IV,
"Panem et Cireenses!"[12] tämä oli Roman kansan mielilause niin usein kuin se näki nälkää taikka kuin sille tuli ikävä.
Todellakin jalo oli tämä kansa; työnteon arkipäiväisiä toimia se ei koskaan tuntenut; keisarit jakailivat sille ilmaiseksi leipää, viiniä ja öljyä, jotka tavarat voitetut maakunnat veroksi maksoivat; ja mitä huvituksiin circus-teaterissa tulee, koettivat keisarit kilpaa tehdä niitä mitä loistavimmiksi.
Carinus voitti kaikki muut juhlapelien vaihtelevaisuudessa ja saattoi niiden ylellisen komeuden mielettömiin asti.
Eräänä päivänä oli koko circus-teateri sannoitettu kultahiekalla, että tomupilvi, joka nousi juoksevien hevosien jalkojen alta, kimalteli päivänpaisteessa ja että Romalaiset, joiden vaatteihin se tarttui, tulivat kullattuna kotiin. Toisen kerran seisoi aivan kuin taikasauvan lyömästä kokonainen metsä circus'issa. Summattomia satalatvaisia tammipuita, jotka olivat juurinensa vuorimetsistä kaivetut, täysi-kasvuisia palmupuita, jotka olivat tuodut laivoilla Afrikan rannoilta, oli istutettu laajan taistelutanteren keskelle. Hämmästynyt kansa, joka sitä ennen oli edessänsä nähnyt kultahiedalla peitetyn erämaan, tuli nyt samaan paikkaan ihmettelemään aarniometsää, jonka varjossa itä- ja etelämaiden harvinaisimmat eläimet kuljeksivat. Siellä oli ihana giraffi, siellä ruma virtahevonen, siellä oli täydellinen paratiisi, jossa kultahedelmiä kasvavista puista kuului lintujen laulu, ja kiiltävä käärme oksilla kiertelihe sekä kesytön riikinkukko ja hyvänsävyisä kamelikurki varjossa höyheniänsä nyppelivät.
Kun kansa kyllästyi ihmettelemiseen, tuli joutsimiehiä, jotka ampuivat komeat otukset; senjälkeen hakattiin metsä pois ja seuraavana päivänä näki kansa sen sijassa meren, jonka pinnalla koko laivastot keskenänsä taistelivat verisiä tappeluja.
Ja kerran keskellä kesää, kun jokainen uuvuksissa haki suojaa päivän polttavasta helteestä, näki circus-teateriin käsketty kansa hämmästyen edessänsä talven.
Circus oli peitetty lumella, joka laivoilla ja vaunuilla oli tuotu tänne Norikum'in ja Gallian jäätiköistä, ja jonka päällä sata kulkusilla koristettua rekeä kiiti täyttä vauhtia; tämmöisiä ajokaluja ei ollut kukaan Romalainen ennen nähnyt. Circus-teaterin keskelle korkealle rakennettujen jäävuorten välillä makasi ihmeen kauniita mursuja pitkien hampaittensa nojassa, ja ympäröisen järven pinnalla, jossa silitetty lasi piti jääpeilin virkaa, rienteli taitavia luistajia silmänsiintävällä vauhdilla. — Palellen käärivät Romalaiset itsensä levättiinsä, unohtaen, että hiki tippui heidän otsastansa päivän kuumuudesta, ja kun luistajat lumilapioilla viskasivat lunta katselijoiden riveihin, silloinpa tuo korkea Roman kansa riemusta pyörryksissään kiljui innostuneita eläköön-huutoja keisarille, joka niin lempeästi piti huolta kansansa huvituksista.
* * * * *
Etsikäämme nyt Carinoa hänen omassa linnassaan. Käykäämme tämän hämmästyttävän suuren rakennuksen läpi, joka puutarhoineen sisälsi kokonaisen kaupungin-osan, niin tulemme kullattujen ovien kautta kadunkaltaisiin käytäviin, jotka päättyvät marmorisiin pylvästöihin. Laveissa atrium'eissa hyörii ja pyörii hoviväki, herroina olevat orjat ja orjina olevat senaatorit, joiden pääsöä Carinon korusaliin ruskea-kasvoinen orja järjestää.
Autuaat ne, jotka näihin pääsivät! Ah, siellä ei ihminen ollut niinkuin maan päällä; tuohon loistavaan, soikeaan saliin ei päässyt vuorokautten eikä vuoden-aikojen vaihto tunkeumaan. Salissa ei ollut ikkunoita, kuulakkojen esiriippujen takaa levittivät lakkaamatta palavat lamput valoa, jonka kirkkaus oli jonkunmoinen keskiväli kuun ja auringon valon välillä. Jokaiselta vuoden ajalta oli täällä sen ihanuus lainattu; kesältä lämpimyys, jonka maan-alaiset torvet tänne toivat, talvelta jää, keväältä kukat, syksyltä hedelmät. Carinus ei koskaan tietänyt, milloinka päivä valkeni, milloinka hämärtyi. Hänen luonaan oli ikuinen ihanuus.
Siellä hän makasi vuoteensa patjoilla, edessänsä katettu pöytä, ympärillänsä nakurien joukko, tanssijoita, jalkavaimoja, eunukeita, laulajia, papukaijoja ja runoniekkoja.
Hänen näkönsä oli kaikenlaisista huvituksista uupuneen nuorukaisen; hänen kasvonsa olivat kalveat ja täynnä suuria, punaisia kirpuloita; niitten muodossa uinaeli vajonnut mietous, hänen huulillansa ja poskillansa kiherteli muutamia ennen kasvaneita partahiuksia.
Kaksi eunukkia vuorotusten oli ojentamassa keisarin huulille valittuja, monella päänvaivalla tehtyjä ruoka-lajeja, joista jokainen maksoi satojatuhansia, ja jotka ainoastaan harvinaisuutensa tähden miellyttelivät kitalakea; Carinus ei kurottanut kättään niitä ottamaan, vaan väänsi hankalasti suunsa pieliä ja viittasi silmillään ruokkijoillensa, että he itse söisivät tuon kalliin ruoan.
Toiselta puolelta nostivat ihanteellisen kauniit nais-orjat hänen huulillensa kultamaljoja, jotka hän kumminkin melkein koskematta jätti; viimein otti eräs frygialainen nainen suuhunsa hyvänhajuista Kyprian viiniä ja tarjosi Carinolle huulistaan tuon muutoinkin hurjentavan juoman. Tämä uusi keino antoi uuden kehoituksen keisarin tylsälle aistille, ja hän antoi juottaa itseänsä hänen korallihuulistaan.
"Tuon naisen teen puolisokseni", sanoi hän samassa, kääntyen erään pää-orjan puoleen.
"Eilen sinä otit, herrani, yhden, jotka isä on prokonsuli."
"Hänestä luovun. Mitä on tämän isä?"
"Kankaan-kutoja sinun hovissasi."
"Minä teen hänet prokonsuliksi."
"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."
Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä. Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä korkeammaksi.
"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi
Carinus.
Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan, hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.
"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"
"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen parran-ajajansa.
"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"
Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä keskeyttänyt.
"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."
"Minä arvaan", puhui parran-ajaja, "nämät muutamat partakarvat kiusaavat sinua, jotka törröttävät sinun jaloissa kasvoissasi ja häpeemättömästi vaivaavat ylevää nenääsi ja huuliasi. Anna ajaa ne pois, taikkapa kentiesi revitä ne pois. Sinun kasvosi ovat muutoinkin niin kauniit kuin neitosen ja vieläpä kauniimmaksi ne tulisivat, jos ei tuo miehuuden ilkeä jälki niitä rumentaisi."
"Mahdat olla oikeassa", sanoi nuorukainen, ja antoi nytkiä partansa pois, ja niin oli hän tytyväinen parran-ajajaansa, että hän, toimen loputtua, määräsi hänet prefektiksi.
Samassa kuului melu oven takaa. Vieläpä tunnettiin Mesembrius ukon ääni, joka väkivoimalla pyrki sisään Carinon eteen.
