalla kaikki teidän saksalaisten paroonienne linnat ovat pelkkiä pahanpäiväisiä tallirakennuksia, ja yksi ainoa minun puvuistani oli jo arvokkaampi kuin kaikki Westfalin komeudet yhteensä. Vartuin kauneudessa, suloissa ja kyvyissä, ilojen keskellä, herättäen kaikessa ympäristössäni kunnioitusta ja suuria toiveita. Herätinpä lisäksi rakkauttakin. Rintani alkoi pyöristyä. Ja mikä rinta tosiaan! Valkoinen, kiinteä ja kauniisti muovailtu kuin konsanaan mediciläisen Venuksen. Ja mitkä silmät! Mitkä silmäluomet ja ihanat mustat ripset minulla oli! Millainen tuli leimusikaan molemmista silmäteristäni! Sen rinnalla himmenivät itse taivaan tähdet, kuten sanoivat kaikki runoilijat, jotka minut näkivät. Kamarineitsyeet, jotka pukivat päälleni ja riisuivat yltäni, joutuivat suoranaiseen hurmaustilaan katsellessaan minua edestä ja takaa ja kaikki miehet olisivat tahtoneet olla heidän sijassaan.
Jouduin kihloihin erään Massa-Carraran ruhtinassukuun kuuluvan prinssin kanssa. Ja millaisen prinssin kanssa! Hän oli yhtä kaunis kuin minäkin, koko hänen olemuksensa oli vain sulaa lempeyttä ja rakastavaisuutta, hänellä oli säkenöivä äly ja rakkaudesta palava sydän; ja minä rakastin häntä niinkuin tavallisesti ensimäistä kertaa rakastetaan, epäjumaloivasti, kiihkoisasti.
Häitämme jo valmistettiin. Ja siinäkös nähtiin komeutta, ennen kuulumatonta prameutta: lakkaamattomia juhlia, karuselleja, opera-buffoja, ja koko Italia sepitteli minulle sonetteja, joissa tosin ei ollut ainoatakaan kelvollista. Onneni päivä oli jo aivan lähellä, kun muuan vanha markiisitar, joka oli ollut minun prinssini rakastajatar, kutsui hänet kotiinsa suklaata juomaan; tuskin kaksi tuntia sen jälkeen kuoli hän hirvittäviin kouristuksiin.
Mutta tämäkin on vielä aivan mitätön juttu. Äitini, joka oli epätoivoissaan, joskin paljon vähemmän murheellinen kuin minä, tahtoi, että joksikin aikaa riistäytyisimme irti tuosta murheellisia muistoja herättävästä olinpaikastamme. Hänellä oli hyvin kaunis maatila Gaetan lähellä ja me astuimme siis erääseen sinne menevään kaleeriin, joka oli kullattu niinkuin Pyhän Pietarin alttari Roomassa. Mutta tuskin olimme päässeet ulos satamasta, kun marokkolainen kaapparilaiva alkoi ahdistaa laivaamme ja saavutti sen. Meidän sotilaamme puolustautuivat niinkuin ainakin paavin asemiesten sopii: he heittäytyivät kaikki polvilleen ja luovuttivat pois aseensa rukoillen merirosvoilta synninpäästöä.
Kädenkäänteessä riisuttiin heidät kaikki alastomiksi niinkuin apinat, samoin myös äitini, hovineitsyeemme ja minutkin. Täytyi suorastaan ihailla sitä kätevyyttä, millä nämä herrat osasivat vapauttaa ihmiset heidän vaatteistaan. Mutta mikä vielä enemmän ihmetytti minua, oli se, että he tutkivat meitä kaikkia vielä alastominakin hyvin tarkoin. Tämä toimitus tuntui minusta hyvin kummalliselta; mutta koko maailma on täynnä ihmettä sille, joka ei ole käynyt kotinurkkiaan kauempana. Pian tulin tietämään, että he tämän menettelyn avulla tahtoivat tutkia, olimmeko ehkä kätkeneet joitakin timantteja; tämä tapa on ohut käytännössä ammoisista ajoista alkaen kaikkien niiden sivistyneiden kansojen keskuudessa, jotka harjoittavat merirosvoutta. Myöskin olen kuullut, että herrat maltalais-ritarit eivät koskaan jätä sitä tekemättä, kun he ovat vanginneet jonkun turkkilaisen tai turkittaren. Tämä on yleinen ihmis-oikeuden laki, jota ei vielä koskaan ole yritetty kumota.
En tahdo lähemmin kuvailla, kuinka kovaa on nuorelle prinsessalle täten tulla viedyksi äitineen orjattareksi Marokkoon; ymmärrätte kyllä itsestännekin, mitä kaikkea me saimme kärsiä tällä merirosvolaivalla. Äitini oli vielä hyvin kaunis, seuranaisemme, yksinkertaiset kamarineitsyeemmekin, omistivat enemmän suloja kuin mitä koko Afrika voi tarjota; mitä minuun taas tulee, niin olin hurmaava, ruumiillistunut kauneus ja sulous itse ja lisäksi vielä impi, jota tosin en saanut olla kauan aikaa, sillä tämän kukan, joka oli varattu kauniille Massa-Carraran prinssille, riisti minulta kaapparilaivan kapteeni, inhoittava neekeri, joka luuli vielä sillä tekevänsä minulle suuren kunnian. Tosiaan oli välttämätöntä, että rouva Palestrinan prinsessa ja minä olimme niin voimakkaita kuin mitä me olimme, kestääksemme sen kaiken, minkä me saimme kestää ennenkuin saavuimme Marokkoon. Mutta sivuuttakaamme nämä seikat, ne ovat niin ylimalkaisen typeriä, ettei niistä maksa vaivaa puhua.
Koko Marokko ui veressä, kun saavuimme sinne. Keisari Muley-Ismaelin viisikymmentä poikaa kamppaili keskenään vallasta; jokaisella oli oma puolueensa ja niin oli yht'aikaa käynnissä viisikymmentä eri kansalaissotaa: mustat mustia vastaan, mustat tummanruskeita vastaan, tummanruskeat tummanruskeita vastaan, mulatit mulatteja vastaan; kaikkialla kautta koko valtakunnan oli vain yhtämittaista teurastusta.
Tuskin olimme ehtineet nousta laivasta, kun jo joukko mustia, jotka kuuluivat merirosvokapteenimme edustaman puolueen vihollisiin, hyökkäsi hänen kimppuunsa ryöstääkseen hänen saaliinsa. Me naiset olimme timanttien ja kullan jälkeen hänen kallisarvoisin lastinsa: sain tällöin olla todistajana taistelussa, jommoista ei ikinä vielä ole nähty Europan taivaan alla. Pohjoismaisten kansojen veri ei ole taipeeksi kuumaa; heidän himonsa naisiin ei koskaan kiihdy sellaiseksi raivoksi kuin mikä on ominaista Afrikan pojille. Teillä europalaisilla tuntuu olevan pelkkää maitoa suonissanne, jota vastoin Atlasvuoren ja sen lähiseutujen asukkaiden suonissa virtaa tulta ja vihtrilliä. Se taistelu, joka meidän omistamisestamme taisteltiin, oli yhtä raivoisa kuin konsanaan aarniometsien leijonien, tiikerien ja käärmeiden välillä. Eräs mauri tarttui äitiäni oikeasta käsivarresta, kapteenini luutnantti piti häntä kiinni vasemmasta käsivarresta; eräs maurilainen sotamies kävi käsiksi toiseen jalkaan ja eräs meriryöväreistä yhtä tukevasti toiseen. Melkein kaikki meidän naisemme joutuivat täten siinä silmänräpäyksessä neljän sotamiehen raastettaviksi. Kapteenini piti minua piilossa takanaan, hän heilutti turkkilaista käyrämiekkaa kädessään ja tappoi jokaisen, joka uskalsi vastustaa hänen raivoaan. Vihdoin makasivat kaikki italiattaremme, äitinikin, maassa palasiksi revittyinä, silvottuina ja muodottomiksi runneltuina. Sen olivat saaneet aikaan nuo hirviöt, jotka heistä kamppailivat. Mutta myöskin kaikki muut olivat siinä temmellyksessä saaneet surmansa, kaikki vangit ja seuralaiseni, sekä myös ne, jotka olivat heidät vanginneet, sotilaat, merimiehet, mustat, tummanruskeat, valkeaihoiset ja mulatit, vieläpä kapteeninikin, ja minä itse viruin puolikuolleena erään ruumisröykkiön päällä.
Samanlaisia näytelmiä näyteltiin, kuten sanottu, kaikkialla kolmen sadan penikulman laajuisella alalla kenenkään silti laiminlyömättä noita viittä Muhametin säätämää rukousta.
Suurella vaivalla pääsin vihdoin pois tuosta verisestä ruumisläjästä, johon olin hautautunut, ja laahauduin vaivaloisesti erään suuren oranssipuun siimekseen; siihen uuvuin kauhun, väsymyksen, epätoivon, pelon ja nälän raukaisemalla. Vähän ajan kuluttua lamautuivat rasittuneet aistini kokonaan ja minä vaivuin horroksiin, joka oli enemmän pyörtymistä kuin luonnollista lepoa. Olin vielä tässä heikkouden ja tajuttomuuden tilassa elämän ja kuoleman välillä, kun tunsin, että joku syleili minua. Avasin silmäni ja näin silloin valkoisen, miellyttävän näköisen miehen, joka huokaili haikeasti italian kielellä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Jatkoa muorin onnettomuuksiin.
Olin suuresti hämmästynyt ja ihastunut kuullessani äidinkieltäni enkä myöskään ollut vähemmän ihmeissäni eräiden sanojen sisällöstä, jotka olin kuullut tämän miehen huulilta, ja minä vastasin hänelle, että maailmassa oli kyllä paljon suurempiakin onnettomuuksia kuin se, minkä vuoksi hän valitteli. Kerroin hänelle muutamin sanoin kaikki ne kovat kohtalot, jotka olivat vyöryneet minun ylitseni, ja sitten vaivuin jälleen tiedottomuuden tilaan.
