NELJÄS NÄYTÖS.
1:nen kohtaus.
CHIMENE. ELVIRA.
CHIMENE.
Elvira, etkö usko, ett' on väärä huhu?
ELVIRA. Hänt' yksin ihaillaan, ei kenkään muusta puhu, vaan kaikki sankaruutta pilviin saakka kiittää tuon nuoren, jonka töille sanat tuskin riittää. Vain häpeäkseen maurit hänen eteen tuli: nous nopsaan vuoksi tuo, myös nopsaan paoks suli; kolmessa tunniss' oli voitto saatu niin, kaks kuningasta että heiltä vangittiin. Ei voimaa päällikkömme mikään voinut estää.
CHIMENE.
Rodrigon kättäkö ei kukaan voinut kestää?
ELVIRA. Kädellään kuningasta kaks hän voitti, heidät kädellään vangiten näin vapautti meidät.
CHIMENE.
Sa mistä kuullut olet oudot viestit nää?
ELVIRA. Kansalta, kaikkialla nyt mi ylistää hänt' yhtä, ainoata, ilon, onnen tuojaa, maan turva-enkeliä, vapautensa suojaa.
CHIMENE.
Kuningas minkä antaa arvon työlle tälle?
ELVIRA. Rodrigo esittäytä viel' ei tohdi hälle, mut hoviin Don Diego riemuin saattanut nimessä voittajan on vangit kruunatut ja anoo, kuninkaan ett' armo ottais vastaan käden, mi palvelee näin maataan, ruhtinastaan.
CHIMENE.
Häll' eikö haavaa siis?
ELVIRA.
En ole tuosta kuullut.
Te kalpenette! Ken teit' ois niin heikoks luullut!
CHIMENE. Vihani heikennyt taas herää. Huolissain hänestä muistanut en omaa murhettain. Se mulle mieleenkö, kun häntä kiitetään? Velvoitus, kunniako vait on rinnan tään? Kaks kuningasta voitti, murhas taaton multa tuo miesi: viihdy, lempi, viha iske tulta! Tään murhepuvun, josta tunnen tuskani, hän ensi uljuudellaan mulle toimitti; lie muiden miehekkääksi häntä kiittäminen, täss' ympäristössä hän vain on rikollinen. Te hunnut, harsot synkät, vaatteet kaihon, joihin hän ensi voitollaan mun kääri kauheoihin, vihani virittäjät, olkaa tukenani nyt vastaan lempeäin, jos vaatii kunniani! Ja jos mun rakkauteni sulattaisi jääni, te mulle muistuttakaa synkkää tehtävääni ja kättä voittoisata suoraan syyttäkää!
ELVIRA.
Prinsessa saapuu. Hillitkäätte myrsky tää.
2:nen kohtaus.
PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. ELVIRA.
PRINSESSA. En tänne lohduttamaan tule tunteitasi, mun huokaukseni vain hakee huoliasi.
CHIMENE. Ilohon yhteisehen ennen yhtykää ja onneen, jonka teille taivas lähettää! Prinsessa, mulla vain on suruun oikeus. Se vaara torjuttu, se kansan pelastus, min aikaan saanut on Rodrigon miekka, yksin minulle kyyneleitä kylvää kärsimyksin. Hän hyvin palvellut on maataan, ruhtinastaan; kätensä tuhoisa on mulle ainoastaan.
PRINSESSA.
Chimene, ihmeitä hän aivan tehnyt lie.
CHIMENE. Korviini käynyt on tuon huhun herjan tie; kaikk' kansa huutaa häntä yhtä uljahaksi sodassa niinkuin on hän kurja kosijaksi.
PRINSESSA. Tuo kansan ääni miks on kiusa korvillesi? Mars nuori tuo ol' kerran sunkin mielellesi, ol' altis sulle hän, hän sielus omisti; valintaas kiittävi, ken häntä kiittävi.
CHIMENE. On jokaisella siihen joku oikeus, mut mulle maineensa on uusi rangaistus. Mun kasvaa tuskani tuon miehen kunniasta; ma siitä häviöni täyden näänkin vasta. Ah, tulta julmaa tätä rinnan lempivän, jot' tieto lietsoo, minkä arvoinen on hän! Mut tunto velvoituksen viel' on mulla vankin: en kuule lempeäin, vaan kuolemaansa hankin.
PRINSESSA. Viel' eilen velvoitustas kaikki kunnioitti, sun jalo ponnistukses kaikkein mielet voitti, ihaili hovi kaikki suurta sydäntäsi ja rohkeuttas, säälein nuorta lempeäsi; mut neuvo ystävyyden kuule uskollinen.
CHIMENE.
Rikosta mulle ois sen neuvon hylkiminen.
PRINSESSA. On oikeus eilinen jo vääräks vääntynyt, Rodrigo turvaksemme ainooks tullut nyt, hän kansan jumaloivan toivo on ja lempi, kauhistus maurien, Kastilian kaiken hempi. Kuningas itse siihen taipuu totuuteen, hänessä vain ett' taattos elää uudelleen. Parilla sanalla voin selittää sen: surmaa Rodrigon valmistain tuot valtiolle turmaa. Kuin? Milloin sallittu on isän kostajan maa isäin syöstä vainolaisten valtahan? Sun kostos meitä kohtaan onko oikea? Miks meitä rankaiset, kun meiss' ei rikosta? Ei niin, ett' ottaisit sa omaks sulhon tään, jot' isäs kuolo pakottaa sun syyttämään; moist' itse moittisin jo. Siksi neuvon tätä: hält' ota lempes, meille elämänsä jätä!
