X.
Manlius jäi sinne Carinoa huvittamaan; hän opetti tanssijattarille Indian bajaderien huimaavia tansseja, hän soitti uusia lauluja huilua puhaltaville pojille ja sepitteli hexameter-värssyjä, jotka sointuivat paremmin kuin Aevion, sekä pisteli joka uutta ruokalajia aljettaessa ja joka makiaa juotaessa mitä sukkelimpia vaihto-värssyjä.
Carinus lahjoitti tässä ainoassa illallisessa tälle uudelle lemmityllensä, jota kaikki kadehtivat, satatuhatta sestertiaa, ja kun hän häneltä kuuli, että Teutonian naiset eräällä saippuanlailla vaalistavat hiuskähäriänsä merenkullankeltaisiksi, lupasi hän Manliolle, koroittavansa hänet Gallian yläpäälliköksi, että hän voisi hänelle lähettää tämmöistä saippuaa, joka tekee hiukset valkoisiksi, sillä sitä tapaa siihen aikaan Roman ylimyksissä aivan hulluuteen asti harrastettiin.
Juomingit kestivät myöhäiseen. Ulkona oli kyllä vasta ehtoopuoli, mutta ken ei tietänyt, että illalliset olivat alkaneet varhain, voi luulla, että jo keski-yö oli mennyt.
Carinus kaatoi maahan juomasarveen jääneen viinin, sillä osoittaen, että aikoi juoda jonkun maljaa, ja tarjosi sen sitten Manliolle.
"Kauniin Glycerian malja."
"Ja sinun, Carinus", vastasi Manlius, tarjoten omaa sarveansa takaisin.
"Manlius!" puhui Carinus hehkuvin poskin, "tiedätkö, että olen jo yhden miehen Glycerialta murhattanut?"
"Hyvin siinä teit, Carinus, ainoastaan sillä tavalla on minun mahdollista tulla hänen toiseksi mieheksensä."
"Mutta tiedätkö, minkätähden hänet murhatin?"
"Sentähden, että hän oli arka vaimosta. Se hupsu! Ovatko jumalat luoneet päivänvalon sentähden, että yksi ainoa sen anastaisi, eikä muille antaisi siitä mitään. Rosvoja ja varkaita ovat ne, jotka salaavat kauniin naisen maailmalta, eivätkä suo, että muidenkin olisi sallittu häntä rakastaa."
"Manlius! Kummallisesti mahtaa sinun käydä, jos vapaasti saan häntä omistaa. Taidat tietää, että hurjasti rakastan vaimoasi."
"Se on sinun asiasi, Carinus. Salvan takana en aivo häntä pitää.
Jokaiselle tulee olemaan vapaa pääsö hänen luoksensa."
"Helposti voit olla jalomielisyyttä näyttävinäs. Hän on tarpeeksi luja salpa itsellensä. Yksi ainoa muistutus suustani saattaa satatuhatta miestä edessäni vapisemaan, mutta turhaan käytän koko voimaani saadakseni tätä ainoata naista taipumaan."
"Ja kuitenkin osaa tämä nainen rakastaa. Ah, minä tiedän varmaan, Carinoa, että kun nämät hiljaiset oluet, joita sinä ovet tottunut suljettuna näkemään, iltasilla aukenevat minulle, vaihtaisit riemulla kanssani valta-istuimesi niin, että sillä aikaa, kun minä hallitsisin, sinun sijassasi valtakuntaa, sinä hallitsisit minun sijassani huoneessani."
Kuin olisi joku sähkö-aine häntä värisyttänyt, hyökkäsi Carinus ylös paikaltansa.
"Lemmettären nimeen! Pääsisinkö vapaasti hänen luoksensa? Istu valta-istuimelleni, hallitse nimessäni orjiani ja valtakuntiani, murhaa lemmittyjäni, käännä Roma nurin, tyhjennä aarrehuoneeni, jos vaan annat minulle huoneesi avaimen."
"Olkoon kauppa tehty. Antakaat kirjoituslehti ja kynä. Kuules, mitä kirjoitan Glycerialle ja lähetä se hänen asuntoonsa: 'Rakas, jumaloitu vaimoni, tänään aivon viipyä luonasi ehtoohämärän ja aamukoitteen väliä. Sydämeni halaa lohdutustasi. Kypron viini kivistää otsaani, ruususeppeleesi on sammuttava sen polton. Kun iltatähti, rakastuneitten valo syntyy, sammuta silloin lamppusi, ettet huomaa, jos kyynel sattuisi nousemaan silmääni, vaan ainoastaan tunnet suudelmani. Siksikuin aamukoite taas rupeaa palamaan, viivyn luonasi autuaana. Ikävöivä miehesi, Manlius Sinister.' Lähetä palvelija viemään tämä kirje, ja ota tämä sormus; kun ovella sen näytät, sinut päästetään sisään, Glycerian nuoret naiset vievät sinut sinne, jossa hän sinua odottaa."