Hän kantoi minut erääseen läheiseen taloon, toimitti minut vuoteeseen, ja hankki minulle ruokaa. Hän palveli, lohdutti ja imarteli minua kaikin tavoin ja sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin minä ja ettei hän vielä milloinkaan ollut niin suuresti surrut ja ikävöinyt sitä, mitä ei kukaan enää voinut antaa hänelle takaisin.
— Olen syntynyt Napolissa, kertoi hän, ja tässä kaupungissa kuohitaan noin kaksi tai kolme tuhatta lasta joka vuosi. Osa kuolee heistä kyllä, mutta toiset saavat äänen, joka on kauniimpi kuin naisten ääni; ja joita oikein onnestaa, pääsevät hallitsemaan kokonaisia valtakuntia. [Italialainen laulaja Farinelli (s. Napolissa 1709) hallitsi Ferdinand VI:n suosikkina Espanjaa. Ferdinand VI kuoli puoli vuotta Candiden ilmestymisen jälkeen.] Minuun nähden onnistui tuo leikkaus odottamattoman hyvin ja minusta tuli rouva Palestrinan prinsessan kapellilaulaja.
— Minun äitini! huudahdin.
— Äitinne! huudahti hän itkien. Mitä kuulenkaan! Olisitteko te se nuori prinsessa, jonka kasvattajana minä olin aina kuudenteen ikävuoteen asti ja josta jo silloin selvästi saattoi nähdä, että hänestä kerran tulisi noin kaunis kuin te nyt olette.
— Se olen juuri minä, ja äitini on myös täällä neljänsadan askeleen päässä täältä, erään ruumisläjän alla, neljään osaan silvottuna…
Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut; hän kertoi minulle myöskin omat seikkailunsa ja niin sain tietää, että eräs kristitty suurvalta oli lähettänyt hänet Marokon kuninkaan luo tekemään hänen kanssaan sopimusta, jonka mukaan afrikalainen hallitsija saisi ruutia, kanuunia ja laivoja, jotta hänen olisi helpompi häiritä muiden kristittyjen kaupankäyntiä.
— Minun tehtäväni on nyt suoritettu, sanoi tuo kunnon eunukki. Astun
Centossa laivaan ja vien teidät mukanani Italiaan.
Kiitin häntä liikutuksen kyyneleet silmissäni. Mutta sensijaan että hän olisi vienyt minut Italiaan, vei hän minut Algieriin sekä möi minut tämän maakunnan "dei'lle". Tuskin oli tämä kauppa tehty, kun rutto, joka siihen aikaan raivosi kaikkialla Afrikassa, Aasiassa ja Europassa, ilmestyi myöskin Algieriin aivan pelottavalla voimalla. Olette kyllä nähneet maanjäristyksiä, mutta, neitiseni, onko teillä koskaan ollut ruttoa?
— Ei koskaan, vastasi paroonitar.
— Jos teillä joskus olisi ollut se, jatkoi eukko, niin myöntäisitte, että se on vielä paljon pahempaa kuin maanjäristys.
Se on hyvin tavallinen Afrikassa ja minäkin sain sen. Kuvitelkaahan, millainen tilanne tämä oli paavin tyttärelle, joka oli vain viidentoista vuoden vanha ja kuitenkin näiden kolmen kuukauden ajalla oli saanut kestää köyhyyttä ja orjuutta, joka oli raiskattu melkein joka päivä, joka oli nähnyt äitinsä silvottavan silmäinsä edessä neljään osaan, joka oli saanut kärsiä nälkää ja sodan kauhuja ja nyt oli kuolemaisillaan ruttoon Algierissa. Minä en kuollut kumminkaan, mutta eunukkini, "dei" ja melkein koko Algierin seralji joutuivat surman omiksi.
Kun tämän hirvittävän ruton ensimäiset ja pahimmat hyökkäykset olivat ohitse, myytiin kaikki "dei"'n eloon jääneet orjattaret. Minut osti eräs kauppias, joka vei minut Tunikseen; täällä hän möi minut eräälle toiselle kauppiaalle, joka vuorostaan möi minut Tripolikseen, Tripoliksesta minut myytiin Aleksandriaan, Aleksandriasta Smyrnaan, Smyrnasta Konstantinopoliin. Vihdoin jouduin erään janitsaari-"agan" haltuun, joka vähän sen jälkeen komennettiin puolustamaan Asovaa, jota venäläiset paraillaan piirittivät.
"Aga", joka oli hyvin naisiin menevä mies, vei koko haareminsa mukanaan ja sijoitti meidät Palus-Meotiksen rannalla olevaan pieneen linnoitukseen, jonka suojelijoiksi hän jätti kaksi mustaa eunukkia ja kaksikymmentä sotilasta. Ryssiä tapettiin summattomat määrät ja he antoivat takaisin samalla mitalla. Koko Asova oli pelkkää verta ja tulta. Ei mitään ikäkautta eikä sukupuolta säästetty. Lopulta oli valloittamatta enää vain meidän pieni linnoituksemme ja viholliset päättivät kukistaa meidät nälällä. Nuo kaksikymmentä janitsaaria olivat vannoneet olla antautumatta ja kun nälänhätä kävi aivan sietämättömäksi, katsoivat he olevansa pahoitetut syömään nuo meidän kaksi eunukkiamme, jotta heidän ei tarvitsisi rikkoa valaansa. Muutamien päivien kuluttua he päättivät syödä myöskin naiset.
Onneksi oli meillä hyvin hurskas ja hellätunteinen "imam" [muhamettilainen pappi], joka piti janitsaareille kauniin saarnan, jossa hän kehoitti heitä, etteivät he ainakaan aivan kokonaan tappaisi meitä.
— Leikatkaa, sanoi hän, ainoastaan toinen pyllynpuolisko pois jokaiselta näistä naisista, saatte sillä jo aika hyvän aterian. Jos asianhaarat vaativat, niin voitte milloin tahansa myöhemmin saada saman verran lisäksi. Taivas on kyllä palkitseva teille tämän armeliaan tekonne ja auttava teitä hädässä.
Hän puhui hyvin kaunopuheliaasti ja sai heidät taivutetuiksi puolelleen; niinpä meille siis tehtiin tuo hirvittävä leikkaus. "Imam" voiteli meitä sen jälkeen samalla palsamilla, jolla ympärileikattuja lapsiakin voidellaan; mutta siitä huolimatta olimme kaikki vähällä kuolla.
Tuskin olivat janitsaarit ehtineet lopettaa sen aterian, jonka olimme heille luovuttaneet, kun jo ryssät olivat kimpussamme ahdistaen meitä laakeista laivoistaan niin ankarasti, että linnoitus kukistui eikä ainoakaan janitsaareista päässyt pakoon.
Meidän tilaamme eivät ryssät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota. Mutta onneksi on kaikkialla ranskalaisia haavalääkäreitä ja eräs sellainen, hyvin taitava lisäksi, otti meidät hoitoonsa ja paransi meidät. Ja ikäni kaiken olen muistava häntä sentähden, että hän, sitten kun haavani olivat menneet umpeen, teki minulle eräänlaisia ehdotuksia. Sitäpaitsi kehoitti hän meitä kaikkia lohduttautumaan parhaamme mukaan sekä vakuutti, että useissa piirityksissä oli tapahtunut samanlaista ja että sotalaki oli sellainen.
Heti kun toverini pääsivät jalkeille, lähetettiin heidät Moskovaan. Minä jouduin erään pajarin osalle, joka pani minut puutarhatyöhön ja antoi minulle pampustaan kaksikymmentä kertaa päivässä. Mutta kahden vuoden kuluttua tämä herra telotettiin yhdessä kolmenkymmenen muun pajarin kanssa joittenkin hovirettelöiden vuoksi; silloin käytin tilaisuutta hyväkseni ja pakenin. Vaelsin läpi koko Venäjän valtakunnan. Olin kauan aikaa kapakkatyttönä Rigassa, myöhemmin myös Rostockissa, Wismarissa, Leipzigissä, Casselissa, Utrechtissa, Leydenissä, Haagissa ja Rotterdamissa. Kurjuudessa ja häpeässä olen saanut vanhettua, vailla toista pyllynpuoliskoa, hetkeksikään unhottamatta, että sentään olen paavin tytär. Sadat kerrat olen aikonut tappaa itseni, mutta aina on elämänrakkaus minut siitä pidättänyt. Tämä naurettava heikkous on epäilemättä yksi meidän kaikkein turmiollisimpia taipumuksiamme, sillä ei ole mitään sen typerämpää, kuin yhä edelleenkin kantaa taakkaa, jonka kuitenkin joka hetki tahtoisi heittää maahan, inhota omaa olemassa-oloaan ja kuitenkin pitää siitä kiinni, toisin sanoen hyväillä sitä käärmettä, joka kalvaa meitä, kunnes se on syönyt loppuun sydämemme.
Niissä maissa, joiden halki kohtalo on minut kulettanut, ja niissä kapakoissa, joissa olen palvellut, olen nähnyt äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat sadatelleet elämäänsä, mutta en ole nähnyt muuta kuin kaksitoista, jotka vapaaehtoisesti ovat tehneet lopun kurjuudestaan; ne olivat: kolme neekeriä, neljä englantilaista, neljä geneveläistä ja eräs saksalainen professori nimeltä Robek.
Lopuksi jouduin juutalaisen don Issaskarin palvelukseen. Hän antoi minut teidän käytettäväksenne, kaunis neitiseni. Kiinnyin teidän kohtaloonne, niin että teidän seikkailunne olivat melkein lähempänä sydäntäni kuin omani. Enkä olisi edes koskaan puhunutkaan onnettomuuksistani, ellette olisi hieman härnänneet minua ja ellei yleensä olisi tapana laivamatkoilla ajan kuluksi tarinoida.
