NELJÄS LUKU
He ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa ja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin — edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme oli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan edusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.
Chauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron niin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle siinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat huoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi, paras illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän vieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta vanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein unohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.
Aterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de Montsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä konsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta. Chauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen, ystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti sitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä sivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia, vaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa kertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen, teki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen kohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut. Edusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa miehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat moitteettomat.
Kun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä suuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää kunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää lepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi neitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli varustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan nähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä. Oli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö pilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki pihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla. Tarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä poistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain epätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen. Yrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista syytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka säikähti varjoja.
Tämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi keskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa valoaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.
Hän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja sirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen edusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä haikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen suloistaan välitti.
Chauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän noussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.
»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»
»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»
»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan. Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»
He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa. Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan, peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.
Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa. Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä pettänyt.
Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan. Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi saattanut olla vakavammatkin seuraukset.
Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin, joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle hekumoitsijalle.
Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään, tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka, heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa kunnioittanut.
Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:
»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä jäljellä paljon aristokraatteja.»
»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut hyvän illallisen.»
»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin, että mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy mureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa aina maksun.»
»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.
Edusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein, että tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi. Toinen huomasi sen.
»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein huomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea ikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan selin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti lopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden välittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti hänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli palannut pöytään.
»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»
Chauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun tuolin selustalla.
»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»
Neitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja peukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.
»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää ja lähteä.»
Hän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä epäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.
»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä epäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»
Neitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on minun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan…»
»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän mainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.
»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä vaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään kohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon. Eikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa päivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan kuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä monta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan nähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte vaaraan ja…»
»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita.
»Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»
Neitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen nyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen; häikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli teidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa, jossa ehkä menettäisitte henkenne…»
»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään vaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun omani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen lupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä tässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen sävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui hirmuvallan kukistuessa.»
»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät silmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä iltana.»
Edusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat. Ne olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran tavallisesta väristään.
»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä iltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten menisitte?»
»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»
Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.
»Mutta sanoittehan Pariisissa…»
»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain, mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen varma teidän turvallisuudestanne.»
Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun, havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.
Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin. Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää valtaansa ilman todellista valloitusta.
Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan. Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn, jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen käänsi silmänsä pois.
»Teidän ystävällisyytenne… teidän jalomielisyytenne tekee minut sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen, kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin…»
»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»
Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä. Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta, hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.
»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen… olen hieman hämilläni.»
»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.
»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun mennä!»
Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan. Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa. Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi, kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.
Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.
Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää, veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei ajatellutkaan valmistua levolle.
Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.
Ihmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»
»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»
»Mitä haluatte, kansalainen?»
Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»
»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä, kansalainen.»
Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli, kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut teeskentelemätöntä?
Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä yrittänytkään nukkua.
Maltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä, kun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä kuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut siitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi ja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi hyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja äänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan pimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa kuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.
Saappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla hän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää kiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli edusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen kiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen antoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän astui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.
Alhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten hän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan. Täällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi tallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun alapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan. Tämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän oli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.
»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt noutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»
»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»
»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.
Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä
Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata
edusmies-kansalaiselle.»
Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine ratsuineen yön pimentoon.
VIIDES LUKU
Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.
Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.
Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa. Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista, missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta, isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.
Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.
»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»
»Kuinka minä saatoin tietää, että…»
»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia nyrkiniskuja.
»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua, niin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi, elukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»
Tallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut
Neversiin päin.
Vihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.
»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen minuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen kyytipojan seuraamaan vaunuilla.
Hän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä enemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja teräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen, valehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla teeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten narraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän lopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä mukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin, vaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin tytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.
Hänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii kynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan ajatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun tuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.
Hän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen konjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La Charitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui puolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin vallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen nahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi tarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut muuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt tiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen tiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä Chauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää. Päitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi siitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean toimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta tavoittamaan.
»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin minä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».
Näin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään päivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.
Että komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja toimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin lähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät myöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita vaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi, samoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun, jonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta itsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen mukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin todistuskappaleina.
Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»
He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää, röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.
Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut. Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.
Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön. Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka, mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena. Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.
Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti sen asukkaista.
Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan. Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita ajamassa.
Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen, jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä. Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta raukeudestaan.
Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä, välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään, röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen. Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa heräämistä.
Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.
Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan, pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista, jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän, ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.
Hän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen ympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta sen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten rikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.
»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä vakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän ei sovi luulla…» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille torille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia parhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen käsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että tuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas viikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä, pystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»
He vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä tyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi huvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty saarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli niitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa. Useammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään juhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla aavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut häntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen kurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai luoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.
»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje olisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-, tasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin sen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni, mitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa viheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai lahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata tuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan niistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa arvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa muistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään? Tuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas velvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja jakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»
Hänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin säikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.
»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun omaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee teidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä siitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet, johon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis myöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän johdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti ylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin, täsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja mainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»
Hänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä despootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia maasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti epäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas hän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa osissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan vihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin, jotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän syntyperänsä perusteella.
Mainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny de Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.
»Mistä sitä miestä syytetään?»
Tämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri, vaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä ja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta yksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen, peloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa nivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut. Hän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä kauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja ravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen pyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.
Konventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi kärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»
»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.
»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli hankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on vastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä hän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.
Mutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla yksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä, kuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.
»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä ilmaisseen?»
»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat tulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»
»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä välttämättömyyttä harkita.»
»Mutta johan minä teille sanoin… Hyväinen aika!»
»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea vaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien tietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»
Hyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että esimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin toipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa mielentilassa.
»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.
»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette vain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne mieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on täytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme listallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi tasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen…»
Chauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi! Mitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään? Teidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette ole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän tasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»
Mutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.
»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte sanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään vallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne paikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan vakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet tahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat vastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä vakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä Corbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen periaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki tuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja kaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti syyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän tähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin yksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin vaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»
Vaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea päämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.
Hän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen käsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.
Senjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä vallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä pappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät hyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä laiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin kuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella naimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa, että se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle tavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.
»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken herjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».
Ja sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan karkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä kansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä hänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa pois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin epäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa ravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien verellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella kehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi häntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa Poussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja vastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.
Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.
Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa. Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite, että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa, niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.
KUUDES LUKU
Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella, kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.
Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti »perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.
Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.
Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa, moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:
»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä, jonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja vaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin valtaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä valtaistuimen että itsenne.»
Kun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja suosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut hänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän havaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.
Hän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti, missä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä havaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja hänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne pakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman raaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein omaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen henkilöllisyyden lumousta.
»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin koruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»
»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä juhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän mielevästi ja pontevasti kuin tavallista.
»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin erikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen eroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat asetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee herättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen ilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään vaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»
Chauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen aatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa, jota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin suuresti nautti?
»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.
»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen elänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni opiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette pöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»
»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi tasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa vallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen helposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja savustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja Corbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen varaa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman tasavaltalainen.
Corbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun matalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan konventinjäsenen vierailu.»
Taaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin pilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä te ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»
Corbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani, kansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte minulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä palvella.»
»Te olette ihastuttavan kärsivällinen», ylisti häntä Chauvinière ja kohdisti huomionsa liikkiöön.
Senjälkeen Corbal ja hänen omituinen vieraansa rupattelivat huolettomasti niitä näitä, muiden kuunnellessa levottoman äänettöminä. Vihdoin, kun ateria oli päättynyt, nojasi Chauvinière taaksepäin tuolissaan, heitti toisen kauriinnahkaisella saappaalla verhotun säärensä tuolin käsinojan yli ja pisti pitkän kätensä kolmivärisen virkavyöhikkönsä alle miehenä, joka tutunomaisesta ottaa mukavan asennon.
»Te elelette täällä Corbalissa varsin hauskasti, kansalainen.
Ihmettelen, ettette ole tuonut tänne emäntää.»
