VIIDESKOLMATTA LUKU.
Vierailu ylhäisen venezialaisen aatelismiehen signor Pococuranten luona.
Candide ja Martin lähtivät gondoolilla kulkemaan pitkin Brentaa ja saapuivat siten jalon Pococuranten palatsin edustalle. Palatsia ympäröivät puutarhat olivat luonnollisesti kauniilla marmoripatsailla koristetut ja palatsi itse rakennustaiteellinen mestariteos.
Talon herra, joka oli noin kuudenkymmenenvuotias ja kovin rikas mies, otti nuo molemmat uteliaat vieraat vastaan erittäin kohteliaasti, mutta samalla sangen kylmästi, joka seikka jonkin verran hämmensi Candidea, mutta sensijaan miellytti Martinia.
Ensinnäkin tarjottiin suklaatia. Tämä toimitus oli uskottu kahden sievän, siististi puetun nuoren tytön toimeksi, jotka pitivät huolta siitä, että suklaati kunnollisesti vaahtosi kupeissa.
Candide ei voinut olla ylistelemättä heidän kauneuttaan, sirouttaan ja kätevyyttään.
— Hyviä tyttöjä, se on totta, sanoi senaattori Pococurante; minä otankin heidät siksi joskus sänkyyni, sillä olen hyvin kyllästynyt kaupungin hienoston naisiin ja heidän keimailuunsa, mustasukkaisuuteensa, riitaisuuksiinsa, pahantuulisuuteensa, pikkumaisuuksiinsa, ylpeyteensä, typeryyksiinsä ja sonetteihin, joita heille lakkaamatta täytyy joko itse kirjoittaa tai tilata muilta. Mutta nämäkin molemmat tytöt alkavat jo minua ikävystyttää.
Aamiaisen jälkeen he tekivät pitkän kierroksen suuressa taulugalleriassa, ja Candide ihasteli suuresti taulujen erinomaista kauneutta. Hän kysyi, kenen mestarin tekoa kokoelman molemmat suurimmat taulut olivat.
— Ne ovat Rafaelilta, sanoi senaattori. Minä ostin ne pelkästä turhamaisuudesta muutama vuosi takaperin ja maksoin niistä aivan satumaisen hinnan. Niitä pidetään Italian kauneimpina, mutta minua ne eivät miellytä laisinkaan: väritys on liian ruskea, kuviot eivät ole tarpeeksi pyöristettyjä eivätkä astu tarpeeksi esille, laskosverhot eivät muistuta ollenkaan kangasta, lyhyesti sanoen, sanottakoon sitten mitä tahansa, ei minun mielestäni näissä maalauksissa ole luontoa rehellisesti jäljitelty ja minä en pidä taulusta, ellei se vaikuta minuun samalla lailla kuin elävä luonto. Ja sellaisia tauluja ei ole. Minulla on hyvin paljon tauluja, mutta en enää viitsi niitä katsella.
Päivällistä odotellessa antoi Pococurante esittää vierailleen pienen konsertin ajan kuluksi.
Candiden mielestä oli musiikki vallan taivaallista.
— Tuollainen meteli, sanoi Pococurante, voi huvittaa puolisen tuntia, mutta jos sitä kestää kauemmin, väsyttää se kaikkia ihmisiä, vaikkakaan ei kukaan uskalla sitä tunnustaa. Musiikki on meidän päivinämme muuttunut vain vaikeaksi temppuilemiseksi ja teknilliseksi taituruudeksi, ja se, mikä ei ole mitään muuta kuin vaikeaa, ei huvita ajan pitkään. Ooppera miellyttäisi minua kenties sittenkin enemmän, ellei siitäkin olisi viime aikoina tehty jonkinlainen epäsikiö, joka suorastaan kääntää mieltä. Kuka nyt viitsisi mennä katsomaan huonoja musiikkidraamoja, joissa kohtauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin tuoda älyttömästi esille pari kolme laulunpätkää, joissa näyttelijä saa koetella kurkkuaan. Tai kuka nyt tahtoisi tai voisi haltioitua, kun hänen edessään lavalla seisoo joku kuohilas, joka avuttoman näköisenä vaappuu edestakaisin livertäen Caesarin ja Caton rooleja. Itse puolestani olen jo aikoja sitten luopunut näistä köyhistä huvituksista, jotka nykyään ovat muka Italian kunnia ja joihin ruhtinaat tuhlaavat niin paljon rahaa.
Candide yritti heikosti väittää vastaan. Martin oli täydelleen samaa mieltä kuin senaattori.
Käytiin pöytään. Ja suuremmoisen päivällisen jälkeen mentiin kirjastoon.
Candiden silmään osui erinomaisen komeasti sidottu Homeros ja hän antoi sen johdosta hänen ylhäisyydelleen tunnustuksen hänen hyvästä taideaististaan.
— Tämä sama kirja, sanoi hän, oli myös suuren Panglossin, Saksan parhaimman filosofin lempiteos.
— Ei minun, sanoi Pococurante kylmästi. Minullekin uskoteltiin ennen aikaan, että muka nautin sitä lukiessani, mutta itse asiassa nuo lakkaamatta toistuvat taistelut, jotka kaikki ovat toistensa kaltaisia, nuo jumalat, jotka alati hääräävät tekemättä koskaan mitään ratkaisevaa, tuo kaunis Helena, joka on sodan aiheuttaja, mutta joka tuskin ollenkaan esiintyy koko runoelmassa, tuo Troja, jota piiritetään ja piiritetään eikä koskaan valloiteta, kaikki tuo oli minusta kuolettavan ikävää. Olen välistä kysynyt oppineilta, onko Homeros kenties muidenkin mielestä yhtä ikävää kuin minusta, ja kaikki rehelliset ihmiset ovat tunnustaneet, että kirja on pudonnut heidän kädestään lattialle, kun he ovat yrittäneet sitä lukea. Mutta siitä huolimatta ei se saa puuttua kenenkään kirjastosta; sillä on muinaismuiston arvo, niinkuin ruostuneilla mitaleillakin senkin jälkeen kun ne eivät enää käy kaupassa.
— Mutta Vergiliuksesta on Teidän Ylhäisyydellänne varmaankin toisenlaiset ajatukset?
— Myönnän kyllä, sanoi Pococurante, että toinen, neljäs ja kuudes kirja hänen Aeneidistään ovat erinomaisia, mutta mitä tulee sellaisiin henkilöihin kuin hänen hurskas Aeneaksensa, tai uljas Kleontes, ja hänen ystävänsä Achates ja pieni Ascanius ja tyhmä Patinus-kuningas ja porvarillinen Amata ja mauton Pavinia, niin luulen, ettei koko maailman kirjallisuudessa ole mitään niin kylmää ja luonnonvastaista. Mieluummin sentään otan käteeni vaikka Tasson ja Arioston, vaikkakin silloin on vaarassa nukahtaa seisoalleen.
— Uskaltaisinko vielä kysyä teiltä, signor, sanoi Candide, ettekö sentään suurella nautinnolla lue Horatiusta?
— Horatiuksesta löytää kyllä eräitä elämänohjeita, joita maailman mies voi käyttää hyväkseen ja jotka puserrettuina tarmokkaaseen runopukuun painuvat helpommin muistiin. Mutta mitä minua liikuttaa hänen Brindisin-matkansa, tai hänen kuvauksensa huonosta päivällisestä tai joku moukkamainen riita kahden epäilyttävän henkilön välillä, joista toisen, Rupilius-nimisen, sanat haisivat kuin märkä-paiseet ja toisen maistuivat etikalta. Mitä suurinta vastenmielisyyttä ovat minussa herättäneet myös ne runot, joissa hän ivaa vanhoja akkoja ja noitia enkä minä voi ymmärtää, miten se voidaan lukea hänelle ansioksi, että hän sanoo ystävälleen Maecenakselle, että jos tämä asettaa hänet lyyrillisten runoilijoiden joukkoon, "on hän kohottava ylevän otsansa tähtiin." Tyhmyrit ihailevat kaikkea, mitä vain joku kuuluisa kirjailija on kirjoittanut. Minä luen ainoastaan omiksi tarpeikseni ja pidän ainoastaan sellaisesta, mikä minulle soveltuu.
