YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Mitä heille tapahtui Surinamissa ja kuinka Candide tutustui Martiniin.

Ensimäinen matkapäivä kului sangen miellyttävästi. Molempia matkailijoita innostutti tietoisuus siitä, että ne aarteet, jotka he omistivat, olivat suuremmat kuin kaikki Aasian, Europan ja Afrikan aarteet yhteensä. Ihastuksissaan kaiverteli Candide Kunigundan nimeä sinne tänne tien puihin. Toisena päivänä vajosi kaksi lampaista suohon; ne katosivat sinne kuormineen päivineen. Muutaman päivän kuluttua kuoli vielä kaksi lammasta väsymyksestä; seitsemän tai kahdeksan kuoli nälkään eräässä erämaassa, vielä putosi jonkun ajan kuluttua muutamia vuorten kuiluihin.

Vihdoin oli heillä sadan päivän kuluttua jälellä enää vain kaksi lammasta. Ja Candide sanoi Cacambolle:

— Siitä nyt näet ystäväni, kuinka katoavaista, tavaraa tämän maailman rikkaudet ovat. Ei ole mitään muuta pysyväistä kuin hyve ja onni saada jälleen nähdä neiti Kunigunda.

— Niinpä kyllä, sanoi Cacambo, mutta meillä on vielä jälellä kaksi lammasta, joiden selässä on enemmän aarteita kuin mitä Espanjan kuninkaalla on eläissään. Ja tuolla kaukana näen kaupungin, joka luullakseni on Surinam ja joka kuuluu hollantilaisille. Nyt loppuvat pian vaivamme ja onnemme päivät alkavat. Kun he lähestyivät kaupunkia, löysivät he erään neekerin, joka virui maassa ja jonka yllä oli vain vaillinainen alaosa vaatekertaa, nimittäin sinisestä palttinasta tehty housunpuolikas; tältä miesraukalta puuttui kokonaan vasen jalka ja oikea käsi.

— Hyvä Jumala, puhutteli Candide häntä hollannin kielellä, mitä sinä, ystäväni, siinä teet ja miten olet joutunut noin surkeaan tilaan?

— Odotan tässä isäntääni, tuota kuuluisaa kauppiasta hra
Vanderdenduria, vastasi neekeri.

— Ja hra Vanderdendurko sinua on noin pahoin pidellyt? kysyi Candide.

— Hän juuri, herra, vastasi neekeri. Sellainen on tapa täällä. Kaksi kertaa vuodessa saamme vaatteita, nim. yhdet palttinaiset housut, siinä kaikki. Jos työskentelemme sokeritehtaissa ja jos myllynkivi sattuu musertamaan sormemme, niin leikataan meiltä pois koko käsi. Jos tahdomme paeta, hakataan meiltä pois toinen jalka. Kuten näette olen minä läpikäynyt nämä molemmat rangaistukset. Tällä hinnalla te syötte sokeria Europassa. Kuitenkin silloin kun äitini möi minut kymmenestä Patagonian myntistä Guinean rannikolla, sanoi hän minulle: "Rakas lapseni, siunaa fetishejämme ja palvele niitä aina uskollisesti; ne antavat sinulle onnellisen elämän; sinä olet nyt jo saavuttanut sen kunnian, että olet päässyt meidän valkoisten herrojemme orjaksi ja sillä tehnyt myös isäsi ja äitisi onnellisiksi." Niin, en tiedä, olenko tehnyt heidät onnellisiksi, mutta he eivät ainakaan ole tehneet onnelliseksi minua. Koirat, apinat ja papukaijat ovat tuhat kertaa vähemmän onnettomia kuin me. Hollantilaiset fetishit, jotka minut ovat kääntäneet uskoonsa, sanovat minulle joka sunnuntai, että me olemme kaikki Adamin lapsia, sekä valkoiset että mustat. Minä en ole genealogi, mutta jos nuo saamamiehet ovat oikeassa, niin olemme kaikki keskenämme pikkuserkkuja. Ja siinä tapauksessa täytynee teidänkin myöntää, ettei juuri voi kamalammin kohdella sukulaisiaan.

— Oi, Pangloss! huudahti Candide. Sinä et varmaankaan koskaan ollut voinut kuvitellakaan sellaisia kauheuksia! Nyt riittää minullekin! Minun täytyy vihdoinkin luopua optimismistasi!

— Optimismi! Mitä se on? kysyi Cacambo.

— Voi ystäväni, vastasi Candide, se on mieletön halu itsepintaisesti inttää, että kaikki on hyvin, silloin kun kaikki on pahoin.

Ja hän vuodatti kyyneleitä katsellessaan neekeriä.

Ja itkien saapui hän Surinamin kaupunkiin.

Kaikkein ensimäiseksi tiedustelivat he, olisiko satamassa jotakin laivaa, jonka voisi lähettää Buenos-Ayrekseen. Henkilö, jonka puoleen he tässä asiassa kääntyivät, sattui juuri olemaan eräs espanjalainen laivakippari, joka lupautui kauppoihin kohtuullisesta korvauksesta. He päättivät tätä asiaa varten yhtyä eräässä kaupungin kapakassa.

Candide ja uskollinen Cacambo menivät sinne heti lampaineen häntä odottamaan.

Candide, jolla aina oli sydän huulillaan, kertoi avomielisesti espanjalaiselle kaikki seikkailunsa ja uskoi hänelle myös, että hänen oli aikomus ryöstää neiti Kunigunda.

— Siinä tapauksessa varon kyllä viemästä teitä Buenos-Ayrekseen, sanoi laivakippari, sillä minua odottaisi siellä varma hirttonuora ja teitä samoin: tietäkää, että kaunis Kunigunda on hänen ylhäisyytensä käskynhaltijan lempi-rakastajatar.

Tämä oli kova isku Candidelle, hän itki kauan.

Vihdoin hän veti Cacambon syrjään.

— Nyt minä tiedän, rakas ystäväni, sanoi hän, mitä sinun on tekeminen. Meillä on kummallakin taskuissamme noin viiden tai kuuden miljoonan edestä timantteja. Sinä olet taitavampi kuin minä, mene sinä hakemaan neiti Kunigundaa Buenos-Ayreksesta. Jos kuvernööri tekee estelyjä, niin anna hänelle yksi miljoona, ja jos hän sitten vieläkin hankaa vastaan, niin anna kaksi. Sinähän et ole tappanut mitään inkvisiittoria, sinua ei siksi kukaan osaa epäillä. Sillä välin minä hankin itselleni toisen laivan ja purjehdin Veneziaan sinua odottamaan. Se on vapaa valtio, jossa ei ole mitään peljättävänä ei bulgarialaisten, ei arabialaisten, ei juutalaisten eikä inkvisiittorien puolelta.

Cacambo hyväksyi tämän viisaan ehdotuksen. Tosin oli hän onneton siitä, että hänen näin täytyi erota hyvästä herrastaan, josta samalla oli tullut hänen läheisin ystävänsä, mutta ilo siitä, että hän tällä tavoin saattoi olla hänelle hyödyksi, voitti hänessä kuitenkin eron tuskan He syleilivät toisiaan kyyneleet silmissä. Candide terotti hänen mieleensä, ettei hän suinkaan unohtaisi tuota kunnon muoria. Cacambo lähti matkaan vielä samana päivänä, sillä hän oli kaikin puolin hyvä ja avulias ihminen.

Candide viipyi vielä jonkun aikaa Surinamissa odotellen löytävänsä toisen samanlaisen laivakipparin, joka olisi taipuvainen viemään hänet ja hänen kaksi lammastaan Italiaan. Hän pestasi itselleen palvelijoita ja osteli valmiiksi kaikki, mitä hän arveli tarvitsevansa niin pitkällä laivamatkalla. Vihdoin tapasi hän hra Vanderdendurin, joka oli suuren laivan omistaja.

— Mitä tahdotte, kysyi hän tältä, jos viette minut sekä palvelijani, tavarani ja molemmat lampaani suorinta tietä Veneziaan.

Laivanomistaja määräsi kymmenen tuhatta piasteria. Candide suostui siihen heti.

Ohoh, vai sillä lailla, tuumi tuo viisas Vanderdendur itsekseen, tämä muukalainen maksaa noin vain kymmenen tuhatta piasteria ilman muuta! Hän mahtaa olla upporikas.

Hän palasi hetken kuluttua takaisin ja selitti, ettei hän voinutkaan tehdä tuota matkaa alle kahdenkymmenen tuhannen.

— Hyvä on, saatte siis kaksikymmentä tuhatta, sanoi Candide.

No enpäs ole kuullut kummempaa, mumisi kauppias itsekseen, tälle miehelle on yhdentekevää, antaako hän kymmenen tuhatta tai kaksikymmentä tuhatta piasteria.

Hän palasi vielä kerran Candiden luo ja sanoi, ettei hän sittenkään voinut viedä häntä Veneziaan vähemmästä kuin kolmestakymmenestä tuhannesta piasterista.

— Saatte siis kolmekymmentä tuhatta, vastasi Candide.

Ohoh, ajatteli tähän hollantilainen kauppias, kolmekymmentä tuhatta piasteria ei siis merkitse mitään tälle miehelle; varmaankin on noitten molempien lampaitten selässä satumaisia aarteita. Mutta jääköön nyt asia tälleen toistaiseksi. Parasta on pistää nyt ensiksi varmuuden vuoksi taskuunsa nuo kolmekymmentä tuhatta piasteria, sittepähän nähdään!