CHIMENE. Ah, hyvyys sellainen ei kuulu mulle; rajaa, ei velvoituksella, mi mua eespäin ajaa. Ma vaikka lemmin tuota voittajaa, vaikk' on jumala kansan hän, mies vallansuosion, vaikk' ympäröivät häntä suuret sankarit, ma laakereilleen lasken synkät sypressit.
PRINSESSA. Jaloa on, jos vuoksi isän pään jo harmaan velvoitus vaatii meiltä päätä sulhon armaan, mut jalompaa, jos vuoksi edun yhteisen ken uhraa harrastukset oman hurmehen. Mua usko, riittää, jos sa luovut lemmestäsi; hän mies on rangaistu, jos hän ei mielessäsi. Maan etu vaatii niin! Ja mitä luuletkaan, sinulle että myöntää armo kuninkaan?
CHIMENE.
Evätä voi hän, minä en voi vaieta.
PRINSESSA.
Chimene, mieti, kuinka aiot toimia.
Hyvästi: häiritä sua saa nyt seura ei.
CHIMENE.
Isäni kuolo multa vaalin vallan vei.
3:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON RODRIGO. DON SANCHO.
DON FERNANDO. Perijä jalo perheen kuulun, kunnia Kastilian ja kansan käsivarsi sa, sukua suurten isäin, joiden vertaiseksi ens työsi nostaa sun, en korvaustas keksi, on siihen liian pieni voima kuninkaan: enemmän arvoa on sulla eessä maan! Vapautit sen sa alta vainolaisen raa'an, vakiutti kädessäin sun kätes vallan vaa'an, löit maurit, ennenkuin ma ehdin järjestää väkeni torjumahan ase-aallot nää; ne urhotöit' on, joita palkitsemaan on kuningas itse keinoton ja toivoton. Siis vankis kruunupäät nuo kaks sun palkitkoot: 'Cid'-nimen, itse kuulin, heiltä saanut oot, 'Cid' heidän kielellään kun 'herraa' merkitsee, nimeksi kunnian se sulle sopinee. Niinp' ollos Cid! Sen eessä kaikki taipukoon, Granada ja Toledo kauhuun vaipukoon, kaikelle kansallein, ken olet mulle sa, se merkitköön, ja sulle mitä velkaa ma.
DON RODRIGO. Häpeän puna, Sire, tää multa säästäkää! Armoonne nähden liian pieneks työni jää, punastun arvoton niin olla kunniaan, ma jota valtiaalta suurimmalta saan. Vereni velkaa on, min valtakunta antoi, myös maa ja ilma tää, mi minut suureks kantoi, ken uhraa eestä ne tuon kallehimman, hän vain täyttää alamaisen pyhän tehtävän.
DON FERNANDO. Ei kaikki, jotk' on velkaa samaa palvelusta, noin rohkeasti tarjoo mulle suoritusta; ja kosk' on uljuus heillä keskinkertainen, myös keskinkertaiset on menestykset sen. Siis siedä kunnias ja mulle voittos taru lähemmin kerro!
DON RODRIGO. Sire, kun uhkas vaara karu, kun vainolaisten tulva saattoi kaupungin jo kauhun valtaan, mua, jonka sekaisin viel' oli mieli, pyysi parvi kumppania isäni, hänen luokseen kokoon tullehia… Sire, anteeks, heitä jos ma käskyttänne käytin ja uhkarohkealta teitä vastaan näytin: joukkonsa valmis oli, porteillamme turma, jos hoviin ilmestyin, mua siellä vaani surma; siks mietin: pakko mun jos kuolla kuolemalla, mieluummin eestänne ma kuolen kunnialla.
DON FERNANDO. Suon anteeks intos nopsan, jolla herjas kostit, kun maata puoltamalla anteeks-antos ostit; Chimene mulle mitä haastaneekin vasta, ma häntä kuuntelen vain lohduttaaksein lasta. Mut jatka!