Candide, joka oli kasvatettu siihen, ettei mitään saanut itsenäisesti arvostella, oli kovin ihmeissään kuulemansa johdosta. Martin sitävastoin piti Pococuranten katsantotapaa hyvin järkevänä.
— Ah, tuollahan on myös Cicero, huudahti Candide. Siihen suureen mieheen ette suinkaan koskaan kyllästy?
— Minä en lue häntä koskaan, vastasi venezialainen. Mitä se minuun kuuluu, onko hän puolustanut Rabiriusta tai Cluentiusta! Minä saan aivan tarpeekseni niistä oikeusjutuista, joissa itse tuomitsen. Hänen filosofiset teoksensa olisivat minulle oikeastaan soveltuneet paremmin, mutta kun huomasin, että hän epäili kaikkea, tulin siihen johtopäätökseen, että tiesin itsekin kaikista asioista yhtä paljon kuin hän, ja että tietämättömänä osasin varsin hyvin olla ilman kenenkään avustusta.
— Mutta tuossahan on erään tiedeakatemian koottuja teoksia kokonaista kahdeksankymmentä nidettä, huudahti Martin, niiden joukossa voi olla jotakin hyvääkin!
— Voisi olla hyvää, sanoi Pococurante, jos vain yksi ainoakaan kaiken tämän roskan kirjoittajista olisi keksinyt edes niin paljon kuin nuppineulan valmistuksen. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on vain pelkkiä järjestelmiä eikä ainoatakaan hyödyllistä asiaa.
— Mutta onpa tuolla paljon näytelmäkappaleita, sanoi Candide, italian-, espanjan- ja ranskankielisiä.
— On, sanoi senaattori, niitä on siinä kaikkiaan kolme tuhatta eikä niiden joukossa ole edes kolmea tusinaa kunnollista. Ja mitä taas noihin saarnakokoelmiin tulee, jotka kaikki yhteensä eivät ole edes yhden ainoan Senecan sivun arvoisia, ja kaikkiin noihin paksuihin teologisiin kirjapakkoihin, niin on itsestään selvää, että en koskaan niitä avaa, en minä eikä kukaan muukaan.
Martin huomasi nyt muutamia hyllyjä, jotka olivat täynnä englantilaisia kirjoja.
— Luulenpa, sanoi hän, että jollekin tasavaltalaiselle nämä vapaasti kirjoitetut teokset tuottaisivat paljon iloa.
— Miksei, vastasi Pococurante, on kaunista kirjoittaa, mitä ajattelee; se on ihmisen erikoisoikeus. Täällä Italiassa kirjoitetaan ainoastaan sellaista, mitä ei ajatella, sillä ne, jotka nykyään asuvat Caesarien ja Antoniusten isänmaassa, eivät uskalla ajatella ainoatakaan ajatusta kysymättä ensin lupaa dominikaanimunkilta. Ja se vapaus, joka innostaa englantilaisia kirjailijoita, olisi kyllä hyvä, ellei intohimo ja puolueellisuus pilaisi kaikkea, mikä tässä kallisarvoisessa vapaudessa on todellakin hyvää.
Candide huomasi Miltonin ja kysyi venezialaiselta, eikö hän tätäkään kirjailijaa pitänyt suurena miehenä.
— Ketä? sanoi Pococurante, tuota barbaariako, joka on varustanut ensimäisen kirjan Genesistä kymmenen kirjaa pitkillä, raskassäkeisillä selityksillä, tuota kaikessa kreikkalaisten jäljittelijääkö, joka on väärentänyt luomistarinan ja joka, sensijaan että Mooses antaa iankaikkisen Olennon luoda maailman sanansa voimalla, panee Messiaksen ottamaan taivaan kaapista suuren kompassin hahmostellakseen työtään! Minäkö panisin mitään arvoa kynänkäyttäjälle, joka on turmellut Tasson helvetin ja saatanan ja joka antaa Luciferin esiintyä milloin sammakon, milloin kääpiön muodossa, ja panee hänet väittelemään teologisista opinkysymyksistä ja esittämään sadat kerrat saman puheen, joka aivan vakavasti jäljittelee Arioston leikillistä tapaa käsitellä tuliaseita ja antaa pirujen ampua kanuunalla taivaassa! En minä eikä kukaan muukaan italialainen ole voinut keksiä mitään huvittavaa noissa surullisen keinotekoisissa kuvitelmissa. Synnin ja Kuoleman avioliitto ja ne kyykäärmeet, jotka synti senjälkeen synnyttää, saavat jokaisen vähänkin hienostuneen ihmisen suorastaan voimaan pahoin ja hänen pitkä kuvauksensa sairashuoneesta voi korkeintaan viehättää jotakin haudankaivajaa. Tämä hämärä, haavemainen ja mauton runoelma joutui yleisen halveksinnan alaiseksi jo syntyessään ja minä suhtaudun siihen aivan samalla lailla kuin Miltonin omat kansalaiset ja aikalaiset. Sitäpaitsi ilmituon ainoastaan oman mielipiteeni enkä välitä rahtuakaan siitä mitä muut asioista ajattelevat.
Candide oli tullut murheelliseksi senaattorin sanoista, sillä hän kunnioitti Homerosta ja suosi jonkun verran myös Miltonia.
— Valitettavasti, kuiskasi hän Martinille, pelkään pahasti, että tuo mies kohtelee myös aivan yliolkaisesti meidän saksalaisia runoilijoitamme.
— Jos niin olisikin laita, niin entä sitten, sanoi Martin.
— Oh, mikä etevä mies, mumisi Candide vielä hampaittensa välistä.
Mikä valtava nero, tämä Pococurante! Mikään ei häntä miellytä.
Tämän kirjallisen yleiskatsauksen jälkeen he menivät alas puutarhaan.
Candide ylisti sen ihanuutta.
— En tiedä mitään niin mautonta kuin tämä, sanoi omistaja. Pelkkää rihkamaa täynnä! Mutta huomisesta alkaen rupean puuhaamaan uutta, jaloviivaisempaa istutusmaata.
Kun nuo molemmat uteliaat olivat sanoneet hyvästit Hänen
Ylhäisyydelleen, sanoi Candide Martinille:
— No nyt ainakin on teidän myönnettävä, että tuo mies on onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä hän on kaiken yläpuolella.
— Ettekö te siis nähnyt, että hän oli vain kaikkeen kyllästynyt! Ja jo Platon sanoi aikoinaan, että parhaat vatsat eivät suinkaan olleet ne, jotka eivät ottaneet vastaan mitään ravintoa.
— Mutta, sanoi Candide, eikö kuitenkin ole hauskaa osata arvostella kaikkea ja havaita vikoja sielläkin, missä muut ihmiset luulevat näkevänsä pelkkää kauneutta?
— Tarkoitatte siis, että ihmiselle tuottaa iloa olla tuntematta mistään iloa!
— Kaikesta päättäen ei maailmassa siis ole ketään muuta onnellista kuin minä sinä päivänä, jolloin jälleen näen neiti Kunigundan.
— Se on hyvin toivottavaa, sanoi Martin.