Candide möi kaksi pientä timanttia, joista jo pienempi oli arvoltaan suurempi kuin se summa minkä kippari oli pyytänyt. Hän maksoi matkansa etukäteen ja molemmat lampaat kuljetettiin laivaan. Candide astui myös pieneen veneeseen, mennäkseen sillä laivaan, joka kellui kauempana sataman edustalla. Mutta tätä otollista hetkeä käyttikin kapteeni hyväkseen, hän nosti samassa purjeet ja irroitti ankkurin. Tuuli oli hänelle myötäinen ja pian katosi laiva hämmästyneen ja pelästyneen Candiden näkyvistä.

— Voi, huusi hän, tämäpä on oikein vanhan maailman arvoinen kepponen! Hän palasi takaisin rannalle kovin synkällä mielellä. Eikä ihmekään. Olihan hän juuri kadottanut omaisuuden, jolla olisi voinut täyttää vaikka kahdenkymmenen hallitsijan aarre-aitat.

Hän lähti erään hollantilaisen tuomarin luo. Ja vähän kiihottunut kun oli, kolkutti hän tuimasti ovea. Hän astui sisään, kuvasi onnettomuutensa ja huusi tätä tehdessään vähän kovaäänisemmin kuin mikä oli soveliasta. Aluksi tuomari sentähden tuomitsi hänet kymmenen tuhannen piasterin sakkoihin loukkaavasta käytöksestä. Sitten hän vasta alkoi kuunnella häntä kärsivällisemmin, lupasi ottaa hänen asiansa tutkittavaksi heti kun kauppias oli palannut sekä vaati vielä toiset kymmenentuhatta piasteria vaivojensa palkkioksi tästä neuvottelusta.

Nämä kokemukset masensivat Candiden kokonaan. Tosin oli hänelle jo elämässä tapahtunut monenlaisia ja tuhatkertaa tuskallisempia onnettomuuksia, mutta se kylmäverinen tapa, jolla tuomari ja laivakippari nyt viimeksi olivat hänen luottamustaan väärinkäyttäneet, kiehutti hänen sappeaan ja teki hänet synkän raskasmieliseksi. Ihmisten pahuus esiintyi äkkiä hänen sielunsa silmille koko alastomassa rumuudessaan ja se teki kaikki hänen ajatuksensa surullisiksi.

Vihdoin sai hän kuulla, että eräs ranskalainen laiva oli lähdössä Bordeaux'hon ja koska hänellä ei enää ollut mitään timanteilla kuormitettuja lampaita kuljetettavanaan, vuokrasi hän siitä kohtuhinnasta itselleen hytin ja antoi samalla kuuluttaa kaupungilla, että jos löytyisi joku sellainen kunniallinen ihminen, joka tahtoisi tehdä hänelle matkaseuraa, antaisi hän hänelle vapaan matkan, ruuan ja kaksi tuhatta piasteria, kuitenkin sillä ehdolla, että tämän miehen tuli olla onnettomin ihminen koko maassa.

Halukkaita ilmestyi niin paljon, etteivät ne kaikki olisi mahtuneet edes kokonaiseen laivastoon. Candide erotteli senvuoksi ensin heidän joukostaan lähemmän tarkastelun alaiseksi noin parikymmentä henkilöä, joilla hänen mielestään näytti olevan parhaimmat edellytykset täyttää hänen ehtonsa, myöskin mitä seuran pitoon tulee, ja jotka muuten kaikki väittivät ansaitsevansa etusijan. Hän vei heidät kaikki ravintolaan ja tarjosi heille illallista sillä ehdolla, että jokainen valallaan vannoisi kertoa elämän tarinansa suoraan ja vääristelemättä, luvaten valita sen, joka hänen mielestään tuntui kaikkein säälittävimmältä ja jolla oli eniten syytä olla tyytymätön tilaansa. Kaikille muille lupasi hän myös antaa jonkun apurahan.

Kokous kesti aina kello neljään aamulla. Kuunnellessaan heidän seikkailujaan muisteli hän, mitä vanha muori oli hänelle sanonut silloin, kun he olivat matkalla Buenos-Ayrekseen ja kuinka hän oli pannut päänsä pantiksi siitä, ettei laivalla ollut ainoatakaan sellaista, jolle ei olisi joskus tapahtunut suuria onnettomuuksia.

Ja jokaisen uuden elämäntarinan kohdalla hän muisti Panglossia. Olisipa tuon Panglossparan nyt vaikea puolustaa järjestelmäänsä, ajatteli hän. Toivoisinpa melkein, että hän olisi mukana. Jos jossakin on kaikki hyvin, niin on se vain Eldoradossa, eikä missään muualla maan päällä.

Vihdoin lankesi hänen valintansa erään köyhän tiedemiehen osalle, joka oli työskennellyt kymmenen vuotta Amsterdamin kirjankustantajien hyväksi. Hänen mielestään ei voinut maailmassa olla enää sen tympäisevämpää ammattia.

Tämä oppinut mies, joka muuten oli erinomaisen hyvä ihminen, oli kokenut monenlaista kovaa. Hänellä oli ollut vaimo, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, poika, joka oli antanut selkään hänelle, tytär, joka oli hyljännyt hänet ja karannut erään portugalilaisen kanssa. Häneltä oli juuri riistetty eräs pieni virka, jolla hän eli, ja Surinamin papit vainosivat häntä, sentähden, että he pitivät häntä socinianina. [Socinianit, eräs 1500 luvulla syntynyt lahko, joka kielsi kolminaisuusopin ja Kristuksen jumaluuden.]

On kyllä myönnettävä, että kaikki nuo muut olivat vähintäin yhtä onnettomia, mutta Candide valitsi hänet siksi, että hän toivoi tuon oppineen miehen seurasta paljon huvia matkalla.

Kaikkien muitten mielestä Candide oli kovin epäoikeudenmukainen.
Mutta hän lauhdutti heitä lahjoittamalla kullekin sata piasteria.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui merellä.

Tuo vanha oppinut, jonka nimi oli Martin, lähti siis Candiden mukana Bordeaux'hon. Kumpikin olivat he paljon nähneet ja paljon kärsineet; ja vaikka heidän laivansa olisi pitänyt purjehtia Surinamista Hyväntoivon niemen ympäri Japaniin, niin olisi heille kuitenkin riittänyt koko matkaksi keskustelemista tämän maailman henkisestä ja aineellisesta kurjuudesta.

Kuitenkin oli Candide siinä suhteessa Martinia onnellisempi, että hän yhä vielä toivoi saavansa nähdä neiti Kunigundan, jota vastoin Martinilla ei ollut minkäänlaisia toivoja; lisäksi oli Candidella kultaa ja timantteja. Ja vaikka hän olikin kadottanut sata suurta, maailman suurimmilla aarteilla kuormitettua punalammasta ja vaikkakin hänen sydäntään yhä vielä kaiverteli tuon hollantilaisen kipparin konnamaisuus, niin kuitenkin hän aina, kun hän ajatteli sitä mitä hänellä vielä oli jälellä taskuissaan tai puhui Kunigundasta, ja etenkin hyvän aterian jälkeen, oli taipuvainen kallistumaan Panglossin järjestelmään päin.

— Mutta te, herra Martin, sanoi hän oppineelle, mitä te ajattelette kaikesta tästä? Mikä on teidän mielipiteenne aineellisesta ja henkisestä pahasta?

— Herra Candide, vastasi Martin, papit ovat syyttäneet minua socinianiksi, mutta asian laita on todellisuudessa niin, että olen manikealainen. [Manikeismi, Manin (216-276) Persiassa perustama uskontojärjestelmä, joka on kokonaan perustettu dualismille, hyvän ja pahan periaatteelle.]

— Te laskette leikkiä, sanoi Candide, eihän maailmassa enää ole manikealaisia.

— Minä olen, sanoi Martin. Minä en voi sille mitään, en voi ajatella toisin.

— Teillä on silloin piru nahassanne, sanoi Candide.

— Pirulla on niin paljon tekemistä tässä maailmassa, että hän voi kyllä yhtä hyvin olla minun ruumiissani kuin kaikkialla muuallakin. Mutta täytyypä minun muuten tunnustaa teille, että kun silmäilen tätä palloa, tai oikeammin sanoen tätä murua maailman avaruudessa, jota nimitämme maaksi, niin tuntuu minusta kyllä siltä, kuin olisi Jumala hyljännyt sen jonkun pahansuopaisen hengen käsiin, lukuunottamatta tietysti Eldoradoa. En ole koskaan nähnyt mitään kaupunkia, joka ei tahtoisi hävittää naapurikaupunkiaan, en koskaan ainoatakaan perhettä, joka ei toivottelisi onnettomuutta ja perikatoa jollekin toiselle. Kaikkialla heikot vihaavat mahtavia, joiden edessä he kuitenkin matelevat, ja mahtavat puolestaan kohtelevat heitä niinkuin karjaa, josta saadaan villaa ja lihaa. On olemassa kokonainen miljoona rykmentteihin järjestettyjä murhaajia, jotka lakkaamatta vaeltavat toisesta Europan kulmasta toiseen ja jotka ryöstävät ja tappavat oikein sääntöperäisesti ansaitakseen leipänsä tällä ammatilla, jota pidetään kaikkein kunniakkaimpana. Ja niissäkin kaupungeissa, jotka näennäisesti nauttivat rauhaa ja joissa taiteet kukoistavat, kalvaa ihmisiä ainainen kateus ja riita, levoton pyrkimys ja elämän murhe ja kaikenlainen kurjuus, moninaisempi vielä kuin jossakin piiritetyssä kaupungissa. Salaiset murheet ovat vielä julmempia kuin yleinen ja yhteinen onnettomuus. Lyhyesti sanoen, olen niin paljon nähnyt ja kokenut, että minusta vähitellen on tullut manikealainen.