Se oli jouten lausuttu huomautus, aiottu vain uuden puheenaiheen keksimiseksi. Filomène seisoi sillä hetkellä Corbalin tuolin takana suoraan Chauvinièreä vastapäätä. Hänen silmäluomiensa äkillinen värähdys, hänen reheville, siroille kasvoilleen sävähtänyt tuskanvärve, jonka hän heti hillitsi, ei jäänyt edusmiehen valppailta silmiltä huomaamatta; se lienee vihjaissut tälle sen pirullisen tuuman, jolla tuo vaikeasti tavoitettava aatelisherra oli ehkä hyvinkin nolattavissa.
Monsieur Corbigny de Corbal nauroi, mutta se oli naurua, jossa
Chauvinière kuuli pikemmin kaihomielisyyttä kuin hilpeyttä.
»Mitäpä tässä? Olen ehkä odottanut liian kauan. Varhaisemman elämäni aikana kosin liian hartaasti tiluksiani. Nykyisin…» Hän kohautti olkapäitään. »Nykyisin ei kai olisi helppo löytää…» Hän keskeytti äkkiä puheensa, niinkuin se keskeytetään, kun ollaan lausumaisillaan jotakin varomatonta.
Mutta varomattomuus oli jo tehty; Chauvinièren ei ollut vaikea täydentää ylimyksen lausetta. Tämä oli aikonut sanoa, ettei ollut helppo löytää hänen säätyistään naista aristokraateista puhdistetusta Ranskasta.
»Löytää mitä, kansalainen», kannusti demokraatti maireasti.
»Oh, enhän tarkoittanut mitään, kansalainen.» Corbal oli hiukan hämillään. »Se ei merkitse mitään. Ja olisi helppo keksiä hauskempi puheenaihe kuin minä itse.»
»Te erehdytte kummassakin suhteessa. Se asia merkitsee hyvin paljon. Ja juuri teistä puhumaan minä olen tänne tullutkin.»
»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»
Chauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni salaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä välittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän oli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen mieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei ole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu luonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»
He eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot johti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun taas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse naimisissa.
»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä…» Hän korosti sanojaan merkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin vakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.
»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.
»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt velvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»
He alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi vaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä, että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina aikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli mäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn tyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja huumorintajuisen filosofin arvoinen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen oli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se kuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin kun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään sen menestyksestä.
Välittömät seuraukset osoittivat hänen olevan oikeassa. Tämän uuden lähetystoimensa hän aloitti seuraavana päivänä. Poussignotin jakobiiniyhdistyksessä, jonka kourallinen huimapäitä oli perustanut, mutta joka sitten oli toiminut perin raukeasti, hän puhujalavalta julisti käskynveroisesta kutsusta saapuneelle väkijoukolle uutta evankeliumiaan käyttämällä hurjana vyöryvää retoriikkaa ja kauniilta kuulostavaa lörpötystä, joilla hän oli oppinut hallitsemaan typerän, harkitsemattoman rahvaan intohimoja ja herättämään siinä liikutusta.
Tapahtumat uhkasivat tyhjentää Ranskan ihmisistä. Sillä esipuheella hän aloitti. Aristokraattien häijy sukukunta, jonka Ranskan pelastajat olivat tuhonneet tai jota he parhaillaan tuhosivat, oli korvattava vapaiden, valistuneella aikakaudella syntyneiden ihmisten rodulla, jotta tämä Ranska — tämä jalo, vapahdettu vapauden valtakunta — kohoaisi mahtavana ja kunniakkaana maailman kansojen keskuuteen. Ja korvattavat olivat ne mainiot isänmaanystävätkin, jotka niin auliisti uhrasivat henkensä kotimaansa rajoilla puolustaessaan sitä hirmuvallan inhottavien, ostettujen kätyrien hyökkäystä vastaan. Tämän laiminlyöminen oli pyhimmän velvollisuuden laiminlyömistä, mikä kansakunnalla oli oikeus lapsiltaan vaatia. Siten saatettaisiin tasavalta väkiluvun hupenemisella lopullisen tuhon vaaraan.