Carinus kuunteli janoisella haluavaisuudella Manlion kaikki sanat, joka kylmällä verellä ojensi hänelle sormuksen ja kirjeen. Hän vapisi eikä voinut puhua. Hän viittasi orjalle, että veisi Manlion kirjeen Glycerian asuntoon.
Hämmästyen ja kuiskaten kokoutuivat hovilaiset yhteen ryhmään.
"Kuinka onnellinen ihminen sinä olet, Manlius", kuiskasi Aevius, kumartaen uutta lemmittyä. "Miks'ei minulla ole semmoinen onni, että Glyceria minua rakastaa, ja niin kylmää verta, että voisin hänen rakkautensa luotani heittää."
Vähän ajan päästä tuli orja takaisin, tuoden Glycerialta kirjeen, jonka
Manliolle jätti.
Manlius ojensi sen keisarille.
"Sinulle on tämä kirjoitettu, lue."
Vapisevilla käsillä kääri Carinus kirjekierroksen auki ja luki palavin silmin.
"Manlius! Kirjeesi vapisee kädessäni. Tuhat tunnetta riehuu sydämessäni, tuska, halu, pyhä kammo ja mieletön rakkaus. Vaikka olen lumottuna, olen kuitenkin tuskissani. Minä soisin, ettet tulisi, mutta jos tulet, en voi puolustaa itseäni sinua vastaan. Minä tunnen itsessäni voimaa ja halua luopua koko maailmasta, mutta sinun ainoa hengehdyksesi vie minulta kaiken voiman; minä olen kurja nainen, joka rakastaa, ja rakkaudesta on tullut hurjaksi. Oi, jää pois! Glyceria."
"Se on sama kuin 'tule'", sanoi Manlius huolimattomasti peittäen itsensä vuoteelle.
Carinus käski esiin kantotuolinsa, johon orjat hänet nostivat.
"Semmoista ei kukaan vielä ole tehnyt", kuiskasi parran-ajaja kateudella, "että morsiamensa houkuttelee toiselle."
"Sinä tulet siksi aikaa Roman herraksi", lausui Carinus Manliolle. "Käske esiin nimeni allekirjoittaja; mitä sinä käsket, se on minun käskyni. Sinä hallitset valtakunnassani?"
"Ja sinä minun taivaassani."
Orjat nostivat kantotuolin hartioilleen, vetivät nostimet kiinni ja läksivät keisaria viemään.
Hovilaiset seisoivat vavisten ja kasvot nöyränä Manlion ympärillä, jonka keisarin mieletön oikku hetkeksi oli tehnyt maailman herraksi.
Manlius makasi keisarin vuoteella ja haki hovilaisten keskeltä sitä, joka kovimmin vapisi hänen katsantonsa edessä, ja käski häntä lähestymään.
Tämä oli Marcius, parran-ajaja, mieli-oikusta tehty pretorianein prefektiksi.
"Sinäkö olet pretorijoukkojen päällikkö", kysyi häneltä Manlius.
"Aivan niin, korkea keisari", vastasi tämä, teeskenteleväisesti pyörittäen silmiänsä.
Manlius nauroi.
"Siis myönnät minulle kuitenkin keisarin arvonimen. Jos olen keisari, mestattanen nyt sinut sentähden, että nauroit kasvoilleni, pitäen minua narrina. Minä tunnen ansiosi."
"Oi herrani!"
"Minä tunnen ne hyvin, ja aivon niitä palkita. Sinä olet tottunut verenlaskuun ja sinusta pitäisi siis tulla hyvä sotamies; olet taitava järjestämään hiuskäpäriä; se osoittaa päällikkötaitoa; ja tyvenellä mielellä osaat poskista nytkiä karvoja; se osoittaa tasapuolisuutta ja ankaruutta. En ole tytyväinen itämaisen sotajoukon päälliköihin Numerianoon ja Diocletianoon; minä määrään sinut näitten sotajoukkojen päälliköksi. Lähde paikalla Trakiaan. Kunnollinen kirjuri! kirjoita keisarin nimi tämän käskykirjan alle."