— Kaikkialla on sentään hyvääkin, vastasi Candide.

— Paljon mahdollista, sanoi Martin, mutta minä en sitä ainakaan ole koskaan nähnyt.

Heidän näin keskustellessaan kuului äkkiä kanuunan pauketta. Ja jyske yltyi hetki hetkeltä. Jokainen tarttui kaukoputkeensa. Nähtiin kaksi laivaa, jotka sotivat noin kolmen penikulman päässä toisistaan. Tuuli ajoi molemmat laivat niin lähelle ranskalaista, että siitä vallan ilokseen saattoi katsella taistelun kulkua. Vihdoin toinen laivoista tähtäsi toiseen niin syvällekäyvän ja oikeaan osatun yhteislaukauksen, että se paikalla upposi. Candide ja Martin erottivat aivan selvästi uppoavan laivan kannella noin satakunta ihmistä, jotka kaikki kohottivat kätensä taivasta kohden päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja; hetki senjälkeen ei näkynyt eikä kuulunut enää mitään.

— Tuossa nyt on, sanoi Martin, yksi esimerkki siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.

— Totta on, sanoi Candide, että tuollaisessa kohtauksessa on jotakin pirullista.

Heidän näin puhellessaan hän huomasi jotakin heleänpunaista, joka ui meressä aivan lähellä heidän laivaansa. Laskettiin vene vesille tutkimaan, mitä se voisi olla. Se oli yksi Candiden lampaista. Ja hän iloitsi enemmän saadessaan tämän yhden takaisin kuin mitä hän oli surrut menettäessään sata, vaikka ne kaikki olivat Eldoradon suurilla timanteilla kuormitettuja.

Ranskalainen kapteeni sai piankin selville, että jälelle jääneen laivan kapteeni oli espanjalainen ja upotetun laivan päällikkö taaskin hollantilainen merirosvo: sama juuri, joka oli varastanut Candiden aarteet. Ne äärettömät rikkaudet, jotka tuo roisto oli anastanut, makasivat nyt hänen kerallaan meren pohjalla; ja ainoastaan yksi lammas oli pelastunut.

— Kuten näette, sanoi Candide Martinille, seuraa rikosta myös joskus rangaistus. Tuo hollantilainen hirtehinen sai juuri sellaisen kohtalon, minkä hän ansaitsikin.

— Se on kyllä totta, sanoi Martin, mutta oliko välttämätöntä, että myös kaikkien muiden laivalla olevien matkustajien piti hukkua? Jumala rankaisi tuota lurjusta, mutta piru upotti kaikki muut.

Sillä välin sekä ranskalainen että espanjalainen laiva jatkoivat matkaansa ja Candide ja Martin jatkoivat myös rauhassa keskusteluaan. He väittelivät yhtä mittaa kaksi viikkoa ja kahden viikon päästä he olivat yhtä pitkällä kuin ensimäisenäkin päivänä. Mutta pääasia kummallekin oli vain saada puhua, välittää ajatuksiaan ja lohduttaa toisiaan.

Candide silitti hyväilevästi lammastaan.

— Koska kerran olen saanut sinut takaisin, puheli hän, saanen varmasti vielä Kunigundankin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Candide ja Martin lähestyvät Ranskan rantoja ja selittelevät toisilleen mielipiteitään.

Vihdoin tuli Ranskan rannikko näkyviin.

— Oletteko koskaan ollut Ranskassa, herra Martin? kysyi Candide.

— Olen, vastasi Martin, olen vaeltanut monen maakunnan läpi. Toisissa on puolet asukkaista hulluja, toisissa on väestö liian viekasta, toisissa liian hyvänahkaista ja typerää, toisissa turhanpäiväisesti kaunosieluilevaa; mutta jokaikisessä poikkeuksetta on ihmisten ensimäinen ja tärkein askare rakkaus, toinen panettelu ja kolmas roskan puhuminen.

— Mutta, herra Martin, oletteko koskaan nähnyt Parisia?

— Olen kyllä, olen nähnyt Parisinkin. Se on kokoomus, kaikista yllämainituista ihmislajeista. Se on kaaos, sekasortoinen tungos, jossa kaikki ihmiset etsivät huvitusta, mutta ei juuri kukaan löydä sitä, sikäli kuin minä asiaa ymmärrän. Mutta en ole oleskellut siellä pitkää aikaa. Heti kun saavuin sinne, varastettiin minulta kaikki, mitä minulla oli, Saint-Germainen markkinoilla; lisäksi pidätettiin minut itseni muka varkaana ja sain istua kahdeksan päivää vankilassa. Senjälkeen rupesin korjauslukijaksi erääseen kirjapainoon ja ansaitsin siten niin paljon rahaa, että saatoin jälleen palata jalkaisin Hollantiin. Opin kuitenkin tällä aikaa tarpeeksi tuntemaan tämän kaupungin kirjalliset, valtiolliset ja hengelliset koirankuonolaiset. Sanotaan, että ihmiset siellä muka olisivat kovin kohteliaita ja rakastettavia, — uskoo, kuka tahtoo!

— Minä puolestani, sanoi Candide, en ole lainkaan utelias näkemään Ranskaa. Voitte hyvin ymmärtää, että kun kerran on ollut kokonaisen kuukauden Eldoradossa, ei maailmassa enää ole mitään muuta näkemisen arvoista kuin neiti Kunigunda. Lähden häntä Veneziaan odottelemaan. Matkustamme Ranskan halki suoraan Italiaan. Tulette kai mukaan, vai kuinka?

— Sangen mielelläni, sanoi Martin. Sanotaan tosin, että Veneziassa ei ole hyvä muilla kuin sen omalla aatelistolla, mutta että siellä kuitenkin otetaan vieraanvaraisesti vastaan muukalaisiakin, jos heillä vain on paljon rahaa. Minulla ei ole sitä ollenkaan, teillä sitävastoin on ja minä seuraan teitä kaikkialle.

— Mutta kesken kaikkia, sanoi Candide, luuletteko, että maa alkuaan on ollut merenä, niinkuin vakuutetaan tuossa paksussa kirjassa, jota kapteenimme kulettaa mukanaan?

— Minä en luule siitä asiasta yhtään mitään, sanoi Martin, enkä yleensä kallista korvaani sellaisille hourailuille enemmän kuin niillekään, mitä meille nykyaikana syötetään.

— Mutta mitä tarkoitusta varten on siis maailma oikeastaan luotu? kysyi Candide.

— Raivostuttaakseen meitä, vastasi Martin.

— Eikö teistä ole hyvin ihmeellistä, jatkoi Candide, tuo mitä kerroin Pitkäkorvien maasta, tarkoitan noiden molempien tyttöjen rakkautta apinoihin?

— Ei ollenkaan, sanoi Martin. Mitä ihmeellistä siinä olisi, minä olen nähnyt maailmassa niin paljon merkillisempiäkin asioita.

— Luuletteko siis, kysyi Candide, että ihmiset aina ovat tappaneet toisiaan samoin kuin he nyt tekevät, että he aina ovat olleet yhtä valheellisia, petollisia, kavaloita, kiittämättömiä, rosvoilevia, epäluotettavia, heikkoja, halpamaisia, kateellisia, persoja, juoppoja, saitoja, kunnianhimoisia, verenhimoisia, panettelevia, irstailevia, sokean kiihkomielisiä, tekopyhiä ja tyhmiä?

— Luuletteko te, kysyi Martin, että kyyhkyshaukat aina ovat syöneet kyyhkysiä, kun ovat saaneet niitä kynsiinsä?

— Epäilemättä, sanoi Candide.

— No, niin, sanoi Martin, jos kyyhkyshaukoilla aina on ollut sama luonne, miksi siis ihmiset olisivat vaihtaneet omaansa?

— Oh, sanoi Candide, onpa siinä eroa sentään, sillä ihmisen vapaa tahto…

Näin haastellen he saapuivat Bordeaux'hon.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui Ranskassa.

Candide viipyi Bordeaux'ssa vain sen aikaa, että hän ehti myydä muutamia Eldoradon kiviä ja hankkia itselleen hyvät kahdenistuttavat matkavaunut; sillä hän ei voinut enää hetkeäkään olla ilman rakasta Martin-filosofiaan. Mikä häntä muuten kovasti murhetutti, oli se, että hänen täytyi erota lampaastaan, jonka hän luovutti Bordeaux'n Tiedeakatemialle, joka julisti, että sen vuoden palkinnon saajan oli vastattava kysymykseen, minkätähden tämä lammas oli punainen. Palkinto myönnettiin eräälle pohjoismaiselle oppineelle, joka todisti "A plus B, minus C, jaettuna Z:llä" kaavan avulla, että lampaan täytyi olla juuri punainen ja että sen välttämättä täytyi kuolla lammaskapiin.

Kaikki matkustajat, jotka Candide tapasi majataloissa matkan varrella, sanoivat hänelle:

— Me matkustamme Parisiin.

Tämä yleinen matkakiihko herätti hänessäkin halun nähdä tätä pääkaupunkia. Eikä sinne poikkeaminen sitä paitsi merkinnyt suurtakaan mutkaa Venezian reitissä.