Mutta päivät ja viikot vierivät edelleen eikä vain Cacamboa tullut.
Ja Candide oli niin murheensa vallassa, ettei hän edes huomannut sitä, että Paquette ja veli Giroflée eivät olleet käyneet edes kiittämässä häntä.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Kuinka Candide ja Martin illastivat kuuden muukalaisen seurassa ja keitä nämä olivat.
Eräänä iltana kun Candide Martinin kanssa oli menossa ravintolaan, muiden vieraiden joukkoon aterioimaan, juoksi eräs pikimusta mies hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:
— Valmistukaa paikalla lähtemään; olkaa valmis joka hetki!
Hän kääntyi ja näki Cacambon. Ainoastaan Kunigundan näkeminen olisi voinut tuottaa hänelle iloisemman hämmästyksen. Hän oli aivan tulla hulluksi ilosta, syleili rakasta ystäväänsä ja kysyi:
— Ja Kunigunda on siis myöskin täällä, eikö totta? Missä hän on? Vie minut heti hänen luokseen, jotta saamme yhdessä ilosta kuolla.
— Kunigunda ei ole täällä, sanoi Cacambo, hän on Konstantinopolissa.
— Oi, taivas! Konstantinopolissa! Mutta olkoon hän vaikka Kiinassa, lennän kuin lintu hänen luokseen. Lähtekäämme heti!
— Lähdemme vasta illallisen jälkeen, vastasi Cacambo. En voi nyt sanoa teille sen enempää, olen orja ja herrani odottaa minua. Minun täytyy palvella häntä pöydässä. Älkää olko siitä tietävinänne mitään. Syökää ja olkaa valmis ja varuillanne.
Candiden sydän löi riemusta ja tuskasta. Hän oli ihastuksissaan siitä, että jälleen oli nähnyt uskollisen asioitsijansa, mutta hämmästynyt siitä, että tämä oli orjana. Kunigundan jälleennäkemisen ajatus täytti kokonaan hänen mielensä, hänen sydämensä sykki levottomasti ja kaikki meni hänen päässään sekaisin. Tässä mielentilassa hän istuutui pöytään Martinin kanssa, joka aivan kylmäverisesti seurasi näitä seikkailuja. Pöydässä istui jo ennestään kuusi muukalaista, jotka olivat tulleet Veneziaan karnevaalia viettämään.
Cacambo, joka hoiti juomanlaskijan virkaa eräälle muukalaisista, kuiskasi tämän korvaan aterian päätyttyä:
— Sire, Teidän Majesteettinne voi lähteä, milloin vain haluaa, laiva on lähtövalmis.
Nämä sanat sanottuaan hän poistui.
Muut vieraat katselivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät sanoneet sanaakaan.
Heti senjälkeen lähestyi eräs toinen palvelija herraansa ja sanoi:
— Sire, Teidän Majesteettinne vaunut odottavat Paduassa ja parkki on kunnossa.
Isäntä viittasi kädellään ja palvelija poistui.
Kaikki pöytävieraat katsahtivat vielä kerran toisiinsa ja näyttivät entistään hämmästyneemmiltä.
Kolmas käskyläinen lähestyi nyt kolmatta muukalaista ja sanoi:
— Sire, uskokaa minua, Teidän Majesteetillenne ei ole hyvä viipyä täällä kauemmin. Asetan kaikki lähtökuntoon. —
Ja samassa hän hävisi.
Candide ja Martin olivat silloin varmat siitä, että tämä oli jonkinlaista karnevaalipilaa.
Neljäs palvelija sanoi neljännelle herralle:
— Teidän Majesteettinne voi lähteä milloin vain tahtoo.
Ja hän meni sen sanottuaan pois niinkuin muutkin.
Viides pikentti sanoi samat sanat viidennelle herralle. Mutta kuudes puhui aivan erilaisessa äänilajissa kuudennelle muukalaiselle, joka juuri sattui istumaan Candiden vieressä, hän sanoi nimittäin:
— Saakeli soikoon, sire, täällä ei enää tahdota antaa velaksi mitään Teidän Majesteetillenne eikä minullekaan, ja meidät voidaan vielä tänä yönä passittaa vankeuteen, niin että minun täytyy katsoa tässä eteeni, hyvästi!
Kun kaikki palvelijat olivat hävinneet, istuivat nuo kuusi muukalaista ja Martin ja Candide hyvän aikaa aivan äänettöminä.
Vihdoin Candide keskeytti hiljaisuuden.
— Hyvät herrat, sanoi hän, onpa tämä omituista pilaa! Minkätähden te kaikki olette kuninkaita? Mitä minuun ja Martiniin tulee, niin täytyy minun tunnustaa, ettemme me ole mitään kuninkaita ollenkaan.
Cacambon isäntä tarttui silloin juhlallisenvakavasti puheeseen ja sanoi italian kielellä:
— Minä en ole lainkaan mikään ilvehtijä, minun nimeni oli Achmed III. [Sulttaanina (1703-1730). Janitsaarit ollen tyytymättömiä hänen sotaiseen hallitukseensa pakottivat hänet luopumaan hallituksesta, ja hän kuoli vankeudessa 1736. Saman sulttaanin luona sai Kaarle XII turvapaikan.] Olen ollut suursulttaanina monta vuotta; syöksin veljeni valtaistuimelta ja veljenpoikani syöksi minut. Kaikki visiirini teloitettiin ja itse saan riutua lopun elämääni vanhassa haaremissa. Kuitenkin sallii veljenpoikani, suursulttaani Mahmud minun joskus terveyteni vuoksi lähteä pienelle matkalle ja sentähden olen nyt tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.
Achmedin vieressä istuva nuorukainen alkoi sitten puhua ja sanoi:
— Minun nimeni on Ivan ja minä olen ollut kaikkien venäläisten itsevaltias. [Ivan VII, erotettiin hallituksesta yhdenvuotiaana, murhattiin 1764, kolme vuotta Candiden ilmestymisen jälkeen.] Minut syöstiin valtaistuimelta jo silloin kun makasin kehdossa. Isäni ja äitini suljettiin tyrmään ja itse olen saanut kasvaa vankilassa. Välistä saan vanginvartioitteni seurassa vähän matkustella ja sentähden olen nyt täällä Veneziassa karnevaalia viettämässä.
Kolmas sanoi:
— Minä olen Kaarle Edvard, Englannin kuningas. [1688 karkoitetun Kaarle II:n poika, joka ranskalaisten avustamana teki muutamia epäonnistuneita maallenousun yrityksiä Englantiin; kuoli Roomassa 1788.] Isältäni perin oikeudet kruunuun ja olen siksi käynyt sotaa niiden puolesta. Kahdeksalta sadalta liittolaiseltani on suorastaan revitty sydän ulos rinnasta ja pommitettu heitä sillä poskille. Minäkin olen istunut vankeudessa. Nyt olen menossa Roomaan tervehtimään kuninkaallista isääni, joka myös samoin kuin minä ja iso-isäni on valtaistuimeltaan syösty. Näin olen joutunut Venezian karnevaalijuhliin.
Neljäs ryhtyi nyt puheisiin ja sanoi:
— Minä olen Puolan kuningas. [August III, Saksin vaaliruhtinas, 1733 valittu Puolan kuninkaaksi, karkoitettu valtakunnastaan seitsemänvuotisen sodan aikana.] Huonon sotaonnen vuoksi olen kadottanut perintömaani ja samanlaiset vastoinkäymiset kohtasivat myös isääni. Alistun Sallimuksen tahdon alle samoin kuin sulttaani Achmed, keisari Ivan ja Kaarle-Edvard, joille kaikille Jumala suokoon pitkän ijän! Ja minä olen tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.