Niinpä niin neitiseni, minä olen vanha ja kokenut ja tunnen maailman menon. Pyytäkääpäs vain huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan teille elämänvaiheensa, ja jos heidän joukossaan on yksikään ainoa, joka ei monesti olisi kironnut elämäänsä ja luullut olevansa maailman onnettomin ihminen, niin saatte heittää minut vaikka pää edellä mereen.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kuinka Candiden täytyi erota kauniista Kunigundasta ja muorista.
Kun kaunis Kunigunda oli kuullut muorin tarinan, osoitti hän tälle kaikkea sitä kunnioitusta, minkä niin ansiokas ja korkeasäätyinen henkilö oli oikeutettu saamaan. Hän otti myös varteen hänen ehdotuksensa sekä pani kaikki matkustajat vuoron perään kertomaan elämäntarinansa. Kunigundan ja Candiden täytyi myöntää, että muori oli oikeassa.
— Onpa suuri vahinko, sanoi Candide, että tuo viisas Pangloss on tullut vastoin kaikkia hyviä tapoja hirtetyksi autodafee-juhlissa. Hän osaisi puhua meille ihailtavia asioita kaikesta siitä ruumiillisesta ja henkisestä pahasta, jota on sekä maalla että merellä ja minullakin olisi nyt tarpeeksi rohkeutta kaikella kunnioituksella tehdä muutamia vastaväitteitä.
Kun kaikki olivat ehtineet kertoa tarinansa, oli matkakin lopussa: saavuttiin Buenos-Ayreksen satamaan. Kunigunda, kapteeni Candide ja muori menivät suoraa päätä kuvernööri don Fernando d'Ibaraa y Eigueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzan luo. Tämä aatelisherra oli kovin ylpeä, niinkuin ainoastaan niin monella nimellä varustettu henkilö voi olla. Hän kohteli kaikkia miehiä mitä ylhäissäätyisimmällä halveksumalla, nosti puhuessaan nenänsä niin korkealle ilmaan, korotti äänensä niin käskeväksi, esiintyi ja käyttäytyi kaikin puolin niin mahtipontisesti ja pöyhkeilevästi, että kaikkien, joilla oli kunnia päästä hänen puheilleen, teki mieli antaa hänelle selkään. Naisia hän sitävastoin rakasti intohimoisesti.
Kunigunda oli hänen mielestään kauneinta, mitä hän vielä koskaan oli nähnyt. Ensi töikseen hän kysyi, oliko Kunigunda kenties kapteenin rouva. Se synkeä ilme, jolla hän teki tämän kysymyksen, pelästytti Candidea. Hän ei uskaltanut sanoa, että Kunigunda oli hänen vaimonsa, koska hän itse asiassa ei ollut sitä; hän ei myöskään uskaltanut nimittää häntä sisarekseen, koska hän yhtä vähän oli sitä; ja vaikkakin tällainen hätävalhe oli hyvin suosittu jo vanhalla ajalla ja vaikkakin se voi olla hyödyllinen nykyajankin ihmisille, niin oli Candiden sielu kuitenkin aivan liian puhdas tässäkään tapauksessa poiketakseen totuudesta.
— Neiti Kunigunda, sanoi hän, tahtoo epäilemättä tehdä minulle sen kunnian, että hän menee kanssani naimisiin ja me anomme nöyrimmästi, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi pitää meille häät.
Don Fernando d'Ibaraa y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souza kiersi ylös viiksensä ja hymyili happamesti; sitten antoi hän kapteeni Candidelle määräyksen mennä pitämään kompanian tarkastusta.
Candide totteli. Kuvernööri jäi kahden neiti Kunigundan kanssa.
Hän tunnusti hänelle intohimoisesti rakkauttaan, vakuutti jo seuraavana päivänä naivansa hänet alttarin edessä, tai jollakin muulla tavoin, aivan niinkuin Kunigundalle vain olisi mieluisinta. Kunigunda pyysi neljännestunnin miettimisaikaa kysyäkseen neuvoa muorilta ja antaakseen lopullisen päätöksensä.
Muori sanoi Kunigundalle:
— Neitiseni, teillä on seitsemänkymmentä kaksi sukupolvea esi-isiä eikä niin killinkiäkään rahaa ja jos vain sanotte yhden ainoan sanan, pääsette naimisiin Etelä-Amerikan mahtavimman aatelisherran kanssa, jolla sitäpaitsi on hyvin kauniit viikset. Sopiiko teidän nyt ylvästellä niin turhan tarkalla uskollisuudella. Bulgarialaiset ovat raiskanneet teidät, eräs juutalainen ja eräs inkvisiittori ovat myös molemmat omistaneet suosionne, eikä sitäpaitsi hätä lue lakia. Sen vain sanon, että jos olisin teidän sijassanne, ottaisin empimättä miehekseni herra kuvernöörin, jolloin myös samalla tulisin tilaisuuteen tekemään kapteeni Candiden onnelliseksi.
Sillä aikaa kun muori täten haasteli kaikella sillä viisaudella ja varovaisuudella, minkä ikä ja kokemus ovat omiaan ihmisessä kasvattamaan, laski pieni laiva satamaan, laivassa oli "alkadi" [alkadi = espanjalainen rauhantuomari] ja useita "alguazilejä" [alguazili = espanj. poliisi].
Asian laita oli nimittäin tällainen:
Muori oli aivan oikein arvannut, että juuri tuo leveähihainen fransiskaani-munkki oli varastanut Kunigundan timantit ja rahat silloin kun he tekivät tuon pikaisen pakoretken Candiden kanssa.
Sama munkki tarjosi sitten kaupaksi muutamia näistä kalleuksista eräälle jalokivikauppiaalle, joka tunsi ne suur-inkvisiittorin omaisuudeksi. Fransiskaani-munkki hirtettiin, mutta ennen kuolemaansa tunnusti hän varastaneensa ne, sekä kuvaili, minkä näköisiä ne henkilöt olivat, joilta hän oli ne varastanut, ja minne päin he olivat matkalla. Candiden ja Kunigundan pako oli jo tullut ilmitietoon. Heitä oli lähetetty kiinni ottamaan Cadizissa ja sieltä taas viipymättä lähdetty laivalla heitä takaa-ajamaan. Ja tämä laiva oli jo Buenos-Ayreksen satamassa.
Tieto siitä että "alkadi" oli tullut kaupunkiin ottamaan kiinni suur-inkvisiittorin murhaajia, levisi heti kaikkialle.
Viisas muori oli heti selvillä siitä, kuinka tässä tapauksessa oli meneteltävä.
— Te ette mitenkään voi paeta, sanoi hän Kunigundalle, eikä teillä ole mitään pelättävääkään. Ettehän te ole tappanut hänen korkea-arvoisuuttaan. Ja sitäpaitsi ei kuvernööri, joka rakastaa teitä, tule sallimaan, että teitä pahoin pidellään. Jääkää paikoillenne kaikessa rauhassa.
Samassa riensi muori myös Candiden luo.
— Paetkaa, sanoi hän, tai olette tunnin kuluttua roviolla.
Ei ollut hetkeäkään hukattavana. Mutta kuinka voida erota
Kunigundasta! Ja minne paeta?
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kuinka Paraguayn jesuiitat ottivat vastaan Candiden ja Cacambon.
Candide oli Cadizista ottanut itselleen sekarotuisen palvelijan, jollaisia on paljon Espanjan rannikoilla ja siirtomaissa. Hän oli erään tukumanilaisen mestitsin poika ja vain neljännesosaltaan espanjalainen. Hän oli ollut jos jonakin: kuoropoikana, lukkarina, merimiehenä, maallikkomunkkina, sotamiehenä, lakeijana. Hänen nimensä oli Cacambo ja hän rakasti suuresti herraansa, sentähden että hänen herransa oli kovin hyvä ihminen hänen mielestään.
Cacambo satuloitsi mitä suurimmalla kiireellä molemmat andalusialaiset hevoset.
— Rakas isäntäni, sanoi hän, seuratkaamme muorin neuvoa, lähtekäämme heti ja ratsastakaamme taaksemme vilkaisematta, niin että kaviot kypenöi.
Candide puhkesi itkuun.
— Oi, sinä minun rakas Kunigundani, täytyykö minun jättää sinut nyt juuri, kun kuvernööri aikoi naittaa meidät! Voi Kunigunda, kuinka käy sinun nyt tässä vento-vieraassa maassa!
— Hänen käy, niinkuin hänen tuleekin käydä, sanoi Cacambo, naiset eivät koskaan joudu pulaan, Jumala pitää kyllä huolen heistä. Mutta kiiruhtakaamme nyt!
— Mihinkä sinä minut viet? Minne menemme? Ja mitä teemme ilman
Kunigundaa? kysyi Candide.
— Kautta pyhän Compostellan Jakobin, vastasi Cacambo, pitihän teidän tulla sotimaan jesuiittoja vastaan, no, menkäämme sotimaan heidän puolestaan! Minä tunnen tiet jotenkin hyvin ja opastan teidät suoraan heidän valtakuntaansa. He tulevat olemaan aivan ihastuksissaan, saadessaan kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta ja teillä tulee olemaan heidän keskuudessaan loistava ura. Jos ei menesty toisessa maailmassa, niin menestyy toisessa. Sitäpaitsi on erittäin hupaista nähdä ja tehdä uusia asioita.
— Sinä olet siis joskus ennen ollut Paraguayssa? kysyi Candide.