Tuskin oli Candide päässyt perille ja saapunut majataloon, kun hän matkan rasituksista uupuneena lievästi sairastui. Mutta koska hänen sormessaan oli nähty äärettömän suuri timantti ja myöskin eräs hänen vaunuistaan nostetuista lippaista oli huomattu ihmeteltävän raskaaksi, oli hänen ympärillään heti siinä silmänräpäyksessä kaksi lääkäriä, joita hän ei ollut kutsuttanut, muutamia uskollisia uppo-outoja ystäviä, jotka eivät liikahtaneetkaan hänen vuoteensa luota, ja kaksi nunnaa, jotka lämmittivät hänelle liemiruokia.

Martin tuumi:

— Minä muistan myöskin olleeni sairas Parisissa ensimäisellä matkallani, mutta minä olin kovin köyhä, eikä minulla myöskään ollut mitään ystäviä, nunnia eikä lääkäreitä vuoteeni ääressä, mutta paranin kuitenkin.

Candideen sitävastoin tekivät lääkärit ja suoneniskut aivan päinvastaisen vaikutuksen ja hänen tautinsa paheni arveluttavasti. Eräs samassa kaupunginkorttelissa asuva pappi tuli ystävällisesti tarjoamaan kaupan pääsylippua toiseen maailmaan. Candide ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Nunnat vakuuttivat hänelle, että se oli aivan viimeistä muotia. Candide vastasi, ettei hän tahtonut olla mikään muotikeikari, ja Martin tahtoi heittää papin ulos ikkunasta. Mustatakki vannoi, ettei Candide siinä tapauksessa tulisi saamaan kunniallista hautausta ja Martin vannoi hautaavansa papin vaikka elävältä, ellei hän heti menisi pois heitä häiritsemästä. Riita kävi yhä kuumemmaksi, kunnes Martin vihdoin tarttui pappia kaulukseen ja heitti hänet alas portaista. Tästä syntyi suuri häväistysjuttu, josta pidettiin pitkää pöytäkirjaa.

Candide parani ja koko toipumisaikansa oli hänellä joka ilta hienoa ja hauskaa seuraa luonaan. Pelattiin korkeaa peliä ja Candide oli suuresti ihmeissään siitä, ettei hänen kohdalleen milloinkaan sattunut ässiä. Mutta Martin ei sitä ihmetellyt laisinkaan.

Niiden joukossa, jotka täten kaupungin puolesta hauskuttivat Candidea läsnäolollaan, oli myös muuan pieni périgordilainen apotti. Hän kuului noihin tunkeileviin, aina ilomielisiin, aina avuliaisiin, hävyttömiin, mielisteleviin ja mukautuviin ihmisiin, jotka kalastelevat ohimatkustavia muukalaisia, kertovat heille kaupungin häväistysjutut ja pitävät huolen heidän huvituksistaan ja rahoistaan.

Tämä apotti vei Candiden ja Martinin kaikkein ensimäiseksi teatteriin, jossa juuri oli jonkun murhenäytelmän ensi-ilta. Candide sai paikan eräiden kaunosielujen vieressä, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä itkemästä ääneen aina kun joku mestarillisesti näytelty kohtaus liikutti hänen sydäntään. Muuan hänen kaunosieluisista vierustovereistaan huomautti hänelle väliajalla:

— Teillä ei ole mitään syytä itkeä, pääosan esittäjätär on kovin huono, hänen vastanäyttelijänsä on vielä huonompi, ja kappale itse on vielä huonompi kuin kaikki näyttelijät yhteensä. Tekijä ei osaa ainoatakaan sanaa arabiaa ja kuitenkin tapahtuu näytelmän toiminta Arabiassa ja lisäksi on hän sellainen ihminen, joka ei usko synnynnäiseen nerouteen. Jos tahdotte, voin huomenna tuoda teille kaksikymmentä häntä vastaan kirjoitettua lentokirjasta.

— Montako näytelmäkappaletta teillä on Ranskassa? kysyä Candide apotilta, joka vastasi:

— Viisi tai kuusi tuhatta.

— Se on paljon, sanoi Candide, ja montako on niiden joukossa hyvää?

Viisitoista tai kuusitoista, vastasi toinen.

— Se on paljon, sanoi Martin.

Erittäinkin saavutti Candiden suosion eräs näyttelijätär, joka näytteli kuningatar Elisabethia muutamassa jotensakin nolossa murhenäytelmässä, jota silloin tällöin esitettiin. [Corneillen kirjoittama: Essex'in kreivi.]

— Tämä näyttelijätär, sanoi Candide Martinille, miellyttää minua suuresti; hän muistuttaa neiti Kunigundaa ja tahtoisin siksi hyvin kernaasti tehdä hänen tuttavuuttaan.

Périgordilainen apotti tarjoutui heti välittäjäksi.

Candide, joka oli saanut saksalaisen kasvatuksen, kysyi senvuoksi, minkälaiset seurustelutavat täällä päin olivat vallalla ja miten Ranskassa kohdeltiin tällaisia Englannin kuningattaria.

— Erilailla eri paikoissa, sanoi apotti; maaseudulla mennään heidän kanssaan kapakkaan, Parisissa heitä pidetään suuressa kunniassa, niinkauan kun he ovat kauniita, mutta kuoltuaan joutuvat he kaikki rikkaläjälle.

— Joutuvatko kuningattaret rikkaläjälle! huudahti Candide.

— Varmasti, sanoi Martin. Herra apotti on oikeassa. Olin juuri silloin Parisissa, kun neiti Momine [tarkoittaa kuuluisaa traagillista näyttelijätärtä Adrietine Lecouvreuria (1692-1730)] muutti, kuten sanotaan, tästä elämästä toiseen, ja häneltä kiellettiin tuo niin sanottu kunniallinen hautaus, nimittäin kunnia saada yhdessä korttelin kaiken edesmenneen roskaväen kanssa mädätä kurjalla hautausmaalla. Hänen seurueensa hautasi hänet erikseen kaikista muista erääseen Bourgognekadun nurkkaukseen, joka tapaus mahtoi tuntua hänestä hyvin tuskalliselta, sillä hänellä oli hyvin korkealle tähtäävä mielenlaatu.

— Sepä oli epäkohteliaasti tehty, sanoi Candide.

— Minkäpäs sille mahtaa, sanoi Martin, tämän paikkakunnan ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Ei missään saa nähdä niin suuria ristiriitaisuuksia ja vastakohtaisuuksia kuin tämän hullunkurisen kansan hallinnossa, lainkäytössä, uskonnollisissa menoissa ja näytelmissä.

— Onko siinä perää, että Parisissa aina nauretaan? kysyi Candide.

— On kyllä, vastasi apotti, mutta se tapahtuu pelkästä kiukusta, sillä tyytymättömyys ilmenee kaikkialla naurunhohotuksen muodossa; mitä hirveimmät rikoksetkin toimitetaan täällä nauraen.

— Kuka oli tuo porsas, kysyi Candide, joka puhui minulle niin paljon pahaa tuosta kappaleesta, joka minua niin suuresti itketti, ja noista näyttelijöistä, jotka minua niin suuresti miellyttivät?

— Oh, se oli eräs sellainen lurjus, vastasi apotti, joka juuri ansaitsee elatuksensa panettelemalla kaikkia näytelmiä ja kaikkia kirjoja. Hän vihaa jokaista, joka vähänkin menestyy, aivan niinkuin eunukit vihaavat niitä, jotka voivat nauttia. Hän on yksi noita kirjallisuuden loisia, jotka elävät loasta ja myrkystä, hän on toimittaja.

— Mitä te tarkoitatte toimittajalla? sanoi Candide.

— Hän on, sanoi apotti, sanomalehtineekeri, oikea Fréron. [Fréron, kuuluisa arvostelija, Voltairen ja encyklopedistien vastustaja (1718-1776), jota Voltaire useasti ruoskii satiireissaan.]

Näin puhelivat Candide, Martin ja périgordilainen portaita alasmennessään, kun he muun väkijoukon mukana vyöryivät ulos teatterista näytelmän loputtua.

— Vaikkakin palan halusta nähdä jälleen neiti Kunigundan, sanoi
Candide, tahtoisin kuitenkin hyvin mielelläni illastaa neiti
Claironin kanssa, sillä hän oli mielestäni vallan ihastuttava.

Apotti ei kuitenkaan ollut oikea mies lähestymään neiti Claironia, joka aina erikoisella huolella valitsi seuransa.

— Hän ei ole tänä iltana vapaa, sanoi apotti, mutta sensijaan on minulla kunnia tehdä teidät, tutuksi erään hienon naisen kanssa, jonka salonkiin tahdon teidät opastaa ja jossa opitte tuntemaan koko Parisin, aivan yhtä hyvin kuin olisitte olleet täällä jo neljä vuotta.