Marcion päätä pyörrytti tämä hänelle osoitettu armo.
Hovilaiset katsoivat kummastellen toisiansa, miettien, mitä Manlius, jos tällä tavalla aikoi niitä palkita, jotka häntä olivat pilkanneet, oli tekevä niille, jotka olivat hänelle hymyilleet.
Käskykirje tuli valmiiksi. Kirjuri kirjoitti keisarin nimen sen alle.
Marcius läksi hämillänsä paikalla pois.
Kadehtivalla ähkäämisellä kumartui Aevius Manlion eteen. Tämä huomasi hänen ponnistuksensa ja käski runonsepittäjän luoksensa.
"Sinä tulet Marcion sijaan pretorianein prefektiksi ja neljä tuhatta markkaa sinä jakailet sille oivalliselle sotajoukolle, jonka ainoa toimi on olla minun henkivartijoinani. Sitä varten, että voisimme näitä runsaasti palkita, vähennämme ulkonaisten sotajoukkojen lukumäärää. Mitä hyötyä meille siitä, jos legionillamme suojelemme vieraita maita ja kulutamme Roman kultaa raudaksi? Mitä meitä hyödyttää antaa ulkonaisille päälliköille tilaisuutta nostaa kapinaa meitä vastaan? Tunnin perästä lähdet Trakiaan, antaen Numerianolle ja Diocletianolle käskyn laskea pois puolet heidän sotajoukkoansa. Heidän hyväksensä kulutetut rahat tulevat teidän käytettäviksenne, hyvät ystäväni. Kirjoita käskyni, kunnollinen kirjuri."
Manlion puhetta seurasi vallaton eläköön-huuto. Hovilaiset riensivät hänen luoksensa, tempasivat hänet hartioilleen ja kantoivat häntä soittaen ja rähisten ympäri salia. Päihtymyksen vimma oli jo muuttunut hulluimmaksi, ei ollut enää mahdollista eroittaa senaatoria näyttelijästä, salissa sekaantuivat tanssijat ja hetärät, orjat ja bakkantinnat; leileistä kaadettiin viiniä maahan, lamput sammutettiin viinillä, ja viimeistä inhoittavaa hirmunäytelmää peitti umpipimeys.
Salin katossa oli ainoastaan yksi, ympäriöinen ikkuna, joka päästi raikasta ilmaa sisään. Sammutettuansa viimeisenkin lampun, huomasi tämä irstaileva syntijoukko, että heidän yllänsä tämä akkuna vielä paistoi. Näytti kuin olisi taivas hirveällä leimauksella sytyttänyt itsensä, kauheilla liekillään valaistakseen helvettiä.
Juominkien inhoittava rähinä vaikeni yhtäkkiä ja auki temmatusta ovesta hyökkäsi vartia sisään, hämmästyneellä äänellä huutaen:
"Paetkaat, Roma palaa!"
Ympäriäisestä ikkunasta paistoi taivaan kelmeä rusko ikään kuin viimeisen päivän liekki, valaisten synnistään tavattujen riettaita kasvoja.
* * * * *
Carinus näytti sormuksen ja päästettiin Glycerian huoneisin.
Palatsissa oli hiljaa ja pimeä. Carinus tunsi, että suhisevia vaatteita pimeissä käytävissä riensi hänen ohitsensa, että pehmeät kädet siirsivät hänet kädestä käteen, ja hiljaisella kuiskaamisella veivät hänet paksujen mattojen yli, siksikuin käsi joutui hänen käteensä, jonka sähköinen puristaminen saattoi hänen verensä leimuamaan, ja tuttu ääni, vaikka kyllä tähän asti hänelle tuntemattomalla suloisuudella, kuiskasi: "Manlius, sinä tulit?"
Se oli Glyceria, armottomasti petetty Glyceria.