Kaikki tämä kudottuna ylen hehkuvaksi kuvakieleksi, esitettynä lauseilla, jotka kalskahtelivat sitä komeammilta mitä ontompia ne olivat, yllytti vähitellen hänen ryysyläiskuulijakuntansa innokkaisiin kättentaputuksiin.
Kun hän oli saanut kuulijansa mukaantuvaisiksi, takoi hän heitä nyt tuolla mestarilauseellaan:
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan!»
Tätä aihettaan hän yhä laajensi, selittäen ylitä hyvin sen siveellistä ja yhteiskunnallista kuin kansallistakin puolta, kunnes hän vihdoin, huomattuaan täydellisesti pyydystäneensä kuulijansa tämän sanahelinänsä paulaan, rohkeasti pyysi heiltä isänmaallisuuden ja vilpittömyyden todisteena, että jokainen mies, joka viidenkolmatta vuoden ikään tultuaan pysyi naimattomana, julistettaisiin henkipatoksi.
Senjälkeen hän lähti kovin arvokkaana sanatulvansa päihdyttämän väkijoukon suosionosoitusten kajahdellessa.
Kuten Chauvinière, joka näistä asioista teki itselleen älyllisiä leluja, tiesi paremmin kuin kukaan muu, oli rahvaan mielipuolinen viiripäisyys sellainen, että mitä eriskummaisempi joku oppi oli, sitä varmemmin se yleisesti hyväksyttiin. Sitäpaitsi kävi nyt pelko käsi kädessä typeryyden kanssa. Giljotini alkoi vihdoinkin toimia Poussignotissa, ja useiden uppiniskaisten pappien ja joidenkuiden muidenkin henkilöiden päät leikattiin irti. Väestölle selvisi, ettei kansalainen edusmies Chauvinière ollut sellainen mies, jonka kanssa oli turvallista leikitellä. Hänen vanavedessään oli terrori vihdoin tunkeutunut tähän rauhalliseen nivernaisilaiseen kaupunkikuntaan. Ja niin kuumeisella kiireellä koetettiin antaa todisteita kansalaiskunnosta, että Poussignotissa seuraavina päivinä aivan päistikkaa rynnättiin avioliittoon. Ja Chauvinière tiesi kokemuksistaan rahvaan sielullisen puolen alalla, ettei hänen tarvinnut vaivautua jatkamaan saarnailuaan jakobiiniyhdistyksen huoneistossa pitämänsä puheen jälkeen. Hänen mieletöntä evankeliumiaan julistivat hänen puolestaan pesemättömät puhujat kadunkulmissa, henkilöt, jotka vielä kuukausi sitten eivät olisi rohjenneet nostaa päätänsä Poussignotissa.
Kymmenessä päivässä oli liike noussut sellaiseen vauhtiin, että jakobiiniyhdistyksessä tositeossa esitettiin ja yksimielisesti hyväksyttiin kansalaisedusmiehen ehdotus, että kaksikymmentäviisi ikävuotta saavuttanut mies jäädessään maan tarpeista piittaamatta naimattomaksi sillä menettelyllään osoitti epäisänmaallisuutta ja oli siitä rikoksesta rangaistava, julistettava henkipatoksi ja lähetettävä giljotiinille.
Jakobiiniyhdistys esitti päätöksensä vallankumouskomitealle ohjeen muodossa. Mutta moisen päätöksen edessä vallankumouskomitea pysähtyi epäröimään ja kutsutti kansalaisedusmiehen itseään opastamaan.
»Mitä kansa tahtoo, sitä jumalat tahtovat», julisti Chauvinière. »Jos tämä asia on viety pitemmälle kuin mitä te neuvoisitte tai haluaisitte, ei kuitenkaan teidän, kansan majesteetin halpojen välikappalten, sovi kansan kaikkivaltiasta tahtoa vastustaa.»