DON RODRIGO. Johdollani joukko tää siis lähti, jokaisen kulmaluilla miehenkunnon tähti. Viis sataa oltiin, mutta tullen satamaan tuhatta kolme: nopsaan kertyi miehet maan, niin kajo uljuuden, mi kasvoillamme loisti, povesta pelkäävimmän kauhun kaiken poisti! Kaks kolmatt' osaa heistä heti tultuamme ma kätkin laivoihin, jotk' oli tarjonamme, mut jäännös, jonka luku joka hetki karttui, mi kärsimättömänä vankemmaks vain varttui, mun ympärilläin hiljaa, vaiti vartoi työtään ja maassa maaten vietti osan suuren yötään. Tekivät käskystäni samoin vartijat ja kätköss' ollen sotajuontani auttoivat; sen rohkeasti sanoin teiltä saaneeni, ma käskin kaikkia, ja kaikki totteli. Nyt vuoksi saapui; tähtein valo himmeä purjetta näytti meille kolmekymmentä: päin aallot pärskyy, joita vainopurret kyntää, meri ja maurit rinnan valkamaan jo ryntää! He tulla saa, he kaiken huomaa rauhaiseksi, ei ketään muureilla, ei satamassa keksi; pysymme hiljaa aivan, poistuu epäilys jo heiltä, että on tää meille yllätys; pelotta ankkuroiden maalle käy he niin… ja käsiin joutuvat jo heitä vartoviin. Me silloin ponnahdamme ylös yhtä aikaa tuhansin huudoin, jotka taivahalle raikaa, vastaavat venheistämme toiset, aseissaan esille syösten, maurit enää kauhultaan, ei tohdi ees, ei taa, päin merta ei, ei rantaa: jo ennen taistoa he ylen taistons' antaa. He ryöstöön saapuivat ja joutuivatkin sotaan. Pian verta virtailee, pian miekkojemme otaan he sortuu, maalta, merelt' ahdistaissa meidän; ei ehdi järjestyä vastarinta heidän. Mut kohta päälliköt jo koolle joukot kerää, taas poistuu pelkonsa, taas rohkeutensa herää: häpeä taistelotta kuolla seisahuttaa jo sekasortonsa ja heidät uljastuttaa. Vakaana meitä he kuin miekkametsä kohtaa, pian verta meidänkin jo rannat, raudat hohtaa, virralla, valkamassa, maalla, laivoissa tapahtuu teurastus, ja kulkee kuolema. Oh, kuinka kunniatta moni kuulu työ jäi sinne, jonka korjas pimeys ja yö, kun kukaan kohtalon ei arpaa nähdä voinut, vaikk' kuinka kädestään ois kuolon isku soinut! Rohkaisin kaikkialta joukkojamme näin, tuot' eespäin tunkien, taas tuota järjestäin, tulijat vuorostansa tungin päin ja ees, mut taiston tulokset ties vasta päivä sees; sen valo vihdoin näytti meidän voittaneen, myös maurit tappionsa huomas kauhukseen ja apujoukot meille rientäväiset nähden heilt' aikeet voiton poistui kuolonpelvon tähden. He syöksyy laivoihinsa, köydet katkaisten, soi pilviin saakka kaiku kauhun huutojen, paeten hujan hajan ei he huomaakaan, ovatko kuninkaansa heidän kerallaan; ei pelko täyttää salli velvoitusta tuota, toi vuoksi heidät, vei taas rantojemme luota. Mut kaksi kuningastaan vielä iskee, lyö, harvoine ystävineen elämäänsä myö, he hyvin taistelevat, vaikka hurmeessaan, ma itse turhaan vaadin heitä antaumaan; he eivät kuulekaan, vain säilää heiluttain, mut nähden sortuvan jo viime sotijain, päämiestä kysyvät he, kahden kamppaillen: esiinnyn, antautuu he, heidät vangitsen. Molemmat lähetin ma teille äsken. Laantui näin taisto, taistelijat pois kun kaikki taantui. Näin palvelukseksenne.
4:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON RODRIGO. DON ARIAS. DON ALFONSO. DON SANCHO.
DON ALFONSO. Sire, Chimene tänne oikeutta pyytämään käy teidän kädestänne.
DON FERNANDO.
Ikävä velvoitus ja kiusan uutinen!
Pois käy! Sua näkemään ma häntä vaadi en.
Kaikesta kiitokses sun karkoitan; sit' ennen
syleile kuningastas sentään pois sa mennen.
(Don Rodrigo poistuu.)
DON DIEGO.
Chimene vainoo häntä, tahtois varjella.
DON FERNANDO.
Oon kuullut lemmestään. Tuon olen tutkiva.
Surullisemmat olkaa!
5:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON SANCHO. DON ALFONSO. CHIMENE. ELVIRA.
DON FERNANDO.
Vihdoin tyytykää,
Chimene, täyttyvä on toivehenne tää.
Rodrigo vainolaisen löi, mut vaivoissansa
edessä silmäimme hän kuoli haavoistansa;
taivasta kiittäkää, mi kosti eestänne.
(Don Diegolle.)
Nähkäätte, kuinka kalpenee hän!
DON DIEGO. Nähkäätte, hän kuink' on taintua ja kuinka ilmeistään jokainen kertoo, Sire, vain hänen lempeään. Epäillä emme hänen rakkauttaan voi, sydämen salaisuudet tuska ilmi toi.
CHIMENE.
Kuin? Kuollut on Rodrigo?
DON FERNANDO.
Ei, hän elää! Yhä
hänessä leimuaa sua kohtaan lempi pyhä.
Tuo kyynel kuivatkaa, mi hänen tähden juoksi.
CHIMENE. Sire, itketään myös ilon niinkuin tuskan vuoksi, on niille kummallekin heikko ihmis-aju, ja kun ne äkin saapuu, meiltä haihtuu taju.
DON FERNANDO.
Edukses uskotella tahdot mahdotonta?
Chimene, tuskas liikaa näkyi.
CHIMENE. Kuinka monta siis turmaa kohtaakin mua kurjaa! Vaivan vain tulos oli, Sire, ett' äsken uuvuin aivan; mut murhe oikea mun tilaan siihen laittoi. Tuo kuolonviesti multa koston kärjen taittoi: jos hänet tappaa haava, eestä maamme saatu, vihani turha on ja koko koston laatu; niin kaunis loppu vääryytt' oisi suurta vasta! Ma tahdon surmaa hälle, mut en maineikasta, en mahtavaa, mi hänet vain on kohottava paraativuoteelle: täss' sopii mestauslava. Isäni vuoks hän kuolkoon, vuoks ei isänmaan, vaan nimin tahratuin ja herja muistonaan! Ei ole halpaa kuolla eestä maansa; surma niin kaunis samaa on kuin kuolottuuden hurma. Iloitsen voitostaan, teen rikkomatta sen: saan uhrini, saa valtakunta varmuuden. Mut minkä uhrin! Päämies, sankareista ylin, ei kukin kaunistettu, mutta laaker-sylin, sanalla sanoen: mies niinkuin sopiikin, isäni kuolin-uhriks juuri arvoisin… Ah, toivo hullu tää, min hourin sätehistä! Ei puoleltain Rodrigoll' ole pelkäämistä. On heikot kyyneleeni häntä vastaan; hälle on koko valtakunta auki, ylvähälle. Maassanne sallittu, Sire, kaikki hälle lie, minusta voiton hän kuin maureist' äsken vie; kädessä voittajan on voitonmerkki uus, on oikeus lyöty, joka hurmevuosta huus. Me saattoon käymme, seuraa voittovaunujaan lain halveksunta kanssa kahden kuninkaan.