Candide, joka luonnostaan oli utelias, antoi johdattaa itsensä tämän naisen luo, joka asui kaukana Saint-Honorén etukaupungissa. Kun he saapuivat sinne, pelattiin siellä paraillaan faraota. Kaksitoista synkkää haahmoa istui siinä pienet kirjaset kädessä merkiten muistiin tappioitaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, pelaajien otsat olivat kalpeat ja pankinpitäjä näytti levottomalta. Talon emäntä itse istui tämän armottoman pankinpitäjän vieressä seuraten ilvessilmillään pelin menoa, kuinka panokset hetki hetkeltä kaksistuivat, kuinka jokainen pelaaja tilaisuuden sattuessa merkitsi korttinsa; hän antoi heidän jälleen silittää jälkensä pitäen heitä silmällä ankarasti, mutta samalla kohteliaasti, uskaltamatta koskaan suuttua, jotta ei kadottaisi näitä liiketuttaviaan. Tätä naista nimittivät vieraat markiisitar de Parolignaciksi. Hänen viisitoistavuotias tyttärensä istui peliseuran keskellä huomauttaen silloin tällöin jollakin silmäniskulla äitiään niistä tempuista, joihin nämä ihmisparat turvautuivat lievittääkseen vähän kohtalon julmuutta. Kun périgordilainen apotti, Candide ja Martin astuivat sisälle, ei kukaan noussut heitä tervehtimään. Heidän tuloaan ei edes huomattu, niin olivat kaikki syventyneet kortteihinsa.

— Rouva paroonitar von Thunder-ten-Tronckh oli paljon kohteliaampi, huomautti Candide.

Sillä välin oli apotti lähestynyt markiisitarta ja kuiskannut jotakin hänen korvaansa. Tämä nousi nyt puolittain ja soi Candidelle suosiollisen hymyilyn, Martinia hän myös tervehti alentuvan armollisella päänliikkeellä. Hän toimitti Candidelle istuimen ja kortit. Ja kahdessa pelissä hän ehti jo hävitä viisikymmentä tuhatta frangia. Senjälkeen syötiin hyvin ilomieliset illalliset ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei Candide vähääkään murehtinut häviötään. Ja lakeijat sanoivat toisilleen lakeija-kielellään:

— Se mahtaa olla joku englantilainen lordi.

Ilta kului sitten tavalliseen parisilaiseen tapaan. Ensin ei kukaan puhunut mitään, sitten syntyi sellainen puheensorina, ettei voinut erottaa ainoatakaan sanaa; siinä oli sukkeluuksia, joista useimmat olivat mauttomia ja typeriä, vääriä uutisia, järjettömiä jaarituksia, vähän politiikkaa ja paljon panettelua; uusin kirjallisuuskin joutui keskustelun alaiseksi.

— Oletteko lukeneet, kysyi périgordilainen apotti, teologian tohtori hra Gauchat'n uutta romaania? [Gauchat julkaisi huonon teoksen Lettres sur quelques écrits de ce temps, joka hankki hänelle hyvin tuottavan viran.]

— Minä olen lukenut, vastasi eräs vieraista, mutta en jaksanut lukea loppuun. Onhan meillä hävyttömiä kirjoitelmia paljonkin, mutta kaikki yhteensä eivät edes vedä vertoja teologian tohtori Gauchat'n hävyttömyydelle. Minä olen niin kyllästynyt huonon kirjallisuuden tulvaan, että olen epätoivoissani ruvennut pelaamaan uhkapeliä.

— Ja mitä sanotte arkki diakoni Trublet'n teoksesta Kirjoitelmia eri aloilta? kysyi apotti. [Trublet (1697-1770), tunnettu esteettinen arvostelija, oli hyökännyt myös Voltairen Henriaden kimppuun.]

— Oh! tuo kuolettavan ikävä herra, sanoi rouva de Parolignac. Miten suurella mahtiponnella hän puhuu asioista, jotka koko maailma tietää! Miten pitkästi ja perinpohjaisesti hän selittelee sellaista, joka ei ole edes parin sanan arvoista! Miten hengettömästi hän käyttelee toisten henkevyyttä ja miten tyystin hän turmelee sen, minkä hän ensin varastaa! Miten vastenmielisesti hän vaikuttaa minuun! Mutta se vaikutus saakin nyt olla lopussa. Pari sivua olen kyllä lukenut arkkidiakonia, mutta en lue häneltä enää riviäkään elämän ijässäni.

Eräs oppinut ja hienosti sivistynyt mies, joka myös istui pöydässä, yhtyi täydelleen markiisittaren mielipiteeseen.

Sitten ruvettiin puhumaan tragedioista. Emäntä kysyi, mistä se johtui, että oli sellaisia murhenäytelmiä, jotka kyllä menivät jonkun kerran teatterissa, mutta joita oli mahdoton lukea. Tuo äskeinen älyniekka selitti hyvin taitavasti, kuinka joku näytelmäkappale vallan hyvin saattoi olla jossakin määrin huvittava ja kuitenkin melkein kokonaan arvoton; hän todisti lyhyesti ja terävästi, kuinka ei suinkaan riittänyt, että näytelmässä oli pari tavallista romaanitilannetta, jotka aina kiehtovat katsojia, vaan kuinka tekijän ennenkaikkea tuli olla uusi ja omaperäinen, olematta silti teeskennelty, useimmiten ylevä ja aina luonnollinen, suuri ihmissydänten tuntija ja ilmituoja, suuri runoilija ainoankaan näytelmän henkilön silti saamatta näyttää runolliselta, miten hänen tuli hallita mestarillisesti kieltä, puhua sitä puhtaasti, katkeamattomalla sulosointuisuudella, muodon sentään koskaan pääsemättä määräämään sisältöä.

— Se joka ei ota huomioon näitä sääntöjä, jatkoi hän, voi kyllä tehdä jonkun murhenäytelmän, joka saavuttaa teatterimenestyksen, mutta häntä ei koskaan voida pitää hyvänä kirjailijana. Hyviä tragedioja on sangen vähän; toiset ovat loppusointuihin sorvailtuja ja vuorokeskusteluiksi kirjoitettuja idyllejä, toiset ovat ikävystyttävän pitkiä valtiollisia keskustelemuksia tai pelottavan laveita filosofisia selostuksia, toiset tyyliltään barbaarisia kuumehoureita, hahmoiteltuja katkelmia, loppumattomia puheita jumalille, joille vielä paremmin kuin ihmisille voi omistaa valheellisia periaatteita ja pöyhkeitä ylimalkaisuuksia.

Candide kuunteli tätä puhetta suurella tarkkaavaisuudella ja sai hyvin korkean käsityksen puhujasta. Ja kun markiisitar kohteliaisuudessaan oli antanut Candidelle paikan omalla sivullaan, otti hän itselleen vapauden kumartua hänen puoleensa kysyäkseen hiljaa, kuka tämä mies oli, joka puhui niin hyvin.

— Hän on eräs oppinut, vastasi talon rouva, joka ei pelaa laisinkaan, mutta jonka apotti välistä tuo tänne illalliselle. Hän on suuri näytelmäin ja kirjojen tuntija, ja hän on itsekin kirjoittanut erään tragedian, joka sai osakseen vihellyksiä, ja erään kirjan, jota ei koskaan ole nähty ulkopuolella kustantajan kätköjä, lukuunottamatta sitä yhtä omistuskappaletta, jonka hän on minulle lahjoittanut.

— Mikä suuri mies! sanoi Candide. Tosiaan toinen Pangloss!

Ja kääntyen hänen puoleensa kysyi Candide:

— Herraseni, epäilemättä on teidänkin mielipiteenne se, että kaikki on järjestetty parhain päin tässä maailmassa, sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa ja että ei mikään voisi olla toisin kuin mitä se on?

— Minunko mielipiteeni, hyvä herra, ei suinkaan! Päinvastoin olen sitä mieltä, että kaikki käy meillä hullusti, että kukaan ei tiedä, mikä on hänen oikea paikkansa tai velvollisuutensa, ei mitä hän tekee tai mitä hänen oikeastaan olisi tekeminen, että lukuunottamatta tällaisia illallispitoja, joissa mieliala yleensä on iloinen ja jotensakin sovinnollinen, ihmiset kuluttavat aikansa riidoissa ja kinastuksissa: jansenistit [hollantilaisen piispan Janseniuksen (1585-1638) kannattajat, jotka uskovat armoon ja ennaltamääräykseen] molinisteja [espanjalaisen jesuiitan Molinoksen kannattajat, jotka uskovat armoon ja vapaaseen tahtoon] vastaan, parlamentin jäsenet kirkon miehiä vastaan, hovimiehet hovimiehiä, kirjailijat kirjailijoita, rahamiehet kansaa, vaimot miehiään, sukulaiset sukulaisia vastaan. Aina vain iänikuista sotaa!

Candide vastasi hänelle:

— Olenpa minä nähnyt pahempiakin asioita. Mutta eräs viisas mies, jolle sittemmin tapahtui se pieni onnettomuus, että hän tuli hirtetyksi, opetti minulle, että kaikki nämäkin seikat ovat erinomaisen ihailtavia, ne ovat vain kauniille taululle välttämättömiä varjoja.

— Teidän hirtetty mestarinne oli tavaton koiranleuka, sanoi Martin, ja teidän varjonne ovat itse asiassa kauhistuttavia likatäpliä.

— Ihmiset tekevät niitä itse, sanoi Candide, he eivät voi tulla toimeen ilman niitä.

— Mutta silloinhan se ei ole heidän vikansa, sanoi Martin.

Useimmille pelivieraille oli tällainen kielenkäyttö vallan käsittämätöntä, joten he eivät ottaneetkaan siihen osaa, ainoastaan maistelivat ahkerasti maljojaan. Martin jatkoi keskustelua oppineen kanssa ja Candide kertoi seikkailuistaan talon emännälle.

Illallisen jälkeen vei markiisitar Candiden makuukammioonsa ja tarjosi hänelle paikan eräällä sohvalla.