Galga, jättiläismuotoinen trakilainen orja, pidätti häntä ja käski hänen tulla seuraavana päivänä, sillä Carinus nyt muka nukkui.
"Jo täällä käyn kymmenettä kertaa", telmäsi vanhus. "Ensimäisellä kerralla sanoit hänen nukkuvan, toisella hänen syövän, kolmannella hänen kylpevän, neljännellä, ettei hänellä ollut aikaa. Minä tahdon häntä puhutella."
Ankaralla painimisella ajoi Galga vanhuksen ulos atriumista; parin, kolmen orjan täytyi tarttua häneen kiinni, ennenkuin saivat hänet ovesta ulos.
Carinus oli tyytyväinen Galgaan.
"Sinä, joka niin hyvin osaat vartioida oveani, ansaitset tulla Roman kansleriksi."
"Enkö minä mitään ansaitse, herrani?" kysyi Aevius, peläten, että hän jäisi ilman armolahjoja.
"Sinulle rakennutan temppelin, jossa jokainen runoilija on paneva esikoisensa sinun alttarillesi."
"Kiitoksia, oi Augustus! temppelistä ja esikoisista, jotka alkavat runoilijat kirjoittavat, mutta Tuskulum-huvila?"
"Hyvin tiedät, millä ehdolla sen olen luvannut."
"Jos suloisen puheeni voimalla, kieleni medellä ja runouteni lumouksella taivutan Glycerian, tuon mailmallisen jumalattaren armoansa sinulle osoittamaan. Enkö ole tuonut häntä luoksesi?"
"Olet kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää? Kun tämä viekoitteleva kummitus oli ihanuutensa voimalla aina hulluuteen asti rakastuttanut minua ja houkuttanut minua salaisuuksiani ilmoittamaan, hän yhtäkkiä naurahti minulle, sysäsi minut pois luotansa ja jätti minut."
"Eikö ollut sinun mahdollista väkivallalla pidättää verkkoon joutunutta haltijata."
"Kysy orjiltani, kuinka hän heidän kanssansa menetteli. Kun käskin heitä pidättämään tuota kirottua noitavaimoa, sieppasi hän itselleen maljan, jossa oli viiniä, ja jupisi sen yli muutamia outoja luotteita; paikalla leimahti astiasta tulta ja savua. Siinä samassa ryntäsi hän hirveän näköisenä kohden palvelijoita ja huusi heille kaikuvalla äänellä: 'Kuka ei paikalla laskeu kasvoilleen maahan, hänet muutan alakärsäksi!' Miehet lankesivat heti maahan ja tuo rohkea noita astui heidän päällitsensä ovelle, jossa hän ovenvartijoilta loitsi pois näön, etteivät kolmeen päivään voineet toinen toistansa nähdä. Mutta, oh Aevius, miksi pakoitat minua puhumaan niin pallon? miksi väsytät ajatuksiani ja ryöstät rauhan kieleltäni?"
Aevius ei arvellut omaa kieltänsä niin kalliiksi ja puhui teko-innolla:
"Jalo Carinus! Tämä nainen ei sinulle ole kyllin arvoinen, hän ansaitsee vaan sinun ylenkatsettasi. Paljon arvoisempaa aarretta säilytän sinulle, jonka rinnalla Glyceria on kuin piikivi verrattu timanttiin, kuin tähti päivään, tavallinen viini Jumalain juomaan, nektariin ja neilikka Jumalain-ravintoon, ambrosiaan."
"Kuka hän lienee?"
"Tämä on neiti, toinen vaan on leski. Tämä ei vielä tunne rakkautta, kun toinen jo on oppinut vihaamaan, ja kuitenkin on hänen kauneutensa tehnyt suurempia ihmeitä kuin toinen. Hän on kristitty neiti, joka äsken vangiksi otettuna useitten kumppaliensa kanssa sinun käskysi mukaan suljettiin leijonien tarhaan; ja mitä kummaa! nälkäiset pedot tulivat kesyiksi sen neidon nähtyään ja kyyristyivät nöyrästi hänen jalkojensa juureen. Itse sen näin, oi keisari, ja hämmästyneenä katselin häntä. Spoliariumin vartija vei hänet silloin pois leijonien keskeltä ja heitti hänet hurjimpien illyriläisten legiona-soturien valtaan. Mutta kuule, minkä ihmeen hän teki siellä. Hetken päästä olivat kaikki sotamiehet polvillansa hänen ympärillään, ja niinkuin olisivat kuunnelleet tietäjän puhetta, katselivat he hartaalla innolla hänen huuliansa ja kastelivat hänen käsiänsä kyynelillä, ja kun tribunit tahtoivat kiskoa neidon pois, antaaksensa hänet toisille, kääntyivät he päälliköitään vastaan, antaen viimeiseen mieheen asti hakata itsensä maahan hänen puolestansa."
Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja viittasi Aeviolle.
"Tuo eteeni tämä neito."
Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin sineettisormus muassansa.
V.
Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.
Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.
Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti oven hänen jälkeensä auki.
Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat helmet ylhäistä säätyä.
Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen nainen?"
Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.
Sofronia, kun näki nämät kasvot, säikähti ensiksi, mutta ojensi heti hymyillen hänelle kätensä, ja lausui ystävällisesti: "Sisareni Glyceria."
"Älä ojenna minulle kättäsi", puhui surullisella äänellä nainen. "Älä minua syleile. Ensiksi, kun huomasit minut, pelästyit minua. Nämät kasvot sinua kauhistuttivat — ja sinä lienet oikeassa. Neljään vuoteen emme ole toisiamme nähneet, ja näiden neljän vuoden kuluessa olet kuullut minua vastaan lausuttavan niin paljon kirouksia mitä kunnian-arvoisimmista huulista, ettei ilman syytä sinua hirvittänyt, kun kasvoni tunsit."
"En koskaan lakannut sinua rakastamasta."
"Mielelläni sen uskon, mutta älkäämme siitä puhuko. Sinua opettaa uusi oppisi rakastamaan vihamiehiäsi; minua ovat elämäni vaiheet opettaneet luopumaan kaikesta, joita rakastan. Mutta olkoon tämä, miten olikin, ei ole nyt aikaa valituksiin. Salaa tiedän edeltäpäin, että huomispäivänä huvitukset circus-teaterissa päättyvät kristittyjen martyrien kidutuskuolemalla."
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi Sofronia, pannen kätensä ristiin rinnalleen.
"Taivaan nimeen! se ei saa tapahtua. Kaksi kertaa olen tahtonut sinua pelastaa, kaksi kertaa olen myöhistynyt; nyt minä tulin aikaisemmin. Vaihettakaamme vaatteita, ota minun huntuni; vartalosi on samankaltainen kuin minun; ei kukaan voi vaihetusta huomata. Ulkona odottaa sinua orja satuloidun hevosen kanssa, tunnin perästä olet isäsi ja kultasi turvissa."
Täynnä tuskaa ummisti Glyceria silmänsä, silmänluomilla särkien kyynelen. Itseksensä ajatteli hän: "minun isäni, minun kultani."
"Ja sinä?" kysyi Sofronia.
"Minä jään tänne sinun sijaasi."
"Ja huomispäiväiset circus-pelit?"
"Ne päättyvät minun kuolemallani."
"Ei koskaan!" lausui Sofronia ylevästi kiistaten vastaan.
"Miksi niin? Sinua rakastavat ne, jotka minua vihaavat, ja joitten säälivää hymyä tahtoisin itselleni ansaita vaikka monen vuoden tuskilla. Jos toisen meistä täytyy kuolla, miksi juuri sinun, jonka vuoksi he joutuisivat toivottomuuden valtaan; miks'ei paremmin minun, jonka kuolemata he siunaisivat? Sinä säästät muille autuaan elämän, minä otan itseltäni katkeran."
Sofronia tarttui molemmilla käsillään sisarensa käteen, ja hänen puhtaat silmänsä katsoivat toisen synkkiin, katuvaisiin, vetistyneisin silmiin.
"Sinä olit se nainen, joka sinä yönä, kun minut otettiin vangiksi, tarjosi minulle hevosensa pelastukseksi."
"Miksi tämän sanot?"
"Muistatko, mitä silloin vastasin?"