— Olkaa varma siitä, sanoi Cacambo; minä olen ollut ruoskijana Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kollegiossa ja minä tunnen los padres'ien, näiden "isien" hallituksen yhtä hyvin kuin Madridin kadut. Se on jotakin aivan ihailtavaa. Valtakunta on läpimitaten jo kolme sataa penikulmaa ja se on jaettu kolmeenkymmeneen maakuntaan. Los padres'illa on kaikki ja kansalla ei ole mitään, se on oikeuden ja järjen suoranainen mestariteos. Itse puolestani en tiedä mitään niin jumalallista kuin los padres'it, jotka täällä käyvät sotaa Espanjan ja Portugalin kuninkaita vastaan ja jotka Europassa ovat heidän rippi-isiään, jotka täällä tappavat espanjalaisia ja jotka Madridissa lähettävät heitä taivaaseen. Tämä näytelmä on minusta vallan ihastuttava. Teistä tulee onnellisin kaikista ihmisistä. Ja kuinka los padres'it tulevatkaan iloitsemaan saadessaan tietää, että he saavat kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta.
Heti kun he olivat saapuneet ensimäiselle rajapyykille, ilmoitti Cacambo vahtisotilaille, että eräs kapteeni pyysi saada puhua hänen pyhyytensä yli-päällikön kanssa. Siitä vietiin sana päävartioon, josta eräs paraguaylainen upseeri lähti alamaisimmin viemään sanomaa ylipäällikölle.
Candidelta ja Cacambolta riisuttiin ensiksi aseet ja heidän molemmat hevosensa otettiin talteen. Sitten vietiin nuo molemmat muukalaiset kahden sotilasrivin keskitse ylipäällikön eteen; tämä seisoi kunniakujan perällä, kolmikulmainen hattu päässä, kaapu korvissa, miekka sivulla ja piikki kädessä. Hän antoi merkin. Heti astui esiin pari tusinaa sotamiehiä, jotka piirittivät vastatulleet. Eräs kersantti selitti heille, että heidän tuli odottaa, että ylipäällikkö ei voinut nyt puhua heidän kanssaan, että hänen korkea-arvoisuutensa priori ei sallinut kenenkään espanjalaisen aukaista suutaan muuta kuin hänen läsnäollessaan eikä viipyä kolmea tuntia kauemmin maassa.
— Ja missä on sitten hänen korkea-arvoisuutensa priori? kysyi
Cacambo.
— Hän meni messusta päästyään paraatiin, vastasi kersantti, ettekä te pääse suutelemaan hänen kannuksiaan ennenkuin kolmen tunnin kuluttua.
— Mutta, sanoi Cacambo, hra kapteeni, joka on kuolemaisillaan nälkään samoinkuin minäkin, ei ole mikään espanjalainen, hän on saksalainen. Emmekö sentähden voisi saada vähän aamiaista sill'aikaa kun odotamme hänen Pyhää Korkeuttaan?
Kersantti kiiruhti tuota pikaa tekemään tästä keskustelusta selkoa ylipäällikölle.
— Herra olkoon kiitetty, sanoi tämä. Koska hän on saksalainen, voin puhella hänen kanssaan. Vietäköön hän siis minun lehtimajaani.
Heti vietiin Candide lehvistä rakennettuun vastaanottohuoneeseen, jota koristi viheriäisestä ja kultaillusta marmorista tehty kaunis pylväskäytävä sekä lukuisia ristikkohäkkejä, joissa näkyi papukaijoja, kolibreja, helmikanoja ja kaikenlaisia mitä harvinaisimpia lintuja.
Mainio aamiainen odotti kultavadeilla. Ja hänen pyhyytensä isä ylipäällikkö astui lehtimajaan aterioimaan samoihin aikoihin kun paraguaylaisetkin ulkona alkoivat syödä maissiaan puulautasilta maassa polttavassa auringon paahteessa.
Hän oli hyvin kaunis nuori mies, jolla oli täyteläiset posket, hieno, valkea ja verevä iho, kaarevat kulmakarvat, eloisat silmät, ruusuiset korvat, heleänpunaiset huulet. Hän oli ylpeän näköinen, mutta ei samalla tavoin kuin espanjalaiset tai jesuiitat. Candidelle ja Cacambolle annettiin takaisin aseet, jotka heiltä äsken oli riistetty, samoin nuo molemmat andalusialaiset hevoset. Cacambo antoi niille kauraa lehtimajan kuistin suulla ja piti kaikkien äkkiyllätysten varalta koko ajan niitä tiukasti silmällä.
Candide suuteli ensin ylipäällikön kauhtanan lievettä, sitten he istuivat pöytään.
— Te olette siis saksalainen, kysyi jesuiitta häneltä saksaksi.
— Olen, pyhä isä, vastasi Candide.
Näitä sanoja vaihtaessaan katselivat he kumpikin toisiaan mitä suurimmalla hämmästyksellä, voimatta salata liikutustaan.
— Ja mistä osasta Saksaa te olette kotoisin? kysyi jesuiitta.
— Tuosta kurjasta Westfalin maasta, sanoi Candide. Olen syntynyt
Thunder-ten-Tronckhin linnassa.
— Taivas! Onko se mahdollista? huudahti ylipäällikkö.
— Oi ihmeiden ihmettä! huudahti Candide.
— Olisitteko se todellakin te! sanoi ylipäällikkö.
— Tämä ei ole mahdollista! sanoi Candide.
He kaatuivat kumpikin selälleen pelkästä ällistyksestä. Sitten he syleilivät toisiaan ja vuodattivat runsaita kyynelvirtoja.
— Pyhä isäni, voinko uskoa silmiäni! Te olette siis kauniin Kunigundan veli, sama, jonka bulgarialaiset tappoivat! Te olette herra paroonin poika, te paraguaylainen jesuiitta! Onpa tämä maailma hyvin kummallinen kapine. Oi, Pangloss, Pangloss, kuinka te nyt olisitte iloinen, ellette olisi hirtetty!
Ylipäällikkö lähetti pois ne neekeriorjat ja paraguaylaiset palvelijat, jotka olivat aterian aikana kaataneet viiniä vuorikristallista tehtyihin maljakkoihin. Hän kiitti sitten Jumalaa ja pyhää Ignatiusta tuhansia kertoja yhä pitäen syleilyssään Candidea. Ja heidän molempain kasvot kylpivät kyyneleissä.
— Mutta varmasti tulette vielä enemmän hämmästyneeksi, liikutetuksi ja järkytetyksi, sanoi Candide, jos ilmoitan teille, että neiti Kunigunda, teidän sisarenne, josta olette luulleet, että hän makaa kuolleena bulgarialaisten puukko vatsassaan, onkin elossa ja mitä parhaimmissa voimissa.
— Missä?
— Lähimmässä naapuristossanne Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona, jota vastaan yhdessä tahdomme taistella.
Jokainen uusi sana, jonka he tämän pitkän keskustelun aikana lausuivat, ilmitoi uusia ihmeitä ja lisäsi heidän hämmästystään. He puhuivat, kuuntelivat ja katselivat kaikesta sielustaan ja mielestään.
Ja koska he olivat saksalaisia, viipyivät he kauan pöydässä ja odotellessaan hänen korkea-arvoisuuttaan prioria haasteli ylipäällikkö rakkaalle Candidelleen seuraavasti.
VIIDESTOISTA EUKU.
Kuinka Candide tappoi rakkaan Kunigundansa veljen.
Koko elämäni ijän tulen säilyttämään muistossani sen hirveän päivän, jolloin näin isäni ja äitini tapettavan ja sisareni raiskattavan.
Kun bulgarialaiset olivat menneet, ei jumaloitua sisartani löytynyt mistään. Mutta äitini, isäni, kaksi palvelijatarta ja kolme pientä poikaa, jotka kaikki oli surmattu, sekä minut heitettiin erääseen kärryyn, jossa meidät piti viedä haudattaviksi erääseen jesuiitta-kappeliin, kahden peninkulman päässä isäni linnasta. Muuan jesuiitta priiskoitti päällemme pyhää vettä, joka oli kamalan suolaista; siitä pirskahti muutamia pisaroita silmilleni; pyhä isä huomasi silloin, että silmäluomeni värähtivät. Hän pani kätensä sydämelleni ja tunsi, että se vielä sykki. Minulle annettiin apua ja kolmen viikon kuluttua olin yhtä terve kuin ennenkin.
Kuten tiedätte, rakas Candideni, olin hyvin kaunis nuorukainen. Kävin päivä päivältä vain kauniimmaksi ja niinpä hänen pyhyytensä isä Croust, luostarin apotti, kiintyi minuun hyvin hellillä ystävyyden siteillä. Hän antoi minulle noviisinpuvun ja joku aika sen jälkeen lähetettiin minut Roomaan itse pyhän päämiehemme luo, joka tarvitsi käytettäväkseen nuoria saksalaisia jesuiittoja. Paraguayn hallitsijat ottavat nimittäin hyvin epäkernaasti vastaan espanjalaisia jesuiittoja; he pitävät enemmän muukalaisista, joita he luulevat voivansa paremmin hallita. Hänen pyhyytensä ylipäämies katsoi minut otolliseksi liittymään tämän viinamäen työntekijöihin, ja niin me sitten lähdimme matkaan, eräs puolalainen, eräs tyrolilainen ja minä. Tänne saavuttuani tehtiin minulle se kunnia, että minut nimitettiin alidiakooniksi ja luutnantiksi. Nyt olen jo eversti ja pappi.
Mitä sotaan tulee niin valmistamme Espanjan kuninkaan joukoille lämpimän vastaanoton. Minä vannon teille, että he kaikki joutuvat kirkonkiroukseen ja saavat selkäänsä. Itse Kaitselmus on lähettänyt teidät tänne meitä auttamaan. Mutta onko siis todellakin varma, että rakas sisareni Kunigunda on täällä lähellä, Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona?
Candide otti asian valalleen. Heidän kyyneleensä alkoivat uudestaan tulvia.
Parooni ei väsynyt syleilemään Candidea, hän nimitti häntä veljekseen ja pelastajakseen.
— Ah! kenties on niin sallittu, sanoi hän, että vielä yhdessä saamme, rakas Candideni, astua voittajina kaupunkiin ja vapauttaa sisareni Kunigundan.
— Se on minunkin korkein toivoni, sanoi Candide, sillä aikomukseni oli naida hänet ja toivon vieläkin voivani tehdä sen.