— Vai niin, sanoi hän, te olette siis todella yhä edelleenkin yhtä silmittömästi rakastunut nti Kunigunda von Thunder-ten-Tronckhiin?

— Olen, rouvaseni, vastasi Candide.

— Te vastaatte niinkuin ainakin oikea Westfalin nuorukainen, vastasi markiisitar hellästi hymyillen. Ranskalainen olisi teidän sijassanne sanonut näin: "Totta on, että olen rakastanut nti Kunigundaa, mutta nähtyäni teidät, rouvaseni, pelkään, etten enää voi häntä rakastaa."

— Ah, rouvaseni, sanoi Candide, minä vastaan teille aivan kuinka vain tahdotte.

— Teidän rakkautenne häneen, jatkoi markisitar, alkoi siitä, että otitte maasta hänen nenäliinansa. Nyt pyydän teitä ottamaan maasta pudottamani sukkanauhan.

— Kaikesta sydämestäni; sanoi Candide, nostaen lattialta sukkanauhan.

— Mutta — tahdon myöskin, että panette sen paikoilleen, sanoi nainen.

Ja Candide asetti sen paikoilleen.

— Nähkääs, jatkoi nainen, otan huomioon sen, että olette muukalainen. Parisilaiset rakastajani saavat välistä turhaan huokailla pari viikkoakin, mutta teille tahdon antautua heti ensimäisenä yönä, sillä täytyyhän toki maansa puolesta osoittaa vieraanvaraisuutta Westfalin nuorukaiselle.

Kaunotar oli sillä välin huomannut nuoren vieraansa sormissa kaksi jättiläiskokoista timanttia, joita hän alkoi ylistää niin vilpittömällä hehkulla, että ne piankin Candiden sormista vaelsivat markiisittaren sormiin.

Kun Candide périgordilaisen apottinsa seurassa palaili kotiin, oli hänellä hiukan omantunnonvaivoja siitä, että hän oli ollut uskoton neiti Kunigundalle. Herra apotti otti osaa hänen suruunsa, sillä hänellä ei ollut suurtakaan iloa niistä viidestäkymmenestä tuhannesta frangista, jotka Candide oli pelissä hävinnyt, eikä myöskään niistä kahdesta suuresta timantista, jotka hän puolittain pakosta oli lahjoittanut. Hänen tarkoituksensa oli nimittäin niin paljon kuin mahdollista hyötyä Candiden tuttavuudesta. Apotti kyseli vielä yhtä ja toista nti Kunigundasta, ja Candide lupasi pyytää tältä tuhannesti anteeksi uskottomuuttaan, heti kun hän tapaisi kaunokaisensa Veneziassa.

Périgordilainen kävi yhä kohteliaammaksi ja huomaavaisemmaksi, osoittaen lämmintä harrastusta kaikkea kohtaan, mitä Candide vain sanoi tai teki tai aikoi tehdä.

— Teillä on siis, herraseni, sanoi hän, sovittu kohtaus hänen kanssaan Veneziassa?

— On kyllä, herra apotti, vastasi Candide. Minun täytyy välttämättä matkustaa sinne häntä tapaamaan.

Ja taas unohtui hän puhumaan rakkautensa esineestä ja kertoi tapansa mukaan apotille pitkän sarjan seikkailuja, joita hänellä oli ollut tämän kuuluisan westfalittaren kanssa.

— Olenpa varma siitä, sanoi apotti, että nti Kunigunda on hyvin henkevä nainen, ja että hän myös kirjoittaa hurmaavia kirjeitä.

— En ole koskaan saanut sellaisia, vastasi Candide. Voitte itsekin ymmärtää miksi: tultuani ensin linnasta rakkauteni tähden pois potkituksi, en tietystikään voinut hänelle kirjoittaa, heti senjälkeen sain kuulla, että hän oli kuollut, sitten taaskin löysin hänet ja kadotin jälleen yhtä arvaamattomasti, nyt olen tosin lähettänyt pikalähetin hänen luokseen aina kahdentuhannen viiden sadan penikulman päähän ja odotan häneltä vastausta.

Apotti kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua hän erosi molemmista muukalaisista hyvästeltyään heidät ensin mitä hellimmästi.

Seuraavana aamuna sai Candide heti herätessään näin kuuluvan kirjeen:

"Hyvä herra, minun kallis rakastajani! Jo viikon ajan olen maannut sairaana tässä samassa kaupungissa ja nyt juuri sain kuulla, että tekin olette täällä. Rientäisin heti syliinne, jos vain voisin liikkua. Bordeaux'ssa sain tietää, että olitte tullut sen kautta. Jätin sinne uskollisen Cacambon ja muorin, joiden pian pitäisi tulla jälessä. Buenos-Ayreksen kuvernööri on vienyt minulta kaikki, mutta teidän sydämenne on toki kuitenkin minulla vielä jälellä. Tulkaa pian luokseni, teidän läsnäolonne on antava minulle uutta elämänvoimaa, ellen kuole siihen paikkaan ilosta."

Tämä ihana ja odottamaton kirje saattoi Candiden aivan kuvaamattoman riemun valtaan ja toiselta puolen oli tieto rakkaan Kunigundan sairaudesta musertaa hänen sydämensä. Näiden kahden tunteen välillä vaappuen hän kokosi nopeasti kultansa ja timanttinsa ja lähti Martinin kanssa siihen hotelliin, jossa nti Kunigunda asui.

Hän astui sisälle mielenliikutuksesta väristen. Hänen sydämensä tykytti aivan haljetakseen ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin. Hän tahtoi vetää auki vuoteen uutimet ja pyysi tuomaan valoa.

— Herra varjelkoon, sanoi piika, valo tappaisi hänet!

Ja samassa veti hän jälleen tiukasti kiinni esiripun.

— Rakas Kunigundani, sanoi Candide itkien, kuinka on laitanne? Jos ette saa nähdä minua, niin puhukaa minulle edes jotakin.

— Hän ei voi puhua, sanoi piika.

Sensijaan ojensi vuoteessa lepäävä nainen ulos paksun, palleroisen käden, jota Candide kauan aikaa huuhteli kyynelillään ja jonka hän sitten täytti timanteilla jättäen vielä lisäksi tuolille täysinäisen kultasäkin.

Kesken kaikkea astui äkkiä sisälle eräs oikeudenpalvelija mukanaan périgordilainen apotti ja joukko aseellisia miehiä.

— Nämä ovat siis ne kaksi epäilyksenalaista muukalaista? sanoi hän.

Ja viivyttelemättä hän otatti heidät kiinni ja antoi vartioilleen määräyksen viedä heidät vankilaan.

— Eldoradossa ei vain näin kohdeltu matkustajia, sanoi Candide.

— Minusta on tullut vain yhä enemmän manikealainen, sanoi Martin.

— Mutta, hyvä herra, minne aiotte viedä meidät? kysyi Candide.

— Paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota, vastasi oikeudenpalvelija.

Martin, joka pian oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä, käsitti nyt, että nainen, joka esiintyi Kunigundana, ei ollutkaan Kunigunda, vaan petollinen seikkailijatar, hra périgordilainen apotti samaten petkuttaja, joka oli rientänyt käyttämään väärin Candiden viatonta luottamusta ja oikeudenpalvelija samanlainen onnenonkija, josta helposti saattoi päästä irti.

Sensijaan että Candide siis olisi antautunut pitkään oikeudenkäyntiin, hän noudatti Martinin neuvoa ja tarjosi oikeudenpalvelijalle kolmea pientä timanttia, joista kukin oli noin kolmen tuhannen pistolin arvoinen, sillä hän halusi yhä kärsimättömästi päästä näkemään oikeaa Kunigundaa.

— Oo, herraseni, sanoi hänelle silloin norsunluisella sauvalla varustettu mies, vaikka olisitte tehneet kaikki mahdolliset rikokset, niin olette kuitenkin kunniallisin ihminen koko maailmassa. Kolme timanttia, joista kukin on kolmentuhannen pistolin arvoinen! Hyvä herra, annan ennemmin vaikka tappaa itseni teidän puolestanne, ennenkuin vien teidät tyrmään. Tosin meillä tavallisesti vangitaan kaikki muukalaiset, mutta minä hoidan kyllä tämän asian. Minulla on eräs veli Dieppessä, Normandiassa, vien teidät sinne. Ja jos voitte antaa hänellekin muutamia timantteja, pitäähän teistä varmasti yhtä hyvää huolta kuin minäkin.

— Mutta minkätähden täällä siis kaikki muukalaiset vangitaan? kysyi
Candide.

Périgordilainen apotti tarttui nyt puheeseen ja sanoi:

— Sentähden, että kerran eräs lurjus Atrébatie'n [= Artois. Sieltä oli kotoisin Robert Damiens, joka 5 p. tammik. 1757 teki epäonnistuneen murhayrityksen Ludvig XV:ttä vastaan.] maakunnasta, joka oli kallistanut korvansa väärille opeille, teki kuningasmurhan, ei tosin sellaista kuin v. 1610 toukokuussa [Ravaillac murhasi silloin Henrik IV:n], vaan sellaisen, jollainen toimitettiin 1594 joulukuussa [Jean Châtel'in epäonnistunut murhayritys Henrik IV:tä vastaan] ja jollaisia on toimitettu paljon muinakin vuosina ja muissakin kuissa ja joiden toimeenpanijoina aina on ollut joitakin lurjuksia, jotka ovat saaneet joitakin tuhmuuksia päähänsä. [Tarkoitetaan niitä uskonnollisia riitoja, jotka ovat olleet syynä Damiensin ja Châtelin y.m. tekoihin.]