"Sanoit, ettei kristityn tule vaaraa paeta."
"Sen jäljestä olen nähnyt monenlaatuista kuolemata ja sanon sen uudestaan. Jos Jumala tahtoo, että hänen nimensä tulee ylistetyksi verikuolemani kautta, tapahtukoon niin; ilolla otan vastaan marttyrikruunun, joka ympäröitsi Vapahtajan otsaa, ja siunaava olen sitä kättä, joka minulle aukaisee oven taivaan autuuteen. Oh, kuolema ei ole tuskaa niille, joitten ilo aikaa kuoleman jälkeen."
"Mutta ne, jotka tänne jätät?"
"He tapaavat minut jälleen toisella puolella hautaa."
"Johon toivottomuus on heidät saattava? Ah, kuule minua, Sofronia. Sinun puolestasi rukoilee nyt kaksi olentoa, jotka molemmat minua kiroovat. Jos valitset tämän kauhean kuoleman, et ole heitä toisessa maailmassa tapaava, sillä elämän kauhistukset seuraavat heitä Hadesiin asti; oh anna minun kuolla, anna minun joutua unohdukseen, ei kukaan ole itkevä, ei kukaan siunaava, ei kukaan takaisin haluava; isäsi saisi yhtenä päivänä kahdellaisen onnen, toisen että sinä eläisit, toisen, että minä olisin kuollut."
"Ei ole niin katkera sydän valmis kuolemaan, oh Glyceria!"
"Luuletko, etten voi kuolemaa levollisesti silmään katsoa?"
"Ei autuaasti. Kuolema on uusi valo sille, joka uskoo, mutta ikuinen pimeys sille, joka ei usko."
"Tulkoon tämä pimeys minulle. Minua vaivaa jo yhden elämän kuorma; en halua elää uudestaan, tahdon haihtua pois, tahdon unohtua, tahdon levätä näkymättömässä haudassa, jättäen tämän loistavan mitättömyyden, jossa ainoastaan suru on todellinen. Elä sinä ja iloitse aina!"
"Ei Glyceriani! minkätähden piti sinun kasvojesi noin synkiksi muuttua?"
"Niinkö sanot? Ennen muinoin ei ollut meidän välillämme mitään eroitusta. Mieleni oli kirkas, kasvoni olivat iloiset, kuin sinunkin; niin yhtäläisiä olimme myös sielunkin puolesta, että isämme usein oli vaikea erottaa meitä toisistamme. Vieläpä rakkautemmekin esine oli sama; emmekä sitä toisiltamme salanneet, vaan teimme sen sovinnon, että jos hän toisen valitsisi, toinen tytyväisesti luopuisi hänestä."
"Jos hän olisi sinut valinnut, olisimme nyt molemmat onnelliset."
"Sallimus minua hallitsee, oi sisareni! Jumalat eivät niin tahtoneet. Salaiset kädet johtavat ihmisten onnea ja kiihoittavat heitä elämän kautta; ken on se, joka voimiinsa voi luottaa? Mies, jolle vaimoksi menin, oli kurja libertini, joka tuli juuri silloin, kuu Manlius minut hylkäsi. Hän näytti minulle selittämättömän kirjeen, joka isäämme vastaan todisti, antaen ilmi, että hän oli osallinen salaliittoon Carinoa vaataan, ja pakoitti minut sillä tavalla itsellensä menemään."
"Ja tämänkö tähden isäni sinut kirosi?"
"Hän ei koskaan peräytä kiroustaan. Asia päättyi. Tämä kurja orja menetti päänsä, sillä keisari sattui minut näkemään. Tästä hetkestä on koko elämäni ollut sotaa, jossa minulla on aseina ollut imarrus ja viettelys. Isääni minun täytyi puolustaa joka hetki. Kaikki ihmiset täällä vihaavat häntä. Keisari häntä vihaa, sillä hän ei mairittele, hovilaiset häntä vihaavat, sillä hän on rehellinen, kansa häntä vihaa, sillä hän on rikas, kaikki syntiset häntä vihaavat, siliä täällä pidetään kunnollisuutta kapinaliittona syntiä vastaan. Suojellakseni hänen harmaata päätänsä täytyi minun valloittaa koko Roma, keisarista plebeijeihin asti. Siellä olin Carinon juomingeissa, annoin amfiteaterissa rahvaan minulle käsiänsä taputtaa, ja kurjien hovilaisten minua hiemailla. Kuinka monta kertaa olen minä repinyt rikki Mesembrion kuolemantuomion, houkutellen ja pakoittaen sitä vakojien, kansan-yllyttäjien, senaatorien, liktorien ja itse Carinonkin käsistä."
"Ja tämän tähden isäni sinut kirosi."
"Hän oli oikeassa. Se ei ollut Roman patricion tyttärelle sopiva käytös. Ah, hän ei koskaan saa tietää tätä, sillä jos hän tietäisi, että hän semmoisella pinnalla elää, tappaisi hän itsensä."
"Sinä tiesit myöskin, että uskolaisteni piilopaikka löydettiin, ja senkötähden riensit tänne edeltäpäin."
"Kaksi päivää ennen aivoin Manliolle siitä tiedon antaa, mutta häntä inhotti astua minun huoneeseni. Nyt ei ole enää mahdollista muulla tavalla sinua pelastaa, ja tähän onnetar parhaiten tytynee. Joka ansaitsee ja tahtoo kuolla, hän kuolkoon, mutta jotka iloitsevat elämästä ja sitä ansaitsevat, olkoot onnelliset. Niin on hyvä. Lähde takaisin isäsi ja kultasi luo, Sofronia, ja menkäät sitten kauas, kauas täältä pois."
VI.
Nyyhkien lankesi Sofronia sisarensa kaulaan. Hetken mielenliikutuksessa kuvautui hänelle kokonaisuudessaan elämän onnen kiiltävä kuva ja hän näki edessänsä hyväilevän isäkultansa, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä silmäinsä valoksi, joka niin suurella huolella suojeli häntä pienimmästäkin tuulosesta, ja rakastavan nuorukaisen, jonka puhdas rakkaus lupasi pitkiä vuosia tulevata autuutta. Naisen sydämen voima murtui tästä kiusaavasta kuvasta, ja voimatonna vaipui hän sisarensa syliin, joka rohkeana ja katkerana katsannoltaan sulki hänet syliinsä, niinkuin sotajumalatar toisen Jumalan valtakuntaan kuuluvan samansukuisen enkelin.
"Riennä täältä pois", puhui nainen; sisarensa olkapäille kiinittäen avaran viittansa ja sitoen kultaisen vyönsä hänen vöillensä. "Lähde rohkeasti mihinkä orjani sinut viepi. Circus-teaterin meluavassa sekasorrossa ei ole kukaan vaihtoa huomaava."
"Ei, en voi sinulta tätä uhria ottaa", huusi Sofronia, omaa sydäntänsä vastaan taistellen, "Jumala sen kieltää."
"Sinun Jumalasi on rakkauden Jumala", lausui Glyceria synkistynein kasvoin, "jos et tämän rakkauden tähden voi pelastaa itseäsi, vannon sinulle, että tämä päivä on oleva maailmalle kauhistuksen päivä. Minä tunnen kaikki ne luotteet, jotka pimeyden olentoja värisyttävät, joita lausuttaessa tärisee vanha maa ja tähdet kiitävät taivaan rantaan asti, mukaansa vetäen maan kansat ja hengähtäen kalmeata rutonkuolemata elävien päälle. Jos sinä uhraat itsesi Jumalallesi, uhraan minä Roman minun jumalilleni, ja kiroon sitä niin, että vuosisadat ovat löytävät ainoastaan kuninkaallisen purppuran riepuja."
Kalpea tyttö vapisi synkkäkasvoisen sisarensa käsissä.
Tyynesti kiinnitti tämä päästänsä otetun kultavanteen sisarensa hiuskähäriin ja veti hunnun hänen kasvoillensa.
"No niin, nyt olet pelastettu. Jos kysyvät, kuka sinut pelasti, sinun täytyy vastata, ettet tiedä. En tahdo, että minun kohtaloni kenenkään sydäntä surettaisi. Pidä nimeni salassa."