DON FERNANDO. Oot liian kiivas, tyttäreni. Sen, mi jakaa oikeutta, oltava on niinkuin vaaka vakaa. Isäsi surmattiin, hän itse hyökkäsi, lempeyttä oikeus siis multa vaativi; mua ennen kuin sa syytät, tutki sydäntäsi, Rodrigo vallitse sun eikö lempeäsi, salassa kuningastas kiität, että sulle mun suosiostain säilyy sulho moinen.
CHIMENE. Mulle! Hän, vihamieheni! Hän, tuoja kaiken turman, syy onnettuuteni ja armaan taaton surman! Niin halpa kostoni siis onko, että luullaan mua miellyttävän, jos sen ääntä tuskin kuullaan: Epäätte oikeuden te kyyneleiltä mun: Sire, sallikaa siis, että miekkaan turvaudun. Hän miekoin loukkauksen mulle tehdä ties, siis herjan kostakohon myöskin miekkamies! Ma hänen päätään pyydän ritareilta hovin, niin, ken sen mulle tuo, sen morsioksi sovin, he hänet surmatkoot, ja kohta kuin on kuollut Rodrigo, voittajalle olen vaimoks huollut. Tää, pyydän, julkaiskaa kuin ois se tahto teidän!
DON FERNANDO. Tuo tapa vallinnut on vanha maassa meidän, mut muka vääryyksiä rangaisten se on soturit parhaat usein vienyt valtion; useinkin tulos tumma väärinkäytön tään syypäätä säästää sekä iskee syyttömään. Rodrigo, kuninkaalleen tok' on liian kallis, ett' onnen oikkuihin tää hänen syöstä sallis. Hän siitä pääsköön! Mitä rikkonutkin lie niin uljas, matkassaan sen maurein pako vie.
DON DIEGO. Kuin? Laitko muutatte, Sire, hänen vuokseen vaan, niin täydess' usein täällä nähdyt voimassaan! Mit' uskois kansa, mitkä puheet kateet jäisi, jos teidän turvissa hän täällä hengittäisi ja siitä piillä saisi tekosyyllä tuolla, miss' urhoin kunnia on kaunihisti kuolla? Maineensa himmeneisi moisin suosioin, häpeä hältä riistäis voiton heelmät noin, hän rohkeasti kosti kreivin rohkeuden kuin kunnon mies, ja nimen säilyttäköön sen!
DON FERNANDO. Kun niin te tahdotte, ma suostun; mutta sijaan jo yhden voitetun käy tuhat taistelijaa, Chimenen palkinto, min voittoherra saa, ritarit kaikki häntä vastaan asestaa: ois väärin yhden käydä kaikkein kanssa sotaan. Jo riittää, kerran jos hän vetoo miekan otaan. Mies katso mieluises, Chimene, tutki vaalis! Tään taiston jälkeen turhat kaikk' on koston maalis.
DON DIEGO. Tuo älköön puolustusta olko pelkääville. Avatkaa paikka, eikä kenkään astu sille! Ken houkka tohtis hänen kimppuun käydä nyt sen jälkeen mitä on hän tänään näyttänyt? Ken ois se rohkea, ken hurjapää se ois, mi moisen kanssa tulla voittelolle vois?
DON SANCHO.
Avatkaa paikka! Täss' on taistoon haastaja;
ma oon tuo hurjapää, ma oon tuo rohkea.
Tää suokaa suosio, ma innon tulta palan;
Chimene muistanee, min äsken vannoi valan.
DON FERNANDO.
Chimene, kätehensä kiistas uskotko?
CHIMENE.
Niin, vannoin, Sire.
DON FERNANDO.
Siis valmiit huomiseksi jo!
DON DIEGO. Ei, Sire, vaan nyt, nyt heti riita ratkaistakoon; se ain on valmis, jok' ei mennä mieli pakoon!
DON FERNANDO.
Sodasta tullen heti taisteloonko syöstä?
DON DIEGO.
Rodrigo hengähtää sai kertoin hurmetyöstä.
DON FERNANDO. Kuitenkin tahdon, että hetken kaks hän lepää; mut ettei esimerkki taiston, jonka epää mun mieleni, kuin evännyt on ennenkin, tarttuisi muihin ehkä muistoin verisin, se käydä mun ja hovin poissa ollen saa. (Don Arinalle.) Te yksin taistelijain kunto tuomitkaa, ja katsokaa, he että sotii urhoina; mun luoksein saattakaatte sitten voittaja. Ken olkohonkin, saman saap' on palkan hän, Chimenelle ma hänet itse esitän, tää että seppelöisi hänet lemmellään.
CHIMENE.
Sire, mulle säädättekö kovan käskyn tään?
DON FERNANDO.
Sa valitat, ei lempes: jos tuo voittaja
Rodrigo on, se hänet ottaa riemulla.