Oikeudenpalvelija selitti sitten lähemmin, mistä oli kysymys.

— Voi noita ilkimyksiä! huudahti Candide. Että sellaisia hirveyksiä voi tapahtua kansan keskuudessa, joka kuitenkin tanssii ja laulaa! Tahdon niin pian kuin suinkin päästä pois tästä maasta, jossa apinat yllyttävät tiikereitä veritöihin! Omassa maassani olen taaskin nähnyt karhuja, mutta ihmisiä en ole nähnyt missään muualla kuin Eldoradossa. Lähettäkää, Jumalan nimessä, hyvä herra oikeudenpalvelija, minut Veneziaan, jossa minun on oltava odottamassa neiti Kunigundaa.

— En voi lähettää teitä minnekään muualle kuin ala-Normandiaan, sanoi esivallan edustaja.

Ja hän antoi heti irroittaa heidän kahleensa ja lähetti pois väkensä ilmoittaen heille erehtyneensä. Sitten hän vei Candiden ja Martinin Dieppeen ja jätti heidät veljensä huostaan.

Sataman edustalla oli ankkurissa pieni hollantilainen laiva. Normandialainen, joka myöskin kolmen timantin avulla oli muutettu maailman avuliaimmaksi ihmiseksi, vei Candiden seuralaisineen tähän laivaan, joka juuri oli lähdössä Portsmouthin kaupunkiin Englannissa.

Matka ei käynyt siis juuri Veneziaa kohden, mutta Candidesta tuntui niinkuin hän olisi päässyt pois itse helvetistä ja hän toivoi heti ensimäisessä tilaisuudessa voivansa jälleen ohjata kulkunsa kohti Veneziaa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Candide ja Martin saapuvat Englannin rannikolle ja mitä he siellä näkevät.

— Voi Pangloss, Pangloss! Voi Martin, Martin! Voi sinä minun rakas Kunigundani! Mitä onkaan tämä maailma! puhkesi Candide puhumaan hollantilaisella laivalla.

— Se on jotakin hyvin järjetöntä ja inhoittavaa, vastasi Martin.

— Tehän tunnette Englannin, ovatko ihmiset siellä yhtä hulluja kuin
Ranskassakin?

— Heidän hulluutensa on taas toista lajia, vastasi Martin. Tehän tiedätte, että nämä kaksi kansakuntaa käyvät paraikaa keskenään sotaa muutamasta vaivaisesta tynnyrinalasta lunta Canadan rajalla ja että ne tähän kunniakkaaseen sotaan kuluttavat enemmän rahaa kuin mitä koko Canada maksaa. Kummassako maassa taaskin on enemmän hulluinhuoneeseen pantavia ihmisiä, sitä en voi täsmälleen ratkaista niillä pienillä tietovaroilla, mitä minulla on käytettävissäni; sen vain tiedän, että ihmiset tässä maassa, johon nyt tulemme, ovat hyvin raskasmielisiä.

Heidän näin keskustellessaan laski laiva Portsmouthin satamaan. Rannalla oli suuri joukko ihmisiä, jotka kaikki silmiä rävähyttämättä tuijottivat erääseen sotalaivaan, jonka kannella eräs lihavahko mies makasi polvillaan silmät sidottuna. [Englantilainen amiraali Byng. Hänet ammuttiin v. 1757 muka senvuoksi, että hän edellisenä vuonna sodassa ranskalaisia vastaan olisi osoittanut laimeutta ja puuttuvaa rohkeutta. Itse asiassa uhrasi hallitus hänet voidakseen itse säilyttää asemansa. Voltaire ei tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta oli koettanut auttaa häntä.] Neljä sotilasta, jotka seisoivat hänen edessään, ampuivat kukin kolme laukausta hänen päähänsä mitä rauhallisimmalla ilmeellä maailmassa. Senjälkeen hajosi väkijoukko erinomaisen tyytyväisen näköisenä.

— Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi Candide, ja mikä saatanallinen voima täten riivaa ihmisiä kaikkialla?

Hän kysyi sitten, kuka tuo paksu mies oli, joka juuri oli tapettu niin suurilla juhlallisuuksilla.

— Hän on eräs amiraali, vastattiin hänelle.

— Ja minkätähden oli tuo amiraali tapettava?

— Sentähden, ettei hän itse ollut tapattanut tarpeeksi paljon ihmisiä. On huomattu, ettei hän eräässä meritaistelussa ollut tarpeeksi lähellä ranskalaista amiraalia.

— Mutta, sanoi Candide, olihan ranskalainen amiraali silloin myös yhtä kaukana englantilaisesta amiraalista kuin tämä hänestä.

— Epäilemättä, vastattiin hänelle, mutta tässä maassa on terveellistä tappaa silloin tällöin joku amiraali rohkaistakseen muita.

Candide oli niin järkytetty ja loukkaantunut kaikesta, mitä hän näki ja kuuli, ettei hän tahtonut edes nousta maihin, vaan mieluummin vielä kerran antautui vaaraan tulla petetyksi ja teki paikalla sopimuksen hollantilaisen laivakapteenin kanssa siitä, että tämä viipymättä veisi hänet Veneziaan.

Kahden päivän kuluttua oli kippari valmis lähtemään. He sivuuttivat Ranskan rannikon, he purjehtivat myös Lissabonin ohitse, jolloin tämä näky saattoi Candiden värisemään. Gibraltarin salmen kautta he tulivat Välimerelle ja pääsivät vihdoin onnellisesti Veneziaan.

— Jumalalle kiitos, sanoi Candide syleillen Martinia, täällä saan siis vihdoinkin nähdä kauniin Kunigundan. Cacamboon luotan niinkuin itseeni. Kaikki on hyvin, kaikki käy hyvin, kaikki käy mahdollisimman hyvin.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Hiukan Paquettesta ja veli Girofléesta.

Heti kun hän oli tullut Veneziaan, alkoi hän tiedustella Cacamboa kaikista kapakoista, kaikista kahviloista, kaikkien ilotyttöjen luota, mutta ei missään ollut jälkeäkään hänestä. Hän lähetti joka päivä kyselyjä kaikille vastasaapuneille pursille ja laivoille; ei kukaan tiennyt hänestä mitään.

— Onpa tämä ihmeellistä, sanoi hän Martinille, minä olen tällä aikaa ehtinyt matkustaa Surinamista Bordeaux'bon, Bordeaux'sta Parisiin, Parisista Dieppeen, Dieppestä Portsmouthiin, sivuuttaa Portugalin ja Espanjan, purjehtia halki koko Välimeren ja olla vielä useita kuukausia Veneziassa, eikä kaunis Kunigunda vieläkään ole saapunut. Hänen sijastaan olen löytänyt vain erään lutkan ja erään périgordilaisen apotin! Kunigunda on varmaankin kuollut, eikä minullakaan silloin ole muuta tehtävää kuin kuolla. Voi, olisi ollut paljon parempi jäädä Eldoradon paratiisiin kuin palata takaisin tähän kirottuun Europaan! Kuinka oikeassa te olettekaan, rakas Martin, kaikki on vain pelkkää pettävää kuvittelua ja kurjuutta.

Hän vajosi nyt synkkään raskasmielisyyteen eikä kertaakaan käynyt oopperassa alla moda eikä missään muussakaan karnevaalihuvissa. Eikä ainoakaan nainen herättänyt hänessä pienintäkään mielenkiintoa.

Martin sanoi hänelle:

— Olettepa te hyvin yksinkertainen todellakin, jos kuvittelette, että joku mestitsirenki, jolla on viisi tai kuusi miljoonaa taskuissaan, menisi hakemaan teidän rakastajatartanne toisesta päästä maailmaa ja toisi hänet teille tänne Veneziaan. Jos hän löytää hänet, ottaa hän hänet tietysti itselleen; jos hän taaskaan ei löydä häntä, ottaa hän jonkun toisen. Neuvon teitä sentähden kokonaan heittämään pois mielestänne palvelijanne Cacambon ja rakastajattarenne Kunigundan.

Martinin puhe ei ollut erittäin lohdullista. Candiden synkkämielisyys vain yltyi ja Martin ei lakannut todistamasta, kuinka vähän hyveellisyyttä ja onnea yleensä maailmassa oli, lukuunottamatta kenties Eldoradoa, johon taaskaan ei kenkään päässyt.

Eräänä päivänä kun he juuri väittelivät tästä tärkeästä aiheesta ja Candide tapansa mukaan odotteli Kunigundaa, näkivät he San-Marcon torilla nuoren teatinimunkin, joka kuletti erästä tyttöä kainalossaan. Teatinimunkki oli terveen näköinen, pyöreä ja pulska, hänen silmänsä loistivat iloisesti, hänen ilmeensä oli varma ja itsetietoinen ja ryhtinsä ylpeä. Tyttö oli myös sangen sievä ja lauleskeli mennessään, hän loi munkkiinsa rakastavia silmäyksiä ja nipisti häntä silloin tällöin poskesta.

— Täytynee teidän kuitenkin myöntää, sanoi Candide Martinille, että nuo ihmiset ainakin ovat onnellisia. Tähän asti en ole koko asutun maan pinnalla, paitsi Eldoradossa, tavannut muuta kuin onnettomia, mutta tuosta tytöstä ja teatinimunkista lyön vaikka vetoa, että he ovat hyvin onnellisia olentoja.