"Minä olen sinua odottanut, vaikka toivoin, ettet tulisi," kuiskasi nuori nainen. "Tunnetko käteni vapisevan kädessäsi? Se on rakkaudesta ja pelosta. Rakkaus on vienyt järkeni. Mieleni tuli orjaksesi yhdestä ainoasta sanastasi; — mitä koko elin-aikani olen yhdistänyt yhteen ainoahan ajatukseen, mitä aina olen halannut, mutt'en koskaan uskaltanut toivoa, mitä aina olen uneksinut, mutt'en koskaan uskonut tapahtuvaksi, — minä halailen sinua. — En voi itseäni hillitä. Tämmöisenä päivänä, tämmöisenä hetkenä ei olisi meidän sopinut vapaasti puhua rakkaudesta, mutta sinä olet puhunut siitä, ja onko mahdollista sille, joka rakastaa, valita hetkeä, milloin vastaa rakkauden kysymykseen. Mutta, Manlius! Minä vapisen, jos tulit tänne ainoastaan minua pilkkaamaan, jos ainoastaan lasket leikkiä kanssani, jos houkuttelit minulta sydämeni syvimmän salaisuuden, voidaksesi minulle nauraa. Ei. Et voi sitä tehdä. Tätä ainoata tuntoani, jota olen pitänyt salassa koko elämäni hirveässä hyörinässä, et voi likaan heittää. Voitko vihata minua sentähden, että rakastan sinua? Ja jos minua vihaat, miks'et mieluisemmin tapa minua, kuin että pilkkaisit?"
Vastauksen sijaan puristi Carinus naista rintaansa ja peitti hänen poskensa ja huulensa palavilla suudelmilla.
Suloisessa erehdyksessään antoi Glyceria itseänsä suudella, ja autuaassa halailuksessa kuuli hän tuskin enää surullisen aavistuksen kieltävän äänen värisevän rinnassansa, kun yht'äkkiä Carinon poski sattui koskemaan hänen poskeensa ja hän huomasi, ettei hänellä ollut partaa.
Kuin salama vavahti hirvittävä ajatus Glycerian mielessä.
"Hah! Ken olet? Et ole Manlius. Ole kirottu, sinä olet Carinus."
Ja samassa irtautti hän itsensä hurjuuden voimalla Carinon käsistä ja riensi salin etäisimpään osaan. Hän pakeni vuoteensa komeroon uutimien taaksi ja luoksensa vetäen niitten paksut poimut, sitoi hän ne nopeasti kiinni.
"Et pääse minusta", kiljui Carinus, himon hurjuudessa, työntäen kiinivedettyjä uutimia vastaan, ja koetti niitä kiivaasti repiä auki, purren nuorien solmuksia irti hampaillansa.
Mutta nämät harvat silmänräpäykset olivat Glycerialle tarpeeksi suitsutus-astiansa hiilillä sytyttää naftalla täytettyä vatia, ja samassa kun Carinon oli onnistunut aukaista uutimet, kaatoi nuori nainen naftaa, ja kun lentävä liekki sytytti uutimet ja keveät puunvillaiset peitteet, hyppäsi hän liekkien ympäröimälle vuoteelle, ja seisoen siellä kuin kauhea aave huusi hän pelästyneelle keisarille.
"Tule siis!"
Muutamassa hetkessä oli huone valkean vallassa. Kuin taivaasen varastaunut perkele, jonka sieltä enkelit heittävät ulos, pakeni Carinus yhä kiihtyvän valkean edestä. Glyceria tempasi sytyttimen, ja juoksi hurjana huoneesta huoneesen, kaikkialle heittäen sytyttäviä kipinöitä. Pääsalin keskelle heitteli hän miljonan arvoisia vaatteita ja sytytti ne siellä.
Muutaman hetken kuluttua oli koko palatsi täydessä tulessa ja tunnin perästä leimusi riehuva liekkivirta ympäri Roman kaupunkia. Carinon, joka oli käynyt tainnoksiin, kantoivat orjat takaisin hänen palatsiinsa.
Glyceria muutti samana yönä Cybelen temppeliin
XI.
Siihen aikaan; kun Romassa ilo ja kauhistus vaihtuivat keskenänsä, tulivat Numerianon johtamat sotajoukot vaivaloisen matkan ja monen vastuksen perästä Persian rajoilta Bosphoron rannalle. Siellä tapasi heidät pakeneva Mesembrius, joka Romasta lähdettyänsä paikalla riensi Numerianoa hakemaan.
Jo viikkoja sitten oli mahdotonta saada tavata tätä jalomielistä päällikköä. Hän sairasti kauheata silmänkipua, eikä koskaan tullut ulos teltastansa. Mesembrius puhui alapäälliköille Carinon rikoksia. Toinen alapäällikkö, Diocletianus, lupasi kostaa hänen puolestansa, mutta toinen, Aper, vetosi Numerianoon, ja puhdisti käsiänsä.