Siks sulokäskystäni käännä moittehesi:
ken heistä liekin hän, hän tulkoon mieheksesi.
VIIDES NÄYTÖS.
1:nen kohtaus.
DON RODRIGO. CHIMENE.
CHIMENE.
Mi rohkeus! Rodrigo! Ilmi päivällä!
Pois! Surmaat kunniani! Poistu!
DON RODRIGO. Viimeistä hyvästiäni teille saavun sanomaan; mun kuolla täytyy, mut en voinut kuollakaan, kun ikilempeni, mi minut teihin liittää, mun kauttain vielä kerran teitä tahtoo kiittää.
CHIMENE.
Sun kuolla täytyy?
DON RODRIGO. Riennän hetkeen autuaasen, kun elämälläin ostan teille onnen taasen.
CHIMENE.
Sun kuolla? Niinkö on Don Sancho voimallinen,
hänt' että voitokkaan on sunkin pelkääminen?
Ken niin sun heikensi, hän kuink' on vahva niin,
kun taistelotta käyt jo kuolon mietelmiin?
Hän, joka maurit mursi, tappoi taattoni,
Don Sanchon vuoksko epätoivoon lankesi?
Siis tarvittaissa sulta puuttuu miehuutta!
DON RODRIGO. Käyn kohti rangaistustani, en taistoa; tää lempi uskollinen puoltamasta epää eloa mun, min vuoks te kostost' ette lepää. Uljuutein sama on! Mut mull' ei voimaa mitään, kun teille kiusallista puolustaa mun pitää; jo tänä yönä kuollut oisin kalvan kautta, jos oisin taistellut vain oman kiistan tautta, mut pettänyt, kun maata, kuningasta puolsin, ne oisin, huonosti jos itseäin ma huolsin. Eloa niin ei vihaa ylväs mieleni, siit' että eroaisin niinkuin petturi! Nyt kun vain minusta on kysymys, kun te vaaditte kuoloain, on teille suotu se. Kätenne kautta kuolla ansainnut ma en, te toisen valitsitte tuohon toimehen; en torju iskujansa, miestä kunnioitan, mi sotii puolestanne: ajatella koitan ilolla, että teiltä tulee iskut nuo, kun teidän kunniaanne puoltaa käsi tuo; poveni paljastan ma sille mielelläin kätenne murhaavaisen haavat saaden näin.
CHIMENE. Velvoitus tumma, tuima, joka ajaa mua uhalla itseni näin vainoamaan sua, jos lemmelles niin kovan laatii taistolain, ett' antaut valtaan sen, ken mua puoltaa vain, tuo sokeus älköön viekö sulta muistoasi: elostas vain ei taistella, myös maineestasi! Elosi kuinka kuulu ollut lie, kun kuullaan Rodrigo kuolleheks, hän voitetuksi luullaan. Lien kallis sulle, mutta maine kalliimpi, kun vereen taattoni se kastoi kätesi, kun lemmentoivostas se sai sun luopumaan omata armaanasi mua milloinkaan. Niin vähän siitä siiskö nyt on huolta sulla, ett' taistelotta tahdot voitetuksi tulla? Mi kumma heikkous sun kuntos kaiken vei? Miks oli sulla se? Miks ole enää ei? Kuin? Uljas olitko vain loukatakses mua? Jos mua et loukkaa, pelko kalventaako sua? Tapoitko taattoni vain, että jälkeen voittos tarita voittajalle voisit mainekoittos? Mun kostaa salli siis sa tahtomatta kuolla, ja jos et elää tahdo, kunniaasi puolla!
DON RODRIGO. Ma kreivin surmasin, ma maurit ajoin pois; työ mikä kunniaani lisän enää tois? Ei vuoksi maineeni mun tarvis puolustauta; jo tiedetään, mun mitä mahtaa kylkirauta, ma että kaikki voin ja että taivaan alla mun eessäin vertaista ei ole kunnialla. Mit' uskotattekin, tää taisto voi mun kaata, en silti kunniaani kadottaa ma saata, epäillä kukaan ei mun tohdi uljuuttani, ei voitetuks, ei että löysin voittajani. Vain virkkavat: "Chimeneä hän lempi, tään vuoks vihan tahtonut ei jäädä elämään, hän taipui kohtalohon kovaan, armahansa mi ajoi etsimähän hänen kuoloansa. Pyys impi päätä hänen, rikkovansa luullut hän ois, jos pyyntöä hän sit' ei oisi kuullut. Kun vaati kunnia, hän multaan lemmen peitti, kun vaati lemmitty, hän elämänsä heitti; kalliimpi elämää ol' hälle armas impi, mut armastaankin vielä maine kallihimpi." Siis näätte, joskin taistoon tähän sortunen, siit' tummu ei, vaan seestyy loisto mainehen, vapaata kuoloain se seuraa kuuluttain: tään uhrin teille tuoda minä saatoin vain.
CHIMENE. Kun kuule ääntä et sa elon, kunnian, vaan tahdot syöstä tielle kuolon vapahan, jos koskaan rakastin, Rodrigo armas, sua, Don Sanchost' auta minut ynnä puolla mua, vapauta valastain nyt minut taistellen, ma etten valtaan joudu vastenmielisen! Enemmän virkanko? Pois, puolustaumaan riennä, vait että oisin, etten velvoitustani liennä, mut jos ei sydämesi mulle kylmä jo, tuo taisto voita, jonka olen palkinto. Hyvästi! Punastun ma sanomaani sanaa.