Viides sanoi:
— Minä olen myöskin Puolan kuningas [Stanislaus Leczinski, 1704 valittu Puolan kuninkaaksi, pakeni Poltavan taistelun jälkeen Ruotsiin. 1733 valitsi hänet eräs puolue uudestaan kuninkaaksi, mutta hän ei voinut pitää puoliaan August III:tta vastaan. Luopui kruunusta 1735, sai herttuakunnakseen Lothringin, jota hän hallitsi niin hyvin, että sai lisänimekseen "Hyväntekijä". Kirjoitti filosofisia teoksia ja hänen hovinsa Lunevillessä oli kirjallisten henkilöiden kokouspaikka. Voltaire kirjoitti siellä Zadigin.] ja olen kadottanut valtakuntani kokonaista kaksi kertaa; Mutta sallimus on sensijaan lahjoittanut minulle toisen valtion, jossa olen tehnyt enemmän hyvää kuin mitä kaikki sannaattien kuninkaat yhteensä ovat tehneet Weichselin rannoilla. Minäkin alistun Kaitselmuksen tahdon alle ja olen tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.
Nyt oli kuudennen hallitsijan vuoro puhua.
— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en tosin ole niin korkea herra kuin te kaikki muut, mutta siitä huolimatta olen ollut kuningas yhtä hyvin kuin kukaan teistä. Minä olen Teodor, ja minut on kerran valittu Korsikan kuninkaaksi. [Parooni Teodor von Neuhof (1686-1756) auttoi korsikalaisia 1735 vapaustaistelussa Genuaa vastaan, mutta hänen täytyi paeta sieltä jo seuraavana vuonna. Nousi jälleen 1747 Korsikan rannalle, mutta ei saavuttanut menestystä. Hän lähti sitten Lontooseen, jossa hänet pantiin velkavankeuteen.] Minua on kerran nimitetty teidän majesteetiksenne ja nyt minua tuskin viitsitään puhutella herraksi. Olen lyöttänyt rahaa ja nyt minulla ei ole niin pennin pyöreää. Minulla on ollut kaksi valtiosihteeriä käytettävänäni ja nyt on minulla tuskin edes palvelijaa. Olen istunut oikealla valtaistuimella ja kuitenkin olen pitkän aikaa saanut virua Lontoossa vankilan oljilla. Ja pelkään pahasti, että minua täälläkin odottaa sama kohtalo, vaikka olen samoin kuin kaikki muutkin Teidän Majesteettinne tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.
Nuo viisi muuta kuningasta kuuntelivat tätä puhetta jalomielisellä myötätuntoisuudella. Jokainen heistä antoi kuningas Teodorille kaksikymmentä sekiiniä pukujen ja paitojen ostoon.
Candide lahjoitti hänelle kahden tuhannen sekiinin arvoisen timantin.
— Kuka hän on, sanoivat nuo viisi kuningasta, tuo yksinkertainen moukka, jolla on varaa antaa sata kertaa enemmän kuin kellään meistä ja joka lisäksi vielä tekee sen?
Kun he nousivat pöydästä, tuli heitä vastaan neljä vastasaapunutta pikkuruhtinasta, jotka myöskin olivat huonon sotaonnen vuoksi kadottaneet valtakuntansa ja jotka sentähden tulivat Veneziaan karnevaalia viettämään.
Mutta Candide ei kiinnittänyt enää minkäänlaista huomiota näihin uusiin tulokkaisiin. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin että miten hän niin pian kuin suinkin pääsisi Konstantinopoliin rakasta Kunigundaansa tapaamaan.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Candiden matka Konstantinopoliin.
Uskollinen Cacambo oli jo turkkilaisen laivakapteenin kanssa
sopinut siitä, että tämä ottaisi Candiden ja Martinin mukaansa
Achmed-sulttaanin laivaan. He heittäytyivät siis polvilleen hänen
Korkean Kurjuutensa jalkoihin ja lähtivät laivaan.
Matkalla sanoi Candide Martinille:
— Me olemme siis tänä iltana aterioineet kuuden viralta pannun kuninkaan seurassa ja yhdelle heistä oli minulla vielä kunnia antaa almu. Ehkäpä on maailmassa paljon muita yhtä onnettomia ja onnettomampiakin ruhtinaita. Ja minä olen kadottanut ainoastaan sata lammasta ja nyt saan rientää Kunigundan syliin! Rakas Martin-ystäväni, kyllä Pangloss sittenkin oli oikeassa: kaikki on maailmassa hyvin.
— Toivoisin, että niin olisi.
— Mutta, sanoi Candide, oli tuo sentään joka tapauksessa melkein uskomaton seikkailu, mikä meillä oli Veneziassa. Onko koskaan vielä kuultu tai nähty, että kuusi viraltapantua kuningasta olisi syönyt yhteistä illallista samassa kapakassa.
— Ei tuo nyt ole sen kummempaa kuin moni muukaan niistä tapahtumista, mitä meille on sattunut, sanoi Martin. Viraltapannut kuninkaat ovat hyvin tavallisia ilmiöitä ja mitä taas tulee siihen kunniaan, että olemme saaneet syödä heidän seurassaan, niin on se niin mitätön, ettei siihen voi kiinnittää mitään huomiota.
Heti kun Candide oli päässyt laivaan, lankesi hän vanhan palvelijansa ja ystävänsä Cacambon kaulaan.
— No, sanoi hän, kerro nyt, mitä Kunigunda tekee. Onko hän edelleenkin sama ihanuuden ihmekukka kuin ennen? Rakastaako hän minua edelleenkin? Miten hän voi? Olet varmaankin ostanut hänelle palatsin Konstantinopolissa?
— Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, Kunigunda pesee astioita Propontiksen rannalla eräälle prinssille, jolla ei ole niitä suinkaan liiaksi. Hän on orjattarena erään Ragotski-nimisen entisen hallitsijan talossa, jolle Suur-Turkki antaa kolme taaleria päivittäin hengen ylläpitimiksi. Mutta mikä on paljon surullisempaa, on se seikka, että hän on kadottanut kauneutensa ja tullut hirvittävän rumaksi.
— Oli hän sitten ruma tai kaunis, sanoi Candide, niin olen kumminkin kunniallinen mies ja minun velvollisuuteni on rakastaa häntä aina. Mutta miten on hän voinut joutua niin halpaan asemaan, vaikka hänellä oli rahaa noin viisi tai kuusi miljoonaa, jotka sinä veit hänelle?
— Oli kyllä rahaa, sanoi Cacambo, mutta sillä ei pitkälle potkittu. Ensin minun piti antaa kaksi miljoonaa senor don Fernando d'Ibaraa y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzalle, Buenos-Ayreksen kuvernöörille, saadakseni tämän luovuttamaan pois nti Kunigundan. Ja eräs merirosvo kaappasi meiltä muitta mutkitta loput. Tämä merirosvo vei meidät sitten Cap Matapaniin, Miloon, Nikosiaan, Samokseen, Petraan, Dardanelleihin, Marmaramerelle ja Skutariin. Kunigunda ja muori ovat molemmat tuon ruhtinaan palveluksessa, josta juuri puhuin, ja minä olen viralta pannun sulttaanin orjana.
— Mikä kauhistava onnettomuuksien ketju! huudahti Candide. Mutta kaikesta huolimatta on minulla vielä muutamia timantteja jälellä ja niillä voin helposti ostaa Kunigundan vapaaksi. Mutta onpa sentään suuri vahinko, että hän on tullut niin rumaksi.