— Ja minä työn vetoa siitä, että he eivät ole onnellisia, sanoi
Martin.

— Voimmehan pyytää heidät päivälliselle, sanoi Candide, silloin saatte itse nähdä, että en erehdy.

Ja samassa hän olikin jo heidän edessään, tervehti heitä kohteliaasti
ja pyysi heitä luokseen hotelliin syömään kanssaan makarooneja,
Lombardian peltopyitä ja kaviaria ja juomaan Monte-pulcianoa,
Lacryma-christia, sekä Kypron ja Samoksen viiniä.

Neiti punastui, teatini otti mielihyvällä vastaan tarjouksen. Tyttö seurasi häntä koko ajan katsellen Candidiin hämmästynein ja ihmettelevin silmin, jotka vähitellen himmentyivät kyyneleistä.

Heti kun hän oli tullut Candiden huoneeseen, sanoi hän:

— Onko mahdollista, ettei herra Candide enää tunne Paquettea?

Nämä sanat kuullessaan Candide, joka tähän asti ei ollut kiinnittänyt häneen juuri minkäänlaista huomiota, sentähden että hänen ajatuksensa yksinomaan askartelivat neiti Kunigundassa, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

— Voi, lapsi parka, tekö siis saatoitte tohtori Panglossin siihen koreaan tilaan, jossa viimeksi näin hänet?

— Voi, hyvä herra, minähän sen tein, sanoi Paquette, näen kyllä, että tiedätte kaikki. Minäkin olen kuullut niistä hirvittävistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet koko rouva paroonittaren huonekuntaa ja kaunista Kunigundaa; mutta taivas tietää, että omakaan kohtaloni ei ole ollut vähemmän surullinen. Olin viattomuus itse silloin, kun ensi kerran minut näitte. Eräs fransiskaanimunkki, joka oli rippi-isäni, sai minut helposti vietellyksi. Sen seuraukset olivat kauhistavat. Minunkin oli pakko lähteä pois linnasta vähän senjälkeen, kun herra, parooni oli ajanut teidät sieltä ulos lähettämällä vielä jälkeenne nuo ankarat potkut takapuoleen. Jollei eräs kuuluisa lääkäri olisi armahtanut minua, olisin varmasti kuollut. Kiitokseksi olin sitten jonkun aikaa tämän lääkärin rakastajatar. Hänen vaimonsa, joka oli hulluuteen saakka mustasukkainen, löi minua joka päivä armottomasti, hän oli oikea raivotar. Tämä lääkäri oli rumin ihminen taivaan kannen alla ja minä onnettomin kaikista luontokappaleista saadessani lakkaamatta selkään miehen vuoksi, jota en laisinkaan rakastanut. Mutta arvannette, hyvä herra, kuinka äkeälle naiselle on vaarallista olla lääkärin vaimona. Tämä, joka lopuksi ei enää voinut sietää vaimonsa loukkaavaa käytöstä, antoi hänelle eräänä päivänä pienen nuhan parantimeksi niin voimakasta lääkettä, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli hirveisiin kouristuksiin. Rouvan sukulaiset nostivat miestä vastaan oikeusjutun; hän karkasi ja minut pantiin vankeuteen. Viattomuuteni ei olisi minua pelastanut, ellen olisi ollut jonkun verran sievän näköinen. Tuomari vapautti minut sillä ehdolla, että hän saisi täyttää lääkärin paikan. Pian kuitenkin eräs kilpailijatar työnsi minut syrjään ja minut ajettiin ovelle niine hyvineni, joten jälleen olin pakotettu jatkamaan tätä inhoittavaa ammattia, joka teistä sivullisista näyttää niin hauskalta, mutta joka meille itsellemme on ainaista alennusta ja kurjuutta. Tulin ammattiani harjoittamaan Veneziaan. Voi, hyvä herra, ette voi kuvitellakaan, millaista on, kun on pakotettu erotuksetta hyväilemään ketä hyvänsä, vanhoja kauppiaita, asianajajia, munkkeja, gondoolimiehiä ja apotteja, kun joka hetki saa olla alttiina kaikenlaisille häväistyksille ja solvauksille, kun on usein niin köyhä, että saa lainata alushameen, joka on vain sitä varten olemassa, että joku vastenmielinen miesryökäle saisi sitä kohottaa, kun toinen jo varastaa sen, mitä toiselta on ansainnut, kun poliisiviranomaiset nylkevät ja kiskovat ja edessä ei ole muuta tulevaisuutta kuin kaamea, hyljätty vanhuus ja kuolema sairaalassa tai rikkaläjällä. Jos teillä olisi käsitystäkään tästä kaikesta, myöntäisitte, että olen onnettomin olento koko maailmassa.

Näillä sanoilla avasi Paquette sydäntään hyvälle Candidelle tämän huoneessa Martinin läsnäollessa, joka sanoi Candidelle:

— Näette nyt, että olen jo voittanut puolet vedosta.

Veli Giroflée oli jäänyt ruokasaliin ja odotellut siellä päivällistä pullon vierellä.

— Mutta, sanoi Candide Paquettelle, te olitte sentään niin iloisen ja tyytyväisen näköinen silloin kun tapasin teidät. Te laulelitte ja hyväilitte teatinimunkkia aivan luonnollisella mieltymyksellä. Te näytitte vähintään yhtä onnelliselta kuin mitä te väitätte olevanne onneton.

— Ah, herra, vastasi Paquette, sekin on juuri yksi tämän ammatin kirouksia. Eilen eräs upseeri varasti kaikki rahani ja lisäksi vielä sain häneltä selkääni ja tänään minun täytyy näyttää iloiselta miellyttääkseni erästä munkkia.

Candide ei tahtonut enää kuulla enempää. Hän tunnusti Martinin olevan oikeassa.

Kaikki neljä istuutuivat sitten pöytään. — Ateria kului hyvin hupaisesti ja lopuksi kävi keskustelu jo melko tuttavalliseksi.

— Isäni, sanoi Candide munkille, te näytätte minusta kadehdittavan onnelliselta mieheltä; terveyden ruusut kukoistavat kasvoillanne, koko ulkomuotonne todistaa hyvinvointia, teillä on sangen kaunis tyttö hupinanne ja te näytätte olevan hyvin tyytyväinen asemaanne ja säätyynne.

— Hitto vieköön, sanoi veli Giroflée, jos minusta riippuisi, niin makaisivat kaikki teatinimunkit meren pohjassa. Satoja kertoja olen ollut vähällä sytyttää luostarin tuleen ja mennä Turkin uskoon. Vanhempani pakottivat minut, kun olin viidentoistavuotias, ryömimään tähän inhoittavaan kaapuun, jotta kirottu vanhempi veljeni, johon Jumalan tuli iskeköön, saisi enemmän omaisuutta. Kateus, epäsopu ja helvetillinen meno vallitsee luostarin muurien sisällä. Tosin olen muutamalla huonolla saarnalla ansainnut vähän rahaa, josta priori aina varastaa puolet. Loput käytän tyttöihin. Mutta aina kun iltasin palaan luostariin, tekee mieleni lyödä pääni murskaksi makuukammion seinään. Ja kaikki muut munkit ovat samassa kadotuksessa.

Martin kääntyi Candiden puoleen tyynesti niinkuin tavallisesti:

— No, sanoi hän, enkö nyt ole voittanut koko vetoa?

Candide antoi veli Girofléelle tuhatta piasteria ja Paquettelle kaksi tuhatta.

— Nyt he ainakin tulevat onnellisiksi, sanoi hän, siitä annan vaikka pääni pantiksi.

— Sitä en usko, sanoi Martin, te teette heidät näillä piastereilla ehkä vieläkin onnettomammiksi.

— Käyköön sen asian kuinka hyvänsä, sanoi Candide, mutta yksi seikka minua ainakin lohduttaa: olen nimittäin tullut huomaamaan, että usein kohtaa ihmisiä, joita ei enää koskaan luullut näkevänsä. Ja koska löysin jälleen punaisen lampaanikin ja Paquetten, on hyvin mahdollista, että myöskin vielä löydän Kunigundan.

— Minäkin toivon hartaasti, sanoi Martin, että vielä kerran tulisitte onnelliseksi hänen kanssaan, mutta epäilen sitä kuitenkin vahvasti.

— Olette hyvin kova, sanoi Candide.

— Olen nähnyt elämää, vastasi Martin.

— Mutta katsokaahan noita gondoolinkuljettajia, hekin vain laulavat lakkaamatta.

— Ette ole nähnyt, millaisia he ovat kotonaan, kun heillä on vaimot ja kakarat ympärillään. Doogilla on surunsa, gondolierillä samoin. Totta kyllä on, että gondolierin kohtalo itse asiassa on doogin kohtaloa parempi, mutta luulen kuitenkin, että ero heidän välillään on niin mitätön, että sitä ei kannata ottaa huomioon.

— Olen kuullut puhuttavan, sanoi Candide, eräästä senaattori
Pococurantesta, joka asuu tuossa kauniissa palatsissa Brentan
varrella ja joka on hyvän vieraanvarainen muukalaisia kohtaan.
Väitetään, että hänellä ei koskaan ole ollut minkäänlaisia huolia.

— Tahtoisinpa tosiaan nähdä niin harvinaiseen lajiin kuuluvan olennon, sanoi Martin.

Candide lähetti heti kysymään signor Pococurantelta, ottaisiko tämä vastaan heidät seuraavana päivänä.