DON RODRIGO (yksin.) Miss' on nyt vihamies, mi taisteloon mun manaa? Nyt kaikk' Kastilia, Navarra nouskohon, maat maurein, urhot, mitä Espanjassa on, te yhteen tulkaa, armeijaksi liittykää mua vastaan, jonka tulta lietsoo liekki tää: kaikille voimillenne sulotoivoni on liian vankka, että niistä murtuisi.
2:nen kohtaus.
PRINSESSA. Sua vielä kuulisinko, rotutunne jalo, mi syytät sydänlempeäin? Sua kuulisinko, lempi, jonka vieno valo tuon hirmuvaltaa vastaan minut nostaa näin? Prinsessa parka! Kumpaa päin mun kulkee poven parhain palo? Rodrigo, urhoudellas minut ansaitset, mut urho vaikka oot, laps kuninkaan sa et.
Ah, kova kohtalo, mi mursit irti multa maineen ja lemmen toisistaan! Miks maksaa lemmellein niin suurta tuskan tulta, tää vaali, varmaan joka sattui jaloimpaan? Ah, sydän, kuinka huokaatkaan, kuin paljon vaatii taivas sulta, jos pitkän onnistu ei vaivas viihdyttää sun lempeäs, ei tunnustaa myös lempivää!
Mut liiaks epäilen ja kiusaan järkeäni, kun valintaani halveksun; vaikk' yksin kuninkaille kuulun synnyltäni, Rodrigon kanssa kunnia on elää mun. Puuttuisko kruunu päästä sun? Kaks kuningasta lempijäni kun löi, hän voitostaan Cid-nimen suuren sai. Mun valtiaani! sitä merkitsee se kai.
Hän on mun arvoisein, mut on Chimenen; turma tuon lahjan sai mun antamaan! Erottanut ei heitä edes taaton surma, ei verivelka saanut kaunaa kantamaan. Mua souda lemmen rantamaan siis rikos ei, ei tuska, hurma; mua rangaistakseen säätänyt on sallimus, vihankin yli että yltää rakkaus.
3:s kohtaus.
PRINSESSA. LEONORA.
PRINSESSA.
Leonora? Mitä tahdot?
LEONORA. Onnittelemaan ma saavun sydäntänne vihdoin levostaan.
PRINSESSA.
Tää lepo mistä tulis tuskahan ja huoleen?
LEONORA. Jos lempi toivost' elää ja sen kanssa kuolee, Rodrigon pauloista jo pyytehenne pääsi. Tiedätte taiston, min Chimene hälle sääsi: kun siihen sortuu hän tai saa Chimenen, varmaan on kuollut toivonne, poiss' aika tuskan armaan.
PRINSESSA.
Ah, viel' ei riitä se!
LEONORA.
Mi toivo teille jäisi?
PRINSESSA. Pikemmin: mikä toivo multa kiellettäisi? Jos näillä ehdoin käy Rodrigo taistohon, ne tyhjäks tehdä mulla monta juonta on. Suloinen rakkaus, tuo tuskan julman tuoja, on lempiville monen viekkaan eljen luoja.
LEONORA. Te mitä voisitte, kun taaton kuolema ei voinut syttää heille ristiriitoja? Chimene käytöksellään selvään osoittaa, hänt' ettei viha enää vainoamaan saa; hän pyytää taistoa ja taistelijakseen ens tarjokkaan hän ottaa heti kostolleen; vetoa ei hän käsiin, joille kunniata ja kokemust' on koonnut sankartyötä sata; Don Sancho riittää hälle, vaalin ansaitsee, kun ensi kerran nyt hän miekkaa mittelee; tuo etu hälle juuri taiston onnen tuottaa, maineeton on hän, siks Chimene häneen luottaa; noin nopsa vaali todistaa, ett' etsii hän taistosta velvoitusta lemmen leppyvän ja toivoo, että helppo ois Rodrigon voitto ja hälle koituis siitä onnen uuden koitto.
PRINSESSA.
Sen hyvin huomaan, tohdin sentään rakastaa
Chimenen uhallai ma tuota voittajaa.
Mut mitä päättäisin, ma kurja lempiväinen?
LEONORA.
Ois teidän muistettava arvo synnynnäinen.
Kuningas teille sopii, alamainen ei!
PRINSESSA. Tuon syyn jo vaihdos lemmen-esineeni vei. Rakkaani ei Rodrigo, ritar' halpa tuo, ei, hälle rakkautein jo nimen toisen suo; hänessä kuntoa nyt lemmin kuuluisaa, Cid-sankaria, valtiasten voittajaa. Tok' kalliin itseni, en vuoksi ihmisten, vaan ettei tummuis tuli kauniin rakkauden, ja vaikka kuuluis hälle joskus kruunu maani, en ota lahjaa jälleen kerran antamaani. Tuo taisto helppo kun on käydä voittoherran, Chimenelle ma hänet annan vielä kerran. Sa, joka nähnyt olet haavat sydämein, mua auta päättämään, min otin tehdäksein.
4:s kohtaus.
CHIMENE. ELVIRA.
CHIMENE. Elvira, kuinka kärsin! Kuinka oon ma kurja! Mun tulis toivoa, mun valtaa pelko hurja! En tohdi toivoa ma, mikä miellyttäis, en odottaa, jost' ei jo katumusta jäis. Kaks kilpakosijaani miekoin asestin, mut itken, taistelo tuo kuinka päättyykin; suotuisa kuinka liekin arpa kohtalon, armaani kuollut on tai taatto kostoton.