— Te häpeämätön lurjus, vastasi parooni, tekö rohkenisitte luoda silmänne sisareeni, jolla on seitsemänkymmentäkaksi sukupolvea esi-isiä! Mikä kuulumaton röyhkeys puhua minulle niin uhkarohkeasta suunnitelmasta!
Candide, joka kerrassaan kivettyi senkaltaisesta puheesta, vastasi:
— Pyhä isä, tässä asiassa ei auta kaikki maailman sukupolvet. Minä olen pelastanut sisarenne juutalaisen ja inkvisiittorin sylistä, hän on minulle suuressa kiitollisuuden velassa ja tahtoo mennä kanssani naimisiin. Mestari Pangloss sanoi minulle aina, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia ja saatte olla varma siitä, että minä nain hänet.
— Senpä saamme nähdä, senkin vintiö, sanoi jesuiitta-parooni Thunder-ten-Tronckh. Ja samassa antoi hän hänelle aimo läimäyksen miekkansa kahvalla vasten kasvoja.
Heti veti myös Candide omansa esille ja upotti sen kahvaansa myöten jesuiitta-paroonin vatsaan. Mutta vetäessään sen siitä ulos vertahöyryävänä, pillahti hän itkuun.
— Oi Jumalani, valitti hän, minä olen tappanut entisen herrani, ystäväni ja lankoni. Minä olen paras ihminen koko maailmassa ja nyt olen tappanut jo kolmannen ihmisen. Ja näiden kolmen joukossa oli kaksi pappia.
Cacambo, joka koko ajan oli ollut vahdissa kuistikon suulla, riensi heti saapuville.
— Nyt ei meillä ole muuta neuvoa kuin myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, sanoi hänelle isäntänsä. Pian tulee varmaankin ihmisiä tänne lehtimajaan; täytyy kuolla ase kädessä.
Cacambo, joka ei suinkaan ensi kertaa ollut pappia kyydissä, ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän riisti paroonin yltä jesuiitta-kauhtanan ja verhosi Candiden siihen; sitten hän löi hänen päähänsä vainajan kolmikulmaisen hatun ja istutti hänet hevosen selkään.
Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.
— Menkäämme nyt täyttä neliä, rakas isäntäni. Kaikki ihmiset luulevat teitä jesuiitaksi, joka on menossa jakamaan käskyjä. Ja ennenkuin kukaan ymmärtää lähteä meitä takaa-ajamaan, olemme jo rajan ulkopuolella.
Ja näin sanoessaan hän oli jo kaukana huutaen espanjan kielellä:
— Tehkää tilaa, tehkää tilaa, hänen ylhäisyydelleen everstille!
KUUDESTOISTA LUKU.
Miten molemmat matkamiehet joutuvat tekemisiin kahden tytön ja kahden apinan kanssa ja mitä heille tapahtui villien Pitkäkorvien parissa.
Candide ja hänen palvelijansa olivat jo rajojen ulkopuolella eikä kukaan leirissä vielä tiennyt mitään saksalaisen jesuiitan murhasta. Vikkelä Cacambo oli viisaasti kyllä sullonut reppuunsa leipää, suklaatia, kinkkua, hedelmiä ja muutamia viinipulloja. He olivat nyt andalusialaisilla hevosillaan tulleet aivan uppo-outoon maahan, jossa ei ollut minkäänlaisia teitä. Vihdoin aukeni heidän silmäinsä eteen kaunis, purojen halkoma niitty. Täällä molemmat matkamiehet päättivät levähtää ja päästivät hevosensa laitumelle. Cacambo ehdotti herralleen, että hekin söisivät ja näytti itse hänelle hyvää esimerkkiä.
— Kuinka sinä luulet, sanoi Candide, että minä voisin syödä kinkkua, kun olen tappanut herra paroonin pojan ja kun olen ijäksi päivikseni tuomittu elämään erilläni kauniista Kunigundasta? Mitä hyödyttää pitkittää näitä kurjia päiviäni, jotka minun täytyy viettää kaukana hänestä, omantunnon vaivoissa ja epätoivossa? Ja mitä sanookaan Journal de Trévoux? [Jesuiittojen sanomalehti, perustettu 1701.]
Niin puhuessaan hän söi vahvasti koko ajan.
Aurinko laski. Nuo molemmat harhautuneet kuulivat äkkiä muutamia lyhyitä huutoja, jotka kuulostivat naisten ääniltä. He eivät tienneet, ilmaisivatko nämä huudot tuskaa vai iloa, mutta he nousivat kuitenkin nopeasti tuntien jonkinlaista outoa levottomuutta, joka helposti valtaa mielen tuntemattomassa maassa. Pian he saivat nähdä, mistä tuo kirkuna tuli. Kaksi aivan ilkialastonta nuorta tyttöä tuli keveästi juosten pitkin niityn vartta ja heidän jälessään juoksi kaksi apinaa, jotka koko ajan näykkivät heitä takapuolesta. Candide tuli liikutetuksi tästä näystä joutuen syvän säälin valtaan. Bulgarialaisten luona hän oli oppinut ampumaan ja hän olisi osannut ampua vaikka pähkinän puusta ollenkaan lehtiä satuttamatta. Hän tarttui senvuoksi kaksipiippuiseen espanjalaiseen pyssyynsä ja ampui kuoliaaksi nuo molemmat apinat.
— Jumalalle kiitos! rakas Cacamboni, nyt olen pelastanut suuresta vaarasta nuo molemmat tyttöraukat, ja jos olenkin tehnyt synnin tappaessani inkvisiittorin ja jesuiitan, niin olen sen nyt sovittanut pelastaessani näiden molempain tyttöjen hengen. Ja kuka tietää, ehkä he hyvinkin ovat korkeasäätyisiä neitejä, jossa tapauksessa tämä seikkailu on meille suureksi ansioksi tässä maassa.
Hän aikoi jatkaa, mutta samassa tyrehtyivät häneltä sanat, kun hän näki, miten nuo molemmat tytöt hellästi syleilivät apinoita vuodattaen katkeria kyyneliä niiden kuolleiden ruumiiden ääressä ja täyttäen ilman tuskaisilla valitushuudoillaan.
— En todellakaan odottanut heiltä niin suurta sielun jaloutta, sanoi hän vihdoin Cacambolle. Mutta tämä vastasi:
— Olettepa te nyt asettaneet kauniisti asianne, rakas isäntäni! Te olette tappanut noiden neitien rakastajat!
— Heidän rakastajansa! Olisiko se mahdollista! Sinä teet pilkkaa minusta, Cacambo! Et ikinä voi uskotella minulle mitään senkaltaista!
— Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, aina te hämmästytte kaikesta. Mitä ihmettä siinä nyt on, että on sellaisiakin maita, joissa apinat saavuttavat naisten suosion. Nehän ovat sentään neljännes-osa-ihmisiä, aivan niinkuin minä olen neljännes-osa-espanjalainen.
— Ah, nyt minä muistankin, sanoi Candide, mestari Panglossilta kuulleeni, että muinais-ajalla sellaisia asioita todellakin olisi tapahtunut ja että näistä ristisiitoksista olisi syntynyt olentoja sellaisia kuin aigipanit, faunit ja satyyrit, joita useat antiikin suurista henkilöistä kertovat nähneensäkin. Mutta minä luulin aina näitä kertomuksia pelkiksi taruiksi.
— Nyt mahtanette kuitenkin olla vakuutettu niiden todenmukaisuudesta. Ja näette nyt itse, miten henkilöt, joilla ei ole korkeampaa kasvatusta, niitä käytännössä toteuttavat. Ainoa, mitä minä muuten pelkään, on se, että nämä naiset vielä voivat tehdä meille jonkun ilkeän kepposen.
Nämä hyvin perustellut mietteet saivat aikaan sen, että Candide ja Cacambo lähtivät pois niittyvierulta ja painuivat metsään. He söivät sitten yhdessä illallista ja sitten kun molemmat yhdestä pitäin olivat kyllältään sadatelleet Portugalin inkvisiittoria, Buenos-Ayreksen kuvernööriä, ja paroonia, vaipuivat he syvään uneen sammalmättäälle.
Kun he heräsivät, tunsivat he, etteivät he ollenkaan voineet liikuttaa jäseniään. Tämä johtui siitä, että yön aikana Pitkäkorvat, maan asukkaat, joille nuo molemmat naiset olivat ilmiantaneet heidät, olivat sitoneet heidät käsistään ja jaloistaan tukevasti kiinni niiniköysillä. Heidän ympärillään oli noin viisikymmentä aivan alastonta Pitkäkorvaa, jotka kaikki olivat asestetut nuolilla, nuijilla ja kivikirveillä. Toiset heistä keittivät vettä suuressa kattilassa, toiset laittoivat käyttökuntoon paistin vartaita ja kaikki huusivat täyttä kurkkua:
— Jesuiitta, jesuiitta! Me saamme kostaa ja saamme mainion aterian!
Saamme syödä jesuiitan lihaa, saamme syödä jesuiitan lihaa!
— Enkös arvannut oikein, rakas isäntäni, huudahti Cacambo surullisesti, kun sanoin, että nuo naiset vielä tekisivät meille jonkun ilkeän kepposen.
Kun Candide huomasi keittokattilan ja paistinvartaat, sanoi hän:
— Varma on, että tulemme joko keitetyiksi tai paistetuiksi. Voi mitä sanoisikaan nyt mestari Pangloss, jos hän saisi nähdä, miltä oikein puhdas luonto näyttää. Kaikki on muka hyvin! No olkoon minun puolestani! Mutta täytyypä minun sentään sanoa, että on vähän julmaa, että ensin on kadottanut neiti Kunigundan ja sitten vielä joutuu Pitkäkorvien paistinvartaaseen.
Mutta Cacambo ei menettänyt rohkeuttaan.