Sitten hän kääntyen Martinin puoleen, kysyi:
— Kuka teidän mielestänne nyt on eniten surkuteltava, keisari
Achmed, keisari Ivan, kuningas Kaarle Edvard vai minä?
— Sitä en voi sanoa, vastasi Martin, sitä varten pitäisi minun voida katsoa suoraan teidän sydämiinne.
— Ah, sanoi Candide, olisipa Pangloss vain täällä, niin hän kyllä tietäisi sen ja ilmoittaisi sen meille.
— En kyllä tiedä, sanoi Martin, millä vaa'alla teidän Panglossinne olisi mahtanut punnita ihmisten onnettomuuksia ja määrätä heidän kärsimyksensä asteita. Ainoa, minkä minä uskallan väittää, on se, että maan pinnalla on miljoonia sata kertaa surkuteltavampia ihmisiä kuin Kaarle Edvard, keisari Ivan ja sulttaani Achmed.
— Paljon mahdollista, sanoi Candide.
Pari päivää myöhemmin saavuttiin Mustan meren kanaaliin.
Ensi töikseen Candide osti vapaaksi Cacambon, joka tuli hänelle hyvin kalliiksi. Sitten hän hetkeäkään viivyttelemättä astui seuralaisineen erääseen kaleerivenheeseen soudattaakseen itsensä Propontiksen rannalle ja päästäkseen tapaamaan rakasta Kunigundaansa, oli hän sitten kuinka ruma tahansa.
Soutajien joukossa oli kaksi vankia, jotka toimittivat tehtävänsä kovin huonosti ja joiden paljaita olkapäitä itämainen laivuri vähän päästä hutkaisi palmikoidulla nahkaruoskallaan. Täten tuli Candide kohdistaneeksi heihin enemmän huomiota kuin muihin kaleeriorjiin ja hän lähestyi heitä vastustamattoman säälin tunteen pakottamana. Heidän epäinhimillisiksi vääristyneissä piirteissään oli jotakin, joka hämärästi muistutti Panglossia ja neiti Kunigundan veljeä, tuota onnetonta jesuiittaa ja paroonia. Tämä yhdennäköisyys liikutti ja murhetutti syvästi Candiden mieltä ja hän katseli heitä vieläkin tarkkaavaisemmin.
— Omituista, sanoi hän Cacambolle, jollen omin silmin olisi nähnyt mestari Panglossin riippuvan hirressä ja jollen onnettomuudekseni olisi omin käsin sattunut tappamaan paroonia, niin luulisinpä melkein, että he tuossa soutavat tätä kaleeria.
Kuullessaan Candiden mainitsevan paroonin ja Panglossin nimeä, huudahtivat nuo molemmat pakkovangit suurella äänellä, antoivat airojensa pysähtyä ja jäivät liikkumattomina penkille tuijottamaan. Laivuri hyökkäsi heti heidän kimppuunsa ja ruoska alkoi taas läiskyä heidän yllään.
— Lopettakaa, lopettakaa, herra, huusi Candide, minä annan teille niin paljon rahaa kuin vain ikinä tahdotte!
— Mitä? Onko se todellakin Candide, sanoi toinen vangeista.
— Mitä? Onko se todellakin Candide, toisti myös toinen.
— Onko tämä unta, sanoi Candide, vai olenko todellakin valveilla? Olenko todellakin kaleerilaivassa? Onko tuo sama herra parooni, jonka minä tapoin? Ja tuo toinen sama mestari Pangloss, jonka näin riippuvan hirressä?
— Samat miehet olemme, vastasivat he.
— Mitä kuulenkaan! Tuoko siis on se suuri filosofi! sanoi Martin.
— Kuulkaa, herra laivuri, sanoi Candide, kuinka suuren lunastussumman tahdotte hra von Thunder-ten-Tronckhista, joka on yksi keisarikunnan ensimäisiä parooneja, ja hra Panglossista, joka on Saksanmaan syvin metafyysikko?
— Kristitty koira, vastasi laivuri, koska nämä kaksi kristittyä koiraa, jotka tuossa soutavat kaleeria, ovat kerran parooneita ja metafyysikoita, jotka ammatit epäilemättä ovat hyvin arvossa pidettyjä heidän omassa maassaan, niin saat antaa heistä viisikymmentä tuhatta sekiiniä.
— Saatte ne, herra, ja viekää minut salamannopeasti takaisin
Konstantinopoliin! Tai ei, viekää minut neiti Kunigundan luo.
Mutta itämainen laivuri oli jo Candiden ensimäistä käskyä totellen kääntänyt veneensä kokan kohti kaupunkia ja soutualus halkoi vettä nopeammin kuin lintu lentää.
Candide syleili kerta toisensa jälkeen paroonia ja Panglossia.
— Ja kuinka en siis olekaan tappanut teitä, rakas paroonini? Ja kuinka olette vielä hengissä, rakas Panglossini, vaikka olette hirtetty? Ja minkätähden olette molemmat Turkissa kaleerisoutajina?
— Onko totta, että rakas sisareni on myöskin tässä maassa? kysyi parooni.
— On, vastasi Cacambo.
— Ja te olette siis todellakin minun rakas oppilaani Candide? huudahteli Pangloss.
Candide esitti heille Martinin ja Cacambon, ja kaikki syleilivät toisiaan ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Kaleeri kiiti eteenpäin kuin tuulispää ja tuossa tuokiossa he olivatkin jo satamassa.
Lähetettiin sana eräälle juutalaiselle, että tämä heti paikalla saapuisi kauppoja hieromaan. Hän tuli ja Candide möi hänelle viidestä kymmenestä sekiinistä erään timantin, jonka arvo oli sata tuhatta sekiiniä, mutta juutalainen vannoi Abrahamin nimessä, ettei hän mitenkään voinut antaa enempää. Candide lunasti sitten viivyttelemättä paroonin ja Panglossin vapaiksi. Viimeksimainittu heittäytyi vapauttajansa jalkoihin huuhdellen niitä kyynelillään; toinen kiitti häntä pienellä päännyökkäyksellä luvaten maksaa hänelle tuon summan takaisin ensi tilassa.
— Mutta onko todellakin mahdollista, että sisareni on täällä
Turkissa? kysyi hän.
— Ei mikään ole sen mahdollisempaa, vastasi Cacambo, koska hän kerran pesee transsylvanialaisen ruhtinaan lautasia.
Lähetettiin vielä hakemaan kaksi juutalaista ja Candide möi vielä kaksi timanttia ja kaikki astuivat jälleen erääseen toiseen kaleeriin ja lähtivät Kunigundaa vapauttamaan.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Mitä Candidelle, Kunigundalle, Panglossille, Martinille ynnä muille tapahtui.
— Siis vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isäni, sanoi Candide paroonille, että silloin viimeksi työnsin sapelin vatsaanne.
— Älkäämme puhuko siitä enää, sanoi parooni; myönnän, että minäkin olin vähän liiaksi kuumaverinen. Mutta koska te tahdotte tietää, mitä kohtalon oikkua saan kiittää siitä, että nyt olen kaleerivankina, niin kuulkaa: senjälkeen kun kollegion apteekkari-veli oli lääkinnyt haavani, hyökkäsi kimppuuni joukko espanjalaisia, jotka ottivat minut mukaansa ja heittivät minut Buenos-Ayreksen vankilaan juuri samoihin aikoihin kun sisareni lähti sieltä pois. Pyysin päästä takaisin Roomaan isä ylikenraalin luo, ja minut nimitettiin Konstantinopolissa olevan Ranskan lähettilään hovisaarnaajaksi. Tuskin olin vielä ollut viikkoakaan tuossa virassa, kun eräänä iltana tapasin muutaman erittäin kaunistekoisen nuoren ikoglanin. Oli hyvin kuuma, tuo nuori mies tahtoi kylpeä; käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin myöskin kylpemään. En nimittäin tiennyt, että kristitty, jos hänet vain tavattiin alastomana nuoren mahomettilaisen parissa, oli tehnyt itsensä syypääksi kuolemanrikokseen. Eräs kadi määräsi minulle sata kepinlyöntiä jalkapohjiin sekä tuomitsi minut kaleerivangiksi. En luule, että vielä milloinkaan maailmassa on tehty verisempää vääryyttä. Mutta tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, minkätähden sisareni on erään turkkilaisten turviin paenneen transsylvanialaisen ruhtinaan kyökkipiikana.