Nyyhkien halasi Sofronia sisartansa, jonka sylistä hän ei voinut irtautua; Glyceria joudutti häntä.
"Joudu jo, älä minua suutele. Ei ole hyvä minua suudella. Paha onni on kiinnitetty minun huuliini."
Mutta Sofronia suuteli häntä kuitenkin. Tuossa samassa astui Aevius sisään henkivartijoineen.
"Meidät on annettu ilmi", huusi Glyceria, ruumiillansa suojellen sisartansa. Tuimalla äänellä huusi hän sitten Aeviolle: "Kuka on sinut tänne lähettänyt, kurja sykofanti?[13] Sinä erehdyt, tämä on vankihuone, eikä mikään juominkitila."
"Se on kultainen häkki, josta yhden kyyhkysen sijasta löydän kaksi."
"Pane värssyihisi mauttomat pilapuheesi, äläkä minua niillä vaivaa, lähde matkoihisi."
"Mielelläni, jos sinä tahdot tulla mukaani; mutta keisari on lähettänyt minut tänne."
Glyceria kuiskasi kiireesti sisarensa korvaan:
"Älä ilmoita, että olet sisareni, sillä, jos saavat sen tietää, on isäsi hukassa."
Ja samassa hän kääntyi sotamiesten puoleen.
"Te rohkeat! Ettekö minua tunne? Minä olen tuo hirveä Glyceria, joka lähetän tulisadetta teidän leiriinne, joka ajan joet tulvillensa teidän eteenne ja tuon teille talvea sydänkesänä, että te siitä kuolette, kuin kärpäset syksyllä. Ettekö muista Triviota, jonka suutuksissani muutin hirveksi, ja jolle vasta silloin annoin takaisin hänen ihmismuotonsa, kun koirat olivat repineet hänet rikki. Oletteko linnani edessä nähneet nuot ihmismuotoiset karyatidit,[14] jotka oveni kamanaa kannattavat ja jotka näyttävät, kuin he alinomaa silmillänsä katselisivat ohitsekulkevia. Nämät ovat olleet minua vastaan uppiniskaisia nais-orjia, jotka henkäykselläni muutin kiveksi. Tahdotteko, että asetan teidät tähän seinään kivipatsaiksi? Vai teenkö teidät pedoiksi, jotka huomenna circus-teaterissa repivät toisiansa kuoliaksi? Kuka uskaltaa kätensä nostaa? Kuka rohkenee tielläni seisoa?"
Taika-uskoisella pelolla poistuivat sotamiehet syrjään naisen tieltä; ainoastaan Aevius astui hänen eteensä.
"Taivaallisen kaunis nainen. Tarpeetonta työtä lienee muuttaa nämät pojat eläimiksi; parempi olisi muuttaa minun sydämeni kiveksi, ettei se palaisi rakkaudesta sinua kohden. Mutta salli minun kumminkin nyt viedä tämä kristitty nainen keisarin katsottavaksi; toisten hän tahtonee sinuakin mielellään nähdä, mutta tätä nykyään hän tahtoo tätä. Jos kunnioitat minua kostollasi, ei ole minulla siihen mitään vastattavaa. Henkeni ja sydämeni ovat sinulle alttiina, mutta käsilläni vien Carinon käskyn mukaan tämän tytön pois."
Glyceria kuiskasi kiivaasti sisarellensa: "Nyt jo uhkaa sinua suurempi kauhistus, kuin kuolema. Mutta ole luja. Tuohon viittaan, jonka äsken puin päällesi, on terävä tikari kätkettynä — sinä olet Romalainen, ei minun tarvinne muuta sanoa."
Puristettuaan Sofronian kättä, Aeviolle silmäystäkään suomatta, riensi hän samassa nopeasti pois sotamiesten väliltä, jotka syrjäytyivät hänen tieltänsä.
VII.
Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen.
Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten kidutuskoneet ja petojen luolat.
Juopuneita orjia venyi maassa laulaen ja maljoja kilistäen päihtyneiden senaatorien kanssa. Tuossa sait nähdä naisvaatteisin puettuja miehiä, joitten kasvot olivat värjätyt, ja jotka harppujen mukasoinnolla lauloivat rivoja dithyrambi-värssyjä; päässänsä heillä oli naisseppele ja sen päällä häväisty tammiseppele, rehellisen kansalaisen entinen koristus; valtakunnan etevimmät virkamiehet, konsulit, praefektit, tribunit, olivat muuttuneet satyreiksi[15] ja fauneiksi,[16] ja tanssivat inhoittavilla liikenteillä kuultaviin huntuihin puettujen hovinaisten kanssa. Tämän pirullisen tanssin keskellä makasi Carinus, ollen purpuri-vaipallensa itse suurin häpeä. Hänen kasvojensa tylsistyneet juovat olivat viinin, hekumallisten himojen ja kemujen kautta uudestaan kiihtoneet, ja hänen hiuskähäristään tippui tuoksuvata öljyä.
Sofronia säikähtyi tätä näkyä, jossa, jos minne katsoi, samanlaisia haamuja tuli näkyviin, ja ensi kerran elämässään unohti hän Jumalan, joka on likimpänä joka paikassa, jossa vaara on suurin. Mutta kuka voipi muistella Jumalan läsnä-oloa siinä, missä on saatanalle pystytetty alttari.
Vavisten tuskasta kurotti kristitty nainen kättänsä kohden kultaista viittaa, itsekään sitä huomaamatta ja sisarensa kehoitusta muistamatta. Mutta kun tunsi tikarin kahvan kädessään, rohkaisi hän taas yht-äkkiä mielensä; heti tuli hänestä taas rohkea, vakava romalainen nainen; sallimatta itseänsä taluttaa, astui hän ujosti tanssijain joukkoon ja seisahtui korkeana ja ylevänä Carinon eteen.
"Sinäkö olet se, joka sanot itsesi Roman keisariksi?" kysyi hän häneltä äärettömällä ylenkatseella.
Hymyillen kohosi Carinus vuoteeltansa ja viittasi telmääjille, että vaikenisivat.
"Mistä ajasta asti osoittaa tämä sana keisari inhoa ja häpeätä", jatkoi Sofronia, luoden uljaat silmänsä Carinoon. "Mikä kirottu onni saattoi sinutkin Romaan kokoilemaan ympärillesi kaikkea, mikä on häijyä ja kurjaa, sekä opettamaan syntiä hallitsemaan, joka on syntysin jumaliesi temppelistä? Etkö tunne maan tärisevän jalkojesi alla, etkö kuule taivaan jyrisevän ylitsesi? Lähenevien barbarilais-miljonien jyrinä ei aja sinua unestasi, että saisit oppia, kuinka et ole herra, vaan tomua maan päällä, joka paljaasta Jumalan henkäyksestä raukenet mitättömyyteen, etkä tule paremmaksi kuin maa, johon sinut haudataan."
Kääntyen Aevion puoleen lausui Carinus.
"Todella et ole minua pettänyt. Tämä on kummallinen nainen, erin-omaisen kaunis nainen; raivoo vaan, ole suutuksissa, kiroominen enentää kauneuttasi; mitä enemmin kiroot, sitä hartaammin palaa mun rakkauteni."
"Sinä olet kerran palava perkeleitten liekkien keskellä! Sinun ylitsesi elää näkymätön tuomari, joka tuntee sydämesi ajatukset, ja nämät kasvot, joiden nyt näet hymyilevän ympärilläsi, olet vihan päivänä näkevä väänteleivän tuskasta ja itse olet oleva samassa kadotuksessa."
"Panteonin kautta! Tämä muoto puuttuu vielä jumalien keskuudesta. Aevius, tuo minulle kuvanveistäjä. Rakentakaat temppeli ja asettakaat siihen tämän jumalattaren kuva ja hänen nimensä on oleva: 'Venus bellatrix.'"[17]
Eräs hoviin kuuluva taideniekka hyökkäsi paikalla sisään, piirustin ja vaksipalanen kädessä. Kainolla hämmästyksellä huomasi Sofronia, että, samassa kun Aevius muodosti hänen nuhtelevia sanojansa värssyiksi, kuvanveistäjä koetti kuvata hänen korkean vartalonsa muotoa.