— Älkää vielä olko epätoivossanne, sanoi hän masentuneelle Candidelle. Minä osaan hiukan näitten kansojen kielenkäyttöä, tahdonpa puhua heille.
— Älä vain unohda selittää heille, kuinka äärettömän epäinhimillistä on keittää ihmisiä ja kuinka epäkristillistäkin se on!
— Hyvät herrat, puhui Cacambo, te valmistaudutte siis tänään syömään jesuiittaa. Se on aivan paikallaan, ei mikään ole sen kauniimpaa kuin kohdella vihollisiaan juuri täten. Itse asiassa on luonnon lain mukaista tappaa lähimmäisiämme ja näin menetellään kaikkialla maailmassa. Jos emme kaikki käytäkään syömis-oikeuttamme, niin johtuu se siitä, että meillä muualla on muutakin hyvää syömistä. Mutta teillä luonnollisesti ei ole yhtä usein tilaisuutta herkuttelemaan kuin meillä. Ja tietenkin on parempi itse syödä vihollisensa kuin jättää korpeille ja variksille voittonsa hedelmät. Mutta hyvät herrat, ette suinkaan te tahdo syödä ystäviänne. Te luulette, että saatte pistää paistinvartaaseen jesuiitan, mutta tämä, jonka aiotte paistaa, onkin teidän puolustajanne, vihollistenne vihollinen. Mitä minuun taas tulee, niin olen teidän maastanne kotoisin. Herra, jonka tässä näette, on isäntäni, ja sen sijaan, että hän olisi jesuiitta, on hän itse tappanut jesuiitan, ja hän on pukeutunut tappamansa miehen vaatteisiin, mistä juuri johtuu erehdyksenne. Tunnustellaksenne, olenko puhunut totta, voitte ottaa hänen pukunsa, mennä siinä asussa los padres'ien valtakunnan rajalle ja kuulustella sieltä, eikö herrani ole tappanut erästä jesuiitta-upseeria. Tämä toimenpide ei ota pitkää aikaa ja te voitte aina syödä meidät myöhemminkin, jos huomaatte, että olen valehdellut. Mutta jos olen puhunut totta, niin tunnette kyllä siksi hyvin kansain-välisen oikeuden periaatteet, mitä laki ja hyvä tapa tässä suhteessa vaatii, että olen varma siitä, että armahdatte meidät.
Pitkäkorvien mielestä tämä puhe oli hyvin järkevä. He valitsivat sentähden kaksi luotettavaa kansalaista, joiden mitä kiireimmiten oli otettava selvä asiasta. Nämä molemmat kansanedustajat toimittivat asiansa suurella henkisellä valppaudella ja palasivat pian tuoden hyviä uutisia. Pitkäkorvat päästivät heti vapaiksi molemmat vankinsa, osoittivat heitä kohtaan kaikkea mahdollista kunnioitusta, tarjosivat heille tyttöjä ja kaikenlaista muuta virvoketta, ja saattoivat heitä aina heidän valtakuntansa äärimmille rajoille asti koko ajan riemusta hihkuen.
— Hän ei olekaan mikään jesuiitta, hän ei olekaan mikään jesuiitta!
Candide ei ollenkaan lakannut ihmettelemästä vapautuksensa aihetta.
— Mikä ihmeellinen kansa! hän sanoi. Minkälaiset ihmiset, minkälaiset tavat! Jos ei minulla olisi ollut onnea pistää miekkaani neiti Kunigundan veljen sydämeen, niin olisin nyt aivan armotta tullut syödyksi. Mutta joka tapauksessa on luonnontila hyvä, koskapahan nuo velikullat, sensijaan että olisivat pistäneet minut poskeensa, kohtelivat minua äärettömän kunnioittavasti, heti kun he saivat tietää, että en ollut mikään jesuiitta.
SEITSEMÄSTOISTA EUKU.
Kuinka Candide ja hänen palvelijansa saapuvat Eldoradon maahan ja mitä he siellä näkivät.
Kun he olivat päässeet Pitkäkorvien maan ulkorajoille, sanoi Cacambo
Candidelle:
— Näette nyt, että tämä pallonpuolisko ei ole rahtuistakaan parempi kuin tuo toinen. Uskokaa minua, paras on, että palaamme jälleen Europaan niin pian kuin suinkin.
— Kuinka me sinne voisimme palata, sanoi Candide, ja minne me siellä menisimme? Jos menen omaan maahani, ovat bulgarialaiset ja arabialaiset siellä vastassani ja he tappavat jokaisen, joka heidän eteensä sattuu. Jos palaan Portugaliin, joudun roviolle. Jos taas jäämme tähän maahan, olemme joka hetki vaarassa joutua paistinvartaaseen. Mutta kuinka sittenkään voisin jättää tätä maanosaa, jossa neiti Kunigunda asuu!
— Lähtekäämme sitten Cayenneen, ehdotti Cacambo. Siellä tapaamme ranskalaisia, jotka kiertävät maailman ympäri. He voivat auttaa meitä tästä pälkähästä. Ehkä Jumala meitä vielä armahtaa.
Ei ollut niinkään helppoa päästä Cayenneen. He tiesivät kyllä vähän, mihin suuntaan heidän oli kulettava, mutta vuoret, virrat, kuilut, ryövärit ja villi-ihmiset olivat kaikkialla hirvittävinä esteinä. Heidän hevosensa olivat vähällä kaatua väsymyksestä; heidän muonavaransa olivat myös lopussa. Noin kuukauden ajan he elättivät itseään pelkillä luonnon antimilla.
Vihdoin saapuivat he erään pienen virran luo, jonka partaalla kasvoi kokospalmuja, joiden hedelmät antoivat heille jälleen uutta voimaa ja rohkeutta.
Cacambo, joka osasi antaa aina yhtä hyviä neuvoja kuin muorikin, sanoi Candidelle:
— Nyt emme enää voi täten jatkaa. Olemme kävelleet jo enemmän kuin liikaa. Tuolla näen tyhjän veneen ajelehtivan virran mukana. Täyttäkäämme se kokospähkinöillä, heittäytykäämme tuon pienen aluksen armoille. On varmaa, että virta aina vie johonkin asuttuun seutuun. Jos ne kohtalot, jotka meitä siellä odottavat, eivät olisikaan niin miellyttävää laatua, niin on niillä ainakin se etu, että ne ovat uusia.
— Tehkäämme sitten niin, sanoi Candide, ja antakaamme asiamme Herran huomaan!
He velloivat täten muutamia penikulmia eteenpäin milloin kuivien, milloin vihannoivien, milloin jyrkkien, milloin alhaisten seutujen lomitse. Virran uoma laajeni yhä. Vihdoin se luisui sisään näkymättömästä kuilusta, jonka yllä kaarsi suunnattomat, pilvien korkuiset kalliot.
Mutta nuo molemmat matkamiehet eivät silti kadottaneet rohkeuttaan. He antoivat aaltojen kuljettaa venheen tuohon kurimon kuiluun. Ja virta, joka tällä kohdalla taas oli kapea ja vuolas, lennätti heidät holvissa eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja pauhinalla. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua näkivät he vihdoin jälleen päivän valon. Mutta heidän ruuhensa murtui vuoren särkkiin ja kokonaisen peninkulman saivat he laahautua kiveltä kivelle, kunnes he vihdoin näkivät yllään kaartuvan äärettömän suuren, joka puolelta ylipääsemättömien vuorien rajoittaman taivaan.
Maa, johon he olivat saapuneet, oli viljelty niin tarpeen kuin nautinnon lakeja silmällä pitäen. Kaikkialla yhtyivät hyöty ja huvi. Tiet olivat täynnä tai oikeammin, niiden koristuksena oli kaunismuotoisia ja loistavasta aineesta tehtyjä ajopelejä, joissa istui harvinaisen kauniita miehiä ja naisia ja joiden eteen oli valjastettu suuria, punaisia ja nopeakulkuisia lampaita, jotka nopeudessa voittivat kaikki Andalusian, Tetuan ja Mequinezin jaloimmat hevoset.
— Onpa tässä kerrankin maa, joka on parempi kuin Westfali, sanoi
Candide.
Ja he astuivat ensimäiseen kylään, minkä lie tiellään kohtasivat. Kylänportilla oli joukko lapsia, jotka huvikseen heittelivät kivellä maaliin ja joilla kaikilla oli kullankirjaillut vaatteet yllään, vaikkakin aivan risaiset. Nuo molemmat toisesta maailmasta tulleet matkailijat pysähtyivät heitä katselemaan. Kivet, joilla lapset leikittelivät, olivat jotenkin suuria pyöreitä liuskoja, mitkä keltaisia, mitkä punaisia, mitkä viheriäisiä, mutta kaikki erinomaisen säteileviä. Matkailijamme tulivat uteliaiksi ja ottivat maasta käteensä muutamia. Ne olivatkin pelkkiä kultapalasia, pelkkiä smaragdeja ja rubiineja, joista pieninkin jo olisi kelvannut itse Suur-Mogulin valtaistuinta koristamaan.
— Epäilemättä, sanoi Cacambo, ovat nämä leikkivät lapset tämän maan kuninkaan poikia.
Samassa tuli kylän opettaja kutsumaan oppilaitaan kouluun.
— Tuossa on varmaan, sanoi Candide, kuninkaallisen perheen kotiopettaja.
Nuo pienet risamekot keskeyttivät leikkinsä ja jättivät siihen kivensä ja kaikki leikkivälineensä. Candide kokosi ne maasta, kiiruhti kasvattajan luo ja ojensi ne kohteliaasti hänelle tehden hänelle merkkien avulla ymmärrettäväksi, että Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa olivat unohtaneet jälkeensä kultansa ja jalokivensä.
Kyläkoulun opettaja heitti hymyillen ne pois, katseli vähän aikaa
Candideen suurella hämmästyksellä ja jatkoi sitten matkaansa.
Matkailijat eivät laiminlyöneet koota itselleen jälelle jääneitä kultia, rubiineja ja smaragdeja.