— Mutta kuinka on mahdollista, että minulla jälleen on ilo nähdä teitä, rakas Panglossini?
— Totta on, sanoi Pangloss, että olette nähnyt minun roikkuvan hirressä. Oikeastaanhan minut olisi pitänyt polttaa, mutta kuten muistatte oli kova rankkasade juuri silloin kun minua yritettiin paistaa. Ja myrsky yltyi niin, ettei tulen sytyttämisestä voinut olla puhettakaan. Ja kun ei parempaakaan keksitty, vedettiin minut hirteen. Eräs haavalääkäri osti ruumiini, vei minut kotiinsa ja alkoi leikellä minua vetäen ensin nahan auki navasta solisluuhun. Eipä juuri voi tulla huonommin hirtetyiksi kuin mitä minä olin tullut. Pyhän inkvisitsionin määräysten ylin toimeenpanija, joka oli muuan alidiakoni, poltti todellakin ihmisiä aivan mallikelpoisen hyvin, mutta hän ei ollut tottunut hirttämään. Nuora oli märkä eikä liukunut tasaisesti, vaan takertui solmulle. Joka tapauksessa hengitin vielä ja heti ensimäisestä ristileikkauksesta parahdin niin pahasti, että haavalääkäri kaatui selälleen kauhistuksesta ja luullen leikelleensä itse perkelettä hän puolikuolleena pelosta lähti pakoon sellaisella kyydillä että hän vielä kerran portaissa kaatui. Tuon metelin kuullessaan kiiruhti hänen vaimonsa viereisestä huoneesta katsomaan mikä oli hätänä, ja kun hän näki minut pöydällä leikattuna, pelästyi hän vielä enemmän kuin hänen miehensä ja lähti hänen jälessään pakoon kaatuen hänen päälleen. Kun he vähän olivat tointuneet ensimäisestä säikähdyksestään, sanoi lääkärin rouva lääkärille:
— Ukkoseni, kuinka sinun päähäsi pälkähtikin ruveta leikkelemään vääräuskoista? Etkö sinä tiedä, että tällaisten ihmisten ruumiissa asuu aina perkele. Minä menen kiireesti hakemaan pappia, että hän ajaisi ulos perkeleen.
Tämän ehdotuksen kuullessani säikähdin kovasti ja kooten kaikki voimani sain huudetuksi: "Armahtakaa minua!" Vihdoin tuo portugalilainen parturi [parturit toimittivat siihen aikaan haavalääkärin tehtäviä] tuli vähän rohkeammaksi; hän neuloi jälleen yhteen nahkani ja hänen vaimonsa hoiti minua, joten jälleen parin viikon kuluttua olin jalkeilla. Parturi hankki minulle paikankin, pääsin nimittäin hänen toimestaan erään Veneziaan matkustavan maltalaisritarin palvelijaksi. Mutta kun isännälläni ei ollut millä maksaa minulle, rupesin erään venezialaisen kauppiaan palvelukseen ja seurasin häntä Konstantinopoliin.
Eräänä päivänä pisti päähäni mennä sisälle erääseen moskeaan. Siellä ei ollut ketään muuta kuin eräs vanha imam ja eräs hyvin sievä ja nuori nainen, joka paraikaa hartaasti luki paternosteriaan. Hänen povensa oli aivan paljaana ja oli siihen pistetty kaunis kimppu tulpaaneja, ruusuja, vuokkoja, leinikoita, hyasintteja ja kevätesikoita. Hän antoi kukkavihkonsa pudota; minä nostin sen ylös ja annoin sen hänelle takaisin erittäin kunnioittavalla hartaudella. Tämä toimitus kesti kuitenkin niin kauan, että imam suuttui ja nähdessään, että minä olin kristitty, huusi apua. Minut vietiin kadin luo, joka annatti minulle sata piiskaniskua jalkapohjiin ja lähetti minut kaleeriorjuuteen. Minut kytkettiin juuri samaan kaleeriin ja samalle penkille kuin herra paroonikin. Samassa kaleerissa oli vielä neljä marseillelaista nuorukaista, viisi napolilaista pappia, kaksi korfulaista munkkia, jotka kaikki vakuuttivat, että sellaista sattui täällä jok'ikinen päivä. Hra parooni väitti, että hänelle oli tapahtunut suurempi vääryys kuin minulle; minä taaskin puolestani väitin, että oli paljon luvallisempaa kiinnittää kukkavihko jonkun naisen rintaan kuin olla ilkialastomana jonkun ikoglanin kanssa. Niin me kiistelimme lakkaamatta ja saimme kumpikin kaksikymmentä pampun lyöntiä joka päivä siihen asti, kunnes vihdoin syyn ja seurausten katkeamaton virta johdatti teidät kaleeriimme ja päästi meidät teidän avullanne vapauteen.
— Mutta kuulkaa nyt, rakas Panglossini, sanoi hänelle Candide, ajattelitteko silloinkin, kun teidät hirtettiin, leikeltiin, ruoskittiin puolikuolleeksi ja kun teidät vietiin kaleeriorjaksi, että kaikki kävi parhain päin tässä maailmassa?
— Mielipiteeni maailman menosta on aina ollut sama ja muuttumaton, vastasi Pangloss, sillä minähän olen filosofi eikä minun sovi peruuttaa mielipiteitäni. Eikä Leibnitz saata sitäpaitsi mitenkään olla väärässä, eikä voi olla mitään sen kauniimpaa asiaa kuin maailman ennakolta määrätty sopusointuisuus, kaikkeus ja atoomit.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Kuinka Candide jälleen löysi Kunigundan ja muorin.
Sillä välin kun Candide, parooni, Pangloss, Martin ja Cacambo näin kertoilivat toisilleen seikkailujaan ja keskustelivat maailman menon järjellisyydestä tai ei-järjellisyydestä, väitellen syistä ja seurauksista, henkisestä ja aineellisesta pahasta, vapaudesta ja välttämättömyydestä ja niistä lohdutuksen mahdollisuuksista, joita turkkilaisten kaleeriin kytketyllä ihmisellä on käytettävänään, joutui matka ja he saapuivat Propontiksen rannalle, transsylvanialaisen ruhtinaan asunnolle.
Ensimäiset olennot, jotka he täällä näkivät, olivat juuri Kunigunda ja muori, jotka levittelivät pyyheitä nuoralle kuivamaan.
Tämä näky saattoi paroonin kalpenemaan. Itse Candidekin, tuo hellä rakastaja, peräytyi vaistomaisen kauhun valtaamana kolme askelta taaksepäin nähdessään kauniin Kunigundan seisovan siinä edessään ahavan ruskettamana, punareunaisin silmin, kuivunein rinnoin, ryppyisin poskin, karkein ja sierettynein käsivarsin, mutta kohteliaisuudesta hän kuitenkin sitten astui lähemmäksi. Kunigunda syleili Candidea ja veljeään. Muorikin sai tervehdyssyleilyn. Candide osti molemmat vapaiksi.