"Päästäkäät minut siis Numerianon luoksi; jos minä pääsen hänen puheillensa, on hän varmaan ensimmäinen vetämään miekkansa veljeänsä vastaan", väitti senaatori.
"Et voi päästä hänen puheillensa", puhui Aper, asettuen Numerianon teltan oven eteen, "hänen sairautensa vuoksi ei kukaan paitsi minä pääse hänen luoksensa. Minun kauttani lähettää hän sotajoukoille käskynsä."
Mesembrius haisteli luulevaisesti.
"Minkätähden lähtee tästä teltasta semmoinen väkevä ambran ja bisamin haju."
"Minkätähden?" lausui Aper vaaleten; "mikä antaa sinulle syytä tämmöiseen kysymykseen, senaatori?"
"Se, että valehtelet, kun väität Numerianon käskevän sinun kauttasi."
"Mitä? Mitä se on?" huusivat väittelevien ympärille kokoontuneet sotamiehet.
"Että Numerianus ei elä!" huusi jyrisevällä äänellä Mesembrius. "Ei, ei! tämä väkevä ambranhaju, joka lähtee teltasta, tarkoittaa ainoastaan ruumiin kalman peittämistä, ja Aper jo kauan on valehdellut hallitsevansa Numerianon nimessä."
Sotamiehet hyökkäsivät väkivallalla Numerianon telttaan ja huomasivat täällä vanhuksen oikein arvanneen. Numerianus makasi jo aikoja sitten kuolleena, murhattuna teltassansa; hänen ruumiinsa alkoi jo mädätä.
Sotamiehet panivat Aperin paikalla kahleisin tämän petoksen tähden, ja jälkeen puolenpäivän asettivat he tyhjän valtioistuimen kentälle, aikoen uutta keisaria valita.
Mesembrius kulki pitkin sotilaitten rivejä, kaikkialla puhuen Diocletianon hyväksi, jonka sotajoukot väkivallalla nostivatkin valtioistuimelle.
Sen jälkeen vetivät he Aperin esille.
"Minä syytän sinua julkisesti", puhui Mesembrius, "Numerianon murhaamisesta Carinon kavalasta kehoituksesta!"
"Ja me tuomitsemme sinut", huusivat sotamiehet yhteen ääneen.
"Ja minä täytän tämän tuomion", lausui Diocletianus, omalla kädellään pistäen kuoliaksi kansan tuomitseman päällikön.
Tämän kiihoitetun huudon keskellä joutui Marcius saapuville, tuoden Manlion kirjoittaman käskyn, ja tietämättömyydessään siitä, mitä juuri oli tapahtunut, antoi hän valtuuskirjeensä Diocletianolle.
"Mikä mies tämä on?" kysyi Diocletianus Mesembriolta.
"Carinon parran-ajaja."
Diocletianus kääntyi myhäillen sotamiesten puoleen.
"Ystäväni! Keisari Carinus on pitänyt huolta parrastamme ja lähettänyt tänne parran-ajajan imperatorin vallalla; olkaat niin hyvät, istukaat hänen eteensä ja antakaat ajaa teidän partaanne. Mutta sinä, ystäväni, ole varoillasi, ettet leikkaa sotilaitteni kasvoja, sillä kun he ovat tottuneet käyttämään noin suuria partaveitsiä, ei mahtane sinusta jäädä kuin joku palanen jäljelle."
Nauraen veivät sotamiehet Marcion mukaansa ja pakoittivat hänet kaikella totisuudella raivaamaan pois heidän partametsänsä.
Tuskin tunnin perästä tuli Aevius, tuoden muassansa sotamiesten lukumäärää vähentävän käskyn.
Tämä saattoi koko sotajoukon vihanvimmaan. Tämä heidän etu-oikeutensa julkinen loukkaaminen, vaikka itse keisarikin sen oli tehnyt, oli umpisilmäistä rohkeutta.
"Roviolle sekä sanoma että sen saattaja!" huusi Diocletianus, ja jo asetettiin runoilija vaaralliselle puulavalle, kun hän katkerasti huoahti:
"Oi jumalat! että minun jo elävältä täytyy nähdä apotheosis'eni."[20]
Diocletianus nauroi tälle kokkapuheelle ja käski ottaa runoilijan pois roviolta, tyytyen siihen, että hän antoi hänen juosta häpeä-ikeen alitse ja lähetti hänet sitten takaisin Romaan julkista sodanjulistusta Carinoa vastaan viemään.
Myrsky oli nyt jo syttymäisillään; se pidätti ainoastaan vielä salamoitansa.