Nainen vaikeni paikalla, eikä enää sanaakaan puhunut eikä kasvojansa vähintäkään muuttanut.
"Jouduta työtäsi, Sextus, jos tahdot kuvata Venus bellatrixin muotoa", lausui Carinus kuvanveistäjälle, "hetken päästä muuttuu hän Venus victa'ksi."[18] Kuin nälkäinen käärme puikelsi hän samassa likemmälle naista, kiinnittäin silmänsä hänen kasvoihinsa.
Sofronia seisoi kalpeana niinkuin kuva.
"Noh, mikset jo raivoo? Ole suutuksissa. Tämä enentää satakertaisesti sitä hekkumaa, jota sydämeni tuntee; soimaa, kiroo, herjaa; minä rupeen sinua halaamaan, suutelemaan ja tulen hulluksi ihastuksesta."
Tyttö pysyi äänetönnä ja hänen kasvonsa kylminä.
"Ah, tahdotko kylmillä kasvoillasi minua jähdyttää? Sinä huomasit, että kainoutesi puna ja vihasi liekki minua ihastuttivat ja nyt olet olevinasi kuin olisi kainous ja viha yht-äkkiä kasvoiltasi haihtuneet, ryöstääksesi minulta nautinnon suloisimpaa ihanuutta. Orjat, temmatkaat pois hänen päällysvaatteensa."
Äänetönnä tempasi Sofronia tikarin viitan alta ja katseli rohkeasti ympärillensä.
Hämmästyneenä pysyi Carinus samassa asemassa, jossa hän oli tämän arvaamattoman liikkeen hetkenä. Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ainoastaan Aevius pysyi rohkeana. Hiipien astui hän liukkaalla hymyllä likemmälle neitoa.
"Kaunis nainen, älä unohda, että olet kristitty. Jumalasi ankarasti rankaisee sitä, joka väkivallalla itsellensä kuoleman oven aukaisee, ja itsensä taikka toisen tappaminen on samanlainen synti uskontosi mukaan; velvollisuutesi on joka tapauksessa kärsiä, mitä Jumalasi sinulle suo, oli tämä tuskan kuolema tai hetken olo Carinon sylissä. Älä unhota, että olet kristitty, ja että moni kristitty nainen ennen sinua on kärsinyt tätä martyrin-lajia."
Sofronian kädessä vapisi puoleksi kohotettu tikari.
Aevius astui vielä askeleen häntä kohden.
"Muista, että olet kristitty nainen", lausui hän, viekkaasti katsellen tikaria, valmiina rohkealla tempauksella ryöstämään sitä hänen kädestänsä.
"Mutta minä olen myös romalainen nainen!" huusi Sofronia, muistaen sisarensa sanoja, ja salaman nopeudella syöksi hän tikarin sydämeensä.
Hän oli tarkalla kädellä iskenyt, sillä kahvaan asti tunki ase hänen sydämeensä. Romalaiselle neidolle oli kunnia taivaallista autuuttakin pyhempi.
Silmänräpäyksessä vaipui hän maahan ja kuoli.
VIII.
Sillä aikaa isä ja sulhanen turhaan hakivat hukkunutta lemmittyänsä.
Ainoastaan salaa oli heidän mahdollista tiedustella, sillä Sofronialla ei ollut julkista turvaa.
Mesembriota ei ollut moneen aikaan Romassa nähty, ja kaikkia kummastutti, kun tämä arvoisa mies taas ilmautui forum-torille elehvantin-luisen sauvan nojassa ja joka askelella huoaten.
"Ah, sinua hyvää vanhusta, harvoin sinut Romassa enää näkee", huusi hänelle hyvänhajuinen patrikilainen teikari; "Probon kuolemasta asti emme ole sinua nähneet,"
"Minä olen vanha ja kivulloinen, hyvä Pompejanus. Töintuskin saan enää jalkani liikkumaan, ja sinua en tuntisi, jos et puhuisi, niin heikoiksi ovat silmäni hiveltyneet."
"Mutta minkätähden et tahdo Romassa asua?"
"Jos vaan näkisit nuot kauniit nauriit, jotka kasvavat kasvitarhassani, et varmaankaan käskisi minua Romaan tulemaan. Näin vanhaa ihmistä ei mikään huvita niin paljon, kuin persikkapuitten siitös-oksat."
Siinä samassa tuli lähettiläs Kapitoliosta saapuville ja lausui
Pompejanolle kuiskaten:
"Carinus on luopunut purpurista veljensä Numerianon hyväksi."
Mesembrius kuuli välistä niin hyvin, että kuiskaamisestakin voi selon saada.
"Mitä puhut", huusi hän kiihkeästi, "Carinus on luopunut hallituksesta, ja Numerianus tulee keisariksi. Vivat! Vivat!"[19]
"Sinä tunnet Numerianon? Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä katsannolla hovimiehet.
"Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy jalo aikakausi. Itsekin aivon istua hevosen selkään ja lähteä sinne, jossa jokaisen rehellisen miehen tulee olla saapuvilla; en ole vielä niin vanha, etten voisi kuolla miekka kädessä."
Kiihkeällä innostuksella puhui ukko eikä hän enään nojaantunut sauvaansa, ja erään tuttavan, joka tuli Kapitolion puolelta, tunsi hän jo sadan askeleen päästä. Tämä oli Quaterquartus auguri.
"Kapitoliostako tulet, Quaterquartus? Noh, mitä kuuluu?"
"Minä jo sen ennustin", sanoi auguri mahtisella vakuutuksella; "senaatti ei hyväksynyt luopumusta ja pakoitti Carinon ottamaan purpurin takaisin."
Mesembrius painui paikalla sauvansa nojaan.
"Ai jalkojani! oh tuota leiniä molemmissa polvissani! Mitä minä olen puhunut, vanha hupsu? Minäkö istuisin hevosen selkään, vaikka ainoastaan nojatuolissa voin istua. Niin hupsu on vanha ihminen. Minäkö menisin sotaan, vaikka näen niin huonosti, ett'en voisi eroittaa vihollista hyvästä ystävästä? Naurakaat vaan, hyvät ystäväni, naurakaat vaan tälle vanhalle, hupsulle miehelle. Oh, jalkojani!"
Kovasti ähkyen astua hoiperteli hän taas edelleen. Tiellä tapasi hän
Manlion.
"Oletko mitään tietoja saanut?" kysyi Manlius.
"Huomenna tunkeudun väkivallalla Carinon luo. Ja sinäkö?"
"Minä menen Glyceriata hakemaan."
"Ja murhaat hänet, ennenkun hän saa mitään puhutuksi."
"Älä huoli, vaikka olisi hän lumousvoimalla varustettu, on hän kuoleman oma. Huomenna tapaamme toisiamme Carinon atrium-salissa. Ota miekka mukaasi."
Manlius läksi Pons-sacer sillan luo.
Tritonikuvan edessä istui siellä tuo vanha ämmä, joka oli hänelle antanut sormuksen. Nähtyänsä Manlion, nousi hän ja astui hänen eteensä.
"Onko sinulla sormus, ylevä herra?" kysyi hän.
"Katso; tuossa se on."
"Tahdotko seurata minua?"
"Senpätähden minä tulin."
"Neljä päivää olen täällä sinua odottanut. Mikset ole ennen tullut?"
"Ilo ei koskaan myöhään tule", lausui Manlius katkerasti ja antoi johtaa itseänsä puutarhojen, syrjäteitten ja katettujen käytävien kautta, siksikuin hänen saattajansa aukaisi pienen, viheriäksi maalatun vaski-oven, ja ottaen häntä kädestä kiinni vei hänet umpipimeän käymäsolan kautta ympyriäiseen pylväs-saliin, joka valonsa sai yhdestä ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä akkunasta.
Täällä nainen poistui kutsuaksensa käskijäänsä.