Hänen ylväs puhujaäänensä ja sävynsä lannisti heidän rohkeutensa. Katsellessaan häntä ja kuunnellessaan hänen sanojaan he käsittivät, ettei ollut muuta jumalaa kuin järjen jumalatar ja että Chauvinière oli hänen profeettansa. Ehdotuksesta ei väitelty. Ja niinpä Poussignotin kommuunissa korotettiin tuo jakobiinien hämmästyttävä päätös lain arvoon. Oikeudenpalvelijat lähtivät seuraavana aamuna kulkemaan talosta taloon poikamiehiä etsimässä laahatakseen heidät lakitupaan, jossa kullekin myönnettiin valintavalta etsiä itselleen vaimo kolmen päivän kuluessa tai muussa tapauksessa alistua syytökseen ja siitä johtuvaan kuolemantuomioon.
Myöntymättömät niskoittelijat olivat harvalukuiset ja joutuivat kärsimään rangaistuksensa.
Ja nyt oli vihdoinkin maa riittävästi muokattu hyökkäykseen tähän asti tavoittamatonta Corbalin varakreiviä vastaan ja kansalaisedusmiehen eriskummaisen huumorinvaiston tyydyttämiseksi. Pätevä syytös kansalaismielisyyden puutteesta, joka tähän asti oli ollut melkein mahdoton, kävi nyt helpoksi.
Syytös esitettiin, ja herra Corbigny de Corbal kutsuttiin tuomioistuimen eteen saamaan tavanomaisen kehoituksen. Kunnioittaakseen lakitupaa ja tilaisuutta hän oli, vakaumuksensa mukaista juhlallisuutta noudattaen, pukeutunut erikoisen huolellisesti juhlatilaisuuksia varten talletettuihin vaatteisiin: mustaan hopeanappiseen takkiin, silkkisiin polvihousuihin ja sukkiin sekä solkikenkiin. Hänen ruskea tukkansa oli kerätty ylös ja sirosti solmittu mustalla silkkinauhalla.
Hyvin arvokkaana ja itsetietoisena hän seisoi lakituvan väkitungoksessa kuulemassa hänelle annettavaa kehoitusta. Kun se oli tehty, kumarsi hän juhlallisesti tuomioistuimen jäsenille ja olisi poistunut sanaa sanomatta, jollei Chauvinière olisi tullut väliin lisäämällä jotakin omasta puolestaan puheenjohtajan kaavanmukaisiin lauseisiin.
»Kansalainen entinen varakreivi Corbal», lausui hän puolustusasianajajan pehmeimpään sävyyn, »kuuluu syntymältään säätyluokkaan, jonka tasavalta on hävittänyt. Hän on jäänyt koskemattomaksi sen tasavaltalaisen hengen vuoksi, jonka uskotaan häntä innoittavan, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteiden vuoksi, joita noudattamalla hän on saavuttanut arvonantoa. Mutta aika on käsillä, jolloin ei pelkkä näennäinen tasavaltalaisuus riittäne poistamaan aristokraattisen syntymän tahraa, ja hänen tulisi käsittää, että hänelle on nyt tarjolla tilaisuus korottaa tasavaltalaisuutensa kaikkien vastaisten epäluulomahdollisuuksien yläpuolelle.»
Chauvinière pysähtyi harkitsevasti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi ihmisten täyttämässä salissa. Hän katseli monsieur de Corbalin järkkymättömiä kasvoja ja odotti, ennakolta salaa nauttien, tuon levollisuuden järkkymistä. Hän jatkoi:
»Kun tunnen hänen huonekuntansa, jonka vieraanvaraisuutta minulla on ollut kunnia nauttia, kykenen onneksi häntä neuvomaankin, osoittamaan hänelle, ettei hänen tarvitse valinnan vaikeudesta joutua hämilleen, koska morsian on valmiina hänen otettavakseen. Minä sallin itselleni tämän vihjauksen, koska meiltä niin usein jää huomaamatta se, mikä on lähinnä, ja koska en soisi tämän entisen varakreivin joutuvan kärsimään sellaisesta huomaamattomuudesta. Muuan kansan tyttö, joka on hänen palveluskuntansa joukossa, osoittautuisi hyvin sopivaksi vaimoksi ja perheenemännäksi. Senvuoksi ei tämä tuomioistuin neuvo häntä ainoastaan naimaan, vaan naimaan Filomène Paulardin ja siten täyttämään ei ainoastaan äsken laatimanne säädöksen vaatimuksia, vaan samalla antamaan pysyvän näytteen siitä, että hän tunnustaa yhdenvertaisuuden uskonnon — uskonnon, jonka alalla Ranska ei kerettiläisiä suvaitse.»