Romassa puhuttiin yleisesti, että itämaitten sotajoukko jo oli joutunut Ister-joelle, täynnä veri-vihaa Carinoa vastaan. Ainoastaan Carinon huoneissa ei siitä puhuttu. Siellä yhä vaan iloa kesti, ja jos joku joskus sattui mainitsemaan Diocletianon lähenemistä, naurettiin hänelle pilkallisesti.
"Kuka on tämä talonpoika?" puhui Manlius, "kuka on kuullut häntä mainittavan Roman patricien joukossa? Kuka tuntee hänen isäänsä? Tosi on kyllä, että hänen äitinsä liiankin hyvin on tuttu. Hän oli orjavaimo senaatori Anulinon talossa. Anulinon on oikeus vaatia Diocletianusta takaisin, koska hän on hänen omaisuutensa hedelmä."
Hovilaiset nauroivat tästä kokkapuheesta.
"Sinä mahdat tuntea hänet, Manlius."
"En ole häntä nähnyt. Minä olin aina tottunut kulkemaan siinä, missä oli vaivaa, vaan Diocletianoa ei koskaan siellä nähty. Hänen maineestansa tiedän, että hänellä aina oli tapana johtaa peräjoukkoa, kun mentiin eteenpäin, ja etujoukkoa kun peräyttiin."
Jyrisevä nauru seurasi Manlion sanoja.
"Minkälainen oli hänen sotajoukkonsa?" kysyttiin häneltä.
"Aivan hyvänlaitainen. Ainoastaan kolme päällikköä on se murhannut. Mitä sen rohkeuteen koskee, se on verraton; Tigrin rannoilta kääntyi se takaisin ilman vihollista näkemättäkään. Jos sanon, että itse olin suurin sankari koko joukossa, voitte aavistaa, minkälaiset muut olivat."
"Mutta voittosanomanne?"
"Niitä oli kaksi kolmatta osaa tyhjiä juttuja. Jos välistä voitimmekin, riippui se sotajoukkomme suuresta lukumäärästä, mutta nyt luulen, että tauti ja karkaukset ovat senkin vähentäneet." Tämä nakuri-kansa ei kuullut mitään niin mieluisasti kuin sotilasten parjaamista.
Heidän mielikseen Manlio parjasi itseänsäkin.
Kun sillä välillä Diocletianus jo saapui Moesiaan, vaativat Carinon sotapäälliköt ankarasti sotavalmistuksiin, ja Carinus kokoili nyt sotajoukkoja Euroopan puolista maakunnista.
Yhtäkkiä levisi se sanoma, että Carinus itse aikoi johtaa sotajoukkoansa. Hänet nähtiin sotaharjoituksissa ja armeijan tarkastelemisessa. Manlius oli aina hänen vieressänsä, lakkaamatta kiihoittain välistä hänen turhamielisyyttänsä, välistä hänen kateuttansa, ettei hän heittäisi voiton kunniaa päälliköillensä eikä uskoisi sota-onneansa heidän omantuntonsa huostaan.
"Voittoisa päällikkö on uusi vihollinen", oli Manliolla tapana sanoa; ja keisari julisti itsensä pääjohtajaksi riveihin asetetuille sotajoukoille, istuen valkean ratsunsa selässä, hopeaisessa haarniskassa, purpurin-punaisissa ja orvokin-sinisissä vaatteissa ja levätissä.
Lähtöä edellisenä päivänä kulkivat päälliköt temppelistä toiseen; joka paikassa uhraeltiin, vieläpä Egyptinkin jumalien altareille. Manlius itse otti osaa uhri-eläinten kokoelemiseen haruspexille (uhripapille ja ennustajalle).
Kansa odotti juhlallisella innolla auqurien ennustusta.
Quaterquartus levitti kätensä ja lausui silmät ummessa: "Sota on sortava Roman vihollisen."
Ketä hän Roman vihollisena piti, Diocletianoako vai Carinoa, sitä tuo kunnon mies ei virkkanutkaan.
Viimein saapui keisarillinen juhlasaatto Cybelen temppeliin. Avonaisessa pylvähistössä tanssi siellä trumpujen ja torvien pauhatessa hurjia naispappeja, puukoilla viiltäen ruumistansa, ja vahtoa ajavilla huulilla ulvoen selittämättömiä sanoja ja pyörien ympäri, siksikuin hurmauksissaan vaipuivat maahan.