Manlius katseli tarkastellen ympärillensä. Aivan toista oli hän luullut näkevänsä romalaisen vallasnaisen salissa: itämaan kukkiin päättyviä jaspis-pylväitä, ruusuvettä suihkuavia lähteitä, lempikohtausten kuvia, hekumallisten voiteitten hajulla lämmitettyä ilmaa, purpuraisia lepovuoteita, hopeisia peilejä. Kaiken tämän sijaan näki hän kylmän, korkean, temppelinkaltaisen salin, jonka seinillä näkyi suurenmoisia kuvia sankareista ja tappeluista; ja keskellä salia ei ollut muuta, kuin vanhan kaljupäisen miehen marmorinen rintakuva.
"Tokkohan Glyceria täällä asunee?" ajatteli hän itseksensä, mutta samassa kuuli hän nimensä mainittavan.
Hän kääntyi. Hänen edessänsä seisoi pitkävartaloinen, vaalea nainen koristelemattomassa, lumenvalkoisessa vaatteessa, joka peitti hänet kokonaan kaulaan ja käsiranteisin asti. Tämä ei ollut lempiseikkailusten kotipuku. Ja kuitenkin muistuttivat nämät kasvot surkuttelevalla tavalla rakkautta. Surullinen, epävakainen, kalvava katumus asui jokaisessa kasvojen piirteessä, jotka olivat kuin kauneuden kuihtuneita kukkia.
Manlius tunsi hänet Glyceriaksi. Hänen verensä tulvasi kuohuen aivoihin, hänen kätensä pusersi miekan kahvaa. Mutta hän ei tahtonut häntä tämmöisenä tappaa, luullen tämänkin ainoastaan viehättelyksen juoneksi, jonka harjoittamisessa tämmöiset naiset ovat niin oivallisia. jos on hekumallinen voitettava, kohtelevat he häntä hempeydellä; jos on sankari, astuvat he hänen eteensä Minervan muodossa; jokaisen miehen eri luontoa myöten sovittavat he pukuansa, mieltänsä, vieläpä kasvojensakin muotoa, jotta jokainen heidät tuntee erilaisessa muodossa. Manlius ei voinut Glyceriaa näin surullisena murhata, hän tahtoi odottaa sitä hetkeä, jona nainen rupeaisi puhumaan rakkaudesta, aikoen ensimäisen haluavaisen hymyn palkita miekan iskulla sydämeen.
Pää syvälle vaipuneena seisoi nuori nainen kolmen askeleen päässä
Manliosta, ja lausui tuskin kuultavalla äänellä:
"Myöhään tulet, hyvin myöhään."
Manlius vastasi masennetulla vimmalla. "Onko kentiesi rakkaus semmoinen hedelmä, joka kypsyy liiaksi, jos sitä kauan säilytetään?"
Pelästyneillä silmillä katseli Glyceria Manliota. "Mikä siihen syynä, että minulle puhut rakkaudesta?"
"Etkö ole minua sentähden kutsunut, että sopottaisimme toisillemme autuudesta, riemusta ja suloisesta hekumasta?"
"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua hirvittää, kun noin minulle puhut."
"Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?" lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.
Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä hetkenä kuolleena maassa?"
Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin huoneen valkea seinä.
Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.
Glyceria astui häntä likemmäksi ja tutki vakavalla katsannolla hänen kasvojansa, kuin olisi hän lukenut hänen sieluansa.
"Manlius Sinister!" puhui hän tyynellä, levollisella äänellä: "Unennäköni ovat minulle ilmoittaneet, että tulet minua tappamaan, ja minä tiedän hyvin, että puristat viittasi alle kätketyn miekan kahvaa. Se ei voi minua surettaa. Ainoastaan se minua surettaa, että luulet minua morsiamesi murhaajaksi."
Manlius huokasi ja koko hänen ruumiinsa värisi salaisesta kauhistuksesta, ja äänellä, joka kuului, kuin olisi maan alta tullut, kysyi hän: "Kuinka he hänet tappoivat? Repivätkö pedot hänet palasiksi? Vai heittivätkö he hänen hennon ruumiinsa polttavien liekkien valtaan? Puhu! Kerro minulle perinpohjin ja selvästi, kuinka he kiduttivat hänet kuoliaksi. Minä sen tahoon kuulla?"
"He eivät vieneet häntä kiristyspuille, vaan Carinon juominkeihin."
"Ah!" huudahti Manlius vallattomassa vimmassa ja peitti kasvonsa. Pian hän kuitenkin taas otti kätensä niistä pois ja puhui levollisesti: "Jatka, äläkä unohda mitään. Kuvaile minulle tätä kurjuutta kohdasta kohtaan, kuinka he pitkin likaa laahauttivat tätä alttarikuvaa? Puhu."
"Sitä he eivät tehneet. Eräs nuori romalainen nainen, joka tahtoi häntä pelastaa, vaihtaen vaatteita hänen kanssansa vankihuoneessa, kätki, kun tämä tuuma kävi tyhjäksi, väkipuukon hänen vyöhönsä, ja hän tappoi itsensä, ennenkuin miehen käsi sai häntä koskea."
Manlion silmästä vieri kyynel. Miekka putosi hänen kädestänsä.
"Te kaikki taivaan jumalat, siunatkaat tätä naista tikarin tähden! —
Etkö tiedä, kuka hän oli?"
"En tahto, että hänet tuntisit."
Manlius hengitti vapaasti, kuin olisi hän herännyt hirveästä kummitus-unesta.
"Minä kiitän sinua tästä tiedosta, kiitän."
Jotain kauheata oli tässä kiitoksen lausumisessa.
"Mutta vaara ei ole vielä loppunut; Carinus, jonka kalmeille kasvoille naismarttyrin veri oli pirskunut, vaipui taintuneena takaisin lepovuoteellensa, ja hänen vapisevassa sielussaan välähti tämä ajatus: kun nainen on näin altis kuolemaan, kuinka alttiit surmatyöhön ovat hänen isänsä ja miehensä, kun tästä saavat tiedon? — Ei kukaan tuntenut Sofroniaa, mutta isäni olo Romassa on jo nostanut huomiota, ja vaikka hän ei julkisesti kuulustele tytärtänsä, rupeevat jo ihmiset aavistamaan, että murhattu nainen oli hänen tyttärensä. Sentähden teitä molempia huomenna käsketään Carinon luoksi, ja hän kysyy teiltä: 'tunnetteko tätä ruumista, joka on löydetty murhattuna kristittyjen vankihuoneesta', ja teille näytetään morsiamesi. Ole luja sydämessäsi sinä hetkenä, Manlius; he eivät saa nähdä kyyneltä silmässäsi, kun katselet ruumista; sinun tulee sanoa, ettet tunne sitä; muuta kasvosi huolettomiksi, sillä jos annat itsesi ilmi, olet kuoleman oma."
"Minä? Minäkö muuttaisin kasvoni huolettomiksi?" puhui Manlius itsekseen houreissaan. "Minäkö en olisi tuntevinani häntä, kun hän kuolleena makaa minun edessäni? Minäkö sanoisin etten ole koskaan häntä nähnyt!"
"Vai luuletko, että Carinus voi jättää miehen henkiin, jonka vaimo on kuollut hänen kauttansa?"
"Sinä olet oikeassa", lausui katkerasti ritari, "Manlius oppii teeskentelemään."
Ja hän nauroi kauheasti.
Glyceria lankesi polvilleen hänen eteensä ja paljastaen hänelle kauniin rintansa, lausui hän syvästi huoaten.
"Ja nyt — — — ota miekkasi ja pistä sydämeeni."
Manlius hymyili.
"Vai unesi ennustavat, että tulen sinua murhaamaan? Hm! Sinä olet kaunis nainen, Glyceria, todellakin viehättävä muoto. Onko totta, mitä sinusta puhutaan, että Carinus sinua niin hartaasti jumaloitsee?"
"Vieläkin enemmin minä häntä vihaan. Minkätähden tämän kysyt?"
"Katso, sentähden, että minua haluttaa tietää, soitko koskaan Carinolle lempesi?"
"En koskaan hymylläkään."
"Ja kuitenkin hän uhraisi itsensä päivällä sen yön tähden, jonka hänelle antaisit."