ELVIRA. Kuin käyneekin, se teille tuopi lohdun armaan: Rodrigon saatte taikka taaton koston varmaan; kuin teille langenneekin arpa kohtalon, se turvaa kunnian ja antaa puolison.
CHIMENE. Kuin? Miehen, jota vihaan taikka inhoan? Rodrigon murhaajan tai taaton surmaajan! Kuin käyneekin, mun pakko miest' on rakastaa mi vielä verta vuotaa mulle kalleimpaa; kuin käyneekin, tää mieli niinkuin myrsky läikkyy tään taiston päätöstä kuin kuolemaa se säikkyy. Pois, kosto, lempi, jotka multa järjen viette! Te liian kalliit mulle sillä hinnall' liette. Sa korkein vyöryttäjä kohtalon, mi mua näin iskee, päätä taisto — pyydän sua — niin ettei voita heistä kumpikaan, ei lankee!
ELVIRA. Se oisi osa teille liian tuima, ankee. Tää taisto sielullenne uus on rangaistus, jos siit' ei kostollenne koita oikeus, jaloa vihaanne jos pakko todistaa on teidän etsein yhä armaan kuolemaa. Parempi on, jos voiton seppel otsallansa hän teidät vaientaa suur-valtaisuudessansa ja että taiston laki huokauksenne häätää, kuningas miehen teille lemmityn kun säätää.
CHIMENE. Luuletko, jos hän voittaa, että antaudun? Suur' on mun hukkani kuin velvoituskin mun; ei riitä määrää niiden mulle mittaamaan lait kaksintaiston eikä tahto kuninkaan. Hän voittaa voi Don Sanchon ehkä helpolla, mut hänen kanssaan ei Chimenen mainetta; kuningas luvannut mit' onkin sankarille, ma uutta vihollista sata hankin sille.
ELVIRA. Te varokaa! Tuon vuoksi ylpeytenne vaan voi taivas suoda, että teidät kostetaan. Kuin? Vielä tahdotteko onnen torjua sen, että kunnianne sallii vaieta? Siis mitä vaatii, toivoo velvoitus tuo pyhä? Armaanko kuollen teill' ois taatto eloss' yhä? Yks eikö riitä teille isku kohtalon? Tuskaako tuskan päälle teille tarpeen on? Ei, armasta, mi teille määrätään, te ette ansaitse, koska yhä suotta oikkuilette; vanhurskas taivas vielä teille, näätte sen, Don Sanchon mieheks suo Rodrigon surmaten.
CHIMENE. Elvira, kyllin raskas eikö tuska tää, sit' että entein synkin tahdot synkistää? Jos voin, ma välttää tahdon heitä molempia; jos en, Rodrigon vuoks jo luen rukouksia, en siks, mua että häneen kiihko kiinnittäis, vaan etten voittoisan Don Sanchon omaks jäis. Tuo kammo luonut minuun toivon tään on nyt. Mua kurjaa! Mitä nään? Siis kaikki päättynyt!
5:s kohtaus.
DON SANCHO. CHIMENE. ELVIRA.
DON SANCHO.
Tää kalpa kantaa pakko juureen jalkainne…
CHIMENE. Kuin? Hurmetta Rodrigon vielä huuruu se! Katala, silmihini kuinka tulla tohdit, kun multa kallehimman tuonen teille johdit? Leimahda, lempeni, nyt säikkymist' ei sulla, on taatto kostettu, on vapaa valta mulla, yks isku kunniani säästi, sieluuni toi epätoivon, mutta lemmen vapautti!
DON SANCHO.
Te tyyntyen…
CHIMENE. Kuin mulle haastaa tohditkin murhaaja halpa urhon, jota ihailin! Vilpillä voitit hänet! Moinen milloinkaan mies saanut sankaria ei ois kaatumaan. Mult' älä toivo mitään, mua et palvellut! Mun luulit kostavasi, oot mun surmannut.
DON SANCHO.
Mik' outo mielikuva, kuulematta multa…
CHIMENE. Kerskausta kuolemansa kuulisinko sulta, pysyisin tyynnä, kun sa kiittäin kunniaasi kuvaisit rikostain ja turmaa tuottamaasi.
6:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON SANCHO. DON ALFONSO. CHIMENE. ELVIRA.
CHIMENE. Sire, enää teeskentely tää ei tarpehen; salata voimin kaikin teiltä voinut en: rakastin häntä. Mutta isää kostaakseni päät' armaan vaatein annoin rakkauteni, ja Majesteettinne on itse nähdä voinut, minulle velvoituksen kuink' on käsky soinut. Nyt on Rodrigo kuollut, viha viihtynyt, ma olen morsian vain murehtiva nyt. Tää kosto kuului sille, jolta elon sain, nää iskut muistelolle oman armahain. Don Sancho tappion toi mulle puoltain mua, käsvartta palkita ma tahdon voitettua! Sire, kuningasta jos voi sääli liikuttaa, ma pyydän, käskynne tuo kova purkakaa; palkaksi voiton, jossa multa armas meni, suon omaisuuteni, jos jään ma itselleni; pyhässä luostarissa surra halajan yöt päivät surmaa taaton ynnä armahan.
DON DIEGO. Hän lempii, Sire, ja tohtii tunnustaa nyt julki, milt' ennen rikoksena tarkoin suunsa sulki.
DON FERNANDO.
Chimene, harhas heitä, elää armahasi,
Don Sancho voitettu vei väärään tajuntasi.