Yht'-äkkiä alkoi tämän epäsointuisen hälinän keskeltä kimeä, kauhistuttava huuto nousta; se oli niin ytimiin asti tunkeva, mieltä liikuttava ääni, että kaikki säikähtyen katsoivat sinnepäin.
Korkea naishahmu seisoi temppelin ovessa; hän oli peitetty pitkään, valkoiseen, päähän kiinitettyyn levättiin, jonka hän nyt tempasi auki, pitäen sitä molemmilla käsillänsä.
"Voi sinua, Roma! voi sinua, Roman kansa; voi sinua, Roman keisari!"
Nainen astui pylvähistöön, ja kun hänen tylyt, mielettömät silmänsä tuijottivat väkijoukkoon, tarttui Carinus kauhistuen Manlion käteen.
"Se on Glyceria."
Manliotaki hirvitti.
Mieletön nainen, profeetan kaltainen näöltänsä, jäi seisomaan temppelin portaille.
"Voi niitä, jotka ovat syntyneet Roman alueella; voi lapsia, jotka saavat rangaistuksen vanhempainsa synnistä; voi isiä, joita lasten kiroukset painavat! Oi Roma! taivaallesi nousee tuhoa ennustavia tähtiä, allasi maa järisee. Muuriesi sisällä kaikki pahuus asuu ja rauha pysyy kaukana. Kaikki vihamiehesi polkevat sinua ja vieraat kansat näyttävät ryöstetyt lippusi, ja barbareilta täytyy sinun rukoilla armoa hengellesi, ja pahimmat vihamiehesi elamoivat sinun keskelläsi ja ovat sinun herrasi. Maa juopuu vuodatetusta verestä ja syöksee tulta sinun asukkaittesi yli! Ilma haisee sinun kirouksistasi, ja riutuva ihmis-suku hengähtää rutto-kuolemaa päällesi. Mitä nälkä säästää, sen sota hävittää, mitä meri jättää hukuttamatta, sen maa nielee. Oi Roma, sinä kansojen kuningatar, kerran olet joutuva kansojen orvoksi, hajallesi sinä raukenet, kuin mereen langennut tähti, eikä muuta sinusta säily kuin syntiesi muisto ja ruoho, joka kasvaa linnojesi raunioista; jumalatkin luopuvat temppeleistäsi, ett'ei ole ketään, jota rukoilisit, kun joudut epätoivon valtaan!"
Yksi tribuni kumartui suutelemaan haltioissansa olevan naisen kättä ja kysyi hurskaalla hartaudella:
"Mitä ennustat Carinon sodasta?"
Glyceria kuuli kysymyksen ja katsahti synkästi soturiin.
"Älkäät peljätkö! Hävittäkäät, asettakaat veli veljeä vastaan, voittakoon ken tahansa, Roma hukkuu. Jos Carinus voittaa, hävittää hän yhden puolen Roman valtakuntaa, jos Diocletianus voittaa, hävittää hän toisen puolen, ja molemmat puolet ovat sen ansainneet. Mene taistelemaan, hullu raivoisa kansa, vuodata omaa vertasi, hävitä itsesi, kuole vaivoihisi, ja kun henkesi heität, muista silloin, että olet unohtuva mailmasta. Vieras mies on kantava vaimoasi sylissään, huoneesi poltetaan ja lapsesi viedään vankeuteen, ja tiedä, ettei ole muuta maailmaa, jossa sinulle korvausta annetaan. Mene, kuole kirottuna ja epätoivossasi."
Nainen vaipui temppelin portaille vaivan tainnoksiin, ja vielä hengen hieverryksissä ojensi hän kiroten käsiänsä kansaa vaataan.
"Peräytä kirouksesi", huusi yksi temppelin uhripappi, juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. Ponnistaen viimeisiä voimiansa kohosi nainen, pyörrätti tuimasti silmiänsä, ja vielä kerran jännittäen kaiken sydämensä koko katkeruuden ojensi hän kätensä päänsä yli ja huusi kansalle:
"Kuolemani tulkoon teidän päällenne!"
Samassa vaipui hän kuolleena maahan, vielä kuolemassakin kiinteästi katsellen Manliota.
XII.
Likellä nykyistä Belgradia kohtasivat molempain riiteleväin keisarien sotajoukot toisiansa.
Carinon sotajoukko oli tarpeeksi levännyt, Diocletianon legionat olivat vaivaloisen matkan perästä vallan väsyneitä.