— Mutta onpa tämä vasta ihmeellinen maa! huudahti Candide. Tämän maan kuninkaan lapset mahtavat olla kovin hyvin kasvatettuja, koska heidät on opetettu halveksimaan kultaa ja jalokiviä.
Cacambo oli yhtä hämmästynyt kuin Candidekin.
Vihdoin he lähestyivät kylän ensimäistä taloa. Se oli komea niinkuin joku europalainen linna. Oven luona vilisi ihmisiä ja vielä enemmän oli talon sisällä, josta tunki ulos kauniita säveleitä ja erinomaisen suloinen ruuan tuoksu. Cacambo meni ovelle ja kuuli, että ihmiset puhuivat perun kieltä. Se oli juuri hänen äidinkielensä, sillä kuten jokainen tietää, oli Cacambo syntynyt Tukumanin kylässä, jossa ei kukaan puhunut mitään muuta kieltä.
— Minä voin olla teille tulkkina, sanoi hän Candidelle. Menkäämme vain sisälle. Tämä on ravintola.
Heti kaksi kultapukuista ja rusettitukkaista nuorukaista ja neitosta kiiruhti esiin pyytäen heitä vain istumaan pöytään. Ateriaan kuului neljä liemiruokaa ja näiden lisäksi oli pöydällä vielä kaksi papukaijaa, keitetty kondorikotka, joka painoi kaksisataa naulaa, kaksi erittäin hyvänmakuiseksi valmistettua apinaa, kolmesataa kolibria, kaikki samassa vadissa, ja kuusisataa pikku lintua eräässä toisessa, lisäksi hienosti höystettyjä muhennoksia, herkullisia leivoksia. Kaikki tämä tarjoiltiin vuorikristalli-astioissa. Ja koko ajan tarjoilija-nuorukaiset ja -neitoset kaatoivat maljakoihin erilaisia sokeriruo'oista valmistettuja juomia.
Ravintolavieraat olivat etupäässä kauppiaita ja ajomiehiä. Kaikki käyttäytyivät äärimmäisen kohteliaasti. Ne muutamat kysymykset, jotka he tekivät Cacambolle, osoittivat mitä harkituinta hienotunteisuutta, samoin pyrkivät he vastauksissaan puhumaan hänen toivomuksiensa mukaisesti.
Kun ateria oli lopussa, luulivat Cacambo ja Candide ruhtinaallisesti maksaneensa osansa heittäessään pöydälle pari niistä suurista kultakolikoista, jotka he tieltä olivat koonneet. Mutta isäntä ja emäntä remahtivat täyttä kurkkua nauramaan ja nauroivat niin, että heidän täytyi pidellä vatsaansa. Vihdoin sanoi isäntä vähän tyynnyttyään:
— Hyvät herrat, me näemme kyllä, että te olette muukalaisia. Me emme useasti näe sellaisia luonamme, ja sentähden saatte suoda meille anteeksi, että rupesimme nauramaan, kun tarjositte meille maksuksi maantien kiviä. Teillä ei varmaankaan ole maan käypää rahaa, mutta sitä ette tarvitsekaan täällä syödessänne. Kaikki liikkeen ja kaupan helpottamiseksi rakennetut majatalot ylläpidetään valtion varoilla. Te olette sitäpaitsi syöneet huonosti täällä, sillä tämä on köyhä kylä. Mutta kaikkialla muualla voidaan teidät ottaa vastaan ansionne mukaisesti.
Cacambo selitti Candidelle isännän puheen merkityksen ja Candide kuunteli sitä samalla ihastuksella ja hämmästyksellä, jolla Cacambo sen esitti.
— Mikä onkaan sitten tämä maa, sanoivat he toinen toisilleen, jota ei missään muussa maailmanpaikassa tunneta ja jossa koko luonto on niin erilaatuinen kuin omassamme! Luultavasti on tämä juuri se maa, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyy tietysti välttämättä olla yksi sellainenkin. Ja vaikka mestari Pangloss olisikin sanonut mitä tahansa, niin huomasin kuitenkin useasti, että Westfalissa ainakin kaikki kävi päin seiniä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mitä he näkivät Eldoradon maassa.
Cacambo ilmaisi ravintolanisännälle heidän uteliaisuutensa. Tämä vastasi:
— Minä olen kovin oppimaton mies ja minun on hyvä olla sellaisena kuin olen. Mutta meillä on täällä eräs vanhus, joka aikoinaan on ollut hovissa ja joka on koko valtakunnan viisain ja samalla puheliain mies.
Ja heti hän johdatti Cacambon vanhuksen luo. Candide oli nyt vain toisarvoinen henkilö ja hän sai luvan seurata renkiään. He astuivat sisälle erääseen hyvin yksinkertaiseen taloon, sillä ovi oli ainoastaan hopeasta ja sisäseinien laudoitukset ainoastaan kullasta, mutta muuten niin taitehikkaasti ja somasti veisteltyjä, etteivät edes kallisarvoisimmatkaan laudoitukset olisi voineet vetää niille vertoja. Eteisessä tosin oli silauksien asemesta vain rubiineja ja smaragdeja, mutta se sopusointuinen järjestys, joka kaikkialla vallitsi, korvasi sensijaan tämän äärimmäisen yksinkertaisuuden.
Vanhus istutti molemmat vieraansa kolibrin höyhenillä täytetylle sohvalle ja tarjosi heille viiniä timanttimaljakoista. Senjälkeen hän tyydytti heidän uteliaisuutensa seuraavin sanoin:
— Olen sadan seitsemänkymmenen kahden vuoden vanha ja Perun kummalliset mullistukset tulin tietämään isävainajaltani, joka oli silloin kuninkaan tallimestarina, ja joka omin silmin oli nähnyt ne. Tämä valtakunta, jossa me nyt asumme, on Inka-kansan muinainen isänmaa, josta se varomattomasti kyllä lähti liikkeelle valloittaakseen erään toisen maanpaikan, jossa espanjalaiset myöhemmin heidät perinpohjin tuhosivat.
Ne heimopäälliköt, jotka olivat jääneet isänmaahansa, olivat sensijaan viisaampia. He sääsivät kansan suostumuksella sellaisen lain, ettei kukaan maan asukkaista enää saisi mennä valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Tästä johtuu se viattomuuden ja onnellisuuden tila, missä nykyään elämme. Espanjalaisilla on kyllä ollut hämärä aavistus tästä maasta ja he ovat nimittäneet sitä Eldoradoksi. Ja eräs englantilainen ritari Raleigh oli kerran noin sata vuotta sitten meitä sangen lähelläkin, mutta kun ylipääsemättömät vuoret ja kuilut ympäröivät meitä joka puolelta, olemme tähän asti saaneet olla rauhassa noilta Europan ryöstönhimoisilta kansoilta, joilla on aivan käsittämätön, raivokas himo meidän maamme kiviin ja soraan ja jotka päästäkseen siitä porosta osallisiksi tappaisivat varmasti meidät kaikki viimeiseen mieheen.
Keskustelu oli pitkä, se kosketteli maan valtiomuotoa, tapoja, naisia, yleisiä näytelmiä ja taiteita. Lopuksi Candide, jolla aina oli suuri taipumus metafysiikkaan, käski Cacambon kysyä, oliko tässä maassa jonkinlaista uskontoa.
Vanhus punastui hieman.
— Kuinka voitte epäilläkään sitä, sanoi hän. Emmehän toki ole niin kiittämättömiä!
Cacambo kysyi nöyrästi, mikä Eldoradon uskonto siis oli?
Puna kohosi uudestaan vanhuksen poskille.
— Voiko olla kahta uskontoa? sanoi hän. Meillä on tietenkin sama uskonto kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Me palvelemme Jumalaa aamusta iltaan.
— Palveletteko siis ainoastaan yhtä Jumalaa? kysyi Cacambo, joka edelleenkin tulkitsi Candiden tiedonjanoista epäilyä?
— Luonnollisesti, vastasi vanhus, koska niitä ei ole kahta eikä kolmea eikä neljää. Mutta täytyypä minun myöntää, että teidän maanosanne ihmiset tekevät kovin omituisia kysymyksiä.
Candide ei vain väsynyt haastattelemaan tätä kunnon vanhusta. Hän tahtoi myöskin tietää, kuinka ihmiset rukoilivat Jumalaa Eldoradossa.
Me emme rukoile häntä ollenkaan, sanoi tuo hyvä ja kunnian-arvoinen tietoviisas, meillä ei ole mitään häneltä pyydettävää, sillä hän on antanut meille kaikki, mitä tarvitsemmekin. Me ainoastaan ylistämme häntä lakkaamatta.
Candide tuli nyt hyvin uteliaaksi näkemään, millaisia tämän maan papit olivat ja hän pyysi Cacambon kysymään, missä he olivat.
Tuo hyvä vanhus hymyili.
— Ystäväiseni, sanoi hän, me olemme kaikki pappeja; kuningas ja kaikki heimoruhtinaat laulavat joka aamu juhlallisesti ylistyshymnejä ja viisi tai kuusi tuhatta sävelniekkaa on heitä säestämässä.
— Mitä, eikö teillä ole ollenkaan munkkeja, jotka opettavat, väittelevät, hallitsevat, punovat juonia ja polttavat roviolla kaikki ne, jotka eivät ole samaa mielipidettä kuin he itse.
— Mutta silloinhan meidän täytyisi olla hulluja, sanoi vanhus. Me olemme täällä kaikki samaa mielipidettä emmekä ymmärrä, mitä tarkoitatte munkeilla.
Candide oli kaikesta kuulemastaan yhtä hurmaantunut ja sanoi itselleen
— Onpa tämä kokonaan toista kuin Westfalissa ja hra paroonin linnassa, ja jos ystävämme Pangloss olisi nähnyt Eldoradon, ei hän enää olisi väittänyt, että Thunder-ten-Tronckhin linna oli parasta mitä maailmassa oli. Täytyy ensin matkustaa ja nähdä maailmaa, se on varma se!