DON SANCHO. En minä, kiihko liika hänet petti vaan; Sire, taistelosta saavuin hälle kertomaan "Tyyn' ollos", lausui mulle jalo sankari, ihanne immen tuon, kun pois löi miekkani, "ma epävarmaks jätän voiton ennemmin kuin verta vuodatan Chimenen ritarin; mut koska mennä täytyy mun luo kuninkaan, sa hälle taistostamme käyös kertomaan ja voittajalta hälle tämä miekkas vie." Niin saavuin; miekka hänet harhaan saanut lie, mun luullen voittaneen, mun nähden palaavan, leimautti lempensä hän julki raivoisan, ei häntä hillitä, ei estää voinut mikään, en sananvaltaa hältä saanut hetkeksikään. Ma, vaikka voitettukin, olen onnellinen: mun suurta lempeäin jos onkin sureminen, jos paljon kadotankin, teen sen mielelläin, kun onneks lemmen on se pyhän, kauniin näin.
DON FERNANDO. Mun tyttärein, ei tarvis posken punastua niin puhtaan lemmen vuoks, mi ujostuttaa sua, se turhaa on kuin kokeet kieltää lempeäsi: on pesty kunnias, oot tehnyt tehtäväsi, on taattos kostettu jo kyllin, kun sen tautta Rodrigos käydä sai niin monen vaaran kautta. Näet, että toisin taivas tahtoi. Tehtyäsi niin paljon taattos vuoks, on vuoro itselläsi, sa ällös käskyäni vastaan kapinoi, mi sulle puolison niin rakkaan, armaan toi.
7:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON RODRIGO. DON ALFONSO. DON SANCHO. PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. ELVIRA.
PRINSESSA. Chimene, kyyneleesi kuivaa, voittaja tää jalo vastaan ota multa riemulla!
DON RODRIGO. Sire, suvaitkaa, vuoks että kunnioittavaisen rakkauden polvistun ma eteen tämän naisen. En tänne saalistani saavu pyytämään; tarita uudelleen ma tahdon pääni tään, Chimene: lempeni ei vetoo ollenkaan lakihin taiston eikä tahtoon valtiaan. Mut liian vähän jos tää kaikk' on eestä isän, ma kuinka tuoda voin tuon korvauksen lisän? Mun taistellako täytyy vastaan tuhansia, maailman äärist' tuoda voiton sanomia, sotia yksin sodat, lyödä armeijat, tarujen sankarien riistää kunniat? Jos tuolla rikokseni vihdoin sovitan, ma kaikki voin ja teen ja kaikki uskallan! Mut loukattu jos ei tuo lepy kunnia ylevä, tarpeen jos on syypään kuolema, mua vastaan ihmisvoimaa älkää asestako: te itse kostakaa, mun mielessäin ei pako. Vain teillä oikeus on voittaa voittamaton, muut sit' ei voi; vain teille tarjoon pääni paton. Mun rangaistuksekseni toki kuolo riittää; mut muisteloonne minut suvaitkaatte liittää ja koska kunnianne säilytän ma kuollen, te palkaks muistoani hellikäätte huollen, ja joskus virkkakaa mun säälein osaani: "Mua jos ei lempinyt hän ois, hän eläisi."
CHIMENE. Rodrigo, nouse! Sire, mun täytyy tunnustaa sanoja virkoin, joita takaisin en saa. Hyveitä hällä on, joit' en voi vihata, ja kuningas kun käskee, täytyy totella. Mun mihin tuominnette, toki tahdon tietää, tään liiton voitteko te silmissänne sietää? Mut vaatimuksenne on mulle velvoitus; niin onko sydämenne jyrkin oikeus? Jos kallis valtiolle on Rodrigon henki, jos teille tarpehen, voin olla hinta senki ja ottaa itsellein tuon ikisoiman vastuun, käteni että taaton hurmehesta kastuu!
DON FERNANDO. On aika sovittanut paljon sellaista, mi usein rikokselta näytti alussa. Rodrigo voitti sun, sa hälle kuulut vaan. Mut vaikka valtas sun hän tänään voitollaan, mun täytyis mainehesi vihamiesi olla näin heti kruunataksein häntä palkinnolla. Nää häät jos lykätään, ei siinä mitään väärää; sun lempes määrättiin, mut ilman ajan määrää. Vuos ota hiljaa surrakses, jos tahdot niin; Rodrigo sillä aikaa astuu aseisiin. Kun maurit maastamme hän löi niin verisesti, karkoitti kauas heidät, tuhon tuumat esti, hän päänä armeijani vieköön soihdut sodan nyt heidän maahansa ja miekan, murhan odan. Heill' olkoon kauhunaan vain Cid! Jo herra oot; he kuninkaaksensa sua toisti kutsukoot. Mut töissä urhon ollos hälle uskollinen, hänt' enemp' ansaiten sun onkin palaaminen ja sankaruudellasi maine moinen hanki häät että kanssasi on häitä kunnianki.
DON RODRIGO. Chimenen saadaksein ja palvellaksein teitä, mit' ei tää käsi voi? Jos voiton seppeleitä täytyykin poimia mun hänen luotaan poissa, kun tohdin toivoa, oon onnen kammioissa.
DON FERNANDO. Sa luota miehuutees ja lupaukseeni varmaan. Mut koska hallitset jo mieltä immen armaan, tuo seikka kunnian, mi mietityttää tätä, ajalle, uljuudelles, kuninkaalles jätä!