Lähellä oli pieni vuokratalo; muori ehdotti, että Candide tyytyisi ensi aluksi siihen, siksi aikaa, kunnes seurueen asiat saataisiin paremmin järjestetyiksi.
Kunigunda ei tiennyt, että hän oli tullut rumaksi, sillä kukaan ei ollut sitä hänelle ilmoittanut. Hän muistutti Candidea lupauksistaan niin tiukassa äänilajissa, että tuo hyvä Candide ei tohtinut panna vastaan. Hän teki senvuoksi paroonille tiettäväksi, että hän aikoi naida hänen sisarensa.
— Sellainen halpamaisuus hänen puoleltaan ja sellainen hävyttömyys teidän puoleltanne ei tule ikipäivinä kysymykseenkään. Tällaista häväistystä en mitenkään voi ottaa edesvastuulleni; eiväthän sisareni lapset silloin pääsisi edes Saksan aatelisiin luostarikouluihin. Ei, sisareni ei milloinkaan saa mennä naimisiin muun kuin jonkun keisarikunnan paroonin kanssa.
Kunigunda heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huuhteli niitä kyynelillään, mutta hän pysyi järkähtämättömänä.
— Hullu ylimys, sanoi Candide hänelle, minä olen vapauttanut sinut kaleeriorjuudesta, olen maksanut lunnaasi, olen maksanut sisaresi lunnaat. Hän oli täällä astiain pesijänä, hän on ruma ja minä hyvyydessäni otan hänet sittenkin vaimokseni ja sinä kehtaat vielä muka vastustaa!
Jos antaisin vihalleni valtaa, tappaisin sinut vieläkin kerran!
— Saat tappaa minut kuinka monta kertaa tahansa, sanoi parooni, mutta sisartani et saa niin kauan kuin minä elän.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Loppupäätelmä.
Candidella ei sydämensä syvyydessä ollut mitään halua naida Kunigundaa. Mutta paroonin ääretön röyhkeys sai hänet uhallakin pitämään kiinni naimissuunnitelmasta ja toiselta puolen ahdisti Kunigunda häntä tällä asialla niin ankarasti, ettei hän voinut kieltäytyä.
Hän kysyi neuvoa Panglossilta, Martinilta ja uskolliselta Cacambolta.
Pangloss loisti tiedoillaan selittäen pitkästi ja perinpohjaisesti, ettei paroonilla ollut minkäänlaista määräämisvaltaa sisarensa yli, ja että tämä saattoi kaikkien keisarikunnan lakien mukaisesti solmia Candiden kanssa vasemman käden avioliiton. Martin olisi tahtonut heittää paroonin mereen. Cacambo ehdotti, että hänet annettaisiin takaisin kaleerilaivurille, jonka nöyryytyksen jälkeen hänet lähetettäisiin ensimäisellä laivalla Roomaan, isä ylikenraalille.
Tämä ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen; myöskin muori oli sen puolella. Kunigundalle ei siitä sanottu mitään. Pienellä rahasummalla oli kaikki järjestetty. Ja kaikki iloitsivat siitä, että he kerrankin olivat saaneet puijata jesuiittaa ja rangaista ylpeydestä saksalaista paroonia.
Nyt olisi ollut luonnollista, että Candide, kun hän vihdoinkin niin monien vastoinkäymisten jälkeen oli päässyt naimisiin rakastajattarensa kanssa, yhdessä filosofi Panglossin, filosofi Martinin, varovaisen Cacambon ja muorin kanssa olisi Inka-kansan maasta tuomillaan timanteilla elänyt hyvin ja viettänyt mitä miellyttävintä elämää. Mutta juutalaiset olivat niin vetäneet häntä nenästä, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta kuin tuo pieni vuokratalo. Hänen vaimonsa, joka päivä päivältä kävi yhä rumemmaksi, tuli riitaiseksi ja sietämättömäksi; muori oli vanhuuden raihnas ja vielä pahempituulinen kuin Kunigunda. Cacambo, joka teki puutarhatöitä ja kävi myymässä vihanneksia Konstantinopolissa, oli liialla työllä rasitettu ja kiroili lakkaamatta kohtaloaan. Pangloss oli epätoivoissaan siitä, että hän ei saanut loistaa jossakin Saksan yliopistossa; Martin puolestaan taas oli vahvasti vakuutettu siitä, että kaikkialla on yhtä paha olla, ja hän ottikin senvuoksi kaikki asiat kärsivällisesti.
Joskus Candide ja Martin ja Pangloss vielä väittelivät metafysiikasta ja moraalista. Talonsa ikkunoista he näkivät useasti, kuinka sen ohitse liukui laivoja täynnä effendejä, pashoja ja kadeja, joita vietiin maanpakoon Lemnokseen, Mytileneen ja Erzerumiin. He näkivät myös, kuinka sijalle saapui uusia effendejä, uusia pashoja ja uusia kadeja, jotka asettuivat karkoitettujen paikalle ja jotka vuorostaan taas karkoitettiin. Ja he näkivät myös paljon huolellisesti hakattuja päitä, joita kuljetettiin Korkealle Portille. Nämä näyt antoivat uutta vauhtia heidän keskusteluilleen.
Mutta aina silloin kun väittely taukosi, valtasi heidät niin ääretön ikävystyminen ja elämän inho, että muori eräänä päivänä sanoa tokaisi suoraan:
— Enpä tosiaan tiedä, mikä on pahempaa: sekö, että joutuu sata kertaa mustien merirosvojen raiskattavaksi, saa toisen pyllynpuoliskonsa poisleikatuksi, juoksee kujaa bulgarialaisten luona, tulee ruoskituksi ja hirtetyksi autodafeessa, makaa elävänä leikkelypöydällä, soutaa kaleeria, lyhyesti sanoen kokee kaikki ne surkeudet mitä me olemme kokeneet tai sekö, että on täällä eikä tee mitään?
— Sepä onkin tärkeä kysymys, sanoi Candide.
Tämä kysymys herätti heissä jälleen uusia mietelmiä ja Martin etenkin oli sitä mieltä, että ihminen oli luotu elämään joko ainaisen levottomuuden kouristuksissa tai ainaisen ikävystymisen horroksessa. Candide ei oikein voinut yhtyä tähän mielipiteeseen, mutta hän ei myöskään voinut esittää mitään parempaakaan. Pangloss myönsi, että hän aina oli hirvittävästi kärsinyt, mutta että koska hän kerran oli vakiinnuttanut sen mielipiteen, että kaikki maailmassa meni ihailtavan hyvin, pysyi hän siinä edelleenkin, vaikkei enää siihen uskonutkaan.
Tapahtui sitten eräs seikka, joka lopullisestikin tuntui vahvistavan todeksi Martinin inhoittavat periaatteet ja joka oli omiaan tekemään Candiden entistä enemmän epävarmaksi ja viemään Panglossin filosofian kokonaan luisulle pinnalle.
Eräänä päivänä nimittäin he näkivät Paquetten ja veli Girofléen saapuvan heidän maataloonsa mitä kurjimmassa tilassa. He olivat hyvin pian tehneet lopun saamistaan kolmesta tuhannesta piasterista, he olivat eronneet, jälleen sopineet ja riitautuneet taas uudelleen, joutuneet vankeuteen ja karanneet sieltä. Lopuksi oli veli Giroflée mennyt Turkin uskoon. Paquette jatkoi ammattinsa harjoittamista kaikkialla, minne he tulivat, mutta ei ansainnut sillä enää mitään.
— Enkös juuri sanonut sitä, sanoi Martin Candidelle, että lahjarahanne olisivat pian tuhlatut ja saattaisivat heidät vain entistä kurjemmiksi. Teillä itsellänne ja Cacambolla on ollut miljoonia piastereita taskussanne, ettekä te ole ollenkaan sen onnellisempia kuin veli Giroflée ja Paquette.