Carinus rakennutti telttansa eräälle kukkulalle ja katseli sieltä,
Manlius vieressään, tappelua.
Epätietoista oli kauan, miten tappelu päättyisi, sillä Diocletianon päällikkö-taito teki sitkeätä vastarintaa vihollis-voimille.
"Päällikkösi eivät ymmärrä mitään", huusi Manlius, "voimakkaalla päällekarkauksella voisi hajottaa Diocletianon keskijoukon, siellä seisovat hänen heikoimmat legionansa; ja silloin on puoli sotajoukko hukassa."
"Anna siis käsky päälliköilleni", sanoi Carinus.
"Varajoukot eteenpäin, tribunit", huusi Manlius, "ensimmäiset rivit pitää uhrata, antakaat hakata ne maahan, ja sitten viimeiset taisteluun. Asettakaat germanilaiset frygialaista ratsuväkeä vastaan, pitkillä tapparillansa voivat he leikata hevosten kinnerpolvet poikki. Ei kukaan saa olla toimetonna. Rientäkäät kaikki tappeluun. Minussa yksin on kyllä keisarin suojelijata."
Näiden määräysten perästä sai tappelu paikalla toisen muodon. Diocletianus huomasi, että uusi mies, joka tunsi hänen sotajoukkonsa heikot puolet, oli kajonnut tappeluun. Hän antoi paikalla sotamiehillensä käskyn peräytymään, ennenkuin ne joutuivat täydelliseen häviöön.
Carinus katseli telttansa ovelta tappelun menoa. Kaikkialla ajoivat hänen joukkonsa vihollista takaa.
Voiton riemu hehkui hänen kasvoillansa, hänen sydämensä tykki ilosta.
"Olen voittanut", huusi hän innoissansa, taputtaen käsiään.
"Mutta myös minäkin olen voittanut", kuului hänen takaansa katkera, hirvittävä ääni, ja keisari tunsi, että joku tarttui hänen käsivarteensa rautaisella kouralla ja veti hänen telttaan.
Carinus katsoi hämmästyneenä taaksensa ja huomasi Manlion synkeät kasvot. Toisella kädellä mursi tämä hänen luitansa, toisessa hän piti paljastetun miekan.
"Mitä tahdot? kysyi keisari peloissaan.
"Muistatko, Carinus, tuota naista, joka tappoi itsensä, pelastaaksensa itseänsä sinun käsistäsi. Tämä nainen oli minun morsiameni. Tiedätkö nyt, mitä tahdon?"
"Lasket leikkiä, Manlius. Mitä vaadit? Miksi tahdot minua pelästyttää?"
"Sata kertaa olisin voinut sinua tappaa, kun juopuneena makasit, kun olit uupunut syntiesi hurmioon, mutta minä tahdoin odottaa sitä hetkeä kun olisit onnellinen, kun mahtavuutesi kukkulalla riemuitsisit."
"Armoa, auttakaat!"
"Ei kukaan sanojasi kuule. Ne haihtuvat soturiesi voittohuutoon. Kuule, kuinka he kaikkialla huutavat riemusta ja kiittävät nimeäsi. Kuule tuota yleistä huutoa: Eläköön Carinus! — Nyt kuolet, Carinus."
Muutaman minuutin perästä riensi nuori ratsumies pitkin riemuitsevaa sotajoukkoa, hänen kädessänsä oli keihäs, johon oli pistetty voittavan keisarin pää.
Voittoisa sotajoukko antautui Diocletianolle.
VIITESELITYKSET:
[1] Romalaiset ylimykset.
[2] Roman senatorien virka-istuin.
[J] Vapautetun orjan jälkeläinen.
[4] Ennustuspappi.
[5] Eräs viinin laji.
[6] Majesteettiä.
[7] Sotajumalan.
[8] Vesta-jumalattaren palveluksessa ei saanut olla muu kuin puhdas neitsyt.
[9] Lemmen jumalatar.
[10] Sillä nimellä sanottiin ihmisiä, jotka elivät korkeiden herrojen armoleivästä.
[11] Odysseiassa mainittu noita.
[12] Leipää ja leikkejä.
[13] Valtiollinen vakoja.
[14] Jotakin rakennuksen osaa kannattavia kuvapatsaita.
[15] Metsän haltijoiksi.
[16] Metsän haltijoiksi.
[17] Sotaisa Venus.
[18] Voitetuksi Venus'eksi.
[19] Eläköön.
[20] Apotheosis = jumalaksi koroittaminen.