Se roskaväki, jota kuulijat suurelta osaltaan olivat, tervehti hurjalla melulla ehdotusta viisaana Salomonin tuomiona. Kun melu taukosi, puhui monsieur de Corbal vihdoin. Heleä puna oli välähtänyt hänen pitkulaisille ja jokseenkin surumielisille kasvoilleen. Mutta hänen äänensä pysyi tyynenä ja vakavana.
»Te tiedätte…» Hän kääntyi puolittain, niin että hänen silmänsä kohtasivat koko väkijoukon. »Te kaikki tiedätte minun elintapani ja ajatukseni ja tunnette sen yksinkertaisen uskon, joka elämässäni on ollut määräävänä. Minä uskon kansan yhteisyyteen ja olen antanut todisteita uskostani. Kansa on yksilön yläpuolella, ja minä tunnustan kansan oikeuden vaatia minulta omaisuuttani ja tarpeen tullen henkeäni. Mutta minä en tunnusta kansalle oikeutta vaatia minulta sieluani…»
Chauvinière keskeytti hänet kärsimättömästi. »Me olemme kaiken tuollaisen poistaneet!»
Mutta Corbal jatkoi kuin ei olisikaan mitään keskeytystä sattunut. »Enkä minä tunnusta kansan ääntä tässä vaatimuksessa. Luvalla sanoen, kansalaiset tuomarit, on teidät tänne määrätty voimassa olevia lakeja käyttelemään eikä uusia säätämään. Lakien laadinta on kansalliskonventin yksinomainen etuoikeus, ja jokainen mies tai ryhmä, joka loukkaa sitä etuoikeutta ja vaatii itselleen jotakin tuollaista lainsäätämisen oikeutta, tekee itsensä syypääksi epäisänmaallisuuteen, josta voidaan panna syytteeseen.»
Chauvinière ihaili tämän vastahyökkäyksen terävää oveluutta ja oli kiitollinen, että se tehtiin miesten kuullen, joiden älyllinen taso oli liian alhainen pitääkseen sitä arvossa. Kiukun ja pilkan murina vain oli vastauksena väkijoukosta, ja kun se asettui, lausui puheenjohtaja kylmästi:
»Teillä on kolme päivää miettimisaikaa, kansalainen Corbal.»
Corbal astahti lähemmäksi, ja hänen levollisuutensa oli järkytetty. Äkillinen havainto, että hän seisoi järjettömyyden muurin edessä, jota vastaan järkisyyt turhaan murskautuisivat, kuohahdutti hänet hetkellisesti mielipuoliseen raivoon. Hänen silmänsä leimusivat kasvoissa, jotka vimma muutti punaisista valkoisiksi.
»Kolme sekuntia olisi tarpeettoman paljon, kansalainen puheenjohtaja, tähän miettimiseen; kolme vuosisataakaan ei olisi kylliksi muuttamaan päätöstäni kieltäytyä tästä häpeällisyydestä.»
Ja ärjähtelevän ja murisevan väkijoukon kuohuessa kuului puheenjohtajan ääni itsepäisenä ja järkkymättömänä kuin tuomiopäivän pasuuna: »Siitä huolimatta teillä on kolme päivää.»
Vähitellen sai Corbal itsehillintänsä takaisin.
Hän ajatteli, että enempi vastustelu tällä hetkellä saattaisi riistää häneltä ne kolmekin päivää, jotka hän kovin kipeästi tarvitsi järjestääkseen asiansa. Hän palasi tavanomaiseen arvokkaaseen tyyneyteensä, kumarsi vielä kerran tuomioistuimelle ja lähti.
»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle, »minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on. Pintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki, kuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin mistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen täytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen. Onko se tasavaltalaisuutta?»
Ja Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen edusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen keksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme pettyneet hänen suhteensa.»
Chauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä ja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen lesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku tipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»
Doucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa. Viimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut suotu älyä sitä käsittää.