— Kas vaan, kas vaan, sanoi Pangloss Paquettelle, taivas on siis taas johdattanut teidät luoksemme. Lapsi-raukka, tiedättekö, että olette tullut minulle hyvin kalliiksi, olette maksanut minulle nenänpään, toisen silmän ja toisen korvan. Ja miltä te itse näytätte! Voi, voi, tätä maailmaa!
Tämä uusi tapaus antoi heille entistä enemmän filosofeeraamisen aihetta.
Naapuristossa asui eräs hyvin kuuluisa dervishi, jota pidettiin
Turkin parhaimpana filosofina. He lähtivät kysymään neuvoa häneltä.
Pangloss johti puhetta ja sanoi hänelle:
— Mestari, me tulemme kysymään sinulta, minkätähden niin ihmeellinen eläin kuin ihminen on luotu.
— Mitä sinä sillä tiedolla teet, sanoi hänelle dervishi, mitä se sinuun kuuluu?
— Mutta, pyhä isä, sanoi Candide, on kuitenkin niin hirvittävästi paljon pahaa maan päällä.
— Entä sitten, sanoi dervishi, jos on pahaa ja hyvää? Kun Hänen Korkeutensa suvaitsee lähettää jonkun laivan Egyptiin, mitä välittää hän siitä, onko laivarotilla hyvä tai paha olla.
— Mitä siis tehdä? kysyi Pangloss.
— Vaieta, sanoi dervishi.
— Minä luulin kuitenkin, sanoi Pangloss, että minulla olisi ilo vähän keskustella kanssanne syistä ja seurauksista, parhaasta kaikista mahdollisista maailmoista, pahan alkuperästä, sielun olemuksesta ja edeltäpäin säädetystä sopusointuisuudesta.
Nämä sanat kuullessaan dervishi sulki oven hänen nenänsä edestä.
Tämän keskustelun aikana oli levinnyt sellainen uutinen, että Konstantinopolissa oli juur'ikään kuristettu kaksi visiiriä ja yksi mufti ja että myöskin useampia heidän ystävistään oli seivästetty. Tämä tapaus herätti kaikkialla muutaman tunnin ajan suurta huomiota. Kun Pangloss, Candide ja Martin palasivat pieneen taloonsa, tapasivat he erään vanhan, hyväntahtoisen näköisen vanhuksen, joka vilvoitteli ovensa edustalla oranssipuiden siimeksessä.
Pangloss, joka oli yhtä utelias kuin puheliaskin, kysyi häneltä, mikä tuon vastakuristetun muftin nimi oli.
— Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi tuo kunnon mies, en ole vielä elämänijässäni tiennyt ainoankaan muftin tai visiirin nimeä. En tiedä mitään siitä tapauksesta, josta minulle puhutte, mutta minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka ylipäänsä sekaantuvat yleisiin asioihin, saavat välistä kurjan lopun ja että he nähtävästi ansaitsevatkin sen. Mutta en koskaan viitsi ottaa selvää siitä, mitä Konstantinopolissa tapahtuu; minä vain viljelen puutarhaani ja lähetän sinne kaupan sen hedelmiä.
Nämä sanat sanottuaan hän pyysi vieraita astumaan sisälle taloonsa. Hänen kaksi poikaansa ja kaksi tytärtään tarjosivat heille useamman laatuisia itse valmistamiaan soseita, seetripuunkuorihillolla täytettyä kaimakia, oransseja, sitrooneja, lemooneja, ananasseja, taateleita, pistasioita, puhdasta mokkakahvia, joka ei ollut Batavian ja saarien huonolla kahvilla sekotettua. Senjälkeen voitelivat tuon hyvän mahomettilaisen tyttäret Candiden, Panglossin ja Martinin parrat hyvänhajuisilla öljyillä.
— Teillä mahtaa olla, sanoi Candide turkkilaiselle, hyvin laajat ja komeat maat?
— Minulla ei ole muuta kuin kaksikymmentä auran-alaa, vastasi turkkilainen, joita viljelen lapsineni. Työ pitää meistä kaukana kolme suurta onnettomuutta: ikävystymisen, paheen ja puutteen.
Kotiin palatessaan otti Candide turkkilaisen sanat syvän tutkistelemuksen alaiseksi ja sanoi Panglossille ja Martinille:
— Tuo kunnon vanhus näyttää minusta hankkineen itselleen paljon paremman kohtalon kuin ne kuusi kuningasta, joiden kanssa meillä oli kerran kunnia illastaa.
— Korkea asema, sanoi Pangloss, on aina kovin vaarallista, siitä
ovat kaikki filosofit yksimielisiä. Sillä Aod murhasi moabiittein
kuninkaan Eglonin, Absalom joutui riippumaan hiuksistaan ja sai
kolme keihään pistosta ruumiiseensa, Baza murhasi kuningas Nadabin,
Jerobeamin pojan, Zambri kuningas Elan, Jehu Ochosiaan, Jojada
Attalian, kuninkaat Joakim, Jekonias ja Zedekias joutuivat orjiksi.
Tiedätte myös, millaisen lopun saivat Kroisos, Astvages, Dareios,
Dionysos Syrakusalainen, Pyrrhos, Perseus, Hannibal, Jugurtha,
Ariovisus, Caesar, Pompeijus, Nero, Oto, Vitellius, Domitianus,
Englannin Rikhard II, Edvard II, Henrik VI, Rikhard III, Maria
Stuart, Kaarle I, Ranskan kolme Henrikiä, keisari Henrik IV.
Tiedätte…
— Tiedän myös, sanoi Candide, että meidän tulee viljellä puutarhaamme.
— Olette oikeassa, sanoi Pangloss, sillä kun ihminen pantiin Edenin yrttitarhaan, pantiin hänet sinne ut operaretur eum, viljelemään sitä, joka seikka jo todistaa, että ihminen ei ole luotu lepoa varten.
— Tehkäämme siis työtä, älkäämmekä viisastelko, sanoi Martin. Se on ainoa keino tehdä elämä siedettäväksi.
Koko tuo pieni seura suostui tähän kiitettävään ehdotukseen. Jokainen rupesi käyttämään niitä kykyjä mitä hänellä oli.
Ja pieni maatila tuotti hyvin. Kunigunda oli kyllä, sitä ei käy kieltäminen, hyvin ruma, mutta hänestä tuli erinomainen pasteijain leipoja. Paquette harjoitti korukirjailua, ja muori piti huolta heidän vaatteistaan. Kaikki olivat jollakin lailla hyödyksi, yksinpä veli Girofléekin, josta tuli hyvä puuseppä ja lopulta oikein kunniallinen ihminenkin.
Pangloss sanoi välistä Candidelle:
— Tässä parhaassa kaikista maailmoista ovat kaikki tapaukset katkeamattomassa ketjussa. Sillä ellei teitä rakkautenne vuoksi neiti Kunigundaan olisi ajettu pois eräästä kauniista linnasta ja ellette samassa tilaisuudessa olisi saanut vahvoja potkuja takapuoleenne, ellette olisi joutunut inkvisitsionin käsiin, ellette olisi jalan vaeltanut halki Amerikan, ellette olisi tuikannut miekkaanne paroonin sydämeen, ellette olisi kadottanut kaikkia ihanan Eldoradon lampaita, niin ette nyt söisi tässä seetripuunkuorihilloa ja pistasioita.
— Se oli kyllä hyvin sanottu, vastasi Candide, mutta ennenkaikkea: viljelkäämme puutarhaamme!