"Jos hänelle annan yön, Styxin nimeen! se on ikuinen yö!" huusi
Glyceria kovalla äänellä, leimuavin kasvoin.
Manlius astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
"Katso, unesi ovat valehdelleet, en tapa sinua, Glyceria. En tapa, en; minä aivon ottaa sinut vaimokseni."
Hämmästyneenä veti Glyceria kätensä nopeasti takaisin.
"Manlius, tämä iva on katkerampi kuin kuolema."
"Ei — minä rakastan, minä rakastan sinua."
"Manlius, älä näin minua tapa, älä näin. Ennen terävällä miekallasi."
"Minä rakastan sinua. Jos sisartasi rakastin, näen nyt hänen kuvansa sinun kasvoissasi, ja jos mielenhaikeus minua siitä kalvaa, että hänet kadotin, täytyy minun paeta sinun luoksesi, sinulta saadakseni lohdutusta. En usko mitään siitä, mitä maailma sinusta puhuu, minä otan sinulta entisyytesi pois, ja teen sinut siksi, mitä sisaresi oli. Minä vien sinut takaisin isäsi luo, ja annan hänen siunata sinua samalla siunauksella, jonka hän sisarellesi lausui. Sinulle annan kaikki, mitä sisarellasi oli, sinä saat pitää hänen koristelematonta pukuansa, myös hänen nimensäkin puen päällesi, ja rupeen kutsumaan sinua omaksi Sofroniakseni."
Vavisten irtautui Glyceria Manlion käsistä, joka hempeästi veti häntä rintaansa vasten; sykkivin sydämin ja leimuavin kasvoin riensi hän sieltä pois, voimatta sanaakaan vastata Manlion hurmaavaiseen puheesen.
Manlius katseli hänen jälkeensä ja lausui katkerasti itsekseen poistuvan naisen jäljestä: "Vai niin, enkö jo osaa teeskennellä?"
IX.
Niinkuin Glyceria edeltäpäin oli vakoojiltaan tiedustellut, kävivät jo seuraavana päivänä Carinon liktorit Manlion luona käskemässä häntä Carinon luo.
Manlius ei odottanut heidän käskemistään, vaan meni itsestänsä.
Koristelemattoman sotapukunsa sijaan puki hän yllensä väljän, kukkas-kankaisen silkki-togan (levätin), semmoisen, kuin sen ajan teikarit käyttivät; hiuskähäriänsä voiteli hän hyvänhajuisella öljyllä, sormiinsa lateli hän sormuksia, kehräsluittensa ympäri kääri hän vaimoväen koristuksia ja myös varpaisinkin pisti hän sormuksia, jotka kiilsivät sandalien (virsuin) läpi; ja koko kasvonsa maalasi hän täyteen pieniä, punaisia pilkkuja, että hänellä näytti olevan aivan yhtäläisiä kirpuloita, kuin itse Carinollakin. Tämännäköisenä astui hän verkalleen, kopeasti pää pystyssä, Carinon atriumiin, joka oli täynnä hänen tapaansa puettuja hovilaisia, jotka kadehtien katselivat nuorukaisen erin-omattain loistoisaa pukua. Ainoastaan sitä eivät he voineet ymmärtää, minkätähden hän oli maalannut kirpuloita kasvoihinsa.
Manlius kumartui maahan asti Carinon eteen, joka tervehtimisen tapa Persian hovista oli tullut Romaan. Itse Aevionkin täytyi myöntää, ettei hän semmoisella nöyryydellä voinut kumartaa, kuin Manlius.
Sen perästä tarttui hän Carinon levätin reunaan ja suuteli sitä tavalla, joka oli niin kunnioitusta täynnä, että ainoastaan innokkaimmat Juutalaiset voivat niin hartaasti Thoraansa suudella.
Carinus tahtoi näyttää ankaralta.
"Jo on neljä päivää mennyt siitä, kuin tulit Romaan, ja vasta nyt tulet eteeni", puhui hän nuhdellen Manliolle.
"Oh, jalo keisari", lausui Manlius verrattoman suloisella äänellä, kymmenen kertaa kävin Atriumissa ilmoittaakseni sinulle sanomia, jotka tuon mukaani Aasiasta, mutta yhtä monta kertaa olen saanut kuulla, että nautit iloa, jota jumalien sopisi kadehtia, enkä kuulu noiden raakojen sotamiesten joukkoon, jotka karkaavat ovesta sisään tärkeiksi luulluin sanominensa, ja vievät sinulta ilon hetken, jota eivät koskaan enää voi antaa takaisin."
"Hyvä, sinä olet oivallinen mies; mitä uutisia siis toit Persiasta."
"Ei ole missään eloa, oi keisari, muualla, kuin missä sinä olet. Maan kaikki valtakunnat ovat ainoastaan Roman vastakohtia. En tahdo sinua väsyttää ikävillä sotajutuilla. Sota on ainoastaan siksi hyvä, että muriseva kansa vähenee; minkätähden siis sinua sillä häiritsisin."
"Aivan oikein, Manlius. Puhu muista asioista."
"Sinun hyväksesi ovat kaikki havaintoni. Olen barbarimaissa nähnyt harvinaisimpia asioita ja aina sinua muistelin. Afrikassa näin hevosia, joitten kiiltävälle nahalle oli juovitettuna pitkiä viivoja, ja joitten kaltaisia ei kukaan keisari circus-teaterissamme vielä ole näyttänyt. Minä annoin muutamia Alexandrian maaherralle, että hän lähettäisi ne sinulle. Indian meressä löytyy koteloinen, joka köyttää itseänsä kiinni kallioon kuiduilla, jotka ovat niin hienoja kuin hämähäkin langat. Näistä langoista valmistetaan siellä kankaita, jotka ovat kiiltävämpiä kuin silkki. Katso, minä toin sieltä sinulle kappaleen sitä lajia, jota ainoastaan kruunupäät hallitsijat käyttävät."
Ja nyt antoi Manlius keisarille loistoisan vaatteen, jonka hän oli tuonut Indian rajalta, sillä tarkoituksella, että siitä tulisi Sofronian morsiushuntu.
Keisari katseli hämmästyneenä sitä erin-omaisen kaunista vaatetta.
"Manlius! minä määrään sinut senaatoriksi."
Hovilaiset alkoivat kateellisesti katsella Manliota. Parran-ajaja, joka kaikista enimmin piti huolta Carinon suosiosta, tahtoi, kun ei voinut soimata tuotua vaatetta, kumminkin kostaa Manlion kasvoille.
"Mistä olet nuot kirpulat itsellesi saanut, Manlius? Näytäthän siltä, kuin olisivat kärpäset pahasti menetelleet rutuullisten kasvojesi kanssa."
"Sinä olet barbari, Marcius. Nämät kirpulat ovat kasvoilleni maalatut.
Tämä on ylevin muoti, jonka olen Persian hovissa oppinut."
"Onko siellä tapana käyttää kirpuloita?" kysyi Carinus, jonka kasvot
Marcius tavallisesti maalasi valkoisiksi ja punaisiksi.
"Ainoastaan ylimyksillä. Nämät omat tunnustähtiä, joilla ylhäiset eroovat yhteisestä kansasta. Mutta tiettyä on, että tämän asian ymmärtäminen vaatii ylevämpää kauneuden tuntoa, kuin mitä sinulla Marcius on; pitää tietää, minkätähden ja kuinka suuresti nämät pilkut muuttavat kasvot kauniimmiksi. Tyhjä, ikävä, sileä ruma, kuin sinun, jossa, kun sitä katselee, ei näe muuta, kuin valkoista ja punaista, on plebejistä (halpasukuista) aistia. Apollonilla on myös kirpulaiset kasvot."
Manlius tiesi hyvin, että Carinus mielellään sanoi itsensä Apolloniksi.
Hovilaiset hämmästyivät tätä rohkeata valhetta.
"Sanonpa vieläkin kerran, että Apollonin kasvot ovat kirpulaiset, sillä Apollonin kuva on aurinko, ja eikö aurinko ole täynnä pilkkuja? Eikö ole taivas itse tähdillä varustettu, ja eivätkö tähdet ole taivaan kirpulat, samaten kuin kirpulat ovat kasvojen tähdet? Älä siis, Marcius, soimaa tätä kruunupäitten aistia."