Tämän pitkän keskustelun jälkeen antoi tuo ystävällinen vanhus valjastaa kuusi jäärää vaunujen eteen ja antoi molempien matkailijoiden käytettäväksi kaksitoista palvelijaa, joiden tuli ohjata heidät hoviin.
— Suonette minulle anteeksi, sanoi hän heille, että korkea ikäni riistää minulta kunnian saada saattaa teitä. Kuningas on kyllä ottava teidät vastaan tavalla, joka ei ole antava teille aihetta tyytymättömyyteen. Ja jos maan tavoissa olisikin joitakin sellaisia, jotka eivät teitä miellyttäisi, niin ette varmaankaan pane pahaksenne.
Candide ja Cacambo nousivat vaunuihin. Nuo kuusi jäärää lähtivät liikkeelle nopeasti kuin linnut ja vähemmässä kuin neljässä tunnissa saavuttiin kuninkaallisen palatsin edustalle, joka sijaitsi pääkaupungin toisessa laidassa.
Linnan porttaali oli kaksi sataa kaksikymmentä jalkaa korkea ja sata jalkaa leveä; mitä ainetta se oli, sitä oli sensijaan mahdotonta tietää. Saattoi kyllä nähdä, että se aivan huimaavassa määrässä voitti kaiken tuon liikkuvan hiekan ja kivisoran, jota me nimitämme kullaksi ja jalokiviksi.
Kaksikymmentä kaunista kuninkaan henkivartiostoon kuuluvaa tyttöä otti vastaan Candiden ja Cacambon heidän astuessaan alas vaunuista. He veivät heidät sitten kylpyyn ja pukivat heidät kolibrin untuvasta kudottuihin pukuihin, jonka toimituksen jälkeen hovin korkeimmat virkamiehet ja virkanaiset johdattivat heidät Hänen Majesteettinsa huoneistoon kahden kunniarivin keskitse, johon kumpaankin kuului hovitapojen mukaisesti noin tuhat soittoniekkaa. Kun he tulivat valtaistuinsalin ovelle, kysyi Cacambo eräältä hoviherralta, kuinka oli meneteltävä Hänen Majesteettiaan tervehtiessä, oliko heittäydyttävä polvilleen vai vatsalleen maahan, oliko pantava kädet eteen vai taakse tai oliko ehkä nuoltava lattian tomua, toisin sanoen, mikä tässä tapauksessa oli tavanmukainen juhlameno.
— Tapana on, sanoi hoviherra, syleillä kuningasta ja suudella häntä molemmille poskille.
Candide ja Cacambo syöksyivät syliksi Hänen Majesteettiinsa, joka otti heidät vastaan sanoin kuvaamattomalla rakastettavuudella ja pyysi heitä kohteliaasti illalliselle.
Sitä odotellessa näyteltiin heille kaupunkia, sen pilviin asti kohoavia julkisia rakennuksia, sen tuhansilla pylväillä koristettuja toreja, sen lukuisia suihkukaivoja, joista virtasi mistä puhdasta vettä, mistä ruusuvettä, mistä taas sokeriruokoviiniä, joka lakkaamatta valui valtaviin jonkinlaisilla jalokivillä kivitettyihin altaisiin ja levitti ympärilleen neilikan ja kaneelin tuoksun.
Candide pyysi nähdä oikeuspalatsia ja parlamenttia. Hänelle vastattiin, ettei sellaisia ollut lainkaan ja ettei milloinkaan käyty käräjiä. Hän tiedusteli sitten, oliko vankiloita, ja hänelle vastattiin kieltävästi. Mutta mikä häntä kuitenkin eniten ihmetytti ja ihastutti, oli tiedepalatsi, jossa hän näki kaksi tuhatta jalkaa pitkän gallerian, joka oli aivan täynnä pelkkiä matemaattisia ja fysikaalisia koneita.
Kierreltyään täten koko iltapäivän ja ehdittyään nähdä noin tuhannennen osan kaupunkia, vietiin heidät jälleen kuninkaan luo.
Candide ja Cacambo istuivat pöydän keskessä Hänen Majesteettinsa ja hovinaisien välillä. Eikä koskaan vielä ole syöty niin hyvää illallista eikä koskaan vielä ole illallispöydässä kuultu henkevämpiä puheita, kuin ne, jotka Hänen Majesteettinsa suusta lähtivät! Cacambo selitti kuninkaan sukkeluudet Candidelle ja vielä käännettyinäkin ne olivat yhtä hauskoja. Ja tämä seikka ei suinkaan vähiten hämmästyttänyt Candidea.
Kokonaisen kuukauden he viipyivät tässä vieraanvaraisessa paikassa.
Mutta joka päivä puheli Candide Cacambolle tähän tapaan:
— Totta on, ystäväni, enkä lakkaa sitä toistamasta, että se linna, jossa olen syntynyt, ei mitenkään ole tämän maan veroinen. Mutta neiti Kunigundaa ei sittenkään ole täällä ja sinullakin voi olla jokin rakastajatar Europassa, jota kaipaat. Jos jäämme tänne, emme merkitse täällä sen enempää kuin muutkaan; jos sitävastoin palaamme muuhun maailmaan ja meillä on mukanamme vaikkapa vain kaksitoista Eldoradon kivillä kuormitettua jäärää, niin olemme rikkaammat kuin kaikki maailman kuninkaat yhteisesti. Meidän ei silloin myöskään enää tarvitse pelätä minkäänlaisia inkvisiittoreita ja me voimme helposti valloittaa takaisin neiti Kunigundan.
Cacamboakin miellytti tällainen puhe, sillä ihminen on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että hänellä on halu näyttäytyä maailmalle, tehdä itsensä tärkeäksi maalaistensa parissa, ja kerskailla sillä, mitä hän on nähnyt matkoillaan. Ja niinpä nuo kaksi onnellista päättivät lakata sitä olemasta ja pyysivät Hänen Majesteetiltaan lupaa lähteä pois.
— Te teette suuren tyhmyyden, sanoi heille kuningas. Tosin ei minulla ole mitään liian suuria käsityksiä maastani, mutta jos ihmisellä kerran on mukiinmenevä olo jossakin, on hänen siinä paikassa oltava. Kuitenkaan ei minulla ole minkäänlaista oikeutta pidättää muukalaisia maassani. Sellainen olisi hirmuvaltiutta eikä laisinkaan tapojemme ja lakiemme mukaista. Kaikki ihmiset ovat vapaita, lähtekää siis milloin teitä vain haluttaa. Mutta poispääsy on kovin hankalaa. On aivan mahdotonta lähteä pyrkimään ylöspäin sitä vuolasta virtaa, jota pitkin te ihmeen kautta pääsitte tänne ja joka vierii kallioholvien alitse. Vuoret taaskin, jotka ympäröivät valtakuntaani, ovat kymmenentuhatta jalkaa korkeat ja äkkijyrkät kuin seinät ikään, lisäksi ne ovat enemmän kuin kymmenen peninkulmaa leveät ja päättyvät myöskin toiselta puolen äkkijyrkänteihin. Kuitenkin, koska te kerran niin välttämättä tahdotte lähteä, tahdon antaa kone-insinööreilleni käskyn, että he valmistavat sellaisen koneen, jolla te mukavasti voitte matkustaa. Mutta sitten kun te olette onnellisesti vuorten tuolla puolen, saatte jäädä oman onnenne varaan, kukaan ei voi saattaa teitä kauemmaksi, sillä alamaiseni ovat luvanneet olla menemättä valtakuntansa rajojen ulkopuolelle ja he ovat aivan liian viisaita syödäkseen sanansa. Muuten saatte pyytää minulta mitä ikinä haluatte.
— Me emme pyydä Teidän Majesteetiltanne muuta, sanoi Cacambo, kuin muutamia ruokavaroilla ja maan kivillä ja soralla kuormitettuja lampaita.
Kuningas rupesi nauramaan:
— Minä en voi ymmärtää, sanoi hän, miksi te europalaiset niin äärettömästi pidätte meidän keltaisesta sorastamme, mutta ottakaa sitä vain niin paljon kuin tahdotte ja käyköön teille hyvin.
Hän antoi heti käskyn insinööreilleen, että näiden piti rakentaa sellainen kone, jolla nuo molemmat merkilliset miehet voitaisiin nostaa valtakunnan ulkopuolelle. Kolme tuhatta etevää fyysikkoa ryhtyi heti työhön käsiksi ja kahden viikon kuluttua oli kone valmis eikä tullut maksamaan enempää kuin kaksikymmentä miljoonaa sterlinki-puntaa maan käypää rahaa. Candide ja Cacambo asetettiin koneeseen, jossa jo oli odottamassa kaksi suurta, satulalla ja suitsilla varustettua punalammasta, jotka olivat tarkoitetut ratsuiksi vuorilta päästyä, lisäksi kaksikymmentä muonavaroilla kuormattua lastilammasta, kolmekymmentä maan harvinaisuuksia ja lahjoja kantavaa ja viisikymmentä kullalla, jalokivillä ja timanteilla sälytettyä.
Kuningas syleili hellästi molempia maailman kiertäjiä.
Oli todellakin kaunista katsella heidän lähtöään ja sitä kekseliästä tapaa, millä heidät lampaineen nostettiin vuorten huipuille.
Saatettuaan heidät niiden yli sanoivat fyysikot heille hyvästit ja erkanivat.
Ja Candidella ei enää ollut mitään muuta halua eikä päämäärää kuin viedä lampaansa nti Kunigundan jalkojen juureen.
— Meillä on kyllä, millä maksaa Buenos-Ayreksen kuvernöörille, siinä tapauksessa että neiti Kunigunda olisi rahalla lunastettavissa. Lähtekäämme Cayenneen ja nouskaamme siellä laivaan, sitten voimme vähän katsella ympärillemme, minkä kuningaskunnan mahdollisesti haluamme ostaa.