Carinus viittasi Marciolle, että hän pesisi pois maalin hänen kasvoistansa.
"Jumalalliset kasvot!" huusi Manlius ihastuneena; "voi jumalattomat ovat ne, mitkä kasvoistasi ovat peittäneet kirpulat, joita sulotarten kädet runsaalla huolella oli niihin luoneet. Tulkaat, ystäväni, nämät kasvot olkoot meille esi-kuvana."
Ja hovimäki astui riviin Marcion eteen, joka maalasi kirpuloita heidän kasvoihinsa, aivan kuin oli Carinolla.
Tästä hetkestä tuli Romassa ylhäisimmäksi muodiksi maalauttaa kasvot kirpuloisiksi.
"Manlius!" puhui keisari, "minä määrään sinut Roman prefektiksi."
Manlius oli voittanut kaikki keisarin suositut.
Aevius oli toivottomuuteen vaipunut.
"Mihin vertailen tästälähin keisaria värssyissäni, kun ruusut ja lemmenkukat ovat lakanneet olemasta kauniita?"
"Vertaile hänet kuninkaalliseen panteriin", opetti hänelle Manlius, ja runoniekka oli siihen tyytyväinen.
Tällä hetkellä tuli Mesembrius. Atriumissa kuuli hän, että Manlius jo oli sisällä, ja riensi hänen jäljestänsä. Ovesta näki hän vävynsä ja hämmästyi hänen ulkonäköänsä.
"Onko tuo histrioni (näyttelijä) Manlius?" kysyi hän itsekseen, katsellen Manlion pitkää silkki-togaa (viittaa) ja kirpuloilla maalattuja kasvoja. "Olitko Glycerian luona", kysyi hän sitten matalalla äänellä.
"Olin", vastasi Manlius.
"Tapoitko hänet?"
"En."
"Silloin ymmärrän muutoksesi. Tähän asti on madosta tullut perhonen, sinä olet muuttunut siksi leijonasta. Minä surkuttelen sinua."
Ja samassa astui vanha senaatori arvokkaana keisarin luo, ja seisahtui sauvansa nojaa hänen eteensä.
"Carinus keisari. Minä olen tullut sinun luoksesi valittamaan, taikka, jos se sinua enemmin miellyttää, armoa pyytämään. Minulla oli ainoa tytär."
"Onpa toinenkin", keskeytti häntä Aevius.
"Minä sanon, yksi ainoastaan minulla oli. Silmieni valo, vanhuuteni turva. Houkuteltuna vieraasen uskoon vietiin tämä tyttö kumppaleineen vangiksi salaisesta yö-atriasta. En tahdo kanssasi uskon asioista riidellä, Carinus, mutta minä luotan sinuun, että kuuntelet vanhan miehen rukousta, joka on harmaantunut Roman palveluksessa, ja annat hänelle hänen ainoan lapsensa takaisin."
Carinus nousi kankealla arvollisuudella vuoteeltaan ja kuiskasi jotain eunukillensa. Sitten kääntyi hän Mesembrioon.
"Senaatori, en tietänyt tyttäresi olleen vangittujen lahkolaisten joukossa; jos sen olisin tietänyt, olisin jo kauan aikaa sitten antanut hänet sinulle. Tyttäresi oli kaunis, niinkuin sanoit?"
"En sitä ole sanonut, herrani."
"Tuskalla täytyy minun sinulle sanoa, että kaunis tähän seuraan kuuluva neito mennä yönä murhasi itsensä vankihuoneessa."
"Katsele ruumista, senaatori, ja jos se ei ole sinun tyttäresi, niinkuin minäkin hartaasti toivon, niin etsitän häntä ja lähetän hänet kotia."
Mesembriolle oli tämä armo niin tuskauttava, että hän unohti kiittää.
Eunukki tuli takaisin; hänen jäljestänsä kantoi kaksi, orjaa puulavalle asetettua ruumista, joka oli peitetty pitkällä vaipalla.
Aevius veti peitteen ruumiin päältä.
Mesembrius säikähtyi hirveästi. Veri kohosi yhtäkkiä hänen päähänsä. Hänen äänensä tukehtui. Hän ei voinut liikkua. Niin seisoi hän muutamia hetkiä, — siksikuin valloillensa pääsevän tuskan huudolla hyökkäsi ruumiin päälle:
"Tyttäreni, suloinen tyttäreni!"
"Häntä siis minun tulee pelätä", kuiskasi Carinus.
Raskaasti huoaten halaili Mesembrius ruumista. Kuolema antoi Sofronian kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi.
"Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden piti sinun jättää minut tänne? Jos halusit kuolla, miks'et sitä minulle unessani ilmoittanut, että minäkin olisin mukaasi mennyt? Mitä enää voin rakastaa mailmassa, jossa et sinä ole? Miksi eläisin minä, lahonnut, kuiva puu, jolta kukoistava oksanen on taitettu pois? Etkö enää voi ainoatakaan sanaa, ainoatakaan hymyä minulle suoda. Ennen olit niin puhelias, niin ilomielinen; oi minkätähden täytyi minun elää vanhaksi?"
Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan.
Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli Sofronian kuolemata itkeä.
Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän
Carinoa. Hänen kasvojensa muodossa ei huomattu vähintäkään surua.
Kauhistuneena tempasi Mesembrius nuorukaisen kättä.
"Eikö ole sinulla yhtäkään kyyneltä, kun morsiamesi makaa edessäsi murhattuna?"
Carinossa syntyi epäluulo ja hän katsahti yhtäkkiä Manlioon, hovilaiset kääntyivät salaisella pahansuonnilla hänen puoleensa.
"Morsiameni!" kysyi Manlius kummastuneena. "Erehdytpä varmaan, vanha
Mesembrius."
"Ovatko Raivottaret mielesi riivanneet, kun et muista, että ainoastaan kolme päivää sitten pyysit minulta tyttäreni avioksesi ja että myöskin lupasin hänet sinulle."
"Tyttäresi kyllä", vastasi Manlius järkähtämättömällä vakavuudella, "muttei tätä, vaan Glycerian."
"Ole kirottu", huusi Mesembrius katkerimmassa mielen raivossa, ja huolimatta keisarin läsnä-olosta, kuolleesta tyttärestänsä ja henkeänsä uhkaavasta vaarasta, hyökkäsi hän hourupäisenä ulos salista.
Mutta juuri tämä hourupäisyyden raivo hänet pelasti.
"Joudu hänen peräänsä, Galga", huusi Carinus, "ottakaat hänet kiinni.
Tältä mieheltä on pää katkaistava."
Galga riensi senaatorin perään. Eunukit veivät ruumiin pois. Manlius otti käteensä harpun ja viritti Carinon huviksi suloisen arabialaisen nuotin.
Mesembrius juoksi sillä välin palatsin kautta. Orjajoukko väisti häntä, peljäten hänen vimmattuja kasvojansa, ja antoi hänen päästä ulos portista. Hänen hurjat sanansa saattoivat paikalla kansaa saapuville ja ennenkuin Galga oli saanut hevosen, ja pretorianein ratsujoukon kanssa päässyt hänen jälkiinsä, tulvaili jo kokonainen suuri kansanjoukko ukon ympärillänsä.
Thrakilainen jättiläinen syöksi telmäävän kansan keskelle, ja ojentaen toista kättänsä, tavoitteli sillä Mesembrion harmaata päätä, miekallansa eroittaaksensa sitä kaulasta, mutta vanha Romalainen viskasi voimalla, jota ei olisi voinut odottaa hänen ikäiseltään, raskaan sauvansa jättiläisen päähän, että hän otsa musertuneena kaatui maahan. Sitten hyppäsi hän hänen hevosensa selkään, johti vimmastunutta kansaa kohortia vastaan ja ajoi sen silmänräpäyksessä pakoon. Ennenkuin uusia voimia saatiin kokoon kapinan hillitsemiseksi, katosi Mesembrius eikä häntä sen jäljestä enää voinut löytää.